(Kirjoitus on julkaistu Suomen Kuvalehdessä Näkökulma-palstalla)
Miksi kasvava osa nuorista syrjäytyy eikä kelpaa tai ei hakeudu töihin? Tästä äärimmäisen tärkeästä kysymyksessä ei saa oikein otetta. Asiasta on tuotettu valtavasti tietoa, mutta se on sirpaleista ja vahvasti ideologisesti painottunutta. Sen pohjalta ei voi tehdä kelvollista toimintaohjelmaa. Tarvitsisimme kattavan epidemiologisen tutkimuksen keinoja käyttävän tutkimuksen syrjäytymisen syistä. Mikään hypoteesi saisi olla ennalta sopimattomana kielletty.
Minä hahmotan asian työmarkkinoiden huonon toiminnan, koulun syrjäyttävän vaikutuksen, päihteiden ja kasvavien sosiaalisten erojen muodostamana kokonaisuutena, jossa eri tekijät vahvistavat toistensa vaikutusta. Työelämän vaatimukset ovat kohonneet. Ennen kutosen oppilas pääsi auton apumieheksi tai rakennukselle laudankantajaksi, mutta tällaisia ammatteja ei enää ole. Minua tämä selitys ei tyydytä lainkaan.”Kutosen oppilaita” on vähemmän kuin töitä, jotka oppii muutamassa päivässä. Ongelma on työmarkkinoiden toiminnassa. Työ ja tekijät eivätkä kohtaa.
Matalatuottoisesta työstä maksettava palkka on työnantajan kannalta liian suuri ja työntekijän kannalta liian pieni. Työnantajalle työ ei tuota sitä noin kahtatuhatta euroa kuussa, joka siitä on työnantajavelvoitteineen maksettava. Työntekijälle siitä jää silti käteen vain roposia yli sosiaaliturvan takaaman tulotason. Pieniin palkkoihin kohdistuvia veroja ja maksuja pitäisi alentaa ja tehdä mahdolliseksi täydentää ansiotuloja asumistuen kaltaisilla tulonsiirroilla. Tätä yritettiin SATA-komiteassa, mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt. Huonosti menestyneelle luovuttaminen on liian helppoa ja omin ponnistuksen kohoaminen liian raskasta.
Asiaa pahentaa se, että korkea verotus vaikeuttaa teollisuudessa menetettäviä työpaikkojen korvaamisen palveluammateilla. Meillä syrjäytyneistä moni työllistyisi muualla palveluammatteihin. Paidat kannattaa pestä itse, kun asiakkaan maksamasta satasesta hupenee veroihin ja maksuihin yli kuusi kymppiä. Teollisuus on menestynyt liiankin hyvin edunvalvonnassaan palvelualojen kustannuksella.
+ + + +
Päihteillä on osuutensa, mutta sitä liioitellaan roimasti. Yleensä vaikeudet alkavat ennen päihteitä, mutta päihteet jouduttavat syrjäytymistä ja suistavat jotkut yhteiskunnan ulkopuolelle loppuiäkseen. Sama pätee toisin päin. Vain pieni osa alkoholin suurkuluttajista on syrjäytyneitä.
Julkisen keskustelun perusteella oppimisvaikeudet ja neurologiset häiriöt olisivat lisääntyneet. Niiden olisi pitänyt vähentyä, koska usein ne johtuvat vaurioista, jotka on saatu syntymän yhteydessä. Synnytykset ovat nyt paljon turvallisempia. Vähän outoja kavereita oli ennenkin vähintään yhtä paljon, ja oppiminen oli joillekin perin vaikeata. Silloin se ei syrjäyttänyt yhtä pahoin kuin nyt. Nuorten maailma ja erityisesti koulu on muuttunut huonommin erilaisuutta sietäväksi.
Oppimisvaikeuksista kärsivät eivät ole heikkolahjaisia. He ovat erilaisia oppijoita, joiden on vaikea oppia lukemalla. Ennen opittiin pääasiassa työn kautta. Tämä sopisi monelle nytkin paremmin. Tätä voi yrittää koulusta päästyään, mutta itsetunnosta ei ole paljon jäljellä, jos koulu on ollut yhdeksän vuotta pelkkää epäonnistumista. Tytöt reagoivat tähän usein vetäytymällä kuoreensa, osa pojista uhmakkaan epäsosiaalisella käyttäytymisellä.
Oppimisvaikeuksista kärsivät pysyivät ennen paremmin mukana opetuksessa, koska oppitunneilla vallitsi järjestys. Opettajille pitäisi antaa paremmat valtuudet kurin pitoon.
Ilman lukupäätä voisi töissä menestyä, mutta monen oppimisvaikeuksista kärsivän ura tyssää vaadittavaan tutkintoon. Joskus työssä ihan oikeasti tarvitaan opetuksessa saatuja tietoja ja taitoja, mutta usein tutkintoa vaaditaan turhaan. Gunnar Adler-Karlsson ihmetteli vuosikymmeniä sitten, miksi tarvitaan kaksivuotinen ammattikoulu, jotta pääsisi tekstiilitehtaalle ompelemaan suoraa saumaa, mutta paljon vaativamman taidon, auton ajamisen, oppii muutamassa viikossa.
Kyse koulutusinflaatiosta. Kouluja käynyt on varmempi valinta, koska koulutuksessa menestyminen kielii tahdonvoimasta ja kurinalaisuudesta. Lukihäiriöisen kannalta tällainen testi on epäoikeudenmukainen, sillä häiriö häiritsee opiskelua paljon enemmän kuin työntekoa.
Syrjäytyneistä syrjäytyneimmät löytyvät vankiloista. Heidän keskuudessaan erilaisilla neurologisilla ongelmilla ja päihderiippuvuudella on valtava yliedustus. Laskin joskus päässäni, että ehkä jopa 90 prosenttia vangeista on vankiloissa lääketieteellisistä syistä, jos asiaa tutkii samalla tavalla kuin tupakoinnin ja keuhkosyövän yhteyttä.
Kaupunkien segregaatio lisäät syrjäytymisriskiä. Tasa-arvoisen koulutuksen ansiosta huono-osaisten asuttamista kortteleista voi kohota korkealle, mutta se vaatii paljon lujempaa tahtoa kuin hyväosaisilla alueilla asuvilta. Mari Vaattovaaran ja Matti Kortteisen mukaan työttömyysjaksoilla on taipumus pitkittyä alueilla, joilla työttömiä on paljon. Tällaisissa tutkimuksissa on vakiointiongelmia, mutta tulos on uskottava. Luovuttaminen on helpompaa, jos työttömyys on naapurustossa sääntö eikä poikkeus.
Mitä heikommin naapurusto ja sukuyhteisö toimii, sitä haavoittuvampia lapset ovat omien vanhempiensa vajavaisuuksille. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä.
Syrjäytymisen estämisessä työllistyminen on ylivoimaisesti tehokkainta. Sen edistämiseksi on sekä helpotettava matalatuottoisen työn kannattavuutta niin työnantajan kuin työn tekijänkin kannalta. On myös puututtava niihin syihin, jotka alentavat työmarkkinakelpoisuutta. Toinen ei toimi ilman toista.
Hyvää analyysiä, kuten Odella yleensäkin. Yhteen kohtaan haluan kuitenkin kommentoida: “Oppimisvaikeuksista kärsivät pysyivät ennen paremmin mukana opetuksessa, koska oppitunneilla vallitsi järjestys. Opettajille pitäisi antaa paremmat valtuudet kurin pitoon.”
Eivät he silloinkaan pysyneet opetuksessa mukana, vaan tuplasivat luokan tai pari, mahdollisesti pääsivät eteenpäin armovitosilla. Vähemmän häiriötä he ehkä tuottivat, kun heidät pistettiin käytävälle istumaan.
Ongelma on syvemmällä, sillä suomalaisen peruskoulun menestys perustuu juuri oppilaan vapauden ja vastuun lisäämiselle ja sitä kautta parantuneelle itseohjautuvuudelle. Suomalainen oppilas ei ota passiivisesti vastaan opettajan tietoa, vaan työstää sitä ja jopa kritisoi. Siksi vanhakantainen kurinpito ei toimi nykyopetuksessa. Kuri voidaan saavuttaa, mutta ei oppia.
Toisaalta, opettajilla on entistä paremmat taidot tukea erilaisia oppijoita. Tarvittaessa myös koulunkäyntiavustajat tai erityisopettajat osallistuvat tähän työhön. Kunhan näitä vain olisi riittävästi.
Erityisoppilaiden integrointi normaaliopetukseen onkin toteutettu samalla tavalla väärin kuin mielenterveyspotilaiden siirtäminen avohoitoon. Mielenterveyden laitoshoidosta sästyneitä rahoja ei siirretty riittävästi avohoidon tukitoimiin.
Samalla tavalla erityisopetuksesta säästyvät resurssit eivät ole siirtyneet täysimääräisesti erityisoppilaiden integroinnin tueksi.
Selvästi ylikouluttaminen on yksi ongelma. Esimerkiksi lumitraktoriakaan ei saa ajaa ammatikseen, jos ei ole jonkinlainen koulutus. Tämä jos mikä on oire jonkinlaisesta uusavuttomuudesta. Ei ole mitenkään vaikeaa opetella ajamaan lumitraktoria. Aivan hyvin voi jossain suljetulla alueella treenata, jos ajokortin omaa.
Miten ihmeessä yhteiskunta ja ihmiset on ennen pärjännyt aivan perusasioiden kanssa, kun nyt ne tuntuvat olevan vaikeita ja monimutkaisia?
Olin aikanaan eräässä ministeriössä töissä. Ihmettelin työtehtäviä, joihin vaadittiin akateeminen loppututkinto, kun työtehtävien sisältö oli tyypillistä virastotyötä. Eri asia on kokonaan tietenkin asiantuntijatason työt.
Hyviä pohdintoja.
Kuka tekisi tarvittavt muutokset yhteiskuntaan.
Valmista mallia voi otta USA:sta, joka on palveluyhteiskunta. Se vain on monelle punainen vaate. Valitettavasti.
Työn teettäminen pitäisi olla paljon halvempaa. Siinä on se perusongelma.
Olen siintä samaa mieltä että tunne siitä ettei pärjää yhteiskunnassa johtaa juomiseen ja häiriökäyttäytymiseen. Sitä nykyinen “pahoinvointi” yhteiskunta suosii.
Osmo on oikeassa noissa huomioissaan.
Valitettavasti noiden taustalla olevien tekijöiden yhteisvaikutus tekee ongelmanratkaisustakin vaikeamman riippuvuuksien vuoksi.
Suomessahan ei pienten tulojen saajien tuloverotus ole hirveän suurta, mutta sosiaaliturvalainsäädännön ja verolainsäädännön muutoksia harvemmin tehdään synkronoidusti. Etuuksien menetys ja välilliset työllistämiskustannukset ovat varmaan työllistymistä eniten haittaavia tekijöitä.
“Sen pohjalta voi tehdä kelvollista toimintaohjelmaa.” — Siis voiko?
Tietty umpikuja tulee vastaan aloilla, joilla aivan liikaa ja ylikoulutettuja työnhakijoita. Useamman alan maisteritutkinnon suorittanut kielitaitoinen työtäpelkäämätön saa vain pätkätöitä baarin kaljanmyynnissä. Kun tekniikan tohtori hakee perusinsinöörin paikkaa, katsotaan että on liian fiksu tähän hommaan ja ei kiitos.
Kun puhutaan työurien pidentämisestä,olisi täysin mahdollista noita kalliita opiskeluvuosia siirtää työelämään.
Nuorisolla on kyllä tietoja ja taitoja, joita koulu ei nykyään ymmärrä antaakaan. Oivalluskyky ja varsinkin omaksumisnopeus ylittää kiistatta keski-ikää lähestyvän henkilön. Tätä kapasiteettia hukataan koulaitoksessa nykyään.
Lukioon pääsee nykyisin kaikki halukkaat. Jotkut lukiot ovat tietysti “hyviä”, koska sinne on julma pääsykynnys. Normaaliahkera voisi lukion hyvinkin suorittaa 2,5 vuodessa, ainakin minimikurssimäärällä.
Eräs syy syrjäytymiseen on lapsen ja nuoren kotiolot. Luokan oppilaista voi pahimmillaan puolet olla avioeroperheistä. Yksinhuoltajuus, yhteishuoltajuus ja uusioperheet ovat hyvin yleisiä. Kun isän ja äidin oma elämä on rempallaan, kasva siinä sitten tasapainoiseksi aikuiseksi. Syrjäytyneiden nuorten ongelmia pohtiessa olisi syytä nähdä nuoren kasvuympäristö. Siinä ei koulukurin tiukentaminen aina auta, kun kotoa ei saa mitään järkevää apua lapsen koulukasvatukseen.
