Mikko Särelä kirjoittaa blogissaan siitä, miten Helsingin kaupungin kannattaisi kilpailuttaa tonttejaan. On vaadittu kilpailuttamista pienempinä tontteina, että pienetkin rakennusliikkeet voisivfat tarjota ja on sanottu, että koko kortteli kerrallaan toisi rationaalisuutta rakent5amiseen. Särelä esittää asiaan yksinkertaista ratkaisua, jota olen joskus nähnyt sovellettavankin. Voi tehdä tarjouksen yhdestä tai useammasta tontista ja sitten tutkitaan, mikä kombinaatio tuottaisi parhaan tuloksen.
Särelä suosittaa samaa myös HSL:lle reittien kilpailuttamiseen. Hyvä ajatus.
Pienemmät tontit parantaisivat myös kaupunkikuvaa. Uusien asuinalueiden ankeus johtuu osin mielestäni siitä, että tontit ovat jumalattoman isoja. Sadan metrin pituiset julkisivut eivät luo ihmisen kokoista katutilaa, jossa kaupunkilaiset viihtyisivät. Toki rakentajille ne ovat todennäköisesti edullisempia nosturien ym. sijoittelun vuoksi, mutta onko tärkeämpää kaupunkikuva vai rakennusteollisuuden voitot?
Vanhojen kaupunginosien hauskuus ei johdu ainoastaan siitä, että rakennukset ovat vanhoja, vaan että kaupunkinäkymä on monimuotoinen ja sisältää monenlaisia esteettisiä näkemyksiä. Monimuotoisuus ylipäänsä on yksi niistä syistä, mitkä tekevät kaupungit mielenkiintoisiksi.
Katujulkisivujen leveyden vaihtelukin olisi uusissa kaupunginosissa olisi plussaa nykytilanteeseen nähden.
Myllypuron puutaloalue alkaa pikku hiljaa valmistua; mitä ohitse sattuynut kulkemaan, aika pienen ja tuntemattoman oloisia rakennusliikkeitä järjestään, ei siis mitään suurempia pörssiyhtiöitä mukana. Miksei samaa mallia voitu käyttää esim Viikinmäessä? Nokun vihreät: http://maripuoskari.fi/myllypuron-puinen-kaupunkikyla/
Myös vanhat rakennukset itsessään sisältävät noita monenlaisia esteettisiä näkemyksiä. Yksityiskohdattomat elementti- tai teräs- ja lasikuutiot ovat rumia vaikka niitä olisikin useampia ja pienempiä erilaisia. Isokin “itseään toistava” näyttää hyvältä, jos se on kuten vanhat rakennukset: täynnä silmää miellyttäviä yksityiskohtia.
Ihmisystävällinen katutila voidaan laskea matemaattisella kaavalla (ns. maxin kaava):
(a‑b-2c)/l
missä
a on julkinen ovi (lue yritykset)
b on yksityinen ovi (lue kodit)
c on hallinnollinen ovi (lue virastot)
l on tarkasteltava julkisivupituus
Kaavasta on kuulemma myös versio jossa lasketaan katutason ikkunat, mutta se mukailee aidon ja alkuperäisen idealismia.
Kaavan pitkässä evoluutiossa siitä ovat karsiutuneet pois mm. rakennusten korkeus ja kadun laatu ja leveys. Ne ovat joko epäoleennaisia tai sisältyvät luontaisesti kaavan muihin tekijöihin.
Ei katuilmeen vaihtelevuus tule tontin koosta vaan siitä, mitä kivijalassa on. Asiaa voi mennä ihastelemaan esim. Barcelonan Eixampleen, jossa on kilometrikaupalla varsin isoja umpikortteleita, mutta katuilme ei ole tylsää nähnytkään.
Tuon yllä olevan kaavan mukaan ihmisystävällinen katutila maksimoidaan kun koko julkisivu on vain julkista ovea?
Kyllä. Juuri noin. Tuota ääritilannetta voidaan kuvata toki myös kansankielellä tori, basaari tai muu markkinatila. Ihmiset ovat hulluina sellaisiin.
Tuosta kaavasta puuttuu kyllä ihan selvästi erinäisiä parametrieja, jos väitetään, että se kuvaa IHMISYSTÄVÄLLISTÄ KATUTILAA. Yritykset, joilla toki kuuluukin olla oma ansaintalogiikkansa, eivät mielestäni kaikissa tapauksissa suinkaan lisää ovillaan tuota ihmisystävällisyyttä, korkeintaan palvelualttiutta (hyvin) maksavia asiakkaitaan kohtaan. Ovatko ravintoloiden portsarit tai sisäänheittäjät ihmisystävällisiä per se, jos esim. kadulla kulkeva “köyhä, mutta siisti” kulkija haluaisi väsyneitä jalkojaan siellä jostain syystä monesta katutilasta puuttuvien penkkien takia sisällä vain hetken istuen lepuuttaa?
Ihmisystävälliseen katutilaan kuuluu myös penkit ja puut, ehkä pensaat ja muut istutuksetkin, sekä sellaiset roska-astiat, jotka ovat “lokki- ja varisvarmoja” sekä riittävän usein tyhjennettyjä. Yritysten tarjoamia palveluja voi ilman muuta tuohon katutilaan liittyä, mutta sehän ei mitenkään yksin riitä. Liikkeiden tarjoamien tuotteiden ja palveluiden kirjon soisi tarjoavan monipuolisesti jokaiselle jotakin. Myös taivasta pitäisi tuohon katutilaa ympäröivään pintaan sisältyä, vaikka sateen tullen on katoksistakin hyötyä. Siispä näitäkin molempia tarvitaan.
