Kaavoitus menee periaatteessa rataa
maakuntakaava -> yleiskaava -> asemakaava -> tontiluovutussopimus
Nämä kaavatasot eivät toimi rationaalisesti niin, että saisimme hyvää yhdyskuntaa.
Tästä prosessista irrallaan kulkee liikennesuunnittelu, joka menee mystisen MAL-yhteistyön mukaan. Tämä on hyvin harmillista, sillä liikenteen ja maankäytön suunnittelu ovat kuin siamilaiset kaksoset. Jos niitä mitenkään nivotaan yhteen, se tapahtuu kaiken demokratian ulottumattomissa valtion ja kuntien virkamiesten kesken.
Minusta valtion tulisi suunnitella vain valtakunnallisia yhteyksiä ja jättää ainakin kaupunkiseutujen sisäinen liikenne kokonaan kuntasektorin suunniteltavaksi ja rahoitettavaksi. Muutoksen tulee tietysti näkyä valtion ja kuntien rahanjaossa.
Minusta valtion virkamiehillä ei tulisi olla ratkaisuvaltaa kaavoitusta koskevissa kysymyksissä. Siksi tärkeät liikenneratkaisut pitäisi tehdä siellä, missä maankäytöstä on määrä päättää. Viime kädessä siis luottamusmieselimissä. Kun niistä päätetään kuntatasolla, pitää ne tietysti myös kuntatasolla rahoittaa. Muutenhan siitä ei tule mitään. Menee pelkäksi epärealistiseksi mankumiseksi, ja on mennytkin.
Kunnilla on sitä paitsi keinot rahoittaa liikenneinfra. Jos jokin liikennehanke on taloudellisesti järkevä, sen tuottama hyöty kapitalisoituu maan hintaan. Kunta voi rahastaa tuon maan arvonnousun ja rahoittaa investoinnin sillä. Jos ei pysty, investointi on kannattamaton. Tämä siis noin pääsääntöisesti.
Seuraava ongelma on, ettei maakuntakaavoitus toimi. Jos maakuntakaavalla olisi niin vahva ohjausvaikutus kuin sillä pitäisi olla, maakuntakaavan tekemiseen ohjattaisi paljon enemmän voimavaroja. Niin pienellä porukalla ei voi tehdä niin tärkeää työtä. Helsinkiä kaavoittaa noin 50 kertaa suurempi joukko.
Maakuntaliittojen hallinnossa pienillä maalaiskunnilla on räikeä yliedustus, minkä seurauksena suuret kaupungit ovat päätyneet minimoimaan koko järjestön vaikutusvallan ja ovat siinä hyvin onnistuneet. Nyt Uudenmaan liiton sääntöjä on vähän muutettu lähemmäs ihmisten yhdenvertaista äänivaltaa, mutta se taisi tulla liian myöhään.
Koska kunnat omistavat maakuntaliiton, maakuntaliiton on noudatettava niiden kaikkien toiveita. Käytin viime vaalikaudella paljon aikaa Uudenmaan liitossa vaihemaakuntakaavan kanssa. Aika hyödyttömäksi se panostus jäi, sillä rohkeutta ja päätöksentekohalua ei riittänyt. Yleisesti tunnustettiin, että yhdyskuntarakennetta pitäisi eheyttää, mutta kun kaikkia piti kuitenkin kohdella tasapuolisesti, maakuntakaavasta tuli käänteinen juustohöylä, joka lisäsi rakentamista vähän kaikkialle. Lopputuloksena oli, että yhdyskuntarakenteen hajoaminen jatkuu, mutta hidastuu ehkä vähän.
En usko, että hajoaminen jatkuu, sillä narulla ei voi työntää. Arvot ovat muuttuneet nopeasti paljon urbaanimmiksi. Kymmenen vuotta sitten Helsingin kasvusta meni puolet kehyskuntiin, viime vuonna vain 14 %.
