Helpointa julkisesta terveydenhoidosta on ulkoistaa jotkin elektiivisen hoidon massatuotteet, esimerkiksi vaikka lonkkaleikkaukset tai sydänverosuonten pallolaajennukset. Selkeä toimenpide, joka toistuu suunnilleen samanlaisena. Ruotsissa tässä on onnistuttu hyvin. Olennaista on, että maksetaan oikeista asioista. Lonkkaleikkaukselle on annettava takuu. Jos leikkaus joudutaan uusimaan, tumpeloinut sairaala maksaa eräänlaista sakkoa. Niin käy myös, kun potilas joudutaan kiikuttamaan keskussairaalaan komplikaatioiden vuoksi.
Ruotsissa kilpailu on tuottanut laadukkaita ja tehokkaita ratkaisuja. Toiminta on selkeästi parantunut. Julkisessa terveydenhuollossa toimitaan usein erittäin hyvin ja tehokkaasti, mutta jos ei toimita, ei ole mitään korjaavaa mekanismia.
Ulkoistaminen voidaan tehdä joko niin, että julkinen terveydenhuoltoyksikkö kilpailuttaa tietyn määrän lonkkaleikkauksia tai niin kuin Ruotsissa on tehty, julkinen valta hyväksyy laadun täyttävät yksiköt, joihin potilaat saavat hakeutua oman päätöksensä mukaisesti. Ruotsissa hoitotulokset myös julkistetaan, joten pahasti töpeksinyt sairaala menettää sekä rahaa, että potilaansa.
Käytän lonkkaleikkauksia esimerkkinä siitä, mitä tämä voisi merkitä.
Kilpailu paitsi siivittää parantamaan toimintaa, antaa vastauksen ikuisuuskysymykseen, keskittää vai hajauttaa. Jos isot yksiköt toimivat paremmin, ne valtaavat markkinat.
Kun olin runsas kymmenen vuotta sitten peruspalveluministeri, tekonivelkirurgiaa tehtiin 50 yksikössä eri puolilla Suomea. Hyvin yleinen käsitys oli, että tämä on aivan liikaa. Pelkästään toiminnan laadun vuoksi tulisi siirtyä olennaisesti suurempaan yksikkökokoon. Viulisti oppii vaikean kappaleen toistamalla sitä satoja kertoja. Sama pätee kirurgeihin. Nyt noita yksiköitä on 60. Julkinen terveydenhuolto ei pysty rationaaliseen työnjakoon, koska lääkärit ajavat omaa etuaan ja luottamusmiehet vain luottavat. Olen aika varma, että tekonivelkirurgian avaaminen kilpailulle johtaisi varsin nopeasti isoihin ja laadukkaisiin yksiköihin, joita olisi lukumääräisesti murto-osa nykyisestä.
Nyt päätettiin hankintalain ja direktiivin pakottamana, että viisi sote-piiriä ostavat kaiken kunnallisilta yksiköiltä ja kuntayhtymiltä ja nämä voivat käyttää yksityisiä alihankkijoina. (Kukaan ei ole vieläkään kertonut minulle, mihin niitä viittä sotepiiriä tarvitaan) Ovat voineet käyttää nytkin, mutta miksi ne omasta toiminnastaan luopuisivat. Kymmenen vuoden kuluttua tekonivelkirurgiaa on varmaankin 70 yksikössä. Olisi ollut parempi, että sotepiirit olisivat voineet ostaa myös yksityisiltä, mutta tämä taas olisi edellyttänyt, että ne olisivat saaneet käyttää näissä päätöksissä järkeä ja ottaa huomioon sekä kansantalouden että potilaiden edun. Hankintalaki on tärkein este ulkoistamiselle.
Ruotsin ratkaisu antaa potilaan valita on sikäli nerokas, että sillä kierretään koko hankintalain norsumaisuus. Potilaan valinnoista ei voi valittaa markkinatuomioistuimeen. Siitäkään ei voi valittaa, jos potilaan valinta perustuu siihen, maksaako sairaala verot Suomeen vai onko se maksavinaan ne Cayman-saarille. Hyvin toteutetut tarjouskilpailut kuitenkin saattaisivat johtaa parempiin tuloksiin. Toimiakseen Ruotsin malli edellyttäisi oikeastaan, että julkinen valta maksaisi kiinteän euromääräisen summan toimenpiteestä ja potilas maksaisi erotuksen, jos sairaaloilla on eri hintoja. Muutenhan ei mitään hintakilpailua syntyisi, vaan jokaisella toimenpiteellä olisi hallinnollinen hintansa. (Köyhällä olisi varaa vain sairaalaan, joka on joutunut alentamaan hintojaan tapettuaan kymmenen edellistä potilasta. 🙁 )
Tietysti tämä johtaisi kermankuorintaan niin, että yksityiset hoitavat helpot tapaukset ja julkiset sairaalat vaikeat. Mitä vikaa siinä on? Helpo tapaukset onkin hoidettava rutiinilla ja korkeampi osaaminen keskittää monimutkaisempiin. (Miten tuomioistuimet saisi ymmärtämään tämän?) Helposta tapauksista pitää tietysti maksaa olennaisesti vähemmän kuin vaikeista.
Mutta edelleenkin pätee se, mitä edellisessä postauksessa kirjoitin. Julkisilla sairaaloilla on lakisääteisiä velvoitteita, joista niille pitää maksaa erikseen ja että näiden velvoitteiden täyttäminen tuottaa monelle ehkä kilpaillulle alalle synergiaetuja, jotka antavat näille sairaaloille etua kilpailussa. Tärkeintä ei ole reilu kilpailu, vaan voimavarojen järkevä käyttö.
Osmo: “Tärkeintä ei ole reilu kilpailu, vaan voimavarojen järkevä käyttö”
Olisiko voimavarojen järkevää käyttöä sekin, että terveyskeskukseen viikkotolkulla aikaa odottava potilas marssisi yksityiselle lääkäriasemalle? Ja omavastuuosuus kustannuksista olisi sama. Käynnin todelliset kustannukset näyttävät olevan sektorista riippumatta samat.
Osmo: “Kun olin runsas kymmenen vuotta sitten peruspalveluministeri, tekonivelkirurgiaa tehtiin 50 yksikössä eri puolilla Suomea. Hyvin yleinen käsitys oli, että tämä on aivan liikaa. Pelkästään toiminnan laadun vuoksi tulisi siirtyä olennaisesti suurempaan yksikkökokoon. Viulisti oppii vaikean kappaleen toistamalla sitä satoja kertoja. Sama pätee kirurgeihin.”