Lisään yhden asian, voisko työnantajien vastuuta työntekijöidensä terveydestä hieman pohtia? Taustalla on äkkiseltään intuitiivisesti järkevä ja reilu ajatua että kun työnantaja maksaa työntekijänsä terveydenhoidosta ja sairaslomista, ml. eläköityminen, niin työnantajalla on myös insentiivi panostaa työntekijöiden terveyteen ja hyvinvointiin. Ongelma tässä on vaan se että tuo on myös intensiivi kiertää kaukaa kaikki työnhakijat joilla edes saattaa olla jotain terveysongelmia. Minusta tällaisia työntekijöistä aiheutuvia riskejä pitisi jotenkin keskinäisvakuuttaa tai sosialisoida.
Mahdollista on myös, ettei ongelmana olekaan työttömyys vaan ihmisten suhtautuminen siihen. Työn tuottavuus on kasvanut moninkertaiseksi viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana, mutta silti kaikkien pitäisi rehkiä kahdeksasta neljään kuten ennenkin. Mitä jos nyt on tullut raja vastaan ja tekniikan kehitysnopeus on voittanut ihmisen luovuuden uusien töiden keksimisessä?
Kun työhön, jonka tekemiseen ennen vaadittiin kaksikymmentä ihmistä, tarvitaankin nyt vain yksi ihminen ja kone, työn tekijäksi kannattaa valita paras saatavilla oleva henkilö. Jos muuta keinoa paremmuuden mittaamiseksi ei ole, kriteerinä käytetään koulutusta. Tästä kai koulutusinflaatiossa pohjimmiltaan on kysymys.
Selvästikin ylikouluttaminen on yksi syy, miksi työmarkkinat syrjäyttävät heikompia. Kaupan kassalle otetaan tradenomi, koska niitä on tarjolla jne.
Veroasteen osalta olet oikeassa. Se korjaantunee lähiaikoina, jos talouslukuihin on uskominen. Nykyisenkaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa ei pidetä yllä enää pitkään. Olisin vain toivonut, että siitä olisi edes jotain voitu pelastaa. Toivottavasti edes osia koulutuksesta kyetään ylläpitämään, kuten Uusi-Seelanti kykenee. Todellisuudessa valtion hoitama terveydenhuolto ja sosiaaliturva eivät ole oikeasti niin tärkeitä tulevaisuuden kannalta.
Segregatiota en näe peikkona, ehkä jopa osin mahdollisuutena. Siitä on tullut Suomessa uskonkappale, vaikka muualla maailmassa on hyvin erilaisiakin tuloksia nähtävissä (ulkomuistista mm. Toronto). Itse segmentoisin kaupunginosia voimakkaammin. Väitän yhä, että Helsingin suurin ongelma on Uuden-Kallion puute. Tarvitaan suuri kaupunginosa (ainakin 20 000 henkeä), oikeasti tiiviisti ruutukaavaav rakennettuna, spårapysäkin varteen.
Koululaitoksenkin suhteen olet oikeassa. Nykyinen järjestelmä on optimoitu kilteille kympin tytöille. Heidän käyttöarvonsa työelämän paineissa on kuitenkin monasti kyseenalaista. Aikaisempi järjestelmä, joka oli moniarvoisempi, oli parempi. Siinä “kutosen” oppilaille (todellisuudessa ehkä nelosen) annettiin kansalaiskoulussa paremmat lähdöt ammattikouluun ja rauhattomille pojille oli omat poikalyseot. Noista kutosen poikalyseon pojista on usein oikeasti enemmän hyötyä yhteiskunnalle kuin noista kympin tytöistä.
Yksi vanhvuus meillä on syrjäytymisen estossa verrattuna muihin länsimaihin. Koulutamme yhä koko siihen mennessä syrjäytymättömän ikäluokan varusmiespalveluksessa. Se tuo sekä onnistumisen tunteita yksilöille että sosiaalistaa syrjäytymisvaarassa olevia. Tämä on etulyönti, johon kannattaa satsata rahaa.
Olet oikeassa. Suomessa on koulutusvaatimukset menneet täysin överiksi valtion ja kuntien hallinnossa.
Hyvä kirjoitus. Pikkuisen kuitenkin arveluttaa tuo käsite matalatuottoinen työ, joka on arvolatautunut nimitys. Korkea palkka voi kuvastaa vain markkinahäiriöitä, ei työn korkeaa arvonlisää. Toinen juttu on vielä makrotason politiikka. Yksilötason ongelmat ovat kuin pieru saharassa, jos esimerkiksi ekp haluaa tehdä tietynlaista politiikka. Sama koskee globaaleja työmarkkinoita, missä Suomessa kielletty tuotantotapa viedään ulkomaille tuoden tavarat paluupostissa Suomeen. Ei ihme jos lukihäiriöiselle ei ole työtä tällöin tarjolla.
Hyvä kirjoitus nostaa esille olennaisia asioita:
”Työelämän vaatimukset ovat kohonneet. Ennen kutosen oppilas pääsi auton apumieheksi tai rakennukselle laudan kantajaksi, mutta tällaisia ammatteja ei enää ole. Minua tämä selitys ei tyydytä lainkaan. ”Kutosen oppilaita” on vähemmän kuin töitä, jotka oppii muutamassa päivässä.”
Nimenomaan. Tässä yhteydessä yksi oleellinen asia on se, että perinteinen ja ennen kaikenlaisia ihmisiä työllistänyt rakennusala on laskettu harmaan talouden valtaan ja suoranaisen kusetuksen kentäksi. Koko ajan rakennushommissa ja kohta lumitöissäkin työskentelee ilman koulutusta ja olemattomalla ammattitaidolla ihmisiä, jotka nyt vaan eivät maksa veroja Suomeen tai joista ei makseta työnantajan sivukuluja.
Saksassa taas suurissa kaupungeissa moni työllistyy palvelualalla mini- tai midi-jobeissa toiminnoissa, jotka eivät suomalaisella verotuksella olisi lainkaan ylläpidettävissä – se ei johdu työntekijän matalasta tuottavuudesta vaan siitä, että asiakkaita ei nyt tule sen enempää. Äskettäin oli riemun päivä, kun mini-jobien verovapaan tulon raja nostettiin peräti 450 euroon kuussa. Toisaalta mitään koulutuksia ei näissä kysellä – jos joku kävisi valittamaan siitä, että juomanlaskijalla ei ole pätevyyttä, sellainen asiakas ohjataan ns. kohteliaasti toiseen paikkaan.
Vihreiden sosiaalisten kiihkoilijoiden kannattaisi miettiä omaa rooliaan suomalaisessa koulutusfanatismissa, jossa koulutus, sosiaalinen vuorovaikutus ja kustannukset/kapitalismi kiedotaan tiukasti yhteen, ja tämän koulutusnäkemyksen mukaisen koulutuksen läpäiseminen on sitten kaikkien töiden edellytys. Toisille koulutus on yksityisasia, joka ei kuulu työnantajalle jollei se liity työtehtäviin. Minäkin olen muistaakseni muun muassa maisteri, mutta en käyttäydy R‑kioskissa niin kuin R‑kioskin mainosten maisteri. Jos menisin R‑kioskiin töihin, en kertoisi sitä sittenkään, koska se ei liity asiaan.
Vähättelemättä sitä, että sossunrahat eivät riitä kaikkien tilanteessa tai että niiden saaminen on joissain tapauksissa vaikeaa, haluaisin kysyä, onko nykyään jotenkin helpompi jättäytyä toimeentulotuen varaan kuin silloin “ennen”? (mihin ajankohtaan tuolla nyt viitataankaan…)
Vaikuttaa siltä, että jotkut sosiaalisesti syrjäytyneet nuoret jättäytyvät toimeentulotuen varaan eikä heillä ole sen jälkeen mitään yllykettä mennä töihin. En kuitenkaan tiedä, onko kyse merkittävän kokoisesta ryhmästä.
Työelämästä sairauden vuoksi kokonaan poisjääneen tai sieltä tippuneen tilanne voi olla usein taloudellisessa mielessä katastrofaalinen. Työelämään paluuta haluavan portti on kapea ja sinne on niin monta pyrkijää, että pienikin näyttö tai rehellisyys esimerkiksi psykoositason sairaudesta sinetöi portin melko suurella todennäköisyydellä. Kaikkien kansalaisten asenteisiin pitäisi pyrkiä vaikuttamaan jotta voitaisiin yhä enemmän antaa sopeutumisharjoittelua ja ‑testausta kohti työelämää sieltä syrjäytyneille. Pitäisi myös luoda aitoja väyliä tulla täysipainoiseksi ja työtätekeväksi yhteiskunnan jäseneksi.
Lopuksi ansisidonnaisuudesta eli ilmeisesti Osmon yhdestä demarien pistelyn lempiteemasta.
Ansiosidonnaiset etuudet ovat mielestäni perusteltuja tiettyyn rajaan asti, mutta mihin kansalaiset tarvitsevat yli kolmentonnin kuukausittaista tulonsiirtorahaa?
OSltä taas hyvä teema.
On ilmiselvää, että nykymuodossaan jo paljolti utopistinen projekti “Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta” on tulossa tiensä päähän.
Tämän utopia-projektin matalaotsainen väkisin-jatkaminen nykyoloissa johtaa helposti hyvinvointiyhteiskunnan irvikuvaan, oikeaan Frankensteinin pahoinvointiyhteiskuntaan.
Perustelut:
1) Kallis koulutusmania
Nykyisin ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen aloituspaikkojen kokonaislukumäärä on noin 60 000. Toisaalta syntyvyytemme on luokkaa 55 000.
Ei ollenkaan oteta huomioon sitä, että läheskään kaikille näistä paikoista valmistuville ei maassamme voi mitenkään löytyä koulutusta vastaavaa, hyväpalkkaista työpaikkaa.
Koulutusinvestointi on siten mennyt paljolti hukkaan.
Tästä tietenkin seuraa ihmiselle tunne petetyksi tulemisesta ja yhteiskunnallista levottomuutta, mielenterveysongelmia, jne.
Suomessa vallitsee siis kalliiksi tuleva, kestämätön koulutusmania.
2) Työssäkäyvien osuus romahtaa ja vanhusmäärä kasvaa
Opiskelu jatkuu tyypillisesti n. 25 ikävuoteen asti, ja valmistuvista suuri osa jää frustroituneiksi työttömiksi ja pidemmän päälle tulevat työkyvyttömiksi.
Toisaalta eläkkeelle siirrytään noin 60-vuotiaina, ja on odotettavissa, että jatkossa eletään terveyden-/sairaanhoidon avustamana keskimäärin jopa yli 80-vuotiaksi.
3) Tuottavien työpaikkojen häviäminen
Yritysvihamielisen politiikan ja kilpailukyvyttömyytemme seurauksena suuri osa tuottavista työpaikoista häviää maasta.
Tästä syystä riittävää talouskasvua ei tule ja yhteiskunnan toimintojen rahoituspohja romahtaa.
3) Frankenstein yhteiskunta
Edellä mainituista syistä johtuen Suomessa on tulevaisuudessa kahdenlaista väkeä:
Niitä, joilla menee hyvin tai ainakin kohtalaisesti, sillä heillä on hyvä koulutus ja ammattitaito, jonka perusteella voi saada hyvän työpaikan ja palkan.
Sitten on se toinen joukko, jolla menee erittäin huonosti. He ovat yhteiskunnan tuen varassa olevia, syrjäytyneitä, työttömiä, jne., syvässä toivottomuudessa eläviä ihmisiä, sekä vanhuksia, jotka jäävät vaille välttämätöntäkin hoitoa.
Kun maan tilananne on lopulta ajautunut umpikujaan, Mr. Frankenstein astuu sisään ja ryhdytään toimiin:
Julistetaan kaikki hyväosaiset yhteiskunnan vihollisiksi, säädetään paljon erittäin yksityiskohtaisia lakeja ja luodaan hallinnollisia menetelmiä niiden valvomiseen.
Perustetaan erityisiä solidaarisuus-osastoja, jotka valvovat hyväosaisia 24/7 ja pidättävät heitä pienimmästäkin rikkomuksesta.
Seppo Korppoo
Yrittäjä, joka mielestä Frankenstein / marxilais-politiikkojen olisi jo aika tulla ulos kaapista ja muuttaa hirviömäiset tapansa.
OS: “Mari Vaattovaaran ja Matti Kortteisen mukaan työttömyysjaksoilla on taipumus pitkittyä alueilla, joilla työttömiä on paljon. Tällaisissa tutkimuksissa on vakiointiongelmia, mutta tulos on uskottava. Luovuttaminen on helpompaa, jos työttömyys on naapurustossa sääntö eikä poikkeus.”
Ei tunnu uskottavalta selitykseltä, koska nykymaailmassa naapureiden tunteminen on enemmän poikkeus kuin sääntö. Vaikeasti työllistyvät ihmiset vain valikoituvat tietyille asuinalueille. Jotenkin tuntuu, että tuo asuinalueen vaikutusta ihmisen syrjäytymisriskiin liioitellaan. Kaikkialta löytyy nk. huonoa seuraa niille joilla on taipumusta tällaiseen seuraan hakeutua.
