Lääketutkimuksen rahoitus perustuu patentteihin. Aiemmin Suomessa myönnettiin patentteja vain menetelmille tuottaa lääkemolekyylejä, nyt myönnetään patentteja itse molekyylille. Patentti on voimassa pääsääntöisesti 20 vuotta. Tämä 20 vuotta ei kuitenkaan ole tehokkaan rahastuksen aikaa, koska lääkettä ei saada markkinoille heti patentoimisen jälkeen, vaan molekyylin turvallisuutta ja vaikuttavuutta on vielä selvitettävä.
Lääkemolekyylin kehittämjinen kaikkine vaadittavine turvallisuus- ja vaikuttavuustutkimuksineen on hyvin kallista. Huomattava osa projekteista epäonnistuu. Tämä pakottaa tutkivan lääketeollisuuden hyvin suuriksi yksiköiksi, jotta epäonnistumisen riski saadaan katetuksi.
Lääketutkimusta ei synny ilman rahoitusta, mutta tämä rahoitusarkkitehtuuri on aika huono. Siinä on esimerkiksi seuraavia ongelmia:
1) Kun keksitään mullistava hyödyllinen lääke, syntyy monopolistisen tarjonnan ongelma. Lääkeyhtiön kannattaa maksimoida suuretta hinta x määrä, mikä merkitsee, että hinta kannattaa asettaa tasolle, joka leikkaa pois huomattavan osan kysynnästä. Hinta voi ylittää moninkertaisesti lääkkeen valmistamisen marginaalikustannukset. On olemassa hyvä, parantava lääke, joka voi pelastaa ihmishenkiä, mutta se jää voimakkaasti alikäytetyksi.
2) Kun joku keksii lupaavan lääkkeen (esim. statiinit) muut lääkeyhtiöt ryntäävät apajalle tekemään samanlaista lääkettä, jonka ei edes väitetä olevan miltään osin tuota kopioitavaa parempi. Miljardeja kuluu turhaan tutkimukseen, jolla ratkaistaan ongelmaa, joka on jo ratkaistu. Toki sen alkuperäisen statiinin hintaa joudutaan kilpailun takia laskemaan, mutta olisi tähän hintasääntelyyn halvempiakin keinoja.
3) Kannattaa tutkia vain rikkaiden länsimaiden tarvitsemia lääkkeitä, kuten alzheimerlääkkeitä, mutta ei esimerkiksi malarialääkkeitä, koska sille ei ole maksukykyistä kysyntää.
4) Kenenkään ei kannata kehittää lääkkeitä reserviin, esimerkiksi antibioottia, jota pidetään varastossa sen ison epidemian varalta eikä lasketa liikenteeseen ennen sitä kehittämään vastustuskykyisiä kantoja. Antibioottien osalta tilanne alkaa juuri tämän takia olla kriittinen
5) Lääkkeillä ei ole normaaleja markkinoita, jossa kuluttaja arvioisi tuotteen hyötyjä suhteessa hintaan. Valtaosa lääkkeistä maksetaan veronmaksajien tai vakuutusyhtiöiden pussista. Jotta maksaja (Kela, vakuutusyhtiö yms.) ei olisi täysin aseeton, sen on voitava hylätä täysin kohtuuttomat hintavaatimukset. Hylkäävästä päätöksestä seuraa yleensä se, että lääkeyhtiöiden rahoittamat potilasjärjestöt ryhtyvät kampanjaan lääkeyhtiön saalistuksen puolesta. Kummallista, että nuo potilasjärjestöt eivät koskaan kyseenalaista lääkeyhtiön moraalia.
6) Lääketutkimus ei tuota kovin todennäköisesti tuloksia, joiden mukaan jonkin lääkkeen käyttö on tarpeetonta tai johonkin tautiin on olemassa yksinkertainen ja halpa hoito. Tutkimustuloksia on suorastaan väärennetty osoittamaan, että jokin lääke on vaikuttavampi kuin se itseasiassa onkaan.
Hyvä esimerkki tämän politiikan vaikutuksesta ovat AIDS-lääkkeet. Vuoden 2000 tietämissä pääosa AIDS-potilaista asui köyhissä maissa, mutta suurella rahalla kehitetyt AIDS-lääkkeet oli hinnoiteltu ajatellen, kuinka paljon rikkaan länsimaan ihmisen hengen pelastamisesta ollaan valmiit maksamaan. Viimeisenä virkavuonnaan presidentti Clinton onnistui painostamaan lääkeyhtiöitä myymään lääkkeitä alennuksella Afrikkaan. (Teillä on kassakaapissanne patentti, mutta minulla taas on patenttilaki!) Lääkkeiden hinta aleni kunnioitettavat 97 %.
Toinen tämän sairaan säännöstön seuraus on, että lääkeyhtiöt käyttävät lääkkeiden markkinointiin enemmän rahaa kuin niiden tutkimiseen, vaikka lääkkeiden markkinointi on vähän moraalin rajamailla olevaa puuhaa. (Reseptilääkkeiden mainostaminen yleisölle on Suomessa kiellettyä.)
Olen esittänyt tätä ennenkin, mutta esitän taas. Tähän arkkitehtuuriin tarvitaan kolme muutosta:
1) Kun lääkkeelle myönnetään patentti, tuohon patenttiin on liitettävä hinta, jolla julkinen valta voi ostaa patentin vapaaksi. Tähän tarkoitukseen taas on muodostettava jokin OECD-maiden yhteiselin, joka yhdessä rahoittaa patentin mitätöimisen maksaen siitä suunnilleen samassa suhteessa kuin nuo maat tai niiden pakolliset vakuutusjärjestelmät joutuisivat patentista hinnoissa maksamaan. Tällä en tarkoita, että lääkeyhtiön saamat tulot lääkkeestä alenisivat olennaisesti vaan että ne maksettaisiin eri logiikan mukaan.
2) Saman OECD-maiden yhteiselimen on ryhdyttävä tilamaan sellaisia lääkkeitä, joiden kehittäminen ei ole nyt taloudellisesti kannattavaa. Näitä olivat esimerkiksi nuo malarialääkkeet ja reserviin kehitetyt antibiootit. Saman tahon tulee tilata lääkeyhtiöistä riippumatonta tutkimusta lääkkeiden vaikuttavuudesta ja tavoista vähentää lääkkeiden turhaa käyttöä.
3) Lääkkeiden harmaatuonti on kiellettävä. Aiemmin lääkeyhtiöt myivät lääkkeitä köyhiin maihin halvemmalla. Tämä oli eettisesti hyvä asia, vaikka sen motiivina olisikin ollut silkka tulojen maksimointi hintadifferroinnilla. Sen jälkeen lääkeyhtiöiden kohtuutonta saalistusta yritettiin hillitä sallimalla noiden halpojen lääkkeiden harmaatuonti köyhistä maista rikkaisiin. Naiivi ajatus. Seurauksena tietysti oli, että köyhät maat joutuvat maksamaan lääkkeistään nyt saman kuin rikkaat maat.
Esimerkiksi noista statiineista ensimmäisen olisi ostettu vapaaksi ja lääkeyhtiö olisi tehnyt siitä hyvän tilin. Seuraavia statiineja ei olisi kannattanut kehittää, elleivät ne olisi olleet joltakin ominaisuudeltaan ratkaisevasti parempia. Turhaa lääketutkimusta olisi siis jäänyt tekemättä.
Hyvä kirjoitus. Esittämääsi ongelmaan näen patenttien lisäksi yhden keskeisen syyn: lääkekehitystä tekevät yksityiset pörssiyritykset. Ja kaikkihan tiedämme, että pörssiyrityksen logiikka ei kovin hyvin mene yksiin yleishyödyllisen, sosiaalista tasa-arvoa lisäävän ja jopa lääkärin (Hoppokrateen vala) etiikkaan perustuvan toiminnan kanssa.
Lääkkeiden kehittämisen kaikkein suurimman ongelman olit kyllä unohtanut: se on ELÄINKOKEET. Lääketeollisuuden kehitys tapahtuu käsittääkseni lähes 100%:sti niiden avulla. Vihreät ovat puolue, jonka agendaan sopii eläinkokeiden eettinen vastustaminen, eikä tätä epäkohtaa ainakaan voi unohtaa.
Lääkekehityksen arkkitehtuurin neljäs muutoskohta onkin:
4) Tuetaan eläinkokeita korvaavien testausmuotojen kehittämistä ja lääkkeitä, joita kehitetään ilman eläinkokeita. (Eli kielletään eläinkokeet ensin kädellisillä ja tassullisilla, ja sitten kaikilla muilla – tämä ulotetaan myös kemianteollisuuteen.)
Huoltovarmuuden kannalta olisi tarpeen tuottaa tärkeimpiä lääkkeitä Suomessa, nyt näin ei ole.
Hyvään aiheeseen tartuit. Ehdotin asian (laajemmin liiallinen medikalisaatio länsimaissa) käsittelyä MOT-ohjelmalle reipas vuosi sitten.
Lääketutkimuksen rahoituksen uusiminen on kai vielä reaalipolitiikkaa, vaikka rajusti markkinatalouden vastainen yritys. Onnea. Ilman idealismia ei synny tuloksia.
Tämä on niin laaja kv kysymys, että ratkaisuja pitää saada todellakin monien maiden yhteistoiminnalla. EU-alue on hyvä alku, mutta tuskin riittävä. Hyvältä kuulostavat 3 ehdotustasi.
Toinen yhtä laaja – laajempi – kysymys on meidän reilun miljardin liian paljon kuluttavan ihmisen käyttäytyminen, kun vastassa on öljy-, bensaauto- jne teollisuudesta lähtien myös oma mukavuudenhalumme, mainonta … ja sokeus nähdä muutamien vuosien yli. Olet sekä realisti että idealistipoliitikko. Tartu myös tähän aiheeseen sopivasti. Suhteellisen pienillä muutoksilla miljardin ihmisen käyttäytymisessä saataisiin aikaan todella positiivista.
Ps. statiinien voimakkaista sivuvaikutuksista niin monella on kokemusta ja vaikuttavuudesta (liian suurissa käyttäjäkunnassa) erimielisiä koulukuntia, että haiskahtaa pahasti teollisuuden rahantekokoneelta.
Ennustan, mutta voin toki olla väärässäkin, että jossain vaiheessa havaitaan, ettei korkea kolesteroli oli mitenkään haitaksi terveelle ihmiselle, joita on paljon, vaan ainoastaan niille, joilla on jokin tauti verisuonissaan. Ei kai se maksa pahuuttaan koleterolia valmista. Suurin osa ihmisistä söisi tämän mukaan statiineja turhaan. Tällaista tutkimustulosta on turha odottaa lääketeollisuudelta.
Lääkeala on kummallinen toimiala. Uudet innovaatiot nostavat lääkkeiden hintoja. – Kaikilla muilla toimialoilla hinnat laskevat uusien innovaatioiden seurauksena.
Hei Osmo,
Kiitos, että nostat tärkeän asian tapetille. Lähdet parannusehdotuksissasi liikkeelle mallista, jossa lääkkeitä kehittää ja markkinoi edelleenkin lääkeyhtiöt. Oletko harkinnut sellaisia malleja, joissa lääkkeitä kehitetään julkisrahoitteisina projekteina?
Lääkkeistä puhuttaessa, poliitikot eivät saa ohittaa polttavinta niihin liittyvää ongelmaa: Antibioottien väärinkäyttöä. Useat antibiootit ovat muuttamassa tehottomiksi. Syynä tähän on mainitujen antibioottien väärinkäyttö. Kyseessä on tyyppillinen yhteismaan ongelma, johon valtioitten tulisi puuttua yhteistuumin.
Jätä Osmo ennustaminen ennustajaeukoille. Mainitsemasi verisuonien taudit kuten aikuistyypin diabetes, sepelvaltimotauti tai yleisemmin ateroskleroosi eivät ole mitään joko-tai-tiloja, vaan luonnollisia jatkumoja. Diagnoosin teko riippuu siitä mihin raja päätetään asettaa ja mitä teknologioita on käytössä. Olisi kummallista jos hyöty alkaisi siitä mielivaltaisesta kohdasta jossa diagnoosi tehdään. Maksa ei myöskään varmaan ”pahuuttaan” valmista kolesterolia, mutta siitä ei voi päätellä mitään.