Melko fordistinen näkemys sairaanhoidosta (ehkä siis tilastotieteilijän näkemys?).
1 tiimi leikkaa X potilasta tietyssä ajassa, 2 tiimiä leikkaa 2X potilasta jne.
Mutta todellisuudessa ei ole mitään takeita siitä, että tiimien lukumäärän lisääminen tehostaisi toimintaa, 1 tiimin toiminta ei juuri lainkaan riipu siitä, montako naapuritiimiä on.
Keskittäminen kirurgiassa kannattaa, koska silloin samanlaisia tapauksia on enemmän ja ne osataan, eikä tarvitse tumpeloida.
Useimmat ulkoistukset epäonnistuvat sen vuoksi, että ulkoistettava kokonaisuus on suuri/monimutkainen eikä ostaja itsekään hallitse kokonaisuutta.
En tiedä miksi tässäkin asiassa halutaan hakata päätä seinään.
Ja jos halutaan ulkoistuksen helppo ja halpa hallinta niin silloin ulkoistetaan rutiinijuttuja, jotka toistuvat samanlaisina.
Monimutkaiset ja vaihtelevat asiat kannattaa aina hoitaa itse.
Eli tässä asiassa olen samaa mieltä Osmon kanssa
Tuntuu oudolta, että poliitikkojen joukossa vain harva ymmärtää jutun ?
Keski-Euroopassa ja miksei Singaporessakin kilpailutuksen ongelma on ratkaistu niin, että ostaja määrittelee hinnan ja ne , jotka suostuvat tekemään ostajan tarjoamalla hinnalla , saavat töitä.
Tähänkin liittyy vaara, että jos ostaja ei osaa asettaa hintaa niin aina löytyy hulluja, jotka ottavat työn suurella riskillä ja tekevät sitä heikolla laadulla.
Mutta ostajaltakin vaaditaan ammattitaitoa.
Ostaja saa tasan tarkkaan sellaista laatua kuin kykenee ostamaan
Kenen voimavarojen?
Jos lääkärille pääsyä odotellaan sairauslomalla tai jos hoidon odottelu voi johtaa terveysongelman pahenemiseen, se ei ole tietenkään hyväksi kansantaloudelle.
Terveyskeskuksen yleislääkärin vastaanottoajan viivästyminen seuraavaan viikkoon ei kuitenkaan liene kansantaloudellisesti yhtä kallista kuin elektiivisen hoidon viivyttäminen.
Kansantaloudellisesti tuottavat yksilöt kyllä pääsevät nopeasti yksityisen yleislääkärin vastaanotolle — esimerkiksi työterveyden kautta. Kunnallisen terveydenhuollon asiakkaiden aika on halpaa heille itselleen, joten se lienee sitä kansantaloudellekin. Kunnallisen terveydenhoidon puolella resurssien vähäisyydestä johtuva hoitoonpääsyn hitaus voi olla vain voimavarojen hyvää käyttöä. Nopean hoitoonpääsyn takaaminen yhtälailla kaikille tulisi kalliimmaksi, koska väistämättä maksettaisiin myös turhasta kapasiteetista. Ehkä kahden kaistan järjestelmä on voimavarojen optimoinnin kannalta ihan hyvä. 🙂
Eikö sen pitäisi olla juuri toisinpäin? Siis, jos tarkoituksena olisi, että asiakkaat kilpailuttaisivat palveluita? Kelan osuuden tulisi vastata sitä kustannusta, jolla julkinen terveydenhoito pystyy tarjoamaan saman palvelun. Asiakkaan itse maksettavaksi jäisi mahdollinen ylimenevä osa.
Eipä se todellisuudessa kuitenkaan olisi niin yksinkertaista. Kelan ei kannata maksaa vain vastaanottoajan perusteella, koska silloin palveluntarjoajalla olisi kannustimet maksimoida vastaanottotapaamisten määrä. Yksityislääkärit eivät myöskään saisi olla julkisen sektorin lääkäreitä herkempiä lähettämään asiakasta julkisen sektorin rahoittamiin lisätutkimuksiin tai hoitoihin. Jne.jne.
Käsittääkseni tämä ei pidä paikkaansa. Yksityislääkärien käyttö omalääkäreinä todennäköisesti lisäisi terveydenhuollon kustannuksia verrattuna julkiseen terveydenhuoltoon. Tähän suuntaan viittaa kansainväliset vertailut. Hollannin ja Saksan terveydenhuollot eivät ole yhtä kustannustehokkaita kuin Suomen. Ilmeisesti paremmasta palvelusta joudutaan maksamaan ainakin jonkin verran lisää.
Kuinkahan paljon suomalaiset veronmaksajat olisivat valmiita lisäämään taakkaansa kustantaakseen kaikille suomalaisille entistä nopeamman pääsyn lääkärille?
JV:n ajatus, että kansalaiset saisivat käydä yksityislääkärillä ilmaiseksi niin monta kertaa kuin vuodessa tai päivässä haluavat (tai lääkäri haluaa) ja yksityislääkärille maksettaisiin käyntikertojen perusteella, ei pelitä ollenkaan. Sellaista vakuutustakaan ei voi ostaa, joka tämän sallisi. Jos yhteiskunta alkaa ostaa terveyskeskuspalveluja yktityisiltä, maksu ei voi perustua käyntikertojen lukumäärään vaan kirjoilla olevien potilaiden lukumäärään. Tästä jossain seuraavassa postauksessa.
Sellaista tutkimusta ei ole minun tiedossani, jossa olisi verrattu yksityislääkäreiden ja tervbeyskeskuslääkäreiden kustannuksia vakioiduilla potilasaineksilla. Humpuukkitilastoja on kyllä tarjolla propagandatarkoituksiin. Jos niihin uskoo, intin alokastarkastus on kustannustehokkain.
Stora-Enso varmasti tietää, mikä sen sellutehtaista on tehokkain. Samoin julkisella puolella pitää olla johtamisen järjestelmiä, joiden avulla tiedetään, missä yksiköissä lonkkaleikkaukset tehdään kaikkein tehokkaimmin määrättyjen laatukriteerien puitteissa.
Eli ei kilpailu ole ainoa toimintaa korjaava ja tehostava mekanismi. Kilpailu voi myös estää toimialan kokonaistehokkuuden paranemista sillä, että parhaat toimijat eivät halua paljastaa tehokkuutensa salaisuuksia.
