Vastaukseni HS-raadin kysymykseen
1) Kyllä
Asia on ainakin harkinnan arvoinen. Nytkin on lyhyitä tutkintoja, mutta ne ovat korkeakoulujen ulkopuolella erillisissä oppilaitoksissa, jolloin opiskelijan on tiedettävä aloittaessaan, miksi aikoo isona. Yliopistoon tulee paljon opiskelijoita, joille opintojen kuluessa selviää, ettei tieteelliseen osaamiseen tähtäävä tutkinto graduineen ole heidän juttunsa. Varmaankin korkeakoulujen ulkopuolisiin oppilaitoksiin päätyneistä moni vaihtaisi kunnianhimoisempiin opintoihin, jos se vain olisi mahdollista. Voitaisiin hyvin tehdä niin, että korkeakouluihin otettaisi sisään enemmän opiskelijoita, mutta heistä osa päätyisi suorittamaan lyhyemmän, suoraan työelämään tähtäävän tutkinnon, jossa kuitenkin pääosa opintosuorituksista olisi samoja kuin maisterin tutkintoon tähtäävillä.
Korkeakouluissa oppii aina tärkeitä asioista varsinkin opiskelun alkuvuosina, mutta kaikille tutkijaosaamiseen tähtäävä opiskelu graduineen ei ole välttämätöntä eikä aina edes hyödyllistä. Voidaan kysyä, mitä järkeä on siinä, että pidämme ensin gradua kypsyyskokeena ja sitten järjestämme erilaisia tukitoimia niille, joille gradun tekeminen ei luonnistu.
On myös hyvä, että ne, joita houkutellaan työelämään kesken opintojensa, saisivat korkeakoulusta edes jonkin todistuksen opinnoistaan.
Sille, joka siirtyy lyhyttutkinnon jälkeen työelämään, tulee olla tie takaisin opintoihin, jos mieli muuttuu.
On parempi tarjota mahdollisuutta lyhyisiin tutkintoihin korkeakouluissa kuin luoda tätä varten omat oppilaitoksensa, joissa opiskelu päätyy aina lähes täydelliseen pussinperään. Jos näin meneteltäisiin, korkeakoulujen sisäänottoa pitäisi tietysti vastaavasti lisätä.
Johan meillä on ammattikoulu, ammattikorkeakoulu ja lisäksi yliopistossa kandin ja maisterin tutkinnot. Luulisi, että tuossa on ihmisille ihan riittävästi valinnanvaraa.
Jos tutkintoa supistetaan ja kevennetään vielä kandistakin, ei sen paikka ole enää yliopistossa. Käytännöllisemmille tutkinnoille on varmasti tarpeensa, mutta onko ne pakko ahtaa yliopistoon. Pikemminkin yliopistosta pitäisi saada aineita pois. Esimerkiksi kielenkääntäjät voisivat opiskella kielen kääntämistä ammattikorkeakouluissa sen sijaan että tahkoavat ensin monta vuotta kaikenlaista diipadaapaa ennen kuin pääsevät kunnolla edes harjoittelemaan kääntämistä.
-Korkeakouluissa oppii aina tärkeitä asioista varsinkin opiskelun alkuvuosina-
Etenkään alkuvuosina yliopistossa ei opi mitään käytännöllistä. Toki tämä voi riippua alasta, mutta keskimäärin käytännöllisyys lisääntyy opintojen loppuvaiheessa.
OS: ”Voitaisiin hyvin tehdä niin, että korkeakouluihin otettaisi sisään enemmän opiskelijoita, mutta heistä osa päätyisi suorittamaan lyhyemmän, suoraan työelämään tähtäävän tutkinnon, jossa kuitenkin pääosa opintosuorituksista olisi samoja kuin maisterin tutkintoon tähtäävillä.”
Miksi tarvitaan lyhytutkintoa, kun on olemassa jo kandidaatin tutkinto? Siitä vain pitäisi tehdä perustutkinto, jonka jälkeen on karsinta maisterin tutkintoon. Korkeakoulujen sisäänottoa ei missään nimessä pitäisi enää lisätä. Nytkin otetaan liikaa ihmisiä sisälle ja samalla haikaillan pidempien työurien perään. Mahdoton yhtälö.
Kanditutkinnon suorittaminen kestää noin kolme vuotta. Tarkoittaako Soininvaara kenties vuodessa tai kahdessa suoritettavaa yliopistotutkintoa?
Perusongelmahan on siinä, että yliopisto kouluttaa kaikki lähtökohtaisesti tutkijauraa silmälläpitäen ja ”poimii parhaat päältä”. Ulkopuolinen maailma saa sitten tyytyä rippeisiin. Tutkijauralla olijoillekaan ei olisi haittaa soveltavasta työkomuksesta ja ulkopuolisen maailman toiminnan ymmärtämisestä (poikkeuksia tietysti on jo nyt ). Ymmärtääkseni esim. Yhdysvalloissa liikkuvuus tutkimuksen ja soveltavan työn välillä on sujuvampaa ja kontaktit elävämpiä. Liittyykö heidän keksintöjen kaupallistamisosaamisensakin tähän?
Osmon esittelemä ratkaisu on ehkä turhan monimutkainen. Helpointa olisi myöntää yliopistoon saapuville oikeus vain kandidaatin tutkintoon ja ko. tutkinnon suorittamisen jälkeen uusi hakukierros maisteria varten. Ehkä jopa vaade 1-3 vuoden työkokemuksesta ennen maisterinopintoja, jotta tietäisi mitä osaamista todella hakee. Ammattikorkeakouluissa ylemmän tutkinnon suorittajat ovat hyvin motivoituneita juuri tästä syystä (työkokemus) ja heidän opettamisensa on antoisaa, sillä opiskelijat ovat tarkkoja opetuksen laadusta. Työllistyminenkin on tällöin helpompaa.
Koulutusta voisi järjestää modulaarisemmaksi. Yhtäältä tutkimus- ja yleissivistysorientoitunut opiskelu, vaikka hyödyllistä ja arvokasta yksilölle ja ehkä jotenkin yleisellä tasolla ”hyvän yhteiskunnan” tavaramerkki, on kuitenkin aika kova vaatimus ja suuressa osassa työelämää jokseenkin turha.
Lisäksi tällä hetkellä yliopistojen sisällä laitokset ja tiedekunnat riitelevät ihan liikaa siitä, kuka pääsee ujuttamaan omia opintojaan pakollisiksi suuremmalle osalle opiskelijoista. Aivan turhaa ja vahingollista kilpailua, koska se ei tapahdu opiskelijoiden ja työelämän ehdoilla, vaan on vain rent-seekingiä määrärahoista.
Epäilen, että ihmiset eivät ihan hahmota yhtä asiaa. Nimittäin, tutkinnolla on pääsääntöisesti kolme ”arvoa”. Niiden ”optimoiminen” kansantaloudellisesti ja julkisen toiminnan tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta on ei-triviaali tehtävä.
Ensimmäinen on se arvo joka tulee itse omaksutusta tiedosta ja opituista taidoista. Tämä on se ilmeinen puoli tutkinnoista ja siihen kiinnitetään aina huomiota. Sen ajatellaan olevan tärkein osa tutkintoa, jopa ainoa asia jolla on väliä. Tämä on selkeästi positiivissummaista, so. mitä enemmän ihmiset (ceteris paribus) oppivat, sitä parempi. Vain kustannukset ajan ja rahan suhteen ovat tässä merkityksellisiä.
Toinen on se, että opiskelu antaa mahdollisuuden verkostoitua, luoda yhteistyösuhteita, oppia tiettyjä sosiaalisia taitoja, markkinoida itseä ja niin edelleen. Tähän ei juuri vaikuta se, paljonko koulutukseen laitetaan rahaa, ja tämän osalta voi olla että ”ykkösarvon” optimoiminen heikentää tätä. Tätä voi äkkiseltään joku pitää nollasummaisena, mutta verkostoon itseensä liittyy muukin arvo kuin jokin ”hyvä veli”- systeemi. Informaatio liikkuu verkostossa epäformaalisti, yhteistyö on kannattavaa jne. Opintovaiheessa ihmiset eivät ole vielä niin tarkalleen valinneet alojaan ja opiskeluaikaiset tuttavuudet ovat yleensä hyvin tärkeitä myös myöhemmässä elämässä. Ne kytkentöjä eri asemiin yrityksissä ja muualla yhteiskunnassa sijoittuvien ihmisten välillä.
Kolmas arvo on signaaliarvo. Se on lähes nollasummaista, eli tutkinnon signaaliarvo heikkenee mitä useampi tutkinnon hankkii. Signaaliarvoa on itseään ainakin kahta eri lajia. Ensinnäkin, signaali siitä, että kykenee suorittamaan tutkinnon (arvosanat myös) osoittaa kyvystä pitkäjänteisen projektin läpiviennissä. Tässä on tietenkin kohinaa, koska jotkut luovivat opintojen läpi neuvottelemalla jne, ja se miten tämä on tapahtunut ei ole aina aivan selvää. Toiseksi on signaali siitä, että henkilö on kiinnostunut aihepiiristä. Tuskin kukaan tekee gradua tai väitöskirjaa aiheesta joka ei lainkaan kiinnota, tai jos tekee, niin sitä pitkäjänteisempi pitää olla.
Lyhyttutkinnoilla on lähinnä jonkin verran signaaliarvoa, jos ajatellaan että joku modulaarinen osa opinnoista voidaan osoittaa tulleen tehdyksi. Toki sosiaalista verkostoitumista tapahtuu myös, mutta ei enempää verrattuna siihen että opiskelee jonkin aikaa ja ei saa tutkintoa valmiiksi. Tiedollisesti näillä tuskin on merkitystä, mutta yhdistettynä sertifikaattiin sitä voi ainakin väittää että on omaksunut jotain.
Ensin kannattaisi etsiä niitä opintojen venymiseen vaikuttavia TODELLISIA syitä. Tynkätutkintojen käyttöönotto on asiaan lähestymistä väärästä suunnasta.
Miksi opintojen työmäärät eivät pidä? Tähän kysymykseen kannattaisi etsiä vastauksia.
Kurssien työmäärät saa laskettua, kun ensin laskee yhdelle opintopisteelle määritellyn työmäärän, joka tulee muistaakseeni opintotukilaista.
Jos opiskelija opiskelee 8h/päivä kotona opiskelut mukaan luettuna, onko kurssien todelliset opintosisällöt
sellaisia, jotta suurin osa opiskelijoista pysyy vaaditussa työmäärässä?
Kysymys on työmäärien hallinnan ajattelutavan ottamisesta mukaan yliopisto- ja korkeakoulumaailmaan. Työmäärän ylitys tai alitus ovat molemmat eitoivottuja asioita, siis yhtä huonoja. Tutkinto vastaa projektimaailmassa kiinteähintaista projektia,jonka todellinen työmäärä ei saisi kovin paljoa ylittyä, eikä alittua. Kurssin vetäjä on tässä avainasemassa. Hänen tulee huolehtia, että kurssin sisältö on mitoitettu oikein. Ongelma on juuri tässä kohtaa, silloin, kun alkaa olla liikaa niitä opiskelijoita, joilla työmäärät venyvät. Taustalla voi olla myös työssäkäynti.
Aikanaan itse laskin opintoihin kuuluvien kurssien työmääriä ja huomasin, etteivät ne pitäneet ollenkaan paikkaansa. Suurin osa opiskelijoista teki paljon enemmän töitä. Kurssien työmääräpoikkeamat luovat lumipalloefektin, jossa opiskelija lopulta joutuu siirtämään kursseja suoritettavaksi myöhemmin.
Sammaa mieltä edellisten (Tselovek ja KKK) kanssa. Erillistä pikatutkintoa ei tarvita, vaan kandi on tarpeeksi.
Itse olen edelleen valmistumatta. Gradu tehtynä vuosien jälkeen, kuitenkin vuosia sitten. Nyt uskoisin ehtiväni joulukuussa tekemään tarvittavat paperityöt ja yhden uuden opinto-ohjelman mukaisen lisäkurssin valmistuakseni. Töihin lähtiessäni ajattelin yltiöoptimistisesti, että tekeehän nuo töiden ohessa. Eipä tullut tehtyä, kun todellisuus jatkuvine ylitöineen ja myöhemmin yrittäjyys iski pällle.
Oma koulutusalani – kauppatieteet – on työelämän tarpeiltaan aika pragmaattista. Siinä mielessä kandin tulee olla vielä nykyistä käytännöläheisempää. Juuri juttelin lähes samassa tilanteessa olevan viittävailla-DI yhtiökumppanini kanssa, että tekniikan kandia ollaan viemässä yleisluontoisempaan suuntaan. Virhe. Oma hankaluutensa molemmilla aloilla on, mitä virkaa ammattikotkeakoulujen opinnoilla sitten on, jos ylin korkeakoulu opetus muuttuu perusopintojen osalta käytännöllisemmäksi.
Asennekasvatusta ja laajaa kampanjaa tarvittaisiin myös liike-elämään, että siellä tuettaisiin kahtiajakautunutta korkeakoulutusta. Töistä pitää haluattaessa päästä ja ehtiä tekemään maisteriopinnot. Nykyinen työelämä ei sitä tue. Itselleni tuo olisi sopinut mitä parhaite ja valmistumisaika olisi ollut murto-osa aivan eri motivaatiolla. Myös teoreettisemmista kursseista olisi saanut enemmän irti, kun olisi ollut laajempaa käytännön kokemusta. Itselleni oli laskentatoimen opinnoistakäytännön hyötyä töissä, mikä ei päde kaikille kauppatieteilijöille. Töissä kuitenkin suurimman osan opeista olen saanut. Tämä ei luonnollisesti taida soveltua todellisille tieteille, kuten matematiikalle (tiukasti ajatellen, onko muita tieteitä olemassakaan?).
Tuohon vahvempaan kahtiajakoon sopisi myös perinteinen maksullisuus juupaseipäs -keskustelu. Kandi ains ilmainen, maisteriohjelma aina kohtuullisen maksun takana ja parhaille stipendit.
Kuten muutkin ovat sanoneet, onhan meillä jo kandidaatin tutkinto ja ainakin Aalto Yliopistossa ollaan käsittääkseni siirtymässä systeemiin jossa kandi on se perustutkinto ja siitä pidemmälle lukevat ne ketkä haluavat lisää opetusta. Lisäksi meillä on vielä ammattikorkeakoulukin, joka kai oppisisällöltään on about kandin luokkaa ja tähtää pelkästään työelämään.
Jos vielä lyhyempää tutkintoa haetaan niin sitten voi suorittaa vaikkapa ammattitutkinnon aikuispuolella. Ei meiltä Suomesta tutkintoja puutu, enemmän tuntuu olevan ongelmana että kaikki haluavat ns. akateemisen tutkinnon koska sitä yleisesti arvostetaan enemmän. Koska arvostus määräytyy sen mukaan kuinka harva tutkinnon suorittaa, ei ongelmaa voi korjata tekemällä uutta suppeampaa tutkintoa ja ottamalla siihen enemmän ihmisiä.
Keskustelua voi kyllä käydä, mutta se jää täysin akateemiseksi harrasteluksi. Nytkin tiedekunnat kärsivät järkyttävästä rahapulasta. Kuka opettaisi lisääntynyttä opiskelijajoukkoa, kun nykyisellekään ei tahdo löytyä riittävästi määrää eikä laatua.
Valtiovalta on suuressa tyhmyydessään pakottanut laitokset ja tutkijat hakemaan ulkopuolista rahoitusta. Seurauksena on katkeraa kilpailua, kampitusta ja selkään puukottamista Suomen vähäisten rahoitusmahdollisuuksien vuoksi.
HYY:n hallituksen jäsen, Jorma Ollila on lausunut, että tällainen tilanne parantaa tutkimusta. Ja hänen CV:nsä sisältää mm. kuulumisen Euroopan viisaiden neuvostoon ????
Seurauksena on ollut, että Suomi on jäänyt jälkeen huippututkimuksessa perustutkimuksesta puhumattakaan. Korkeakoulutuksen suurin ongelma on raha, raha ja raha.
Korkeakouluista ja ammattikorkeakouluista työelämään tulee jo nykyisillä tutkinnoilla niin ammattitaidotonta ja käytännön työelämästä vieraantunutta porukkaa, ettei missään tapauksessa mitään kevyttutkintoja heikentämään tasoa entisestään. Julkiseen hallintoon kelpaa toki heikompikin aines (kuten käytännössä tapahtuukin), mutta yksityiselle sektorille ja julkisen puolen operatiiviseen työhön tarvitaan korkeatasoista osaamista, ja sitä löytää enää vaivoin.