En väitä, että mikään nykyinen diagnoosi olisi tällainen altistaja, joka motivoi alentamaan koleteroositason luonnottaman korkeaksi. Bäitän, että joskus oivalletaan, miksi vain joillekin ihmisille on korkeasta koleterolista haittaa ja toisille se näyttää olevan jopa hyödyksi.
En tiedä, onko tämä havainto jo kumottu, mutta noin 15 vuotta sitten tehtiin tutkimus, jonka mukaan koleterolilääkkeet altistavat mm. tapaturmille. (Viittaa vaikutukseen keskushermostoon)
Ja kun julkinen hallintokin on apinoinut toimintamallinsa yritysmaailmasta, yleishyödyllisyys ei kiinnosta enää ketään. Valtio ja kunnat haluaisivat enemmän parempia veronmaksajia, yleisen hyvinvoinnin edistämiseen ei ole varaa.
HPV (pamilloomavirus) rokotteen kehittäminen maksoi noin 100 miljoonaa USD, jonka jälkeen se oli saanut myyntiluvat USA:ssa ja EU:ssa.
Perustutkimusrahoitus yliopistoille kattoi tästä noin 10% ja kohdistu riskialtteimpaan alkuvaiheeseen. Luultavasti ilman riskin pienentämistä uudet lääkkeet olisivat entistä harvinaisempia.
Tässä vaiheessa patentointiajasta on kulunut aika iso osa, jäljellä on noin 10 vuotta. Tässä ajassa olisi saatava ainakin kehityskulut ja valmituskulut takaisin ja mielellään kohtuullinen edes 6%:n tuotto vuodessa sijoitukselle. Tämä vastaa esimerkiksi sähkön kantaverkolle hyväksyttyä monopolin tuottoa.
Tässä tapauksessa valmistus on halpaa, mutta kiinteä sijoitus ennen mitään tuottoja on suuri. Yhksi arpalippu on varsin arvokas.
Lähinnä on ihme, että joku Orion ei kaatunut, vaikka sen ainoa uusi molekyyli epäonnistui ja vanhat patentit umpeutuivat. Lääkeyhtiöiden fuusiot olivat keino hallita näitä jättiriskejä, joku hanke onnistuu.
Tuotoilla pitäisi pystyä kustantamaan epäonnistuneet hankkeet, jotka nekään eivät ole ilmaisia. Yksi keino on ostaa molekyyli vaikka suomalaielta yritykseltä kohtuullisen halvalla, kun sen kehityksen alkuvaiheissa on onnistuttu. Toki räjähdymäinen tuotto jää saavuttamatta täällä, mutta jotain saadaan kirstuun.
Toinen ryhmä ovat uudet tehokkaat syöpälääkkeet, joiden jo valmistaminen on kallista. Ne perustuvat kunkin poilaan omaan immunologiaan ja ovat yksilöllisiä.
Tällöin valittavana ovat vanhat lääkkeet, jotka pidentävät elinaikaa siinä viisi vuotta, tai uudet lääkkeet, jotka poistavat syövän. Kumman valitset itse? Entä kumman annat työttämälle maahanmuuttajalle?
Hinta on kuitenkin sitä luokkaa, että terveydenhuoltomenot kasvaisivat reilusti, jos niitä käytettäisiin.
Harmaatuonnin kieltäminen on ehkä mahdollista, salauljetus toki jää. Tullin resurssien vähentäminen tuskin edistää asiaa.
Lisäksi on keskusteltu lääkkeiden hyväkysmisprosessin halventamisesta tai patenttisuoja pidentämisestä, joka vaikuttaisi hintaan.
Eläinkokeiden vastustajille riittänee yksi sana: ”thalidomidi”. Sitä kokeiltiin, todella huono homma. Muutenkin on vaikea nähdä, että kehitysprosessi nopeutuisi turvallisuushakuisessa yhteiskunnassa.
Realistista olisi lähinnä EU:n ja USA:n yhteinen hyväksymisprosessi.
”OECD läkkkeet Ltd” on yksi tapa antaa läkkeyhtiöille se tuotto minkä haluavat. Se todennäköisesti heikentäisi kilpailua ja sanoisisnko parhaan vaihtoehdon löytämistä. Halpaa se ei olisi.
Miten olisi jos lääkefirmoille vain kerrotaan, että saatte 5% BKT:stämme, ette enempää ettekä vähempää. Tehkää lääkkeitä, joilla se saadaan nousemaan niin tienaatte enemmän? Ei kuulosta hyvältä.
Lääkeyrityksillä ei näytä menevän mitenkään erityisen loisteliaasti.
Bill and Melinda gates foundation rahoittaa malarialääkkeen kehittämistä. Helppoa se ei ole sittenkään.
Kilpailu luo vaihtoehtoja ja ennemmän laadukkaita ehdotuksia. Jos vaikka Helsingissä olisi kaksi kilpailevaa kaavoitusvirastoa, lopputulos voisi olla paljon parempi.
Loppupeleissä kyse on riskeistä ja niiden ottamisen mahdollistamista tuotoista. Jos ei ole tuottoja, kuka haluaa kantaa riskit?
Ekonomistitkaan eivät ole täysin varmoja patenttijärjestelmien hyödyistä ja että ainoastaan niiden olemassaolo mahdollistaa innovoinnin.
Periaatteessa ulkoisvaikutusten vuoksi ei patentoitavien innovaatioiden tutkimukseen ei laitettaisi sosiaalisesti optimaalista määrää resursseja mutta esimerkiksi Bounty systeemi mahdollistaisi tehokkaan määrän tutkimusta. Bounty pitäisi toki rahoittaa verovaroista.
Yksittäisen tutkimuksen merkitys voi olla aika pieni, jos toiset, riippumattomat tutkimukset toisaalla (ns. toistokokeet) eivät sen tuloksia ja johtopäätöksiä vahvista. (Sana olkoon vapaa, mutta suutarin voi olla joskus parempi pysytellä lestissään!)
Lisäisin vielä edelliseen kommenttiini, että kaikki havainnot (suutarinkin tekemät) voivat olla arvokkaita. Erilaisten havaintojen selittäminen se vasta joskus vaikeaa onkin. Moni oletus tai malli voi yksinkertaistaa monimutkaisia asioita liiaksi.
En väitä että eläinkokeet olisivat eettisessä mielessä täysin ongelmattomia, mutta mielestäni on aika PAKSUA väittää, että ne olisivat lääkkeiden kehittämisen SUURIN ongelma. Olisiko Rahapulastaan kärsiviä (köyhien maiden?) vapaaehtoisia kansalaisia, jotka testauksen riskejä eivät välttämättä edes ymmärrä, jotenkin eettisempää käyttää jo ensimmäisissä uuden lääkkeen lääkekokeissa. Seuraukset, ne ei-toivotut, voivat joskus olla vakavia/pysyviä.
Eiköhän se suurin ongelma ole kuitenkin vaikeat sairaudet, joihin ei vielä apua (lääkkeitä) ole saatavilla?
Patentin idea oni, että keksijä julkistaa ideansa ja tämän vastineeksi saa yhteiskunnalta määräajaksi suojan. Tämän jälkeen se on ihmiskunnan yhteistä omaisuutta.
Musiikissa suoja on jostain syystä 70 vuotta keksijän kuolemasta. jean Sibeliuksen toimeentulosta siis huolehditaan.
Suomen aiempi ”menetelmäpatentti” oli aito protektionistinen systeemi, aina oli jokin eri tapa puristaa pilleriä tehtävissä. Menetelmäpatentit olivat lähinnä haitallisia kaikille.
Lääkekustannusten nousun syy on, että molekyylibiologialla pystytään tuottamaan tehokkaita lääkkeitä mutta pienille asiakasryhmille, äärimmillään yksilöllisesti.
Antibioottien kohdalla ollaan jo lähdössä Osmon esittämään suuntaan: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/tiede/antibioottien-aika-uhkaa-paattya-innovaatioiden-puutteeseen/?shared=42861-0cd881c1-999
Onhan se ihan vakiintunut viisaus, että valtimotaudeilla on monia eri riskitekijöitä. Kolesteroli on niistä yksi, ei ainoa, mutta hyvin merkittävä. Tässä kirjassa on helposti sulavassa muodossa tutkimusnäyttöön perustuva käsitys kolesterolin roolista, ja järkiargumentit kolesterolidenialisteille: http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510368794
Maksa valmistaa kolesterolia kuljettavaa lipoproteiinia tarpeeseen, totta kai. Liikaa verisuonen seinämään takertuvaa ja tulehdusta aiheuttavaa kolesterolikuljetinta voi syntyä nykyisissä oloissa, koska luonnonvalinta ei ole tätä ongelmaa päässyt karsimaan, kahdestakin syystä. Ensinnäkin tyydyttyneiden rasvojen suuri osuus ruokavaliossa on ollut yleistä vasta lyhyen aikaa. Toisekseen valtimotaudit vievät hautaan siinä iässä, kun oleellinen panos lisääntymisen eteen on jo tehty.
Osa syö statiineja turhaan, se on totta. Osa myös pitää pyöräilykypärää päässä turhaan. Statiinit ovat hyvin siedettyjä lääkkeitä, ja geenitestillä voi selvittää, onko riskilihasoireisiin merkittävä. Kun kyse on nykyään lähes ilmaisesta lääkkeestä, toisessa vaakakupissa ei tarvitse olla kovinkaan suurta hyötyä perustelemaan statiinien käyttö jo varhaisessa keski-iässä, kun muita riskitekijöitä kuin korkea LDL ei vielä ole.
Soininvaara kirjoitti:
”Lääketutkimus ei tuota kovin todennäköisesti tuloksia, joiden mukaan jonkin lääkkeen käyttö on tarpeetonta tai johonkin tautiin on olemassa yksinkertainen ja halpa hoito. Tutkimustuloksia on suorastaan väärennetty osoittamaan, että jokin lääke on vaikuttavampi kuin se itseasiassa onkaan.”
JULKINEN SEKTORI JA SÄÄTIÖT RAHOITTAVAT YLIOPISTOJA. Niiden pitäisi olla riippumattomia, ja riippumattomuuden pitäisi tarkoittaa juuri sitä, että yliopistojen tutkimukset voivat paljastaa lääkkeiden tehottomuudet ja tarpeettomat hoidot. Yliopistoilla on maailmanlaajuisesti yhteensä ainakin satojen miljardien eurojen rahoitus lääketieteen alalla, joten resursseja tuohon kyllä on.
Eri vaihtoehtojen vertailun objektiivisuuden takaa vain riippumaton vertailija. Sellainen, joka ei ole rahoituksellisesti riippuvainen lääkeyhtiöistä. Tällaisia ovat sekä valtioiden lääkeviranomaistahot, joiden pitäisi valvoa etenkin niiden lääkkeiden toimivuutta, joiden käytön rahoitukseen julkinen sektori osallistuu, sekä yliopistot. Sama asia pätee pitkälti myös lääkekehitykseen, josta huomattava osa tehdään yliopistoissa. Jos malarialääkkeitä ei kehitetä, ei siitä voi pelkkiä lääkeyhtiöitä syyttää. Tätä varten ovat yliopistot olemassa.
Pointissa 1 on pointtia, mutta se asiantila tulee jatkumaan aina, että myyntihinta on jotain ihan muuta kuin valmistamisen marginaalikustannukset. Sama tilanne se on muissakin tuotteissa. Partahöylän valmistaminen aasialaisessa tehtaassa maksaa korkeintaan kymmeniä senttejä, ja hiukan kuljetuskustannuksia tulee päälle, mutta kaupassa hinta voi olla valmistuksen marginaalikustannuksiin nähden monikymmenkertainen. Silti kukaan ei ehdota, että partahöylien hintaa pitäisi säädellä. Eikä partahöylien kehitystä edes rahoiteta kai verovaroin, toisin kuin lääkekehitystä.
