Luontokohteilla on arvoa toisaalta asukkaille, mutta toisaalta luontokohteet ovat arvokkaita itsessään, vaikka niitä ei kukaan kävisi koskaan katsomassa. Maassa on arkojen biotyyppien suojelemiseksi luonnonpuistoja, joihin toisin kuin kansallispuistoihin, ei haluta liikaa kävijöitä luonnon rauhaa tärvelemään.
Luonnon itseisarvoinen suojelu sopii minusta vähän huonosti Helsinkiin, jossa maan vaihtoehtoiskäytön hinta on yksi maan suurimmista. Jos luonto olisi neuvotteluissa osapuoli, se myisi nämä luontokohteet Helsingissä rakennusmaaksi ja ostaisi sillä rahalla satoja kertoja suurempia alueita muualta Suomesta.
Siltä osin kuin luontokohteet ovat ihmistä varten, niitä ei voi vaihtaa toisella puolella maata oleviin kohteisiin, koska ne ihmiset ovat täällä.
Ongelmallinen argumentti on, että kun muualla Suomessa metsiä alistetaan talousmetsiksi, vain Helsingissä on kohta oikeata vanhaa metsää ja siksi metsät pitää säästää Helsingissä. Tilanne voi todellakin olla juuri niin kuin sanotaan, mutta eikö sitä pitäisi ratkaista siellä, missä aarnialueiden säilyttäminen merkitsee vain vähäistä alentumista puun tuotannossa? Kovin kallista on aarnialueiden säilyttäminen keskellä Helsinkiä verrattuna niiden säilyttämiseen muualla Suomessa. Brasiliassa sen, joka ottaa metsää käyttöön, velvollisuus on ostaa metsää muualta ja suojella se. Helsinki voisi varmaankin suojella muualla maassa moninkertaisen määrän metsää vastineeksi metsien kaavoittamiselle Helsingissä.
Mutta: vanhojen metsien suojelu Helsingissä ja juuri Helsingissä on perusteltua virkistyskäytön kannalta. Itsetarkoituksellinen vanhojen metsien suojelu kuuluu muualle, mutta metsillä on arvonsa ihmisille täällä. Oikealla metsällä on verrattomasti parempi arvo myös virkistykselle kuin puupelloilla. Silloin suojelu ei voi olla niin totaalista, että alueet suljetaan tavallisilta kansalaisilta, jotta ne eivät kuluisi liikaa.
Entä alkuperäinen luonto ryteikköineen vai hoidetut puistot? Molempia. Missä kulutus on suurta, hoidettu puisto on paikallaan.
Entä harvinaiset, laivojen mukana tulleet tulokaslajit? Ovatko ne suojelun arvoisia aarteita vain onko niillä pelkkä kuriositeettiarvo.
Tai sitten lajit, joita ei esiinny muualla kuin Helsingissä, koska Helsinki on niin etelässä? Ovatko ne näillä valtioiden rajoilla korvaamattomia, mutta olisivat merkityksettömiä, jos Viro ja Suomi kuuluisivat samaan valtioon?
Ennen asuinalueita rakennettiin niin, että talorykelmien väliin jätettiin alkuperäistä luontoa puineen ja kallioineen. Nyt puut, pensaat ja kalliot raivataan maan tasalle ja jos tilaa jää, aletaan rakentaa puistoa rakennusviraston laatimien suunnitelmien mukaan.
Hyviä pointteja, tartun tuohon loppupäähän. Suomen hanhet (meri ja metsä) ovat riistalintuja, mutta kannat on sen verran heikot että metsästysseurat kehottaa jättämään ne rauhaan. Korkeasaaresta vapautetut pullaposkihanhet taas on tiukasti suojeltuja. Vaikea nähdä tässä logiikkaa.
Samoin liito-oravasta pidetään yllä mielikuvaa harvinaisesta eläimestä, jonka suojelemiseksi mitkä tahansa kustannukset on vain hyväksyttävä. Siperiassa niitä on kymmeniä ellei satoja miljoonia, ja suomessakin suunnilleen saman verran kuin variksia ja kymmenen kertaa pulujen määrä. Yöeläimeen harva törmää, ja siksi uskovat väitteet harvinaisuudesta.
Taas päästään sujuvasti aiheeseen Kivinokka, joka on siitä harvinainen alkuperäinen metsä Helsingissä, että se on säilynyt ikäänkuin vahingossa, vain siksi, että siihen ei ole koskaan kohdistettu mitään radikaaleja ”metsänparannus-” tai muita rakentamistoimenpiteitä. Vanha aarniometsä on ennallaan Natura-eläimistöineen, koska siellä ei yksinkertaisesti ole mitään muuta. Ja mökkialueet ovat lähellä alkuperäistä luontoa, koska köyhät ja vähäväkiset eivät ole siellä harrastaneet ökymökkeilyä.
Omassa ainutlaatuisuudessaan Kivinokka ansaitsee sen, että se saa jatkaa elämäänsä samoilla linjoilla. Sillä on ollut ja on edelleen valtava merkitys tuhansien ihmisten virkistysalueena. ”Ryteikkö” on kaupunkilainen määritelmä metsälle, jossa rakennusvirasto ei ole ehtinyt tehdä ”parannustöitä”.
Jos Helsingin viheralueilla on erityisiä (muualta puuttuvia tai harvinaisuutensa vuoksi suojeltavia) luontoarvoja, nuo kohteet tulee säästää sellaisinaan. Ei ole mahdollista säilyttää noita kohteita (esim. Suomenlahden saaret, lintulahdet, jotkut vanhat metsät) muualla, eikä korvata niiden suojelua muiden alueiden suojelulla.
Jos puhutaan Suomalaisen perusluonnon suojelemisesta, tässä painopiste on muualla kuin Helsingissä. Helsingin tavanomaisten luontokohteiden arvo on tässä mielessä ensisijassa ihmisten viihtyvyyteen ja terveyteen, houkuttelevaan kaupunkikuvaan ja historiallisten kohteiden arvostamiseen liittyvää.
Luonnon suojelemiseksi ei riitä yksittäisten pistemäisten kohteiden suojelu. Luonto on kokonaisuus, jonka monet elementit säilyvät vain kokonaisuutena. Tämä tarkoittaa sitä, että luonnon pilkkominen erillisiksi suojeltaviksi paloiksi, ja lopun alistaminen teollisuudelle tai ekopolttoainetuotantoon on kokonaisuutena luonnon tuhoamista eikä sen suojelemista. Luonnon kannalta oikea lähtökohta on ihmisen toiminnan vaikutusten rajaaminen luonnossa niin, että luonto pysyy luontona kaikkialla, ei vain muutamassa näytteeksi säästetyssä kohteessa. Lisäksi luonnolla on tietenkin virkistysarvoa koko Suomessa, ja myös toissijaista käyttöä, kuten marjojen ja sienten keruuta.
Tämä kommentti on tarkoitettu erityisesti vihreille, joiden energiapolitiikka näyttäisi nykyään sisältävän Suomen luonnon maksimaalisen valjastamisen energian tuotantoon. En ole kuulut kommentteja siihen suuntaan, että Suomen luontoa pitäisi varjella yleisesti, ja ottaa sieltä puuta luontoa mahdollsimman vähän haitaten.