Olen samaa mieltä – ratkaisun yksityiskohdista toki kannattaa keskustella.
Lähdin 1960-luvulla suoraan ylioppilaaksi tulon jälkeen opiskelemaan yliopistoon 2,5 vuoden ammattitutkintoa ja valmistuin vajaassa kolmessa vuodessa. Kukaan ei valmistunut määräajassa, ja suuri osa pomppasi töihin suorittaen tutkinnon myöhemmin tai valmistumatta koskaan. Alan huipulle pärjättiin lähes kaikki sillä koulutuksella, koska työssä oppiminen on korkeakoulutetuillakin avainjuttu – nykyisin vielä tärkeämpi kuin silloin.
Sellaisia tutkintoja ei nykyisin valitettavasti ole. Ammattikorkeat ovat käytännössä liian matalatasoisia korkeakouluiksi ja liian teoreettisia ammatillisiksi oppilaitoksiksi. Korkean koulutuksen tehokas ammattitasokoulutus puuttuu.
Kun maisteritason tutkintokaan ei enää takaa työpaikkaa, kandi vielä vähemmän, niin tällaisella estettäisiin arpajaisilla osalta opiskelijoista se ylempi tutkinto.
Ongelma onkin tuo AMK, joka ei sovi Bolognan sopimuksen piiriin oikein kunnolla. Asiaa on hankaloitettu vielä niputamalla AMK:ta yhteen, sen sijaan että ne olisi jaetu lähimmälle oman alansa korkeakoululle itsenäisinä kandiyksikköinä.
Käsittääkseni kolmevuotinen kandin tutkinto (Bachelor of Science) otettiin käyttöön jo vuosia sitten lähes kaikissa yliopistoissa. Itsekin jouduin tekemään kanditutkielman jossain välissä Helsingin yliopistossa.
Suurin osa silti tähtää maisterin tutkintoon.
Tuo lyhyttutkinto soveltuu ammatinvaihtajille. On kohtuutonta , että 60-vuotiaalta aletaan vaatia 5-7 vuoden opintoja uuteen ammattin tai vaihtoehdoksi tarjotaan töitä, joilla ei ole yhteyttä aikaisempaan työuraan eli kokemusta ei haluta hyödyntää.
Jos työuria halutaan pidentää niin 60 ja +60-vuotaillekin on tarjottava mahdollisuus parantaa työmarkkina-asemaa
Toki noin on mutta muillekin koulutustasoille tulisi luoda ja järjestää lyhytkursseja, sillä kouluissahan oikeastaan lähdetään siitä, että opettajat työllistyvät täysipalkkaisesti ja näin osaltaan maksavat veroja yhteiseen kassaan. Mutta kun opetus tuppaa olemaan vallan muuta kuin mitä sen tulisi olla – ammattiin työllistyvän etua ajatellen (-> opiskella voi vaikka loppuelämänsä ajan).
Jenkeissä useat eläkkeelle jäämäisillään olevat, nykyiset ammattilaisethan opettavat koulujen tiloissa iltakurseilla nuorille osaamistaan. Näin tekevät kevyttä ”laskua” lähestyessään täyttä eläköitymistään. Mutta Suomessa taas työkkärit hampaat irvessä pyrkivät ampumaan alas kaiken mitä tulee työttömän omaehtoiseen koulutukseen.
Joo-o, (kuitenkin) edelleen työkkäri harkinnallaan myöntää lupia työttömille harjoittaa opintoja työttömyysturvallaan -> Mutta miksi näin on, että työttömän on kysyttävä lupa työttömyysturvan ansainnan aikaiseen opiskeluun, että sitten lupa myönnetään tai kiellettään? Miksi? Eikö työtön tiedä omaa parastaan, vai työkkäriinkö on mentävä kuulemaan virkailijalta, että mitä työttömän tulisi milloinkin elämällään tehdä. Ja sama stoori soimaan uudestaan seuraavalla työkkärin käynnillänä.
Yhdysvalloissa tyypillisesti koulutetun ihmisen koulutus on kanditasoa (B.Sc., B.A.), Suomessa maisteritasoa. Tässä on aika suuri ero. Ehkä asiat ovat siellä samoin kuin ne olivat täällä pari vuosikymmentä takaperin.
Mitä taas tulee tohtoreiden ja muun akateemisen hörhöporukan surffailuun yksityisen puolen ja yliopistojen välillä, niin kyllä sitä Suomessakin on. Alakohtaisia eroja toki on, tekniikassa, taloudessa ja lääketieteessä lienevät suurimmat osuudet tutkijakoulutettua porukkaa yksityisellä sektorilla.
Kokonaan toinen kysymys on se, mikä on koulutuksen lisäarvo. Tohtoreita on kyllä johtajatason tehtävissä teollisuudessakin, mutta monesti sama porukka voisi olla johtajina jo kandipohjalta.
Niin puuttuu, mutta osin kyse saattaa olla aineksen saatavuudesta.
Takavuosikymmeninä tieteellisiä tutkintoja tehtiin paljon vähemmän, jolloin ammatillisempiin tutkintoihin riitti paremmilla valmiuksilla olevaa opiskelija-ainesta.
Yliopisto ei kovin paljon valmista ihmisiä työelämän tarpeisiin. Esimerkiksi diplomi-insinööreistä suurin osa on hommissa, joissa ei ihmeemmin ole opinnoista iloa. Ja toisaalta taas työelämässä ihmisille joutuu opettamaan paljon sellaisia taitoja ja valmiuksia, joita ei yliopistossa opeteta.
Ammattikorkeita on kritisoitu siitä, että terveydenhoitajille on opetettu johtamista. Ajatus on kuitenkin oikea, vaikka kohderyhmä AMK-tasolla pääosin väärä.
Tieteellisestä tutkinnosta on pääsääntöisesti hyötyä tieteellisiin tehtäviin meneviltä (tiede, opetus, t&k). Käytännönläheisemmästä olisi hyötyä monelle muulle. Kaikista kynnelle kykenevistä ei välttämättä kannata tieteilijää kouluttaa.
Ovat. Pääosa kursseista on tavanomaisen opiskelijan suoritettavissa opintopisteiden antamalla työmäärällä, yleensä jopa huomattavasti vähemmällä työmäärällä. (Tosin olen kyllä myös sitä mieltä, että 8h/päivä tenttiin valmistavaa opiskelua on kohtuuton vaatimus. Kirjallista työtä tai muuta omaa tekemistä tekee sitten helposti 12 h/päivä.)
Pulma kuitenkin tulee siitä, että mitä heikommilla valmiuksilla opiskelija tutkintoaan tekee, sitä enemmän aikaa kurssien suorittamiseen menee. Samoin jos opintojen ohjaus, valvonta ja järjestelyt ovat heikkoja, aikaa alkaa palaa. Väärä opiskelutekniikka vie ihmisiltä vuosia.
Tästä saisi joku kasvatustieteilijä hyvän tutkimusaiheen. Liimataan 24/7 valvonta muutamaan opiskelijaan ja katsotaan, mihin se aika menee ja miksi…
”Minulla on kuusi yliopistollista arvosanaa: eläintieteessä (pääaine), maantieteessä, kasvitieteessä, perinnöllisyystieteessä, kasvatustieteessä ja propedeuttisessa kemiassa. Yliopisto-opintoni ovat kestäneet yli kuusi vuotta ja auskultointi vuoden. Pro gradun olen tehnyt kukkakärpäsen (Syrphidae) siiven mikrotrikkioista, mutta en ole vielä päässyt hyödyntämään graduani [peruskoulun] opettajana.”
Näin siis Aino Kontula satiirisen kirjansa Rexi on homo ja opettajat hullui esipuheessa.
Tutkintojen pituuksista keskusteltaessa tulisi aina muistaa, että opiskelijat opiskelevat juuri niin pitkiä tutkintoja, kuin mitä tavallisimpien pikku- ja vähän isompienkin virkojen pätevyysvaatimukset heiltä edellyttävät. Koskee muun muassa tämän maan jokaisen koulun jokaista vakituisessa virassa olevaa opettajaa, myös liikunnanopettajia (liikuntatieteen maistereita Jyväskylästä).
Vaikka virallisestihan kukaan ei tietenkään ole yliopistossa hakemassa muodollista pätevyyttä mihinkään, vaan kaikki ovat kouliintumassa osaksi tiedeyhteisön jäsenyyttä.
Tämä riippuu todella paljon yliopistosta ja jopa yliopiston sisällä laitoksesta. Pahimmillaan (lääketieteellinen ja jotkut teknillisen alan tutkinnot) työmäärä opintopistettä kohti on tuplat sitä mitä se tyypillisesti on.
Ja järjestelyjen ja ohjauksen heikkous sitten on ongelmana lähes kaikissa yliopistoissa.
Mutta toisaalta, myös tämä opintojen nopeuttamisinto on minusta hankala ymmärtää. Sitä perustellaan sillä, että ihmiset pitäisi saada nopeammin työelämään. Mutta kun ne opinnot hidastuvat pitkälti koska ihmiset ovat jo työelämässä. Jos siis opintoja onnistutaan lyhentämään, käytännössä opiskelijoiden tekemä työpanos pienee noin yhtä paljon kuin siitä saadaan uutta työpanosta. Mikä ihmeen apu tästä olisi valtiontaloudelle tai kestävyysvajeelle? Vai onko ihmisen työ jotenkin maagisesti arvokkaampaa, jos hän tekee samaa työtä kuin ennenkin, mutta omaa tutkintopaperit?
Kandintutkinto on olemassa, mutta käytännössä siihen ei suhtauduta varsinaisena tutkintona. Se ei esimerkiksi anna sosiaalityön opiskelijalle sosiaalityöntekijän pätevyyttä.
Eräässä kirjastossa luokitellaan toimenkuvat amk-tasoisiksi tai ylemmän korkeakoulututkinnon vaativiksi. Kandin papereilla on väliinputoaja.
Lyhyempi tutkinto on siis olemassa, mutta on kiinni työelämästä kannattaako koulutuksensa päättää kandin papereilla. Käytännössä tällä hetkellä kandin paperit on opintoja selkeyttävä välivaihe, mutta työmarkkinoilla niistä ei ole hyötyä.
Viherinssi:
Lisäksi jenkeissä yliopisto-opiskelun aikataulutus on paljon täsmällisempää. 4-vuotinen Bachelor-ohjelma on oikeasti 4 vuotta, eikä meikäläiseen tyylin epämääräinen, jossa valtaosan valitsema nimellisesti n. 5 vuoden maisterin tutkinto kestää tyypillisesti yli 7 vuotta.
Jenkeissä (ja UK:ssa) nuoret valmistuvat yliopistosta työelämään 22-23-vuotiaana, kun meillä luuhataan yliopiston kuppilassa kolmekymppiseksi.
Tietääkö joku mistä meikäläinen systeemi on kotoisin? Onko jossain muualla Euroopassa vallalla samanlainen ”kaikki maistereiksi vaikka kestäisi 10 vuotta”-mentaliteetti?
DI koulutuksen näkökulmasta ehdotus on todella ongelmallinen. Ekat 2 vuotta on matemaattis-luonnontieteellistä yleissivistystä ja loppu pätevöittää koodaamaan jossain intialaisessa alihankkijafirmassa. DI ammattitaidosta suurin osa tulee maisterivaiheessa.
Mikäli halutaan että DI tai tekniikan kandi olisi vähemmän akateemisia ja pätevöittäisi ihmisiä enemmän työelämään niin silloin yliopiston johto pitää saada sitoutumaan muutokseen. Nyt tilanne on juuri päinvastoin, kun valtiovalta haluaa että yliopistot pärjää paremmin kansainvälisissä akateemisissa rankingeissä.
Kauhuskenaario on että joku keksii taas uuden tutkinnonuudistuksen ennen kuin nykyinen saadaan valmiiksi. Käytännössä tutkinnonuudistus vie paljon resursseja pois opetuksesta ja uudistetut kurssit ovat monen vuoden ajan huonompia kuin vanhat ennen kuin ne saadaan toimimaan kunnolla. Siksi tutkinnonuudistusten välillä pitäisi olla useita vuosia.
Lyhyttutkinto on väärä lääke. Ennemmin pitäisi lyhentää yliopistojen ja muun maailman välimatkaa. Nyt meillä on tusinaprofessoreja, joiden merkitys alalleen on iso kysymysmerkki – näin varsinkin kulttuurialalla.
Ylipäätään kaiken korkeakouluopiskelun niputtaminen samaan ei palvele tutkintouudistusten tarvetta, kun suurimmalla osalla tiedekunnista on omanlaisensa problematiikka.
Humanististen alojen iso syöksy epämääräisyyden mössöön ajoittuu suurten ikäluokkien opiskeluaikoihin. Yliopistojen väestöräjähdystä lääkittiin niin, että massaa alettiin kouluttaa kirjoilla – ja tämä huonontumisen kehitys on jatkunut samanlaisena tähän päivään asti.
Niinpä meillä on taidehistorian maistereita, jotka tuntevat taideteoksia, tekniikoita ja kulttuuria teoriassa. Meillä on kirjallisuuden maistereita, jotka teoriassa osaavat kertoa mitä poetiikan ja arkisen suomen kielen välillä tapahtuu jne.
Yksi lääke ongelmaan voisi olla kandidaatin tutkinnon merkityksen korostaminen. Nykyään pitää ensin valmistautua kandiksi ja sitten vasta maisteriksi, mutta käytännössä se on vain byrokratista kiusantekoa ja lappusten täyttöä.
Jos sen sijaan kanditutkinto tosiaan olisi laudaturopintoja edeltävä päätepiste, sitä voitaisiin lähestyä pragmaattisemmin – vaikkapa niin että kandityön tekeminen suunnattaisiin suoremmin ”kentälle”, kuten esim. lääkiksessä jo tehdäänkin. Se toisi professoreillekin kampuksen ulkopuolista maailmaa työpöydälle ja ehkäpä heidän kapasiteettiaan saataisiin johonkin hyödylliseenkin käyttöön.
Antavathan korkeakoulut nytkin maksullista opetusta, joka kestää vain muutaman viikon. Se, että saa korkeakoulutasoista opetusta jossain rajatussa asiassa, ei edellytä, että opiskelee koko tieteenalaa kattavasti.
Siksi, että työttömyysturva on monessa tapauksessa parempi kuin opintotuki. Jos työtön saisi vapaasti opiskella, opiskelijan kannattaisi hankkiutua työttömäksi ennen opintojen alkua.
Jos tuet olisivat yhtä suuria, asialla ei olisi mitään väliä.
Itseasiassa opintotuki on työttömyyskorvausxta suurempi, jos hankkii lisäansioita, kuten moni opiskelijha tekee. Ne eivät leikkaa opintotukea, mutta leikkaavat työttömyyskorvausta.
Väite kuulostaa mukavalta, mutta kehtaan olla eri mieltä. Opinnot hidastuvat pitkälti siksi, että ihmiset eivät opiskele tehokkaasti. Osalla porukasta aikaa tuhraantuu ns. elämän opiskeluun, mutta vielä useammalla sen takia, että opiskelu itsessään ei ole tehokasta. Joko opintoihin todellisuudessa käytetty tuntimäärä jää vähäiseksi tai sitten se tuntimäärä menee vääriin asioihin. Tai sitten ihminen on omaan kyky- ja motivaatioprofiiliinsa nähden väärällä alalla.
Opiskelijoiden työntekoa en olisi ensimmäisenä rajoittamassa. Työnteko voi johtua siitä, että työt sujuvat opintoja paremmin. Hampurilaisen kääntäminen voi olla parempi vaihtoehto kuin työttömäksi valmistuminen. Ja mitä sitten, jos ikiteekkari X tekee tuottavaa työtä firmassa Y? Ongelma on vain siinä, jos valmistuminen tekisi X:stä tuottavamman työntekijän, eikä se ole kovin yleinen ongelma.
Ensisijaisesti tavoitteena pitää olla työnteon määrän lisääminen. Todennäköisesti valmistuneen työpanos on vähän parempi kuin valmistumattoman, mutta se menee pyöristysvirheenä verrattuna siihen, ettei sitä työpanosta ole lainkaan. Ei meidän pidä olla huolestuneita opiskelijoiden työnteosta, vaan siitä, jos joku ei tee töitä eikä etene opinnoissaan.
Jos homman saisi tehdä puhtaalta pöydältä, niin sekä keppiä että porkkanaa voisi käyttää. Tiukempi opinto-ohjaus ja ongelmiin varhainen puuttuminen olisi myös listalla. Mutta kun ketään ei oikeasti kiinnosta kokonaisuus, niin sitten tehdään häröilyratkaisuja.
