Usein kuulee sanottavan, että palkat voivat nousta eniten aloilla, joilla tuottavuuden kasvu on suurinta. Jotain tämän suuntaista sanovat myös Tähtinen ja Törmänen. Väite riippuu pelkästään siitä, miten tuottavuus määritellään.
Yleensä työn tuottavuudella tarkoitetaan tehtyä tuotantoa jaettuna käytetyillä työtunneilla. Tuottavuus nousee, jos työtuntia kohden syntyy enemmän tuotantoa.
1960-luvulla noin 200 000 suomalaista osallistui metsätöihin tehden töitä justeerin ja hevosten avulla. Nyt ammattimaisia metsureita on jotain 5 000 – 10 000 ja puuta korjataan metsistä selvästi enemmän. Työn tuottavuus on siis monikymmenkertaistunut, mutta metsureista ei ole tullut ökyrikkaita.
Teknologian tuoma tuottavuuden nousu menee pääsääntöisesti asiakkaiden hyväksi. Jos ei mene, jotain vikaa on kilpailuoloissa. Yritykseen se jää lisääntyvinä tuloina työntekijöille ja omistajille jaettavaksi vain, jos yritys on jollain tavoin kilpailijoitaan edellä.
Kun työntekijöiden tarve nopeasti vähenee, heidän asemansa työmarkkinoilla ei ainakaan helpotu. Näin ajatellen tuottavuuden nousu painaa alan palkkoja pikemminkin alas- kuin ylöspäin.
Tähtinen ja Törmänen eivät tarkoita tuottavuuden kasvulla tätä vaan sitä, kuinka paljon rahaa yritykseen tulee tehtyä työtuntia kohti. Tuottavuus ei nouse, jos tavaraa syntyy aiempaan nähden kaksinkertaista tahtia, mutta hinta laskee puoleen.
Miksi jollain alalla rahana laskettu tuottavuus henkeä kohden on suurempi kuin muualla?
1) Ala kasvaa ja osaavasta henkilökunnasta on puutetta ja niin on kilpailijoillakin (pelialan menestyvä osa). Tämän pitäisi olla ilmiönä väliaikainen ja kadota varsin nopeasti. Jotain ammattialaa voidaan suojella liialta kilpailulta rajoittamalla koulutusta (lääkärit).
2) Alalla on luonnollinen tai lakisääteinen monopoli tai toiminta on luvanvaraista. (taksit, apteekit, ennen myös lentoliikenne).
3) Työ vaatii erityisiä taitoja, joita vain harva voi hankkia (Teemu Selänne, kolme tenoria). Toinen tekijä korostuu huomattavasti voittaja vie kaiken ‑maailmassa.
4) Yrityksen tuotteissa on sellaisia ominaisuuksia, joita kilpailijan tuotteissa ei ole tai näin ainakin ostajat kuvittelevat (iPad nyt esimerkiksi) Tämä on varsin riippuvainen immateraalioikeuksista.
5) Yritys on tuotannon organisoimisessa ja tuotantotekniikassa parempi kuin kilpailijansa. Tämänkin luulisi olevan väliaikaista. Kilpailijat urkkivat selville, miksi toinen on parempi ja parantavat omaa toimintaansa.
Kokonaan toinen asia on, että joillakin yhteiskunnan avainaloilla on mahdollista ammattiyhdistystoiminnan ansiosta hankkia muita parempi ansiotaso. Tämä edellyttää lakko-oikeutta ja sitä, että, työehtosopimuksia alempia palkkoja ei saa maksaa, vaikka halukkaita tulijoita olisi. paperitehtaissa tämä oli mahdollista, koska suomalaiset ja ruotsalaiset paperitehtaat olivat kilpailijoitaan parempia ja hyvin pääomavaltaisia sekä esimerkiksi kuljetusalalla, koska on kyse paikallisesta palvelusta, jota ei uhkaa se, että kuljetuskustannukset vaikkapa Kiinan sisällä ovat paljon halvemmat.
“Yleensä työn tuottavuudella tarkoitetaan tehtyä tuotantoa jaettuna käytetyillä työtunneilla. … Tähtinen ja Törmänen eivät tarkoita tuottavuuden kasvulla tätä vaan sitä, kuinka paljon rahaa yritykseen tulee tehtyä työtuntia kohti.”.