Jos raportit ja laskelmat näyttävät, että julkisen puolen suuret yksiköt tekevät lonkkaleikkauksia pieniä yksikköjä tehokkaammin, niin sitten on yhdyttävä toimiin yksikköjen koon suurentamiseksi. Se on todella onnetonta puuhastelua, jos tällaisia tehostustoimia ei ole kyetty toistaiseksi tekemään.
Stora-Ensolla on varmasti myös arvioita siitä, miten hyviä tehtaita sen kansainvälisillä kilpailijoilla on. Samoin Suomessa pitäisi jollakin taholla olla käsitys siitä, missä päin maailmaa lonkkaleikkaukset tehdään kaikkein tehokkaimmin.
Tietenkin näissä johtamisen järjestelmissä tulee myös rajat vastaan. Jos niistä ei saada riittävästi hyötyjä, ne ovat turhaa byrokratiaa. Kilpailun kautta viestit menevät usein nopeammin perille.
Saksassahan tuo on käytössä, miksi se ei toimisi Suomessa?
Tiedätkö, mistä Saksassa lääkärille maksetaan?
Näin väitetään, mutta perusteluja ei koskaan esitetä.
Vertaus viulunsoittoon on lievästi sanoen absurdi: mikä olisi se keskitettyjen viulistien määrä, joka takaisi optimaalisen laadun? Siis tilastollisesti?
Suurtuotannon edut ovat toki olemassa, mutta vain liukuhihnatyyppisessä työssä ja leikkauksia ei saa likuhihnalle, ei sitten millään.
On sitä tutkittu tilastollisestikin. Jos lääkärillä on tietyn tyyppisiä operaatioita vain muutaman kerran vuodessa, tulee paljon virheitä.
OS kirjoittaa, että “Elektiivistä hoitoa voi ulkoistaa”.
Ompa hyvä teema pohdittavaksi!
Nykyisin kaikki kynnelle kykenevät, mukaan lukien valtio, kunnat, ay-liikkeet, eläkerahastot, suuryritykset, jne., käyttävät rutiininomaisesti veroparatiiseja, siirtohintoja ja lainajärjestelyjä verojensa minimointiin.
Pelkästään kotimaassa toimivat suomalaiset yritykset eivät voi kuitenkaan käyttää näitä vero-operaatioita hyväkseen.
Tästä syystä hyvätkään kotimaiset yhtiöt, jotka tuottavat palveluja julkiselle terveyden / vanhusten-hoitosektorille eivät ole pidemmän päälle kilpailukykyisiä kotimaan markkinoilla. Sen sijaan kansainväliset veroparatiisiyhtiöt jyräävät varsinkin tällä sektorilla.
Kuten tiedämme, Suomi tarvitsee nyt kipeästi satojatuhansia uusia työpaikkoja.
Käytännössä ne voivat tulla vain PK-sektorilta, jolle terveyden- / vanhustenhoitosektori on erittäin tärkeä kasvuala.
Edellä esitetyn mukaisesti olemme nyt kuitenkin ulkoistamassa “Elektiivistä hoitoa” veroparatiiseihin saakka.
Muualla maailmassa pyritään härskistikin suojaamaan kotimaisia markinoita ja yrityksiä epäreilulta kansainväliseltä kilpailulta.
Suomessa sen sijaan PK-sektori verotetaan kilpailukyvyttömaksi, samaan aikaan kun suuryhtiöt, valtio, kunnat, ay-liikkeet ja eläkerahastot ovat siirtäneet rahansa veroparatiiseihin.
Voi tätä kaksinaismoraalin ja tekopyhyyden määrää!
“Elektiivinen” tarkoittaa “valikoivaa”. Suomalaisessa kolmikanta-yhteiskunnassa kotimaassa toimiva PK-yritys on valikoitu sijoitettavaksi verovankilaan, saattohoitoon …
Seppo Korppoo
Suomalainen patriootti ja PK-yrittäjä
Sanonta: “ei ole väliä onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se pyydystää hiiriä” pitänee sensuroida hankintalain vuoksi? Kirjavat kissat ovat erityisen epäilyttäviä?
Yöanestesian loppuminen on keskittänyt synnytykset. Jos pienemmältä sairaalalta ei saa tilata rutiinileikkauksiakaan, (vaikka laatu ja hinta on kohdallaan), niin sitten loppuu myös päivätoiminta.
Maakunnissa on nykyisellään suuria massatqpqhtumia hiihtokeskuksessa, festivaaleilla ym. Seuraava askel lienee kieltää yli 30 henkilön yleisötilaisuudet ja uudet rakennusluvat yli 50 km etäisyydellä yliopistosairaaloista yleisen turvallisuuden vuoksi?
Onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka käyvät lääkärissä ihan oman halunsa mukaan niin monta kertaa kuin tahtovat? Vai käydäänkö lääkärissä siksi, että siihen on todellista tarvetta?
Ajatus oli, että kun toisaalla on kapasiteettia vapaana on aivan järjen vastaista antaa ihmisten odottaa viikkokausia lääkäriaikaa. Oli rahoitusmalli sitten kapitaatio, toimenpidepalkkio tai mikä tahansa.
THL:ltä löytyy toimenpiteitten hintavertailua sektoreiden välillä ilman vakioitua potilas-aineistoa. Seuraava kommentti tietenkin on, että julkisella puolella jokainen potilas on monisairas jalaton mummo, ja siksi käynnit ovat siellä kalliimpia.
Lepotilalle, kun on riittävän punaiset silmälasit päässä, niin lääkärille jonottamisestakin löytyy vain hyviä puolia…
Moral hazardista löytyy kyllä tutkimuksiakin, jos halutaan niitä tarkastella.
Kuten tässä, jossa sivutuotteena todetaan yksityisen sektorin hoitavan potilaat nopeammin ja edullisemmin. kai siitäkin sentään jotain väärää löytyy?
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/21314840
Nuo keskittämisedut ovat merkittäviä, ja on harmi ja suuri tappio, jos niitä ei pysytytä realisoimaan. Näitä etuja syntyy nimenomaan erikoistumisesta: oppimisen ja laadun lisäksi laitteiden ja tilojen korkea erikoistumis- ja käyttöaste, prosessin organisointi, logistiikka ja kysyntävaihtelun suhteellinen pieneneminen ovat tekijöitä joissa voidaan saada tuottavuusetua.
potilas valitsemassa kirurgia on vaarallinen tie. Kuulin erään kirurgin sanovan, että potilaat arvioivat mukavat huonot kirurgit paremmiksi kuin hyvät ja vähemmän mukavemmat.