Liito-oravan kohdalla on täysin irrelevanttia laskea yksilöiden lukumäärää. Olennaista on kannan kehitys ja sopivien elinympäristöjen tila.
Molemmilla tavoilla mitattuna on perusteltua kiristää liito-oravan suojelua
Niin totta. Vanha metsä ei useimmiten ole mikään ryteikkö, vaan useimmiten ihmisen kannalta hyvinkin helppokulkuista. Riippuu toki alueen ravinteisuudesta ja muista luonnonolosuhteista.
Todelliset läpitunkemattomat ryteiköt löytyvät hoidetuista (siis poishoidetuista) metsistä, eli talouspuustoista.
Moni ei näe metsää puilta. Alkuperäinen metsä on muutakin. Pienistä eliöistä isoihin petoeläimiin. Tuskinpa on ihmiselle tai luonnolle hyväksi säilyttää aito metsä keskellä Uusimaata. Tärkeätä luonnon monipuolisuutta tulee vaalia siellä, missä se vielä on mahdollista. Bbrasilian malli voisi toimia. Ei kaupunkilainen arkisessa virkistyskäytössä vaadi täyttä luonnonmukaisuutta, monille riittää jopa Esplanadi. Luontoharrastajat kyllä jaksavat matkustaa parikymmentä kilometriä aitoon luontoon, ja on hyväkin luonnolle, ettei se ole suuren ihmisjoukon nurkan takana.
En joidenkin muiden kommentoijien tavoin pysty ymmärtämään tätä ”nationalistista eläinsuojelua”, jonka mukaan eläinkantaa pitää suojella jos se on harvinainen pelkästään Suomessa. Eihän eläinlajin hyvinvoinnille ole mitään merkitystä ihmisten paperille piirtämillä rajaviivoilla.
Samalla tapaa en ymmärrä metsien suojelua Helsingissä niiden itseisarvon vuoksi. Jos metsiä suojellaan koska luonto itsessään on arvokasta, sitä kannattaa suojella jossain missä suojelun vaihtoehtoiskustannukset ovat pieniä, eli ei ainakaan Helsingissä. Näin voidaan samalla taloudellisella panostuksella suojella enemmän luontoa.
Kysymys siitä, onko Helsingin viheralueet arvokkaampia ihmisille kuin rakennukset, voidaan ratkaista markkinoilla. Osmon edellisen kirjoituksen mukaan vastaus on, että kannattaa jyrätä viheralueet kerrostalojen tieltä.
Niillä, joilla on varaa, luonnon suojeleminenkin voi olla tapa ja totuttu käytäntö. Haave Viron ja Suomen yhdistämisestä voidaan heti haudata. Iän mukana ei pidä antaa pään pehmitä.
Kivinokasta on vanhaa kuusimetsää, eli just sitä ryteikköä, pari hehtaaria. Eikä siellä ryteikössä mökkejä ole, ne mökit ovat avoimemmassa rantamaastossa. Kivinokasta saisi vähällä vaivalla uuden Katajanokan, sellaisen version missä lauttasatamien parkkikenttien tilalla olisi edelleen ne ryteiköt, mutta mökkialueen tilalla skattamainen ruutukorttelialue.
Tässä blogauksessa on nyt kaksi tasoa. Käsittelen ne yksi kerrallaan.
1:
Kuka on esittänyt tiukasti rajattuja luonnonpuistoja Helsinkiin?
Luonnonsuojelualueet toimivat oikein myös virkistysalueina. Toki ne eivät mahdollista samanlaista kulutusta ja häiriötä kuin joku Koffari, eli eivät niitä korvaa, mutta kyllä luonnonsuojelualueita pääsee näkemään ja niissä pääsee virkistymään. Polkuverkosto pitää toki suunnitella hyvin siten, että suojeluarvot säilyy, mutta ne voi suunnitella myös sillee kattavasti että alueen pääsee kiertämään. Samoin, kun meillä nyt näköjään vaan täytyy olla viheralueita asukkaille, voidaan niitä hoitaa luontoarvoja silmälläpitäen (eli ei esim. kaadeta jokaista lahopuuta virkistysmetsästä, tai hoidetun nurmen seassa saa kasvaa luontaista niittyä). Ongelma on missä?
Oleellista on se, että me voimme ja meidän kannattaa (väite [toivottavasti] avautuu jäljemmässä kohdassa) ottaa luonto lähtökohdaksi kaupunkimme suunnittelussa. Sen ei tarvitse olla ainoa lähtökohta, kaupunkiahan tässä tehdään eikä kansallispuistoa, mutta kaupungin voi rakentaa myös luontoarvoja painottaen. Silloin tulee vähän erilainen kaupunki kuin esim. autoliikenteen tai pienteollisuuden ehdoilla rakennettu, mutta missään tapauksessa se ei automaattisesti johda väljään tai huonoon kaupunkiin. Itse koen, että nimenomaan painvastoin. Sanottakoon esimerkiksi se, että eräs vilaukselta vaklaamani Urban Helsingin vaihtoehtokaavan luonnos oli hyvin lähellä omaa kaupunkikäsitystäni.
2:
Puhun nyt yleisesti luonnonsuojelusta. (Olen itse asiassa luonnostellut pidemmän aikaa muutaman blogauksen sarjaa juuri tästä aiheesta; kirjoitan kunhan koulukiireiltäni kerkeän [joita ei muuten yhtään helpota Soininvaaran blogiin kirjoittelu 🙂 ], joissa pyrin selittämään auki tämän logiikan.)
Esität luonnolle kaksi arvoa: itseis- ja virkistysarvon. Suosittelen kaikkia luopumaan ykskantaan luonnon itseisarvon näkökulmasta, koska se johtaa moniin filosofis-käsitteellis-loogisiin ongelmiin ja pattitilanteisiin. Sen sijaan kannattaa keskittyä luontoon välinearvona, ihmislajin elinedellytysten takaajana. Itse ainakin koen sen hedelmälliseksi lähestymistavaksi.
Luonto on dynaaminen ja v a l t a v a n monimutkainen möhkäle, jossa tapahtuu koko ajan erilaisia prosesseja. Nimitän niitä ekosysteemitoiminnoiksi. Niitä ovat loiskierrot, puuyksilön kasvaminen, paikalliset ja globaalit sukupuutot, populaatiosyklit, juu neim it. Näistä hyvin monet sattuvat hyödyttämään ihmistä aika monella tavoin. Se, että perhosella on nälkä, sattuu johtamaan omenakauppiaan lapsen nälkäkuoleman välttämiseen ja se, että himalajansypressi imee omiin tarkoituksiinsa liittyen maaperän veden juuriinsa, sattuu estämään Bagladeshin tuhotulvat.
Näitä ihmiselämää hyödyttäviä ekosysteemitoimintoja (joita on lukematon määrä) nimitetään ekosysteemipalveluiksi. Ne esiintyvät lokaalilla tasolla myös kaupunkisuunnittelussa, mutta globaalina konseptina ne auttavat ymmärtämään, jäsentämään ja erittelemään, että ihmiskunta ilman ympäröivän luonnon elinviomaisia ekosysteemiprosesseja on aika karu paikka.