Miten näistä koko yritystason mittareista päästään yksilötasolle, miten määritetään yksittäisen “osaajan” työn tuottavuus, jos hän on osa monimutkaista organisaatiota?
Osmo: “Yleensä työn tuottavuudella tarkoitetaan tehtyä tuotantoa jaettuna käytetyillä työtunneilla. Tuottavuus nousee, jos työtuntia kohden syntyy enemmän tuotantoa.”
Juuri niin. Ja millä tuotantoa yrityksissä mitataan? Rahalla tietysti, milläpä muullakaan, raha on ainoa yhteismitallinen mittari.
Työntekjän tuottavuus on hinta, jonka työn ostaja on valmis maksamaan kilpailluilla työmarkkinoilla. Mitään muuta mittaria ei ole.
Tuohon luetteloon voisi lisätä:
X Ala on immateraalioikeuksien hallintaan perustuvien mono- tai oligopolien käsissä. Lääketeollisuus oli vuosisadan verran tällainen.
Y Ala on nopean (teknologisen) kehityksen vaiheessa, siis vielä epäkypsä. Tämä etu haihtuu ajan myötä, elleivät johtavat toimijat saa muutettua alaa X‑tyyppiseksi.
“Tähtinen ja Törmänen eivät tarkoita tuottavuuden kasvulla tätä vaan sitä, kuinka paljon rahaa yritykseen tulee tehtyä työtuntia kohti.”
— Näinollen julkisella sektorilla (sos-ter-ym) työn tuottavuus ei nouse ikinä vaikka työntekijät painaisivat niska limassa 12 tunnin työpäiviä pienellä palkalla ja äärimmäisen tehokkaalla organisaatiolla. Rahaa ei tule “firmaan” yhtään enempää, päinvastoin sitä kuluu enemmän. Mitä enemmän työtä tehdään vaikkapa sairaalassa, sitä suurempia ovat kulut (lisääntyneet toimenpiteet, huonetilat, materiaalit). Tehokas sosiaali-virkalija puolestaan hoitaa fyrkkaa köyhille kaksinkertaisella vauhdilla kuin löysäilevämpään työtahtiin tottunut virkailija..
vai kuinka ?
Herra meitä varjelkoon siltä, että museoihmiset museioivat ja palkalliset ympäristöhuolestujat suojelevat kaikkea yhä kiihtyvällä tahdilla tehokkuuden ja työn tuottavuuden nimissä…
🙂
Kun keskustellaan tuloeroista kannattaa pitää mielessä se, että kaikkien suomen talouden veturifirmojen on pakko ajatella ja toimia kansainvälisesti.
on suomen tuhon tie ajatella ja toimia niinkuin suomi olisi jokin umpiossa toimiva lintukoto.
Toimimme 24/7 pyörivässä, darwinistisessa, jatkuvasti muuttuvassa maailmanmarkkinassa.
olen itse firman toimitusjohtaja ja myyntitykki. Jokaisen kaupan kotiintuonti on verisen ja pitkäjänteisen ponnistelun tulos.
jatkuva onnistuminen tässä on hyvin monen tekijän yhteisvaikutus. Tätä työtä on siten mahdoton mitata tunneissa tai yhden vuoden tuloksen mukaan.
Kaikki on pidemmän päälle siitä kiinni, että pystyy esittämään kilpailijaa paremman stoorin, pystyy ottamaan ja kantamaan riskiä, ja on onneakin mukana.
On kaikkien etu, että kansainvälisen tason toimitusjohtajalle ja muille huippuosaajille maksetaan perkeleen hyvää palkkaa.
Tuloerot ovat loppupeleissä kuitenkin sekundäärinen juttu.
Näin se menee…
Seppo korppoo
Yrittäjä ja stoorinkertoja
Kuten niinistökin hiljattain sanoi, nyt on 3. Maailmansota käynnissä talouden alalla!
Koko ajan täällä eturintamalla käydään tali-Ihantala ratkaisutaistelua.
Häviäjä joutuu luovuttamaan markkina-asemia. Tappioita tulee koko ajan työpaikkojen häviämisen ja konkurssien myötä.
Kyllä nyt on jo aika lopettaa juhliminen siellä kotirintamalla ja ruveta sellaisiin rakennemuutostoimiin, ettei eturintama ei petä.
Nyt pitää hyökätä, jotta saadaan menetetyt asemat takaisin!