Jos ihmiset eivät pääse koteihinsa, on mielestäni kyseessä ongelma, ei ihmisystävällinen katutila. Ihmisystävällinen katutila huomioi kaikenikäiset käyttäjänsä ja se on riittävän väljä ja turvallinen, jotta törmäyksiltä vältytään. Se ei saa myöskään olla liian meluisa, sillä melu on haitta. Tästäkin syystä moottoriteiden bulevardisoinnissa tulee kyllä riittämään haastetta, jos niistä pyritään tekemään ihmisystävällistä katutilaa. Ihmisystävällisessä katutilassa ovat erilaiset jalankulkijat (esteettömyys ml.) suunnittelun lähtökohta.
Julkisen oven voi hahmottaa myös vähän abstraktimmin käyntimahdollisuuksien määränä. Niiden tilojen määrä katutasossa johon voit käydä ilman eri syytä ja ilmoitusta. Tai niiden ikkunoiden tai näköalojen määrä jota voit jäädä tarkastelemaan ilman häiriötä. (Viime mainittu vähän ongelmallinen palveluyritysten kohdalla esim. ravintolat, kampaamot yms. ei ole kivaa jos joku tarkkailee ikkunasta parranajoa kovin tiiviisti :).) Mutta asiallisesti ja ihmisystävällisesti ohimennessä kuten jopa koditkin. Virastot ovat tässäkin suhteessa armotonta pohjasakkaa. Onko tätä huomioitu virastojen sijoittelussa. Se vähän mitä olen Helsingissä vieraillut on katutilan rikkonaisuus. Ei tarvitse pitkään kävellä niin aina on joku selkeästi institutionaalinen rakennus. Jonka funktio kävelijälle on oikeastaan vain pystyä ohittamaan se mahdollisimman nopeasti. Pystyisikö kaupunkitilan jalankulkunopeudesta tehdä päätelmiä sen saman tilan miellyttävyydestä?
Olisi pitänyt sisällyttää jalankulkijoiden mitattu keskinopeus vielä. Oletinkin jälkimmäisessä kommentissa, että hidas nopeus tarkoittaa miellyttävää ympäristöä. Penkille istahtamisesta nopeus putoaa nollaan. Penkki on rakenne. Olisi pitänyt huomioida.
Onko mahdollista tai yleistä, että kotikäynnit ovat sisäpihoilla. Lontossa on kyllä aivan tajuttoman hienoja julkisia tiloja myös sisäpihoilla esim. pubeja idyllisten tunnelien ja kujien varassa.
Keskinopeuden vaihtelut voivat johtua monesta eri syystä. Jos minulla on työasioissa kiire tapaamiseen kaupungilla, en jää silloin tarkastelemaan antikvariaatin tai muun liikkeen ikkunaa, joka muutoin saattaisi minuakin kiinnostaa. (Tässä suhteessa on muuten nähdäkseni ainakin Helsingin keskustassa aikamoinen epätasapaino naisten ja miesten kiinnostusten kohteena olevien näyteikkunoiden välillä. Naisetko vain pääkaupungissa kauppaliikkeitten asiakkaina ovat?)
Toisaalta katutyöt tai (niiden aiheuttamat ja muut) ruuhkat ja/tai esteet voivat hidastaa kävelynopeutta, ilman että ilmiö olisi osoitus ihmisystävällisyyden kasvusta.
Jos aikaa on enemmän, ovat kyllä jotkin julkiset rakennuksetkin ihan tavallista suuremman huomion ja tarkastelun kohteena: eduskuntatalo, Finlandia-talo (ovatko marmorilevyt jälleen käyristyneet?), säätytalo, jne. Täydellisestä listasta tulisi todella pitkä.
Umpikorttelialueilla on talojen sisäänkäyntejä monasti sekä kadun että sisäpihan puolella. Sehän on kätevää, jos esim. ulos lähtiessään vie samalla roskat pihan roskasäiliöön, tai mikäli haluaa vältellä oman kiireen takia toisen oven edustalla mahdollisesti olevaa henkilöä, joka voi olla vaikkapa puheripulista kärsivä, muuten mukava naapuri. Voi olla, että tähän kerrostalojen uloskäyntien määrään (kadulle/pihalle) liittyy kaupungissa jotain määräyksiäkin.
Vielä sananen penkeistä. Eiran puisto on ollut ja on edelleenkin todella upea, mutta aikoinaan siellä istuneet juopot aikaansaivat välillä sen, ettei siellä tullut juuri itse (ainakaan siinä seurassa) istuskeltua.
Olen harvoin samaa mieltä herra Särelän kanssa, mutta nyt hän alkaa olla oikeilla jäljillä. 😉 Toisaalta tuossa on samalla ongelman ydin! Rakennusiike on täysin väärä taho pääomittamaan tervettä rakentamista.
Kaikki ylimääräinen hienostelu nostaa kustannuksia ja tarkoituksena ei ole tuottaa kaunista, vaan mahdollisimman paljon voittoa per rakennettu ja myyty taloyhtiö.
Eikä asiakkaat ole valmiita maksamaan estetiikasta extraa.
Oletko varma?