Tämä on tosiaan pohtimisen arvoinen asia. Mutta yksi näkökulma tähän on se, että jos työnantajilla on enemmän vastuuta, työnantajalla on oltava myös enemmän valtaa ja oikeuksia. Haluammeko, että työnantaja saa puuttua työntekijän elämään muualla kuin siinä, mitä hän tekee työpaikalla ja työaikana? Ja jos emme halua, niin eikö tässä luoda taas kerran yksi rakenne, jossa valta ja vastuu on annettu eri osapuolille, jolloin homma ei toimi?
En siis tyrmäisi tuota ajatusta kokonaan, mutta siinä on kyllä melkoisia ongelmia.
Vankilassa saa suoritetuksi syrjäytymisen loppututkinnon. Useat uusivat rikoksen ja niin ollaan takaisin vankilassa. Eipä tarvitse olla syrjäytyneenä ja vapaana.
Nuorissa on aktiivisuutta ja energiaa vaikka nihin. Esim tietokonepeliä saatetaan pelata 24 tuntia paljoakaan nukkumatta tai syömättä. Suomalaiset huiput löytyvätkin kansainvälisiltä markkinoilta. Heidän taitonsa eivät ole koululaitoksessa hankittuja. Yhtä paljon oman onnensa seppiä ovat menestyvät huippu-urheilijat. Ellei nyt sitten yleissivistys ja avoin yhteiskunta ole edesauttaneet. Eduskunnan vanhin kansanedustaja laitettiin tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajaksi. Eipä ole kasvatustieteessä kunnon tutkimuksia siitä, mikä palava into löytyy nuorista kun saa tehdä sitä mikä erityisesti kiinnostaa. Mielestäni kiinnostuksen kohteita voisi vihdoinkin kartoittaa.
Tämä on kai nähtävissä siinä, että useissa kunnissa sosiaalityöntekijöistä jopa noin puolet on muodollisesti epäpäteviä. Tuskin he kuitenkaan ovat tosiasiallisesti epäpäteviä ja huonoja. Sen sijaan muodollinen pätevyysvaatimus vaikuttaa haitallisesti työnkulkuihin jne (paperi pitää käydä allekirjoitettavana sellaisella, joka ei tiedä asiasta mitään muuta kuin sen mitä paperilla on kerrottu, mutta jolla on oikea serti.)
OS: “Kyse koulutusinflaatiosta. Kouluja käynyt on varmempi valinta, koska koulutuksessa menestyminen kielii tahdonvoimasta ja kurinalaisuudesta. Lukihäiriöisen kannalta tällainen testi on epäoikeudenmukainen, sillä häiriö häiritsee opiskelua paljon enemmän kuin työntekoa.”
Tietääkseni ammattikoulutkin valitsevat oppilaansa keskiarvon perusteella. Onko tässä järjestelmässä mitään järkeä? Lukivaikeuksista kärsivämutta käsistään taitava yksilö jää auttamatta rannalla. Miksi ei voisi käyttää jotain hienomotoriikkatesti lukuaineiden keskiarvon sijasta?
Koulutustasoa on turha syyttää, kun poliittinen konsensus on mieluummin pakkokouluttaa ihmisiä kuin makuuttaa heitä kortistossa. Kaikkein saamattomimmista tulee siten lopulta tohtoreita, virran viemänä. Tämä on mielestäni suomalaisen yhteiskunnan suurimpia saavutuksia. On satsattu sivistykseen.
Samalla on kuitenkin karsittu kaikki vaihtoehdot, mikä näkyy sanktioivana elämää vaikeuttavana byrokratiana. Suurin osa nuorista joutuu jossain vaiheessa vaikeuksiin pätkätöiden tai valmistumisen tai työpaikanvaihdoksen takia, koska yhteiskunnan silmissä elämäntilanteen muutos ei oikeuta tukiin. Ensin on syrjäydyttävä.
Valtio elää 1600-lukua ja haluaa tuhota kaikki yksilöt, joiden elämäntilanne muuttuu. Mikä tahansa onnettomuus: potkut, avioero, maisterin paperien saaminen, väitöskirjan valmistuminen, johtaa automaattisesti laitoskierteeseen.
Jos ihminen tarvitsee yhteiskunnalta apua, se vaatii häneltä ensin henkistä lobotomiaa ja aloitekyvystä luopumista. Sen takia fiksut viivyttävät esim. yliopistosta valmistumistaan. He ovat mieluummin ikuisuusopiskelijoita, koska yhteiskunta antaa sellaiselle ihmisarvon ja tukisysteemi toimii. Jos he valmistuvat, heidät tapetaan henkisesti sossun luukulle.
Lopputuloksena luottamus yhteiskuntaan heikkenee. En mäkään tämän valtion tukiverkkoihin luota tippaakaan, kun näen mitä läheisille on tapahtunut. Meillä on hirmuisen kallis systeemi, joka tuottaa syrjäytyvää sivistyneistöä ja varustaa pudokkaiden armeijaa.
Ongelman ydin on siinä, että virkamiehet ja poliittinen eliitti keskittyy syyttelemään toisiaan järjestelmän virheistä ja kukaan ei tee epäkohdille mitään. Niitä paskaduunejakin olisi kyllä jatkuvasti tarjolla siellä täällä, mutta avustusten ja työn yhdistämistä ei sallita tässä maassa. Kyllä kansa tietää: pitäkää tunkkinne.
Hyviä kommentteja.
Väitän kuitenkin, että pienryhmässä, jossa voidaan joustavasti käyttää kullekin oppilaalle sopivia metodeita, usein itsetuntokin palautuu oppilaalle, jonka koulunkäynti on syystä tai toisesta epäonnistunut yleisopetuksen ryhmässä. Pienryhmässä yleensä läydetään myös oppilaan kiinnostusta ja edellytyksiä vastaava jatkopaikka.
Nyt useat kunnat ovat vähentämässä ja sulkemassa pienryhmiä ja sijoittamassa erityisoppilaita yleisopetuksen ryhmiin säästösyistä. Tästä on tulossa kauhea kaaos ja farssi.
Toinen ongelma josta olen puhunut koskee nivelvaihetta perus- ja toisen asteen välillä. Yhteistyö koulumuotojen välillä on olematonta ja tämä on juuri se aika jolloin nuoret “häviävät”. Kyseessä on lähes puolen vuoden aika jolloin nuori ei ole minkään koulutuksenjärjestäjän valvonnassa. Yhteistyön pitäisi olla pakollista eikä perustua opojen viitseliäisyyteen. Oppilaat pitäisi saattaen taluttaa eteenpäin, ovathan he vielä lähes lapsia.
“Miksi kasvava osa nuorista syrjäytyy eikä kelpaa tai ei hakeudu töihin?”
Muuttaisin tuon muotoon “Miksi kasvava osa nuorista *länsimaissa* syrjäytyy eikä kelpaa tai ei hakeudu töihin?”
Tuo paljastaisi paremmin, että kysymys on järjestelmän kriisistä. Tässä linkki nuorisotyöttömyyttä Euroopassa hahmottavaan uutiseen.
http://goo.gl/XXc3u
Jotain yhteneväisyyttä voi hakea pariinkin vähemmän populaariin syyhyn:
— hyvä sosiaaliturva passivoi ja
— yleisen asevelvollisuuden poistaminen poistaa samalla viimeisen pakollisen kontaktin järjestäytyneeseen yhteiskuntaan.
Kallen hypoteesi asevelvollisuuden syrjäytymistä ehkäisevästä vaikutuksesta on helppo tutkia vertaamalla niesten ja naisten syrjäytymistodennäköisyyksiä keskenään.
Suomen talous on murroksessa, jota ainakaan maan hallitus ei kykene näkemään.
1- teknologiateollisuus vain supistaa koko ajan. Uudet innovaatiot ovat mitättömiä verrattuna katoaviin työpaikkoihin. Silti hallitus satsaa vain vientivetoiseen talouteen.
2- hallitus ei ole kyennyt huomaamaan, että meillä on kasvava talousmahti välittömästi itärajan takana. Silti täällä satsataan vain perinteisiin vientimaihin, kuten ruotsiin ja saksaan
Siis: meidän pitäisi alkaa kehittää palveluelinkeinoja venäjän markkinoille. Tätä varten pitäisi verotusta ja monta muutakin seikkaa muuttaa. Alhaisempi palveluiden verotus mahdollistaisi myös heikompien työllistymisen.
Tulipa melkoinen aasinsilta varsinaiseen aiheeseen, mutta oikealla asialla soininvaara on.
Helsingissa Nuorisoasiainkeskukus, sosiaalivirasto ja terveyskeskukset yrittävät saada näitä nuoria (< 25 vuotiaita) takaisin yhteiskuntaan erilaisilla keinoilla. Osalla on selviä mielenterveysongelmia, mutta suurimmalla osalla on ilmeisesti aika lieviä jumeja joista pääsisi eroon jos olisi sosiaalisia kontakteja.
Tutkimuksissa usein mainittuja syitä:
- Epäsosiaalinen kaveripiiri. kiusaaminen on lievästi yleistynyt, kiusaamisen muodot laajentuneet, johtaa eristäytymiseen.
— Vanhempien epäsosiaalisuus (olisi kiva tietää, kuinka monen syrjäytyneen vanhemmat syrjäytyivät 90-luvun lamassa)
— Mielenterveysongelmat. Masennus on yleistynyt jonkin verran. Ahdistushäiriöt ovat todella yleisiä, ilmeisesti epäsosiaalinen ympäristö aiheuttaa niitä. Nuorena saadut jopa suht. lievät häiriöt sitten rampauttavat loppuelämäksi.
Helsingissä Diagonissalaitoksen VAMOS projektissa sunnilleen haettiin näitä kaksikymppisiä kodeistaan ihmisten ilmoille. Monella on sosiaalisia pelkoja. Eivät esim. uskalla mennä yksin työhaastatteluun yms. Helposti nämä pelot peitetään arroganssin ja näennäisen välinpitämättömyyden alle. Kun pelkää epäonnistuvansa, sanotaan että ei kiinnosta tai ei välitä.
“hyvä sosiaaliturva passivoi”
Nuorisotyöttömyys on suurinta siellä, missä on heikoin sosiaaliturva. Linkittämästäni uutisesta se käy hyvin ilmi.
Hyvän sosiaaliturvan maissa nuorisotyöttömyys taas on pienintä.
Olet aivan oikeassa siinä, etteivät oppimisvaikeuksista kärsivät ole heikkolahjaisia, mutta tietämättömältä ja vanhanaikaiselta tuntuu tuo luomasi kuva, että heistä (meistä) olisi vain käytännön töihin eikä pitkää koulutusta kannattaisi hankkia. Minulla on vaikea lukihäiriö ja muita neurologisia ongelmia, mutta oikeanlaisen, erityisopettajan antaman avun ja oman oppimistyylin löydettyäni opinnot alkoivat lukiossa sujua, kirjoitin E:n paperit ja opiskelen tällä hetkellä hyvällä menestyksellä yliopistossa — tarkoitus olisi valmistua maisteriksi kahden vuoden päästä ja oman alan työkokemustakin on jo tullut hankittua. Lukihäiriöiset ja muistakin oppimisvaikeuksista kärsivät voivat olla lahjakkaita nimenomaan akateemisellakin alalla, vaikka menestyminen lahjakkuutta vastaavalla tavalla vaatiikin tällöin enemmän töitä ja sinnikkyyttä sekä ymmärrystä ja ulkopuolista tukea tunnistaa omat vahvuutensa ja löytää erilaisia, koulussa vähemmän arvostettuja oppimistyylejä.
Miten?
Minusta tuo on tutkittavissa vain arpomalla ihmisiä asevelvollisuusryhmään ja ei-asevelvollisuusryhmään.
Marko
Eräänlainen arpominen assevelvollisuusryhmään Ja ei-asevelvollisuusryhmään tapahtuu munasolun hedelmöityessä.
Hyvinvointiyhteiskunta on todellisuudessa sellainen yhteisö jossa valtaa pitävä keskiluokka on vakuuttanut itsensä katastrofaalisia riskejä, kuten ennakoimattomia tulotason romauttavia sairauksia, vastaan ja muut voivat painua hiiteen..
Mitään kultaista aiempaa aikaa ei ole ollut olemassa, hyvin organisoituneet eturyhmät ovat aina osanneet instituutioiden rakentamisen omaksi hyödykseen.
Vihreille koulutetuille naisille miesten syrjäytyminen ei sinänsä ole ongelma, miehet vain saavat tässä takaisin osan aiempien patriarkaalisten yhteisöjen pahuudesta…:D
Mäkään en usko että asevelvollisuudella olis tossa oleellista vaikutusta. Vaikutuksesta tai sen puutteesta ei kuitenkaan voida sanoa paljoakaan miehiä ja naisia suoraan vertaamalla. Liikaa kontrolloimattomia muuttujia.