Jos ajatellaan, että ihmisen persoona arvostellaan hyvin vahvasti ulkonäön perusteella, olisi epämukavempien kirurgien kansanterveyden nimissä alettava pitämään estetiikastaan parempaa huolta erilaisin metodein. Emme voi sallia tyhjäpäisten nättipoikien pilata ihmisten terveyttä.
Mä olin vastikään harmaakaihileikauksessa jonka HUS subventoi yksityisellä puolella juuri tuolla tavalla kuin Soininvaara kertoi tapahtuvan Ruotsissa lonkkaleikkausten kanssa. Eli käytänrö on jo olemassa Suomessa.
Potilas maksaa siis 97 €/leikattava silmä. Yksityinen silmäklinikka saa sen lisäksi reilut 600 € sairaanhoitopiiriltä.
Minulla oli sellainen ongelma että lähete koski vain yhtä silmää koska vain toisessa kaihi oli niin paha että oli pakko leikata, mutta toisessa kuitenkin alkanut kaihi.
Koska olen työelämässä päätin että leikkautan toisen silmän omalla kustannuksellani, säästyy vaiva käydä monta kertaa eikä tarvitse sen jälkeen kuin yhdet lukulasit. Se mikä kummastuttaa on, että miksi yhden silmän leikauttaminen yksityisesti maksaa reilut 1500 € kun toisen leikkauttamisesta yhteiskunnan maksamana nettoaa silmäklinikka vain reilut 700 €. Mistä ero johtuu?
Yksityiset tekevät siis bisnestä sillä että yhteiskunta maksaa vain toisen silmän leikkauksen ja itse joutuu pulittavmaan yli 2‑kertaisen hinnan toisesta.
Mahtaako niitä vaikeimpia tapauksia osalleen saava kokenut ja taitava kirurgi saada leikata tarpeeksi? Tarvitseeko hän myös niitä vähän helpompia tapauksia vireessä pysyäkseen ja positiivista palautetta saadakseen. Muutenhan voisi käydä jopa niin, että huippukirurgi, joka joutuu hoitamaan ainoastaan ne kaikkein vaikeimmat, ja onnistumisprosentiltaan alhaisimmat tapaukset, voi lopulta masentua niin pahasti, että päättää jättää koko alan, mikä voisi olla kuitenkin iso vahinko.
Olettaisin, että hyvässä vireessä pysyäkseen pitää alalla kuin alalla olla ekspertillä jokin (ehkä alasta riippuva,) riittävä määrä toimenpiteitä per aikayksikkö, jotta taito säilyisi. Toisaalta, työmotivaatio lienee myös tärkeä asia.
Siitä, että vapaaksi jäävää kapasiteettia kannattaa täyttää alemmallakin hinnalla, koska kiinteät kulut juoksevat koko ajan.
Tuollainen tyypillinen suurkuluttaja (5–10 prossaa väestöstä) käy lääkärin vastaanotolla n. 15 kertaa vuodessa.
Hyvä lääkäri on mukava lääkäri. Niin se vaan menee. Ei potilas yleensä tajua tuliko hyvän hoitokäytännön mukaan hoidetuksi. Täytyy muistaa että esim. auliisti rauhoittavia lääkkeitä tai turhaan antibiootteja rustaava lääkäri on usein kovin pidetty ja suosittu. Samoin on sellainen lääkäri joka kysyy kuinka paljon sairaslomaa kirjoitetaan.
Mitä enemmän mennään siihen että raha seuraa potilasta niin sitä enemmän lääkärit joutuvat tinkimään hyvästä hoidosta miellyttääkseen potilasta.
Vertaus ei ole absurdi. Kyse ei ole viulistien määrästä, vaan harjoituskertojen määrästä, minkä Soininvaara ilmaisi aivan selvästi.
Ei tarvitse. Meillä yksityissektorilla (hammashoito) raha seuraa potilasta koko ajan. Omista hoitolinjoista ei tarvitse tinkiä, asia selviää keskustelemalla. Yleensä asia koskee toivottoman hampaan poistoa. Tilanne, jossa hoitosuhde joudutaan katkaisemaan erilaisten näkemysten takia tulee eteen vain muutaman kerran vuodessa. Potilaita täytyy olla riittävästi, ettei sille linjalle tarvitse lähteä.
OS:“Olennaista on, että maksetaan oikeista asioista. Lonkkaleikkaukselle on annettava takuu. Jos leikkaus joudutaan uusimaan, tumpeloinut sairaala maksaa eräänlaista sakkoa. Niin käy myös, kun potilas joudutaan kiikuttamaan keskussairaalaan komplikaatioiden vuoksi.”
Ei sakkoa, vaan normitetut hoitokustannukset. Yksityisellä toimijalla pitäisi olla pakollinen vakuutus näiden vastuiden kattamiseen. Vakuutusyhtiöt kyllä hoitaisivat tumpelot pois markkinoilta.
OS:“Ruotsissa hoitotulokset myös julkistetaan, joten pahasti töpeksinyt sairaala menettää sekä rahaa, että potilaansa.”
Ja tämä varmistaisi asian.
Kumma, ettei näin yksinkertaisia asioita saada Suomessa aikaan.
Tämä selvä, mutta se ei kovin paljon puolla keskittämistä. Muutama kerta vs. 10.000 kertaa — on siinä aika paljon pelivaraa.
Ja miten leikkaavien tiimien lukumäärä parantaa tulosta? Ei mitenkään.
Ja mistä löytyy lääkäri, joka suostuu tekemään esim. vain näitä lonkkaleikkauksia koko ajan vuodesta toiseen. Ei mistään.
Kyllä se absurdin puolelle menee: kyse on, keskittämisestä, siis siitä, että kootaan tietyt kirurgit tiettyyn paikkaan tekemään tiettyjä leikkauksia, joita sitten ei tehdä muualla — ja tämä antaa sitten kirugille satoja toistoja, jotta hän oppii leikkaamaan. Katin kontit!
Ja mitä tehdään niille sadoille potilaille, jotka kirurgi leikkaa ennen kuin hän oppii ko. leikkauksen?
Viulistikaan ei harjoittele konsertissa, kyllä harjoitus tapahtuu muualla ja ennen sitä. Ja keskittäminen tarkoittaisi sitä, että kaikki viulistit koottaisiin muutamaan paikkaan ja muualla viulun soittaminen kiellettäisiin — ja se että viulisteja olisi runsaasti muutamassa paikassa sitten parantaisi soiton tasoa, niinkö?
Mitä tehdään tuhansille potilaille, jos aiempaa suurempi määrä lääkäreitä harjoittelee. Mitä vähemmän erikoistumista, sitä suurempi osa potilaista kuuluu lääkärin harjoitteluvaiheeseen.
