Mitkä ovat teidän kynnyskysymyksenne?

(Julka­istu Suomen Kuvale­hden ykkös­ketju ‑blogi­na)

Olen viime aikoina poht­in­ut, mihin kyky tehdä päätök­siä on Suomes­sa kadon­nut. Vas­taus on moni­ta­hoinen eikä se ole min­ulle oikein vielä hah­mot­tunut, mut­ta yksi tek­i­jä mon­en muun joukos­sa on, että lehtimiehistä on tul­lut henkisiä perus­suo­ma­laisia, jot­ka halu­a­vat yksinker­taisia totuuk­sia ja selviä syyl­lisiä – syyt kiin­nos­ta­vat vähem­män kuin syylliset.

Lehdis­töä kiin­nos­ta­vat kon­flik­tit ja vas­takkainaset­te­lut ja sik­si lehdis­tö niitä ruokkii. Se on ymmär­ret­tävää, mut­ta sil­lä on hin­tansa. Vaik­ka kuin­ka mon­ta ker­taa olen joutunut vas­taa­maan kysymyk­seen, mitkä ovat tei­dän kyn­nyskysymyk­senne, mis­tä ette mis­sään olo­suhteis­sa luovu. 

Jos poli­itikot käyt­täi­sivät sanaa kyn­nyskysymys yhtä tiuhaan kuin lehdis­tö, tässä maas­sa ei voitaisi muo­dostaa minkään­laista hal­li­tus­ta. Miten lehdis­tön ihan­nepoli­itikok­si on voin­ut tul­la itsepäi­nen jäärä, joka pitää härkäpäis­es­ti kiin­ni siitä, mitä ker­ran sanoi, vaik­ka olo­suh­teet muut­tuisi­vat ihan toisik­si tai saa uut­ta tietoa. 

Ilmiö ei ole uusi, mut­ta pahen­e­mas­sa. Jo kauan sit­ten, kun oli saatu valmi­ik­si Helsin­gin bud­jet­tineu­vot­te­lut, kun­nal­lis­toimit­ta­ja soit­ti ja halusi tietää, mitä te saitte. Vas­tauk­sek­si ei kel­van­nut, että teimme kaikkemme sen eteen, että Helsin­ki olisi asukkailleen hyvä paik­ka elää, hoitaisi palve­lut hyvin ja tehokkaasti ja sen talous olisi pitkäl­lä aikavälil­lä tur­vat­tu. Ei, piti ker­toa, mitä tässä ratkais­us­sa on sel­l­aista, mitä te ajoitte ja kokoomus ja demar­it vastustivat.

Olin neljä vuot­ta pois eduskun­nas­ta ja palasin takaisin vuon­na 2011. Katkos aut­toi huo­maa­maan, kuin­ka nopeasti poli­ti­ikan luonne on muut­tunut. Paljon enem­män ener­giaa menee julk­isu­us­peli­in. Aikaa ja voimia on rajal­lis­es­ti, joten yhä vähem­män ener­giaa riit­tää siihen, miten asi­at oli­si­vat hyvin eivätkä vain näyt­täisi siltä.

Lehdis­tö on kri­i­sis­sä ja reagoi siihen lyhen­tämäl­lä artikkelei­ta ja yksinker­tais­ta­mal­la sanomaansa. Se suosii yksinker­taisia totuuk­sia. Maon Kiinas­sa kir­joitet­tua kieltä yksinker­tais­tet­ti­in niin, että sil­lä oli hel­poin­ta esit­tää yksinker­taisia isku­lau­sei­ta, ja kovin kankeaa kuva­ta mon­imutkaisia syy- ja seu­raus­suhtei­ta. Vähän samaa vaa­di­taan nyt poli­itikoil­ta. Virke, jos­sa on kak­si sivu­lauset­ta, on jo selit­te­lyä. Yksinker­taiset totu­udet tyyli­in tämä on hyvä ja tämä on paha, ovat suoraselkäisyyttä.

Oma­l­la blogillani olen kohdan­nut aivan toisen­laisia luk­i­joi­ta. Heitä kiin­nos­ta­vat ana­lyysit ja ilmiöi­den syyt. Aliarvioiko lehdis­tö lukijoitaan?