(Kasvua vai kehitystä Osa 4/7)
Kuinka monta prosenttia Lumia 920 on enemmän tai vähemmän kuin Nokian klassinen kommunikaattori E90? Lumia 920 lienee vähän halvempi kuin E90 oli aikoinaan, joten siis vähän vähemmän? Toisaalta jos yrität myydä käyttämätöntä Nokia E 90:tä nyt, paljonko siitä saisit. Viisi kymppiä? Sen mukaan Lumia 920 on noin kymmenen kertaa enemmän. Tähän ei ole oikeaa vastausta. Se on aivan makuasia.
Minua ihmetyttää, kun viisaat miehet ja naiset tekevät prosentin kymmenesosan tarkkuudella ennusteita BKT:n reaalikasvusta seuraavan kahden vuoden aikana. Tietävätkö he lainkaan, kuinka huteralla pohjalla kasvun mittaaminen on?
Nimellisen bruttokansantuotteen laskeminen on helppoa. Se on kansantalouden piirissä tapahtuneen arvonlisäyksen kokonaismäärä. Nimellisestä reaaliseen päästään jakamalla nimellinen bruttokansantuote hintaindeksillä.
Hintaindeksin osalta on helppo laskea tavanomaisia hyödykkeitä, perunaa, vehnäjauhoja, ratikkalippuja ja muuta sellaista. Mutta tuo kansantalouden muutoksessa oleva osa, johon koko kasvu keskittyy, sen osalta hintaindeksin laskeminen on lähinnä makuasia. Herrat ja rouvat voivat spekuloida talouden kasvusta kuinka viisaasti tahansa, mutta lopulta kasvuprosentin ratkaisee alipalkattu aktuaari tilastokeskuksessa, joka laskee tuon hintaindeksin.
Tilastojen mukaan Japanin kasvu pysähtyi parikymmentä vuotta sitten. Ei kyllä pysähtynyt. Jos joku japanilainen olisi vajonnut koomaan kaksikymmentä vuotta sitten ja heräisi nyt, hän tuskin tuntisi maataan. Hänen mielestään maa on tullut paljon yltäkylläisemmäksi, kun ihmisillä on käytössään mitä ihmeellisimpiä uusia vekottimia, joista hän ei osannut edes haaveilla.
Tähän ekonomistit ovat minulle vastanneet, että katso Japanin työllisyyden kehitystä. Se on kehittynyt juuri niin huonosti kuin nollakasvun oloissa pitäisikin kehittyä. Tämä on laadullisen kehityksen ongelmia. Teollisuusduunarin työpaikat ovat uhattuina, kun liukuhihnat eivät syydä maailmalle tavaroita kiihtyvään tahtiin. Laadullisen kehityksen moottorina on lahjakas luova luokka. Se on työllistynyt hyvin, mutta suorittava porras huonosti. Tämä on ongelmana myös Pohjoismaissa.
Kun Suomi joskus 1990-luvulla julistettiin, että Suomen tulevaisuus on osaamiseen perustuvassa tuotannossa, huomautin, että tämä johtaa eriarvoistuvaan yhteiskuntaan. Unohdetaan, että kansasta puolet on keksimääräistä tyhmempiä. Tämä olisi jonkun tulisieluisen sosiaalityöntekijän mielestä niin törkeä väite, että minun velvollisuuteni olisi esittää sen tueksi edes jokin lähdeviite.
Mutta siis: kun kasvu on tästä eteenpäin laadullista paranemista, on turha yrittää mitata sitä reaalisella bruttokansantuotteella.
Hyvä nyrkkisääntö on, että kun kvantitatiivisia mittareita alkaa käyttämään henkilö joka ei tarkalleen ymmärrä mitä mittariin laitetaan sisään, mitä oletuksia sen laskemisessa tehdään ja missä tilanteessa luvut ovat valideja, mennään lähes aina metsään. Tämä pätee niin luonnontieteissä kuin ihmistieteissäkin.
Osmo: “Unohdetaan, että kansasta puolet on keksimääräistä tyhmempiä. Tämä olisi jonkun tulisieluisen sosiaalityöntekijän mielestä niin tärkeä väite, että minun velvollisuuteni olisi esittää sen tueksi edes jokin lähdeviite.”
Tämä väite on aika hauska, koska siinä pelataan käsitteellä “keskimääräinen”. Jos ajatellaan, että älykkyys on yksiulotteinen jatkuva suure, niin ottamalla kansasta mediaanin (=“keskimääräinen”, keskimmäinen arvo), niin saadaan, että tosiaankin puolet kansasta on tätä tyhmempiä ja puolet tätä viisaampia. Noh, ongelma on se, että älykkyys ei monen mielestä ole mikään yksittäinen luku ja vaikka olisikin, niin ainakaan se ei ole jatkuva eikä varsinkaan helposti mitattava. Sen voisi esimerkiksi ajatella olevan diskreetti suure yhdestä viiteen, jossa 1=vajaa, 2=tyhmä, 3=keskimäärinen, 4=fiksu ja 5=nero. Näin esitettynä alle puolet kansasta olisi “keskimääräistä” tyhmempiä.
Ode:
Mitä sitten pitäisi mitata (ja pitää tavoitteena)?
Mielestäni on hassua, että ihmiset jotka kiivaimmin vastustavat BKT-tavoitteita, unohtavat, että kannattamansa hyvinvointiyhteiskunta on luonut menoautomaatteja, jotka eivät toimi ellei BKT kasva.
Tai selvitään jonkin aikaa velkaantumalla lisää ja lisää, mutta joskus tulee raja vastaan. Japanissa ollaan jo aika lähellä (velka-aste n. 230% 2011).
Jopa Yhdysvalloissa on hyvinvointiyhteiskunnan kuluautomaatti (social security, medicare, medicaid: eläkejärjestelmä ja ikääntyneiden ja vähävaraisten terveydenhoitojärjestelmät), jota kaikki talousasiantuntijat pitävät pitkällä tähtäimellä kestämättömänä, ellei BKT lähde kunnon kasvuun.
Jos BKT:n kasvua ei hyväksytä, ollaanko sitten valmiita leikkaamaan etuuksia? Tuskin, eli BKT:n pitää kasvaa.
Oskar Morgenstern kirjoitti jo vuonna 1960 pienen kirjan jossa totesi tilastojen revisioitumisen olevan sitä luokkaa että varvemmalla pohjalla ollaan vasta muutaman vuoden kuluttua ensimmäisestä julkaisuhetkestä.
Ekonomistit eivät yleensä ole liiaksi välittäneet tästä ongelmasta.
Kuinka irti tuo laadullinen kasvukaan on luonnonvarojen tuhlaamisesta? Poika Ahtisaarikin veti Kaj Franckin esiin, mutta mitähän Franck sanoisi eriväristen mariskoolien keräilystä pölyttymään, tai kännykän vaihtamisesta aina uuden tullessa? Franck sanoisi varmaan, että tuollainen on keskimääräistä tyhmempää, jos katselee vähän tämän pallon tilaa.
Kännypelitkin tarvitsevat laitteen, joka on alunperin jostain Kongon talvivaaroista. Kierrätys ei toimi ja resursseja tuhlataan. Kun katselee tämänkin maan keskustelua kasvusta, ja kuinka nyt pitäisi tehdä ohituskaistaa hankkeille ohi ympäristöarvojen, niin alkaa mennä usko kasvun ohjaamisesta kestävälle pohjalle. Vielä kun kenenkään ei tarvitse sanomisiaan perustella pohjaten tieteeseen, niin tulee aikamoinen urakka nuoremmille sen jälkeen, kun tämä nykyiset 1970-luvulla opiskelleet ovat häipyneet. Ay-liike ja EK tuntuvat olevan jossakin niillä nurkilla. Eduskunnassa voi olla nuorempaakin ajattelua, mutta nuo kaksihan tätä maata suohon vie. Toki pitää ne suotkin pilata siinä samalla.