Eiköhän se oikesti mene juuri toisin päin?
Valtaenemmistö potilaista on kuitenkin sairaita, jotka hakevat hyvää hoitoa — ja jos valinta olisi vapaa eikä miellyttävän lääkärin hoito tepsi, haetaan sellaista, joka tepsii.
“Hyvin yleinen käsitys oli, että tämä on aivan liikaa. Pelkästään toiminnan laadun vuoksi tulisi siirtyä olennaisesti suurempaan yksikkökokoon. ”
Tämä voi olla yleinen käsitys. Kun kyse on tekonivelleikkauksista niin onko tälle yleiselle käsitykselle tieteellistä tukea?
Tuore EuroHOPE selvitys arvioi 7 maan hoidon vaikuttavuutta. (Suomi, Ruotsi, Norja Alankomaat, Skotlanti, Unkari ja Italia.)
http://www.slideshare.net/THLfi/tag/seminaari10062014
Selittämätöntä ja tarpeetonta vaihtelua on. Syyt ja seuraukset eivät ole hyvin ymmärrettyjä. Lonkkaleikkausten osalta vaihtelu jäi suurelta osin selittämättä. Lonkkamurtuman hoidon kustannuksilla ei ollut yhteyttä hoidon laatuun missään maassa. Laatumittareina käytettiin mm uusintakäyntien tarvetta, kuolleisuutta.
Poliittisella päätöksellä tekonivelleikkaukset voidaan keskittää; se kun on yleisen käsityksen mukaan fiksua. Ainakaan edellä mainitulla tutkimuksella tätä ei kuitenkaan voida perustella.
Vastakkain voidaan asettaa se, keskitetäänkö kaikki leikkaussalitoiminta Suomessa pariin pisteeseen, vai voiko tätä hommaa tehdä jatkossakin pienemmissä sairaaloissa, jos laatu ja hinta on kunnossa. Jos näitä töitä ei jatkossa sallita pienissä sairaaloissa tehtäväksi, niin silloin leikkaustoiminta ylipäätään loppuu pienemmistä sairaaloista. Ketä varten he siellä päivystävät, jos tasaista potilasvirtaa ei ohjata myös sinne.
Eiköhän se olennainen potilasturvallisuustekijä ole se, että mitä enemmän kirurgi / anestesiologi ja heidän tiiminsä leikkaavat leikkauksia X, sitä paremmin he hallitsevat myös erilaiset poikkeustilanteet, kun niihinkin syntyy rutiini. Ne jotka leikkaavat X, Y, Z ja Å, osaavat nämä leikkaukset rutiinina silloin jos kaikki menee hyvin, mutta sitten kun tulee vaikka se hyvin ylipainoinen / iäkäs tms. potilas, se tulee heille ensimmäistä kertaa.
Suomen poliittisessa kielenkäytössä tuo kai luetaan: kannatan elektiivisen hoidon ulkoistamista.
Vai oliko tarkoitus sanoa, että vaikka elektiivisen hoito toimiikin erinomaisen hyvin julkisella puolella, joissain tapauksissa sen ulkoistaminenkaan ei olisi mahdotonta? Ei tuo sanamuoto ainakaan sitä kiellä, etteikö julkinen voisi toimia ulkoistettua paremmin.
Tämä on tietysti totta — mutta vain tiettyyn rajaan saakka: rutiini aiheuttaa myös huolimattomuutta.
Eipä se nyt niin mene — onneksi!
Keskittäminen on järkevää, mutta vain tiettyyn rajaan saakka, sen rajan ylittäminen merkitsee vain sitä, että potilaat joutuvat kulkemaan pitemmän matkan.
Tehokkuus ei lisäänny sillä, että yksiköitä pannaan pitempään riviin (viulistivertaus!): kapasiteetti kasvaa siellä, minne keskitetään, mutta vähenee siellä, mistä ne otetaan. Yksikkökustannus pysyy samana.
Sama tutkimus löytyy suomeksi THL:n julkaisusta Terveystaloustiede 2010, joka löytyy luettavaksi netistä.
Mielenkiintoinen on myös Risto Tuomisen haastattelu Kansan Uutisissa. Tuominen on siis yksi edellä viittatun tutkimuksen tekijöistä ja juttu on otsikoitu “Ostopalvelu tulee kalliiksi hammashoidossakin”:
http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2729040/ostopalvelu-tulee-kalliiksi-hammashoidossakin
Harvoja sairauksia voi parantaa. Oireita voi lievittää ja ennustetta parantaa. Potilas ymmärtää vain tuon oiretason. Esimerkkinä banaali tenniskyynärpää: kortisoni-injektio vie tehokkaasti oireet lyhyellä aikavälillä mutta kroonistaa sairauden pidemmällä aikavälillä. Potilas on tyytyväinen kun saa huonoa hoitoa. Hyvä lääkäri taas antaa hyvät itsehoito-ohjeet mutta potilas jää helposti tyytymättömäksi koska haluaisi vain nopean oirelievityksen. Tyytyväinen potilas on täysin eri asia kuin hyvä hoito.
Tämä nyt on täyttä puppua: jokseenkin kaikki sairaudet ovat parannettavissa, ei kaikkia lopullisesti, mutta juuri niinkuin kirjoitit, oireita voi lievittää ja ennustetta parantaa.
Ja tuo kortisonipiikki parantaa tenniskyynärpäätä huomattavasti.
Ja kortisonipiikin lisäksi voi antaa nuo kaipaamasi itsehoito-ohjeet (mikä estäisi?).
Tyytyväinen potilas on sama asia kuin hyvä hoito — vai ketä varten sairaita hoidetaan? Ei suinkaan lääkäreitä varten.
Olen kuvitellut, että nykyinen järjestelmämme toimii, tai ainakin pyrkii toimimaan juuri näin. Tyypillisesti ensimmäisenä potilaan kohtaavat yleislääkärit harkitsevat, kannattaako jokin vaiva hoitaa keskitetysti vai rutiinitoimenpitein mahdollisimman lähellä ja heti.
On olemassa myös termi yleislääketieteen erikoislääkäri, jonka voi kai tulkita erikoistumiseksi minkä tahansa potilaan ohjaamiseen oikeaan hoitoon. Tällaistakin erikoistumista tarvitaan, jotta potilaat eivät kuuluisi liiaksi “lääkärin harjoitteluvaiheeseen”.