Ihan esimerkkinä: Pakolliset läsnäolot, tiukka opiskelujärjestys ja koulumaisemmaksi toiminnan muuttaminen saattavat nopeuttaa mediaaniopiskelijan valmistumista. Ne kuitenkin samalla hankaloittavat nopean opiskelijan toimintamahdollisuuksia. Kenen ehdoilla pitäisi mennä?
Tekniikan alan tunnen itse paremmin, ja siellä yksilökohtaisen työmäärän arvaaminen on ihan arpapeliä. Matemaattisilla kursseilla (vähän faktaa, paljon ymmärtämistä) työmääräero voi olla vaikkapa 1:5 siten, että arvosanat menevät juuri päinvastaisesti. Pidemmälle edistyneillä kursseilla taas kurssilaisten tausta voi olla hyvin vaihteleva. Taustasta riippuen sitten kurssin suorittamiseen menevä työmäärä voi vaihdella hyvin laajoissa rajoissa.
Ja sama jatkuu opinnäytteissä. Yhdelle gradu tai diplomityö on vuosien projekti, jossa jää jumiin. Toinen voi tehdä homman muutamassa kuukaudessa oikein hyvin tuloksin. Jo pelkästään selkeän kirjoittamisen rutiini vaihtelee erittäin laajoissa rajoissa.
Asiat vielä usein korreloivat keskenään. Jos yhdelle opiskelijalle jokin kurssi on keskimääräistä aikaavievämpi, hänelle helposti muutkin kurssit ovat työläämpiä.
Tästä syystä luennoitsijan on hyvin hankalaa arvioida työmäärää. Samasta syystä anekdotaalinen evidenssi toimii harvinaisen huonosti. Opiskelijan itse rehellisesti pitämä opiskelupäiväkirja on ihan hyvä työkalu, mutta se toki vaatii opiskelijalta motivaatiota kehittää omaa toimintaansa.
Siis MBA? Noitahan on jo markkinoila runsaasti.
USA:ssa tavallinen kauppatieteilijä tms. harvemmin lukee itseään maisteriksi. Yksi tuttu sanoi ytimekkäästi, että maisteriksi lukevat vain yliopistouralle haluavat ja sellaiset, jotka ovat menestyneet niin huonosti, etteivät pääse töihin. MBA suoritetaan vasta uran siinä vaiheessa, kun työnantajalta tulee vihje. että se edistäisi jatkoa.
”-Korkeakouluissa oppii aina tärkeitä asioista varsinkin opiskelun alkuvuosina-”
Minusta siellä oppii loppua kohden eniten, alussa opinnot voivat koostua kirjatenteistä ja perusopintojen massaluennoista. Osa taas saa jo lukiossa hyvän yleissivistyksen, joka voi vastata 2. vuoden perusylioppilaan tietoja. Taitoja opitaan eniten kandi- ja graduseminaareissa, pienryhmissä sekä työelämässä.
Eikö lyhyeksi tutkinnoksi sopisi kandi kuten ulkomaillakin?
Tuollaisilla 2000 euron päivärahanmääräytymistuloilla ansiosidonnaisen ja opintorahan ero taitaa olla noin 800 e/kk. Asumistuki vaikuttaa toki, mutta silti aika paljon saa opiskelija työtunteja tehdä kuroakseen tuon umpeen, kun sitten ne tulot alkavat jo leikata opintorahaa.
Ja jos opiskelija haluaa keskittyä opintoihinsa tai ei löydä duunia, peruspäiväraha hakkaa opintotuen ihan mukavasti.
Aika selvä puliveivausmahdollisuus on siis olemassa, jos työttömien opiskelua ei mitenkään kontrolloida. Opiskelijat ovat erittäin hyviä ja fiksuja optimoimaan.
Ansiosidonnainen on toki isompi kui opintotuki, mutta työmarkkinatuen kohdalla asia on tulkinnanvarainen.
Lisätienestien hankkiminen muulloin kuin kesällä on opiskelunopeudesta pois. Väitän puhtaasti hatusta vetäen, että ylivoimaisesti suurin osa aktiivisista yliopisto-opiskelijoista ei työskentele oman alan hommissa. Töihin siirtyneitä ikiopiskelijoita, jotka eivät oikeasti opiskele, ei pidä laskea tähän porukkaan.
”Kolmas arvo on signaaliarvo. Se on lähes nollasummaista, eli tutkinnon signaaliarvo heikkenee mitä useampi tutkinnon hankkii.”
Tässäpä tuleekin paljon asiaa. Nykyäänhän puhutaan syrjäytyneistä miehistä siten, että moni heistä ei ole opiskellut. Ehkä miehet ovat olleet paljon järkevämpiä. Kun kaikilla on vähintään maisterin paperit, maisterin papereista saatava hyöty pienenee koko ajan. Jos käyttää vapaa-ajan maisterin paperien hankkimiseen, niistä ei juurikaan saa hyötyä, mutta menettä vapaa-ajan, joka näkyy sosiaalisen elämön heikentymisenä. Ehkä lukeminen syrjäyttää miehiä.
Osmo väitti aiemmin, että Italian miehet eivät kouluttaudu, koska koulutukseen ei ole satsattu rahaa. Itse väitän, että Italian miehet ymmärtävät, että koulutus ei nosta 2000-luvulla statusta, mutta vie ajan. Ehkä Italian miehet ovat todella rationaalisia.
Ottamatta kantaa lyhyttutkintojen tarpeellisuuteen nykyaikana, totean, että lyhyttutkinnot eivät ole mikään uusi asia. Tampereen yliopistossa oli aina 1990-luvun alkupuolelle asti lyhyttutkintoja (mm. kunnallistutkinto, hallintovirkamiestutkinto, verovirkamiestutkinto, kirjastotutkinto ja sosiaalihuoltajan tutkinto). Näitä oli mahdollista päästä opiskelemaan ilman ylioppilastutkintoa jopa kansakoulu- ja kansankorkeakoulupohjalta.
Tunnen kaksi henkilöä, jotka ovat näiden tutkintojen kautta kansakoulupohjalta nousseet merkittäviin akateemisiin virkoihin. Toinen yliopiston rehtoriksi ja toinen professoriksi.
Itse tein lyhyttutkinnon pohjalta 38-vuotisen virkamiesuran. Eläkkeestäni aletaan kohta periä solidaarisuusveroa.
Työ tekijäänsä neuvoo. Tämä viisaus sopii lääkärille, insinöörille, opettajalle, papille, lakimiehelle ja opettajalle sekä myös kaikille amiksen ja amk:n käyneille. Tilastotieteestä en ole varma. Koulu on teoriaa, elämä opettaa. Tutkinto on vain paperi, elämä on muualla.
Mielestäni kanditutkinnon työmarkkina-arvoa tulisi roimasti nostaa, sillä se olisi kansantaloudellisesti ja inhimillisesti kannattavaa. Maisteriksi tulisi voida vaihtoehtoisesti pätevöityä tehokkaalla työharjoittelulla – gradun turhauttavan puurtamisen sijaan. Opintoihinsa liittyvällä alalla suoritettavan 6-12 kuukauden työharjoittelun tulisi oikeuttaa maisterin arvoon.
Pro gradun tehneet maisterit saisivat kelpoisuuden tieteellisiin jatko-opintoihin, ja työharjoitelleet maisterit olisivat kuranttia väkeä työmarkkinoille.
On hölmöä venyttää graduvaatimuksella ihmisten opintoja 1-3 v, sillä jokainen ylivuosi kustantaa 40-80 tuhatta euroa työuran lyhentymisenä. Osa graduun jumiutuneista opiskelijoista sairastuu henkisesti tai syrjäytyy pitkäaikaistyöttömyyteen. Tunnen useita tälläisiä akateemisia ”luusereita”. Se on surullista, sillä osa näistäkin ihmisistä kykenisi toimimaan alansa tehtävissä.
Toivoisin että kaikki lopettaisivat termin ”korkeakoulu” käytön välittömästi. AMK-uudistuksen jälkeen puolet ihmisistä ymmärtävät tuon tarkoittavan edelleenkin oikeaa korkeakoulua, eli nykyään yliopistoa. Ja toinen puoli ymmärtää sen tarkoittavan opistoa, eli nykyistä ammattikorkeakoulua.
Yliopistoissa kandidaatin tason käyttöönoton normalisoinnissa riittää työtä vielä muutamaksi vuodeksi, joten yliopistoihin ei kannata juuri nyt luoda mitään uutta tutkintoa. Sen sijaan on aihetta kyseenalaistaa monissa kandiohjelmissa olevia ”yleissivistäviä” opintoja, jotka yleensä eivät ole yleisiä eivätkä sivistäviä.
AMK-puolen neljän vuoden tutkintoa on pitkään pidetty ongelmana ja kaivattu takaisin vanhaa kahden vuoden tutkintoa (teknikko, merkantti jne.). Vanhan systeemin puitteissa ammattikoulusta tuli asentajia, jotka tekivät mitä käsketään tappamatta itseään koneiden ääressä. Opistoista tuli sitten insinöörejä suunnittelemaan mitä tehdään ja teknikkoja työnjohtajiksi asentajille. Yliopistosta tulevat diplomi-insinöörit pidettiin sitten riittävän kaukana mistään konkreettisesta, että eivät pääse sotkemaan kuviota. Ja toki ihmisissä oli yksilökohtaista vaihtelua kyvyissä ja osaamisessa.
Kahden vuoden tutkinnossa on myös se etu, että siihen on helpompi sitoutua työuran alun jälkeen kuin neljän vuoden tutkintoon. Meidän nykyisessä järjestelmässä on tajuttoman pitkä teoriaputki (12 – 20 vuotta) ennen kuin ihminen pääsee oikeasti tekemään sitä mitä on opetettu ja tämä aiheuttaa erilaisia ongelmia, etenkin kykyyn omaksua opetettua. Itse olen yliopisto-opettajana huomannut merkittävän eron niiden oppilaiden välilä, joilla on pelkkiä opintoja ja kesäharjoittelua verrattuna niihin, jotka ovat oikeasti olleet työelämässä vastuullisessa asemassa.
Tällä hetkellä yliopisto-opetusta ei kannata sotkea enempää, yliopistot yrittävät vielä sopeutua Bolognan prosessiin, kandiuudistukseen ja uuteen rahoitusmalliin. AMK-puolella kahden vuoden tutkinto voisi olla ihan hyvä. Sitten noin kymmenen vuoden kuluttua meillä alkaa olla tarpeeksi kokemusta nyt käynnissä olevista opiskelijalähtöisistä ja verkko-opetusprojekteista, jotta voidaan pohtia yliopisto-opetus uusiksi. Esimerkiksi sijoittaa ”itsenäinen ja kriittinen ajattelu” opetusohjelmaan vaatimuksien lisäksi myös opetukseen mukaan.
Timo Kiravuo
En nyt tarkoittanut pelkkää MBA vaan yleisemmin tutkinnon päivittämistä ajan tasalle tai tutkinnon päivittämistä lähellä entistä olevaan osaamiseen.
Kun on ollut 30-40 vuotta työelämässä niin on kertynyt tutkintoja,opintoja ja kokemusta ja niistä voidaan antaa hyvitystä siltä osin kun ne vastaavat opintosuunnitelman sisältöä
Esim ammattikoulutukseen sisältyy ns näyttötutkintovaihtoehto ,jossa työssä olleelle ammattinvaihtajalle/pätevöityjälle laaditaan henkilökohtainen opinto-ohjelma ja hän opiskelee sen mukaan- Osaaminen ja sen taso tarkistetaan näyttötutkinnoilla
Tämän tyyppistäkoulutusta on ollutkin yliopsitoissa,mutta valitettavasti e ikovin systemaattisena
Eläkevaari:
Tampereen yliopiston opetusjaostojen tutkintojen pääasiallinen tarkoitus ei ollut kuitenkaan toimia ”lyhyttutkintona” vaan tarjota ei-ylioppilaille väylä korkeampaan opetukseen. Opetusjaostoja vastaava väylä toimi myös tekniikan puolella: 2-vuotiseen teknilliseen kouluun pääsi kansakoulupohjalta opiskelemaan teknikoksi. Teknikko pystyi jatkamaan insinööriksi ja insinööri DI:ksi.
Ei-ylioppilaiden väylä edetä koulutuksessa oli itse asiassa paljon toimivampi (ja käytetympi) kuin nykyään.
Yliopistojen akateemisessa koulutuksessa oli joissakin oppiaineissa välitutkintoja joita voitaisiin paremmin pitää lyhyttutkintoina, koska niillä opintoaloilla merkittävä osa opiskelijoista jätti opiskelut välitutkinnon jälkeen ja siirtyi työelämään. Parhaiten tämä toimi kauppatieteissä; välitutkinto ekonomi oli arvostettu, sillä sai töitä ja iso osa opiskelijoista ei jatkanut maisteriksi asti.
Myös HuK ja LuK välitutkinnoilla sai helposti töitä (opettajana), mutta ei vakituista virkaa.
Kauppatieteiden puolella lyhyttutkinto ei toisi mitään lisäarvoa sen suorittaneille. Jo nyt käytössä oleva (3-vuotinen) kandi-järjestelmä on työnantajille tuntematon tai se tulkitaan vain keskenjääneiksi opinnoiksi. Jos siitä vielä niistettäisiin vuosi pois, niin potentiaaliset työpaikat olisivat samoja, joihin haetaan merkonomeja.
Tuon Tampereen yliopiston opetusjaoston kautta päätyi esimerkiksi muuan vaikea murkku korkeimman oikeuden esittelijäksi…
”Peruskoulusta yliopistoon” -linjoja tarvitaan erityisesti niille (useimmin pojille), jotka ovat syrjäytymisuhassa esimerkiksi vaikean, pitkän murrosiän vuoksi.
Oma (älykäs) lapseni oli sellainen aina ylioppilaaksituloonsa asti, ja hänen (älykäs)lapsensa on nyt samanlainen 15-vuotiaana. Yläkoulu on mennyt poskelleen, eikä ole asiaa lukioon, eikä ole tietoa, milloin aivot ovat kasvaneet niin valmiiksi, että ”takaisin tulee” hyvä lapsi hyvänä aikuisena. Hänellä ei sitten olekaan enää samanlaisia mahdollisuuksia kuin olisi ollut, jos olisi pystynyt hallitsemaan itsensä murkun hormonimyrskyssä.
Se, että joidenkin aivot eivät kasva riittävän nopeasti, ei ole heidän eikä heidän vanhempiensakaan syy.
Yhteiskunnan koulutuslinjojen pitäisi olla sellaisia, että vaikea murkku aikuistuttuaan voi nopeasti ottaa muut kiinni silloin, kun lahjoja on. Tunnen useita vaikeita murkkuja, jotka ovat menestyneet selvästi keskivertoa paremmin työurallaan, mutta kuka on aloittanut mistäkin metsurin tai kokin tai muusta koulutuksesta, josta on hiljalleen päässyt eteenpäin.
Ainakin minun tuntemallani teknillisellä alalla taustalla on osittain myös se, miten työnantajat suhtautuvat vastavalmistuneisiin työnhakijoihin (tai ainakin se, miten opiskelijat heidän kuvittelevat suhtautuvan).
USAssa kanditutkintoon 5 opiskeluvuotta kuluttanut henkilö on luuseri, jonka työnsaantimahdollisuudet ovat heikot. Suomessa taas 5 vuodessa yli 4:n keskiarvolla (maksimiarvosana on 5) valmistunut DI on työnantajien mielestä epäillyttävä tapaus, jos hänellä ei ole muuta alan työkokemusta kuin kesätöitä parina kesänä.
Sen sijaan Suomessa työnantajat arvostavat DI-opintoihin 8 vuotta käyttänyttä työnhakijaa, vaikka hänellä olisi vain keskinkertaiset arvosanat, jos hän on opintojen ohessa kerännyt monipuolista työkokemusta. USAssa ei vastavalmistuneelta edellytetä mitään työkokemusta, vaan hyvät paperit hyvästä yliopistosta ratkaisevat palkkaamisen.
Jos Suomessa työnantajat oikeasti haluavat, että opiskelijat valmistuvat nopeammin, niin heidän pitäisi myös antaa selvä signaali siitä, että suositusten mukaista opiskelutahtia ja hyviä arvosanoja arvostetaan työnhakutilanteessa opiskeluajan työkokemusta enemmän.