Onko sellainen muuten tyhmä, joka ei ole kiinnostunut samasta kuin luova eliitti? Mitäs jos luova eliitti tekee jonkun mielestä niin älyttömyyksiä, että ei vain kiinnosta?
Tämä on helppoa.
Mittariksi otetaan viennin määrä ja/tai maahan tulleiden ulkomaisten investointien määrä. Kumpikin korreloi vahvasti maan kilpailukyvyn kanssa, ja kilpailukykyinen maa kykenee parhaiten selviämään velvoitteistaan ja kansalaisten hyvinvoinnista.
Mielestäni kotimarkkinoiden kokonaiskysynnän muutoksen mittaaminen kertoo kasvusta parhaiten, jos ympäristölle haitallista toimintaa haittaverotetaan ja velkarahalla luotu kasvu huomioidaan vain tiettyyn rajaan saakka.
Nimellinen BKT on parempi ja rehellisempi mittari kuin reaalinen BKT, koska reaalinen BKT ei kerro oikeastaan muuta kuin että kuinka paljon yhteiskunnassa on tarjolla halpatyövoimaa, joka painaa kansalaisten palkkoja alaspäin.
Yhteiskunnallisessa mielessä työn yksi tärkeimpiä funktioita on varallisuuden uudelleenjakaminen. Toki pääoman haltija teettää työtä saadakseen voittoa itselleen myymällä teettämänsä työn tuloksia, mutta samalla työntekijöille valuu kuitenkin merkittävästi pääomaa ja yhteiskunnan toimivuuden kannalta se on tärkeämpää kuin yksittäisen pääoman haltijan voitto.
Työn tuottavuuden kasvu enteilee tästä syystä ongelmia. Yhä pienempi ja pienempi osa ihmisistä jää huolehtimaan tuottavuudesta ja entistä suurempi osa jää vanhan mallin mukaan ns. työttömiksi.
Tätä voisi toki hidastaa siten, että hyvin toimeentulevat voisivat edullisesti palkata itselleen aputyövoimaa kotiin ja muuten, mutta esimerkiksi Suomen kustannustasolla jokainen tekee lumityöt, pyykit ja ruoat itse vaikka saisi parempaakin palkkaa.
Jos kaikki verot poistettaisiin väliltä ja pääoma valuisi sellaisenaan suurimmalta kapitalistilta hyvin palkattujen työntekijöiden kautta huonommin palkatuille aputyöläisille, tämäkään ei ratkaisisi ongelmaa lopullisesti. Ihmisten tarpeilla on jokin saturaatiopiste. Jossain vaiheessa kaikilla on (suhteellisesti) riittävästi kaikkea, kun varallisuutta on kertynyt myös köyhimmille tarpeeksi ja lisäksi kaikkea voidaan tuottaa riittävän halvalla. Star Trekissä tuotanto oli pitkälti automatisoitu: “Tea, Earl Grey, hot.”
Ei liene järkeä alkaa tekemään asioita tehottomammin, jotta ihmiset saisivat näennäistöitä.
Työn ja rahan perässä juokseminen on saanut meidät hieman sokeiksi sen suhteen, että miksi me täällä olemme. Ei työtä tarvitsisi tehdä koko ajan enemmän, tuottavammin ja suuremmalla palkalla. Yksinäinen maanviljelijä tekee joka vuosi saman verran töitä ja saa joka vuosi saman verran ruokaa syötäväksi. Nykyisin työn arvoa syö rahan määrän kasvu, jolloin hinnat kallistuvat ja kaikkien pitää tehdä töitä joko enemmän tai tuottavammin. Optimaalisesti tietyn hetken rahan määrä heijastelisi tietyn hetken tuotannon määrää.
Nyt se ei sitä tee vaikka maanviljelijäesimerkki osoittaa, että lähtökohtaisesti tarvitaan N yksikköä tuotantoa per henkilö per vuosi, jotta henkilö tulee toimeen. Tuotannon ei tarvitsisi kasvaa yli tarpeen: toki on hyvä, jos se hieman kasvaa, sillä ylimääräisellä tuotannolla voi rahoittaa tutkimusta yms., joka todennäköisesti ohjautuu johonkin, joka kasvattaa tuottavuutta, mutta kaiken järjen mukaan tuotannon pysyminen paikallaan ei pitäisi olla mikään katastrofi. Nykyisin sekin on ongelma, koska olemme ulosmitanneet tulevaisuuden tuotantoa etukäteen, mikä näkyy rahan määrän kasvuna ja ongelmaksi tulee kiriä oikea tuotanto sille tasolle, mille “varaslähtö” otettiin.
Ei tässä ole sillä väliä, onko se mitattavissa vai ei. Riittää, että tiedetään että se on kontinuumi. Ilmiselvästi se on, ja varmasti se ei ole diskreetti. En edes ymmärrä, miten voisit väittää sellaista. Miten ihmisen jokin ominaisuus voisi olla diskreetti? Vähän kuin sanoisi että ihminen joko on musikaalinen tai ei ole. Tai että ihminen on joko pitkä tai ei ole. Ei auta vaikka väliin lisäisi keskipitkän ihmisen luokan. Ei ole mitään universaalia tahoa, joka voisi määritellä nuo diskreetit korit musikaalisuudesta, pituudesta tai älykkyydestä. Ellei nyt keksitä jokin absurdi määritelmä älykkyydestä. Vai miten voisit määritellä jotenkin objektiivisesti, mikä on fiksun ja neron ero? Miksi muka ei ole jotain hyvin fiksua, lähes neroa? Ainoa vaihtoehto, jossa sen voisi määritellä diskreetisti, olisi että luokkia olisi 6 miljardia. Koska yhdenkään ihmisen älykkyys ei ole samanlainen.
Eikä Osmo tässä edes pyrikään määrittelemään, mitä älykkyydellä tarkoitetaan yleensä ja mitä se juuri tässä tarkoittaa. Ei ole tarpeen. Haetaan takaa kuitenkin jotain yleistä kyvykkyyden ja työssä ja yhteiskunnassa pärjäämisen suuretta. Ja sitä moni voisi hyvinkin pitää monelta osin älykkyytenä. Älykkyys on niitä ihmisen kykyjä ja taitoja, jotka johtavat menestymiseen ja yhteiskunnan hyväosaisuuteen. Näitä on ihmisillä tasainen jakauma ja niin, että puolet ihmisistä ovat siinä keskivertoa huonompia. Jakauma lienee hieman vasemmalle vino (koska äärimmäiseen köyhyyteen ja pärjäämättömyyteen on vaikeampi kulkea kuin äärimmäiseen rikkauteen ja pärjäämiseen), eli itse asiassa yli puolet ihmisistä on keskimääräistä tyhmempiä. Tai siis kyvyttömämpiä pärjäämään yhteiskunnassa.
Tekniikan kehittymistä yritetään kyllä ottaa huomioon inflaatiotilastoissa, mutta puuha on perin subjektiivista. Voidaan jopa väittää, että sen merkitystä liioitellaan.
Muistan jostakin lukeneeni, että tilastoissa nykyautot vastaavat noin kahta 70-luvun autoa. Ihmiset eivät kuitenkaan pärjää puolikkaalla autolla, vaan tarvitsevat edelleen liikkumistarpeidensa tyydyttämiseen yhden auton, joka nykyään maksaa tuplasti sen mitä aiemmin.
Tilastoissa ei myöskään oteta huomioon teknistyvän yhteiskunnan lisääntyviä vaatimuksia. Nykyään on hankittava tietokone, jotta voi edes hoitaa pankkiasiansa.
Inflaatiomittarit täytyisikin sovittaa siten, että ne vastaisivat perustoimeentulon kustannusten kehitystä.