Eli: luonnosuojelun tavoite ei ole säilyttää maailman lajeja siksi, että niillä on joku maaginen itseisarvo. Luonnonsuojelun tavoite on pitää ekosysteemiprosessit toiminnassa siinä laajuudessa kuin ennenkin, jotta ihmiskunnan tulevaisuus olisi varmimmin turvattu. ”Sopivan laajuuden” määrittäminen on hyvin epäselvä kysymys, jonka kaikki kyllä tiedostavat. Mutta periaate on toivottavasti selvä.
Tämä palautuu nyt kaupunkisuunnitteluun seuraavasti:
Mittakaavalla on väliä. Aina ei lohduta se, että kymmenen hehtaarin Mustavuoren (Uudenmaan arvokkaimmaksi tituleerattu lehto) gryndaamalla ostetaan sata hehtaaria lehtoa Kainuusta. Se on pois Etelä-Suomen luonnon dynamiikasta (lajit liikkuvat, mutta eivät minne tahansa), ref. ”ostetaan maata muualta” tai ”mites Viron rannikko”.
Sopivan mittakaavan määrittäminen on asia, josta haluaisinkin nähdä akateemista debattia. Itse en tiedä, mutta valistunut arvaukseni nyrkkisäännöksi olisi Uudenmaan eliömaantieteellinen maakunta. Se on siis se alue, jonka sisällä biodiversiteettiasioita on pääosin mielekästä käsitellä.
Jos niden voidaan katsoa lunastaneensa paikkansa osana ekosysteemiä niin kyllä. Luontohan ei ole staattinen monumentti, vaan meitä kiinnostaa ekosysteemien toiminta. Ongelma eivät ole vieraslajit, vaan invasiiviset vieraslajit, kuten lupiini. Jotkut Santiksen venäläistulokkaat ovat selvästi käypä osa muuta ravintoverkkoa (nehän voivat paikata aiemmin sukupuuttoon kuolleita lajeja!), joten miksi ekosysteemidynamiikkaa pitäisi ne poistamalla heikentää?
En ole väittänyt, että kukaan esittäisi luonnonpuistoja Helsinkiin, vaan yritin selittää käsitettä itseisarvoinen luonnonsuojelu, jossa ihmisen kokemaa hyötyä ei lasketa. Mutta kun nyt tuli puheeksi, niin Santahaminasta on sanottu, että sen pitää säilyä suljettuna saarena, jotta kansanjoukot eivät sitä tärvelisi.
Vihreästä kuoriutuu kova isänmaallinen nationalisti, kun puhutaan verojen maksamisesta Supmeen taikka suomalaisten liito-oravien määrästä.
Muutenhan moinen menneen ajan aate on tietenkin syytä heittää jo historian romukoppaan 😉
Luontoa tulee säilyttää siellä, missä sitä on. Siis myös Helsingissä – erityisesti kun täällä on tiivistämismahdollisuuksia jo rakennetuilla alueilla.
Kaiken mittaaminen rahassa on lyhytnäköistä. Jos Helsingin luontoalueet pantaisiin niin sanotusti lihoiksi, olisi kaupungin siitä saama ”hyöty” hetkellinen.
Ryteikkö-sanaa käyttävät ne, joilla ei ole metsistä mitään käsitystä ja joita jostain syystä kiusaa se, ettei luonnossa ole arkkitehdin kynän piirtämiä suoria viivoja ja laatikoita.
Joskus Hesaria lukiessani huvittelen laskemalla, kuinka monta kertaa toimittaja Marja Salmela on teksteissään käyttänyt sanaa ”ryteikkö”.
Terve taas,
odotinkin, että nappaat tuon syötin eteläisemmistä lajeista noista hyödyttömistä ”kuriositeeteistä.”
Kyllä huomaa, että biologian opinnoista on hyötyä. Sata lajia uhanalaisia perhosia (esim. Santahamina) ei muodostu missään päin Pohjois-Eurooppaa ”kuriositeeteistä”, vaan tällaisilla alueilla puhutaan aina poikkeuksellisista luonto- ja myös kulttuuriarvoista, joiden rakentuminen muutoinkin kuin 300 vuotiaan puuston muodossa ottaa aikaa.
Luonto- ja kulttuuriarvojen keskittyminen tietyille alueille kertoo poikkeuksellisista arvokkaista kohteista – aikojen, paikkojen, kulttuurin ja siihen kytkeytyneen luonnon historiasta. Sitä ei valmisteta ilman edellisiä jonnekin korpeen ostamalla ”verirahoilla” sekalaista metsää, koska kokonaisten kaupungiosien aikamatkailua ei ole maassamme vielä järjestetty. Joka tapauksessa ko. session tulisi kestää satoja vuosia – palikoita Helsingin arvokkaimpien kohteiden valmistamiseksi ei enää ole.
Sinulle edellisillä ei tunnu olevan mitään erityisempää merkitystä betonin, asfaltin, kiskojen ja muun bulkin rinnalla, kun taas moni muu ihminen ja päättäjä näkee edelliset asiat voimavarana, mahdollisuuden löytää kaupungistamme oikeasti sellaisia historiallisia ainutlaatuisuuksia ja luontokohteita, joita ei tarvitse sadoilla miljoonilla rakentaa tai grynderoida. Ovat ilmaisia kaikille eikä vain niille, joilla on pätäkkää.
Muistan, kun nykyinen vaimoni – jonka tausta on aikajanassa suunnilleen Dalnegorsk, Sahalin, Voronezh, Moskova – vieraili ensi kertaa Suomessa ja kysyin häneltä, mikä Helsingissä oli hauskinta. Vastaus tuli heti – retki meren äärelle Suomenlinnaan, missä istuimme rannoilla ja kallioilla historiallisessa ympäristössä ja ruokimme lokkeja ylimääräisillä leivillä. Lokit, sorsat ja valkoposkihanhet olivat ihmeellisiä ja niin kesyjä.
Oli kiva kertoa paikalla patsastelevista selkälokeista maailman suomalaisimpina lintuina ja ihailla niiden verenpunaisen kirkkaita silmärenkaita.
Siitä vaan tuhoamaan turistikohteita ja Guggeleita, betonia ja meren ylle kohoavia raitiovaunuja tilalle…
En sanonut noista ”kuriositeeteista” mitään vaan esitin kysymyksen. On ikävä sellainen keskusteluilmapiiri, jossa kysymyksetkin ovat kiellettyjä.
Joo, kuten sanoin, suojelualueilla (tai alueilla, joilla on jotain turvaamisen arvoiseksi koettua) ei elämä ole tietenkään yhtä vapaata kuin jossain Ullanlinnanmäellä, vaan haittaako tuo? Käytännössä se tarkoittaa sitä, että reititys ja opastus on hyvin suunniteltua. Sama koskee tulevaisuuden Santahaminan kansallispuistoa 😉
Sinällään validi huomio, että luonto tuottaa muitakin hyötyjä kuin virkistystä, mikä ei vaadi ihmisen pääsyä alueelle. Mutta hyvin suunniteltuna virkitys- ja muut hyödyt eivät ole toisiansa poissulkevia. Eikä ole mitään syytä olla vaatimatta hyvää suunnittelua.