Samanaikaisesti Helsingissä kaavaillaan kokonaan toista rakennetta, Itä-Länsi ‑akselia Porvoosta Kirkkonummelle. Kun päätöstä yhdyskuntarakenteesta ei pystytä tekemään kaavoittamalla, se tehdään kilpailemalla ja näännyttämällä huonot hankkeet kysynnän puutteeseen. Joskus voi sanoa, että kilpailu on hyvää, mutta se voi tulla hyvin kalliiksi. Keskeneräisiksi jäävät asuinalueet ovat surullinen näkymä.
Ajatellaan nyt vaikka, että Helsinki, Sipoo ja Porvoo alkaisivat kilpailla rantaa pitkin menevällä akselilla Vantaan kehäradan kanssa ja Vantaan suuri ponnistus jäisi keskeneräiseksi kaataen koko kunnan talouden. Suunnittelu on järkevämpää kuin kilpailun kautta näännyttäminen. Esimerkki on kuvitteellinen.
EVAn raportissa valitetaan, että maakuntakaava, yleiskaava ja asemakaava tehdään kaikki liian yksityiskohtaisesti. Jokainen vallankäyttäjä haluaa aina käyttää valtaa maksimaalisesti. Siksi maakuntakaavassa halutaan ratkaista asioita, jotka kannattasi säästää yleiskaavaan ja yleiskaavassa mennään melkein talosuunnittelun tasolle.
On tähän toinenkin syy. Kun ratkaistaan, voidaanko jokin alue uhrata rakentamiseen, tälle halutaan asettaa ehtoja. Sitä tai tätä osaa ei kuitenkaan saa uhrata tai sitten ei uhrata mitään. Niinpä ratkaisu tehdään varmuuden vuoksi liian yksityiskohtaisesti, koska niihin seuraaviin päättäjiin ei luoteta.
Oma käsitykseni Helsingin kaavoituksesta on, että yleiskaavoitus toimii jokseenkin hyvin. Maakuntakaava on huonoimmillaan pelkkä shikaani, joka toimii lähinnä joidenkin yksittäisten asioiden suojelijana, mutta joka ei ohjaa rakentamista kuin kielloin.
Mutta pitääkö asemakaavoituksen olla niin yksityiskohtaista?
Ruotsissakin painitaan varsin samanlaisen ongelmien kanssa. Hallituksen selvityksen mukaan asemakaavaa(detaljplan) ei tarvittaisi jos yleiskaavan(överikstplan) yhteydessä tehtäisiin “kaupunkikaava”(stadsplan) joka lähinnä määrittelisi rakentamiskorkeuden ja talojen paikat tonteilla. Tällöin tarkemmista yksityiskohdista voitaisiin sopia vasta rakennuslupaa myönnettäessä.
Jos päädytään siihen että asemakaavoituksen tulee olla niin yksityiskohtaista kuin se tällä hetkellä on, voisi arvon kaavoittajia pyytää että suunnittelisivat ensin rakennuksesta edes luonnoksen ja vasta sillä perusteella kirjoittaisivat määräykset.
Näillä tietokoneen näppäimillä on näppärä kirjoitella vaikka mitä keskenään ristiriitaisia vaatimuksia.
Omassa päässään vaikkapa maaston muotojen suhteen. Invaluiskat menee kivasti kadulta porrashuoneisiin, asunnon lattia on 1,8 metriä yli katutason ja vesi ei valu naapurin nurmikolle.
Kuvitteellisessa maailmassa ei myöskään tarvitse välittää tilaajan kustannusraamista tai julkisivujen tulevista huoltokuluista. Ainoa kosketus reaalimaailmaan kuvitteellisessa suunnittelussa on internet josta löytyy kivoja uusia materiaaleja elävöittämään kaupunkikuva.