Ratkaisun avaimet ovat täällä eturintamalla, eivätkä 5 — 10 vuotta vanhojen datojen ja todellisuudelle vieraitten teorioitten tutkimisessa.
Se gini-kertoimen oikea paikka on edessäni olevassa lasissa.
Seppo korppoo
6‑tuumainen myyntitykki, joka toivottaa kaikki tervetulleiksi tänne eturintamalle!
Suomessa tuloerot ovat maailman pienimmät. Ruotsissakin ne ovat railusti suurremmat. Esimerkiksi kun Suomessa uutisoitiin parista ensimmäisestä Labogihinin omistajasta Ruotsissa moisia menopelejä oli luokaa sata eikä ihetta uutisiin.
Kannattaako investoida osaamiseen hnkilökohtaisella tasolla? Opintojen lisäksi yleensä siihen liittyy pienellä palkalla perehtymistä ennen tulojen nousua osaamisen kasvettua.
Erikoislääkärin koulutus on 6 vuotta lääketieteenopintoja, noin 6 vuotta työtä ja erikoistumista ja sen jälkeen ainakin jokunen vuosi työkokemusta ja täydennyskoulutusta.
Ohjelmistoarkkitehdin osalta 5 vuotta alan koulutusta ja sen lisäki ainakin viiden vuoden työkokemus ja ajan tasalla oleva täydennyskoulutus.
Kansanedustajan korekan palkkatason selittää, että työpaikan joutuu ostamaan omilla rahoilla tai lainoilla ja ne on pystyttävä maksamaan neljässä vuodessa. Lisäksi toimeentulo ainakin hieman nostaa korruption kustannuksia.
Toimitusjohtjilla ja jääkiekkoilijoilla yhteistä on, että ura voi päättyä minuutissa. Palkkataso on korvausta myös siitä, että irtisanomissuojaa ei ole. Toimistusjohtajalle maksetaan myös siitä, että kantaa vastuun ja toimii työnantajan etujen mukaisesti, esimerkiksi ei hanki lisätuloja.
Matti Vuorian palkkaa lienee perusteltu sillä, että muuten häneen voitaisiin vaikuttaa ulkopuolelta. Hänhän on entien pienipalkkainen virkamies ja hän pystyisi ohjaamaan sijoituskia talvivaaroihin ja vastaaviin.
Julkisen sektorin erittäin korkea palkkatasoa on vaikea ymmärtää. Irtisanomisriksiä työssä ei juurikaan ole. Työn tuottavuuden nouseminen ei ole ollut lainkaan suhteessa palkkatason nousuun.
Muutama suurituloinen ei nosta köyhää kansaa vaurauteen, mutta tuleroton yhteiskuntakaan ei ole kauhean toimiva.
Ode, jännityksellä odotan, että mistä tuloeroista oikein kirjoitat? Muutamasta varakkaasta? Mediaaityssäkäyvän ja kouluttamattoman työttömän nuoren nettotulojen erosta? Kansaneläkkeen ja mediaatyöeläkkeen erosta?
Entä silloin kun palkat nousevat voimakkaasti vaikka tuottavuus ei ole parantunut. Näin kävi Suomessa v. 2007 työehtosopimuksissa. Oma palkkanikin nousi 2007–2009 tasan 14 %. Firman palkkataso oli jo ennestään korkeampi kuin kilpailijoilla. Ay ei suostunut tinkimään. Seurauksena oli useita mittavia irtisanomisia.
Ruotsin työehtosopimusmallissa näin ei olisi käynyt?
Miten on mahdollista. Että julkisen sektorin tuottavuus on jatkuvasti ollut laskussa. Palkkataso siellä kuitenkin noussut koko ajan???
Tähän Osmon ja kavereiden pitäisi löytää lääkkeet. Se on otettu nostamalla suomalaisten selkänahasta ja nostamalla veroja. Pistämällä vaikeastityöllistyviä ihmisiä kilometritehtaalle. Nyt sitä laskua maksetaan. Tyhjän länkyttäjät!!!
Eri yrityksissä on käytännössä monenlaisia toimintatapoja, mutta lähes kaikkialla markkinaehtoinen palkka määräytyy suunnilleen seuraavan prosessin mukaan.
Ensin ilmestyy idea rekrytoida uusi työntekijä. Tämä voi liittyä joko isompaan kuvaan (vaikkapa uuden toiminnon perustaminen), lisääntyneen työkuorman jakamiseen tai lähtevän työntekijän korvaamiseen.