Muuten tosi hyvä teksti. Koulutusinflaatio voi olla isokin ongelma ja jääny liian vähälle huomiolle. Etenkin valtion duuneihin tuntuu olevan nykyään ihan älyttömiä koulutusvaatimuksia, joilla ei oo mitään relevanssia suhteessa työn sisältöön. Oon ite ollu tässä muutaman vuoden valmistumisen jälkeen valtion virkamiehenä hommassa, jota olis helposti tehny lukiopohjalta. Kuitenkin paikkaa hakiessani vaatimuksena oli maisterin tutkinto.
Sikäli kun selkeesti parempaa signaalia ei ole tiedossa, on jossain määrin ymmärrettävää, että yksityiset yritykset käyttää signaalina koulutusta. Valtion kannattais kuitenkin jollain tavalla yrittää panostaa siihen, että tarjolla olis kustannustehokkaampia signaaleja. Sikäli kun jengi kouluttaa itteään vuosikausia lähinnä signaloinnin takia, valtava määrä potentiaalista työpanosta menee hukkaan. Lisäks valtion itsensä tuskin kannattaa syrjäyttää jengiä työmarkkinoilta älyttömillä pätevyyskriteereillä. Itsehän se sitten ne sossuetuudet maksaa. Vastaavasti valtion kannattais pyrkiä työllistämään osatyökykyisiä sikäli kun ei pystytä luomaan järjestelmää, jossa yksityisen sektorin kannattais niitä työllistää.
Siinä tapahtuu samalla aika paljon muutakin sellasta arpomista, mikä vaikuttaa siihen syrjäytymistodenäköisyyteen. Siihen päälle vielä ympäristö, joka on erilainen miehille ja naiselle keskimäärin.
Pekka Taipale:
Näillä parjatuilla epäpätevillä sosiaalityöntekijöillä on pääsääntöisesti ammattikorkeakoulun sosionomin tutkinto. Onko yhtään toista maata maailmassa, jossa kaikilta sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan maisterintutkinto? Kyse lienee vaan siitä, että yhden ammattikunnan (sossun maisterit) on annettu pönkittää omaa asemaansa hilaamalla alan virkojen koulutusvaatimuksia ylöspäin.
Samanlaista menoa on muuallakin julkisella sektorilla, esimerkiksi lastentarhanopettajien yliopistokoulutettujen toiminta muiden alan ammattiryhmien leimaamiseksi epäpäteviksi. Vanhaan hyvään aikaan ™ 🙂 kansakoulun- ja lastentarhanopettajat koulutettiin seminaareissa ja sosiaalityöntekijöiksi kelpasivat sosionomit. Kaikkien ei tarvinnut olla maistereita.
Yritätkö Osmo jotenkin provosoida? Toki tiedät itsekin, että sukupuoli johtaa niin moniin muihinkin eroihin jo ennen asevelvollisuutta ja sen jälkeen, että nämä erot peittäisivät täysin alleen mahdolliset asevelvollisuuden syrjäytymistä ehkäisevät vaikutukset.
Jostain syystä me miehet olemme se oikeasti heikompi sukupuoli. Jako syrjäytyneisiin ja menestyjiin on miehissä naisia paljon suurempaa ja lisäksi naisella on vaimoksi tulemisen vaihtoehto…:D
Kallen armeijahypoteesi ei vakuuta minua, omat muistikuvani olivat enemmän sellaiset että ressukat laitettiin armeijassa huomaamaan oma paikkansa siinä yhteisössä. Eikä mitenkään positiivisessa hengessä..:D
Miksei voida vaatia kaikkea Suomessa maksettua palkkaa kierrätettäväksi Verohallinnon kautta ennakonpidätyksineen?
Anokoot rahoja takaisin, kun voivat todistaa, ettei veroja tarvitsisi maksaa. Etuna se, että kärähtäneet tekisivät tällöin selvän rikoksen, jolloin esim. maahantuloon ja lupiin varmaankin voitaisiin puuttua jne.
Todella heikkoa on poliittinen tahto tällä saralla. Valvontaa ja sanktioita peliin!
Sukupuolten välillähän ei muita eroja tunnetusti ole.
Omasta elämänkokemuksesta mitä olen näitä tapauksia nähnyt ja tuntenut, niin heidän olisi pitänyt heti oppivelvollisuuden päätyttyä mennä töihin, eikä jäädä lorvimaan/unelmoimaan/suunnittelemaan/…
Pitäisi hyväksyä se, että oppivelvollisuuden jälkeen voi mennä suoraan töihin. Nykyään kova sosiaalinen paine opiskelulle — ennen kaikkea nuorten vanhemmat kokevat epäonnistuneisuutta, jos nuori ei jatka koulua opiskelulla.
Vanha sosiologinen fakta on, että kun tavoitteiden ja keinojen välinen kuilu on liian suuri, seuraa poikkeavaa käyttäytymistä oli se sitten aggressioita tai apatiaa/vetäytymistä.
Nuorten äänestysaktiivisuus on jatkuvasti pudonnut. Liekö ovat oivaltaneet vaikuttamismahdollisuuden pienuuden. Yli 60-vuotiaat eduskunnassa vaikkapa tv-kyselytunnilla inttävät tietäen itsekin välikysymyksellä olevan lähinnä showarvoa. Viihteenä taso ei kylläkään kilpaile keskinkertaisen tvviihteen kanssa.
Viimeaikoina julkisuudessa esiintyneet poliitikkojen mollaamiset suorastaan näyttävät politiikan vastenmielisenä koiranvirkana. Tietenkin alalle sitten hakeutuvat vain poikkeuksellisen kovanahkaiset henkilöt. Sitten vielä kunnanvaltuustot ja lautakunnat toimivat pitkälle talkooperiaatteella. Sen havaitsee kokouspalkkion suuruudesta. Kyllä nuoret tämän ymmärtävät. Ei voi heitä siitä syyttää.
Näillä parjatuilla epäpätevillä sosiaalityöntekijöillä on pääsääntöisesti ammattikorkeakoulun sosionomin tutkinto. Onko yhtään toista maata maailmassa, jossa kaikilta sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan maisterintutkinto? Kyse lienee vaan siitä, että yhden ammattikunnan (sossun maisterit) on annettu pönkittää omaa asemaansa hilaamalla alan virkojen koulutusvaatimuksia ylöspäin. Samanlaista menoa on muuallakin julkisella sektorilla, esimerkiksi lastentarhanopettajien yliopistokoulutettujen toiminta muiden alan ammattiryhmien leimaamiseksi epäpäteviksi. Vanhaan hyvään aikaan ™ kansakoulun- ja lastentarhanopettajat koulutettiin seminaareissa ja sosiaalityöntekijöiksi kelpasivat sosionomit. Kaikkien ei tarvinnut olla maistereita.
Yhteiskunta yrittää nostaa aliarvostettujen ja raskaiden ammattien statusta vaatimalla niissä maisterin papereita. Tällainen kallis järjestelmä aiheuttaa vaan turhautumista kun odotukset ja todellisuus eivät kohtaa työelämässä. Samalla näille aloille valikoituu ihan vääräntyyppisiä ihmisiä.
Joo, olen pitkälti samaa mieltä kuin Austrian.
Mutta toki poikkeuksia löytyy. Joillekin armeija voi tosiaan tuoda onnistumisen kokemuksia, vaikka koulussa ei olisikaan mennyt hyvin. Mutta joillekin vaikutus voi olla sitten päinvastainen.
Itse epäilen, että myös armeijassa näkyy samat ilmiöt ja trendit kuin Osmon mielestä koulumaailmassa. En olisi yllättynyt, vaikka koulun lisäksi myös armeija olisi “muuttunut huonommin erilaisuutta sietäväksi”. Jokin on nyky-yhteiskunnassamme vialla ja arvot ovat koventuneet sekä aikuisten työelämässä että lasten ja nuorten maailmassa.
Suomalainen reaktio globaaliin kilpailuun ja sen tuomiin tehokkuuden ja tuottavuuden paineisiin on ollut aivan väärä. Emme ole osanneet kohdata haasteita yhdessä kansakuntana, vaan kukin yrittää selviytyä ongelmista ja paineista yksin (yritykset, organisaatiot, yksilöt) ja usein valitettavasti heikomman lähimmäisen kustannuksella. Lopputulos tästä on, että kokonaisuus kärsii valtavan paljon enemmän kuin siinä tapauksessa, että olisi oikeanlainen ja hyvin johdettu kansallinen strategia, jolla muutospaineisiin voitaisiin vastata.
Tällaisen strategian laatiminen olisi hallituksen ja eduskunnan tehtävä. Mutta jos virkamiehet ja poliitikot keskittyvät vain turvaamaan oman uransa ja puolueissa käytetään kaikki aika keskinäiseen kilpailuun ja nahisteluun saavutetuista eduista, niin eihän siitä mitään tule.
Olin intissä B‑miehenä läppävien takia. Komppaniasta puolet kuului joukkoo “latva B”. Nykyisin heidän kai vapautetaan. Tämä vähemmän kykenevä joukko koulutettiin ilmavalvojiksi. Oletettiin, että sodan syttyessä tutkat saattavat pimentyä, joten perinteisiä ilmavalvontatorneja tarvitaan. Piti siis kiivetä torniin ja osata sanoa, että etelässä päin kuulostaa lentokoneelta. Tämä vähemmän vaativa koulutus aloitettiin ilmasodan määritelmällä. Se kuului jotenkin niin, että ilmasota on tavoitteeliksta toimintaa, jossa maavoimat yhdessä maa ja merivoimien kanssa pyrkvät sodanjohdon asettamiin päämääriin. Tai jotain samanlaista puppua. Se nyt kuitenkin kävi ilmi, että ilmasotaa ei voi käydä Itävallassa, koska Itävallalla ei ole merivoimia. Yritettiin tehdä teoreettista tästäkin. Hoitotieteen oppikirjat ovat täynnä samanlaista hyödytöntä tekoteoreettisuutta. Tällainen syrjäyttää tehokkaasti ne, joille tyhjänpäiväisten määritelmien pänttääminen ei nyt vain suju.
Omaa hypoteesiani hyvinvointiyhteiskunnasta toimihenkilöiden leikkikenttänä tukee se että niin monet ovat äänestäneet kokoomusta vaikka sen kansantaloudellista osaamista kuvaakin parhaiten sana sekoomus…:D
Edellinen kommenttini piti siis olla näin
Yhteiskunta yrittää nostaa aliarvostettujen ja raskaiden ammattien statusta vaatimalla niissä maisterin papereita. Tällainen kallis järjestelmä aiheuttaa vaan turhautumista kun odotukset ja todellisuus eivät kohtaa työelämässä. Samalla näille aloille valikoituu ihan vääräntyyppisiä ihmisiä.
Osmo Soininvaara, kaipaisin kommenttiasi seuraavaan, koska olen kokenut, että olet harvinaisen viisas sen suhteen, miten tämän toimeentuloasian eri liikkujat vaikuttavat toisiinsa.
Näkisin itse onnistuneena mallina sellaisen, jossa vastikkeettomia tukia ei olisi pääsääntöisesti enää olemassa. Jokainen voisi siis jättäytyä vapaaehtoiseti työelämän ulkopuolelle, tosin jääden tällöin vaille myös kaikkia tukia. Toisaalta jos työttömäksi jäänyt haluaisi töitä, eikä pystyisi työllistymään vapailla markkinoilla, tulisi hänelle tarjota tukitöitä hänen niin halutessa. Palkkataso olisi esim. 80% minimipalkasta ja työn määrä se, jolla em. palkkatasolla ansaitsi minimiksi katsotun perustoimeentulon.
Miksi malli olisi hyvä? Kukaan ei enää jäisi kotiin ja säilyttäisi työkykynsä ja kontaktinsa ns. normaaliin elämään, mitä pidän ensisijaisen tärkeänä. Lisäksi em. kaltaisessa tukityössä työskentelevällä olisi suuri motivaatio hakea töitä vapailta markkinoilta, koska palkka nousisi. Vielä tämän lisäksi malli ei aiheuttaisi lisäkustannuksia, koska jo nyt em. “ei kykene työllistymään vapailla markkinoilla” ryhmä saa minimitoimeentulon, jota em. malli ei siis määrällisesti muuttaisi.
Olisiko tää nykyinen ammattikorkeakoulu jotenkin sotkenut näitä juttuja? Ennenhän tiesi tason. Oli ammattikoulu, teku, tekn.-opisto ja tkk, samoin kauppakoulu, ‑opisto ja sitten korkeakoulu. Samoin varmaan muillakin aloilla. Nyt nää amk-ihmiset ovat jotain, mistä mä en oikein tiedä, mitä ne on.Onneksi ei oo enää mun päänsärky.