Jotta tämä ajatus saisi hiukan lihaa luiden ympärille, pitäisi tietää, kuinka suuri osuus Suomen talouskasvusta syntyy luovan luokan toimesta. Ei se ainakaan ole 100%, kuten bloggauksen perusteella voisi luulla. Puolet? Kymmenen prossaa?
Niin tai näin, Suomen talouskasvu syntyy lähivuosina tehottomuuden purkamisesta, koska muualta ei kasvun aineksia kerta kaikkiaan löydy. Kun järjettömyyksistä luovutaan, luodaan maahan miljardien edestä taloudellista toimintaa.
Suomen suhteellinen etu on tiukan paikan tullen kuuliainen kansa.
Saksa tärkein taloudellinen veturi on autoteollisuus ja autokauppa.
Siellä myytiin viime vuonna 6,8 miljoonaa käytettyä ja 3,2 miljoonaa uutta henkilöautoa arvoltaa yhteensä n. 150 miljardia euroa.
Saksassa autojen käyttöikä on keskimäärin kahdeksan vuotta. Suomessa 12 vuotta.
Saksan talouskasvu siis perustuu siihen, että siellä autot hylätään puolta nuorempina kuin Suomessa ja jopa autojen romuttaminen on talouskasvua.
Mitä, jos Suomikin lisäisi talouskasvua alentamalla autoveroa ja lisäämällä kulutuskysyntää eli autojen hankintaa ja romuttamista.
Vai olisiko kestävämpää talouskasvua auto, joka kestää isältä pojalle niin kuin talomaali.
p.s. Tietenkin Saksa elää myös autojen viennistä ja autoja se vie enemmän kuin tuo, mutta itse asia ei siitä muuta.
Tätä kutsuttiin aikoinaan merkantilismiksi. Erinomainen talousoppi — merkantilistien mielestä.
Elmo, ymmärrät pointtini aivan väärin. Ensinäkin, puhun siitä miten ihmiset mieltävät asiat. Ihmisten mielestä, noin yleensä, älykkyys on moniulotteinen käsite, ja tässä moniulotteisessa avaruudessa ei ole järjestystä (sanot sen itsekin: “yhdenkään ihmisen älykkyys ei ole samanlainen”.
“Älykkyys on niitä ihmisen kykyjä ja taitoja, jotka johtavat menestymiseen ja yhteiskunnan hyväosaisuuteen. Näitä on ihmisillä tasainen jakauma ja niin, että puolet ihmisistä ovat siinä keskivertoa huonompia”
Lol 🙂 Olet varmaan ensimmäinen ihminen kehtaa väittää, että älykkyys on tasaisesti jakautunut.
Jos älykkyyttä mitataan ÄO:n avulla, niin tällöin tuloksista muodostetaan normaalijakauma, jonka keskiarvoksi valitaan 100 ja keskihajonnaksi 15. Tämän suureen voisi diskretoida esim. näin. Yhden keskihajonnan sisään mahtuu 68% prosenttia ihmisistä. Näitä vosi sanoa “keskimääräisiksi”. Toiset rajat voisi taas laittaa kahden standardipoikkeaman kohdille. Näin ajateltuna ainoastaan 16% kansasta olisi “keskimääräistä” tyhmempiä.
Tämä myös vastaa sitä miten ihmiset käytännössä lokeroivat toisia ihmisiä. Tämä johtuu siitä, että noin käytännön elämässä ei voida tehdä eroa ihmisen välillä jonka ÄO on 95 (keskimääräistä tyhmempi) ja 105 (keskimääräistä fiksumpi). ÄO:lla mitattuna tähänkin väliin mahtuu aika hervottomasti populaa.
“Mutta siis: kun kasvu on tästä eteenpäin laadullista paranemista, on turha yrittää mitata sitä reaalisella bruttokansantuotteella.”
Erilaisia BKT mittauksia on kritisoitu, tullaan kritisoimaan ja on syytäkin kritisoida. Mutta tuo ylläoleva, kirjoituksen viimeinen lause kyllä vaatii kommentin.
Ensinnäkin väite “kun kasvu tästä eteenpäin on laadullista paranemista” sisältää kyllä niin vahvan oletuksen, että se vaatii hyvät perustelut. Ihan näin kevyesti en sitä niele.
Toiseksi — vajavainenkin mittari, kun sen vajavaisuudet tunnetaan, on parempi kuin ei mitään mittaria. BKT mittausten puutteita on käsitelty niin paljon, että sitä kyllä pystytään lukemaan varsin oikealla tavalla, jos niin halutaan.
Kolmanneksi — nämä tilalle tarjottavat laatumittarit ovat ainakin tähän asti olleet sellaisia mittariviidakkoja ja sisältäneet sellaisia arvovarauksellisia osia, että on vaikea sanoa, mitä ne oikein todellisuudessa mittaavat.
Laadullisen kasvun mittaaminen on vaikeaa. Sen ei tietystikään pidä estää mittareiden ja mittausmenetelmien kehittämistä. Päinvastoin. Mutta jos kuvitellaan, että nykyisin tarjolla olevat laadullisen kasvun mittarit tarjoavat yhteiskunnallisen toiminnan pohjaksi kelpaavaa tietoa, ollaan vaarallisella tiellä.
Ja todetaan Elmolle vielä, niin kuin sanoin jo esimmäisessä viestissäni, että minun pointtini on ainoastaan se, että tuo Osomon väittämä “kansasta puolet on keksimääräistä tyhmempiä” on hauska, koska siinä pelataan käsitteillä. Osmo tarkoittaa keskimääräisellä mediaania ja “tulisieluinen sosiaalityöntekjä” jotain aluetta (esim. tuo keskiarvo ± standardipoikkeama).
Mutta on kuitenkin monia valtavirran ulkopuolella olevia taloustieteilijöitä, joiden mielestä nykyinen tilanne johtuu vain virheellisestä talousajattelusta ja ‑politiikasta. Heidän mielestään heikon kasvun tilanteeseen ei pidä missään nimessä tyytyä.
On suurta tuhlausta pitää suurta työttömien armeijaa. On myös tuhlausta pitää henkilöitä sellaisissa huonopalkkaisissa töissä, jotka voitaisiin hoitaa fiksumminkin.
Miksi ihmeessä emme voisi kiihdyttää palvelujen tuottamista toinen toisillemme sen sijaan, että nyt olemme alasajamassa säästötoimilla taloudellista toimeliaisuutta?
Nämä vaihtoehtoisen tien taloustieteilijät lähtevät siitä, että keskuspankkien pitää ryhtyä painamaan rahaa suoraan valtioiden kassaan ja valtioiden on kulutuksellaan elvytettävä talous uudelleen kasvu-uralle. Heidän mielestään valtavirran taloustieteilijöiden pelottelemaa inflaatiokierrettä ei synny, niin kauan kuin tuotantokapasiteetti on alihyödynnetty.
Nythän taloudessa on ilmiöitä, jotka selvästikään eivät toteuta valtavirtaisen taloustieteen teorioita. Eiköhän Japaninkin olisi jo aikoja sitten pitänyt kaatua poikkeuksellisen suuren velkataakkansa alle? Ja Japanin keskuspankkihan omistaa suuren osan Japanin valtion velkakirjoista.
Siksi näyttää siltä, että jossakin vaiheessa nykyinen vallassa oleva talousajattelu tulee merkittävältä osalta uudistumaan. Tiukan linjan säästöintoilijat ja inflaatiohaukat syrjäytetään vallasta. Ja sitten ehkä päästään taas kunnolliselle kasvu-uralle.
Niin, tässä on toinen puoli kanssa. Nykyisin suomalainen työtön asuu väljemmin kuin perusduunarille oli mahdollista 1960-luvun kaupungeissa, ja hänellä on kotonaan vimpaimet joita ei 60-luvulla ollut keksitty ja joita 1980-luvulla alkoi tulla markkinoille ja ne maksoivat perusduunarin vuosipalkan verran.