”The greatest shortcoming
of the human race is our
inability to understand
the exponential
function.” – Prof.
Al Bartlett
Luontoa pitää toki suojella siellä missä sitä on. Kylmä tosiasia on, että Helsingissä on mm. paremmat vanhat metsät kuin Uudenmaan maaseudulla. Niitä ei siksi voi korvata suojelemalla metsiä ”jossakin muualla”.
Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa on enemmän monimuotoisuutta, uhanalaisuutta ja kovemmat maankäyttöpaineet kuin muualla maassamme. Tätä kautta myös eteläiset lajit siirtyvät ilmastonmuutoksen myötä pohjoiseen. Siksi viherverkostosta täytyy pitää huolta. Jos rakennetaan, ei pidä enää levittäytyä viherhiukkaslaikuille vaan parkkipaikoille, ylöspäin ja kaupunkibulevardeille.
Minkä takia juuri kaikki Helsingin metsät ja mätsittyneet puistot pitää suojella rakentamiselta? Eikö riitä että niitä suojellaan Espoossa ja Vantaalla, ne jotka haluavat asua luonnon lähellä voivat muuttaa tänne Espooseen, täällä sitä luontoa on!
Juuri kaikkia Helsingin metsiä ei tarvitse onneksi suojella. Kyse on vanhoista metsistä, joiden ikävä puoli on se, että niiden siirtäminen eli synnyttäminen jonnekin muualle kestää kovin kauan. Puunperkeleet kun kasvaa ja lahoaa niin kovin hitaasti.
Eri asia on sitten, miten näiden metsäaarteiden ulkopuoliset alueet – joihin sisältyy myös kaupunkimetsiä – rakennetaan. Se on sitten perus demokraattista vänkäystä. Toki metsien ekosysteemipalvelut (joita ei voi siirtää) kannattaa myös muistaa, mutta se ei ole enää luonnonsuojelukysymys.
On mahdollista yhdistää monimuotoisen metsäluonnon suojelu ja virkistys. Luonto jeesaa monin tavoin ihmisten terveyttä ja hyvinvointia. Samalla yhteiskunta säästää, kun väki voi paremmin. Ennaltaehkäisy on edullista terveydenhoitoa.
Hyvällä suunnittelulla voi tukea metsäluonnon säilymistä virkistysreittien ympärillä.
Luontoa ja asumista ei tarvitse kilpailuttaa vastakkain. On mahdollista löytää tilaa uusille asunnoille ja säilyttää kunnon virkistysalueet.
O.S.: ”Mutta: vanhojen metsien suojelu Helsingissä ja juuri Helsingissä on perusteltua virkistyskäytön kannalta. Itsetarkoituksellinen vanhojen metsien suojelu kuuluu muualle, mutta metsillä on arvonsa ihmisille täällä. Oikealla metsällä on verrattomasti parempi arvo myös virkistykselle kuin puupelloilla. Silloin suojelu ei voi olla niin totaalista, että alueet suljetaan tavallisilta kansalaisilta, jotta ne eivät kuluisi liikaa.”
No nyt alkaa Osmokin löytää oikean sävelen!
O.S.: ”Entä alkuperäinen luonto ryteikköineen vai(n?) hoidetut puistot? Molempia. Missä kulutus on suurta, hoidettu puisto on paikallaan.”
Näin juuri. Ehkä vielä jokin välimuotokin voisi olla tarpeen.
O.S.: ”Entä harvinaiset, laivojen mukana tulleet tulokaslajit? Ovatko ne suojelun arvoisia aarteita vain onko niillä pelkkä kuriositeettiarvo.”
Tämä on jo hankalampi kysymys erityisesti sellaisten lajien osalta, jotka pyrkivät syrjäyttämään alkuperäislajiston, joka on siten uhanalainen.
Merimetsoa (joita on jo näkynyt mm. Koivusaaren liepeillä, sekä Länsiväylän etelä- että pohjoispuolella) on pidetty tällaisena tulokaslajina, vaikka niistä on ilmeisesti tehty havaintoja Euroopassa jo ehkä jo tuhannen vuotta sitten (ks. HBL/3.5.2014/s. 2-3 ja HBL/11.5.2014/s. 25).
Riittääkö tuo pitkähkö aika tekemään merimetsoista eurooppalaisen lajin? Minusta se ei siihen ihan välttämättä,ilman vankkaa todistusaineistoa riitä, sillä esim. kiinalaisten pitkiä merimatkoja helpottaneet innovaatiot (mm. kompassi ja laivan osastointi) saattoivat ehkä mahdollistaa merimetsoyksilöiden tuonnin Euroopan reunavesien lähistölle, Punaisen meren pohjoisosiin, jo Song-dynastian aikaan (vv. 960–1279), miksei siis ehkä sitäkin ennen.
(Hmm …! Pitäisiköhän tuohon uhanalaisten lajien joukkoon laskea muuten mukaan paljasjalkaiset helsinkiläiset suhteessa tänne sekaan tunkevaan lisäväestöön, joka muuttaa alkuperäisväestön elinolosuhteita, sen kannalta mm. paikoin liian tiheän asutuksen ja rakennuskannan tarpeineen?)
O.S.: ”Tai sitten lajit, joita ei esiinny muualla kuin Helsingissä, koska Helsinki on niin etelässä? Ovatko ne näillä valtioiden rajoilla korvaamattomia, mutta olisivat merkityksettömiä, jos Viro ja Suomi kuuluisivat samaan valtioon?”
Lajien runsaus on tärkeää kaikkialla, myös kaupungeissa, jotta ihmisten luontosuhde ei pääsisi katkeamaan. Tällä en tarkoita sitä, että Helsingin tulisi muuttua pelkäksi rantametsäksi, vaan sitä, että kaupunkilaisilla tulisi olla mahdollisuus nauttia myös rannoista ja lähiluonnosta. Kaikki kun eivät ehdi (tai jaksa) lähteä retkeilemään kauas kotoaan, luontoa nähdäkseen (esim. Suomenlinnan saarille tai Koijärvelle asti).
Esim. minulle (eikä vain minulle) on Koivusaari ympäristöineen on tärkeä ulkoilun ja virkistyksen kannalta, mutta eihän tuo kaikille helsinkiläisille mitenkään yksin riittäisi. Jollekulle toiselle voi Kivinokka olla tarpeen samasta syystä.
Siksi lähiluontoalueita tarvitaankin useita, ja mieluiten erilaisia. Ne ovat tarpeen niin nuorille kuin vanhoillekin. Kivinokan metsineen olen jo tulevien tutustumiskohteitteni listalle liittänyt.
Suomen perustuslain mukaan (ks. ”http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731”):
”20 §
Vastuu ympäristöstä
Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.
Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.”
Toivottavasti KSL, mm. KSV:n ohjaajana ja valvojana, tiedostaa vastuunsa!