En ymmärrä jonkun (Austrian) juttua intistä jonain alistavana tai vastaavana juttuna. Ite olin 60 luvulla hesalaisena siellä Kontiolahdella monenlaisten kavereiden joukossa. Monta kertaa olin asioista mettässä ihan pihalla (tulenteko yms), mutta ei se ollut ongelma. Aina oli joku kokenut kaveri, joka hoisi hommat ja selvittiin. Mä ainakin näin jälkeenpäin pidän jaksoa hyvänä, vaikka silloin ei niin helppoa aina ollut.
Tosta nuorisosta voi tietysti aina olla huolissaan ja itkeä yhteiskuntaa apuun. Ehkä kuitenkin pitäis auttaa vanhempia ihan aluksi? Musta aina vastuu lapsista on vanhemmilla, ei yhteiskunnalla. Todelliset mielenterveysongelmat eri asia.
Heikot voitaisiin työllistää julkiselle sektorille. Julkiselle sektorille palkattaisiin isopalkkaisia työnjohtajia, jotka pitäisivät huolen työnteon tehokkuudesta. Jos siis julkisen sektorin tehottomuus on totta, luulen että julkinen sektori näyttää tehottomalta siksi että siellä ei ole yksityisen sektorin tappotahtia, eli riistetyt ovat kateellisia vähemmän riistetyille.
Heikommat nehän ovat jo nyt kaikenlaisissa työllistämisprojekteissa kunnalla jne. Mutta heikommista ei pidä tehdä mitään ilmaista “työharjoitteilu”-työvoimaa yksityisille.
Vihamielisyys julkista sektoria kohtaan on yksinkertaisesti sitä, että poliittisissa tehtävissä väärinkäytetään yritysjohtamisoppeja (kauppakorkeakoulusta valmistuu yritysjohtajia, lisäksi kauppakorkeakoulun opit ovat käytössä kokoomuspoliitikoilla, mutta kokoomuspoliitikko ei ole yritysjohtamistehtävissä). Väärinkäyttäjät luulevat että yritystoiminta on tehokasta. Kun NL romahti, länsimaissa poliitikot eivät siirtyneet edistämään markkinataloutta, vaan siirtyivät edistämään liiketaloutta.
Aivan. Ja voi varsin perustellusti kysyä, onko oltava pätevä tekemään akateemista tutkimusta sosiaalityöstä voidakseen tehdä hyvin sosiaalityötä.
(Sama juttu pätee moneen muuhunkin asiaan; oma tutkintoni on DI ja minunkin töissäni koulutuksella on etupäässä signaaliarvo. Monet korkeakoulussa tahkotut asiat ovat tosin edelleen jokapäiväisessä käytössä, mutta ne voisi kyllä oppia hyvin muuallakin. Ja yksityisellä sektorilla muodollinen pätevyys onkin onneksi enemmän sivuseikka, todellisella on merkitystä.)
Melkoista sosiaali-/kasvatustiedevihamielistä joukkoa täällä. Lieneekö kuppatiede mennyt päähän.
Näkisin yhtenä ongelmana alemman keskiluokan osalta sen, että elintason korottaminen on mm. kulutusveroilla tehty mahdottomaksi. Veroillahan aina yritetään rankaista ns. parempituloisia mutta totuushan on että köyhimpiä ne lisäverot kurjistavat. Oli kyse sitten sähköstä, autoista, moottoripyöristä jne.
Eli jos köyhyys siintää edessä, sen köyhyyden saavuttaa töitä tekemättäkin.
Vielä 70-luvulla keskiluokka hankki ensin asunnon, inflaatio söi lainan 10 vuodessa ja sen jälkeen hankittiin kesämökki pelipaikoilta.
Kaikki tämä on nykyään kauas karannutta unelmaa kun jo sitä lähiökämppää joudutaan maksamaan 30 vuotta kahden työssäkäyvän henkilön voimin. Ja jos sen lähiökuution saa mitään tekemättä (ja nollariskillä) miksi ponnistella ollenkaan?
Ja ainakin 90-luvun lopulla kokemukset olivat sellaiset että kertakaikkiaan mitään ei kannattanut yrittää. Jos oli hetken töissä ja tienasi muutaman tonnin se tarkoitti äärimmäistä köyhyyttä töiden loputtua seuraaviksi muutamiksi kuukausiksi kun toimeentulotuet vietiin. (Vittuilu sossumammalta kuului myös kuvioon).
En oikein usko että touhu on muuttunut mitenkään tähän päivään asti.
Nykyisin on lisäksi äärimmäinen nöyryytys, eli 9 euron päivät. Miten ihmeessä herrat poliitikot selitätte ihmisille että te, juuri te arvon nuoriherra olette 9 euron arvoinen! Äkkiä tuossa tulee mieleen kajauttaa kuula kalloon jos tuohon asti oli vielä osittain mieli terveenä.
Aikoinaan SMP:n Leppänen teki lain, jossa 6 kuukauden työttömyyden jälkeen pääsi lähes oikeisiin hommiin oikealla palkalla. SE oli hemmetin hyvä juttu mutta Koiviston vahvan markan politiikka romautti koko maan ko. järjestelyn ympäriltä. Mutta idea oli hyvä, syrjäytyminen estyi, työt olivat nyt kutakuinkin järkeviä ja töissä käynnillä oli aidosti positiivinen vaikutus elintasoon! Nykyisin ehkäistään syrjäytymistä ja muuta diipadaapaa mutta rahahan se on mullakin syy töissä käyntiin, pitäisikö köyhien käydä 9euron töissä vain sen takia että eivät syrjäydy ja ole taakka yhteiskunnalle??
Kummat ne nyt on hullumpia, ne jotka säätivät 9 euron lain, vai ne jotka haistattavat pitkät koko touhulle?
Tismalleen. Kommentoijien mielipiteet eivtä ole kovinkaan kaukana Hommafoorumilla esitetyistä.
Tutkimusasetelmaasi voisi hieman kritisoida. 😀 😀 😀 Sen sijaan eri miespuolisia ikäluokkia voitaisiin ehkä tutkia ja verrata sellaisia ikäluokkia, joissa intti piti kynsin hampain kiinni siitä heikoimmastakin lenkistä, nykyisiin ikäluokkiin, joissa heikomman aineksen siirtymistä muihin palvelumuotoihin tai kokonaan järjestelmän ulkopuolelle ei katsota kustannussyistä huonolla.
Tutkiminen ilman satunnaistanmista on vähän vaikeampaa. Voisi tietysti tutkia, mitä on tapahtunut asevelvollisuudesta luopuneissa maissa muutoksen kohdalla. Minun on vbaikea uskoa asevelvollisuudewn syrjäytymistä ehkäisevbään vaikutukseen. Minun aikanani Sven Duvia kiusattiin todella raa’asti sekä esimiesten että joukkuetoverien kesken. Mutta ihminen on kestävä. Vain yksi prosentti ikäluokasta teki itsemurhan.
Suomessa on noin 50.000 nuorta, joista suurin osa on peruskoulun käyneitä, kaikkien koulutuspalveluiden ja työmarkkinoiden ulottamattomissa. Puhutaan menetetystä sukupolvesta. Samanaikaisesti puhutaan tulevasta työvoimapulasta, jota pyritään korjaamaan maahanmuutolla. Maahanmuuttajien kotouttaminen ja koulutus työmarkkinoille pääsemiseksi on aloitettava nollapisteestä. Kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta suurin osa maahanmuuttajista näyttää kuitenkin jäävän Suomen sosiaaliturvan varaan.
Sopii kyllä pohtia, miten tällaiseen tilanteeseen on ajauduttu ja miten Suomella noin viisi miljoonaisena kansakuntana on tähän varaa.
Vertaa eri vuosien valmistuneiden määriä. Siitä saa vertailukelpoisen asteikon. Tekniikan alalla siis karkeasti niin, että wanhan ajan teknikko vastaa nykyistä amk-insinööriä ja opistoinsinööri nykyistä DI:tä. Wanhan ajan DI vastaa nykyistä ylimmän fraktiilin DI:tä, joten sitä ei sitten enää paperin otsikko kerro.
(Tohtorintutkintoja taas tehdään mitä mielikuvituksellisimmista syistä, joten siitä ei pääse päättelemään oikein mitään.)
Näyttää siltä että syrjäytymisen ehkäisyyn tarvitaan vero- ja sosiaaliturvalainsäädännön uudistamisen lisäksi koulutuspolitiikan uudistus.
Kasvatustieteen professorit hiiteen, opettajankoulutus käytännöllisemmäksi ja peruskoulu sekä toisen asteen koulutus uusiksi.
Kyllä lapsista pitää 11v iässä havaita riittääkö äly vaativampaan opiskeluun, muut voisivat mennä käytännöllisemmälle linjalle jossa harjoiteltaisiin kädentaitoja tai koneiden käyttöä.
Tässä lienee suurimpana murheena se, että termin “erilainen oppija” alle mahtuu sekä ihmisiä, jotka ovat yleisiltä kognitiivisilta kyvyiltään hyvin rajoittuneitä, että ihmisiä, joilla on erilaisia hahmotushäiriöitä.
Ääritapauksessa kyse voi olla Temple Grandinin kaksoisolennosta, joka voi tuen määrästä riippuen päätyä puhekyvyttömäksi laitoshoidokiksi tai professoriksi. Tämä on kuitenkin aika lailla harvinaista.
Lukihäiriö lienee yleisin hahmotushäiriö, ja sen kanssa kai nykyään pärjätään jo aika hyvin. Itse asiassa on pärjätty aikaisemminkin, sekä yritysmaailman että politiikan huipulla on ollut lukihäirikköjä aikaisemminkin.
Ja tässä koulujärjestelmä onkin ison haasteen edessä. Huonosti koulussa menestyvästä ekaluokkalaisesta pitäisi äkkiä selvittää, onko kyse kypsymättömyydestä (palataan asiaan ensi vuonna), hahmotushäiriöstä tai muusta neurologisesta (tuetaan kohdennetusti) vai älyllisellä mittarilla alimpaan desiiliin kuulumisesta (asetetaan akateemiset tavoitteet järkevälle tasolle, etsitään muita vahvuuksia).
Ilman suurempaa tilastotietoa uskallan väittää, että kapea kuva erilaisista oppijoista “vähän hitaina” on tilastollisesti lähellä mediaania. Vaarallinen siitä kuitenkin tulee, jos teoreettisesti lahjakas lapsi laitetaan esimerkiksi lukihäiriön vuoksi heikkolahjaisten ryhmään.
Minä en kyllä sanonut noin, enkä sitä tarkoittanut. Työn tai tekemisen kautta voi oppia paljon muutakin kuin käden taitoja. Pojat osaavat nykyisin tyttöjä paremmin englantia, koska pelaavat tietokonepelejä. Luokkaopetus on itseasiassa erittäin tehoton tapa oppia, sen lisäksi, että se sopii joillekin vielä huonommin kuin toisille.
Valtaosalla nuorisoa on energiaaa ja tekohaluja.
Mikään kasvatustiede ei voi perustella sitä, että oppilas pannaan istumaan päivittäin jopa 8 tuntia luokassa kiltisti kuunnellen tarkkaavaisesti. Näin vaan on asiat normaalissa lukio-opiskelussa. Kotitehtäviäkin olisi vielä harrastettava koulun jälkeen. Nykyisin on tosin mahdollistettu tietyissä aineissa ns. itsenäinen opiskelu. Siinä on yleensä tuotettava itse joku kirjallinen työ kirjan harjoitusten lisäksi.Joillekin tämä sopiikin.
Tuo nuorison energia pyrkii vapautumaan sopimattomilla tavoilla, ellei sopivia löydy. Hajotetaan paikkoja pelkästä tekemisen riemusta. “Ei osannut kertoa syytä käyttäytymiseensä..” Rajoja kokeillaan autolla, mopolla tai rullalautatempuilla.Kyseessä on normaali nuoruuteen kuuluva toiminta. Olisi vaan tarjottava tilalle muuta mielekästä tekemistä. Urheilu on tässä oivallinen harrastus, mutta ei sovi kaikille.
Aika monesta asiasta tässä voi olla samaa mieltä. Olen psykologi ja teen työtä nuorten parissa. Olen huomannut, että monet erityisesti tarkkaavuushäiriön ja yliaktiivisuuden oireista ja laaja-alaisista oppimisvaikeuksista kärsivistä nuorista pärjäävät työharjoitteluissa suhteellisen hyvin, ja usein viihtyvätkin niissä. Kuitenkaan opiskelu ei onnistu ja jää kesken, koska pitkään paikoillaan istuminen, opetuksen kuunteleminen ja lukeminen on liian vaikeaa ja turhauttavaa. Niinpä kouluun ei sitten enää tule mentyä. Nämä nuoret tarvitsisivatkin enemmän oppisopimuskoulutuksen tyyppistä opiskelua, enemmän käytännössä tekemällä oppimista ja vähemmän koulussa istumista ja teoriaa. Monissa töissä esimerkiksi tarkkaavuushäiriöstä on paljon vähemmän haittaa kuin koulussa, mutta koulu toimii porttina työmarkkinoille ja ilman tutkintoa töihin ei pääse.