Jotta päätös työntekijän hakemisesta voidaan tehdä, joku joutuu määrittelemään sen, mitä rekrytoinnilla halutaan saada aikaan. Tässä vaiheessa raha tulee kuvaan mukaan, ja tarvitaan tarkastelu työntekijän vaikutuksesta yrityksen tuloihin.
Joskus tarkastelu on helppo; jos hommaan ei saada tekijää, ollaan pulassa. Joskus taas tarkastelu on aika pitkällinenkin prosessi, johon sisältyy paljon vaihtoehtoja (tehdään itse, vuokrataan, ostetaan palvelua, jätetään tekemättä).
Epävarmuutta tulee tulevaisuuteen ulottuvista arvauksista (“jos otamme työntekijän, voimme tehdä X, joka parantaa liikevaihtoamme oletettavasti summalla Y”). Tämä epävarmuus on tyypillistä yrittämiseen liittyvissä päätöksissä.
Näin on määritelty samalla työntekijän maksimikustannukset, josta palkka muodostaa osan. Jos laskutoimitus kertoo, että suurin maksettavissa oleva palkka on korkeampi kuin arvaus työntekijälle maksettavasta todellisesta palkasta, rekrytointia voidaan jatkaa.
Sen jälkeen pistetään kaikki saatavilla olevat kandidaatit riviin ja valitaan se, joka täyttää vaatimukset ja tulee halvimmalla. Näissä toki käytännössä joutuu tekemään valintaa, koska joskus voi kannattaa ottaa joku reilusti minimivaatimukset ylittävä kalliimmalla.
Korostan sitä, että prosessissa on vaiheita, joissa ei ole eksakteja mittareita olemassa. Kuitenkin käytännössä on niin, että jos työvoimakustannuksilla on mitenkään merkittävä rooli yrityksen tuloksessa (yleensä on), hyvä onnistuminen rekrytoimisessa on erittäin huomattava kilpailuetu. Tämän vuoksi yritykset yrittävät laskea ja arvioida aika tarkasti eri vaihtoehtoja.
Ylläolevasta voi nopeasti poimia, että palkan yläraja tulee henkilön marginaalivaikutuksesta liikevaihtoon. Alaraja tulee siitä, kuinka halvalla joku suostuu tulemaan tekemään homman. Marginaalituottavuus on eri asia kuin tuottavuus, koska marginaalituottavuus on yksilön kohdalla määritettävissä kahden eri skenaarion erona (yksilö on töissä/ei ole töissä), yksittäisellä henkilöllä taas ei ole mitään yleistettävissä olevaa tuottavuutta.
Tässä on sellainen vinkeä piirre, että yksilöiden marginaalivaikutusten summa liikevaihtoon on useimmiten paljon suurempi kuin itse liikevaihto. Se on se organisaation arvonlisä.
Julkisella puolella tilanne on sikäli eri, että rahamäärä on fiksattu, ja sillä yritetään saada mahdollisimman hyviä tuloksia aikaan. Silloin tuottavuuslaskelmassa lopputuloksena ei ole yrityksen tulos, vaan ko. organisaation tavoita (potilaan hoitotulos, tmv.) Matematiikka on kuitenkin sama.
Niinpä — paitsi tietysti yhteiskuntarauhan kannalta.
Kyllä useimmille julkisillekin palveluille (suoritteille) voidaan määritellä virtuaalinen myyntihinta. Se on erityisen helppoa, jos alalla on yksityisiä toimijoita.
Rahamäärä per työtunti on siinä mielessä ratkaisevati parempi mittari kuin suoritemäärä per työtunti, että se on hyvä työkalu karsimaan tarpeettomia ja huonotuottoisia suoritteita.
Tämän lorun olen kuullut useastikin. Jääkiekkoilijan kohdalla se voi oikeasti pitääkin paikkaansa. Yksi paha loukkaantuminen, eikä sen jälkeen ole enää pääsyä huipulle. Mutta päteekö tämä tosiaan toimitusjohtajien kohdalla? Hyvin usein kuulee ns. kultaisista kädenpuristuksista, joissa irtisanotuille tj:lle maksetaan tavallisen duunarin näkökulmasta täysin tähtitieteellisiä summia. Minusta tällaiset ovat aika hemmetin hyvä irtisanomissuoja verrattuna siihen, kun duunarille annetaan kenkää “tuotannollisista syistä”, eli syistä, joihin duunari itse ei ole voinut mitenkään vaikuttaa.