Ruokakin on parempaa ja ravitsevampaa (pienin poikkeuksin) kuin 40 vuotta sitten. Jos sairastuu, joutuu ehkä odottamaan lääkärille pääsyä kauemmin, mutta vakaviin sairauksiin saa hoitoja joita ei ollut olemassakaan. Kaupasta saa mausteita ja vihanneksia, joita ei edelleenkään 80-luvulla ollut edes kaupoissa.
Tavallisella teollisuusduunarilla on varaa lähteä muutaman vuoden välein Kauko-Itään aurinkolomalle tai ainakin joka toinen vuosi Kanarialle. 80-luvulla keskiluokkainen lapsiperhe saattoi ehkä tehdä kerran tällaisen matkan. Nykyisin työtönkin voi ottaa lautan Tallinnaan ja tuoda sieltä kottikärryllisen viinaa, jos elää vähän säästäväisemmin muutaman kuukauden.
Monet näistä asioista näkyvät BKT:ssa. Mutta hassuinta on, että jos katsotaan lukuja vasemmiston suosimalla tavalla, niin näyttää siltä, että sen työttömän osa on kurjistunut jotenkin ihan kauheasti.
Eikös jossain Kuubassa ole autot vähän tuollaisia eli niitä ei todellakaan romuteta ihan pikkuvian takia? Kukahan tuollaisessa talousympäristössä haluaisi vapaaehtoisesti elää? Haluaisitko sinä vielä ajaa isäsi 60-luvulla hankkimalla kuplavolkkarilla?
“Mutta siis: kun kasvu on tästä eteenpäin laadullista paranemista, on turha yrittää mitata sitä reaalisella bruttokansantuotteella.”
Näin on,etenkin nyt kun palkkojen osuus bkt:ta on liukunut jo alle 60 %.Ja itse asiassa kun eläkkeetkin jätetään pois passiivisen väestön tukena niin palkkatyön osuus on alle 50 % bkt
Ja kun tuosta toisestakin puolesta suuren osan haukkaavat ulkomaalaiset, jotka eivät ole missään fyysisessä tekemisissä Suomen kanssa vaan asuvat aivan muualla.
Näin bkt ei enää kerro juuri mitään suomalaisten hyvinvoinnnista
“Mitä, jos Suomikin lisäisi talouskasvua alentamalla autoveroa ja lisäämällä kulutuskysyntää eli autojen hankintaa ja romuttamista.”
Tuo kasvattaa vain Saksan hyvinvointia. Suomessa ei juuri autoja valmisteta ellei lailla edellytetä A‑Mersun ostoa
Meneekö sinulla nyt sekaisin BKT:n taso ja sen kasvu? Talouskasvua ei ole auton lyhyt käyttöikä vaan se, että käyttöikä on lyhyempi kuin aikaisemmin.
Toimii edelleen. Kiina on hyvä esimerkki.
Toimiiko Kiinassa? Onko se maksimoinut kansan hyvinvoinnin? Kuuntelen tässä juuri Göran Perssonia, joka näkee Kiinan tilanteen kovin synkkänä, koska kotimaiset kulutusmarkkinat puuttuvat.
Tätä kutsutaan piireissä nimellä “Muganomics”, Zimbabwen presidentin mukaan.
Tulokset ovat hieman kaksijakoiset, koska ainoa elpynyt talouden osa on paperiteollisuus kun seteleiden kokoa on pitänyt viikottain kasvattaa jotta siihen sopii painaa kaikki nollat.
Zimbabween vetoaminen ei ole vastausesitettyyn väitteeseen. Väite oli, että tuo japanilainen elvytys toimii niin kaun, kun kansantalous ei käytä kaikkia resurssejaan. Zimbabwessa ei ollut puutetta kysynnästä vaan ruuasta.
Japanin kokemukset viittaavat siihen, että molemmat ovat väärässä. Keskuspankkirahoituksella ei saada aikaan kasvua eikä inflaatiota.
Mutta kun ei katsota pelkkiä lukuja vaan sitä miten jollain toisella perheellä on samaan aikaan kaksi uutta autoa, moottorivene, kesämökki, ravintolaillallinen kerran viikossa, osakesalkku ja sijoitusyksiö…
Se köyhyys on aina suhteellista eli vähempikin kyllä riittäisi itselle kunhan vaan kellään muulla ei ole enempää. Se enempi kun on nollasummapeliajattelussa aina jonkun köyhän taskusta pois.
Ja kyllähän 60-luvullakin oli perheitä joilla nuo enemmät oli. Enemmänkin kuin ne 20.
Ode:
Japanin ja Zimbabwen rinnastaminen keskuspankkirahoituksen vaikutuksia pohdittaessa menee kyllä metsään.
On harhaluuloa, että BOJ rahoittaisi merkittävää osaa Japanin julkisesta velasta. BOJ:lla on salkussaan vain 9% valtion velasta (Q1 2011). Keskuspankkirahoituksella aivan taatusti saadaan aikaiseksi myös hyperinflaatio jos keskuspankki lähtee suoraan rahoittamaan valtion budjetin Zimbabwen mittakaavassa.
Vaikeaa on sen sijaan tehdä keskuspankin elvytystä “sopiva” määrä siten, että deflaatiokierre saadaan katkaistua, mutta inflaatio ei riistäydy käsistä.
Japanin (ja USA:n) valtion velan omistajat 2011:
http://www.economicsfanatic.com/2012/05/holders-of-japan-and-us-sovereign-debt.html
Se, että Japani pystyy vuodesta toiseen kuittamaan melkein puolet vuosibudjetistaan velkarahalla, edellyttää että maan kansalaiset ja yritykset laittavat jatkossakin tarpeeksi rahaa pankkeihin. Tämä asiantila ei ehkä vallitse loputtomiin.
Väestön ikääntyminen heikentää säästöastetta (eläkeläiset eivät säästä niin paljoa) ja yritystenkin talletuksilla on ehtona, että niillä menee riittävän hyvin (talouskasvun puutteesta huolimatta Japanin yritykset ovat myyneet tavaraa ulkomaille varsin hyvin viime vuosikymmenet).
Luulisi, että velkakriisi lopulta puhkeaa tavalla tai toisella ellei maan talous lähde aivan ilmiömäiseen nousuun. Kuukausi sitten oli uutisia, että (kotimaiset) velkojat olivat penänneet hallitukselta selkeämpää maksusuunnitelmaa. Kriisin sattuessa omassa rahassa velkaantunut valtio kai joutuisi painamaan lisää rahaa. Näin valtavan velkaongelman ratkaiseminen rahaa painamalla luulisi jo voivan johtaa hyperinflaatioon ilman että meidän tarvitsee kovin inflaatio-kammoista talousajattelua.
Japanin talouskasvuttomuuteen liittyy myös sellainen piirre, että köyhyydessä elävän väestönosan osuus on lähestynyt uhkaavasti Yhdysvaltojen lukua (joka on 17% kieppeillä).
“Meneekö sinulla nyt sekaisin BKT:n taso ja sen kasvu? Talouskasvua ei ole auton lyhyt käyttöikä vaan se, että käyttöikä on lyhyempi kuin aikaisemmin.”
Nyt Saksassa talous supistuu, ja autojen käyttöikä kasvaa. Kun autojen romuttaminen jälleen lisääntyy ja käyttöikä lyhenee, se on merkki talouskasvusta.
Puhut sinänsä asiaa, mutta kyse on enemmänkin siitä, että 40 vuotta sitten silloinen työtön pystyi parantamaan omaa elintasoaan huimasti tekemällä työtä. Nykyisellään se ei useissa tapauksissa ole mahdollista, tosiaan osittain johtuen siitä, että työttömien elintaso on kohonnut.