Oppimisvaikeudet eivät varmasti ole lisääntyneet, mutta ne tunnistetaan nykyään paremmin. Niistä on myös aiempaa enemmän haittaa, koska informaation määrä ja sen omaksumisen ja käsittelyn tarve on aiempaa suurempi.
Toisaalta ettei annettaisi liian synkkää kuvaa, täytyy todeta että erilaisiin lievempiin oppimisvaikeuksiin saa nykyään paljon paremmin tukea ja ymmärrystä kuin ennen, ja esimerkiksi lukihäiriö ei estä opiskelua ollenkaan samalla tavalla kuin joskus aiemmin.
Koulutusinflaatiota on myös yksityisellä puolella. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että rekryilmoitukseen laitetaan helposti DI, vaikka oikeasti etsinnässä olisi “teknistä ajattelutapaa omaava kohtuufiksu henkilö”. Syy on ihan se, että suurin osa teknisesti suuntautuneista kohtuufiksuista on lukenut itsensä DI:ksi asti, vaikka AMK voisi olla oppisisällöiltään moneen hommaan ihan yhtä hyvä lähtökohta.
Tämä johtaa myös nuorten osalta ylikouluttautumiseen. Jos samalla ihmisellä on mahdollisuutena tehdä AMK-tutkinto hyvillä arvosanoilla tai yliopistotutkinto tyydyttävillä, kannattaa tehdä se yliopistotutkinto, koska sitten työmarkkinat ovat leveämmät.
Käytännössä todennäköisesti henkilö olisi työnantajalleenkin arvokkaampi sillä hyvin suoritetulla alemmalla tutkinnolla, koska DI-tutkinnon teoriasta ei usein ole iloa. Mutta työnantajalle helpoin esikarsinta on katsoa vain titteliä.
Sen jälkeen tässä käy niin, että varsin harva kyvykäs ja tarmokas henkilö viitsii sitten jäädä AMK-tasolle. Tämä ennestään vahvistaa kierrettä toimimalla seulana (vaikka huonona sellaisena).
Lopputuloksena häviävät kaikki; työntekijä, työnantaja ja yhteiskunta. Oikea ratkaisu olisi katsoa koulutusmäärät sellaisiksi, että ne suurinpiirtein vastaavat tarvetta. Tällöin alempikin korkeakoulututkinto tulisi taas oikeaan arvostukseensa.
Eivät kirjoittajat ole nähdäkseni erityisesti sosiaali/kasvatustiedevihamielisiä. Vaan laajemmin: tieteentekijän koulutus ei välttämättä ole relevantti käytännön työn osaamisen kannalta, se toimii ainoastaan sertifikaattina siitä, että kykenee läpäisemään pitkäkestoisen, jonkinmoisia älynlahjoja, muistia ja keskittymiskykyä vaativan prässin. Julkisuudessa viime viikot paistatellut bätmän on periaatteessa peräti kahden väitöskirjan verran tiedettä tehnyt, mutta ei silti joka suhteessa ihan viisas.
Mitä kauppatieteeseen tulee, myös vaikkapa ekonomin hommat ovat aika usein sellaisia, että niissä pärjää myös merkonomi tai reipas tyttö, ja tämä vitsi on huomattavasti nykyistä koulutustrendiä vanhempi. Itse mainitsin sosiaalityön siksi, että sen suhteen kuntatekijöiden muodollisen pätevyyden puute nostettiin esille lehtiotsikoissa viime kuussa, mutta ei tämä eroa muista aloista oleellisesti.
Tselovek: Hyvän sosiaaliturvan maissa nuorisotyöttömyys taas on pienintä.
Tai siis pienen nuorisotyöttömyyden maissa on varaa hyvään sosiaaliturvaan.
Mikä on kausaliteettia ja mikä vain korrelaatiota, vaatii sitten eri tapauksissa erilaista analyysia. Oma suosikkini on Nobel-palkittujen ja suklaansyönnin korrelaatio:
http://www.nejm.org/doi/full/10.1056/NEJMon1211064
Satuin juuri kuulemaan Puheloisen palopuheen aiheesta, että asevelvollisuus on äärettömän hieno ja tärkeä asia ja pitää armeijan yhteydessä kansaan ja armeija on paras johtamiskouluttaja Suomesssa, jonka oppeja yrityksetkin pyytävät ja harva niin nuori pääsee opettelemaan johtamista niin nuorena yms.
Asevelvollisuus synnyttää paljon intohimoja ja mahdollisuuksia, jotka poistavat syrjäytymistä niiden kohdalla, jotka saavat nauttia järjestelmän hedelmistä. Muille — ehkä suurimmalle osalle — vaikutus voi olla negatiivinen. En osaa arvioida, onko kansantaloudellisesti järjestelmä pahasta vai hyvästä. Ainakaan se ei ole tasapuolinen, minkä henkisenä sitä markkinoidaan.
Näitä armeijan kouluttamia simputtajia työelämässä on liikaakin. On myös sanottu, että Suomen työelämässä kärsitään armeijan “johtamisopeista”
Voi olla, että sotakorkeakoulussa opetetaan johtamista aivan oikeastikin, mutta varusmieheille opetetaan vain pelkkää käskyttämistä ilman perusteluja. Asiantuntijaorganisaation johtamiseen sellaiset opit ovat aika huonoja.
Kaikissa maissa,joisa on ammttiarmeija on ollut rajoitettu asevelvollisuus ja se on mahdollistanut epäsopivien vaputtamisen armeijasta
Minun armeija-aikaan yli 95 prosenttia ikäluokasta kävi armeijan ‚nyt enää noin 75 prosenttia
Ei armeijasta ole enää syrjäytymisen estäjäksi, jos on koskaan ollutkaan
Mutta syrjäytymistä se lisää antamalla yhden potkun lisää päähän
OS:”..keskustelun perusteella oppimisvaikeudet ja neurologiset häiriöt olisivat lisääntyneet. Niiden olisi pitänyt vähentyä,..”
-Äidit oppivat juomaan ja tupakoimaan
‑TV:n tarjonta lisääntyi ja öisinkin..
‑Netti räjähti 2000-
‑PC:t jokaiselle, kännykät kaikille
->lihavuus, liikkumattomuus, koulu tylsempi vs netti/tv.
PC ja liikkumattomuus aiheuttaa masennusta ja
yövalvominen oppimisvaikeuksia ja lihavuutta ja semmosta. Liikkuminen helpottaa oppimista, joten liikkumattomuus heikentää. En tiedä onko nuo pääsyitä mutta ei ainakaan helpota..
Esim. Mummoparan mökki, tikkaat tulleet katolta alas viime lumien mukana. Pitäisi korjauttaa (naulata takaisin kiinni) ennen nuohoojan tuloa. Mahdoton tehtävä kohtuuhintaan Suomessa laillisesti?
Lähin verotoimisto ym kylillä 50..100 km päässä.. jossa mummoparan pitäisi vekslata paperien kanssa ja moneen kertaan bussilla työläästi matkaten että saisi laillisesti työläiselleen maksettua pikku työstä?
Ei tuo syrjäytyminen mikään uusi juttu ole.Ennenkin sitä tapahtui ja ehkäpä vielä laajemmin kuin tänään.
Silloin nämä syrjäytyneet elivät satunnaisilla töillä,pikku rikoksilla, kerjäämällä ja asuivat roska-lehtilaatikoissta tai itse kyhätyissä koijuissa metsässä.
Kotikapungissani Hajuvesimännikkö, Ruukkujen tasanko ja linja-autoasema olivat täynnä näitä.
Osa oli sodassa elämänhallintansa menettäneitä
Ja pientiloilla heitä eli toinen mokoma,mutta tilan tarjoama ruoka ja pieni tulo piti elossa.
Viina vapautti suurimman osan kärsimyksistä ennen 40-vuoden ikää.
Nykyaikaisessa yhteiskunnassa tällainen elämäntapaintiaanin elämä ei oikein onnistu ilman yhteiskunnan tarjoamaa rahaa.
Yksi syy syrjäytymiseen löytyy tuotannonsuunnitelusta.
Kun työtä ei suunnitella niin, että sen voi tehdä pienemmälläkin henkisellä kapasiteetilla tai ruumiillisilla vajavuuksilla niin silloin joudutaan palkkaamaan normaali tai parempi
Työpaikka myös maksaa tänä päivänä, helposti 100000 euroa ja käyttökulut ovat kymmeniä tuhansia .Niinpä arvokasta työpaikkaa ei haluta pitää vajaateholla tai antaa kokemattoman käyttöön
Joku mainitsi kuinka helpsoti oppii käyttämään koneita.Se onnistuu jollekin asteelle nopeastikin,mutta useimmiten kokemattomuus kostautuu vahinkoina
Esim kokematon kaivurikuski kykenee katkomaan kymmeniä kaapeleita kesässä : Yksi aloittelija sai ennätyssaaliin, seitsemän sähkökaapelia ja kolme puhelinkaapelia yhdellä kouraisulla.
Tai kokematon lumiaurakuski puskee rikki kymmeniä autoja
Vakuutusyhtiöt vastasivat siihen korottamalla omavastuuosuuksia ja sen jälkeen kukaan ei palkanut kokematonta kuin metsäojankaivuuseen ja metsätienauraukseen.
Asiat ovat usein näennäisesti helppoja oppia,mutta kuitenkin ammattimainen ja pitkn ajanluotettavuus vaativat tottumusta ja ongelmatilanteiden hallinnan oppimista koulutuksen ja kokemuksen kautta.
Tuo 10000 tunnin harjaantuminen pitää useimmiten paikkansa
Osmo on pihalla kouluasioista.Soininvaara on pahasti metsässä kirjoittaessaan koululaitoksemme nykytilasta. Jälleen nähdään, että kaikki ovat omasta mielestään koulutuksen asiantuntijoita, koska kaikki ovat käyneet koulua.
Itse olen käynyt koulua 70-luvulla, opiskellut opettajaksi 80-luvulla ja toiminut sen jälkeen opettajan työssä tähän mennessä 23 vuotta. Väite siitä, että nykykoulu sietää huonommin erilaisuutta kuin koulu aikaisemmin, on todella käsittämätön. Se, joka on nähnyt läheltä miten esimerkiksi kehitysvammaisia kiusattiin säälimättä 70-luvun koulussa, voi huomata, että nykypäivän koulussa todella pystytään puuttumaan kiusaamiseen ainakin useimmissa tapauksissa.
On varmasti niin, että itsetunnosta ei ole paljon jäljellä, jos koko koulu-ura on ollut täynnä epäonnistumisia. Onnistumisen kokemukset on tiedostettu tärkeiksi opetuksessa ainakin 80-luvulta saakka. Tänä päivänä oppilaan tukemiseen käytetään paljon enemmän voimavaroja kuin aiemmin. Laki velvoittaa koulua käyttämään kolmiportaista tukea, jossa haetaan kullekin oppilaalle parhaiten soveltuvat tukimuodot. Kouluissa on myös 90-lukuun verrattuna paljon enemmän kouluavustajia ja erityisopettajia tukitoimien varmistamiseksi.
Koulunostalgiaan vaipunut Soininvaara kaipailee myös parempaa järjestystä oppitunneille ja hänen käsityksensä mukaan oppimisvaikeuksista kärsivät pysyisivät silloin paremmin mukana opetuksessa. On totta, että riittävä sosiaalinen järjestys on oppitunneilla välttämättömyys ja opettajilla pitäisi olla riittävät valtuudet järjestyksen ylläpitoon. Kuitenkin tehokkaasti kuria pitävä opettaja saattaa aiheuttaa opetustyylillään myös ongelmia, aremmat ja herkemmät oppilaat eivät uskalla toimia aktiivisesti oppitunneilla ja kurinpidon kohteena olevat alkavat hautoa vihaa kurinpitäjäänsä kohtaan. Voidaankin sanoa, että kova kuri oppitunneilla näyttää pinnalta katsoen poistavan ongelmia, mutta tarkemmin katsoen ongelmat siirtyvät pinnan alle.
Lukihäiriöisten ongelmat pystytään nykypäivän koulussa ottamaan aikaisempaa paremmin huomioon, eikä lukihäiriö ole nykyisin mikään este esimerkiksi menestyksekkäälle lukion tai muunkaan koulun suorittamiselle. Itse asiassa moni lukionkin opettaja voi tänä päivänä itse olla lukihäiriöinen ja onhan myös oppikirjojen kirjoittajissa lukihäiriöisiä korkeasti koulutettuja opettajia.