Eggo kuvasi edellä hyvin, miksi se, että potilas valitisisi kapupallisilta markkinoilta itselleen parhaaksi katsomansa hoidon ei toimi aina hyvin. Pidän perinteistä lääkärin etiikkaa varsin hyvänä tapana ohjata potilaat parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Luottokortti ja kaupallliset intressit ovat tuota perinteistä lääkärin etiikkaa huonompia hoidonvalintakriteereitä. Näistä syistä näen ulkoistamisen ja kaupallisen sairaanhoidon hyvänä renkinä, mutta huonompana isäntänä. Perinteinen kuukausipalkkainen lääkäri on hyvä perusturvallinen ratkaisu.
Kaikki hyvin, eikö niin? Ja ulkoistaminen ei liity tähän, paitsi että voisi olla riski siinä mielessä, että rahalliset intressit voisivat joissain tapauksissa houkutella sijoitamaan potilaita väärin ja vääriin hoitoihin.
Jos sairaaloiden hoitotulokset julkistetaan, potilaat pyrkivät yksiköihin, joissa töpeksitään vähiten. Mitä vikaa siinä on? Jos pienet hoitavat laadukkaammin, pyritään pieniin ja jos hoitotulokset ovat suurissa yksiköissä parempia, pyritään suuriin yksiköihin. Tärkeintä olisi jo nyt julkistaa eri sairaaloiden tulokset leikkaushoidossa.
Tieto on hyvä asia, mutta tiedon käytössä voi ilmetä ongelmia. Potilaat eivät välttämättä osaa lukea tilastoja oikein ja hyödyntää tuloksia järkevästi. Yksiköt voivat siirtyä optimoimaan tilastotuloksia hoitotulosten sijaan. Kerätyn tiedon hyödyntäisin kaikkein ensimmäisenä sairaanhoitojärjestelmän sisäisessä hoidon järkeistämistyössä.
Mennee paljolti tautien yleisyyden ja vaativuuden mukaan. Aivokirurgia suurissa, korvatulehdukset pienissä yksiköissä. Pienuutta ei aina tarvitse erityisesti hakea, mutta ainakin haja-asutusaluaeilla paikallisuus, palveluiden saatavuus ja hoitoon hakeutumisen helppous on merkittävä kriteeri. Omalääkärimallissa toiminnallisen yksikön koko on yksi lääkäri.
Ainakin ymmärtäminen ja reagoiminen olisi järkevää.
Näin juuri — ja käsittääkseni THL tekee tällaisia tilastoja, mutta niitä ei vain näy missään.
Juuri näinhän se ei mene — vaikka niin kuvitellaan.
Ei se aivokirurgian leikkaustiimi ole sen suurempi kuin esim. vaikkapa lonkkaleikkauksen eikä sali ole sen kummempi — voisi siis aivan hyvin sijaita pienessäkin sairaalassa (ja olisi ehkä parempikin).
Korvatulehduksen tiimi on tietysti vieläkin pienempi.
En olisi voinut toivoa parempaa tapaa osoittaa pointtini oikeaksi.
Tyytyväinen potilas on toki tavoite mutta sen tavoittelun edelle tulisi mennä lääkärin etiikka. Jos vaikka potilas haluaa kovasti että kulunut polvi tähystetään mutta lääkäri tietää että siitä ei ole hyötyä vaan ainoastaan turhia riskejä niin silloin ei tule tehdä niin kuin potilas haluaa. Silläkin uhalla että potilas poistuu vastaanotolta tyytymättömänä.
Jotta tuo olisi mielekästä niin potilasryhmät tulisi eritellä hyvin tarkkaan. Jokainen leikkaus on riskeiltään erilainen. On komplikaatioriskien kannalta täysin eri asia leikata perusterveen 50-vuotiaan kuin 75-vuotiaan diabeetikon lonkka. Vaikeimmat tapaukset menevät parhaille kirurgeille, jolloin heille voi tulla jopa enemmän komplikaatioita kuin aloittelijoille. Jos näihin laadittaisiin jotain riskiluokkia niin se johtaisi siihen että yritettäisiin hivuttaa mahdollisimman paljon potilaita korkean riskin luokkiin tilastoja kaunistamaan.
Potilaille pitää tietenkin näyttää vain esim. THL:n jalostamia ja normeeraamia tuloksia. Kolme, neljä lukua tai naamaa varmaan riittäisi.
Parametrien valinnassa voidaan varmaan luottaa THL:ään. Osa ongelmistahan johtuu potilaasta, mutta THL osaa ne normittaa tai suodattaa pois.
Tämä olisi paljon parempi systeemi kuin nykyinen, jossa esim. lonkkanivelleikkaukseen menevä ihminen joutuu läpikäymään tuttavansa ja sukulaisensa aina kumminkaimaa myöten, jotta välttäisi pahimmat paikat. Niitäkin on.
Sepä hauskaa — ja pointti oli? Se että tenniskyynärpäähän ei pidä antaa kortisonipiikkiä?
Toinen pointti ilmeisesti on, että lääkäri ei osaa kertoa potilaalle mahdollisen toimenpiteen hyötyjä ja haittoja — ilmeisesti ei sitten osaa kertoa itselleenkään? Ei ihme, että potilaat eivät ole tyytyväisiä!
Tuossa olin OS:n linjoilla, eli ei mene harjoitteluksi, jos lonkkakirurgit eivät kaikki suorita yhtä aivokirurgista toimenpidettä per vuosi, vaan nuo toimenpiteet keskitetään muutamalle niitä jatkuvasti tekevälle aivokirurgille. Aivokirurgia toimii varmasti pienessäkin sairaalaissa, mutta ehkä kannattaa keskittää leikkaukset niin, että kaikki potilaat kuljetetaan aivokirurgien luo vaikkapa Jyväskylään.
Ehkä perinteinen tyyli, jossa potilaan oma yleislääkäri kertoo hänelle, mikö sairaala voisi olla paras tähän peraatioon on toimiva. Jos ei ole luottamusta oman lääkärin arvioihin, voi kysyä mielipidettä sairaaloiden soveltuvuudesta operaatioon myös toiselta lääkäriltä. Näin lääkärin kautta tietoa suodattaen potilaan mielikuvitus ei pääse tekemään tepposia. Tiedot voivat olla halukkaille saatavilla myös julkisesti (kuten esim. lääkkeiden kaikk mahdolliset haittavaikutukset ovat, vaikka niiden lukeminen omin neuvoin ei olekaan kovin tarpeellista eikä aina hyväksikään useimmille potilaille).
Parametrien valinnassa voidaan varmaan luottaa THL:ään. Osa ongelmistahan johtuu potilaasta, mutta THL osaa ne normittaa tai suodattaa pois.