Toinen juttu on sitten se, kannattaako nopeasti valmistumista oikeasti haluta. Opintojen ohessa hankittu työkomeus voi olla oikeasti työnantajalle arvokasta ja parhaassa tapauksessa opiskelija saa myös yliopiston kursseista enemmän irti, kun hän on törmännyt opetettaviin asioihin jo työelämässä. Tosin läheskään aina tilanne ei ole näin ruusuinen, vaan työnteko voi johtaa myös siihen, että opintoihin ei jakseta panostaa, vaan ne vedetään läpi minimityömäärällä juuri ja juuri läpipäästen ja kaiken tentin jälkeen unohtaen.
Mutta jos opintojen aikaisesta työkokemuksesta on oikeasti hyötyä, niin pitäisi miettiä, miten työelämän ja opintojen yhteensovittamista voitaisiin paremmin helpottaa.
Ja taas ihmetellään sitä, miksi ihmeessä me koskaan kavuttiin puista alas. Eli tyhmyyden ylistys. Katsotaan, tuleeko samaa vanhaa virttä veisattua.
> yliopisto kouluttaa kaikki lähtökohtaisesti tutkijauraa silmälläpitäen ja ”poimii parhaat päältä”
Aha. Odotetaan, kunnes vastakkainen väite esiintyy ”keskustelussa”.
> Tutkijauralla olijoillekaan ei olisi haittaa soveltavasta työkomuksesta ja ulkopuolisen maailman toiminnan ymmärtämisestä
Joo. Just niinku neukut laitto professorit perunapellolle. Kyllä se tiede siitä edistykin.
> Liittyykö heidän [USA] keksintöjen kaupallistamisosaamisensakin tähän?
Eiköhän se liity erityisesti siihen, että upporikkaiden vesoilla on massia kokeilla asioiden kaupallistamista ilman suurempia kaupallisia tappioita. Ja kas, joskus tulee menestyksiäkin.
> Helpointa olisi myöntää yliopistoon saapuville oikeus vain kandidaatin tutkintoon ja ko. tutkinnon suorittamisen jälkeen uusi hakukierros maisteria varten. Ehkä jopa vaade 1-3 vuoden työkokemuksesta ennen maisterinopintoja, jotta tietäisi mitä osaamista todella hakee.
Ratkaisuna on _lisä_byrokratia ja se, että tauon jälkeen vaan harva palaa suorittamaan opintoja (tosin työttömyyden kasvaessa…).
> Ammattikorkeakouluissa ylemmän tutkinnon suorittajat ovat hyvin motivoituneita juuri tästä syystä (työkokemus) ja heidän opettamisensa on antoisaa, sillä opiskelijat ovat tarkkoja opetuksen laadusta. Työllistyminenkin on tällöin helpompaa.
Tirsk 🙂 AMK ja opetuksen laatu ja motivoituneisuus ja…
> Töissä kuitenkin suurimman osan opeista olen saanut.
Tämä asia mainittu! Ja joka on tietysti täyttä roskaa, paitsi siinä harvinaisessa tapauksessa, että menee sellaisiin töihin, joihin ei ole koulutusta, ei siis joku hampurilaisten paistaminen tai ihmisten kanssa luoviminen.
> Lisäksi meillä on vielä ammattikorkeakoulukin, joka kai oppisisällöltään on about kandin luokkaa ja tähtää pelkästään työelämään.
Tirsk 🙂 No nyt jo väitetään AMK:koiden olevan oppisisällöltään yliopistojen vertaisia. Kyllä se AMK:ien oppisisältö on useinkin aika pliisua. Näin asian itse nähneenä sanon, että esim. matematiikassa ja fysiikassa (silloin kun se on asialistalla) ei päästä lähes koskaan lukion laajan matematiikan tasolle.
> yksityiselle sektorille ja julkisen puolen operatiiviseen työhön tarvitaan korkeatasoista osaamista
Tirsk 🙂 Kun on nähnyt tätä yksityisen sektorin (ihan maailmanlaajuisten yhtiöiden) itsensä hehkuttamaa omaa korkeatasoista osaamista, niin hahhah.
> työssä oppiminen on korkeakoulutetuillakin avainjuttu – nykyisin vielä tärkeämpi kuin silloin.
Tämä asia mainittu, taas.
> Korkean koulutuksen tehokas ammattitasokoulutus puuttuu.
Ja mitäköhän ammatillista ajattelit maistereille ja diplomi-insinööreille opettaa? Mitä ammattitasokoulutusta, ihan käytännössä, he tarvitsisivat omalla alallaan? On se kumma, kun he pääsevät vieläkin prosenttimäärien mukaan töihin paremmin kuin ammattitasoisesti koulutetut. Tämän asian valossa näyttää siltä, että ne ammattitasoisesti koulutetut sitä lisäkoulutusta tarvitsevat. Otetaanpa esimerkiksi meidän blogi-isäntämme. Mitäköhän ammattitasoista koulutusta hän tarvitsisi? Tai mitä olisi tarvinnut valmistuessaan? Anna mennä vaan! Kerro.
> Jos työuria halutaan pidentää niin 60 ja +60-vuotaillekin on tarjottava mahdollisuus parantaa työmarkkina-asemaa
Oho. Nyt tulee radikaalia tekstiä.
> Mutta kun opetus tuppaa olemaan vallan muuta kuin mitä sen tulisi olla – ammattiin työllistyvän etua ajatellen (-> opiskella voi vaikka loppuelämänsä ajan).
Nii-in. On se kumma, kun ne ei vaan anna sitä tutkintotodistusta! Pitäis muka jotain opiskellakin!
> Mutta Suomessa taas työkkärit hampaat irvessä pyrkivät ampumaan alas kaiken mitä tulee työttömän omaehtoiseen koulutukseen.
On se kumma. Kun nyt olen asiaa seurannut, niin omaehtoiseen opiskeluun pääsee vaikka kuka työtön. Ainoa rajoitus (ja ei aina sekään) on oikeat yliopisto-opinnot, mutta tämä rajoitus on nyt vaan kirjattu siihen lakiin, niin ettei ne työkkärit nyt ihan lainvastaisesti voi oikein toimia.
> tohtoreiden ja muun akateemisen hörhöporukan
Vastakkainen väite havaittu. Eikös ne yliopistot vieneetkään niitä parhaita päältä, joten hörhöt näin määritelmällisesti olisivat akateemisen porukan ulkopuolella. Mutta eihän nämä toisensa poissulkevat asiat ketään kiinnosta, kunhan amis pääsee mölyämään akateemisista. Ja akateemisten pitäisi oikeasti olla kiinnostuneita tällaisesta ”keskustelusta”. Huoh!
> Yliopisto ei kovin paljon valmista ihmisiä työelämän tarpeisiin. Esimerkiksi diplomi-insinööreistä suurin osa on hommissa, joissa ei ihmeemmin ole opinnoista iloa.
Ja siltikin ne ovat paremmin työllistyneet kuin ammattikoululaiset. Sitkeitä ovat, perkeleet!
> Ja toisaalta taas työelämässä ihmisille joutuu opettamaan paljon sellaisia taitoja ja valmiuksia, joita ei yliopistossa opeteta.
Nyt voitkin kertoa, että mitäköhän ne taidot ja valmiudet on, joita joutuu opettamaan nyt esim. niille dippainsseille. Voit nyt kertoa ihan itse.
> Tieteellisestä tutkinnosta on pääsääntöisesti hyötyä tieteellisiin tehtäviin meneviltä (tiede, opetus, t&k). Käytännönläheisemmästä olisi hyötyä monelle muulle.
Vakavalla naamalla väität siis, että ammattikoulun ”väännän näitä muttereita”-opinnoista olisi hyötyä enemmille aloille kuin yliopistokoulutuksesta. O tempora o mores!
> Väärä opiskelutekniikka vie ihmisiltä vuosia.
Sinulla taitaa olla nyt salaisuus paljastettavana… Kerro. Kerro ny.
> Meillä on kirjallisuuden maistereita, jotka teoriassa osaavat kertoa mitä poetiikan ja arkisen suomen kielen välillä tapahtuu
Ei kirjallisuuden maisterit mitään kielestä tiedä. Otapa esmes Iso suomen kielioppi:
http://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php
Sitten rupeat katselemaan, mitä kirjallisuuden maisterit ovat väittäneet suomen kielestä esimerkiksi graduissaan…
> Se toisi professoreillekin kampuksen ulkopuolista maailmaa työpöydälle ja ehkäpä heidän kapasiteettiaan saataisiin johonkin hyödylliseenkin käyttöön.
Ja mikäpä sen parempi oppi kuin neukkula. Perunapellolle vaan, mokomat! Siinä se työ- ja ruokapöytä konkretisoituu!
> Opinnot hidastuvat pitkälti siksi, että ihmiset eivät opiskele tehokkaasti.
No, kerro nyt se salaisuus. Kerro pois!
> Yhdelle gradu tai diplomityö on vuosien projekti, jossa jää jumiin. Toinen voi tehdä homman muutamassa kuukaudessa oikein hyvin tuloksin.
??? Julkinen salaisuushan on, että gradut ja diplomityöt ovat valtavan suurelta osin täyttä kuraa.
> Korkeakouluissa … Osa taas saa jo lukiossa hyvän yleissivistyksen, joka voi vastata 2. vuoden perusylioppilaan tietoja.
AMK, joo. Muut korkeakoulut, tasan tarkkaan ei.
> Taitoja opitaan eniten kandi- ja graduseminaareissa, pienryhmissä sekä työelämässä.
Höpöhöpö.
> Maisteriksi tulisi voida vaihtoehtoisesti pätevöityä tehokkaalla työharjoittelulla – gradun turhauttavan puurtamisen sijaan. Opintoihinsa liittyvällä alalla suoritettavan 6-12 kuukauden työharjoittelun tulisi oikeuttaa maisterin arvoon.
Kyllä se on oikeasti hankalaa löytää niitä opintoihin liittyviä työharjoittelupaikkoja kaikilla aloilla. Kyllä se menisi vähän siihen, että kahvinkeitosta saisi gradun verran pojoja. Edistystä!
> Tunnen useita tälläisiä akateemisia “luusereita”. Se on surullista, sillä osa näistäkin ihmisistä kykenisi toimimaan alansa tehtävissä.
Mutta kyllähän totuus on, että akateemisuus mädättää melkein jokaisen aivot. Ainoastaan AA (anonyymit akateemiset) ja kirkko voi harvoja pelastaa!
> Yliopistosta tulevat diplomi-insinöörit pidettiin sitten riittävän kaukana mistään konkreettisesta, että eivät pääse sotkemaan kuviota.
Rohkenen epäillä.
> Itse olen yliopisto-opettajana huomannut merkittävän eron niiden oppilaiden välilä, joilla on pelkkiä opintoja ja kesäharjoittelua verrattuna niihin, jotka ovat oikeasti olleet työelämässä vastuullisessa asemassa.
Itse olen huomannut (ja juurikin näissä aineissa, joissa itse vaikutat), että akateemiset menestyy niissä paremmin kuin ei-akateemiset. Akateemiset pääsevät tenteistä läpi ja paremmin arvosanoin, aikataulu ei kuse yms..
Odotin kovasti vielä oppisopimuskoulutuksen mainostamista tienä paratiisiin, mutta muuten samaa vanhaa virttä veisattiin.
Neuvostoliitossa opetettiin kaikille lukiolaisille myös käytännön ammatti, Suomessa nämä kaksoistutkinnot keksittiin vasta paljon myöhemmin. Vaikka kaksoistutkinnot voi nähdä opetusresurssien tuhlaamisena, kuten kaikki useamman tutkinnon suorittamiset joista ainakin korkeakoulutasolla halutaan eroon, ajatus ei välttämättä ole läpeensä huono. Yhteen ammattiin kouluttautuminen ja kapean alan erikoisosaaminen ovat nykymaailmassa riski, aina on hyvä olla takataskussa varasuunnitelma. Jos syystä tai toisesta haluaa tai joutuu vaihtamaan alaa, on kätevää, että on toinen ammatti valmiina odottamassa. Ammattikoulukoulutuksella todennäköisesti pärjää kyseisessä työssä vaikka tutkinto olisi vähän vanhempikin, siinä missä akateeminen tutkinto on työelämässä uutenakin lähes hyödytön.
Voisiko joku kertoa, mikä syy aiheutti sen vanhan systeemin muuttamisen? Tarkoitan siis esim kauppakoulu, -opisto ja korkeakoulu ja vastaava teknisellä puolella. Olen ymmärtänyt, että ainakin jollain aloilla yritykset valittavat homman menneen huonommaksi.
Kun oon itte DI, niin en jonkun letkautusta niiden pitämistä ulkona sotkemasta hommia ihan ymmärrä. Olen tarvittaessa ollut ihan ”hommissa” toki tietty rajallisesti, mutta taas uskaltanut tehdä jotain kiireessä, jota ehkä ei joku muu olisi rohjennut.
Kulutin aikaa aivan liian paljon opiskeluun, mutta tilanteeni takia jouduin tekemään työtä jo opiskeluaikana ja niinpä meni pari vuotta vaiheessa, jolloin vain se diplomityö puuttui.Työnantaja potki ja järjesti kuukauden palkallisen ajan. Sen jälkeen meni vielä työn ohessa pari kuukautta ja homma oli valmis. Palkan nousu valmistumisen jälkeen ei ollut kovin iso, mutta silloin tärkeä.
Proffat perunapellolle lienee aika kärjistetty juttu, mutten nyt pidä kovin pahana, vaikka ennen nimitystä ko henkilöllä olisi jotain kokemusta yksityisen puolen duuneista. Tietty joidenkin aineiden kohdalla aika vaikea keksiä mahdollisuuksia.
Maailmanmeno on viimeisen sadan vuoden aikana kaikilla elämänaloilla kehittynyt kiihtyvällä nopeudella ja tiedon määrä kasvaa räjähdysmäisesti. Tähän on myös koulutusjärjestelmän pitänyt sopeutua. Opiskeluun käytettävän ajan määrä ihmiselämästä on rajallinen. Työurien pidentäminen näyttää välttämättömältä, jotta voisimme säilyttää vähintään entisen elintasomme. Tästä seuraa, että ihmiset täytyy kouluttaa entistä kapeammille ammattialoille. Käyttääkseni prof. Matti Sarmelan termejä, ihmisistä tulee väkisinkin putkiaivoisia suorittajia, joita meritokraattien ja suurmeritokraattien on helppo ohjailla.
Yleissivistävän opetuksen määrästä ei kuitenkaan saisi kohtuuttomasti tinkiä, vaikka paineet erityisosaamisen opettamiseen kasvavat koko ajan. Opetuksessa tulisi painottaa kriittistä ajattelutapaa ja tietolähteiden monipuolista hyödyntämistä. Suomen koulutusjärjestelmässä on uudelleen arvioinnin tarpeita. Esimerkiksi on täysin kansallisen ja kansalaisten edun vastaista pakottaa lapset ja opiskelijat käyttämään aikaansa pienen naapurimaamme Ruotsin kielen opiskeluun. Vaikka kaikki tietävät, että tämä on silkkaa hulluutta, niin yhteiskuntamme näyttää olevan historiansa vanki ja tämä aika yleisesti hyväksytään.
Nyt kun viime vuosina on ollut aikaa, niin olen käyttänyt sitä lukemiseen. Keskimäärin kirja viikossa historiaa, filosofiaa, fysiikkaa jne. Jokaisen lukemani kirjan jälkeen on vahvistunut käsitykseni, kuinka vähän yksilö voi elämänsä aikana saada tietoa, vaikka maailmassa on kymmeniätuhansia hyllykilometrejä eri alojen kirjallisuutta.
Olen varannut ensi kevääksi matkan Pohjois-Koreaan. Olen lukemassa kuudetta Korean historiaa ja Koreoiden oloja käsittelevää kirjaa. Vaikka Pohjois-Korea onkin tällä hetkellä ainutlaatuinen kommunistinen diktatuuri hirvittävine ihmisoikeusloukkauksineen, niin ei tarvitse mennä kovinkaan kauaksi historiassa kun Euroopasta ja entisestä Neuvostoliitosta löytyy vielä hirvittävimpiä asioita. Muusta maailmasta puhumattakaan.