Sosiaalitukijärjestelmän kehitys on johtanut siihen, että ihmisarvoiseen elämään katsotaan tarvittavan tietty määrä asuinneliöitä, ja tästä ei tingitä. Ainoastaan ihmisellä, joka ei ole oikeutettu mihinkään sosiaalietuuksiin, on insentiivi tinkiä asumisoloistaan. Toisin sanoen siis työssäkäyvällä. Ja työssäkäyvienkin osalta sosiaalihuolto pitää huolen siitä, että ainakaan lapsiperheet eivät asu “liian ahtaasti”.
Pienituloisten (“matalatuottoisten työntekijöiden”) mahdollisuudet vaikuttaa omaan elintasoonsa ovat nykyään kenties heikommat kuin koskaan aikaisemmin, vaikka se “pohjaelintaso” onkin paljon korkeampi.
No alunperinhän siellä alettiin painamaan rahaa siitä raadollisesta syystä että pressa ja sen kaverit halusivat paisuttaa pankkitilejään. Homma sitten lipesi käsistä kun kaikkea pientä muutakin tehtiin.
Zimbabwe on siis erinomainen esimerkki siitä miksi keskupankkirahoitukseen ei koskaan pidä mennä. Painetut rahat hukataan poliittiseen korruptioon, eikä mitään todellisia rakenteellisia parannuksia saada aikaan.
Varsinkin länsimainen demokratia on erityisen korruptioaltis. Kreikka on täysin demokraattisesti ajanut itsensä konkurssiin.
No nykypolitiikalla Kiinassa on viimeisen 30 vuoden aikana nostettu 300–400 miljoonaa ihmistä köyhyydestä keskiluokkaan. Todennäköisesti suurin humanitäärinen teko koskaan missään. En tiedä onko tämä hyvinvoinnin maksimointia mutta sen verran kova saavutus että harvalla on kaluunoita esittää uskottavaa kritiikkiä.
Ja kyllä ne siellä itsekin tietävät vientiriippuvuutensa. Kuluvan viisivuotissuunnitelman eräs tavoite on nostaa kotimaista kulutusta. Tosin kun alla on maailman suurin laiva, se kääntyilee suhteellisen hitaasti.
Zimbabwen inflaatio karkasi lopullisesti lapasesta kun maan taloudellinen pohja romahti kun valkoiset viljelijät ajettiin tiloiltaan ja maatalous, maan tärkein elinkeino, romahti. Valtio reagoi painamalla lisää rahaa.
Jos tarjolla olevien hyödykkeiden määrä puolittuu niin silloin rahan arvonkin pitää puolittua.
Miten sitten inflaatio pitäisi määrittää “oikein”, jos samalla rahalla nyt hyvän kännyn ja ennen huonon kännyn, joka nykyään maksaa kymmenesosan?
Minulla on oma valtio. Teen vuodessä kännyn ja saan siitä 100 rahaa. Opin tekemään 2 vuodessa => reaalinen BKT kasvaa 100 % (koska tuotantoni on 2 kännykän arvoinen).
Jos hintataso säilyy, myös nimellinen BKT kasvaa 100 %, mutta tuo reaalinen on selvästi se oikea mitta — toisin kuin joku yllä väitti — koska rahasta riippuen hintatasolle voi käydä mitä vain. BKtulo käyttäytyy kuten BKtuote (BKT).
Jos tuon sijaan opin tekemään superkännyn, josta maksetaan 200 rahaa (tavallisesta yhä 100), niin tilanne näyttäisi samalta?
Tai jos meillä on deflatorinen kultakanta, tavallisen hinta putoaa 50:een ja superkännystä saa 100 rahaa, inflaatio on 50 % ja taas tilanne näyttää samalta: reaalisesti BKT ja BKtuote + 100 %.
Mutta… entä jos sinä päivänä tavallisen hinta putoaa nollaan, koska superkännyaikana se ei kiinosta ketään? Sinä päivänä talouskasvu on ääretön %?
Ei. Tällainen mittari on selvästi kelvoton. Jos taas käytetään sitä summaa, paljonko sen tavallisen tuottaminen maksaisi nyt, taas menee aivan pieleen, koska sehän voi olla vaikka 1000 rahaa, jos tuotantokapasiteetti on romutettu.
Tässä vaiheessa huomaa, että haluaisimme utiliteettimittarin, joka mittaisi rajahyötyä. Siis bruttokansantuotannon arvon utiliteetti ja bruttokansantulon utiliteetti olisivat paremmat mittarit kuin BKT ja BKtulo.
Koska edellisten mittaaminen on liian altista väärinkäytöksille, pitänee tyytyä BKT:hen ja BKtuloon ja käyttää onnellisuustutkijoiden tuloksia, joista osa viittaa siihen, että onnellisuus olisi suoraan verrannollinen BKT:n logaritmiin, lisäeuron rajahyöty on siis 1/BKT (log x:n derivaatta on 1/x).
Mutta … tuo onni = log BKT koskee siis nykymittaria keskimäärin. Tuo superkännykän vertaaminen tavalliseen kännyyn pitää siinäkin BKT:ssa jotenkin ratkaista, ja parhaan tuloksen tuottanee se, että kokeillaan empiirisesti erilaisia tapoja mitata laadullista kasvua sekä yritetään mitata, mikä näistä tuottaa onnellisuudelle (ja muille inflaatio/BKT-johdannaisille) mahdollisimman samanlaisen kaavan kuin määrällinen kasvu.
Kun käytetään tällaista inflaatiomittaria, se kuvaa mahdollisimman koherentisti tulojen, BKT:n tms. vaikutusta asioihin, joita BKT:lla yritetään epätarkasti mitata. Tietenkään ei pidä valita “tarkinta” mahdollista mittaria vaan sellainen, jossa tarkkuuden ja väärinkäytösalttiuden (ja virheherkkyyden) välillä tasapainoillaan mahdollisimman fiksusti. Käytännössä tarkoittanee jotakin melko yksinkertaista ratkaisua. Mikä ratkaisu nykyään on käytössä? Mielivaltainen luku laadun paranemiselleko?
Hesarissa oli artikkeli, jonka mukaan nimellinen inflaatio on 1 — 1,5 % liian korkea, koska laadullista kasvua ei huomioida kunnolla, ja siksi reaalinen talouskasvu on väitettyä paljon 1 — 1,5 %/v. suurempi.
Laadullisen kasvun mittaamisen ongelma on statuskuluttaminen. Ihmiset maksavat aika paljon siitä, että heillä on hienompi härpätin kuin naapurilla. Sen vuoksi vanhojen ja uusien tuotteiden hintojen vertaaminen on ongelmallista. Vanhamallinen käyttämätön kännykkä ei ole enää sama tuote kuin silloin se tuli ensi kertaa markkinoille. Siitä puuttuu ominaisuus “olla hienompi kuin naapurilla”.
Ketä kuuluu luovaan luokkaan? Miten kasvu jyvitetään yksilöille?
Uskallan väittää, että talouskasvusta kuten myös taloudellisesta toimeliaisuudesta hyvin suuri osa on pienen väestönosan alullepanemaa ja vaalimaa. (Voi kyllä olla, että luovan luokan määritelmä ei ihan bijektiota tuota ko. joukon kanssa.)
liittyyköhän tämäkään aiheeseen, mutta miksi viljan/vehnän hinta on heikon globaalin sadon vuoksi korkealla?
ja vastaavasti Suomessa on kesantopeltoja vaikka kuinka paljon?
yritin googlata paljonko kesannolla on Suomen peltoalasta mutten löytänyt.
nythän olisi kannattanut viljaa viljellä joka niemeen ja notkoon ja tietysti sinne kesantopeltoon.
Kyllä suhteellinenkin köyhyys on köyhyyttä. Aina voitaisiin viedä mittari riittävän pitkälle menneisyyteen ja yhtäkkiä kaikki ovat miljonäärejä.