Rahoituspuolta voisi kyllä kehittää. Muistuu mieleen se, mitä kävi eräälle kehitysidealle, kun se vietiin erään nimeltä mainitsemattoman julkisrahoitteisen rahoituslähteen arvioitavaksi. Idea oli sellainen, joka olisi onnistuessaan voinut johtaa huomattavaan turhan kulutuksen alenemiseen. Ongelma oli se, että tuosta olisi hyötynyt kotitaloudet, ei yritykset. Rahoitustaho ilmoitti – aivan oikein oman tehtävänsä kannalta – että se ei voi rahoittaa hanketta, joka ei lisää liiketoimintaa, vaan päinvastoin vähentää kulutusta. Lääketutkimuksessa voi olla sama tilanne. Eli on helpompi saada rahoitusta uusien lääkkeiden kehittämiseen tai uusien mekanismien tutkimiseen kuin jo olemassa olevien lääkeluvallisten tuotteiden testaamiseen ja vertailuun, ja niiden osalta loppumaksajiille edullisimpien vaihtoehtojen löytämiseen.
Että lääkekehitys saatettaisiin käytännössä täydellisesti poliittisen kontrollin alle? No, voisi olla kyllä hauska seurata, mutta pidemmänpäälle tulokset voisivat olla aika karmivia.
Kauankohan tuollaisessakin systeemissä kestäisi, että esim. EU alkaisi viheriden MEPien masinoimana vaatimaan, että puolet rahoista pitää laittaa homeopaattisten ”lääkkeiden” tutkimuksiin ja ettei missään rahoitettavassa lääketutkimuksessa saisi käyttää geenejä tai kemikaaleja – saati siten atomeja.
Lopulta meillä olisi käsissä taatusti joku EU:n tutkimuspuiteohjelmien kaltainen hirviö, joka söisi määrättömästi rahaa, muttei tuottaisi turhien raporttien lisäksi käytännössä juuri mitään.
Sama trendi on muilla aloilla (ympäri maailman):
ohjelmistopatentit, liiketoimintapatentit, käyttöliittymäpatentit, geenipatentit, …
Patenttijärjestelmä on rikki ja tätä kehitystä ajaa ainakin osaksi se, että patenttitoimistot saavat patenteista rahaa. Niiden siis kannattaa päästä mahdollisimman paljon patentteja.
Alunperin taisi olla vaatimus, että kyse oli spesifista tavasta ohjata ”luonnonvoimia” tms. Siihen olisi syytä palata.
Jos taas esimerkiksi lääkekehitys ei yksityiseltä puolelta onnistu ilman vippaskonsteja kuten molekyylipatentit, vääriä tuloksia tuottavien tutkimusten lopettaminen ennen tulosten saamista, lääkäreiden kestitys, lääkäreiden provisiot, jne., jne., tehdään kuten Piraattipuolue ehdottaa ja siirretään tuo tutkimus kokonaan yliopistoille ja julkiselle puolelle ja patenttivapaaksi. Lääkeyhtiöt tehkööt pelkkiä pillereita.
Onko nykymeno, jossa tuotteistetaan vanhan kanssa ominaisuuksiltaan identtisiä molekyylejä patenttisuojan säilyttämiseksi, jossa väärät tutkimustulokset katoavat, jossa lääkitään oireita eikä paranneta sairauksia, jossa markkinointiin käytetään tuotekehitykseen verrattuna rahaa kolminkertaisesti, jne., yhtään sen parempi?
Yksi ratkaisu tähän tutkimusten julkaisuongelmaan on se, että lehdet alkaisivat vaatia tutkimusten rekisteröintiä ennen tutkimuksen aloittamista ehtona sille, että sen tulokset voidaan julkaista. Nythän perusongelmana lääketutkimuksissa on se, että lääketehdas aloittaa tutkimuksen lääkkeensä vaikutuksesta. Kun sitten osoittautuu, että sen tulokset eivät osoita lääkkeestä olevan mitään hyötyä, ne haudataan vähin äänin. Tiedelehtiin valikoituu siis vain ne tutkimukset, jotka osoittavat lääkkeestä olevan hyötyä.
Jos lehdet noudattaisivat rekisteröinti- ja siihen liittyvä tutkimustulosten julkaisuvelvollisuutta riippumatta siitä, mitä tulokset ovat, tällainen tulosten vääristely olisi mahdollista ajaa pois ja sen seurauksena maiden reseptilääkkeiden käytöstä käyttävillä viranomaisilla olisi luotettavampaa tietoa siitä, mitä lääkkeitä kannattaa ihmisille kustantaa.
Tiedelehdet eivät välttämättä itse tällaiseen vapaaehtoisesti ryhdy (koska niille lääketehtailta tulo on tärkeää), mutta jos viranomaiset (tai vakuutusyhtiöt) julistaisivat, että käyttävät lääkekorvauspäätöksiä tehdessään tutkimuksia vain niistä lehdistä, jotka tästä tiukasti pitävät kiinni, voisi tällä jo jotain vaikutustakin.
”Musiikissa suoja on jostain syystä 70 vuotta keksijän kuolemasta. jean Sibeliuksen toimeentulosta siis huolehditaan.”
Jollain sen Mafiankin on elettävä 🙂
Tunnustan mainonnan. En siis voinut olla mainostamatta tätä teosta.
Ehkä hieman yksitoikkoinen paikkapaikoin, mutta luettava kuitenkin. Todellisesta objektiivisuudesta en sitten tiedä, mutta varmasti raha lääketeollisuudelle kelpaa.
Peter C. Götzsche – Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525701409
Tuo on vain aste-ero, nykyiselläänkin immateriaaliset tuotannotekijät siirtyvät yhteiseen omistukseen 20 vuoden kuluttua.
OT: havaitsin tässä päivänä eräänä siirtyneeni vaivihkaa sosialistiseen talousjärjestelmään. Käytän yhteisessä omistuksessa olevaa koodia, luen yhteisessä omistuksessa olevaa kirjallisuutta, kuuntelen yhteisessä omistuksessa olevaa musiikkia, käytän palvelurakennetta jonka mahdollistavat yhteisessä omistuksessa oleva infrastruktuuri ja maailmaani muuttaa yhteisistä rahoista tehtävä perustutkimus. Kunnon kommunistin tapaan kannatan vielä maapohjan arvonnousun leikkaamista yhteiseksi hyväksi. Tässä ideologisessa kokonaisuudessa patenttien pakkolunastus on pähkinöitä.
Suomessa voisi kokeilla ongelmanratkaisua, joka järjestettäisiin kilpailumuodossa. Arkkitehtuurissahan tämä on arkea.
https://challenge.gov
Siis ongelma – ja ratkaisun tehnyt saa sion läjän rahaa. Edellytyksenä on, että joillakin on pääomaa tehdä vaadittavaa työtä riskillä. Ihan omistusasunto ei taida riittää rahoitukseksi.
Nature -lehden sivuilta löytyyy esimerkkejä, tosin painotus on biologiassa.
http://www.nature.com/openinnovation?sort=true&summaryFlag=summary
Tunnetuin on Xprize http://www.xprize.org
Periaatteessa Tekes kilpailuttaa hakemuksia, mutta se on hieman eri asia.
Ennustan, mutta voin toki olla väärässäkin, että jossain vaiheessa havaitaan, että hiilidioksidin lisääntyminen ilmakehässä ei lisää systemaattisesti maapallon lämpötilaa.
Eipä ennustuksellani ole mitään virkaa, mutta ehkäpä joku pitää minua sen vuoksi intellektuellimpana kuin itse asiassa olen.
On, koska nykymenolla on edes teoriassa mahdollista saada aikaan edistystä. Sosialistinen järjestelmä on tunnetusti vieläkin huonompi.
Olen odottanut, että joku vertailisi tässä keskustelussa USA:n järjestelmää vs. kotimaista. Käsittääkseni siellä yliopistoilla on vahvempi asema verrattuna yrityksiin kuin meillä.
Sinänsä surkuhupaisaa, että väestökirjanpidon annetaan rapautua ja Tilkka annettiin lakkauttaa. Tutkimustyötä tehnyt ystäväni sanoi, että suomalaisilla oli aikaisemmin kaksi isoa etua lääketeollisuuden valittessa maata tutkimuksiin. Nyt molemmat on menetetty, emmekä siten saa enää lääkkeitä etuajassa muihin verrattuna.
Nykymenossa on ainakin se hyvä puoli, että lääkekehityksen on kuitenkin aina loppujen lopuksi tuotettava jotain myytävää ja myytävyyden ratkaisee perimmiltään loppukäyttäjä.
Julkisessa rahoituksessa tämä yhteys katkeaa ja tutkimusta ja tuotekehitystä tekevien tahojen ensisijaiseksi motiiviksi nouseekin tutkimusrahamäärien maksimointi. Tämä taas onnistuu miellyttämällä byrokraatteja ja lobbaamalla poliitikkoja loppukäyttäjien jäädessä orvon huutolaisen asemaan.
Mitä lääkkeen kehittäminen on? Etsitään molekyylejä kasveista ja selvitetään niiden vaikutus ihmisen terveyteen. Yleinen periaate patenteissa on niiden keksimisestä saa patentin. Se, mitä keksitään, pitää olla ennen tuntematonta ja ominaisuuksiltaa parempaa kuin aiemmat käytetyt menetelmät. Jos jätämme molekyylin patentin ulkopuolelle ja kuvaamme miten molekyyli valmistetaan ja patentti koskee tätä menetelmää estämme kilpailijoita viemästä hyötyä ennen kun lääkkeeksi tarkoitettu aine todetaan soveltuvaksi. Jos molekyylin voi uuttaa kasvista, sitä voi käyttää teen tapaan. Ongelmana voi olla annostuksen riittämättömyys vaikutuksen pitämiseksi jatkuvana. Lääkkeethän ovat tiivisteitä sopivassa seoksessa nautittavaksi. Koko alan pitäminen kannattavana on vain tavoite, joka täyttyy tuottamalla toimivia lääkkeitä ei toimimatonta hallintoa elättämään lainkiertäjiä.
Minustakin tällaiselta pohjalta lähtevät ratkaisut soveltuvat lääketieteeseen paljon paremmin kuin täysin vapaaseen markkinatalouteen perustuvat.
Tässä on kaksi asiaa, mitkä tekevät normaalien markkinoiden toiminnan epäoptimaaliseksi. Ensinnäkin lähes kaikkialla markkinoiden ostajapuolella on yksi taho, oli tämä sitten valtio tai vakuutusyhtiöt. Tätä ostajaa kiinnostaa vain ja ainoastaan yksi asia, miten tuottaa mahdollisimman paljon terveyttä ihmisille mahdollisimman vähällä rahalla. Koska ostajan intressi on näin hyvin ja suht objektiivisesti spesifioitavissa, siitä markkinoiden piirteestä, että tuotetaan jokaiselle juuri hänelle sopivaa juttua, ei ole tässä mitään hyötyä. Kukaan syöpäsairas ei halua olla käyttämättä valtion tai vakuutusyhtiön rahoilla maksettua syöpälääkettä. Häneltä asiaa ei kuitenkaan kannata kysyä, vaan valtiolta, jonka pitää laskea, onko syöpälääkkeen teho niin hyvä, että se oikeuttaa siitä maksettavan hinnan.
Toiseksi, iso osa ihmisten terveyttä parantavista asioista voi hyvinkin olla varsin halpoja, mutta vain vähän yksityisiä lääketehtaita kiinnostavia, jos niistä saatavaa taloudellista hyötyä ei voi monopolisoida patenteilla itselleen. Tämän vuoksi lääketieteen tutkimus on vääristyvän paljon keskittynyt pelkästään lääkkeiden tutkimukseen. Etenkin tämä koskee ennaltaehkäiseviä keinoja.
Esim. se, että ihmiset saataisiin jollain keinoin olemaan sairastumatta diabetekseen tai sydänsairauksiin, säästäisi terveydenhoitojärjestelmälle valtavasti rahaa, mutta ei tuottaisi tämän keinon keksijälle oikeastaan mitään verrattuna siihen, että tuottaa uuden lääkkeen, jolla noiden massiivisten terveysongelmien haittoja parannellaan. Ennemminkin on niin, että noita lääkkeitä tuottaville olisi taloudellinen katastrofi, jos kehitettäisiin helppoja elämäntapamuutoksia, joilla sairastavuutta saataisiin vähennettyä.
Ei ole helppo ongelma ratkaistavaksi. Mikä sitten on suurin jarru kehitykselle? Varmaan hinta ja aika tuoda lääkekeksintö markkinoille.
Voisiko yhteiskunta ottaa tämän väliosan haltuunsa? Lääkeyhtiö kehittää, valmista ja jakelee, mutta yhteiskunta tekee puoluettoman tutkimustyön matkalla markkinoille. Samalla voitaisiin ohjata varoja niihin sairauksiin, jotka ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä.