Kaikki ihmiset näyttävät olevan jollakin tavalla uskovaisia. Suurimmalle osalle ihmiskuntaa uskonto on vuosituhansia vanhat legendat, toisille tiede ja talous ydinvoimineen ja kännyköineen ja joillekin maailman lopun ennusteet ilmastonmuutoksineen
Naispuolisen kaverini sosionomiopinnot (AMK) ovat viivästyneet vuosilla syystä, että hän ei millään saa tehtyä opinnäytetyötään valmiiksi. Itselltäni kyseiseen opinnäytetyöhön kuluisi aikaa noin kaksi viikkoa, mutta en voi tehdä sitä hänen kanssaan parityönä, koska en opiskele sosiaalialaa AMK:ssa.
Hän on kuitenkin kyseisenä ajanjaksona työskennellyt useissa lastenkodeissa. Työnantajat ovat myöskin kehuneet hänen ahkeruuttaan ja ammattitaitoaan. Kohta häneltä varmaankin lähtee opiskelupaikka iäksi ja oikeus työskennellä alallaan? Onko mielekästä simputtaa ihmisiä ja yhteiskuntaa yhden rupisen lopputyön takia? Kalliiksi tulee…
”Voidaan kysyä, mitä järkeä on siinä, että pidämme ensin gradua kypsyyskokeena ja sitten järjestämme erilaisia tukitoimia niille, joille gradun tekeminen ei luonnistu.”
Jos asia on nykyään näin, korkeakoulujen pääsykokeet ovat pahasti epäonnistuneet.
Voiko nykyään tutkintoihin päästä esimerkiksi vähäisen hakijamäärän takia ilman rimaa eli tasoharkintaa?
Nimimerkki ”Pääsykokeita pisteyttänyt ym.”
Kannatan. Monissa maissa on esim. Diploma-tyypin lyhyttutkintoja, joissa paperin saa jo vuoden opinnoista. Ei sillä mihinkään maisterin töihin edetä, mutta kyllä se jo jostain alakohtaisesta osaamisesta silti kertoo, paremmin kuin ylioppilastutkinto, joka on monen opiskelijan ainoa tutkinto ennen kandin papereiden valmistumista, jos ne koskaan valmistuvat.
Vastaavia tapauksia tiedän itsekin. Käytännöllisten alojen töitä, joihoin jostain syystä nykyään kuuluu kirjallinen opinnäytetyö. Tutkinnot ovat kirjallista opinnäytetyötä vaille monella valmiita, mutta niistä on tullut ylitsepääsemättömiä esteitä. Opinnäytetyön jälkeen henkilö ei välttämättä koskaan joudu enää tekemään yhtään tutkimusta tai kirjallista opinnäytettä, vaan kuka käsitöitä, kuka vaikka lastenhoitoa. Mutta jostain syystä joku on keksinyt laittaa käytännöllisten alojen ammattitutkintojen osaksi kirjalliset(!) opinnäytetyöt.
Tuota on tutkittu. Opiskelijat opiskelevat Suomessa keskimäärin noin 20-30 tuntia viikossa. Ja noin 2/3 vuodesta. Loput ajat ovat loma-aikaa (kesätöitä, joululomia, yms.). Suomessa yliopistot aloittavat toimintansa erittäin myöhään (usein vasta syyskuussa) ja vastaavasti saattavat lopettaa kevätlukukauden käytännössä jo huhtikuussa, ainakin luentojen osalta. Vaikka joku haluaisi opiskella enemmän, opetusta yliopistoissa on käytännössä vain noin 7 kuukautta vuodessa.
Kyllä niillä tiedollista merkitystäkin voi olla. Suomessa on aika paljon tehtäviä, joita voisi hoitaa vuoden yliopisto-opintojen pohjalta. Mutta johon taas ammattikoulutason koulutus ei riitä. Oma vaikutelmani on se, että yliopisto-opinnoista usein suurin osa on oman työuran kannalta hyödyttömiä. Jos on sopiva kokonaisuus, (ja nimenomaan aika ainutlaatuinen, ei sellainen, jota tekee massat), voi vuodenkin mittaisella koulutuksella hankkia sellaisen osaamisen, jolla on arvoa työmarkkinoilla. Jos se vielä tunnustettaisiin jotenkin, sitä parempi.
Eli jos yliopisto tarjoaa vaikka 5 kurssia joltain tietyltä erikoisalalta, ja haluaa juuri sen alan opinnot tehdä, niin tekemällä ne 5 kurssia oppii aika lailla sen, mitä yliopistolla on siitä aiheesta tarjota. Loput opinnot voisivat olla kaikkea siitä ympäriltä ja kauempaa, mutta eivät sitä asiaa, mistä osaamista juuri haluaa hankkia.
Esimerkkinä voisi mainita, että jos haluaa vaikka tietää kaiken viemäreistä, mitä yliopistossa opetetaan, aiheeseen suoraan tai edes epäsuoraan liittyviä kursseja ei kovin monia liene edes kaikkien Suomen yliopistojen aihepiirin kurssit yhteen laskien. Mutta vastaavasti jos haluaa erikoistua viemäreihin, ja haluaa yliopistotutkinnon, pitää opiskella 300 opintopistettä, jotta saa maisterin paperit. Suurin osa opinnoista on tällöin jotain ihan muuta kuin siitä aiheesta, mistä olisi halunnut oppia, ja jolla olisi suoraa arvoa viemäriasiantuntijana. Toki esim. kaupallisilla taidoilla, ruotsin kielen taidoilla, suhteellisuusteorian osaamisella, derivointikyvyillä ja monilla muilla taidoilla on arvoa sinänsä. Niitähän jokainen diplomi-insinööriksi opiskeleva joutuu opiskelemaan. Mutta vaikkapa suhteellisuusteorialla ei silti ole ihan kovin suurta käyttöarvoa vaikkapa viemäriremontteja pohdittaessa, eikä välttämättä suurimmalla osalla muistakaan kursseista, joista iso osa vaan on lätkäisty kaikille opiskelijoille yleissivistykseen kuuluvina, ei sen takia, että opiskelija välttämättä niillä taidoillaan omalla ammattialallaan mitään erityisesti tekisi.
> Neuvostoliitossa opetettiin kaikille lukiolaisille myös käytännön ammatti
Tämä on minulle ihan uusi tieto. Ensinnäkin se, että suuressa kommunistipellossa oli lukioita?!? Sitten se, että oikeesti?!? Ei kyllä kukaan entinen sikäläinen ole maininnut asiasta, tyyliin: ”Olen muuten myös kampaaja.”. Ei ole näkynyt tyyppien CV:eissä mainintoja… Mutta kerro ihmeessä lisää!
> Yhteen ammattiin kouluttautuminen ja kapean alan erikoisosaaminen ovat nykymaailmassa riski, aina on hyvä olla takataskussa varasuunnitelma.
On se sitten kummallista, että ne erikoisosaajat (akateemiset) työllistyvät paremmin kuin ”yleisosaajat” (ammattikoululaiset).
> Jos syystä tai toisesta haluaa tai joutuu vaihtamaan alaa, on kätevää, että on toinen ammatti valmiina odottamassa.
Voit varmaan heittää lähteillä, joista selviää, että kaikki tällaiset tapaukset iloitsee ja laulaa ja tanssii kaduilla, koska valmis ammatti odottaa kun Manua illallinen.
> Ammattikoulukoulutuksella todennäköisesti pärjää kyseisessä työssä vaikka tutkinto olisi vähän vanhempikin, siinä missä akateeminen tutkinto on työelämässä uutenakin lähes hyödytön.
Heitäpä lähteitä! Se nyt ainakin on selvää, että uusi akateeminen tutkinto on työelämässä kultaa ja uusi tai vanha ammattikoulututkinto lähinnä kissankultaa, kun työllistymistä katsotaan.
> Proffat perunapellolle lienee aika kärjistetty juttu, mutten nyt pidä kovin pahana, vaikka ennen nimitystä ko henkilöllä olisi jotain kokemusta yksityisen puolen duuneista.
Miksi? Miksi alan osaaminen ei riitä? Jättäisitkö esimerkiksi valitsemasta proffaksi alan kirkkaan tähden, jos kilpailija vaan on ollut duunissa yliopiston ulkopuolella? ”Joo, ei me sua valita, kun et oo ollut oikeissa duuneissa!”
> Työurien pidentäminen näyttää välttämättömältä, jotta voisimme säilyttää vähintään entisen elintasomme.
Miksi ihmeessä sinulle tällainen kuva on päässyt syntymään? Historian todistusaineisto kertoo muuta. Automaatio on korvannut ihmistyön hyvin suurelta osin, ja jäljellejäänyt osa on paljolti tekotyötä, byrokratiaa. Ja iso osa muustakin työstä häipyy pian, niinkin erilaiset työt kuin esimerkiksi teurastaja ja kaupankassa. Mainostusta:
http://www.anarkismi.net/aivokuume/txt/eroon_tyosta_-_bob_black.htm
Kaikkien maiden työläiset … rentoutukaa.
> ihmiset täytyy kouluttaa entistä kapeammille ammattialoille. Käyttääkseni prof. Matti Sarmelan termejä, ihmisistä tulee väkisinkin putkiaivoisia suorittajia
Nyt olisi hyvä niitä todisteita löytyä. Minäpä taas väitän, että tuo oli tilanne, kun kansalla ei ollut koulutusta ja kaikki työskentelivät maataloudessa.
> Yleissivistävän opetuksen määrästä ei kuitenkaan saisi kohtuuttomasti tinkiä, vaikka paineet erityisosaamisen opettamiseen kasvavat koko ajan.
Kummallista! Lukio ja korkeakoulutus on muuttunut paljon siitä, kun itse niitä kävin. Ja muutokset ovat yleissivistävän koulutuksen lisääntyminen. Lukiossa opetetaan enemmän terveystietoa, ja sen voi kirjoittaa kirjoituksissa. Filosofia ja psykologia on myös nyt pakollisia kursseja. Korkeakoulutuksessa on pakollinen ”atk-opetus”: Word, Excel, PowerPoint. Myös yrittäjyyttä, markkinointia, johtamista on, ainakin AMK-tasolla, pakollisena. Minä en kyllä näistä pahemmin perusta, ja minusta suunta on väärä, mutta olen kai sitten putkiaivoinen suorittaja.
> Opetuksessa tulisi painottaa kriittistä ajattelutapaa ja tietolähteiden monipuolista hyödyntämistä.
Krooh-pyyh.
> Esimerkiksi on täysin kansallisen ja kansalaisten edun vastaista pakottaa lapset ja opiskelijat käyttämään aikaansa pienen naapurimaamme Ruotsin kielen opiskeluun. Vaikka kaikki tietävät, että tämä on silkkaa hulluutta, niin yhteiskuntamme näyttää olevan historiansa vanki ja tämä aika yleisesti hyväksytään.
Jaha. Taas tällainen. Minä en esimerkiksi tiedä, että tämä on silkkaa hulluutta. Minusta se on järkevimpiä aineita, joita peruskoulussa ja lukiossa opetetaan.
> Kaikki ihmiset näyttävät olevan jollakin tavalla uskovaisia.
Se nyt on vaan sinun näköharhaasi. Minusta taas kaikki uskovaiset ovat olleet lähtökohtaisesti hulluja. Nyttemmin keski-ikäisenä luulen, että ne vaan vetää jotain roolia. Ne ei kuitenkaan sekoile kadulla sirottelemalla tuhkaa päälleen ja kuiskailemalla Ave Mariaa, kun tulee ”syntinen” ajatus, joten minusta näyttää siltä, että ne varaa hihhulin roolin johonkin mukavaan roolipelikohtaan kalenterissaan: ”sunnuntaina siveyden sipulina kirkossa”.
> Naispuolisen kaverini sosionomiopinnot (AMK) ovat viivästyneet vuosilla syystä, että hän ei millään saa tehtyä opinnäytetyötään valmiiksi.
> Onko mielekästä simputtaa ihmisiä ja yhteiskuntaa yhden rupisen lopputyön takia? Kalliiksi tulee…
On se maailma muuttunut… Itsellä on näitä samanlaisia tuttuja. Niitä on yritetty auttaa. Joskus apu ei ole kelvannut. Joskus on puurrettu yksin. Jotkut tekivät sen gradunsa valmiiksi. Jotkut keskeyttivät opinnot. Jotkut vielä hengailee oppilaitoksessa, ainakin näyttävät hengailevan. Ei ehkä suoraan tyypeille sanottu, mutta tietyn ajan jälkeen kyllä tuli ajatus, että: ”Jo on kädetöntä!”. Ja kyllä se yleinen mielipide oli ja on, että jollei vuosien jälkeenkään saa sitä graduansa valmiiksi, niin sitä saa mitä tilaa.
Pääsykokeista on kai jotain tutkimustakin. En muista nyt mistä mutta olen joskus nähnyt väitteen (todenperäisyyttä en osaa arvioida) että pääsykoe on yleensä heikompi ennustaja opintomenestyksestä kuin ylioppilastodistus.
Jos halutaan saada homma reiluksi niin ettei yksi todistus kaada kaikkea, olisi parempi antaa mahdollisuus uusia YO-koe.
Tuo ei minusta kyllä pidä paikkaansa.
1. 5v on vähemmän kuin keskimääräinen nopeus
2. nelosen keskiarvo on enemmän kuin keskimääräinen keskiarvo
3. pari kesää alan kokemusta, mikäli on oikeanlaista, on tänäpäivänä jo aika hyvin
Ainakin itselleni tuntuivat ovet aukenevan työelämään hyvin helposti, valmistuin keskimääräistä nopeammin keskinkertaisilla arvosanoilla ja minulla oli kesä alan tehdaskokemusta ja päälle kaksi kesää oikeissa alan töissä konttorin puolella.
Noilla spekseillä pitäisi olla helppo erottautua muista vastavalmistuneista työnhakijoista. Erityisesti insinöörin papereilla on liikkellä paljon porukkaa, joilla ei ole ihan oikeata työkokemusta päivän päivää ja numerotkin vähän mitä sattuu. Asentajan hommat eivät ole sitä ”oikeata” työkokemusta, kyllä valmistuneella insinöörillä tai diplomi-insinöörillä pitäisi olla kesätyökokemusta ihan oikeista insinöörihommista.
Tilastojen mukaan nopea valmistusmisaika korreloi suoraan sekä työllistymisen että palkkapussin paksuuden kanssa.
Eli väitteesi eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Vielä lopuksi, kukaan ei varmaan valita siitä että valmistuminen myöhästyy oikeiden töiden takia. Kyllä kuitenkin suurin osa pitkään opiskelleista opiskelee pitkään kun ei jaksa opiskella tai työskentelee ihan muissa hommissa kuin oman alan hommissa. Ainakin omina opiskeluaikoina opiskelijoiden opintojen hidas eteneminen johtui pääasiassa tarmon suuntaamisesta muuhun kuin opiskeluun taikka alan kannalta olennaisen työkokemuksen hankkimiseen.
Ketään ei haittaa, jos joku teekkari vetää yhden vuoden puolivaloilla kun on jossain firmassa töissä tekemässä tuotekehitystä.
Tämä pitää paikkansa, mutta tuollainen kaverihan on erittäin todennäköisesti jo oikea ammattilainen, sillä ei niillä papereilla töitä tehdä + suurin osa kaikista työntekijöistä ja opiskelijoista ovat ”keskinkertaisia” ja useimmissa tapauksissa se on täysin riittävä osaamisen taso.
Ja kaipa nyt vastavalmistuneen märkäkorvan ja valmiin ammattilaisen välillä pitäisi olla jokin ero? Ainakin omassa osaamisessa oli hurja ero kun vertasi tilannettta heti valmistumisen jälkeen siihen mitä se oli 2v kuluttua.
PS jos joku valmistuu huippuarvosanoilla, siniä on erittäin todennäköisesti semmoinen oikea huippuosaaja.
”Jos asia on nykyään näin, korkeakoulujen pääsykokeet ovat pahasti epäonnistuneet.”
Yliopiston aviisissa oli juttua siitä, että gradu jää usein tekemättä opiskelijoilta, joilla on taustalla erinomainen menestys sekä lukiossa että yliopisto-opinnoissa. Kun rima on korkealla, gradu ei edisty alkua pitemmälle.
Graduhan yleensä hyväksytään, vaikka se olisi täysin kelvoton tekele. Kaikki eivät kuitenkaan menestysnälkänsä vuoksi suostu tekemään kelvotonta, jolloin koko paperi jää kirjoittamatta.
Jenkeissä nelivuotisen kandintutkinnon on kuuden vuoden jälkeen suorittanut 57% opinnot aloittaneista, eli ihan vastaavat ongelmat on sielläkin. Maassa on toki paljon hyviä yliopistoja, joissa opinnot pääsääntöisesti suoritetaan aikataulussa, mutta valtaosa yliopisto-opiskelijoista opiskelee jossain aivan muualla.