On aivan oikein, että koululaitosta kritisoidaan silloin, kun kritiikkiin on aihetta. Nykyisten julkisen sektorin säästöpaineiden alla koululle on erittäin haasteellista suoriutua hyvin opetus- ja kasvatustehtävästään. Olisi kuitenkin keskustelun kannalta hedelmällisempää, että kritiikki perustuisi todellisuuteen, eikä mutu-tuntumaan. Muuten olen sitä mieltä, että syrjäytymistä on niin koulu- kuin työelämässäkin kaikin tavoin torjuttava.
Tässä yksi näkökulma työttömyyteen ja köyhyyteen, joka sai ainakin minut miettimään asiaa vähän eri suunnasta.
Olin kesälomareissulla Thaimaassa. Olimme menossa Bangkokissa elokuviin, skytrain-asemalla invalidi kerjäsi rahaa istuen maassa. Hänellä ei ollut jalkoja ja hänellä oli ainoastaan toinen käsi, joka oli epämuodostunut ja pieni. Sitä hän kykeni käyttämään.
Kysyin ystävältäni antavatko he rahaa kerjääville köyhille. Hän kertoi, ettei kannata antaa rahaa, koska aina on jotain työtä mitä voi tehdä. Vähän epäuskoisena tarkensin, että onko myös hänelle, kun puuttuu jalat ja on ainoastaan yksi pieni epämuodostunut käsi. Ystäväni totesi, että aina on jotain töitä mitä voi tehdä.
Siis joku työnantaja palkkaa heitäkin, johonkin työhön, jota voi sillä yhdellä pienellä kädellä tehdä!
Ystäväni totesi, että kerjääminen on aivan liian helppoa rahaa, riittää kun istuu paikallaan ja kuppi on edessä. Tähän en osaa ottaa kantaa, kun en ole kerjännyt. Mutta erinlainen näkemys työnteosta ja toisen maan erilaiset työmarkkinat sai miettimään asiaa.
Tässä on täysin toisenlainen esimerkki verrattuna meidän omaan yhteiskuntaamme, jossa työkyky on on-off juttu, eli olet joko täysin työkykyinen tai vajaakuntoisena ulkona työmarkkinoilta.
Eräs näkökulma työttömyyteen:
“Täystyöllisyys on täysin saavutettavissa oleva asia, mutta siihen ei löydy poliittista tahtoa. Syy tähän on ns. NAIRU (Non-Accelerating Inflation Rate of Unemployment), eli alhaisin työttömyysaste joka voidaan saavuttaa inflaatiota kiihdyttämättä.”
“Matala inflaatio ja kilpailukyky on ollut suomalainen mantra jo ties kuinka pitkään, mutta yhden asian poliitikot jättävät mainitsematta: tosi asiassa työttömyyttä on ylläpidettävä näiden asioiden saavuttamiseksi.”
http://jremes.puheenvuoro.uusisuomi.fi/123439-tyottomyys-on-tahallisesti-aiheutettu-ilmio
Onkohan valtion duunien osalta niin, että tietoisesti koulutetaan liikaa väkeä, jotta saadaan halvemmalla porukkaa töihin. Muistan hyvin kun ministeriö haki kesätyöntekijöitä, yhteen paikkaan 400 valtiotieteellisessä opiskelevien hakemuksia!
Haluaako julkinen sektori virkamiehensä halvalla?
Se mitä tästä kirjoituksesta jäi puuttumaan, on mielenterveysongelmien, erityisesti masennuksen vaikutus syrjäytymiseen. Masennus vaikuttaisi lisääntyneen ainakin jossain määrin, ja ainakin sen aiheuttama työkyvyttömyys on kovasti lisääntynyt. Tähänkin vaikuttaa toki työelämän koventuneet vaatimukset ja mistä tahansa syystä heikomman työtehon syrjäytymistä edistävä vaikutus. Muitakin syitä varmasti on, äkkiä tulee mieleen ainakin muuttoliikkeen, kaupungistumisen ja yksilöllisen elämäntavan myötä tapahtunut luonnollisten sosiaalisten turvaverkkojen ja yhteisöllisyyden väheneminen, sekä alkoholin käytön lisääntyminen.
Masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien hoito ei oikein ole pystynyt perässä siinä, että niiden vuoksi hakeudutaan hoitoon aiempaa enemmän. Psykiatristen sairaalapaikkojen vähentäminen 80-luvulta lähtien on johtanut siihen, että yhä enemmän vakaviakin mielenterveysongelmia hoidetaan ainakin suurimmaksi osaksi avohoidossa. Tämä on periaatteessa hyvä asia. Ongelma siitä on tullut sitä kautta, kun avohoidon resursseja ei ole lisätty samassa suhteessa kun sille on tullut uusia tehtäviä. Näinpä ne ihmiset jotka olisi hoidettu ennen sairaalassa hoidetaan nyt psykiatrisessa avohoidossa, ja ne ihmiset jotka olisi hoidettu aiemmin psykiatrisessa avohoidossa hoidetaan nyt terveyskeskuslääkärin vastaanotolla jos missään. Ja terveyskeskuslääkärin antama hoito tarkoittaa lääkehoitoa, mikä ei ole kovinkaan tehokasta muun kuin vaikean masennuksen hoidossa, eikä ylipäätään yksinään kovin hyvä hoitomuoto.
Tilanne on siis järjetön itseään ylläpitävä kehä. Mielenterveysongelmat syrjäyttävät ihmisiä aiempaa enemmän, jonka seurauksena psykiatrisesta hoidosta on vajetta, jonka seurauksena hoitoon ei pääse ennen kuin on syrjäytynyt. Tarvittaisiinkin enemmän matalan kynnyksen ongelmien pahenemista ennaltaehkäisevää psykososiaalista hoitoa ja tukea, jota saisi tarvittaessa nopeasti eikä vasta sitten kun tilanne on päässyt kroonistumaan.
Peruskoulu on kieltämättä huomattavasti lempeämpi ja kohtelee heikompia oppilaita paljon asiallisemmin kuin ennen. 1980-luvun peruskoulussa minä olin häiriötekijä, joka piti marssiittaa psykologien tökittäväksi ja palikkatestattavaksi. Istuin jälki-istunnoissa ja yrittivät tuupata tarkkailuluokalle, kun en sopinut opettajan käsitykseen siitä, millainen lapsen pitäisi olla. Erilaisia aivovaurioita ja kehitysvammoja epäilivät. Parikymmmentä vuotta aiemmin olisivat varmaan hakanneetkin vielä.
Omalla kohdallani vika ei ollut se että olisin ollut heikko vaan se että koulu ei sietänyt erilaisuutta. Nykyään sitä siedetään aivan eri tavalla. Oma poikani muistuttaa minua monella tavalla ja tuli hyvin toimeen peruskoulussa. Vuosi peruskoulua antoi niin hyvät valmiudet että poika pärjäsi ihan OK myös Singaporen koulussa jossa meininkin on “vähän” toinen kuin Suomessa.
Siinä missä määrin koulu ottaa erilaisuutta ja heikkoja oppilaita huomioon, on resurssien tarkoituksenmukaisuuden osalta kyse vaihtokaupasta. Liian tiukka seula hukkaa paitsi heikkojen potentiaalia myös lahjakkuuksia (en ole lahjakas, mutta väitän että olisi ollut yhteiskunnalle vahingoksi jos minusta olisi pikemminkin tehty alkoholisti ja pikkurikollinen niinkuin ala-asteen opettajat kovasti yrittivät). Nimitetään tätä nyt tyypin 1 virheeksi. Sitä on syytä pyrkiä minimoimaan ja nykysysteemi, näin väitän osaa sen jo aika hyvin tehdä.
Mutta sitten on se tyypin 2 virhe, eli se että panostetaan niihin heikkoihin siinä määrin että se on jo haitallista. Tarkoitan sitä, että kun joku ei pärjää, niin yksilöllistetään tms, ja sitten lähetetään toisen asteen kouluihin (joissa on krooninen opiskelijavajaus kun kaikki vähänkään kynnelle kykenevät laitetaan lukioon jne) Tässä hukataan koulutusresursseja niin, että niitä joille oma koulutus menee jo yli hilseen jossain vaiheessa, on ihan liikaa.
Veikkaisin että minusta olisi myös optimaalisissa oloissa tullut jotain muuta kuin teoreetikko ja tutkija. Kyvykkyyteni on tosiasiassa jossain ihan muualla, mekanismien hallinnassa. Koko sukuni on täynnä mekaanikkoja. Mutta kun yhteiskunta toimii nyt näin ja koulutussysteemi ei jättänyt oikein vaihtoehtoja. 90-luvun alussa kun oli jo vallalla sellainen ajattelu että ammattikouluun menevät ovat jo jonkinlaisia pudokkaita. Tästä pitäisi päästä jo jotenkin eroon.
“Komppaniasta puolet kuului joukkoo “latva B”. Nykyisin heidän kai vapautetaan”
Pitää paikkansa, sillä nykyään “ketään ei saa luokitella B‑mieheksi psyykkisistä syistä”. Heikompilahjaiset ovat A- tai B‑miehiä aiempaan tapaan. Ilmeisesti pärjäävät kuten armeijassa pärjätään.
“Hoitotieteen oppikirjat ovat täynnä samanlaista hyödytöntä tekoteoreettisuutta.”
Totta, ja sille nauravat hoitajat eniten, mutta eivät heidän hoitajaesinaisensa.
Voi olla, mutta kuka on nähnyt?
70-luvulla kehitysvammaiset olivat laitoksissa — normaalisuuden periaate, joka toi kehitysvammaiset oppivelvollisuuden piiriin, on keksitty paljon myöhemmin.
“Tai siis pienen nuorisotyöttömyyden maissa on varaa hyvään sosiaaliturvaan.”
Yhtä kaikki totuus on se, että linkittämäni jutun mukaan sosiaaliturvan puute ei luo työpaikkoja.
Jos nuorten työttömyyden ja syrjäytymisen syyksi esitetään liian hyvä sosiaaliturva, niin loogisesti tästä pitäisi seurata, että maissa, joissa on huono sosiaaliturva tai ei sosiaaliturvaa lainkaan, olisi pieni nuorisotyöttömyys.
Paljon puhutaan siitä, ettei nuorille ole työpaikkoja, koska työllistämiskulut ovat niin suuret. Miksi työpaikkoja ei ole sielläkään, missä kulut ovat selvästi pienemmmät ja työntekijän oikeudet heikot?
Ode:
Et voi yleistää omia kokemuksiasi B‑komppaniassa kaikkeen varusmieskoulutukseen. RUKissa on pääsääntöisesti motivoituneita varusmiehiä jotka kokevat oppivansa jotain hyödyllistä.
Ovatko yritysjohtajat aivottomia sotahulluja kun arvostavat reserviupseerin koulutuksen CVssä edelleenkin kohtuullisen korkealle?
Eivät kaikkien armeijakokemukset ole yhtä masentavia kuin sinulla. Itse ainakin pidän edelleenkin varusmiesaikaa (erityisesti RUK ja sitä seurannut kokelasaika omaa koulutustani sivuavissa erityistehtävissä) hyödyllisenä kokemuksena.
Johtuu myös siitä että työmarkkinoiden vaatimukset ovat menneet siihen suuntaan että liian moniin tehtäviin vaaditaan jokin juuri tietyn alan tutkinto. Esim teknisissä tehtävissä hommat oppisi aivan mainiosti ilman specifisen alan koulutusta kunhan on yleisluontoinen tekninen osaaminen.
Ja ihan yksinkertaistenkin tutkintojen hommaamiseen pitää käydä aivan liian pitkään kestävä koulutus.
Miksi pitäisi opiskella kolme vuotta kun tehtäviin vaadittavan osaamisen saisi vuoden opiskelulla ?
Pitäisi uudistaa koulutusjärjestelmää.
“Se, joka on nähnyt läheltä miten esimerkiksi kehitysvammaisia kiusattiin säälimättä 70-luvun koulussa, voi huomata, että nykypäivän koulussa todella pystytään puuttumaan kiusaamiseen ainakin useimmissa tapauksissa.”
Näin on,minä kävin koulua 50–60-luvuilla .Silloin jrjstys pysyiluokassa kasassa kovalla fyysisellä kurituksella,mutta välitunnit olivat täynn vkivaltaa ja kiusaamista
Neuvo oli, että lyö takaisin eli lisää väkivaltaa.
Eivätkä eliittikoulut ole sen rauhallisempia kuin tavallisetkaan, monesti paljon rauhattomapia.Mutta se ei näy tuloksisssa,koska oppilaat kuitenkin huolehtivat opiskelusta ja ovat motivoituneita .