Nykypäivän asunnoton mielenterveysongelmainen sekakäyttäjäkin elää ylenpalttisessa yltäkylläisyydessä verrattuna enemmistöön suomalaisista joskus 150 vuotta sitten nälkävuosien aikaan. Roskiksista löytyy muutakin kuin pettua ja elinajanodotekin on varmasti pidempi. Laadullinen kasvu on ollut tässäkin asiassa huimaa.
Kysyin kerran ekonomistilta tunteeko hän ketään homo economicusta ja vastaus oli tietenkin ei. Totesin: sääli, olisi ollut kiva tehdä bisnestä tallaisen kanssa. Toisin sanoen hienot teoriat sopivat historiankirjoitukseen samoin kuin tilipäätösanalyysit jne. Pitäisi myös muistaa tilastoista se, että ne pystyvät käsittelemään vain numeerista tietoa. Voi esim kyseenalaistaa sen missä kohtaa ei ole mitään järkeä sanoa, että joku maksaa n miljoonaa ravitsevaa ateriaa. Jossain mafiajutussa konnat keskustelivat siit, mikä on kullekin “unit” Minusta Ode on taas kerran oikeilla jäljillä.
Mutta oleellisin kysymys on, oletko sinä onnellinen. Tämänkin blogin älyköistä moni tienaa riittävästi, mutta ovatko he onnellisia. Jos teiniltä kysyy, mikä on tärkeintä, vakio vastaus on kaverit ja ystävät. Lumia 920 ei niitä tuo, ei edes aikuisille. Osmo on talousmiehiä, lukujen takaa pitäisi löytää myös ihminen. Leipäjonossa aiheesta seisoskeleva voi olla onnellisempi kuin ohi kiirehtivä joku meistä. Elina Karjalaisen runo “ihmiset tahtovat kaikenlaista… ” kertoo kaiken oleeellisen onnesta.
Yksinkertaisimmillaan BKT on siis, että tuotoksista vähennetään panokset:
http://tinyurl.com/c9x93hb
Olisipa klassista jaottelua mukaillen vaikka jokin tunnusluku, joka kertoisi tuotavan ja tuottamattoman työn kehityksestä.
Sorry.
En ymmärrä miksi lähtöoletus ettei Suomi voisi enään kehittyä.
Vai tuntuuko siltä että pitää lyödä hanskat tiskiin. Silloin vain käykin niin että alkaa taantuminen.
Eli kyllä bruttokansantuote on yksi hyvä mittari, ehkä kuitenkin luotettavin mittari. Pitää vain muistaa että se mitaa taloutta ja elämässä on paljon muutakin kuin raha. Niitä asioita ei myöskään välttämättä saa rahalla.
Kyllä BKT-kasvua löytyy jos siihen on halua ja pyrkyä. Mutta ei se käsi levittelemällä tule.
Luonto on raaka. Vahvat voitta ja heikot sortuu. Näin käy kansoillekin.
Joten pitää vain yrittää eteenpäin ja tehdä se fiksusti.
Vastauksena Seppo S:lle Sun Tzu kirjoitti:
Tämä toi mieleen kirjoituksen Economistin “Year 2012”-numerosta (suomennettu Kauppalehti Optiossa, s.55):
—-
…Keynes kantoi huolta riittämättömistä investoinneista eli yritysten liian alhaisesta kulutustasosta, jotta jokaiselle riittäisi töitä. Hayek sen sijaan oli huolissaan virheinvostoinneista. Hän väitti että jos luottoa saisi liian helposti, yrittäjät ryhtyisivät liian kunnianhimoisiin hankkeisiin. Niiden saaminen tuottaviksi kestäisi liian kauan ja näin ne veisivät kestämättömän suuren osan yhteiskunnan resursseista…
…viranomaiset myöntävät nyt sen, mikä oli alusta asti ihan ilmeistä: monet näistä projekteista eivät ikinä tuota riittävästi, jotta velkojille voitaisiin maksaa takaisin heidän saatavansa … Ne täyttävät Hayekin määritelmän virheinvestoinneista eli sijoituksista joiden tuloksista kukaan ei ole valmis maksamaan.
…
Paul Krugman sai taloustieteen Nobel-muistopalkinnon 34 vuotta Hayekin jälkeen. Viiltävässä taantumien “krapulateorian” kritiikissään Krugman valitti ettei “kukaan ole onnistunut selittämään, miksi menneisyyden huonot investoinnit edellyttävät hyvien työntekijöiden työttömyyttä nykypäivänä”. Jos kansantalous on haaskannut pääomaa huonosti harkittuihin hankkeisiin ja jättänyt kansalaisensa huonompaan jamaan kuin he odottivat, miksi niin monien heistä pitäisi seistä tumput suorina työtä vailla? Toki ihmisten pitäisi reagoida tällaisiin huonoihin uutisiin tekemällä työtä enemmän eikä suinkaan vähemmän.
Hayekin leiristä vastataan että kun investointien kehnous paljastuu, kansantalouden uudelleenorganisointiin menee aikansa. Luottotappiot saattavat nakertaa luottamusta niistä kärsiviä pankkeja kohtaan, mikä heikentää niiden kykyä rahoittaa uusia investointeja. Ja kun työläisiä irtisanotaan, vie aikaa löytää heille uusia työnantajia tai hankkia heille vaihtoehtoisten työpaikkojen edellyttämiä taitoja.
—-
Minusta sekä Krugmanin (myös täällä) että Hayekin ajatukset on pidettävä mielessä jos velkaelvytystä aiotaan käyttää. Hayekin kanta pukee sanoiksi koko joukon epäilyjä joita ainakin minulle jäi tämän tekstin jälkeen.
Yllä lainattu kirjoitus ei itse asiassa ole se jota etsin Krugman-Hayek vastakkainasetteluun liittyen. Siinä hakemassani artikkelissa vielä esitettiin että Keynesiläisen talouspolitiikan velkaelvytyspuolta Keynes-tietoisesti tekevät poliitikot eivät pysty hoitamaan vyönkiristys-sitoumusta nousukaudella vaikka haluaisivat, koska demokratiassa heidät vaihdetaan Keynes-tietämättömiin, tjsp.
Mutta Krugmanin pointti tumput seisojista on hyvä. Keksiikö kukaan muuta vastausta kuin (äärettömän varovainen) velkaelvytys? Kukaan kun ei tiedä varmasti sitäkään onko joku investointi kannattava, ennen kuin jälkeen päin. Esimerkiksi media kauhisteli taannoin Espanjan (Hayekilaisittain) surkeita infrastruktuuri-investointeja. Mutta olisivatko ne jossain vaihtoehtoisesti toteutuneessa tulevaisuudessa osoittautuneetkin briljanteiksi investoinneiksi, jos lomaturismi Espanjaan olisikin sen kun vain jatkanut kasvuaan?
Ei se ole köyhyyttä ellei sitä sellaiseksi määritellä. Kun teknologia kehittyy ja automaatio korvaa työpanoksen yhä selkeämmin niiden osalta, joilla ei ole koulutusta ja kognitiivisia kykyjä, tuottavuusjakauma muuttuu koko ajan enemmän potenssijakaumaksi.
Me elämme jo nyt yhteiskunnassa, jossa a) mediaanikansalainen on lähellä köyhyysrajaa ja b) köyhyysraja on siinä missä 30 vuotta sitten oli ehkä top 10 prosentin tuloraja, ja johon kuninkaat ja miljardöörit pääsivät joskus 100 vuotta sitten.
Jos kehitys jatkuu nykyisenkaltaisena, emme ole kaukana tilanteesta, jossa 80 prosenttia ihmisistä elää köyhyysrajalla, ja köyhyysraja on siinä missä nykyinen top 10 prosenttia on tienestien kohdalla. Jne.