Toiseksi, mikä estää tj:tä hankkimasta uutta duunia siinä, missä irtisanottua duunariakin? Jos hänen tuottavuutensa on oikeasti hyvä, niin eikö hänelle tupsahda niitä työtarjouksia solkenaan? Vaikka sitten joutuisikin hieman laskemaan palkkavaatimustaan siitä, mitä sai ennen irtisanomistaan, niin silti pitäisi palkan olla reilusti korkeampi kuin tavallisella duunarilla.
Kuinka monella kokopäivätyötä tekevällä duunarilla sitten on mahdollisuus hankkia lisätuloja, joiden poisjäänti olisi hänelle jotenkin suuri menetys? Aika harvalla, joten miksi tästä pitäisi tj:lle jotenkin erityisesti korvata? Ja miksi se edes haittaisi firmaa, jos tj tekisi vapaa-aikanaan jotain, josta hänelle joku maksaisi, kunhan se touhu ei aiheuta firmalle mitään suoranaista haittaa?
Ja mitä tuon “toimii työnantajan etujen mukaisesti” suhteen tulee, niin eikö tämä ole ihan suoraan oletusarvo kaikissa työsuhteissa, eli työntekijä toimii työnantajan hyväksi ja saa siitä taloudellisen korvauksen. Miksi tj:lle pitäisi antaa tällä perusteella jokin erityiskorvaus?
Vai viitataanko tässä siihen, että toisin kuin tavallisella duunarilla, tj:llä on paljon suuremmat mahdollisuudet puuhastella jotain hyödytöntä, kuluttaa firman rahoja turhuuksiin ja silti väittää toimivansa työnantajan hyväksi ja siksi hänelle pitää jotenkin korvata se, ettei hän tuollaiseen ryhdy?
Varmaan yleisestä kehityksestä. KEhitys menee siihen suuntaan, että jääkiekkoilija tienaa vuodessa 100:n ohjelmistoarkkitehdin palkan. Mikä tilanne on 2020-luvulla? Ei sellainen yhteiskunta voi toimia pidemmän päälle.
Mielenkiinnosta kysyn seuraavaa. Onko lakiteknistä estettä sille, että kiinteistövero voisi olla suurempi niille, ketkä eivät asu Suomessa? Jos esimerkiksi formulamijonääri haluaisi pakoilla veroja, niin hänen Suomessa omistamistaan kiinteistöistä otettaisiin moninkertainen vero?
Aika kapea jakauma Tilastokeskuksen mukaan:
http://www.iltasanomat.fi/tyoelama/art-1288633678775.html
Pienipalkkaisissa kokoaikaissa töissä sijoitustaan III tuloluokkaan.
Kaikkien ienimmät nettotulot ovat toki työelämään tutustuvilla koululaisilla ja muilla satunnaisia tuloja saavilla. Toimeentulotuki ja asumistuki vievät jo II tuloluokkaan.
Suurituloixin X tulokymmenys yli 40 500 euron nettotuloilla vuodessa ei aivan kohtuuttomalta ökyilyiltä vaikuta.
Rikkaita ja varakkaita on kovin vähän. Julkisen puolen johtotehtävien palkat vievät heti suuritloisimpaan ryhmään.
Köyhyyden poistaminen on sitten eri keskustelun aihe.
En tunne asiaa, mutta taitaa olla ihan EU:n perusvaatimuksia, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla: Ei ensinnäkään voida kohdella ulkomaalaisia eri tavalla kuin Suomessa asuvia ulkomaalaisia, mutta toisaalta ei voida myöskään kohdella ulkomailla asuvia suomalaisia eri lailla kuin ulkomaalaisia. Toki, jos onnistuu, niin tehkää.
Se on näitä EU:n ihanuuksia, että ensin muut verokilpailee samalla valuutalla ja samoilla vapailla kotimarkkinoilla ja sitten maksetaan näille kehitysmäärärahoja, koska verorahat ei riitä.
Onhan meillä kiinteistövero korkeampi niille, jotka eivät asu kunnassa vakituisesti vaan ainoastaan kesäisin.
Jääkiekkoilijoilla, muusikoilla, pokeriammattilaisilla ja huumekauppiailla on samanlainen tulojakauma. Perustasolla tienaa vähemmän kuin siistijänä ja vain ehnkä yksi sadasta saavuttaa mitään suuria tuloja.