Erittäin hyviä toteamuksia Odelta:
“Minusta valtion tulisi suunnitella vain valtakunnallisia…”
- Sama pätee moneen muuhunkin asiaan.
“Maakuntaliittojen hallinnossa pienillä maalaiskunnilla on räikeä yliedustus..”
- Suomalaisille poliitikoille tuntematon kaksikamarisuus tasoittaisi yli/ali-edustuksia.
“Koska kunnat omistavat maakuntaliiton, maakuntaliiton on noudatettava niiden kaikkien toiveita.”
- Olisi paikallaan valitaa maakuntaliiton elimet suoralla kansanvaalilla. Josko silloin maakuntaliitto alkaisi noudattamaan pikkuhiljaa maakunan ASUKKAIDEN tahtoa.
… ym. ym.
Nykyään Suomessa suuri osa jopa omakotiasujien ja asunto-osakeyhtiöiden päätäntävallassa olleista asioista on siirretty valtiolliselle tasolle.
Hyvin on kuitenkin maakuntakaava käynyt eräille helsinkiläispoliitikoille aseeksi torpata kauppasuunnitelmat sekä porvoossa että vihdissä ykkös- ja kakkosteiden risteyksessä.
Osmo: “Seuraava ongelma on, ettei maakuntakaavoitus toimi. Jos maakuntakaavalla olisi niin vahva ohjausvaikutus kuin sillä pitäisi olla, maakuntakaavan tekemiseen ohjattaisi paljon enemmän voimavaroja.”
Vielä enemmän kuin voimavaroista, kyse on siitä, miten maakuntakaavat luodaan.
Pääkaupunkiseudun ulkopuolella kuntayhteistyöhön aina viitataan vaihtoehtona kuntaliitoksille.
Kaiken kuntayhteistyön kivijalka pitäisi olla elinkeinopolitiikka, siis kuntien yhteistyö yrityksistä ja asukkaista. Se on Sote-yhteistyönkin edellytys. Todellista elinkeinoyhteistyötä kuntien kesken ei kuitenkaan ole. Kunnat taistelevat työllistävistä yrityksistä ja veroa maksavista asukkaista verissä päin, vaikka muodollisesti kuuluisivatkin yhteistyötä tekevään elinkeino-organisaatioon.
Varsinkin pienet kunnat joutuvat tarjoamaan tulijaehdokkaille monenlaisia etuja, kuten lainoja, takauksia ja rantatontteja. Siitä puolestaan seuraa, että toisen kunnan on tarjottava vieläkin enemmän. Kun yksi kunta kaavoittaa erityisen houkuttelevia tontteja siitäkin huolimatta, että ne tulevat kunnalle hyvin kalliiksi, toiset kunnat panevat kilvan paremmaksi – uhraavat vielä enemmän veronmaksajiensa rahaa ja valtion avustuksina saatua rahaa. Siinä on suorastaan monen kunnan tappiokierteen syy ja siitä pitäisi johtua valtion halua liittää kuntia yhteen. Rahan lisäksi ollaan valmiita uhraamaan myös nykyisten asukkaiden ympäristö, rannat, puistot ja kauniit näkymät eli monen kunnan tärkein vetovoimatekijä.
Maakuntakaavan avulla pitäisi voida poistaa tätä kuntien taloudelle tuhoisaa kilpailukierrettä. Kuntien elinkeinoyhteistyö kuuluisikin maakuntien liitoille. Nehän varaavat maakuntakaavoihin taajatoimintojen alueet, joita ovat teollisuus‑, kauppa- ja asuntoalueet.
Kuntien epäterveen kilpailun syytä on haettava maakuntakaavoituksesta. Senhän kuuluisi ohjata maankäyttöä taloudellisuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen. Näin ei todellisuudessa kuitenkaan ole, koska varausalueita on ollut aivan liikaa. Niitä on yksistään Päijät-Hämeen kunnissa epärealistisen paljon, sillä jos ne toteutuisivat, ne haukkaisivat ylivertaisen osan koko Suomen yritysten ja asukasluvun kasvupotentiaalista.