Seurannut vuosikaudet projektia, jossa ikivanhaa BCG-rokotetta kokeillaan autoimmuunisairauden hoitoon (tyypin 1 diabetes). Homma on junnannut pitkään lähes paikallaan, koska tutkijoiden on ollut mahdotonta kerätä tarvittavat kymmenet miljoonat vaiheen 2 ja 3 kliinisiin tutkimuksiin.
Onko sellaista sitten kertaakaan sattunut että lääkevalvontavirasto olisi piilossa olleen datan tultua julkaistuksi evännyt myyntiluvan tai poistanut lääkekorvauksen?
Jonkinlainen ongelma toki on olemassa mutta käsittääkseni viranomaiset vaativat nyt jo hyvin laajat dokumentit ja datat ja kliiniset tutkimukset pitää rekisteröidä julmetun byrokraattisesti. Ymmärtääkseni tämän asian ympärillä on ollut paljon melua vähästä.
Tähän väitteeseen lääkemolekyylin kehittämisen tähtitieteellisistä kalleudesta aina törmää. Mihin tuo 100 musd luku perustuu? Lääkefirman omaan arvioon? Lääkevalmistajille on aina oman edun mukaista ”mainostaa” tuotekehityksen kalleutta koska se a) luo hintamielikuvaa suuresta taustatyöstä ja B) oikeuttaa vaatimaan pitkiä patenttisuojia.
En yhtään epäile ettei lääkkeiden kehitys olisi kallista, mutta 100 miljoonaakin on aika huikea summa, ja kun kyseistä kustannusta käytetään argumenttina niin olisi toki hyvä avata mitä kaikkea tuohon sisältyy. Onko sadassa miljoonassa mukana myös esim markkinointikulut ja patenttilakimiesten palkkiot?
Yhdysvaltojen kapitalistinen terveydenhuoltohan on omaa sosialististamme niin paljon parempi. Vai viittaatko siihen, miten julkisella rahalla ei ole koskaan mitään kehitetty ainakaan yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa?
Julkisen rahoituksen voi kanavoida THL:n kautta, jolloin paine maksimaalisten terveysvaikutusten aikaansaamiseksi kanavoituu suoraan tutkimukseen sen sijaan että vain rahoitettaisiin yksityisten yritysten monopolirahastustuotteita.
Sitähän minä yritin ehdottaa, mutta ainakaan Kallelle ja Poth1ue1:lle se ei käy, koska sosialismi.
Ajattelit, että suomalaisille kehitettäisiin ihan omat lääkkeet? Ulkomaalaisten riistokapitalistien keittelemät tropit pysäytettäisiin rajalle ja tullin takavarikoimat erät poltettaisiin suuressa Kekkosen pään muotoisessa uunissa yhdessä puhdistavan Lepikon torpan mullan kanssa?
Voisi tulla himppasen kalliksi tai uusien lääkkeiden markkinoille tulo hitaaksi, mutta ainahan me voitaisiin tehdä tutkimusyhteistyötä Pohjois-Korean lääketeollisuuden kanssa.
Tässä yhdistyy kaksi modernin yhteiskunnan tuotosta, jotka ovat kääntyneet täysin alkuperäistä ajatustaan vastaan. Immateriaalioikeudet ovat ensisijaisesti takaamassa immateriaalisten hyödykkeiden riittävän tuotannon. Ei takaamassa tuloja immateriaalisten oikeuksien omistajille. Immateriaalioikeuksien pohdinnassa pitää pitää tuo ensisijainen tavoite päälimmäisenä mielessä. Samoin osakeyhtiö ei ole olemassa omistajiaan varten, vaan osakeyhtiö on olemassa, jotta tietyt, yhteiskunallista hyvää synnyttävät riskialttiit projektit voidaan toteuttaa ilman liiallista riskiä niille, jotka tarjoavat projektille oman pääoman ehtoista rahoitusta. En tiedä missä kohtaa oman pääoman ehtoinen rahoitus ja ”omistusoikeus” on mennyt sekaisin ja miksi täsmälleen viimeisenä rahansa yhtiöstä ulos saava sidosryhmä (? stakeholder) on nostettu päätöksenteossa merkittävimpään rooliin. Miksei osakeyhtiön tehtävä voisi yhtäläisesti olla maksettujen verojen pitkän aikavälin maksimointi? Tai maksettujen palkkojen maksimointi? Nuo vaativat kohtuullista korvausta oman pääoman ehtoiselle rahoitukselle aivan samoin kuin osakkeenomistajien pitkän aikavälin tulojen maksimointi vaatii palkkojen ja verojen maksamista (lakien mukaan).
Hyvä toive. Niin hyvä, että se on jo kymmenen vuotta sitten osittain toteutunut. Aika iso joukko tärkeimpiä lääketieteen lehtiä kieltäytyy julkaisemasta lääketutkimusta, jota ei ole rekisteröity etukäteen.
Muutenhan kannattaa tehdä 20 tutkimusta. Jos lääke ei ole kovin vaarallinen, odotusarvoisesti yhdessä niistä saadaan p=.95 tason haluttu tulos. Näin ilmeisesti myös tehtiin, ei tuo lehtien tannoinen päätös ihan ilmasta ilmestynyt.
Päädyin pohdinnoissani hämmästyttävän samankaltaiseen malliin joskus 20-vuotiaana. Ehkä sen vielä löytäisin joltakin kovalevyltä. Silloin uskoin myös moneen muuhun vastaavaan globaalin yhteistyön mahdollisuuteen ja julkisen sektorin ohjaamisvaikutuksen positiivisuuteen tällaisissa kokonaisuuksissa. Nykyään pidän lähes kaikkia tällaisia malleja poliittisesti epärealistisina, mikä tekee niistä vähäisesti kiinnostavia tai mielekkäitä pohdittavia, sekä hypoteettisesti, vaikka eivät voi toteutua, mutta ajatellaan jos voisivat, hyvin haitallisina ja vaarallisina.
Tuossa mallissa, jonka esität, on valtavasti sisäänrakentuneita riskejä. Et mitenkään pysty sisällyttämään tuohon suunnitelmaasi kaikkea sen edellyttämää informaatiota ja fundamentaaleja epävarmuustekijöitä. Siten jo lähtökohtaisesti on esitettävä kysymys: Olenko valmis vaihtamaan paljon hyvää tuottaneen systeemin epävarmaan? Tämä koskee mitä moninaisimpia suuria ja hienoja suunnitelmia siitä, miten maailma on helposti konstruoitavissa toimivammaksi ja paremmaksi, kunhan vain poliittista tahtoa ja ymmärrystä löytyisi. Ei tietenkään ole. Systeemitason peukalointiin liittyy aina valtava tuntemattoman alue, jonka järjestymiseen toivotulla tavalla voi uskoa, mutta sitä ei mitenkään voi ennalta ohjelmoida näin moninaisten tekijöiden ja muuttujien kokonaisuudessa.
Yhden uuden lääkkeen tuottaminen markkinoille ei nykyisellään maksa satoja miljoonia, vaan jopa joitakin miljardeja. Lue esimerkiksi: http://www.forbes.com/sites/matthewherper/2013/08/11/the-cost-of-inventing-a-new-drug-98-companies-ranked/
95% lääketieteellisestä tutkimuksesta ja tuotekehittelystä päätyy umpikujiin, johtuen joko siitä, ettei kehitelty lääke anna haluttua vaikutusta, tai siihen liittyy liian suuria kontrolloimattomia tai ratkaisemattomia riskejä. 1/20 markkinoille päätyvän lääkkeen on katettava myös niiden 19/20 R&D -kulut, jotka eivät markkinoille koskaan päädy. Lääketieteen kehittyessä yhä monimutkaisemmaksi, ja turvallisuusvaatimusten kehityttyä yhä kattavammiksi, nämä kulut ovat jatkuvasti nousseet.
Nyt haluaisit jonkin globaalin tai OECD:n maailman lääketeollisuusbyrokratian, joka vaikuttaisi lääketieteen hintamekanismeihin ja intensiiveihin. Tuotakehittelyrahojen on kuitenkin tultava yksityiseltä sektorilta. Toisit mukaan epävarmuustekijöiden vyyhdin, joka vaikuttaisi lääketieteeseen sijoitettavan yksityisen varallisuuden määrään globaalisti. Ostettavan patentin hinnan määrittäminen olisi täysin mahdoton kysymys. Erittäin lupaavaksi osoittautuva lääke voikin markkinoille pääsyn jälkeisessä seurannassa, ja nykyisellään lääkeyhtiöt tekevät tätä, osoittautua pidemmän aikavälin sivuvaikutuksiltaan niin haitalliseksi, että se on vedettävä markkinoilta pois. Onko patentista saadut valtavat korvaukset, jotka laskettiin aivan toisenlaisten tuotto-odotusten mukaisesti, palautettava? Entä jos patentista maksettiin pieni murto-osa siitä, miten hyödylliseksi ja suosituksi lääke muodostuu vuosien mitassa? Hyvitetäänkö lääkeyhtiötä jälkikäteen?
Entä jos erittäin toimiva lääke, josta on maksettu tuntuva patenttikorvaus, korvautuukin pian kilpailijan erilaiseen lähestymistapaan (miltä patentti ei tietenkään suojaa) perustuvalla hyödyllisemmällä ja vähemmän haittaivaikutuksia sisältävällä lääkkeellä? Tällaisia kysymyksiä voi esittää helposti useita kymmeniä.
Tällä maailman lääketeollisuusbyrokratiallasi pitäisi olla valtava varallisuuskassa, ja voit helposti nähdä, millaisiin budjettiylityksiin, maksuvaikeuksiin (vrt. Yhdysvaltojen taannoiset maksurästit YK:lle, mutta mittaluokka x100) ja erimielisyyksiin maksuperusteista se ajautuisi. Maat haluaisivat tietenkin omille yhtiöilleen maksettavan mahdollisimman suuria patenttikorvauksia tai vaihtoehtoisesti haluaisivat suojata omiensa patentteja. Päätäntävallan jakaminen myös olisi vaikeaa, koska lääketeollisuus ei suinkaan sijoitu tasaisesti OECD-maihin. Kuinka monta prosenttia äänistä Yhdysvalloilla olisi? Pian olisi lukemattomia riitoja ratkottavana ja lääkebyrokratian virkamiehet, poliitikot presidenttejä myöten vetäisivät eri suuntiin. Kuka minnekin käsitystensä ja intressiensä, tai silkan tyhmyyden ja jopa ilkeämielisyyden ajamina. Mikäänhän ei tietenkään voisi mennä vikaan, eihän?
Jos yhdistäisit (so. sekoittaisit) julkisrahoitteisen ja yksityisrahoitteisen tutkimuksen poliitikkojen ja hallintobyrokratioiden oikuista riippuvaiseksi, niin helposti syntyisi erilaisia toistensa selkiä peseviä ja selustoja turvaavia verkostoja. Yksittäisen yrityksen logiikka on paljon armottomampi, ja siksi toimivampi. Mikään verkosto ei kovin pitkään pidä miljardirahoitteisessa yrityksessä R&D -johtajana ihmistä, joka ei tuota tuloksia. He lentävät pihalle kauhisteltuine erorahoineen ja tilalle palkataan uusi. Joskus yksittäisellä todella osaavalla tutkimusjohtajalla on valtava merkitys, kuten tuosta Forbesin artikkelistakin voi lukea. Jos yritys ei toimi tämän logiikan mukaisesti, niin se mitä todennäköisimmin ajautuu ennen pitkään vaikeuksiin. Tällaiset osaamattomuudet, riittämättömät strategiat, huonot päätökset on paljon helpompi piilottaa byrokratiaan, jolla on julkisrahoitteinen selustansa ja pienemmät intensiivit siksi näitä heikkouksia kitkeä, kitkeä tarvittaessa myös ihmissuhteiden hinnalla.
Länsimainen lääketiede on mennyt ”pahojen” yritysten vetämänä valtavasti eteenpäin vain muutamissa sukupolvissa. Toki (osin) julkisrahoitteisilla yliopistoilla on myös ollut merkitystä, mutta missä on osoittaa vaihtoehtoinen toimiva R&D -malli kapitalismin armottomalle kilpailulle ja jatkuvalle luovalle tuholle ja epäonnistujien kaatumisille? Valtava osa pienemmistä lääkeyhtiöistä menee nurin ja suuremmat pitävät sisällään valtavan haasteen tasapainoilusta tappioiden ja voittojen välillä. Painajaismainen kulujen musta-aukko olisi se, jos globaali lääkebyrokratiasi jotenkin rupeaisi subventoimaan, jopa ymmärtämättään, sitä, mikä vapailla markkinoilla kaatuisi.