Suomalaisissa yliopisto-opinnoissa on kaksi merkittävää erityispiirrettä: opinnot aloitetaan maailman mittapuulla poikkeuksellisen vanhoina ja tutkinnon suorittaneet päätyvät oman alan töihin poikkeuksellisen nuorina. Ongelmia on, mutta ne eivät liity niinkään opintojen tehokkuuteen kuin turhia välivuosia aiheuttaviin opiskelijavalintoihin, vähäiseen opinto-ohjaukseen lukioissa ja korkeisiin keskeyttämisprosentteihin monilla aloilla.
Roskaa. Jos ei saa gradua tehdyksi niin vika on kyllä jossain aivan muualla kuin löysissä arvosteluperusteissa. Jos ei halua tehdä kelvotonta niin mitä jos vaikka tekisi keskinkertaisen?
Tuon kyllä surkea tekosyy sille, ettei saa aikaiseksi. Ei työelämässäkään pidä tehdä ylilaatua, pitää osata tehdä riittävän hyvää. Ei pidä käyttää haponkestävää harjattua terästä semmoisessa paikassa jossa läkkipeltikin kelpaa eikä käyttää viikkoa satakiloisen rakenteen optimointiin!
Jos eivät pidä, niin työnantajien pitäisi selvästi kertoa se nykyisille teekkareille. Heidän opettajanaan voin kertoa, että teekkareilla on nykyisin ihan yleisesti sellainen käsitys, että keskimääräistä nopeammin valmistumisesta selvästi keskiarvoa paremmilla arvosanoilla ei ole työnhakutilanteessa juurikaan iloa, jos alan työkokemusta ei ole kuin kesätöistä. Tämä on oman käsitykseni mukaan taloudellisten tekijöiden lisäksi yksi suurimmista syistä siihen, että teekkarit käyvät töissä myös lukukausien aikana.
Kuka työnantaja haluaa yliperfektionistisen työntekijän? Lahjakkuudella ei ole mitään arvoa, jos tulosta ei synny. Gradun loppuuntekeminen ei välttämättä edellytä kovin suurta lahjakkuutta, mutta jostain luonteenpiirteistä se kyllä kertoo.
”Roskaa. Jos ei saa gradua tehdyksi niin vika on kyllä jossain aivan muualla kuin löysissä arvosteluperusteissa. Jos ei halua tehdä kelvotonta niin mitä jos vaikka tekisi keskinkertaisen?”
Rauhoitu ja lue. En kirjoittanut, että vika on arvosteluperusteissa. Kirjoitin, että perfektionistit eivät saa tehtyä gradua, koska asettavat riman liian korkealle. Jos he tyytyisivät tekemään perusgradun, se syntyisi muutamassa kuukaudessa, mutta kun he lataavat graduun valtavat vaatimukset ja odotukset, rupeaa perfektionistista tuntumaan, ettei hän urakasta selviä.
Mainitsemassani aviisissa myös luki, että nopeimmin valmistuvat opiskelijat, joille arvosanat ovat merkityksettömiä ja joille koulutuksella on pääasiassa välinearvo. Toisin sanoen tehokkaimpia ovat opiskelijat, jotka eivät tahdo sivistyä akateemisesti vaan jotka tahtovat työelämään tienaamaan ja etenemään uralla.
Turun yliopistossa tutkittiin tuota teemaa hiljattain kauppatieteiden saralla. Professori Matti Virenin artikkeli ”Ovatko pääsykokeet pelkkää arpapeliä?” on aika ajatuksia herättävä. Sitaatteja siitä:
”Selvitimme vuonna 2007 pääsykoemenestyksen yhteyttä pro gradu -arvosanaan vuosien 1998–2006 aineistolla ja tulos oli kaiken kaikkiaan masentava. Korrelaatio pääsykoepistemäärän ja pro gradu -arvosanan välillä oli peräti negatiivinen, vaikkakaan ei tilastollisesti merkitsevä (-0.04). Pääsykoepistemäärän ja opinnoissa edistymisen (opintopistemäärä) ja toisaalta pääsykoepistemäärän ja opintomenestyksen (arvosanat) välinen korrelaatio oli toki positiivinen, mutta sekään ei ollut tilastollisesti merkitsevä.”
”Eli ei todellakaan voi sanoa, että valitut ja valitsematta jääneet muodostaisivat kaksi selvästi erottuvaa osajoukkoa. Aivan huiput ja täydelliset ”lusmut” toki erottuvat muista, mutta heitä on loppujen lopuksi aika vähän.”
Artikkeli löytyy kokonaisuudessaan täältä:
ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/download/6859/5514
Yleensähän suomalainen yrityselämä etsii keskiarvoa – hyvää tyyppiä – ennemmin kuin huippuosaajaa tai -suorittajaa.
Tästä syystä ihan hyvin voidaan leikata tutkintoja. Yrityselämälle ainakin kelpaa kyllä lyhyetkin tutkinnot.
”Turun yliopistossa tutkittiin tuota teemaa hiljattain kauppatieteiden saralla. Professori Matti Virenin artikkeli “Ovatko pääsykokeet pelkkää arpapeliä?” on aika ajatuksia herättävä. Sitaatteja siitä…”
Mielenkiintoista. Itse olen täysin vastakkainen esimerkki.
Lukio meni pelleillen läpi. Yliopistoon en olisi päässyt, ellei oppiaineeseeni olisi valittu muutamaa hassua myös pelkän pääsykoemenestyksen pohjalta. Opinnot sujuivat minulta sitten kiitettävästi sekä pääaineessa että sivuaineissa, ja gradustakin tuli arvosanaksi laudatur. Kyse ei tosin ole kauppatieteistä.
Niin mutta mun kirjoitukseni pointti olikin, ettei tuo ole yleisesti ottaen mikään hyvä luonteenpiirre työelämää ajatellen. Harvassa on ne työt, joissa perfektionismista on oikeati hyötyä, yleensä siitä tulee haittaa kun ei tule valmista eikä osata priorisoida ja vetää suuria linjoja.
Miksi työelämään valmistautuminen olisi jotenkin huonompi asia kuin akateemisesti sivistyminen? Minun mielestäni on parempi että opiskelijat siirtyvät nopeasti työelämään kuin että he haahuilevat akateemisissa sfääreissä. Yliopisto-opintojen päätarkoitus on ainakin omasta mielestäni tuottaa ammattitaitoista työvoimaa talouselämän käyttöön.
Tuo voi johtua siitä, että jos etsii ainoastaan huippuja, niin saa varautua aika pitkään etsintään. Ainakin kun itse suoritan rekrytointia, niin toiveena ja päiväunelmana on sellainen huippumies, mutta sitten realistina joutuu tyytymään ihan mukiinmeneviin kavereihin kun yleensä on olemassa jokin tarve jonain tiettynä aikana, eikä se auta jos ensi vuonna löytyy joku paremi kuin ketkä ovat hakeneet. Parhaita kun ei luonnollisesti voi olla kovinkaan suurta määrää.
Käske niiden plarata tilastoja 🙂
Luulenpa että osaltaan harhakäsitys tulee siitä, että onhan se selvää että 9v opiskellut ja siitä 5v täysipäiväisesti töissä ollut hakkaa 4 vuotta opiskelleen ja eilen valmistuneen samassa haussa. Mutta mitäpä luulet käyvän, jos sen 9v opiskelleen kanssa samaan aikaan aloittanut, mutta 5v aikaisemmin valmistunut ja siitä eteenpäin työskennellyt kaveri onkin samassa haussa mukana? Ei tuolla pitkän linjan opiskelijalla ole mitään saumaa siinä tilanteessa.
Ei ole reilua verrata vuonna 2009 aloittanutta ja tänä vuonna valmistunutta vaikka 5v aikaisemmin opinnot aloittaneeseen ja tänä vuonna valmistuneeseen, jos se pitkän linhan opiskelija on ollut kokoajan töissä. Sitä pitäis verrata samana vuonna aloittaneeseen ja nopeasti valmistuneeseen tänä päivänä.
On joitain aloja, joilla on pomoja, jotka valitsisivat tuossa(kin) tilanteessa sen mukaan, missä hakija on opiskellut. Ja Helsinki tai Espoo eivät tällöin olisi ne opiskelupaikat, joissa opiskelleet työn saavat.
Ja syy ei olisi parempi osaaminen vaan parempi asenne: kuuliainen työntekijä, joka ei heti ole vaihtamassa työpaikkaa rekrytoidaan mieluummin.
Tässä on ydinasia. Se olisi hyvä muistaa kun höpistään ”osaajista” yms. Ei lusmua eikä kirittäjää vaan sopiva ja mukava.
Jos opiskelijoiden näkemys pitäisi paikkansa, rekrytoijien kannalta pitäisi tapahtua kaksi asiaa. Hakemuksissa pitäisi olla merkittävä määrä hyvillä arvosanoilla tavanomaista nopeammin valmistuneita, ja rekrytoijan pitäisi raakata näitä ihmisiä merkittävä määrä pois.
Ainakaan omassa toimintaympäristössäni ei ole ollut tällaista näkyvissä rekrytointitilanteissa. Nopeasti valmistuneet ovat harvinaisuuksia työnhakijoissa. Paljon enemmän on niitä, joilla on alle kakkosen keskiarvo ja yli kahdeksan vuotta opiskeluaikaa.
Työnantajat toki arvostavat vastavalmistuneidenkin kohdalla alan työkokemusta. Sitä kuitenkin nykyään alkaa olla vähemmän kuin ennen, koska yritysten kesätyö- ja harjoittelukäytännöt ovat muuttuneet. Ainoa selkeä miinus on se, jos työnhakijalla ei ole lainkaan työkokemusta mistään.
Oma näkemykseni on se, että ”ei nopeasta valmistumisesta tai hyvistä arvosanoista ole hyötyä työnantajan silmissä” -mantra on lähinnä bittilinjalaisten (tenteistä ykköstä ja nollaa) tekosyy olla ottamatta itseään niskasta kiinni.
Toinen syy tälle uskomukselle voi olla se, että todellisuudessakin jokin osa kaikkein lahjakkaimmista ja sitoutuneimmista opiskelijoista kuuluu kategoriaan takahuoneen nörtit. Heidän kohdallaan sosiaalisten taitojen/motiivien vähäisyys voi olla melkoinen haaste rekrytointitilanteessa.
Jos otetaan sama ihminen samalla taustalla ja työkokemuksella, nopeammin tai paremmilla arvosanoilla valmistunut on lähes kaikkiin tehtäviin vahvempi kandidaatti. Nopeus opiskelussa korreloi nopeuteen työelämässä, ja silloin työnantaja osaa laskea euroja.
Jopa nopeasti mutta heikohkoilla arvosanoilla valmistunut on vahvoilla moneen hommaan, jos osaa ihan suoraan kertoa motivaation olleen papereiden saamisen ulos. Itse en muista moisiin törmänneeni. Kaikkein nopeimmin valmistuneilla on tyypillisesti erittäin hyvät arvosanat.
Täsmälleen näin. Rekrytoija ottaisi mielellään sen hyvillä arvosanoilla nopeasti valmistuneen, jolla on sopivaa työkokemusta, hyvät referenssit ja hyvät työyhteisötaidot. Juuri tämä porukka ei yleensä vastaa työpaikkailmoituksiin.
Työnantaja harvoin haluaa keskinkertaisuuksia, mutta kun maailma on täynnä keskinkertaisuuksia, työnantajan on usein pakko tyytyä sellaisiin. Yliopistotutkintoa vaativiin asiantuntijatehtäviin harvoin on yksityisellä puolella sadan hyvän hakemuksen pinoa.
Tästä muuten seuraa se, että osa työnantajista on kyllin fiksuja ottaakseen hyvillä papereilla valmistuneita ihmisiä, joilla ei ole alan työkokemusta. Siitä joukosta voi löytää helmiä, vaikka sitten tarvittava investointi ja riskit ovat vähän suurempia.
Todennäköisesti pääsykokeiden merkitys riippuu kovin paljon oppialasta. Voisin kuvitella, että esimerkiksi taidealoilla pääsykoe korreloi paljon paremmin menestyksen kanssa kuin ylioppilastodistus, koska ylioppilaspapereissa ei ole jälkeäkään siitä osaamisesta, mitä opiskeluissa tarvitaan.
Teknisellä alalla yo-paperit ovat todennäköisesti aika hyviä ennusteina, koska yo-kirjoituksissa mitataan samoja asioita kuin pääsykokeissa. Mutta sen lisäksi esimerkiksi kielellisillä valmiuksilla voi olla suurikin korrelaatio opintomenestykseen, vaikka niitä ei pääsykokeissa kysytä. (Toivoo nimim. ”opinnäytteiden ohjaaja”)
Kauppatieteissä tilanne on vielä se, että pääsykoe on jossain määrin lukemispohjainen motivaatiomittari. Sen toimivuus riippuu siitä, kuinka hyvin se mittaa opiskelumotivaatiota. Uskaltaisin veikata, että sama huono korrelaatio jatkuu pääosassa niistä aloista, joissa pääsykokeessa on merkittävä määrä ulkoaopiskelua.
Lääkiksessä asiaa aikanaan tutkittiin, kun siirryttiin nykytyyliseen pääsykokeeseen. Silloin huomattiin, että tietyt osat korreloivat opintomenestykseen paremmin kuin toiset osat. Ulkolukuun perustuvat osat eivät korreloineet parhaiten, vaikka opiskelussa on hyvin paljon nippeleiden opiskelua. Samoin Helsingissä biologian puolella käytiin voimakastakin keskustelua siitä, että ulkolukupainotteinen pääsykoe ei tuonut aivan oikeaa ainesta esimerkiksi ekologiaa opiskelemaan.
Pääsykokeet ovat parhaimmillaankin karkea seula. Tosin Virénin tulos sinänsä ei vielä kerro kaikkea. Pääsykoe voi olla absoluuttisen toimiva, vaikka järjestys menisikin sekaisin sen jälkeen. Todellinen kysymyshän on se, kuinka ulosjääneet olisivat pärjänneet vs. sisäänpäässeet. Tähän on kuitenkin vaikea järjestää sellaista testiä, joka olisi juridisesti toimiva.
Me teimme joskus 1970-luvulla samanlaisen tutkimuksen valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Pääsykoe ei ennustanut menestystä mitenkään. Ainoa, joka ennusti, oli äidinkielen arvosana yo-kokeissa, mutta se vanha ainekirjoitus on kai ylkioppilaskokeista nyt poistettu, koska se suosi liikaa lahjakkaita ahkerien kustannuksella.
On tietysti huomattava, että otoksessa on mukana vain niitä, jotka pääsivät sisään. Sitä se ei kerro, kuinka huonoja tai hyviä olisivat olleet ne, jotka karsiutuivat selvin numeroin pois.
Kysymykset ja vastaukset olivat ehkä hieman eriasioista.
Tarvitaanko kaksivuotisia ”maisteriohjelmia” muuntokoulutukseen ja amk-jatko-opintoihin? Kyllä, eteenkin joustava muubntokoulutus on tarpeen – elämän aikana näitä MBA jne tutkintoja hankimme varmasti useita.
Tarvitaanko uutta korkakoulututkintolajia, joka olisi kaksivuotinen? Tuskinpa, se ei johda oikein mihinkään eikä liene työnantajienkaan intresseissä.
Tarvitaanko kaksivuotinen koulutus ammattiopiston ja ylioppilastutkinnon jälkeen? Kyllä, sellainen on jo melkein olemassa – aiemmin se oli yo-merkonomi, joka vanutetiin hölynpölyllä amk-tradenomiksi.
—
Melbournen-mallissa yliopistoihon on huomattavasti nykyistä vähemmän sisäänottoputkia. Kukaane i oikein ymmärrä biomateriaalitekniikan tai elintarvike-ekonomian oman perustutkinnon markkinoimisen ideaa. Ajatus on että yliopiston perusopinnot valmistavat hieman laajemmin.
Toinen puoli Melbournen-mallia on perusopintojen päälle tarjottavien syventymisvaihtoehtojen monipuolisuus. Parissa vuodessa on näkemys siitä minne haluaa ja kykenee erikoistumaan on kasvanut lukion kehnon opinto-ohjauksen antamista nuoteista.
Ida: annetaan oppimiseen ja menetelmätaitoihin suuntautunut perusopetus yliopistoissa, jonka päälle pystyy erikoistumaan. Tämä mahollistaa elinikäisen oppimisen ja joustavan muuntokoulutuksen.