Jos tästä ekstrapoloidaan, ja jos halpaa ja puhdasta energiaa jostain syystä riittää, niin lopulta olemme tilanteessa, jossa käytännössä kaikki ovat suhteellisesti köyhiä, ja joka ikisen ihmisen reaalitulot ovat jotain mistä nykyiset miljonäärit voivat vain haaveilla. Tämä on pitkälle menevää spekulaatiota, mutta siis, jos väkiluku ei paljon kasva, ja jos vaikkapa fuusiovoima tulee, niin mitään periaatteellista estettä tälle ei ole.
Tässä on se ongelma, että suhteellisen köyhyyden “ongelmaa” ei edes voi ratkaista tällaisessa skenaariossa. Lopulta 90% ihmisistä on työttömiä tai tekee työtä käytännössä juuri ja juuri tuottavissa palveluhommissa, joita ei korvata koneilla vain siksi, että ihmiset ovat valmiita maksamaan ekstraa ihmisen palveluista.
Mitä sitten?
Kasvu riittäis työpaikkojen luomiseen ellei tuottavuuden nousu ja tuotteiden uusiutuminen olisi niin nopeaa.
Enne koneita ja laitteita käytettiin kymmeniä vuosia
esim kun tulin töihin tietoliikenneinsinöörinä niin silloin ajateltiin,että automatisoinnin jälkeen seuraa 30–40 vuoden käyttövaihe ennen seuraava teknologiaa.Automaatio valmistui 1980 ja jo seuraavana vuonna alettiin analogiatekniikkaa pistämään uusiksi digitaalitekniikalla ja valokaapeleilla. Ja analogiset hävisivät pääosin jo 80-luvulla , viimeiset syrjäseutujen verkot 90-luvun puolivälissä
Ja matkapuhelinteknologia alkoi korvata access verkkoja jo 80-luvulla ja ottivat valta-aseman.
Seuraavksi 2000-luvulla varkkoteknologia vaihtui IP-tekniikkaan
Tekniikan murros syö työpaikkoja niin kovaa vauhtia,että kasvun pitäisi olla 5–10 % luokkaa, jotta työpaikkojen määrä kasvaisi tai edes korvaisi entisiä
Omassa kommentissani poliittinen korruptio tarkoittaa muutakin kun virheinvestointeja. Vaikkapa sitä että vaalivoitto ostetaan lupaamalla kaikille 1500 e/kk minimipalkka. Sitten kyllä porukka seisoo tumput suorina kun tuotteet eivät menekään tällä hinnalla kaupaksi.
Vastaavia esimerkkejä on helppo keksia lukuisia, vaikkapa seuraamalla mitä Kreikassa on tehty. Jos Nobel-palkittu ei tätä kykene oivaltamaan niin heikot on eväät.
Työpaikkojen hävikki on ollut jo pitkään 10 % luokkaa eli n 250000 työpaikkaa on hävinnyt 90-luvulta lähtien vuosittain
Hävikki johtuu tuottavuuden kasvusta ja tuotevalikoiman muutoksesta-
Kasvu on riittänyt korvaamaan menetetyt työpaikat, joten dynamiikka on jäänyt monelta huomaamatta
http://www.etla.fi/julkaisut/dp1134-fi/
Nyt näyttää siltä, että tasapaino on häiriintynyt:
Tuottavuuden kasvu ja tuotevalikoiman syö enemmän työpaikkoja .Heikko kasvu ei enää riitä korvaamaan työpaikkamenetyksiä.
Ratkaisuksi on esitetty työvoiman tarjonnan lisäämistä ja työajan pidentämistä
Mitenkähän tämäkin logiikka oikein toimii ?
Vartiaisen mukaan rakenteellinee työttömyys on länsimaissa 6 % luokkaa eli meillä on työvoimaa, joka ei kelpaa työnantajille.
Työvoiman tarjonna lisääminen 63–68 vuotiaissa vain lisää rakenteellista työttömyyttä.
Sitä vielä kiihdyttää 25–45-vuotiaiden työajan pidentäminen
Kyllä tähän on hyvät mahdollisuudet, ja maksukykyiset asiakkaat. Minullakin on kotona varmaan satoja asioita joista haluaisin reaaliaikaista tietoa mutta tieto ei vaan liiku, alkaen nyt vaikka talon rakenteiden ja LVIS-tekniikan kunnosta. Kun tämä tulee aikanaan mahdolliseksi, on sinänsä ihan sama tilastoidaanko se laadullisena vai määrällisenä kasvuna.
uusi kasvo täällä kirjoitti 23.11.2012 kello 14:58 :
> liittyyköhän tämäkään aiheeseen, mutta miksi viljan/vehnän hinta on heikon globaalin sadon vuoksi korkealla?
Johtuisikohan kysynnän ja tarjonnan suhteista?
> ja vastaavasti Suomessa on kesantopeltoja vaikka kuinka paljon?
yritin googlata paljonko kesannolla on Suomen peltoalasta mutten löytänyt.
Hae uudelleen. Netti on pullollaan suomenkielisiä sivuja, joissa asiaa on selvitetty monelta kantilta. Kesannointiprosentti taitaa olla nykyään n. 10.
>nythän olisi kannattanut viljaa viljellä joka niemeen ja notkoon ja tietysti sinne kesantopeltoon.
Niin olisi. Asiassa on vaan pieni probleema. Kukaan ei tiedä etukäteen, milloin mahdollinen kato tulee. Eikä sitäkään, mihin se tulee.
Jokaisessa kansassa on osa porukasta sellaisia joiden kyvyt ei riitä muuhun kun vääntämään klemmaria klemmaritehtaalle. Länsimaiden ongelma on se että nämä hommat on kaikki siirretty Kiinaan.
Mikä on ratkaisu?
Kaikissa maissa pitää pitää huoli siitä että klemmaritehdas kannattaa kustannusten puolesta sinne perustaa.
Ja mikä on uhka?
Se että ne keskiluokankin hommat siirtyvät Kiinaan, Intiaan ja muualle Aasiaan. Sitä katoa ei sitten enää ole mahdollista paikata.
Tuottavuuden kasvu ei aiheuta työttömyyttä. Yllätykset voivat aiheuttaa tilapäistä työttömyyttä. Tuottavuuserojen kasvu voi aiheuttaa työttömyyttä, jos minimipalkkoja ja sosiaaliturvaa sorvataan epäyhteensopiviksi tuottavuuserojen kanssa.
Rakenteellista työttömyyttäkin voi pienentää korjaamalla sosiaaliturvaa perustulomaisemmaksi, vapauttamalla palkoista sopimista, korjaamalla asuntopulaa kaavoituksella ja vuokramarkkinoiden puutteita asumisen tukijärjestelmät poistamalla jne.
Saasteiden vähentämisessä keskeinen pullonkaula on se, että kansalaiset eivät oikeasti halua tinkiä paljonkaan sen hyväksi. Siksi saasteita saa yleensä vähennettyä eniten tavalla, jolla se tapahtuu pienimmin uhrauksin.
Siksi pitää pääsääntöisesti lopettaa kaikki saasteenvähennysohjelmat ja korvata ne haittaveroilla tai päästökaupoilla, siltä osin kuin kärsijöitä on niin paljon, että vahingonkorvaukset ovat liian kömpelö ratkaisu.
Haittaveroilla/päästökaupalla toteutuvat halvimmat saasteenvälttelykeinot ja vain ne. Muilla keinoilla mukaan tulee muitakin, toisinaan jopa 1000 kertaa kalliimpia tai jopa nettohaitallisia.
Haittaverot myös johtavat siihen, että se ja vain se taloudellinen toiminta toteutuu, josta on enemmän hyötyä kuin haittaa. Tietysti muu verotus tuhoaa myös hyödyllistä toimintaa, mutta sekin tuho vähenee, kun niitä veroja korvataan haittaveroin.
Tuottavuus ei ole ollut enää 150 vuoteen riippuvainen vain yksilöstä.