Jotenkin on hyvin yksisilmäistä katsoa vain niitä yksittäisiä valtavia voitollisia tuloksia ja yksittäisen lääkkeen myyntivoittoja, ja jättää pois ne muut kulut, ne lukuisat vähemmän menestyneet vielä sinnittelevät, ne lukuisat umpikujat ja häviäjät. Lääketeollisuus EI ole mitenkään poikkeuksellisen voitokas teollisuus, kokonaisuutena.
Idealistin ja teknokraatin yleinen harha on katsella systeemiä, jossa on paljon hyvää ja huonoa, ja haaveilla tai suunnitella mielessään ”parempi” systeemi, joka lisäisin sitä hyvää ja vähentäisi huonoa. Seuraavaksi tosiaankin ollaan jo sanomassa, että muutos olisi vain poliittisesta tahdosta kiinni, joidenkin yksittäisten intressien lobbausvaikutuksen ja vallan taittamisesta. Ei kyetä näkemään, eikä suostuta myöntämään, kuinka erittäin monimutkaisessa maailmassa moniin kokonaisuuksiin kuuluu sisäänrakennetusti hyvää ja huonoa, elimellisesti. Ettet kovinkaan usein voi jollakin radikaalilla muutoksella poistaa sitä huonoa, vaarantamatta samalla sitä hyvää.
Tämä voisi hyvinkin olla lopputulemana nykyisen systeemin muuntamisesta jonkin maailman lääketeollisuusbyrokratian alaisuuteen.
Mikään ei toki silloinkaan estäisi yksittäisiä lääkeyhtiöitä yhä kehittelemästä ja tekemästä tiliä ’elintasolääkkeillä’. Ehkä ne painottuisivat entisestään, koska yleishyödyllisemmillä lääkkeillä olisi suurempi patentin menettämisen ja kasvanut tulovaikutuksen epävarmuuden riski. Yhä myös joutuisit löytämään sen julkisrahoitteisuuden malarialääkkeille tai tuen kopiolääkkeille HIV:n kaltaisiin epidemioihin. Mutta odotas, mikä on estänyt viimeiset 50 vuotta suuntaamasta osaa kehitysavusta globaalisti toteutettuun hankkeeseen malarian voittamiseksi? Tällaiset yhteistyön ponnistukset ovat usein ylivoimaisia ja kehitysavun yksi suuri heikkous on puoli vuosisataa ollut yksittäisten maiden hankkeiden päällekkäisyys ja koordinoimattomuus ja kotiinpäin vetäminen. Sitten haaveilet maailman lääketeollisuusbyrokratiasta, ja uskoisit sen toimivan? Todellako?
Hyvän ja pahan, pienemmän ja suuremman hyvän ja pahan problematiikan hahmottaminen on ihmisille vaikeaa, koska meillä on luontainen psykologinen taipumus polarisoivaan ajatteluun. Malariahyttysten hävittäminen DDT:llä olisi ollut Afrikalle jälkeenpäin katsoen paljon pienempi paha. Liian paljon tartutaan joihinkin yksittäisiin hyviin tai pahoihin, joihinkin toivottuihin tai ei-toivottuihin vaikutuksiin ja niistä käsin argumentoidaan kokonaisuuksien toimivuuden tai toimimattomuuden suuntaan. Suunnan pitäisi toki olla määräävästi päinvastaisen, mutta se on paljon vaikeampaa. Se on todella vaikeaa.
Yhä monimutkaistuvan tieteellisen ja teknologisen tutkimuksen rahoitukselliset pullonkaulat ovat keskeinen 21. vuosisadan haaste. Ei vain lääketieteessä, mutta biotieteissä, nanoteknologiassa, robotiikassa, jossakin sellaisessa ehkä-mahdollisessa (en osaa ottaa kantaa puolesta tai vastaan) kuten kvanttitietokoneissa vielä suuremmin. Voi hyvin olla, että jokin ihmiskunnalle valtavan hyödyllinen innovaatio ”I” tulee maksamaan tutkimus- ja kehitystyön kuluissa lopulta satoja miljardeja. Suurin osa siitä tutkimusta, joka päätyy umpikujiin. Mutta ne ovat umpikujia, joita on koluttava, jotta se mahdollinen neula heinäsuovasta löytyy, ja ne osaltaan lisäävät ymmärrystämme kokonaisuudesta. Mutta ne sisältävät valtavia sijoituksellisia riskejä. Helposti lukuisaan kertaan miljarditappioita, kaatuvia yrityksiä. Miksi kukaan ei-filantrooppi sijoittaisi sellaiseen, ellei, kuten yhä suuremmilla panoksilla pelattavassa uhkapelissä, myös mahdolliset voitot ole valtavia? Ja jos joku ryhmä ihmisiä lopulta tekee valtavan omaisuuden jollakin pidemmällä aikavälillä koko ihmiskuntaa hyödyttävällä keksinnöllä, niin onko heidän rikastumisensa kateuden aihe, tai epätasa-arvon kysymys? Koska jos on, niin alkujaankin niitä sijoittajia tulee olemaan erittäin vaikea löytää. Tämä on myös verotuskysymys. Tulevaisuuden yhä vaikeampia ja vaativampia teknologisia läpimurtoja tekevillä yrityksillä tulee olemaan, niillä harvoilla voittajillakin, useita tappiollisia vuosia alla ennen suurta läpimurtoa. Silloin ahneuksissaan verottamalla sitä yhtä suurta onnistumista (tai muutamia suuria) voidaan hyvin vakavalla tavalla vaarantaa potentiaalisesti erittäin hyödyllisten alojen kannattavuutta. Eikä se todellakaan olisi ihmiskunnan eduksi. Ei ole liioiteltua todeta, että ihmiskunnan hyvinvoinnin lisääntymisen historia on suuremmassa määrin innovaatioiden kuin aatteiden historiaa.
Tämän kuvatun edessä olevan kehityskulun vaateiden lainalaisuudet karrikoidusti johtavat helposti sellaiseen jakoon, jossa ’Eurooppa’ korkeilla ihanteilla ja suurilla suunnitelmilla saa tyhjän vetävän käteen, ja itsekäs ja epätasa-arvoinen Yhdysvallat vie 21. vuosisadan innovaatiopotista valtaosan. Koska kyseessä on mitä enimmissä määrin meritokraattinen, ja itsekäs kehityskulku dynamoltaan, koska ihminen on laisensa olento, ja siksi käytännön todellisuus voittaa suuret katteettomat unelmoinnit ja suunnitelmat.
Tämä on toki jo nyt nähtävissä. Epätasa-arvoinen Yhdysvallat haalii tutkimus- ja liike-elämäänsä maailman lahjakkaimpia ihmisiä, Kiinan byrokraattinen järjestelmä ei kykene synnyttämään innovaatiotaloutta ja liian ihanteellinen EU uhkaa myös jäädä häviäjäksi.
Otetaan vielä futuurinen visio tasa-arvon mahdottomuudesta ja siitä miten ihanteet ovat pragmaattisia. Nykyisten lääkkeiden hinnat eivät ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä joidenkin tulevien hoitomuotojen hinnat voivat olla. Esitetään hypoteettisesti, että pitkässä ja asteittaisessa tuotekehittelyssä kehitetään monien keinojen kokonaisuus, jolla ihmisen eliniänodote voidaan nostaa hieman yli 100 vuoteen, ja jotkut voivat elää 150-vuotiaiksi. Tämä hypoteettinen hoitomuoto (en nyt keksi parempaa termiä) edellyttää kuitenkin vuosikymmeniä jatkuvia toimenpiteitä ja seurantaa ja rakentuu merkittävästi ihmisen oman genomin pohjalta. Edellytetyn asiantuntemuksen ja välineistön takia hinta muodostuu sanotaan nykyrahassa miljoonaksi euroksi henkeä kohden. Sellaisessa tilanteessa olisi aivan turha yrittää vannoa jonkin kaikkien oikeuden nimiin myös saada elää vanhemmiksi. Eikö meidän kaikkien elämä ole yhtä arvokasta jne. En halua kuolla 75-vuotiaana, haluan myös elää 105-vuotiaaksi. Hinta ei saa olla este. Kyllä meillä on varaa, jos löytyy tahtoa. Se ei vain toimi.
Vaikka ihmiskunnan ’empatian kehät’ kehittyisivät (paljon olet itse lahjoittanut malarian vastaiseen työhön?), niin pragmatiikka asettaa rajansa.
Varmaankin jo lähitulevaisuudessa voi tulla, jo paljon ennen tällaisia futuurisia visioita, jotka toteutuvat tai eivät, syövän ja muiden vakavien tautien hoitomuotoja, jotka ovat henkilöityjä, ja erittäin kalliita. Jo siinä vaiheessa joutuu erittäin kovalle koetukselle se yhteiskuntamme periaate (nykyisinkin jo illuusio, harva pääsee parhaan kirurgin leikattavaksi jne.), että kaikkien ihmisten oikeus on saada paras mahdollinen hoito yhteiskunnan kustantamana.
Ja jos se ei ole kallista, niin ei ole alkuunkaan ehkä intensiiviä lähteä hoitomuotoa kehittämään ja tuottamaan. Hyvä ja pahat tulevat hyvin usein väistämättä samassa paketissa ja on oltava hyvin varuillaan sen kanssa, mihin vain hyvää visioivilla aikomuksillaan voi lopulta eksyä.
Juuri tämä mekanismi ei toimi lääkekehityksen kohdalla (eikä oikein muutenkaan terveydenhuollon kohdalla yleisesti). Loppukäyttäjä ei ole tuotteen ostaja, vaan tuotteen maksaa yleensä aina joku muu. Sama pätee riippumatta siitä, katsotaanko loppukäyttäjäksi potilas vai lääkkeen määräävä lääkäri.
Juuri tästä syystä lääketehtaat voivat kohdistaa valtavan markkinointikamppanjan sekä kansaan, että ennen kaikkea lääkäreihin ja yhdistää tähän sen tiedehuijauksen, josta tässä ketjussa on puhuttu (julkaistaan vain ne tutkimukset, joissa lääkkeestä havaitaan hyötyä). Tästä seuraa paine touhun maksajalle (=valtio tai vakuutusyhtiöt) korvata ne lääkkeet.
Jos asiaa katsottaisiinkin siltä kantilta, että touhun loppukäyttäjä on valtio, joka koittaa maksimoida rajallisilla resursseilla maksimaalisen hyödyn kansalaisten terveydelle, ei minusta ole mitenkään itsestäänselvää, että se onnistuisi nykyisen patentteihin perustuvan systeemin puitteissa mitenkään erityisen hyvin. Nykysysteemi pakottaa valtion kaatamaan hirvittävästi rahaa marginaalisesti aiempia parempiin patentin alla oleviin lääkkeisiin, koska lääkärit niitä määräävät.
Jos tämä pätee, niin miksi lääkefirmat sitten piilottelevat niitä tuloksia, jotka eivät osoita lääkkeestä olevan tehoa? Katso se TED-video, johon joku antoi tässä ketjussa jo linkin.
Hyvä jos näin todellisuudessa on. Käsittääkseni kuitenkin ongelma on se, että vaikka lehdet periaatteessa vaativat rekisteröinnin ja nollatulostenkin julkaisun, niin viimekädessä ne eivät sitten kuitenkaan pidä tästä vaatimuksesta tiukasti kiinni.
Maailmassa on monen tason tiedelehtiä. Hyvät lehdet ovat ehdottomia vaatimuksissaan. Huonoilla ei ole oikein minkään tason vaatimuksia, vaan julkaisevat ihan mitä tahansa. Ja suurin osa lehdistä on jotain sen väliltä. Listauksia lääketieteen parhaista lehdistä on useitakin, mutta voisi sanoa, että ottaa minkä tahansa listan 50 parasta lehteä, niin kyllä ne tuota periaatetta aika ehdottomasti noudattavat. Ja aika montaa muutakin periaatetta. Moni hyvätasoinen lehti nykyään hylkää tutkimuksia eettisistä syistäkin, jos tutkimus on esim. aiheuttanut turhaa vaaraa osalle potilaista tai sivullisille. Mutta kuten todettua, huonot tieteelliset lehdet julkaisevat melkein mitä vaan.