Somessa on liikaa amk- ja yliopisto-sisäänottoputkia. Elinikäiseen oppimiseen ja alojen noepaan kehittymsieen pitäisi pystyä vastaamaan – vaikka osana työllisyysstrategiaa. Kun Helsingin yliopisto kouluttaa liikaa teologeja, mutta liian vähän pyskologeja – niin (kuten nykyisinkin) hyvässä tilanteessa teologeista saadaan psykologeja kahdessa kolmessa vuodessa.
Opetusministeri saisi poisettua nuorison syrjäytymisen, jos teatteri- ja muiikkialan koulutuspaikkoja olisin noin 10 000 aloiuspaikkaa vuodessa ja viestinnän ja tiedotusopin paikkoja saman verran.
Yhetiskunnan rahat toki menisivät hukkaan, koska työtä ja toimeentuloa ei löysy. Ei löysy amk-kuvataiteilijoille ja monelle muullekaan…
Työnantajan näkökulmasta – voiko työlämässä selvitä lapsi, joka ei usaklla poistua kotipaikkakunnaltaan ja saa itkupotkuraivarin, kun ei toteuta haavettaan taitelijanäyttelijälaulajana.
Lukion opinto-ohjauksen ammtitaitoa olisi paranettava roimasti.
Tutkintouudistus ja opintoaikojen rajaus teki nykyisistäkin tutkinnoista jo liukuhihnaopintoja. Opiskelijoilla ei ole enää aikaa haahuilla yleissivistävillä tai muuten vain kiinnostavilla kursseilla. Yliopisto-opintoja ei ole järkeä lähteä tuolla tavalla viilaamaan, koska kaikki on pois opiskelijan tulevasta akateemisesta työkalupakista ja vaikuttaa myös hänen tulevaan kykyynsä soveltaa oppimaansa.
Meillä on jo neljä erilaista työelämään suoremmin tähtäävää koulutuslinjaa: oppisopimus, ammattikoulu, ammattilukio ja AMK. Eikö se riitä?
Olisi reilumpaa sanoa suoraan, jos yliopistot halutaan muuttaa ammattikorkeakouluiksi.
Paitsi lääketieteelliseen kaksinkertaistaa pikaisesti ainakin pariksi vuodeksi.
Luulisin, että siellä on parempi mahdollisuus tieteellisen tutkimuksen tekemiseen yksityisellä puolella, joka helpottaa liikkuvuutta. Meillä hukataan tämä mahdollisuus.
Et ole ”täysin päinvastainen” esimerkki, vaan sovit hyvin kuvaan. Virenin artikkelin pointti on siinä, että moni sellainen, joka jollain valintaperusteella ei nykyään yliopistoon pääsisi, pärjäisi yliopistossa varsin hyvin. Ja että pääsykoeruletista jotain kertoo juuri se, että eri valintaperusteilla valituiksi tulisivat ihan eri henkilöt. Korrelaatio on yllättävän vähäistä eri valintamenetelmillä valittavien kesken.
Itse kuulut ilmeisesti juuri sellaiseen ryhmään: lukiopaperein ei olisi yliopistoon ollut asiaa, mutta pääsykokeiden kautta päädyit, ja hyvin arvosanoin läpi. Jos pääsykokeesi olisi sattunut menemään huonosti, tai jos sisäänpääsyjärjestelmä olisi ollut toisenlainen, et kenties olisi päässyt yliopistoon. Kyse on siitä, missä määrin valintajärjestelmä osaa oikeasti tunnistaa opiskeluedellytykset. Opiskeluedellytykset kun ovat paljon muutakin kuin muutaman asian ulkoamuistamiskykyä ja paperille kirjaamiskykyä, joita pääsykokeet testaavat. Testaamatta jää sen sijaan niin motivaatio, kyky toimia ihmisten kanssa, osaamisen syvällisyys, kyky oppia itsenäisesti (valintakokeista pääsee läpi myös niin, jos maksaa riittävästi jollekin, joka tankkaa asiat päähän), jne.
Taidealojen pääsykokeet ovat ihan oma lukunsa, koska pääsykokeiden arvostelu on paljon subjektiivisempaa kuin vaikkapa tekniikan alalla. Taidealalla sisäänpääsymenestykseen oppilaitoksiin voi varsinaisen taidesuorituksen lisäksi vaikuttaa mm. se, mihin sukuun kuuluu, mikä on ulkonäkö (ei merkkaa kaikessa taiteessa, mutta esim. näyttelijäntyössä tai vaikkapa laulusolistin osalta se voi merkata aika paljonkin), ketkä ovat olleet opettajina jne.
Taidealoilla haku perustuu periaatteessa pääsykokeeseen. Käytäntö ei ole niin yksinkertainen. Hakemukseen kun pitää ainakin osalla taidealoista kirjata aiemmat opinnot ja opettajat. Valinta tapahtuu tällöin periaatteessa valintakokeen perusteella, mutta käytännössä historialla voi olla olennainenkin vaikutus. Haku olisi tasapuolisempaa, jos pääsykoelautakunnat eivät saisi tietää hakijan nimeä eikä taustaa, vaan arvostelu tehtäisiin puhtaasti suorituksen perusteella. Käytännössä osan kohdalla naama voi olla tuttu, mutta silloin arvostelijoiden pitäisi jäävätä itsensä sellaisten hakijoiden kohdalla, mikäli mahdollista.
Syy sille, miksi arvostelijat haluavat tuntea niin aiemmat opettajat, henkilöhistoriat kuin muutkin asiat on siinä, että taidealoilla ratkaisevaa ei ole vain nykytaso, vaan sitäkin enemmän kehityspotentiaali: arvio siitä, mihin henkilö voisi koulutuksen myötä yltää. Valinnan edellytyksenä on se, että taso voi yltää yli vaaditun riman loppuhetkellä. Henkilö, joka on jo saanut kaiken mahdollisen koulutuksen, ei ole välttämättä enää kovin kehityskykyinen, toisaalta taas vähän aiemmin koulutettu on riskitapaus, koska tämän potentiaalia on vaikea ennustaa. Nykysysteemissä juuri näitä varmoja tapauksia (joilla on jo ennestäänkin vaikkapa korkeakouluopintoja tai pari korkeakoulututkintoakin) kannattaa taidekorkeakouluihin valita, koska nämä valmistuvat todennäköisimmin (yliopisto saa rahat koko tutkinnon suorittamisesta, vaikka tosiasiassa sisään päässeellä olisi jo valmiiksi 80-90 % opinnoista tehtynä). Taidealoilla monilla on suorastaan läjä tutkintoja.
Mitä tekniikkaan tulee, niin ei sekään ihan ongelmatonta ole, että tekniikan alalla valinnat tehdään fysiikan ja matematiikan taitojen pohjalta. Itse tunnen monta esimerkiksi ohjelmistopuolen ihmistä, jotka ovat lähinnä naureskelleet valintamenetelmille. Yliopistotason matematiikkaa ja fysiikkaa ei ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen esim. juuri ohjelmointipuolen opiskelussa tarvita, mutta valinnat tehdään niiden taitojen pohjalta. Jotenkin valinnat toki täytyy tehdä. Mutta ei se automaatio ole, että tekniikan alallakaan valintakokeet oikeasti kauhean osuvia aina olisivat valintatapana.
Tutkintouudistus kohteli kaltoin joitain aloja. Isot, hyvät, työläät kurssit muuttuivat entistä vähän opintopisteitä tarjoaviksi ja niiden rinnalle piti lisätä paperintuottamiskursseja, jotta tutkinnon pisteet saatiin kohdalleen. Sitten nämä hyvät kurssit kevennettiin pisteiden mukaisiksi.
Tulos: tutkinto huononi.
No, meillä teknis-tieteellisellä alalla voisi todeta D-työn edustavan tätä 6-12 kuukauden ohjattua työharjoittelua. Siitä on vain kirjoitettava jonkinlainen raportintapainen, joka osoittaa ihmisen ymmärtäneen, mitä on tehnyt. Sitä kutsutaan diplomityöksi.
Eikä tämä ole mitenkään diplomi-insinööreihin rajoittunutta. Puolisoni teki Helsingin yliopistossa gradunsa palkattuna laitoksen työntekijänä, vaikka jotkut lehtorit pitivät tätä akateemisesti kunnianhimottomana.
Tämmöistä olen työelämässä nähnyt. Tiedän erään kohtuullisen suuren yrityksen, joka on ihan systemaattisesti palkannut tekniikan tohtoreita, vaikka väitöskirja on eri alalta kuin firman toiminta. Tulokset ovat olleet hyviä. Jos mies tai nainen suorittaa tohtorin tutkinnon kuudessa–kahdeksassa vuodessa fuksiksi tulon jälkeen, oppii hän muunkin teknisen työn erittäin nopeasti.
Ja nopeasti valmistuneena voin kertoa, että molemmat yllä esitetyt kuviot ovat todellisia. Työnantajat vierastavat kyllä nopeasti valmistunutta arvosanakonetta, mutta kun töihin on päässyt, on hienoa olla kolmikymppisenä kokenut asiantuntija, jolle on kertynyt säästöjä (ja eläkettä). Perhe-elämäkin on helpompaa.
Itse ainakin sain opiskelijaelämästä tarpeekseni parin, kolmen vuoden jälkeen. Ei sitä riekkumista ja rellestystä jaksa kuin aikansa. Ei näin keski-ikäisenä enää jaksaisi tehdä täyttä työpäivää ja viettää öitä baarissa. Silloin aikanaan rellesti kiltaörmyjen kanssa ja suoritti silti 60 opintoviikkoa vuodessa yli 4,5 keskiarvolla.
Tämä muuten selittää rekrytointikäytäntöjen eroa Suomessa vs. esim. Britannia ja Yhdysvallat.
Täällähän ihmetellään, miksi Suomessa halutaan väkeä jolla on työkokemusta, kun taas anglosaksisessa maailmassa palkataan joku joka on valmistunut hyvillä papereilla nopeasti, vaikkei tämä olisi tehnyt yhtään palkkatöitä, jo jopa silloinkin kun opinnot ovat joltain ihan muualta alalta. Tyyppiesimerkkinä: taiteita opiskellut palkataan pankkiin.
Tämä johtuu ainakin osittain palkkaamis- ja erottamiskulttuurin eroista. Suomessa paheksutaan firmaa, joka palkkaa yliopistosta valmistuneen nuoren ja pistää vuoden päästä pihalle, jos tämä ei osoittautunut nousevaksi tähdeksi. Merten takana tämä on normaalimpaa: riskejä otetaan puolin ja toisin, ja jos homma ei natsaa, niin pistetään poikki. Suomessa näin ei tehdä, ja on erittäin paheksuttavaa laittaa pihalle työntekijä vain siksi, että tämä ei ole huikea ylisuorittaja.
Niinpä meillä tyydytään keskinkertaisiin suorituksiin ja maksetaan keskinkertaisia palkkoja. Useimmat meistä ovatkin keskinkertaisuuksia, minä ainakin, joten usein tämä tuntuukin ihan kivalta. Mutta siitä myös seuraa, että jos jokin firma tarvitsee maailmalla pärjätäkseen ehdottomia huippuja, sen pitää olla rekrytoinnissaan erittäin varovainen.
Suomi ei tosin ole tässä suhteessa vielä ollenkaan niin jäykkä kuin vaikkapa Ranska tai Saksa, puhumattakaan Italiasta.
Pääsykokeen ensisijainen tarkoitus on mitata koulutettavuutta. Hyvä koulumatematiikan ja -fysiikan osaaminen kertoo siitä, että ihmisen loogis-rationaalinen päättelykyky on hyvässä kuosissa. Tämä on koulutettavuuden kannalta erinomaisen tärkeä asia, koska tietotekniikka on teoriapohjaltaan sovellettua matematiikkaa.
En mitenkään välttämättä ole sitä mieltä, että teknisen alan nykyiset pääsykokeet olisivat parhaita mahdollisia. Melkein pikemmin olen sitä mieltä, että jos pääsykokeita halutaan karsia ja käyttää ylioppilaskokeita tilalla, tekninen ala on hyvinkin vahva kandidaatti siinä. Osittain tietysti senkin takia, että alalla ei tarvitse löytää huippujen huippuja, vaan vetää viivaa sinne harmaaseen massaan.
Mutta mikä olisi vaikkapa tietotekniikassa parempi pääsykoemenetelmä koulutettavuuden mittaamiseen kuin nykyinen matematiikkaan ja fysiikkaan perustuva testaaminen?
Pääsykokeita puolustaa opiskelumotivaation mittaaminen.
Osa ihmisistä jättää ylipäätään tulematta pääsykokeisiin, osa pääsykokeisiin lukiessaan huomaa, että aihepiiri ei ylipäätään oikeasti kiinnosta. Maksullisiin valmennyskursseihinkaan osa ei jaksa osallistua.
Toivon ainakin lääkärini olevan motivoitunut alalle ja veronmaksajana on ihan hyvä asia, että kallista lääkärikoulutusta annetaan siitä kiinnostuneille eikä vain itseään etsiville, jotka eivät muutakaan tekemistä keksineet.
Poliittinen kysymys on, että halutaanko ylipäätään miesten opiskelevan yliopistoissa? Jos käytössä on vain lukio- ja ylioppilastodistukset, yliopistot naisistuvat vielä nykyistä enemmän.
Pääsykoe antaa aidon mahdollisuuden motivoitua ja muuttaa elämää rilluteltujen teini- ja lukiovuosien jälkeen. Helppoa se ei ole. Mahdollista sen on silti oltava.
Vähän lisää painoa pitkälle matikalle, fysiikalle ja kemialle ja kielitaidosta vain yksi pistemäärä niin kuin matematiikastakin.
Sanotaan näin, että eräiden matematiikan osien hallinta voi ehkä kertoa koulutettavuudesta ohjelmoinnin saralla. Toisaalta osa erittäin hyvistäkin ohjelmoijista on ollut aika tumpeloita koulumatematiikassa. Matematiikastahan ohjelmoinnissa tarvitaan joukko-oppia logiikkaa, mikäli sitä nyt edes haluaa pitää nimenomaan matematiikan osa-alueena. Pitkälle pärjää jo + ja – -tyyppisillä operaatioilla. Mitään hienoja derivointi- tai integrointitaitoja (johon liittyy paljon ulkomuistettavaa asiaa) ei tarvita, joita koskevia taitoja puolestaan esim. nykyään pääsykokeet teknillisiin yliopistoihin testaavat matematiikan kokeessa.
Omasta mielestäni koodareille pitäisi olla aika erilainen koe kuin ne fysiikan ja matematiikan kokeet, jotka on suunnattu kaikille teknillisiin yliopistoon diplomi-insinööriopintoihin aikoville (jonka takia koetehtävät sisältävät niin paljon juuri esim. differentiaalilaskentaa, jolla taas peruskoodari ei tee mitään).
Ps. Joskus kuulin muuten sellaisen luvun, että teknillisistä yliopistoista valmistuneista noin 90 % ei tarvitse koskaan työssään differentiaalilaskentaa. Silti kaikille teekkareille opetetaan differentiaalilaskentaa ensimmäisinä opintovuosina, vaikka monilla opintoaloista sitä (saati muuta korkeampaa matematiikkaa) ei käytetä edes osana oman alan opintoja, saati työelämässä.
Pitkän matikan painon kasvattaminen ei rajattomasti asioita muuta, kun jo vuosia on ollut niin, että korkeakoulualoituspaikkoja pitkän matematiikan aloille on enemmän kuin pitkän matematiikan opiskelijoita yhteensäkään. Fysiikan ja kemian opiskelijoista suurin osa puolestaan on pitkän matikan lukijoita… näitä koskevien painoarvojen nostaminen voi ehkä nostaa aavistuksen miesten osuutta yliopistoissa, mutta koska jo nyt pitkän matematiikan sekä fysiikkaa ja kemiaa lukeneista suurin osa pääsee yliopistoon (tai ainakin ammattikorkeakouluun), kokonaan uusia yliopisto-opiskelijoita ei tätä kautta rajattomasti löytyne.