Lahjakkuusaloilla ja huumekaupassa nämä muutamat huippuplkatut pitävät alan työvoiman vetovoimasta.
Viiheteollisuus käyttää muutamaa huppuansioiden saajaa koko alan esikuvana ja antaa mielikuvan rikastumisen mahdollisuudesta.
Yksi sadasta n 16 vuotiaasta jääkiekkojunnusta pelaa eläissään edes yhdessä liigapelissä, rahaliigoissa vastaavati pääsee tienaamaan ehkä yksi sadasta liigapelaajasta. Silti vanhemiista ja yhteiskunnasta siihen kannustetaan ja tätä äärimmäisen harvinaista tilaisuutta vaivan arvoisena.
Lotto ja rahapelit toimivat samalla logiikalla, voisihan sen pääpotin jakaa useammalle. Vaikka todennäköisyys kohtuulliseen voittoon kasvaa, into lotota ja myös sijoittaa aikaa treenaamiseen, pienenee roimasti.
Jos joku voittaa lotossa, pääsee rahaliigaan, tienaa pokerissa tai vaikka myy yrityksensä ja rikastuu, se ei yhteiskuntaa pitäisi paljoa hetkauttaa. Se on niin harvinaista.
Fiksut lapset toteavatkin, ettei kiinnosta ja kyllä pärjää vaikke teekkään mittän.
Mielestäni nyt kannattaa panna kaksi tulevaisuus-skenaariota vastakkain seuraavasti:
Skenaario 1.
Tuloerot pysyvät pieninä. Sen seurauksena kansainvälisen tason huippuosaajat vievät parhaat ideansa muualle.
Suomen talous sakkaa ja lopulta maa joutuu ekpn ja imfn holhoukseen. Ollaan polvillaan anomassa rahaa kreikalta ja espanjalta, jotka ovat jo tehneet rakennemuutoksensa.
Suomi menettää hyvinvointiyhteiskunnan tunnusmerkit.
Skenaario 2.
tuloerot kasvavat roimasti kun huippuosaajillemme maksetaan kansainvälinen markkinahinta siitä, että antavat parhaan panoksensa oman maansa hyväksi ja näin vetävät maan rajuun kasvuun, mikä puolestaan pelastaa maan.
samaan syssyyn tulee pari yleislakkoa ja kolmikantakartelli kaatuu.
sitten suomi jatkaa länsimaisena hyvinvointivaltiona.
Itse kannatan skenaariota nr 2.
Seppo korppoo
Yrittäjä ja suomalainen patriootti.
Ruotsissa on Suomea pienemmät tuloerot, ainakin Gini-kertoimella mitattuna.
Lähteet:
https://tilastokeskus.fi/artikkelit/2013/art_2013-03–11_006.html
http://epp.eurostat.ec.europa.eu/tgm/table.do?tab=table&language=en&pcode=tessi190
Skenario 3: Tuloerot kasvavat suuriksi, mutta Suomi on pieni maa eikä pärjää kilpailussa suurempien kanssa. Sen seurauksena kansainvälisen tason huippuosaajat vievät parhaat ideansa muualle jne.
Suomi on pieni maa, pulaa on huippuosaajista ja huippuideoista, ei niitä ulkomaille muuttajia liiemmälti ole. Eräskin ‘yrittäjä ja patriootti’ pysyy Suomessa.
Postauksessasi on paljon tyhjää, mistä se kertoo?
Aika vähän näitä suomalaisia yritysmaailman huippuosaajia on ulkomaisiin yrityksiin virrannut, vaikka Suomessa maksetaankin yritysjohtajille niin säälittävän huonoa palkkaa. Jos toteutunutta aivovuotoa pidettäisiin mittarina, pitäisi nostaa tutkijoiden ja professorien palkkoja.
Mitä iloa/hyötyä siitä olisi?
No minä en ainakaan haluaisi veroissa maksaa jäähallien tai formularatojen tukemista. Maksakoon itse harjoittelunsa vaikka korkeampina kiinteistöveroina, jos tuloverot eivät maistu.
Onko sinulla asiasta tarkempaa tietoa? Itse arvioisin heitä olevan ainakin tuhatkunta ulkomaisten yritysten senior-tehtävissä. Useimmat ovat lähteneet Suomesta jo 10…30 vuotta sitten, joten he ovat “hävinneet kartalta”.