Tuottavuus perustui a 90-luvulle saakka koneen ja ihmisen yhteiseen tuottavuuteen. Ja 90-luvulla mukaan tuli voimakkaasti tietotekniikka ja nyt tuottavuus on ihmisen, koneen ja tietotekniikan yhteissumma.
Esim sirkkeli ja naulauskone keskinkertaisen kirvesmiehen käsissä tekee hänestä stahanovilaisen verrattuna käsisaha/vasara kirvesmieheen
Kone+tietotekniikka kykenevät korvaamaan monia inhimillisiä puutteita esim Stephen Hawking kykenee tuottavaan työhön vaikka on vaikeasti vammainen .
On pitkälti tahtokysymys halutaanko luoda myös näille vaikeasti työllistettäville sopivaa tuotantotekniikkaa ja hyvätuottoisia työpaikkoja.
Minusta tämä uhkakuva nähdään usein vähän turhan mittavana. Pääasiallinen tekijä on se, että kun kiinalaisen keskiluokkaisen ihmisen työpanos alkaa vastata länsimaisen keskiluokkaisen ihmisen työpanosta, palkkakin alkaa tulla samoille nurkille.
Tämä tapahtuu sekä palkan nousulla että valuuttasuhteiden korjaantumisella. Jos keskiluokan yksityisen sektorin työpaikat alkavat lähteä Kiinaan, talous meillä alkaa sakata sen verran, että valuuttakin ottaa siitä siipeensä.
Palkkaan liittyy vielä sellainen mielenkiintoinen juttu, että Kiinassa erityisesti koulutettujen ihmisten palkat ovat jo nyt nousseet aika paljon. Insinöörin palkkaaminen Shanghaissa on halvempaa kuin Suomessa, mutta ero ei enää ole sitä luokkaa, että insinöörin työtä kannattaisi teettää siellä. Kohta ongelma voi pikemmin olla se, että hyvin koulutetut kalpeanaamat suunnistavat Kiinaan töihin.
Kiinalla on kaksi kilpailukykyetua. Toinen on halpa klemmarinvääntötyövoima ja toinen on liike-elämälle suotuisa talousjärjestelmä (= yhteiskunta ei ihmeemmin kanna vastuuta yksilöstä). Toisaalta maa on osin hyvin byrokraattinen, ja vaativiin tehtäviin sopivaa työvoimaa on kuitenkin aika vähän.
Kumpikaan vaiva ei parane ihan yön yli, vaan kyse on vuosikymmenien prosessista. Lisäksi ohut sosiaaliturvarakenne on aivan selvä yhteiskunnallinen riskitekijä, jos kasvu hidastuu. Silloin nyt hyvin epätasaisesti jakautuvaa hyvinvointia on pakko jakaa tasaisemmin, mikä heikentää hintakilpailukykyä lyhyellä (alle vuosikymmenien) aikavälillä.
Entäpä Intia? Intiassa on kyllä valtava keskiluokka, mutta käytännössä täysin kouluttamattomia köyhiä on uskomaton määrä. Joitakin keskiluokan töitä on mennyt Intiaan (tietokoneohjelmien tekeminen, puhelinpalvelukeskukset englanninkielisissä maissa), mutta kaikki kokemukset eivät ole kovin positiivisia.
Globalisaatio on kyllä vienyt osan työstä pysyvästi köyhempiin maihin (yksinkertainen koulutusta vaatimaton työ, kohtuukokoiset tuotteet). Se ei ole kuitenkaan ainoa mekanismi, joka on vienyt ko. työtä pois. Kadunlakaisijan työtä ei ihan helposti ulkoisteta, eikä siivoojankaan. Ensimmäisiä ei enää ole, ja jälkimmäisiä paikkoja on enemmän kuin tekijöitä. Työtä ja tekijöitä siihen kykyjensä puolesta sopivia tekijöitä olisi, mutta eri syyt estävät näiden kohtaamisen.
Se vaikuttaa kyllä aika selvältä, että globalisaation myötä meidän suhteellinen elintasomme verrattuna vaikkapa BRIC-maiden asukkaihin heikkenee. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita meidän elintasomme absoluuttista heikkenemistä. Näin se yleensä on historian saatossakin käynyt; kasvua on helpompi saada aikaiseksi alemmasta lähtökohdasta.
Kiinan “keskiluokan” palkat alkavat olla jo Itä-Eurooppalaisella tasolla tai vähintäänkin lähestymässä sitä kohisten. Ei Kiinassa ole mitään erityistä kilpailuetua siellä kun puhutaan koulutetun tai osaavan työvoiman tapauksesta.
Ainoa “etu” Kiinalla on se, että tuloerot ovat valtavat, minkä takia palvelut ovat halpoja ja täten keskiluokkainen tyytyy muutamaa sataa euroa alempaan liksaan, kuin tsekkiläinen kollegansa.
Taino, kai se on tietynlainen etu, että ollaan lähellä sitä lopputuotantoa. Toisaalta Kiinassa ollaan aktiivisesti siirtämässä teollisuutta rannikolta sisämaahan, joka aiheuttaa taas sen, että sikäläinen Shangain keskiluokka on jos nyt ei yhtä kaukana, niin ainakin 1000km päässä niistä tuotantolaitoksista. Ja 1000km ei ole oikeastaan hirveästi lähempänä kuin 4000km.
Myöskään tuottavuuden noususta ei löydy sellaista tekijää,joka tukisi tuomiopäivän ennusteita.
Kun tuottavuutta vuonna 2000 merkitään 100 niin 2011 Suo,men tuottavuus on 120 ja Saksan 113 eli ero on merkittävä Suomen eduksi
Kun palkkatosta, tuottavuudesta eikä työvoimakustannuksista löydy selitystä huonoon menestykseen maailamalla niin löytyisikö selitys johtamisesta ? Eli yritykset eivät ole kilpailukykyisiä tuotteiden ominaisuuksien ‚myynnin tai jonkun muun syyn vuoksi ?
Nokiakin sortui sisäisiin ongelmiin ja huonoon johtamiseen.Insinöörien kapina johti dikdatooriseen johtamiseen, rivityöntekijöiden halveksimiseen ja johdon kykyjen yliarviointiin.
Johdon korkeat palkat ja runsaat bonukset kaikissa tilanteissa saivat johdon laiskottelemaan.
Johtaminen voisi varmaankin olla vieläkin parempaa, mutta johtamisen hyvyys tai huonous on sisällä noissa tuottavuusluvuissa.
Nykyisellä taloudellisen kasvun indikaattorilla prostituutio on paras tapa nostaa bruttokansantuotetta. Panokset per tuotantoyksikkö ovat vakio eli 1 ja tuotokset eli panot ovat monikymmenkertaiset.
Johtaminne ei ole mukana tuottavuudessa jos tuotevalikoima on huono ja/tai myynti sakkaa ‚p—-kin kun voi tehdä tehokkaasti,mutta p—-n tekeminen on johtamisongelma.
Toinen merkittävä ongelma voi olla kiinteiden kulujen suhde muuttuviin.Pääomakuluista ja ketjutetussa tuotannossa soppareista ei pääse helpolla eroon.Kun myynti sakkaa niin kiinteät kulut ajavat yrityksen nopeasti tappiolliseksi.
Esim Nokia jakoi keväällä osinkoa 740 miljoonaa vaikka tuotti tappiota
Nykyään osingot ja johdon palkkiot ovat kiinteitä kuluja ja jos marginaalit ovat pieniä niin niilläkin saa firman kontalleen tai ainakin lisättyä rahoitusongelmaa
Osinkoa on syytäkin jakaa, jos johto ei keksi omistajien rahoille tuottavaa käyttöä. Nokian johto on selvästi jo usean vuoden ajan ollut täysin kykenemätön keksimään omistajien rahoille tuottavaa käyttöä.