Euroopan luonto elää paitsi paikassa myös ajassa. Merimetso on vanha eurooppalainen laji, chinensis alalajia on ollut Kaakkois-Euroopassa todistettavasti jo useita tuhansia vuosia sitten yhdyskuntina ja Norjan rannikolla pesivä carbo alalaji oli aiemmin Itämeren pesimälintu, jonka innnolla hävitimme sukupuuttoon jo 1700 luvulla. Ne ovat siis samaa lajia, mutta chinensistä käytetään propagandaan nimensä takia puhtaasti hämärtämään se todellisuus, että merimetso teki paluumuuton Suomeen. Kysyä voi, milloin visentit ja villinauta pyritään palauttamaan luontoon Pohjois-Euroopassa?
Samoin Itämereltä hävisi jo kauan sitten siivetön ruokki ja kyhmyjoutsen. Itse kukin voi miettiä, miksimonet hanhilajit lentävät Huippuvuorille ja Taimyrille pesimään vaikka näkyy se nyt onnistuvan meikäläisten saaristossa. Se, että etelästä tulee lämpenemisen myötä nyky-Suomelle uusia lajeja on sinänsä hyvä asia ja kertoo elinympäristöjen hyvästä tilasta, että niitä on paljon. Luonnollisemmassa Euroopassa kasvilajit leviäisivät yli rajojen suurten Afrikan luontofilmien tyylisten laumojen mukana. Nyt tästä liikkeestä vastaa pitkälti ihminen, mutta vastuu ja riskit ovat suuret. Kokonaiset metsäekosysteemit voivat kadota hetkessä, jos vierailta mantereilta tulevien tautien annetaan päästä huolimattoman puutavaran käsittelyn tai vieraiden taimien mukana Eurooppaan.
Muualta maailmasta tulevat vieraslajit, kuten amerikkalainenn komealupiini tai Kaukasuksen ja Keski-Aasian jättiputket eivät taas kuulu vyöhykkeellemme ja voivat siksi tehdä hallaa luonnollemme. Lupiinin kohdalla maanteiden maisemoinnit ovat irvokas esimerkki siitä kuinka paljon teemme aktiivista työtä alkuperäisen luonnon tuhoksi vrt. uhanalaisen suojelemisksi.
Virosta tänne leviävä eliöstö ei ole ongelma, koska ”lääkkeet” mahdollisen ylivallan taltuttamiseksi ovat myös Virossa.
Santahaminaan pääsee tutustumaan halutessaan retkipäivinä ja muissa tapahtumissa, kohta avautuu Vallisaari ja Kuninkaansaari. Minusta Helsingin sotilassaaret ovat hyvä kokonaisuus, jossa yhdistyvät välttämätön yhteiskunnallinen arkikäyttö, historialliset, kulttuuriset ja luonnon monimuotoisuuden arvot. Ihmisten vapaa liikkuvuus on overrated.
Kustannustehokasta luonnonsuojelua sanoisin – tämäntyyppisiä yhteiskunnallisesti järkeviä taloudellisia ratkaisuja tulisi miettiä, jotta osa uhanalaista luontoamme saisi turvapaikan. Erityisesti teiden ja ratavarsien suunnitelmallinen jättäminen avoimiksi ketomaiksi vihreän asfaltin, pujoviidakoiden sijaan ja lopettaa dieselin voimalla jatkova loputon teräralli.
Kivikaupungin kasvatti:(Hmm …! Pitäisiköhän tuohon uhanalaisten lajien joukkoon laskea muuten mukaan paljasjalkaiset helsinkiläiset suhteessa tänne sekaan tunkevaan lisäväestöön, joka muuttaa alkuperäisväestön elinolosuhteita, sen kannalta mm. paikoin liian tiheän asutuksen ja rakennuskannan tarpeineen?)
Hyvä idea. Yhteiselo muualta muuttaneiden kanssa ei ole aina aivan vaivatonta, kun kaupungissa asumisen perusteet puuttuvat eikä aiheesta ole tarjolla mitään koulutusta. Kokemuksia Kallioon muualta muuttaneista asukeista: hissi on outo kapistus jota ei osata käyttää vaikka ohjeet ovat seinällä, samoin taloyhtiön sauna. Isännöitsijä on tuntematon käsite, samoin huoltomies. Jätteiden kierrätyksestä ei ole kuultukaan, ja jos siitä huomauttaa, saa kuulla, että meillä landella ei ollut tapana tehdä näin. Yleensäkin eletään kuin omakotitalossa, eikä oteta naapureita huomioon.
Tässä ilmeisesti alustetaan tulevaa kaavoituspolitiikkaa.
Mahdollisimman koskematontakin luontoa olisi kaupungissa säilytettävä – ihmisiä varten. Olisi aika epäloogista suojella sitä kaupungissa luonnon takia.
Suojelu näyttää mahdottomalta pitemmällä tähtäimellä ja on myönnettävä että pääkaupunkiseudulla Kehä3 sisäpuolella on valtavia alueita jotka olisi otettavissa rakentamiselle esimerkiksi pakkolunastuksilla.
Esimerkiksi Helsingissä voisi rakentaa kaikki golfkentät, kaikki siirtolapuutarha-alueet, kaikki pellot ja maatilat – Viikin koetilan laitokset voisi siirtää Keski-Suomeen, ne ovat nyt täysin väärässä paikassa. Fazerilan ympäristön metsät asunnoiksi ja Malmin lentokenttä, vaikka se suolla onkin. Sen kanssa samalla tasalla olevan Lahden moottoritien kaakkoispuolen kalliot voisi rakentaa, kaupungin tai valtion omistamat saaret (siltoja siinä tarvittaisiin, tosin) ja Vuosaaressa ja Meri-Rastilassa olevat metsät. Näiden jälkeen sitten puistot. Esimerkiksi Keskuspuistosta voisi leikata hyvinkin 100m suikaleen melkein koko sen matkalta sen puistoa täysin pilaamatta.
Hintana tälle suhteellisen kovalle uhraukselle pitäisin sitä että samalla asetettaisiin näiden uusien alueiden asukastiheydelle sellainen alaraja että se pakottaisi kaupungin kasvamaan ylöspäin. Samoin näiden uusien alueiden julkisiin liikenneyhteyksiin pitäisi panostaa vieläkin enemmän ja vieläpä siten että suosittaisiin raideliikennettä savuttavien dieselbussien sijasta.
Tavoitteena olisi siis jättikokoinen, metropolin mittainen Merihaka. Pelkkää betonia ja kovia pintoja. Samalla hukattaisiin täysin Helsingin ominaisluonne.
Kukahan tällaisessa karussa kivikylässä haluaisi asua? En ainakaan minä.
Suomi on sen havumetsävyöhykkeen läntisin kolkka, joka idässä jatkuu pitkälle Siperiaan. Meillä siis lienee aika paljonkin globaalisti elinvoimaisten lajien läntisimpiä populaatioita täällä. En oikein näe kustannustehokkaaksi esimerkiksi sitä liito-oravan varsin massiivista suojelua meillä vain siksi, että EU:n raja menee tuossa missä se menee. Jos reunapopulaatiot ovat jonkun mielestä tärkeitä, on niitäkin liito-oravalla paljon muualla. Lisäksi se meidänkin kanta taitaa olla elinvoimaiempi kuin aiemmin luultiin, ja sen suojelemiseen olisi varmasti tuhat kertaa kustannustehokkaampiakin keinoja kuin vääntää moottoriteitä mutkalle jonkun yksittäisen reviirin takia.