Näin on siksi, koska maakuntien liittojen päättävät elimet koostuvat kuntiensa poliitikoista, jotka on valittu tehtäväänsä, jotta he valvoisivat oman kuntansa etua. Jokainen päätöksentekijä valvoo, että oma kunta saa kaikkeen rakennusoikeudet, koska toinenkin kunta saa. Tarkastelu kokonaisuuden näkökulmasta on heiltä miltei kiellettyä. Siksi kuntayhteistyö ei voi toimia.
Maakuntakaavan tarkoituksena on ohjata rakennuskelpoisen tilan jääminen valtakunnallisesti tärkeille liikennehankkeille ja muille intresseille, myös suojelulle. Maakuntakaavalla osoitetaan myös keskushierarkiaa mm. kaupan sijoittumisen näkökulmasta ja maaseudun kyliä maaseudulla rakentamisen näkökulmasta. Varsinainen rakennettavaksi sallitun alueen rajojen määrittely ei kuulu maakuntakaavan tehtävään, vaikka Uudenmaan maakuntakaava etenikin tähän suuntaan pienten kuntien toivoessa maakuntakaavalta parempaa rakentamisen ohjausvaikutusta. Mielestäni tämä linjaus oli kuitenkin väärä. Maakuntakaavoissa tulee toki tutkia eri väestöskenaarioita varautumisnäkökulmasta. Tätä ei pidä kuitenkaan sotkea tavoitteeseen.
Olen myös sitä mieltä, että kuntia ei voi, eikä ole mielekästä rajoittaa tavoittelemasta alueelleen asukkaita ja yrityksiä, mutta tonttitarjonnalle tulee olla yhteiset pelinsäännöt. Jos kaikkien tulisi kustantaa itse työmatkansa ja lastensa koulukyydit houkuttelevien asuinpaikkojen kysyntä muuttuisi terveeksi ja keinotekoinen haja-asutuksen kauhistelu loppuisi siihen.
Ja vielä syy, miksi liikennehankkeiden rahoittajaksi kuntarajat ylittävissä hankkeissa, kunta ei ole riittävä yksikkö on, että tällainen liikennehanke voi olla erittäin kannattava vaikkapa kaupungeissa joita se yhdistää, mutta vähemmän kannattava siihen välille jäävissä kunnissa, joten on vaikea kuvitella, että kaikki tarvittavat liikennehankkeet voitaisiin kustantaa kiinteistöjen arvonnousulla, mutta liikenneyhteyksistä hyötyvät yritykset tulisi valjastaa paremmin käyttämänsä infran rajoittajiksi.
Lakkautetaan maakunnat. Toiminnot lääneille.
Osmo, olet oikeassa. Valtion pitää tehdä valtion hommia, kuntien pitää askarrella kuntien asioita ja mitä tontilla tehdään, kuuluu taas tontin omistajalle. Tämä jako on sotkettu lahjakkaasti viime vuosina. Kyse ei ole pelkästään kaavatekniikasta, vaan mm. koko valtion aluehallinto on saatu sotkettua ihan sekaisin.
VM ei hoida sitä ohjaustehtävää, joka sillä nykyisellään pitäisi olla. Annetaan kaikkien läänieuudistusten, maakunta uudistusten, kihlakuntauudistusten, kuntauudistusten, soteuudistusten kukkia ymmärtämättä, mitä todellisuudessa tarkoittaa. 🙁
Kaksi vaihtoehtoa parantaa tilannetta:
— palkataan VM:öön yksi ihminen, joka ymmärtää jotain hallinnosta tai
— siirretään ohjausvastuu johonkin, jossa asia osataan.
Järkevällä hallintomallilla saadaan kaavoituskin hoidettua mallikkaasti. Nyt se ei tule onnistumaan.