Keskeinen tapa parantaa miesten mahdollisuuksia päästä yliopistoon koskee omasta mielestäni sitä, miten armeijassa olevat miehet voivat valmistautua pääsykokeisiin – ja miten he voivat parantaa yo-arvosanojaan. Nythän ”toisella” kierroksella olevat naiset saavat huomattavan edun, kun voivat halutessaan valmistautua koko vuoden pääsykokeisiin ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen, siinä missä miehet erkaantuvat lukion jälkeisenä vuotena aika täysin kouluaineista. Vastaava koskee osin ylioppilaskirjoitusten korottamista. Moni huonosti kirjoittanut nainen saa ylioppilasarvosanoja korotettua seuraavana syksynä. Vajaa puolet miehistä on vastaavasti tuolloin armeijassa. Vaikka sieltä korottamaan päästetäänkin (eli saa olla yo-kirjoituspäivän vapaalla), valmistautumismahdollisuudet ovat olemattomat. Itsekin kävin aikoinaan kokeilemassa arvosanan korotusta armeijasta käsin. En ollut kevään yo-kirjoitusten jälkeen kirjoittanut sivuakaan tekstiä. Armeijassa ei kirjoitettu tyyliin 20 sanaa pidempiä tekstejä. Oli aika erikoista alkaa kirjoittaa. Arvosana ei toki noussut, koska mitään valmistautumismahdollisuutta ei armeijassa ollut. Aamusta iltaan oli menoa vielä siinä vaiheessa.
Yksi tapa parantaa miesten mahdollisuutta päästä yliopistoon olisi se, että kun yo-sääntöjen mukaan kirjoitukset pitää tehdä kolmena peräkkäisenä kertana, tehtäisiin sellainen sääntömuutos, että armeijan käyminen (ja vaikka äitiyslomakin) ovat kelvollisia syitä siirtää kirjoituskertaa tulevaisuuteen sillä tavoin, ettei kertojen tarvitse niiden takia olla peräkkäiset. Eli esim. syksyllä kirjoitusrupeaman aloittanut ja keväällä päättänyt, joka menee sitten kesällä armeijaan, saisi käyttää halutessaan kolmannen kirjoituskerran armeijan jälkeen sen sijaan, että se kerta kuluu kesken armeijan, kuten nyt.
Tässä onkin ero diplomi-insinöörin ja insinöörin välillä. Diplomi-insinööri-ihanteeseen kuuluu ajatus teknillis–tieteellisestä osaamisesta. DI ei pelkästään osaa asioita käytännössä. Hänen tulee ymmärtää se, miten hänen soveltamansa teknologia nivoutuu yleiseen tieteitten järjestelmään ja miten tekniset nyrkkisäännöt seuraavat luonnonlaeista. Tämä mahdollistaa sen, että diplomi-insinööri kykenee tietoisesti kehittämään alaansa eteenpäin.
Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Se tarkoittaa fuksivuoden yhteisiä insinöörimatematiikan ja -fysiikan opintoja. Se tarkoittaa sitä, että kaikki kone- ja rakennusinsinöörit lukevat statiikan ja dynamiikan teoriaa ja vastaavasti sähköinsinöörit piirianalyysiä ja sähkömagnetiikkaa.
Lopputuloksena on luonnollisesti ammattimies, joka on unohtanut kaiken oppimansa, mutta muistaa hämärästi, että ne käytännön työssä tarvittavat säännöt eivät ole tulleet taivaasta vaan että ne seuraavat kokeellisesti päteväksi todetusta teoriasta. Samalla se vuosia kestänyt matematiikan jauhaminen (lukiosta noin neljänteen vuosikurssiin, yhteensä ainakin seitsemän vuotta) on syövyttänyt mieleen tiettyjä toimintamalleja, jotka kestävät läpi elämän. Näistä insinööripiirteistä DI:tä arvostetaan ja niistä hänelle maksetaan palkkaa. (Niistä diplomi-insinöörejä myös oikeutetusti kritisoidaan.)
En osannut tuosta vielä kaivaa sitä taikasanaa, että mikä se ”erilainen koe” olisi.
Ylioppilaskirjoituksissakin matematiikan kokeessa voi pärjätä useammalla eri tyylillä. Yksi osaa koulukurssin läpikotaisin ja on harjoitellut yo-tehtäviä harjoittelemasta päästyään. Toinen on toiminut normaalin nuoren tavoin (= laiskasti), mutta pingertää itselleen hyvän arvosanan keskittymiskyvyllään, logiikallaan ja MAOLin taulukoilla. Lisäksi kokeessa on valinnanvaraa tehtävien suhteen, jolloin esimerkiksi tilastojen ja todennäköisyyslaskennan tehtävän pitäisi sopia hyvin fiksulle algoritmikolle.
Kommentti matematiikan vaatimasta ulkoaoppimisesta on minusta jo vähän erikoinen. On aika vaikea löytää ainetta tai asiakokonaisuutta, joka vaatisi vähemmän ulkoaoppimista. Ei niitä ainakaan tietotekniikan piiristä löydy (syntaksit, APIt, konventiot).
Jotta esimerkiksi tietotekniikan opiskelijoille kannattaisi tehdä oma koe, niin silloin pitäisi löytää koe, joka mittaa koulutettavuutta paremmin kuin matematiikan ja fysiikan yo-kokeet. Jos kokeessa kysytään vaikkapa algoritmiikkaa tai jopa ihan ohjelmointitehtäviä, se mittaa enemmän kokemusta kuin koulutettavuutta. Kouluaineissa kokemuksen vaikutus on huomattavasti vähäisempi.
Pääsykokeessa kysytyillä asioilla ei välttämättä tarvitse olla mitään tekoa opiskeltavan alan kanssa. Yliopistotasollakin tietotekniikan opetus lähtee nollasta. Sillä ei myöskään ensisijaisesti tähdätä yksinkertaiseen koodinvääntämiseen, vaan abstraktimmalla tasolla tapahtuvaan suunnitteluun.
Kaikista kouluaineista ilmeisesti fysiikka on kaikkein paras indikaattori käytännön loogis-rationaalisesta ajattelusta. Se mittaa matemaattisen osaamisen lisäksi myös tiettyjen abstraktien asiayhteyksien osaamista ja yhdistelemistä tavalla, jota pelkkä matematiikka ei tee.
(Mitä muuten tulee differentiaalilaskentaan ja yliopistotason tietotekniikkaan, niin kuis vaikkapa Aallosta T-61.5100 tai Tampereelta SGN-xxxx…)
Sitähän se tarkoittaa. Opinnot ovat yhä kuin sata vuotta sitten. On vain tapahtunut sellainen muutos, että nykyään teknillisissä yliopistoissa opiskelevista merkittävä osa ei enää edes opiskele esimerkiksi jotain mekaniikkaa käsittelevää alaa. Suhteellisuusteoriat, Heisenbergin epätarkkuusperiaatteet yms. opetetaan toki kaikille fukseille. Mutta tosiasiassa opiskelijoista merkittävä osa sitten jatkaakin opintojaan esim. ohjelmoinnin, tuotantotalouden, tietojohtamisen, turvallisuustekniikan, käytettävyystutkimuksen (paljolti psykologiaa) tai jonkin muun alan piirissä, jossa sovellettava matematiikka on pääasiassa yläastetasolla opetettua, ja joissa fysiikan opinnoilla eivät opiskelijat pääsääntöisesti tee yhtään mitään.
Olen itsekin sitä mieltä, että DI:llä täytyy olla jonkinlainen yleissivistys tekniikan alalta. Ja hyvä niin.
Keskusteluaiheena oli kuitenkin nyt se, voisiko lyhyttutkinnoilla olla mahdollisuuksia. Vastaan, että esimerkiksi sellaisille koodareille, joilla olisi yliopistosta käytynä vaikkapa vain 60-120 opintopisteen kokonaisuus puhdasta ohjelmointia, olisi takuulla työmarkkinoilla kysyntää. Nykyään tutkinnon koostumuksesta iso osa on ”yleissivistäviä” kursseja, jotka on ihan kiva tietää, mutta joista ei ensinnäkään työelämään siirtyessään muista enää juuri mitään (esim. ne pakolliset fysiikat ja matiikat ja kemiat teknillisissä yliopistoissa, jos alalla ei yliopistotason matematiikkaa yms. edes käytetä), ja jotka eivät ole työn kannalta muutenkaan välttämättömiä.
”koodareita” opettaneena joudun kyllä toteamaan että kyllä ne tyypit jotka oppivat parhaiten diffisyhtälöitä ratkomaan, yleensä oppivat myös paremmin koodaamaan. Ei siksi että niistä olisi jotain hyötyä, vaan ihan muista syistä.
Todennäköisesti kyse on jostain vähän samanlaisesta kuin siinä että 100m finalisteilla on aika lihaksikas yläkroppa. Eihän sitä niillä hartialihaksilla juosta, mutta kyse on pikemminkin ruumiinrakenteesta.
Erastothenes Aleksandrialainen:
Lisäksi tuo ammattimies muistaa hämärästi minkä kirjan kannesta pitää puhaltaa pölyt, jos uralla tulee vastaan jotain joka yllättäen vaatiikin vaikkanytsitten matematiikkaa.
Jos tähtää töihin joissa on suht’ varmaa ettei matematiikkaa tai muita yllätyksiä tule ikinä vastaan, ehkä tässä olisi juuri sopiva paikka vetää raja korkeakoulujen (nykyään yliopisto) ja opistojen (nykyään AMK) väliin?
AMK:sta poispäin ohjaavat tietysti nykymaailman paineet ylikouluttautumiseen. Åkea lainatakseni:
Samaa teemaa ovat sivunneet mm. Viherinssi (myös tässä) ja Tiedemies (myös tässä).
Tilanne on vähän niinkuin riikinkukkonaarailla joilla on varaa valita pitkäpyrstöisempikin uros. Kukkonaaras on työnantaja, ja pyrstö on tutkintotodistus – kyllä kannustettaessa pyrstöt kummasti pitenevät.
Taustalla lienee joka-ei-työtä-tee-ei-sen-syömänkään-pidä -moraali yhdistyneenä maailmaan jossa yksi vaatturi ompelukoneen kanssa vaatettaa tuhansia ihmisiä ja yksi talonrakentaja koneineen rakentaa asunnot sadoille. Loppujen täytyy vähintäänkin näyttää ahkerilta saadakseen osuuden tuotetuista vaatteista ja asunnoista. Luolamiesvaistoillekin on liian läpinäkyvää jos puolet lopusta porukasta kaivaisi ojaa jota toinen puoli täyttäisi, mutta palaneen käry on vaimeampi kun puolet porukasta tekeekin väitöskirjoja joita toinen puoli hyväksyskelee. Tällä blogilla oli joskus osuva lainaus ”Maailmassa ei ole pulaa muusta kuin työstä, joka antaa oikeuden osuuteen niistä asioista joista ei ole pulaa”.
Toisaalta sitten täytyisi pitää motivoituneina myös ne vaatettajat ja talonrakentajat – sekä koodarit ja myös matematiikan taitajat [**]. Ja äskeinen pula-sitaatti koskee kai lähinnä vauraita länsimaita.
Ihan katkera käytännön havainto. AMK-taustaisilla on juuri vaikeuksia softanteossa, koska eivät oikein osaa matematiikkaa. Tietokannoissakin olisi hyvä tuntea relaatioiden taustalla olevaa logiikkaa ja sovelluksissa käyttölittymäsuunnittelijan aivoituksia muokataan matematiikan kautta koodiksi. No, excel-softaa sentään syntyy.
DI:t ovat oikeastaan nykypäivän rautakouraduunareita, tietoyhteiskunnan raksajengiä. Työelämäkin on muuttunut lähemmäksi haalarihommia.
Amk-koulutuksen ongelma on liian vähän teoriaosaamista ja liian vähän käytäntöä, lisäksi kova markkinointi. Osa amk-tutkinnoista on tehty väen väkisin korekakoulututkinnon näköisiksi, insinööriopinnot olivat tosin jo aiemmin BSs tasoa hyvissä paikoissa.
Töistä löytyy pitkän urapolun amis-teku-DI käyneitä, heillä on ollut motivaatio kohdallaan vähän myöhemmin elämän varrella. Nykymallilla se lienee aika mahdotobn, kun ammattiopistojen ja amk:n välillä on iso rako.
Nuo ominaisuudet varmaan korreloivatkin keskenään aika monella (joskin poikkeuksiakin on). Mutta taustapointtina kommentilleni oli siis keskustelun aihe, eli että voisiko lyhyemmille tutkinnoille olla sijaa. Ja vastaukseni oli se, että jos henkilö käy vain valikoidun joukon ”oman alan” kursseja yleissivistävien kurssijoukkojen sijaan (joihin lukeutuu esim. koodaamisen tapauksessa niin yliopistomatematiikat differentiaalilaskentoineen, fysiikat, kemiat kuin ruotsin kurssitkin), ja sivuainejututkin jätetään pois, suhteellisen suppeallakin oppimäärällä (esim. 60-120 opintopistettä) voinee hankkia varsin hyvän pohjan omalle alalleen, ja loput opetella sitten töissä. Tuolloin säästyisi myös esim. 3 vuotta opiskeluaikaa, jonka voisi viettää opiskelun sijaan töissä, vaikkei sitten maisterin papereita koskaan käsiin saisikaan.
Sanottakoon nyt tässä näin ilman liityntää otsikkoon.
Että työkkäreissä ei tehdä oikeata työtä työttömien hyväksi. Vaan työkkäreissä työtä tekevät virkalijat tekevät työtä selviytyäkseen ja pysyäkseen työllisinä työllisten statuksella ja työllisten markkinoilla.
Siis, mitä opiskellut, kielitaitoa omaava, ja maailmalla työtä tehnyt Suomessa syntynyt, suomalainen hyötyy siitä, että työkkärin nuoret naiset osoittavat em. pilipali-työtä tai muuta virastossa määrättyä silpun tekemistä jossain Temin määräämässä aktiviteetissa.
Hyvä asia :
Tänä vuonna sainkin pitää veronpalautukseni toimeentulotuen laskennassa. Mutta eipä em tullut kuin Manulle illallinen. Vaan tuli ostaa toimeentulotukiavustuksella printteri ja tulostaa tällä virallisemman muotoinen kirje sosiaaliviranomaiselle.
Lyhyttutkinnot on monelta taholta tyrmätty yllättävän suoraan. En käsitä keneltä se on pois, jos tällaisia olisi. Näen ainakin kaksi ryhmää, joille lyhyttutkinto olisi mielekäs, ensinnä (nuoret) yliopisto-opiskelun keskeyttävät, jotka eivät välttämättä koskaan suorita yliopisto- tai muutakaan tutkintoa, jolloin saisivat edes lyhyttutkinnon, ja toisaalta keski-ikäiset aikuisopiskelijat, joilla on jo ennestään tutkinto tai joitten ei kannata enää pidempiä tutkintoja suoritella.
Lyhyttutkinnon vain pitäisi olla tarpeeksi vapaamuotoinen, ei saisi sisältää pakollista pientä sälää, kuten virkamiesruotsi, tietokoneen käyttö, määrätyt sivuaine- tai menetelmäkurssit, vaan nämä voi säästää kandiin. Pari opintokokonaisuutta voitaisiin vaatia, mutta ainakin aikuisopiskelijan pitäisi saada räätälöidä tutkinto omaan taustaansa nähden juuri sitä mitä tarvitsee. Aikuisopiskelijalle tutkinto olisi joko lisätutkinto esim. maisterin päälle tai alanvaihtotutkinto tai tietynlainen täsmätutkinto, kuten täällä mainittiin esim. ohjelmointiin keskittyminen. Tutkinnon laajuus yliopistossa minusta riittäisi olla 90 op eli puolet kandista. Uusi tutkinto voisi olla suoritettavissa myös avoimessa yliopistossa.
Aikuiskoulutus ammatillisine iltakursseineen ja työvoimakoulutuksineen kannattaisi perata, siellä näyttää olevan paljon turhaa työllistämätöntä puuhastelua ja rahaa voitaisiin käyttää järkevämmin.
Lyhyttutkintoja on jo alettu luoda yksityisin voimin, ehkä parhaana esimerkkinä yksityinen kauppakorkea Helsingissä, jossa opettajina toimivat vain tohtoritason ihmiset (ja jonka taustalla on Helsingin kauppakorkean vanha johto):
http://helbus.fi/
Lyhytkoulutus ei pätevöitä valtion virkoihin, mutta maksimissaan 120 opintopistettä voi tuolla suorittaa talousalan peruskursseja. Kurssit alkavat kahden viikon välein, joten koulun voi käydä milloin vain.
Tuossa olisi julkisilla yliopistoilla opin ottamisen paikka. Esim. armeijasta vapautuva joutuu odottelemaan usein kuukausia seuraavan lukukauden alkua. Tuolla voi kahden viikon välein aloittaa uuden kurssin.
Hups. Ei olekaan vain tohtoritason ihmisiä, mutta 90 % opettajista on oppilaitoksen oman ilmoituksen mukaan tohtoreita:
http://helbus.fi/henkilosto-2/vierailevat-professorit/