Helsingin aluellaa ainoa merkittävä suojeltava kohde, jossa on vaikeasti korvattavia luontoarvoja, ovat entiset linnakesaaret. Niissä on säilynyt sekä kasveja että eläimiä, joita muualla ei. Saaret tuhoutuvat, kun ne avataan yleisölle. Esimerkki tästä on Harakka, josta hävisi merkittäviä lajeja parissa vuodessa, kun saari avattiin yleisölle.
Vaikka Puolustusvoimat vetävät toimintojaan linnakesaarilta, olisi luontoarvojen takia ensiarvoisen tärkeää, että ne jäisivät suljetuiksi ja Puolustusvoimien valvontaan. Tässä taloudellisessa tilanteessa kustanusvaikutus toki pitää korvata Puolustusvoimille mualta.
Miksi siitä pitäisi tulla Merihaka? Metropolin kokoisessa Ullanlinnassa, Kalliossa tai Töölössä haluaisi asua aika moni. Ainakin siitä päätellen, kuinka moni on valmis maksamaan melkein mitä tahansa asuakseen täällä meidän nykyisessä Ullanlinnassa.
Helsingin kantakaupungin viehätys perustuu pitkälti 1910-, 1920- ja 1930-lukujen arkkitehtuuriin ja reheviin vanhoihin puistoihin. Mistäs meinaat saada niitä lisää? Kaupunkipuutkin vedetään nykyään joka paikasta sileäksi pyöräteiden tieltä. Merihaka ja Itä-Pasila ovat karuudessaan hyviä esimekkejä siitä, millaista nykyään rakennetaan. Tai Kalasatama, jossa vanhat kontit on korvattu uusilla.
1) Ontuuko logiikkasi? Eikö eläinlajin hyvinvoinnille Suomessa/Helsingissä/Kivinokassa tai Koivusaaressa ole muka merkitystä sillä, suojellaanko sitä lajia tai sen edustajia Suomessa/Helsingissä/Kivinokassa tai Koivusaaressa vai hävitetäänkö ao alueelta sen elämän perusedellytykset ja/tai itse populaatio ja/tai yksilöt? Yhden eläinlajin hyvinvoinnilla voi lisäksi olla merkitystä myös toisen eläinlajin hyvinvoinnille.
2) Luonto, esim. Koivusaaressa ja sen ympäristössä, tai Kivinokassa, on erilaista kuin luonto Koijärvellä, Kolilla, Kuivasaaressa, Kuusamossa tai Lapissa. Eivät nämä ole ihan samalla vaa’alla punnittavia ja samalla kilohinnalla arvotettavia asioita. Lajit ovat osin erilaisia, samoin niiden esiintyminen ja vuorovaikutukset esim. eri vuodenaikoina.
Mummot ovat itseisarvoltaan arvokkaita, mutta ei kymmenen tai satakaan vierasta mummoa sitä tutuinta mummoa (Pihtiputaalta? … ei vaan Helsingistä) korvaa. Paras tilanne on kuitenkin silloin, jos mummoja riittää kaikkialle. Mitä kauemmas joutuu matkustamaan mummon luo, sen hankalampaahan se aina on.
3) Minä en uhraisi luontoa Helsingissäkään hevillä puskutraktoreita käyttäville markkinavoimille. Lähiluonnolla on suuri ja alati kasvava arvo Helsingille. Jos ei tunne ja ymmärrä kultamunia munivan hanhen ja talonpojan tarinaa, ja opetusta, saattaa jälkimmäisen kohtalo osua kohdalle.
Tänään kuulin erään ulkomaalaiskollegani lausuvan, miten ihmeellinen kaupunki Helsinki (ja Espoo) onkaan, kun täällä on upeaa luontoa jopa kaupungin keskellä. Tuo oli jo ties kuinka mones kerta. Luonnosta alkaa olla puutetta maailmalla, mutta meillä sitä vielä on. Ehkäpä juuri tämä on se syy, miksi Suomi ja Helsinki on myös Japanista tulevien turistien suosiossa. Mikä ihme siinä on että jotkut eivät luonnon tai lähiluonnon arvoa ja merkitystä saata tai halua ymmärtää?
Helsingin ympäristön suuret luontoarvot perustuvat siihen, että alueet on niin tarkkaan tutkittu. Mikään maantieteellinen tai ilmastollinen seikka ei tee Helsingin lähialueesta erityistä.
Jos linnakesaarilla on jotain vieraslajeja, niin – so what. Hajanainen yhteiskuntarakenne on kallis ja sillä on suuri ekologinen jalanjälki. Jos joku haluaa asua metsässä, niin häneltä eivät Suomessa mahdollisuudet lopu
Ei, Merihakahan on karsea paikka. Mutta oletko koskaan käynyt Kartanonkoskella? Tee matka sinne vaikka Google Mapsilla ja kuvittele Kartanonkoski niin että osassa taloissa olisi kolmen asuinkerroksen sijasta vaikka viisi kerrosta. Mieluiten useimmissa.
Helsinki ja pääkaupunkiseutu yleensähän on saanut EU-tasolta runtua siitä että se laajenee liikaa horisontaalisesti. Ja melko älytön maa-alahan tässä on tälle väkimäärälle valjastettu. 1-3 kerroksinen rakentaminen on osasyynä siihen.
Esimerkiksi Tukholma (4600 asukasta/km2) on kerrassaan erittäin viehättävä kaupunki ainakin minusta. Siellä olisi mukava asua. Ei lähelläkään Merihakaa sen yleisilme. Ja Berliinissäkin on 3800 as/km2. Helsingissä vain 2600.
Ei Helsinkiin voi syntyä toimivaa kaupunkiympäristöä tällä tavalla kaavoitettaessa.
Milloin oli ”nykyään”? Ko. alueet alkavat lähestyä putkiremontti-ikää.
Parkkikenttien keskellä 5-kerroksisia elementtitaloja? Miten tää eroa vaikka Myllypuron vanhasta puolesta?
Lähteen ”Helsinki alueittain 2013” mukaan oli Helsingin väkiluku 1.1.2013 yhteensä 603 968 asukasta ja maapinta-ala yhteensä 216.33 neliökilometriä, joten asukastiheydeksi saamme hieman suuremman luvun, eli 2 792 asukasta/km2.
Asukasmäärä ja -tiheys jakaantuu Helsingissä melkoisen epätasaisesti, kun saman lähteen tietojen mukaan laskien esim Vilhonvuoressa (101), johon Merihaka kuuluu, viimeksimainittu on 19 350 asukasta/km2, mutta Torkkelinmäessä (113) vastaava luku onkin sitten peräti 30 778 asukasta/km2.
Helsingin Vironniemen itäpuolella Kulosaaressa (601) on asukastiheys (ilman Korkeasaarta ja Mustikkamaata) vain 1562 asukasta/km2, mutta länsipuolelle, Lauttasaareen (peruspiiri (105) on ahdettu asukastiheydeksi jo peräti 5560 asukasta/km2. Melkoinen epätasapaino!