THL on hyvä taho. En suosittele kiinteän parametrilistan valintaa, ja mahdolista sairaaloiden sijoittamista arvojärjestykseen, sillä usein parhaan hoitomuodon ja ‑paikan valinta on aika monimutkainen juttu, ja eri sairaalat voivat olla soveltuvimpia monista eri syistä.
Tämä olisi paljon parempi systeemi kuin nykyinen, jossa esim. lonkkanivelleikkaukseen menevä ihminen joutuu läpikäymään tuttavansa ja sukulaisensa aina kumminkaimaa myöten, jottavälttäisi pahimmat paikat. Niitäkin on.
Jos kelvottomia paikkoja on, vetoaisin ensimmäisenä terveyden alan viranomaisiin, joiden pitäisi puuttua asiaan. Potilaiden ohjaaminen toimimattomiin laitoksiin on vastuutonta. Sellaiseen pitäisi puuttua jo hallinnon tasolla. Vastuuta huonojen paikkojen välttelystä ei siis pitäisi ainakaan tarkoituksella jättää potilaalle, vaan jo lääkäreiden ja viranomaisten pitäisi normaalitapauksessa hoitaa tuo homma.
Elektiivinen hoidon palveluntilausjärjestelmän voisi kehittää uber taksimallin pohjalta.
Omassa kommentissani ajattelin nimenomaan erikoistuneita sairaaloita, en yleissairaaloita. Mittarit varmaan löytyvät.
En tiedä onko tämä parodiaa vai havainnollistus siitä miten vaikea ja tiedonkäsittelyn perusteisiin ulottuva ongelma informaatioepäsymmetria asiakaslähtöisessä terveydenhuollossa on.
Neurokirurgeja on suomessa viitisenkymmentä eli heitä riittää nipin napin pyörittämään viiden yo-sairaalan päivystyksiä. Mihinkään jyväskyliin heitä ei riitä.
Nojailin vain siihen suuntaan, että parhaita arvioijia ovat lääkärit, eivätkä potilaat, eivätkä mekaaniset mittarit suoraan (ilman asiantuntijan tapauskohtaista tulkintaa).
Käytin Jyväskylää esimerkkinä, koska todettiin, että homma voisi toimia periaatteessa hyvin vähän pienemmissäkin yksiköissä (ja pienissä leikkaustiimeissä). Periaatteessa Jyväskylässä voisivat olla vaikka kaikki Suomen viitisenkymmentä neurokirurgia. Jos yksikön koon ei tarvitse olle vatava, pääkaupunkiseudulla heidän läsnäoloaan puoltaa kai vain useiden potilaiden lyhyt matka hoitoon.
Koska etäisyydellä ja nopealla hoitoon pääsemisellä lienee joissain tapauksissa suurikin merkitys (en osaa sanoa, kuinka suuressa osassa tapauksista), voi olla mielekästä sijoittaa jokin yksikkö pohjoiseenkin Suomeen, vaikka siellä väestöä on vähän harvemmassa. Helsinkiin taas ei kannattane sijoittaa kuin pienin sellainen yksikkö, joka kykenee hoitamaan pääkaupunkiseudun kiireelliset tapaukset. Tällä strategialla myös kiireelliset tapaukset saataisiin hoidettua mahdollisimman suuressa osassa maata.
Juho
Unohdat kokonaan, että ihmisessä on muitakn osia kuin aivot. Liikenneonnettomuudedssa loukkaantuneella esimerkiksi voi olla muitakin vammoja. Sairfaalayksikkö keskellä metsää, jossa on vain neurologeja, ei sovi kaikkiin tapauksiin. Siksi pitkälle erikoistuneet yksiköt sijoitsevat yleensä suurissa yksiköissä, tai siis suurissa yksiköissä on oltava kaikkea osaamista. Sen sijaan puhtaasti elektiivinen hoito, kuten esimerkiksi tekonivelkirurgia, voik olla pienissä erikoistuineissa yksiköissä, vaikkata invalidisäätöin sairaalassa (nykyisin nimeltään kai Orton) mutta Ortoniin ei voi keskittää kaikkea nivelkirurgian osaamista.
Ortonin kaltaiset sairaalatkaan eivät voi olla kuinka pienellä paikkakunnalla hyvänsä, koska niihin ei saa henkilökuntaa. Korkeasti koulutetulla on yleensä myös korkeasti koulutettu puoliso, ja näitä on kovin eri aloilta, joten yksikön on oltava melko isolla paikkakunnalla, jossa on hyvin erilaisia työpaikkoja. Jopa Kuopio on tähän liian pieni. Fimean sijoitus Kuopioon on epäonnistunut juuri siksi, ettei puolisoille löytynyt Kuopiosta koulutusta vastaavaa työpaikkaa. Niinpä Fimean henkilöistä enemmistö on yhä vieläkin Helsingissä ja kokio laitoksen toiminta ontuu.
Sairaalayksikkö keskellä metsää (= muualla kuin pääkaupunkiseudulla) sopii tapauksiin, joissa halutaan nopeaa hoitoa muuallekin (ja toissijaisesti lyhyitä etäisyyksiä kiireettömämpään hoitoon).
En ota kantaa siihen, montako neurokirurgia ja mitä työtä tukevia yksiköitä sairaalassa pitää olla, jotta yksikkö on toimiva, mutta oletan, että luvut antavat mahdollisuden tarjota neurokirurgisia palveluita muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla.
Ei kai välttämättä kovinkaan suurissa. Kunhan riittävät tukipalvelut ovat saatavilla ja yksikkö itse on riittävän suuri (jotta saadaan päivystys ja lomat pyörimään). Itse kirurgiseen osaamiseen ympäröivän sairaalan koolla ei ole vaikutusta. Ehkä on hyvä, että toisen kirurgin mielipidettä voi kysyä puhelimen lisäksi myös naapurihuoneesta. Ja tämäkin onnistuu, jos on jo muutama kirurgi kasassa.
Tuskin kannattaa mennä “kuinka pieniin paikkakuntiin hyvänsä”, mutta eivätköhän kaikki seutukuntakeskukset ole riittävän suuria. Pitkään kouluttautunut kirurgi ei ehkä halua pieneen terveyskeskukseen, mutta syrjemmällä sijaitseva kirurgiaankin keskittyvä erikossairaala kyllä jo houkuttelee. Ehkä helsinkiläiset eivät halua Kuopioon, mutta kuopiolaisille ja iisalmelaisille tuo käpykylä on jo ihan ok.