Tunnetuin kliinisten tutkimusten rekisteröintipaikka lienee nykyisin https://clinicaltrials.gov/
johon on listattu nykyisin 170 000 tutkimuksen tiedot. Pointti on tosiaan se, että jo ennen tutkimuksen tekemistä raportoidaan, mitä aiotaan tutkia ja miten.
Tietääkö kukan, mikä on käytäntö niissä tutkimuksissa, joita viranomaiset vaativat ennen lääkkeen saamaa lupaa? Tiet5ysti niissäkin pitäisi olla tuo tutkimuksen ennaltarekisteröinti.
Viranomaiset hyväksyvät lääkkeet myyntiin, kunhan ne ovat riittävän turvallisia ja tehokkaita. Lääketehtaiden pitää sen lisäksi vakuuttaa reseptinkirjoittajat omien tuotteidensa turvallisuudesta, sitä varten ne huonosti menneet tutkimukset pitää piilottaa.
En nyt äkkiseltään löytänyt linkkiä, mutta tämä on varmaan se TED-video, Ben Goldacre ja Bad Pharma.
Amerikkalaisten skandaalikirjoittajien puheista ei välttämättä kannata elämänfilosofiaa rakentaa: he saavat elantonsa skandaaleista. Tuossakin puhutaan esimerkkinä masennuslääkkeistä, joiden teho todellisuudessa on osoitettu erittäin hyvin ja paremmin kuin valtaosalla lääkkeistä. Nykyään tosiaan kliiniset tutkimukset pitää rekisteröidä. Jatkuvasti kuulee lääkkeistä jotka on vedetty pois tuotekehityksestä myöhäisessä vaiheessa kun on tullut negatiivisia tuloksia tutkimuksissa.
Jos uusi lääke ei tarjoa mitään selkeitä etuja vanhoihin vaihtoehtoihin verrattuna ja kuitenkin korvaustenkin jälkeen selvästi kalliinpi, niin eipä siitä kovin helposti mitään suurta menestystä ole odotettavissa. Samoin jos sivuvaikutukset ovat saatuun hyötyyn nähden vaikeiksi koettuja, niin harvapa alkaa sellaista lääkettä säännöllisesti käyttämään.
Mainonnalla voidaan alkuvaiheessa toki saada kokelijoita uutuudelle, mutta kestävä menestys vaatisi jotain todellisia potilaan ja lääkärin kokemia ja havaitsemia etuja.
Julkisessa kertakorvausmallissa mitään tällaista insentiiviä ei ole vaan ”asiakas” olisi joku byrokraattilautakunta, jolla olisi aivan täysin eri tavoitteet kuin lääkeyhtiöillä ja asiakkailla nykyään. Az kirjoittikin tästä jo aika tyhjentävästi, mutta olisi kiva kuulla mitä tehdään vaikka silloin, kun uuden lääkkeen patenteista on maksetu vaikka 1 mrd €, mutta juuri kukaan ei halua käyttää sitä?
Äkkiähän sitä byrokraatti ajattelee, että uuden tehokkaan lääkkeen kansantaloudelliset ja -terveydelliset erot ovat niin merkittävät, ettei lääkkeen aiheuttamista kasvoihin tulevista vaarattomista sinisistä pilkuista kannata välittää.
Julkinen tutkimusrahoitus, jossa kaikki oikeudet tuloksiin siirtyisivät valtioille, on vielä pahempi tapaus – tällöinhän tutkimuslaitosten ja/tai yritysten suurimpana insentiivinä on maksimoida rahoituksen määrä ja kesto tuottamalla ”lupaavia, mutta ei vielä ihan riittäviä” tuloksia, jotka pitäisivät byrokraatit tyytyväisinä.
Näin lääke syntyy, omia muistikuvia asiasta.
Lääke nimeltään Talidomin löytyi eräästä kasvista ja sillä todettiin ominaisuuksia, joita voitiin käyttää lääkkeenä. Sillä oli kuitenkin sivuvaikutuksia sikiön kasvu häiriytyminen ja raskaana olevat naiset joutuivat kantamaan ikäviä yllätyksiä. Lääke vedettiin pois markkinoilta, mutta sillä on edelleen potentiaalia eräiden syöpään liittyvien tilojen hoidossa. Itse prosessi korvausten suhteen käytiin Suomen ulkopuolella. Ajatus Talidoministä lääkeenä syntyi Hallituskatu 5:n Kemian laitoksessa, jossa joukko pirteitä kemian opiskelijoita puuhaili 1960-luvulla. Tapaus oli hyvin opettava, selvisi optisen aktiivisuuden merkitys fysiologian kannalta.
Talidominia nimenomaan ei testattu eläinmallilla.
hyöty oli raskausajan pahoinvoinnin poistaminen, haitta sikiön puuttuvat kädet, jalat ja muut epämuodostumat jo pienistä annoksista.
Oma lueensa ovat nämä Bemer ja Valkee laitteet ja vastaavat muut huijaukset ja uskomushoidot. Näiden kauppaille kelpaa kehnopikin posteri tai hyvä tarina.
Kun ihan oikeat läkkeet vaativat pitkän ja kalliin tutkimuksen niin nämä vain putkahtavat myyntiin. Ei tunnu haittaavan ketään?
”Onko sadassa miljoonassa mukana myös esimmarkkinointikulut ja patenttilakimiesten palkkiot?”
Patentit iankin, siis se että lääke on olemassa ja hyväksytty myyntiin. Tämä oli siis toinen näistä kahdesta, jotka antavat suojan hieman eri virustyyppejä vastaan.
Kallein vaihe ovat kolmannen vaiheen testit, joissa riittävän iso joukko ihmisiä rokotetaan ja saadaan vaikuttavuus arvioitua.
Menestynyt suomalainen vientituote ovat muuten juuri rokotetutkimukset.
Rokotuksisa myös arvioidaan kansanterveyden kustannuksia. Suomessa HPV-roke on nyt rokeohjelmassa, joten se on kansataloudessa kustannustehokas vähentyneen hoitotarpeen ansiosta.
(Suomma on oikea mutta se ei ole oleellinen.)
Joskus tulee mieleen, että lääketeollisuus saattaa myös vedellä viimeisiään. Niin paljon on jo keksitty ja vaatimukset uusille lääkkeille ovat nykyään huimat.
Netti- ja öljyteollisuuteen verrattuna lääketeollisuus ei ole mikään rahasampo. Riskit ovat suuret. Kuinka kauan sikariporras viitsii satsata tähän teollisuuteen?
No katso nyt edes ne 5 parasta lehteä ja tarkista vaativatko ne kaikilta julkaistavilta tutkimuksilta sitä ennakkorekisteröintiä? Miten muuten NEJM, eikö se ole lääketieteen lehti vai eikö se mahdu sun 50 parhaan listalle?
Mutta sinulta menee edelleen pointti ohi. Lääkkeellä A voi olla ”todellisia etuja” lääkkeeseen B verrattuna, mutta se ei silti kerro sitä, onko sen ostaminen fiksua. Jos A maksaa patentin vuoksi 100 kertaa enemmän kuin B, voi hyvinkin koko terveydenhoitojärjestelmälle silti olla kannattavampaa ostaa B:tä ja käyttää ne loput rahat johonkin muuhun. Kuitenkin kun päätöksen A:n ja B:n välillä tekee se ”loppukäyttäjä” (lääkäri tai potilas), joka ei hintaeroa joudu omasta pussistaan maksamaan, niin hän voi ihan hyvin päätyä käyttämään A:ta.
Kokeillaan analogiaa. Sanotaan, että olet autokaupassa. Olet ostamassa auton omaan käyttöösi, mutta siitä et sinä kuitenkaan joudu maksamaan koko hintaa, vaan pääosan hinnasta maksaakin työnantajasi (tai jopa veronmaksaja, kun työnantaja sitten vähentää kustannuksen veroissa). Sinä ”loppukäyttäjänä” tietenkin valitset sen kalliin bemarin halvan nissanin sijaan. Vaikka mukana olisi pomosi, joka on vastuussa sinun liikkumisestasi (muttei siitä, paljonko siihen sutataan firman rahaa), hän voi myös suositella sitä parempaa bemaria.
Toivottavasti tuo esimerkki selitti sitä, mikseivät markkinamekanismit terveydenhuollon kohdalla toimi samalla tavoin kuin ne toimivat melkein kaikila muilla elämänaloilla. Kun loppukäyttäjä (potilas), maksaja (valtio tai vakuutusyhtiö) ja päätöksentekijä (lääkäri) ovat eri tahoja, on markkinamekanismia hyvin vaikea saada toimimaan oikein.
Tuo ClinicalTrials on myös mainio silloin, kun tutkija yrittää vaihtaa hypoteesia, jota oli testaamassa, tulosten mukaan. Valkee jäi kiinni hypoteesin vaihtamisesta – mutta täysin ammattitaidotonta mediaahan itsesäätelyelimineen he pyörittävät silti aivan mielensä mukaan.
http://hamilo.blogspot.fi/2014/06/valkeen-oikeus-viimeiseen-sanaan.html
Tupakkateollisuuden mukaan tulokset tupakoinnin vaarallisuudesta ja yhteydestä syöpään ovat kyseenalaisia ja ristitiitaisia. (JSN pyysi muistuttamaan.)
Oikeiden lääkkeiden hyväkysmisprosessi on vaativa ja monivaiheinen. Systeemiä on kuten ymmärrettävää kiristetty aina väärikäytösten löytyessä.
Tunnetuin lienee masennuslääkkeiden vaikutusten liioittelu, tosin ne ovat ilmeisesti myös olleet vaikuttavia.
Enkä haluaisi kustannustunen vuoksi tämän prosessin kauheasti löystyvän. ”Globaali lääke Oy” todennäköisesti saisi roolin, jossa se on myös oma arvioijansa, koska se tekee kuitenkin verorahoilla tärkeää työtä.
Talvivaarassa oiottiin aluksi ympäristövaatimuksia, kiitos paikallisten ympäristöministerin intressien, tavoitteena oli työllisyys ja kaikenlainen hyvä. Huonosti kävi ja Talvivaara Oy:lle olisi ollut halvempaa, jos jo heti alussa olisi homman valvonta hoidettu kuntoon.
Uskomushoitoja ei valvo kukaan ja markkinointiin liittyy ”konsultoitu lääketieteen asiantuntijaa” tyyppiset avautumiset. Ne ovat vaarallisia.
Kun talidominia tehtiin synteettisesti, tuote oli kahden keskenään pelikuvina kuvattavien molekyylien seos. Kun sitä aiemmin uutettiin sormustinkukista ja käytettiin kipuihin sikiön muutoksia ei todettu. Lääkeketjun turvallisuudesta vastaavat eivät ymmärtäneet synteettisen tuotteen vaaroja. Kun käsite RNA vakiintui ja solujen synteesien ohjaus selvitettiin, ymmärrys asiasta laajeni jopa ihan lääkäreille asti.
Arvostetut amerikkalaiset professorit eivät ole samaa mieltä teidän kanssanne.
”5) Lääkkeillä ei ole normaaleja markkinoita, jossa kuluttaja arvioisi tuotteen hyötyjä suhteessa hintaan. Valtaosa lääkkeistä maksetaan veronmaksajien tai vakuutusyhtiöiden pussista. Jotta maksaja (Kela, vakuutusyhtiö yms.) ei olisi täysin aseeton, sen on voitava hylätä täysin kohtuuttomat hintavaatimukset. Hylkäävästä päätöksestä seuraa yleensä se, että lääkeyhtiöiden rahoittamat potilasjärjestöt ryhtyvät kampanjaan lääkeyhtiön saalistuksen puolesta. Kummallista, että nuo potilasjärjestöt eivät koskaan kyseenalaista lääkeyhtiön moraalia.”
Näin varmaan monessa tapauksessa. Sitten on niitä tapauksia kuin insuliini Levemirin tapaus 2012.
Lääkelautakunta oli tuolloin suuressa viisaudessaan poistamassa Levemirin korvauksen. Perustelu oli, että Levemir on kalliimpi kuin toinen vastaavankaltainen insuliini Lantus.