Lauttasaaressa, ilman Vattuniemen aluetta, eli vanhemmilla alueilla, on asukastiheys noin 5254-5512 asukasta/km2 (riippuen siitä, otetaanko piskuisen Koivusaaren pinta-ala mukaan tai ei). Nämä ovat yleensä vielä aika mukavanpuoleisia alueita, ainakin toistaiseksi. (Kaupunkihan suunnittelee Koivusaareen jostakin käsittämättömästä syystä jopa 5000 asukkaan favelaa, vai miksi tuota KSV:n pilvilinna-keskittymää tulisi kutsua, paikassa, joka on paikallisten olosuhteittensa ja nykyisen mitoituspyrkimyksen vuoksi suunnittelijan (ja naapureiden jatkuva) painajainen, totuutta paljastamattomia viistoilmakuvia lukuunottamatta. Käykääpä paikan päällä vaikka varhain sunnuntaiaamuna, kun lintujen laulu soi, niin saatatte huomata, minkälaiseen järjettömyyteen kaupunki tuollakin alueella suunnitteluresurssejaan hukkaa. PS. … mutta älkää ihmeessä häiritkö pesiviä lintuja tai veneittensä kevätkunnostusta tekeviä veneilijöitä!)
Vattuniemessä asukastiheys on jo 6353 asukasta/km2, eli noin 15-20% suurempi kuin Lauttasaaren vanhemmissa osissa, ja sen eron kyllä jo valitettavasti huomaa! Missä siis vika? Onko ongelmana nykyisen kaupunkisuunnittelun (tai gryndereitten) ahneus vai arkkitehtien taitamattomuus luoda (tai edes säilyttää) tasapainoisen viihtyisää kaupunkiympäristöä Helsingissä?
Herää kysymys, asetetaanko arkkitehdit Helsingissä kenties tolkuttomien vaatimusten toteuttajiksi, jolloin hyvää jälkeä, siis kaunista ja viihtyisää ympäristöä, ei voi syntyäkään? Tämähän ei voi olla kaupungin asukkaiden etu!
Herää myös epäilys, että ne on tutkittu tarkkaan juurikin muun käytön estämiseksi. Santahaminasta on harvinaisten kääpien tms. lisäksi löytynyt myös hämmästyttävä määrä ”muinaismuistoja”, joita laki suojelee…
Otetaan Vattuniemen keskimäärin 7-kerroksisista asuinrakennuksista kerros pari pois kustakin ja sitten se on yhtä hyvä kuin vanha Lauttasaari?
Minusta Vattuniemessä mättää ihan jokin muu kuin tiiviys.
Tyyli on edelleen sama tylsä kivierämaa, vain geometriset muodot ja pintarakenteet ovat hieman vaihtuneet.
Eihän se kaunista ole, mutta luulen että ”luonnonsuojelulliset” keinot on otettu käyttöön siksi, etteivät muut ole toimineet. Päättäjiin ei näissä asioissa voi luottaa. He eivät suostu tiivistämään lisää jo valmiiksi tiivistä ja purkamaan rumia. Ensin lähtevät aina kaikki viherpläntit.
Sensuroit itse vastauksestasi pois kolmannen antamani esimerkin eli Kalasataman. Siis tämän uuden konttivaraston, jota rakennetaan vanhan konttivaraston tilalle. Nykyään.
Kartanonkoski onkin tukholmalaisten arkkitehtien suunnittelema, ja sen värimaailma ja tyyli on otettu 1920-luvun uusklassisten talojen seinistä ja muodosta. Siksi se näyttää niin hyvältä ja siksi se on niin suosittu. Ja suomalaisten arkkitehtien suuresti halveksima, koska se ei noudattele virallista suomalaista Aalto-filosofiaa. Jonka malli puolestaan on otettu Italiasta, jossa tasakattoiset valkoiset talot muodostavat kontrastin voimakkaan sinisen taivaan ja rehevän vihreän luonnon kanssa. Suomessa tasakattoiset valkoiset laatikot muodostavat näyttävän kontrastin talvella likaisen valkoisen lumen kanssa ja kesällä mustan asvaltin kanssa.
Olen syntynyt Vuosaaressa 1948. Silloin se oli suurimmalta osalta metsää ja arvokasta mäntymetsää. Vantaa ja Oy Lohja Ab myivät alueen ja nyt siellä on lapsuuteni maisema asvaltin alla pian varmaan kokonaan, sekin vähäinen ”vihervyöhyke” keskellä Vuosaarta. Karmeata katsottavaa syntyperäisen silmin katsottuna! Urbaania pitää olla ja juurettomia asukkaita, joilla ei huolimatta monilla maaseutuperimästään ole mitään kunnioitusta luontoarvoihin? Enemmän sitä on meillä syntyperäisillä. Ongelmat siirretään kaavoituksella Itäisiin lähiöihin, lähinnä Vuosaareen ja Itä-Vantaalle, jotta nk parempi väki saa asua idyllissään muualla, lähinnä Läntisissä kaupunginosissa. Myöh myös idässä Vartiosaaressa ja nyt jo Jollaksessa, Tammisalossa, Laajasalossa, Kuliksessa ja nk ”vanha Hertsikkakin” on tasokasta aluetta. Mikset muuta sinne sanoo heti tähän joku. Nuorena tuli tehtyä tyhmyys ja muutin Kehä III:n pohjoispuolelle ”tilapäisesti” muka. Eläkeläisenä ei ole varaa enää muuttaa takaisin Hesaan, kuten esim maaseudulta ja muilta mailta tulevilla, joille on näköjään aina tarjolla työpaikkoja, huolimatta kasvavasta työttömyydestä! Ihmeellinen yhtälö=paikalliset asukkaat pois työelämästä ja halpatyövoimaa tilalle? A+B ei ole B+A?
No eihän se tietenkään riitä!
Helsinki on paljon mukavampi paikka asua, kunhan lähiluontoa, ulkoilu- ja virkistysalueita (sekä puistoja) ja merta, sekä viihtyisyyttä ei hölmöillen uhrata.
Ai niin, … melkein unohdin lisätä, että Helsinki on kaupunki. Espoosta ja Vantaasta ei sitä ihan pysty (siellä ympärilleen yleensä katselemalla) päättelemään.
No jos Helsinki annetaan metsittyä niin kohta sekään ei enää ole mikään kaupunki.
Tuo Kivinokan kuusimetsä ei ole ollenkaan ryteikköä, vaan komeaa metsää, jossa on mukava liikkua. Kannattaa käydä katsomassa!
Tämä olisikin hienoa. Onhan luonto tärkeämpi kuin mikään ihmisen rakentama kivikylä.
Jos nyt kerran puhutaan luontoarvoista, OS voisi kysyä myös, mikä arvo helsinkiläisille on merellä. Kuka meren omistaa, ja voiko merta täyttää mielin määrin?
Esimerkiksi Katajaharjun asukkailla on nyt edessään noin 1,5 kilometriä kaunista, avaraa merimaisemaa. Vastarannalla on Keilaniemi torneineen. Jos Koivusaaren täyttösuunnitelma toteutuu, ”merta” Katajaharjun edessä on jatkossa 100 metriä. Siinä on siis lätäkkö, jonka takana nousevat muurina Koivusaaren kerrostalot.