Höh. Ihmisten siirtäminen jonnekin hallinnollisilla päätöksillä on aika eri asia kuin yksikön sijainti jossain. Voin kertoa, että muuallakin Suomessa kuin pääkaupunkiseudulla on korkeakoulutettuja pariskuntia. Ja voin kertoa, että Helsingistä on muutettu suurempiin kaupunkeihin siksi, että sieltä on saatu sopivia töitä. Kai tämä viimeinen todistaa, että kaikki Suomen neurokirurgian yksikötkin pitäisi siirtää Helsinkiä suurempiin kaupunkeihin. 😉
Pointtini siis on se, että on olemassa optimisijoittelu, jos valitaan sopiva toimivan neurokirurgisen yksikön koko, ja sitten lasketaan, minne Suomessa nuo yksiköt kannattaisi sijoittaa, jotta hoitoa olisi mahdolisimman hyvin saatavilla mahdollisimman monelle Suomen kansalaiselle myös kiireellisissä tapauksissa. Kaiken keskittäminen Helsinkiin tarjoaisi nopeaa hoitoa vain pääkaupunkiseutulaisille.
Aivan. Ja kun kaikki keskitetään Helsinkiin, siitä saattaa joskus tulla riittävän suuri yksikkö. Ainakin helsinkiläisen tilastotieteilijän mielestä.
Osmo: “Kukaan ei ole vieläkään kertonut minulle, mihin niitä viittä sotepiiriä tarvitaan”
Itse olen ajatellut tämän niin, että eikö näin saada pakotettua pienet ja miksei suuremmatkin kunnat yhteistyöhön. Sotepiiri voi esim. ostaa palvelut joltain keskuskunnalta tai jakaa tehtäviä tarkoituksen mukaisella tavalla kuntien välillä. Jos näin olisi, sotepiirien merkitys voisi olla hyvinkin merkittävä.
Singaporessa on korkeampi elinikä ja matalampi imeväiskuolleisuus kuin Suomessa, vaikka terveydenhoitomenot ovat vain kolmanneksen tms. täkäläisestä ja BKT korkeampi. Hyvä markkinavetoinen järjestelmä on paras. Ei tuokaan puhtaan ei-sosialistinen silti “ole.
Singaporen halvat terveydenhoitomenot johtuvat halvasta työvoimasta, jota köyhistä naapurimaista riittää.
Meillä yritetään kikkailla ja saada puristettua tehot ulos ulkoistuksilla sun muilla jutuilla, kuitenkin porukka jonottaa terveydenhoidon asiakkaina.
Minulle tähän asiaan on tullut vähän toisenlainen näkökulma, kun eräs ystäväni ihmetteli suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän surkeutta. Hän oli suorastaan “kauhuissaan” tavasta miten suomessa suhtaudutaan.
Hän kertoi, että Thaimaassa pääsee julkiseen terveydenhoitoon suoraan kävelemällä paikan päälle ja myös viikonloppuisin. Paikanpäällä voi joutua jonottamaan jonkin aikaa.
Toinen hänen mielestä erikoinen asia on, suomalaisen terveydenhoidon tapa pitää potilas odottamassa ja “kärvistelemässä” ja pyydetään tulemaan sitten kun tilanne on potilaalle selostetun kaltainen.
Tässä kohtaa Thaimaassa on aivan eri tyyli. Kun ihminen tuntee itsensä sairaaksi hän menee lääkäriin ja lääkäri selvittää tilanteen ja antaa tarvittavan hoidon. Hoitoon hakeutumiskynnys on matala.
Nyt siis kyse on julkisesta terveydenhoidosta.
Yksityisellä sektorilla Thaimaassa sitten tavalliset toimihenkilötason työssä olevat vakuutuksen turvin valtisevat yksityishuoneita ym…
Toimiihan tuo täälläkin juuri näin, ja saattaa joutua odottamaan jonkin aikaa.
Nyt joka ensi oireeseen ja tuntemukseen ei kannata eikä saakaan puuttua. Ehkä se “itsensä sairaaksi tunteminen” saattaa Thaimaassa tarkoittaa vähän muuta kuin täällä.
Jos tuntee itsensä “vähän huonoksi”, ja todetaan lievä, mutta selvä raudanpuuteanemia, ei mielestäni riitä, että kirjoitetaan Obsidania vuodeksi ja kätellään näkemiin. Diffuusit lihaskivut ja lievästi kohonnut senkka ei ole sellainen asia, jonka voi luottavaisesti hoitaa tuosta pois yhdellä kortisoni tai Burana-kuurilla ja kätellä luottavaisesti potilaan näkemiin, vaikka se todennäköisesti olisi toiminutkin.
Tällaisia esimerkkejä on lukemattomia, ja niihin kuuluu aina jonkinlainen seuranta, syiden pohtiminen, ja ennenkaikkea selitys siitä, miten toimitaan jatkossa, milloin voidaan pelin sanoa olevan valmis, milloin vaaditaan jatkoja jne. Toisaalta on ehdottoman tuomittavaa veivata potilas heti kaikkien koneiden läpi ja “ottaa kaikki kokeet”. Se seuranta on kuitenkin usein se tärkein instrumentti, ja sen käyttö on osattava.
Järkevää ja kustannustehokasta olisi :
1 nopea oikea taudinmääritys eikä turhaa arvailua
2 laadukas hoito viivytyksettä — potilas saisi valita
3 huonolaatuiset toimijat pois laatuseurannalla
4 hyvä palvelu niin että potilaan kokemus on hyvä
5 riittävä esi- ja jälkihoito seurantoineen eli potilas pidetään omassa kontrollissa hoidon tarvitseman verran
Nämä kuntoon, niin ollaankin jo aika erilaisessa laadukkaammassa systeemissä. Keinot näihin tavoitteisiin pitäisi saada vielä keksittyä ja toimimaan.
Meitä on aina vaan enemmän, jotka teemme “samaa” leikkausta kymmeniä vuosia aina vaan paremmin ja paremmin. 🙂
Keskitetään vaan kaikki. Kun koko Suomi muuttaa Helsingin seudulle, saadaan riittävän suuri kaupunki, (n. 5 miljoonaa on ihan hyvänkokoinen kaupungiksi), saadaan julkinen liikenne riittäväksi, autot pois, ja myös riittävän suuret kapasiteetit hoitaa ihmisiä. Sitten ole enää kenelläkään mitään ongelmaa saavuttaa Helsinkiin keskitetty tehokas sairaanhoito. Lisäksi loppu Suomi voidaan suojella ja luonto säästyy. Keep it simple.