Molempia käytetään siis ykköstyypin diabeteksen hoidossa pitkäaikaisinsuliinina. Insuliini on diabeetikolle elinehto. Lautakunnassa ei nähtävästi ollut niin paljon asiantuntemusta, että olisi ymmärretty, että Levemir on eri ainetta kuin Lantus. Osa potilaista ei saa Lantuksesta samaa hoitotulosta kuin Levemiristä. Levemir on esim. monille lapsille ja epäsäännöllisesti liikkuville huomattavasti paremman hoitotasapainon (siis keskimäärin paremman sokeritason) tuottava insuliini.
Ilman ”kampanjoivaa potilasjärjestöä” eli Diabetesliittoa useat kymmenettuhannet potilaat olisivat joutuneet vaihtamaan insuliinin, käymään lääkärillä useita kertoja hoitotasapainon löytämiseksi ja osalla ykköstyypin diabeetikoista (prosenttikin tarkoittaa satoja ihmisiä) hoitotasapaino olisi heikentynyt (ja yhteiskunnalle olisi tullut mittavat kulut sairaalahoidosta ja liitännäissairauksista).
On siis onni, että ainakin tässä tapauksessa potilasjärjestö toimi ja ykköstyypin diabeetikkojen saatavilla säilyy edelleen kaksi modernia insuliinia. Jokainen diabeteetikko ansaitsee parhaan mahdollisen hoidon eikä kenekään pitäisi joutua muutaman euron (tällaisesta summasta oli ”kohtuuttomuudessaan” kyse) säästöjen takia ja vaihtamaan toimivaa insuliinia toimimattomaan.
Korostettakoon vielä, että ykköstyypin diabetes ei ole elintapasairaus kuten suurin osa kakkostyypin diabeteksesta. Sen saa, jos on sopiva geeniperimä yhdistettynä huonoon tuuriin. Jos Levemir ei olisi säilynyt korvattavana, diabeetikko olisi joutunut maksamaan siitä tuhansia euroja vuodessa, mikä on varsinkin köyhemmille erittäin raskas taakka.
Toivoa sopii, että lautakunnassa jatkossa ymmärretään kahden eri insuliinivalmisteen erot ja annetaan lääkäreille mahdollisuus valita paras mahdollinen valmiste hoidon onnistumiseksi. Lääkeyhtiöiltä tietysti odottaa myös vastaantuloa, mutta olen ymmärtänyt, että vuoden 2012 tapauksessa kohtuuttomuus lähti liikkeelle nimenomaan lautakunnan asiantuntemattomuudesta.
Eikä kukaan tietenkään asettanut kyseenalaiseksi lääkeyhtiön moraalia Levermiriä hinnoiteltaessa.
Tarkoitatko etnomusikologian vai kasvatustieteen professoreja. Vaihtoehto- eli huijarivalmisteiden kannattajien argumentit ovat useimmiten täyttä humpuukia.
Eikä sovi unohtaa että asiantuntijat ympäri maailman suosivat luonnonmukaisia hoitoja kemiallisten lääkkeiden sijaan. Geenimuunteluun ja kemikaalialtistukseen pohjautuva länsimainen koululääketiedehän ei ymmärrä kuinka herkkä ihmisen terveyden luonnollinen tasapaino on. Tähän kun vielä yhdistetään lääketehtaiden jättivoitot ja ahneiden lääkärien reseptiprovisiot niin ihmettelenpä miksei luonnonmukaisia hoitoja aleta tukea verohelpotuksin.
Ehdottomasti pitää antaa verohelpotuksia, mutta samalla potilaan pitää vapauttaa yhteiskunta vastuusta ja jatkokuluista mikäli haluaa kieltyä länsimaisesta koululääketieteestä.
Lääkeyhtiön mukaan Levemirin hinta on Suomessa ollut selvästi ETA-maiden keskitasoa alempi. En ole asiantuntija tätä tukemaan enkä kumoamaan. Voi olla lääkeyhtiön propagandaakin, blogin pitäjä tuntuu nämä asiat parhaiten tietävän joten annan hänen selvittää asian.
Toivottavasti lääkehintalautakunta ja lääkeyhtiöt voisivat leikkiä kissanhännänvetonsa ilman, että tässä taistelussa potilaiden terveyttä ja heidän omaistensa mielenterveyttä uhataan. Soininvaaran mielestä voi olla kivaa leikkiä byrokraattia, joka ilmoittaa jonkun lääkkeen korvattavuuden loppumisesta, mutta nämä ultimaattumit ovat totisinta totta esim. niille tuhansille lapsiperheille, joissa lasten tulevaisuus vaarantuu, jos insuliinia ei saada.
Vai onko näiden lapsiperheiden huolella vihreässä maailmankatsomuksessa mitään väliä? Yksi ihmishenki tai lapsen sokeutuminen / jalan amputointi / munuaissairaus sinne tai tänne, eipä se paljoa tämän maailman kurjuudessa tosiaan merkitse. Yksilön kannalta tilanne on toinen.
Muistelen joskus lukeneeni, että uusien, tehokkaiden lääkkeiden kehittäminen on kallista. Ehkä tämäkin on lääkeyhtiöiden propagandaa. ”Ahneiden lääkekapitalistien” vastaista laulua lauletaan ainakin meillä vasemmistopuolueissa. Kaikki pitäisi saada ilmaiseksi ja uuden kehittämisen pitäisi olla hyväntekeväisyyttä.
Jos lääkeyhtiön ”propaganda” kuitenkin pitää paikkansa ja Levemiriä saadaan Suomeen kohtuullisen edullisesti, niin kehottaisin Soininvaaraa miettimään, kuinka järkevää on kinastella lääkeyhtiöiden kanssa muutamista sadoistatuhansista tai miljoonista euroista, kun kansanterveydelle ykköstyypin diabeteksen nykyisten hoitomuotojen tuomat hyödyt ovat kymmeniä miljoonia. Vai haluaisiko Soininvaara ykköstyypin diabeetikkoja hoidettavan edelleen 80-luvun tai vaikkapa 60-luvun jäykillä hoitomuodoilla, joiden tulokset olivat nykyisiä huomattavasti huonompia? Tehdäänkö sama esim. MS-lääkkeille ja mielenterveyslääkkeille?
Ei muuta kuin menneisyyteen takaisin. Se on varmasti halpaa ja kivaa meille kaikille. Sillä sitä valtion velkaantuminen pysähtyy, kun iso joukko alle 50-vuotiaita päätyy työkyvyttömyyseläkkeelle ja ennenaikaiseen hautaan.
Oikeistodemari, et tainnut lukea alkuperäistä postausta siitä, että tämä patenttipeli johtaa väkisin tällaisiin tilanteisiin.
En nyt tiedä minkä maan lääkekorvausjärjestelmään viittaat, mutta ainakin suomalaisessa järjestelmässä potilas huomaa hintaeron kyllä hyvin selkeästi omassa pussissaan. Itsekin olen aikoinaan maksanut noin kymmenkertaisia hintoja lääkkeistäni vain ihan siitä ilosta, että jatkuva kuiva köhä ja kutina lakkaisi eivätkä jalat turpoaisi. (Nykyään patentin jo rauettua hintaero ei ole niin merkittävä.)
Takaisin talidomidiin. Tätä käytetään edelleen joka päivä syöpälääkkeenä. On varmaankin aika hyvä lääke, koska painolastinsa takia joudutaan varmaan selostamaan joka potilaalle, miksi tätä kannattaa käyttää.
Siis tehokkuudesta ja turvallisuudesta. Käytännössä kun yritetään tehdä rinnakkaismolekyyliä, niin uutta lääkettä pitää verrata olemassaoleviin lääkehoitoihin.
Kun halutaan tutkimus, jossa uusi molekyyli näyttää tehokkaalta, niin vanhan lääkkeen annos säädetään alakanttiin, niin ettei siitä ole juuri tehoa. Kun taas sitten halutaan tutkimus, jossa uusi lääke näyttää turvalliselta, niin vanhan lääkkeen annos laitetaan niin överiksi, että sillä näyttää olevan paljon uutta enemmän sivuvaikutuksia. Näitä kokeita tietysti toistetaan kunnes ollaan varma, että loppuun viedystä kokeesta saadaan haluttu tulos. toki kokeet voidaan myös keskeyttää heti kun näyttää siltä että tulos on haluttu.
Kun lääkäri nyt sitten määrää lääkettä, hänellä tai potilaalla ei ole juuri muuta tukea valintapäätökselle kuin nämä julkistetut tutkimukset. Jos nyt uudesta lääkkeestä sattuu tulemaan naama täyteeen sinisiä pilkkuja, niin vanhasta tulee tiedelehtien mukaan kaksi kertaa useammin vihreitä läikkiä (toki näin käy vain kun vanhaa määrätään viisi kertaa enemmän kuin pitäisi, mutta sitähän ei nyt julkaisuissa tarvitse erikseen tähdentää).
Jos päätökset lääkevalinnasta tehtäisiin keskitetysti, päätöksentekijät voisivat käyttää enemmän aikaa ja vaivaa päätöksentekoon ja heillä olisi käytettävissään parempaa dataa. Toisin kuin nyt, koeprotokollat olisi mahdollista suunnitella markkinalähtöisesti. Molekyylinmyyjät laitettaisiin kilpailemaan keskenään.
Riippuu vaihtoehtoisuuden asteesta. Esim. lasten rokottamatta jättämisen pitäisi johtaa aina välittömään huostaanottoon. Eri mieltä olevat voivat tutustua vaikkapa hinkuyskään, mitä intiimimmin, sen parempi; taudin voi saada myös aikuisena, vaikka olisi aikanaan rokotettu.
http://www.youtube.com/watch?v=FIsQjsUJSiM
Itsensä saa tappaa, mutta muiden hengellä ei leikitä.
Ensinnäkään ei huomaa koko mitassa, vaan KELA korvaa osan siitä halvan ja kalliin lääkkeen hintaerosta. Toiseksi Suomi on tässä asissa hieman poikkeus. Muualla omasta pussista korvattava osuus silloin, kun on joko vakuutettu tai julkisen terveydenhoidon piirissä, on pienempi. Käsittääkseni Suomessa ihmiset maksavat enemmän omasta pussistaan terveydenhoitomenoista kuin oikeastaan missään muualla Euroopassa (USA tietenkin asia erikseen). Esimerkiksi Britanniassa lääkärin määräämästä lääkkeestä joutuu maksamaan kiinteän hinnan (jotain £7:n luokkaa) riippumatta siitä, mikä lääkepurkin todellinen hinta on.
Mutta muutetaan sitten sitä esimerkkiäni niin, että sinäkin tajuat. Sanotaan, että työnantajasi maksaakin vain 50% siitä uudesta autostasi. Ostopäätöstä tehdessäsi et huomioi autojen koko hintaeroa, vaan ainoastaan sen, joka rappaa sinun omaa lompakkoasi. Kuitenkin sinä saat 100%:sti itsellesi autojen laatuerosta tulevan hyödyn.
Jatkoin vitsiä.
Tietysti Suomella pienenä markkinana ei ole mitään käytännön vaikutusta globaaleihin lääkemarkkinoihin, mutta voin omasta kokemuksesta kertoa, että kohtuullisen hyvätuloinenkin kyllä pohtii hetken kannattaako esim. 3 kk lääkesatsista maksaa yli 100€, kun samaan vaivaan löytyisi lääkitys alle kympilläkin.
Mutta ehkä tällainen hintaero on samulisaarelmien kukkaroissa täysin yhdentekevä?
Joo, jos näin olisi en ostaisikaan jotain hinnat alkaen Golfia tai Passattia vaan tilaukseen menisi heti Porsche Panamera Turbo S kaikkilla lisävarusteilla. Sikahalvaksihan se tullee kun työnantaja maksaa PUOLET!!
Levimiristä ja diabeteshoidosta pieni jatko.
Toisin kuin monella muulla diagnosoidulla sairaudella tai vaivalla, niin diabetes ei ole rakettitiedettä yhteiskunnan kannalta. Heikosti toimiva hoitotulos johtaa vääjäämättä komplikaatioihin, jotka ovat 10–1000 kertaa kalliimpia hoitaa kuin itse perussairaus.