Voiko vanhan merimaiseman tuhota, jotta saadaan Koivusaareen muuttaville veronmaksajille merimaisema?
Juuri näin. (ks. esimerkiksi B.Wattersonin vahvat kannanotot Helsingin Sanomissa, 23.5.2014/ s. B27 ja 24.5.2014/ s. C31)
O.S. ”Mutta: vanhojen metsien suojelu Helsingissä ja juuri Helsingissä on perusteltua virkistyskäytön kannalta. Itsetarkoituksellinen vanhojen metsien suojelu kuuluu muualle, mutta metsillä on arvonsa ihmisille täällä. Oikealla metsällä on verrattomasti parempi arvo myös virkistykselle kuin puupelloilla. Silloin suojelu ei voi olla niin totaalista, että alueet suljetaan tavallisilta kansalaisilta, jotta ne eivät kuluisi liikaa.”
Kyse ei ole vain virkistyskäytöstä, vaan esimerkiksi siitä, että kaupunkilainenkin voisi havaita eron puiston puiden ja metsän rikkauden välillä. En tiedä miksi keskustelu rajoittui tällä erää vain metsiin, sillä vaikkapa luonnonrannat, kallioinen maaperä ja kosteikot, kaikki omine lajeineen ovat Helsingin suunnaton rikkaus, jota esimerkiksi turismi ei edes meillä taida ymmärtää täysin mitoin hyödyntää.
Tällä en tarkoita sitä, että haluaisin turisti-invaasion esim. herkille ranta-alueillemme, vaan ennemmin ajattelen niitä elämyksiä, joita nuo lähiluontoalueemme voisivat parhaimmillaan pienille, osaavien oppaiden ohjaamille (koululais-/opiskelija-/turisti-) -ryhmille tuottaa. (Huomaa myös työllistävä vaikutus!)
Ja, mikä parasta, kaiken lisäksi, näitä alueita löytääkseen ei tarvitse lähteä edes ”merta edemmäksi kalaan”, sillä niitä löytyy jopa parhaimmillaan lyhyehköjen 15 -30 minuutin kävely-/pyörä-/bussi-/raitiovaunu-/metromatkojen etäisyydellä Helsingin hotelleista!
En ihan tiennyt, mihin kirjoitukseen olisin tämän omani liittänyt, mutta mm. tämä yllä oleva tuntui sopivalta.
Huomasiko kukaan elistä YLE:n uutista ”http://yle.fi/uutiset/palkitun_maretariumin_johtaja_toivomme_ihmisten_oivaltavan_vesiluonnon_tarkeyden/7290150”? Onko Osmo oivaltanut tämän?
Edelliseen viitaten halusin myös julkituoda ihmetykseni eilisiltapäiväisestä havainnostani Hanasaaren bussipysäkin eteläpuolella, missä rantaan oli ajautunut (lounaistuulen vaikutuksesta) huomattavan paljon rakkolevää, pitkälle alueelle. Osaako kukaan (meribiologi?) kertoa mikä on ilmiön syy (rakkolevän mittava irtoaminen merenpohjasta), ja mistä tuo suuri rakkolevämäärä on peräisin?
Onko kyseessä luonnollinen ilmiö, onko tuo rakkolevämäärä peräisin läheltä vai kauempaa, vai joko tuholaiset ovat jälleen Koivusaaren ja sen ympäristön kimpussa (kuten metron rakentajat ja mahdollisesti lisäkairauksia tehnyt telatraktori vast’ikään Vaskilahden pohjukassa, yhdellä alueista, missä vesilinnutkin pesivät)?
Osmo Soininvaara on joutunut luonnonsuojeluihmisten hampaisiin. Hänestä on tehty Helsingin umpibetonoittamisen ja hengiltätiivistämisen apostoli, jonka piikkiin laitettu uskonto – tosin ei Jeesuskaan perustanut jeesuslaisuutta – on saanut opetuslapsia kokonaisen Facebook-ryhmän verran. Onko Ode sitten ansainnut tämän kyseenalaisen huomion ja tuomion?
Soininvaara kirjoittaa:
”Luontokohteilla on arvoa toisaalta asukkaille, mutta toisaalta luontokohteet ovat arvokkaita itsessään, vaikka niitä ei kukaan kävisi koskaan katsomassa.”
Tässä Soininvaara edustaa samoja linjoja kuin luontoaktivistien enemmistö. Minä olen kuitenkin taipuvainen sille realistiselle kannalle, jossa on myönnytty tunnustamaan, että kaupungissa luonnon itseisarvokin pitää – valitettavasti – pystyä perustelemaan, jolloin perustelut voivat löytyä virkistyskäytön kansanterveydellisistä ja ennaltaehkäisevistä hyödyistä, ja tutkitusti mahdollisimman luonnontilainen virkistysalue virkistää tehokkaimmin, sellainen, jossa syntyy illuusio villistä luonnosta. Mieluummin toki tyytyisin olemaan metsän hippi, uskoen, että puita halaamalla niitä ei kukaan sieltä hae minnekään, mutta ei se niin mene.
”Luonnon itseisarvoinen suojelu sopii minusta vähän huonosti Helsinkiin, jossa maan vaihtoehtoiskäytön hinta on yksi maan suurimmista. Jos luonto olisi neuvotteluissa osapuoli, se myisi nämä luontokohteet Helsingissä rakennusmaaksi ja ostaisi sillä rahalla satoja kertoja suurempia alueita muualta Suomesta.
Siltä osin kuin luontokohteet ovat ihmistä varten, niitä ei voi vaihtaa toisella puolella maata oleviin kohteisiin, koska ne ihmiset ovat täällä.”
Niin ovat. Ja tässä Ode palauttaakin sitten luonnon itseisarvon sen virkistyskäyttöön. Ei ole ihan yksinkertaista tämä. Ehkä kaupunkiluonnon itseisarvo on siis sen virkistyskäyttöarvo, ja mitä enemmän luontokohteella on potentiaalisia virkistyskäyttäjiä, sitä arvokkaampi se sitten on?
”Mutta: vanhojen metsien suojelu Helsingissä ja juuri Helsingissä on perusteltua virkistyskäytön kannalta. Itsetarkoituksellinen vanhojen metsien suojelu kuuluu muualle, mutta metsillä on arvonsa ihmisille täällä. Oikealla metsällä on verrattomasti parempi arvo myös virkistykselle kuin puupelloilla.”
Tätä en minäkään sen selvemmin voisi sanoa. Mikä sitten on Oden synti? Sekö, että hän kehtaa pohtia ääneen Suomen suosituimmassa kaupunkisuunnitteluakin ruotivassa poliitikkoblogissa luonnon itseisarvon palauttamista välinearvoihin?
Välinearvot ovat kuitenkin perusteltuja. Luonnon itseisarvoa on turha todistella betonipuolueille, se on tullut jo moneen kertaan todennettua. Jotta koko Helsinkiä ei tiivistettäisi hengiltä, on voitava osoittaa, että maan vaihtoehtoiskäyttö muuhun kuin rakennusmaaksi tai liikenneväylien alustaksi on kannattavaa ja siksi perusteltua.