Kyllä kai se vapaa-ajan asunnon kiinteistövero on vakituisen asunnon kiinteistöveroa korkeampi myös silloin, kun omistaja asuu samassa kunnassa?
Esimerkiksi muusikoiden osalta voisi asiaa järkeistää säätämällä perustulo ja muuttamalla tekijänoikeuslakia ja ‑rakenteita järkevämmäksi. Ottaen huomioon, että kulttuuriministeriön tarkoitus lienee edistää kulttuuria, näihin pitäisi löytyä jokaisen puolueen vankkumaton kannatus.
Perustulo estäisi teollisuuden monasti mainostamat artistien nälkäkuolemat ja mahdollistaisi myös pienempien artistien toiminnan, kun taas tutkimusten perusteella piratismi (ja siis sen salliminen) ei juurikaan aiheuta muutosta kokonaistuloihin mutta nimenomaan tasaa tuloja huipuilta muille. Lisäksi kasettimaksut voisi poistaa kuluttajilta, siirtää ne suosiolla kulttuuriministeriön budjettiin ja muuttaa jakoperusteet sellaisiksi, ettei sekään palkitsisi pelkästään näitä kaupallisia huippuja vaan tasaisemmin kaikkia. Niiden siirto budjettiin saattaisi hyvinkin olla veroneutraalia tai jopa positiivista, koska nyt maksun alaisia tuotteita ei yksinkertaisesti edes kannata ostaa Suomesta.
Tämä teema “Esseitä tuloerojen kasvusta (2)Tuottavuuden nousu ja palkkatason kehitys” on sinänsä mielenkiintoinen, mutta siihen liittyy kykytilanteessa vakavia ongelmia:
Teeman taustalla on varmaan hyviäkin GINI-yms. tutkimuksia, mutta ne voivat perustua vain vanhaan historialliseen dataan, joka ei ole nykytilanteessa enään relevanttia.
Olen vakuuttunut siitä, että nykyinen, ennenkokemattoman nopea teknologinen ja markkinoitten kehitys on niin rajua, että tutkimus ei pysty esimerkiksi “Tuottavuuden nousu ja palkkatason kehitys”- osatekijää milekkäästi reaaliajassa seuraamaan.
Suomi elää nyt keskellä tätä tilannetta ja on taloudellisessa syöksykierteessä.
Muiden mukana OS pyrkii varsin kiitettävästi saamaan tästä kehityksestä jotain otetta, mutta tilanne näyttää karkaavan melkein kaikilta käsistä.
Suomen historiassa on ollut jaksoja, jolloin monet ovat joutuneet toteamaan, että isänmaa ei voi tarjota riittävästi työtä ja tulevaisuudenmahdollisuuksia.
Tässä tilanteessa sadat tuhannet suomalaiset ovat lähteneet perheineen mm. Ruotsiin, USAhan, Kanadaan ja Australiaan.
Nyt olemme taas samanlaisessa tilanteessa.
Olemme Himaslaisessa negatiivisuuden kierteessä, jossa katsotaan, että epäonnistumistakin pahempi asia on onnistuminen. Suuret, kansaivälisen tason palkat ovat kauhistus ja vallitsee “viimeinen sammuttaa valot”-menttaliteetti.
Nokiasta, metsäteollisuudesta, telakkateollisuudesta, jne. on heitetty kilometritehtaalle tuhansia kansainvälisen tason huippuosaajia.
Työpaikkansa toistaiseksi säilyttäneillekin signaloidaan, että näköpiisissä on vain maailmanennätys-tason verotusta, verta, hikeä ja kyyneliä, puhumattakaan kansainvälisen tason palkkakehityksestä.
Milestäni olisi traagista, jos aloitekykyisimmät huippuammattilaiset lähtevät nyt joukoittain maasta, hakemaam itselleen ja lapsilleen parempaa tulevaisuutta.
Lähipiirissäni tällaisia tapauksia jo on ja kuuleman mukaan muidenkin lähtökynnys on alenemassa.
Mielestäni Suomessa pitää nyt tehdä radikaali ideologinen perestroikka, joka onnistuu paljon paremmin kuin Neuvostoliiton vastaava.
Etusijalle pitää panna hyvinvointiyhteiskuntamme säilyttäminen palkkaerojen kasvusta riippumatta.