Diabetes ei ole myöskään kertoluokiltaan mikään triviaali sairaus missään päin maailmaa, ei myöskään Suomessa. Suomessa ei kuitenkaan ole mitään instanssia, jonka välittömissä intresseissä olisi elinkaariajattelu: mitä ihminen maksaa kehdosta hautaan.
Totta Mooses insuliini X tai lääkemolekyyli Y on pirusti kalliimpi kuin aiempi lääke A. Diabeteksen kohdalla on kuitenkin kohtalaisen helppo päätellä – jos halua ja kykyä – uuden hoidon järkevyys.
Hieman yleistäen mikä tahansa hoitomuoto, joka parantaa edes kohtalaisesti diabeetikon hoitotasapainoa on yhteiskunnalle kertaluokkien säästö jo 10–20 vuoden akselilla.
Edellisestä huolimatta lähes jokaisessa Suomen kunnassa lasketaan ja kilpailutetaan diabeteksen omahoidon kuluja senttien tasolla. Joku muu maksaa sitten sen ison laskun aikanaan.
Ei yhdentekevää, mutta vähemmän tuo vaikuttaa ostopäätökseen kuin se, että lääkkeestä maksettaisiin sen todellinen hinta.
Mikä tässä on nyt niin vaikeaa ymmärtää? Sinä olet saarnannut markkinoiden toimimisesta. Minä olen sanonut, että markkinat eivät ohjaa oikein silloin, kun ”loppukäyttäjät” saavat koko hyödyn itselleen, mutta maksavat vain osan kustannuksista, vaan ohjaa käyttäjät painottamaan kalliita ja parempia vaihtoehtoja enemmän.
Tämä ajatus on takana erinäköisissä subventioissa (joilla koitetaan saada ihmiset käyttämään puhtaita markkinoita enemmän johonkin, joka katsotaan hyödylliseksi) tai haittaverotuksessa (joilla koitetaan saada ihmiset käyttämään jotain vähemmän kuin mihin puhdas markkinaratkaisu johtaa).
Onko väitteesi nyt se, että subventiot ja haittaverot eivät vaikuta ihmisten ostokäyttäytymiseen markkinoilla ja jos näin, niin onko kaikki se taloustieteen tutkimus, jonka mielestä ne vaikuttavat, täysin humpuukia? Esimerkiksi usein puhutaan verokiilasta. Sinun logiikallasi verokiilalla ei ole vaikutusta ihmisten ostokäyttäytymiseen.
Mitä tämän huutamisesi piti osoittaa? Jos työnantajasi maksaa autosta puolet riippumatta siitä, mitä se maksaa, niin todennäköisyys, että ostat Porchen VW:n sijaan, kasvaa.
Jotenkin tuntuu, ettet halua ymmärtää sitä, mistä tässä on kyse, vaan koitat väkisin vääntää tämän joksikin on-off kysymykseksi (joko hintasubvention jälkeen tuotteisiin jäänyt ero on ”yhdentekevää” ostopäätöksen kannalta tai sitten se ei muuta ostopäätöksiä mitenkään). Ei tietenkään näin, vaan pointti on siinä, että suurempi osa kallista lääkettä parempana pitävä loppukäyttäjä ostaa sen, jos valtio maksaa puolet kuin ostaisi, jos joutuisi maksamaan kaiken omasta pussistaan. Ei kaikki, muttei myöskään toisaalta ei kukaan. Terveydenhuollon kuluja katsottaessa yksittäistapaukset ovat täysin merkityksettömiä, ja sen sijaan merkitsee se, mitä keskimäärin tapahtuu.
Tietysti. Ei tämä kuitenkaan tee markkinoiden ohjausvaikutusta täysin olemattomaksi, niin kuin sinä olet kokoajan koittanut väittää. Vaikka ohjausvaikutus olisikin pienentynyt, niin harvapa viitsii maksaa senttiäkään enempää lääkkeestä, jolla ei ole mitään hyötyjä halvempiin, aiemmin markkinoilla oleviin vaihtoehtoihin. Saati sitten, että maksaisi enemmän lääkkestä, jolla on (subjektiivisesti) suuremmat sivuvaikutukset.
Toki korvaukset voivat johtaa siihen, että järjestelmän näkökulmasta ihmiset käyttävät keskimäärin turhan kalliita lääkkeitä esim. ottamalla suoraan käyttöön jonkun uuden hyvinsiedetyn vaihtoehdon sen sijaan, että opimoisivat järjestelmän etuja kokeilemalla sopisiko jo tusinasta vanhasta lääkkeestä juuri hänelle. Kokonaishyödyn kannalta tämä ei välttämättä ole kuitenkaan täysin tyhmää.
Jos kuitenkin vähäinenkin ohjausvaikutus poistettaisiin, markkinariski päätyisi käytännössä julkiselle sektorille – ts. nämäkin tappiot sosialisoitaisiin veronmaksajien kontolle ja säännöt olisivat taatusti sellaiset, että joka ikinen soppaan lusikkansa työntänyt virkamies saattaisi vetäytyä vastuusta puhtain paperein.
Sanoppa se.
Ihmiset maksavat tuplahintaa Buranasta verrattuna Ibusaliin, vaikka kyse on samasta lääkkeestä joka tulee samasta tehtaasta, mutta pakataan erinimisiin pakkauksiin.
Kuinkahan moni kuitenkaan maksaisi sitä 10x hintaeroa, joka helposti on uuden lääkkeen ja patenteista vapautuneen vaihtoehdon välillä, ilman selkeitä hyötyjä? Varsinkin jos kysessä on lääke, jota todennäköisesti joutuu syömään päivittäin loppuelämänsä?
Tai no – mistä minä tätäkään tiedän – voihan tosiaan hyvinkin olla, että ihmiset yleisesti haluavat aina sen kalleimman lääkevaihtoehdon – maksoi mitä maksoi. Aivan samalla tavalla kuin ihmiset ostaisivat maksukykyynsä nähden 10x liian kalliin auton aivan vain siitä ilosta, jos jouku muu maksaisi siitä puolet.
Joten sosialisoidaan vaan koko lääketeollisuus (ja samalla vaikka kaikki muukin) – kyllähän joku brysselin byrokraatti tietää miten parhaiten miten jokaiselle tuotetaan se mitä jokainen kokonaisoptimin ja kohtuuden nimissä tarvitsee. Kaikki ongelmathan aina alkavat siitä, että ihmiset tekevät itsekkäitä päätöksiä diskonttaamatta niiden seurauksia joidenkin bangladesihilaisten jälkeläisten 1000. polveen.
On hämmästyttävää miten vaikea monien ihmisten on uskoa/ymmärtää että täysin samaa lääkeainetta voidaan myydä eri nimillä eri hintaan. Hauskinta on että jotkut ihmiset ovat kovin tarkkoja että rinnakaisvalmisteen perässä on reseptissä oikean tehtaan nimi. Esim bisoprolol sandoz eikä bisoprolol ratiopharm.
Luultavasti yksi syy siihen miksi politiikka niin usein epäonnistuu on se että ihmisten keskimääräinen kognitiivinen kapasiteetti ja rationaalisuus räikeästi yliarvioidaan.
Ode:
Paitsi jos on kyse oikeasti sairauden hoidosta (eikä tilapäisestä tulehduskipulääkkeen tarpeesta). Silloin lääkäri kirjoittaa reseptin ja Buranaa saa ostaa 100 kpl purkissa samaan hintaan kuin Ibusalia (tai Ratiopharmia). Ja saa vielä Kela-korvauksenkin.
Osoittaa vaan, että Kela-korvauksen ulkopuolella olevien lääkkeiden hintakilpailu ei toimi kovin hyvin. Korvattavien puolella hintalautakunta pitää huolen kilpailusta. (jos hinta on lautakunnan hintaputken ulkopuolella, kela-korvausta ei saa olleenkaan)
Jos on putken ulkopuolella, saa korvauksen, mutta sen putkan mukaisen hinnan ja asiakas maksaa erotuksen. Jos on kokonaan oma (petentoitu) lääke, jolle ei ole kilpailijoita, voi käydä niin, ettei hinnasta päästä yksimielisyyteen eikä lääkkeestä saa mitään korvausta. Voisihan tietysti olla niin, että saisi korvauksena sen hintalautakunnan vaatiman hinnan ja ylimenevä osa menisi asiakkaalle. Tällöin kuitenkin lääkeyhtiöt varsin yleisesti nostaisivat hintoja olettaen, että asiakkaalla on rahaa maksaa.
Minä väittäisin että ihmiset maksavat siitä, ettei heidän tarvitse ollenkaan tutustua asiaan. Burana on yksinkertainen ja varma valinta eikä se tavalliselle ihmiselle maksa ”mitään”. Niitä syödään vähän ja yksittäiskappale on silti melko halpa. Yksi olut maksaa yhtä paljon kuin kaksi 400 mg buranaa ja niitä oluita pitää juoda kumminkin usampi kuin kaksi kappaletta, jotta taritsee aamulla pari buranaa…
Jos tulehduskipulääkkeisiin kuluisi yhtä paljon rahaa kuin bensaan, niin tuollaisia hintaeroja ei olisi olemassa.
Ensinnäkin, kuten kirjoitin, Suomi on tässä asiassa poikkeus. Suomessa lääkkeen käyttäjät maksavat suuremman osuuden lääkkeiden hinnsta kuin muualla. Suomi on kuitenkin maailman mittakaavassa täysin merkityksetön pelaaja.
Toiseksi, minä en ole tehnyt ”täysin olemattomasta” tässä mitään kynnyskysymystä (käsittääkseni en tuollaisia sanoja ole missään vaiheessa edes käyttänyt). Oleellinen pointti on se, että todellista hintaa ei makseta, minkä vuoksi markkinaohjaus, mikä oli sinun ajattelusi peruskivi, ei toimi lääkkeiden kohdalla niin kuin se toimii muissa asioissa. Koitin vääntää tämän sinulle autoesimerkilläni, muttei näköjään vaan mene perille.
Edelleennkin vaikuttaa siltä, että sinulle markkinamekanismin toiminnan tajuaminen tuottaa vaikeuksia. Ongelma ei ole siinä, että ostettaisiin kalliita lääkkeitä ”joista ei ole mitään hyötyä veerrattuna halvempiin”, vaan siinä, että sitä lääkkeiden laatueroa ei arvoteta oikein, jos joku muu maksaa osan (Suomi) tai kaiken (Britannia) niiden lääkkeiden hintaerosta.
Jaa, miksei olisi? Tarkoitatko nyt ”järjestelmän näkökulmalla” jotain muuta kuin ”kokonaishyötyä”? Minusta nuo ovat synonyymejä, ja kertovat juuri siitä, mikä hyöty on saavutettu koko yhteiskunnan tasolla. Mutta kerro sinä, mitä noilla termeillä tarkoitat, niin päästään asiassa eteenpäin, koska juuri tuosta asiasta tässä on kyse.
Ensinnäkin markkinariski on jo nyt pitkälti reseptilääkkeiden kohdalla julkisella sektorilla. Julkisesti palkatut lääkärit päättävät lääkkeiden määräämisestä. He ovat tässä oikeastaan vielä kaikkein huonoin välikäsi, koska he a) eivät suoranaisesti hyödy tai kärsi lääkkeiden laatuerosta itse mitenkään tai b) joudu osallistumaan niiden kustannuksiin. Heihin kuitenkin kohdistuu voimakas markkinointipaine yksityisten lääketehtaiden suunnalta (esim. niiden lääketieteen lehdissä julkaistujen tutkimusten kautta, joiden ongelmista tässä ketjussa on jo keskusteltu) ja tietenkin osin myös suorana korruptiona.
Niinpä. Markkinoihin perustuva yhteiskuntatason optimointi toimii silloin, kun ihmiset toimivat edes suht rationaalisesti. Jos he eivät toimi, niin markkinat eivät voi mitenkään toimia oikein hyvinvointioptimoinnissa. Terveys on minusta yksi asia, jossa ihmiset ovat varsin irrationaalisia.
Rationaalisuus vaatii tietoa, asiantuntemusta ja kiinnostusta. Terveyspuolella kumpikaan ensimmäisistä vaatimuksista ei toteudu eikä viimeinenkään mitenkään välttämättä.
Ihmisen rationaalisuutta tai sen puutetta sivuten suosittelen Daniel Kahnemanin kirjaa Thinking, fast and slow.