Kaikenlaista yrittämistä ja huippuosamista pitää tukea ja kannustaa, ja jäyksityneet vanhat rakenteet purkaa.
Seppo Korppoo
Huolestunut yrittäjä, joka huomaa, että täällä Austraalissa on kova pöhinä päällä.
Ovatko Suomen pienet tuloerot lisänneet onnellisuutta?
Jääkiekkoilijat lähtevät ulkomaille tienaaman, he sentään ovat julkkiksia. Ulkomailla uraa tehneitä akateemisen alan ja yritysmaailman ihmisiä on kohtuullisen paljon, mutta he eivät ole julkkiksia. Suomalaisetn uuryritysten johtajista — ikäluokka +50 v — ei kauheasti odoteta siirtymää enää maailmalle. Lähtijät ovat siinä 30 vuotiaita, jolloin menetykset ovat koko uran ajalta suuria.
Toimitusjohajille ja kyltaisen kädenpuristuksen saajilla ei ole irtisanomisaikaa, mutta yleensä kielto toimia alalla suunnilleen sen puristuksen keston verran. Jos kunta-TES sallisisi saman — siis kunnanjohtajalle vuoden palkka kouraan ja kielt toimi vuoden aikana julkisella sektorilla, se olisi oikein hienoa. Ainakin Salossa ja Oulussa juhlittaisiin.
Suomen erikoisuus on, että iham missä tahansa kokoaikatyössä oleva on jo lähes keskituloinen. Tilastonikkarit voivat kertoa miten “tutustu työelämään” 400 euroa vuosiliksana vaikuttavat heidän mittamiin jakaumiin.
Ehkä niillä Sibeliuksen saamilla miljoonilla voitaisiin tukea lahjattomia säveltäjiä ja mahdollistettaisiin heidän oikeutensa elää unelmaansa. Lisääko se sitten laaudkasta musiikkia?
Vuonna 2012 Suomessa pääsi
— suurituloisimpaan 20 %:in 33 440 € nettotuloilla
— suurimpaan tulokymmenykseen 40 584 € nettotuloilla
— suurimpaan 5 %:in 48 862 € nettotuloilla
— suurimpaan 1 %:in 78 162 € nettotuloilla
— suurimpaan ½ %:in 99 074 € nettotuloilla.
Luvut ovat alarajoja ko. fraktiiliin ja sisältävät palkka- ja pääomatulot nettona.
Lähde:
http://193.166.171.75/database/statfin/tul/tjkt/tjkt_fi.asp
Tämän perusteella Suomessa on reilusti alle ½ % oikeasti hyvätuloista yläluokkaa, siis sellaista on tai voisi jättäytyä pois työelämästä ennen eläkeikää. Kaikki muut makselevat (tai ovat ainakin makselleet) asuntolainojaan tai vuokraa.
Tietysti, jos oma käsitys on se, että on vain Sibelius ja loput on lahjattomia, niin kysymys on oikeutettu. Vaatii vaan aika heikkoa käsitystä ympäröivästä maailmasta lähteä tuommoiseen.
Sibelius on ensinnäkin kuollut, hän ei miljoonia enää tarvitse. Vaikka kuinka paljon perikunnalle maksaisit, Sibelius ei enempää sinulle sävellä.
Toisekseen, meillä on tämmöinen populäärimusiikin ala, jossa on juuri näitä tulohuippuja, joille voisi maksaa hieman vähemmän, jotta saataisiin esiin niitä muitakin artisteja. Niitä, jotka eivät mahdu kloonattujen listaradioidemme soittolistoille ja joiden musiikin levittäminen muilla tavoin on niin suuri rikos, josta voi päätyä elinikäiseen velkavankeuteen, koska tuotat jotain epämääräisin perustein laskettua, todistamatonta “vahinkoa”.
Voi olla, ettet ole näitä muita kuullut, mutta siellä on paljon lahjoja ja potentiaalia ja hyviä kappaleita, mutta ehkä ne eivät ole niin helppoja ja pinnallisia, että levy-yhtiöiden kannattaa lähteä tehosoitolla niitä kaupallistamaan ja syömään oman “huippuartistin” eväitä. Sinne 20 hitin listalle, kun mahtuu vain rajallinen määrä hittejä ja on helpompaa myydä kolmen artistin ja kuutta “hittiä” kuin kolmeakymmentä artistia ja kuuttakymmentä kappaletta.