Ei lahjakkuus tarkoita, että henkilö olisi helppo oppilas
Armeijassa oli joitakin positiivisia kokemuksia, joita ei ole mahdollista juuri muualla kokea.Oppi suhtautumaan kavereihin, jotka tulivat monista erilaisista oloista. Metsässä rämpiessä oltiin melko tasa-arvoisia. Esimiehistä valtaosa oli ymmärtäväisiä ja huolehtivaisia. Simputtajat löytyivät alimmista arvoasteista. Niihin oppi suhtautumaan ohimenevänä häiriönä.
Ei armeija tietenkään ole tätä tarkoitusta varten olemassa. Tuo yhteisöllisyyden harjoitteleminen voitaisiin hoitaa paremminkin. Ei siihen tarvitsisi käyttää 6–11 kk. Määrärahojen pienuuden takia siellä oli ainakin 11 kk:n varusmiehillä täysin turhaa oleskelua. Aikaa olisi ollut hyvinkin hyödyllisiin puuhiin, mutta rahaa ei ollut.
Hieno kolumni!
Sen sanoisin, että työteliäs ja oikealla asenteella toimiva, mutta vähän yksinkertaisempikin saa töitä ainakin Helsingissä. Suurin ongelma on niillä, jotka ovat ratkaisseet osaamattomuutensa heittäytymällä tekemättömiksi tai niillä, jotka ovat ottaneet elämäänsä perusnegatiivisen asenteen.
Koulun kolmiportainen tuki yleisopetuksen luokissa tekee välillä opettamisen ihan mahdottomaksi.
Itselläni on luokassa 24 oppilasta — joista kolmasosa on kolmiportaisem tukijärjestelyn piirissä. Yleinen tuki vielä menee joukon jatkona — se on sitä porukkaa joille välillä annetaan tukiopetusta, mutta tehostettu tuki, puhumattakaan erityisestätuesta ei enää onnistu arjessa. Lisäksi luokassa on suomi toisena kielenä opetusta — jolloin oppilas on poissa ryhmästä ja sen tunnin asiat pitäisi sopia jonkun kanssa. Millään ei pysy enää kartalla missä kunkin lapsen oppiminen menee ja opettaminen on jatkuvaa valintaa siitä, kehen keskittyy. Jos samaan aikaan toinen saa oivalluksen alun murtolukujen potenssiin korottamisesta ja toinen ei vielä neljän vuoden jälkeenkään tajua mistä koko asiassa on kyse tekee jommalle kummalle vääryyden kun ei auta..
Hallinto on luonut liian hienon opetushimmelin. Opettajan tai ainakaan minun pää ei pysy mukana jokaisessa jaksottain vaihtuvassa avustajissa, erityisopettajissa ja erityismateriaalissa.
Soininvaaran avauksessa on syrjäytymisen logiikkaa purettu hyvin auki, sillä syrjäytymisen syyt eroavat olennaisesti vaikka lopputulos (jääminen normaalien työmarkkinoiden ulkopuolella) on lopulta aika sama. Synnynnäiset ongelmat, vero/kannustinkiila ja huonon tuuri aiheuttavat ongelmia aivan eri tyyppisille ihmisille. Työllisyys ja siihen liittyvä syrjäytyminen on kuin syöpä; syyt ovat moninaiset ja yhtä ratkaisua ongelmaan ei ole.
Synnynnäisten ongelmien (huomattava vähä-älyisyys, vakavat keskittymishäiriöt yms.) osalta ratkaisun avaimet ovat vain poliittisen päätöksen alla. Tämä porukan työllistäminen edes täystyöllisyyden aikana vapaille markkinoille on vaikeaa. Työllisyyden parantaminen tässä ryhmässä on lähinnä sosiaalipolitiikkaa (yhteenkuuluvuuden parantaminen kun tuntee olevansa osa yhteiskuntaa) kuin kansantaloudellinen hyöty.
Verokiila-ongelmaisten (ihmiset, joilla on potentiaalia, mutta ei erityistä kiinnostusta opiskella tai tehdä töitä) ratkaisu on 50/50 politiikan ja talouden välillä. Hyvin vetävä talous luo myös tälle porukalle ainakin jossain määrin työpaikkoja. Huonoina aikoina töitä ei ole, mutta jonkinlaisten työvalmiuksien ylläpito on välttämätöntä. Tähän ryhmään kansalaispalkka + apupoikatyöt purisi todennäköisesti parhaiten, mikäli tuen määrä olisi nykyistä alhaisempi.
Kolmas ryhmä, eli ne jotka ovat periaatteesa pelanneet korttinsa elämässä oikein, mutta joilla on käynyt työmarkkina-arpajaisissa huono tuuri(perusfiksuja, jotka käyneet kunnialla koulunsa ja ovat valmiita tekemään töitä) ovat taas hyvin pitkälti riippuvaisia talouden suhdanteista. Hyvinä aikoina työmarkkinat vetävät tämän ryhmän automaattisesti töihin. Aivan samanlaista automatiikkaa herrahissiin pääsemiseen ei tietenkään ole kuin “vanhoina hyvinä aikoina”, mutta tuskin kukaan nuori on enää edes uskookaan. Koulutuksella ja työllistymisellä on kaikesta huolimatta korkea korrelaatio, enkä ihan ymmärrä opiskeluvihaa, jota tässä keskustelussa on ollut.
Tuo armeijan ihannointi johtajakouluna on suomalainen ilmiö, johon ulkomailla törmää huomattavasti harvemmin. Suomessa reservinupseerit, joista ainakin ennen muinoin palkattiin yritysjohto, kehua retostelevat omaa erinomaisuuttaan ja suojaavat omaa piiriään ja saavutettuja etuja.
Itse en usko, että armeijalla on kummempaa merkitystä. Reservin upseerit puhuvat armeijasta hyvin positiivisesti, joten heille se toimii, mutta muille se näyttää olevan vähemmän kiinnostava kokemus.
Ei armeija sinänsä syrjäytymistä ehkäise, mutta yksi vaikutus sillä voi olla: nuorta miestä ei ehkä helposti palkata työsuhteeseen ennen armeijan käyntiä, koska työnantaja tietää että armeija on edessä. Tästä syystä armeijan käynti voi auttaa työmarkki9noilla. Mutta kysymys ei siis ole armeijan vaikutuksesta nuoreen vaan siitä, että armeijan jälkeen nuori on saatavilla työmarkkinoille.
Sinällään voisi leikkiä ajatuksella, että ammatillista koulutusta tarjoaisivat yksityiset yhteistyössä yritysten kanssa:
As is, monia koulutusohjelmia järjestetään yritysten kanssa ja opintopaikoissa yritetään ennustaa tulevaisuuden kysyntää. Tutkinnot ovat usein liian pitkiä.
Käsittääkseni lisäksi tukipolitiikka, jossa oppilaitoksia (tai kuntia) tuetaan lähinnä opiskelijamäärien perusteella kannustaa järjestämään houkuttelevaa, muttei välttämättä kovin työllistävää koulutusta. Esimerkiksi 16 Suomen 27 ammattikorkeasta kouluttaa medianomeja. Lieneekö järkevä määrä?
Tulevaisuuden osaamistarvetta on vaikea ennustaa ja muodollisuus tekee koulutuksesta hyvin jäykkää — turhaan.
On olemassa kahdenlaista johtajuutta. Managementtia voi oppia mutta leadershippiä ei, sanoivat johtamiskonsultit mitä hyvänsä. Leadership kyvyt ovat liian tiukasti sidoksissa ihmisen persoonallisuuteen. Jos on hiukankin itsetunto-ongelmia tai epäsosiaalisuutta, se asettaa selvät rajat sille miten hyvä johtaja voi olla.
Aidosta leadership materiaalista on pula, joten kaikki ihmisten johtajat eivät voi olla todella hyviä johtajia. Ihminen jolla näitä leadership kykyjä ei ole voi silti selvitä ihmisten johtamisesta jos hän ymmärtää rajoitteensa ja löytää oman tyylinsä. Ikävä kyllä lähes kaikki johtamiskoulutus jota tarjotaan perustuu siihen että johtajan pitää muuttua, “kasvaa persoonana” ja kehittää itsestään superihminen. Tälle ei ole mitään perusteita psykologiassa (ainakaan mittakaavassa jossa siitä olisi hyötyä liike-elämälle). Kyseessä on eräänlainen bisnesuskonto johtajille.
RUK:ssa saatu kriisinajan johtamiskoulutus ottaa tämän huomioon ja tässä mielessä se on realistisempaa kuin siviilielämän johtamiskoulutus. Vaikka nykyään myös RUK:ssa opetetaan pehmeitä johtamistapoja, käskyttäminen, tiukka kuri ja rituaaleihin sidottu auktoriteetti ovat edelleen toimivia keinoja joilla ihminen jolla ei ole luontaisia johtajankykyjä pystyy johtamaan muita kriisitilanteessa. RUK:n opit auttavat myös siviilielämässä jos päätyy päällikkötason asemaan hyvin karskissa miesvaltaisessa työpaikassa kuten esim. rakennustyömaa, mutta ei siitä ole juuri hyötyä muualla.
Maanpuolustuskorkeakoulussa saa varmasti kattavampaa johtamiskoulutusta kuin RUK:ssa, mutta tässä vaiheessa voi vain toivoa, että henkilöt joilla ei ole ollenkaan luontaisia johtajaominaisuuksia olisivat valikoituneet pois.
Syy miksi armeijan johtamisopit ei toimi on niitten käyttötarkoitus.
Ne tarkoitettu poikkeustilanteisiin jossa pitää vasymyksestä ja peloista huolimatta saada ihmiset toimimaan halutulla tavalla.
Työelämä ei ole jatkuvaa poikkeus/hätätilannetta ja sen vuoksi tarvitaan aika eri menetelmät.
Koska viimeksi kävit katsomassa? Tuota en nimittäin tunnista.
Olen keskustellut varusmiespalvelua suorittavien ja suorittaneiden kanssa ihan viimeaikoinakin.
Pitäisi kaikille olla täysin selvää miksi RUKin käyneet pärjäävät elämässään muita paremmin: sinne on kova tunku, joten karsinta on tiukkaa. Ne tyypit, jotka pääsevät ja läpäisevät reservinupseerikoulun kunnialla, pärjäisivät aivan varmasti ilman armeijaakin.
Itse rekrytessäni suhtaudun reservinupseerikoulun käymiseen kuin hyvään matematiikannumeroon: ei matriisilaskentaakaan tarvita tässä työssä, mutta sen hyvä hanskaaminen kertoo että hakija on fiksu. Kyllä ainakin omina armeija-aikoina rukkiin menijät olivat komppanian parhaimmasta päästä.
Jos siitä lähdettäisiin, että kukaan ei valitse ammattialkoholistin uraa siitä syystä, että viinan juominen päivittäin olisi hauskaa. Suomessa on vain kulttuuri, jossa alkoholismista tehdään sarkastista hauskaa. Helvetin julmaa puhetta, kun itse näkee lähes päivittäin jonkun kävelevän vastaan, joka ei enää kykene piilottamaan juomistaan. Ei kovin lupsakalta menolta näytä. Sitä edeltävää tapahtumasarjaa ei päältä näe ja jostakin syystä ajatellaan, että mitäs juo. Kylmää kyytiä.
Tuollaisessa tilanteessa on aika turha kenenkään oikean laidan edustajan tulla sanomaan, että ota nyt lähimmäisestä koppi ja että kaikkea ei voi laittaa yhteiskunnan hoidettavaksi. Sen verran voi toki tehdä, että kysyy onko tullut juotua, ettei ole sairauskohtaus ja hankkii apua, tai viittoo tietä tilanteen mukaan. Jos saa vittuilua tai kehotuksen ottaa huikka, on homma sillä erää ok. Sitten vain pommittamaan kansanedustajia ja kaupunginvaltuutettuja, että tehkää nyt jo jotain, siellä makaa ihmiset kadulla yötä päivää.
Olen jo kehitellyt sellaista ajatusta, että autoilija ei näe mitä kadulla tapahtuu, ja siksi politiikka on eräillä sen mukaista. Ei vain synny empatian tunnetta, jos itse ei ole näkemässä. Väittäisin, että oma kotiovi niille, joilta hommat on lähtenyt lapasesta, ja yhteiskunta alkaa säästämään heti ja jatkossa paljon enemmän. Palaaminen verojenmaksajaksikin saisi ainakin pienen mahdollisuuden. Ongelmien kokoaminen asuntolaan ei helpota nousemista jaloilleen, mutta niistäkään ei pidä mennä säästämään, jos muuta lämmintä paikkaa ei ole antaa.
Koska maassa makaava alkoholisti on vain ääripää yhteiskunnan ongelmista, ja muu jää lavasteisiin ja näkymättömiin niiltä jotka eivät asioiden parissa toimi, tarvittaisiin poliittisilta päättäjiltä uskoa siihen, että asiaa tutkineita kannattaisi kuunnella. Ihan siitä syystä, että on todella halveksittavaa julmuutta antaa asioiden mennä tuohon pisteeseen, että ollaan joko kadulla tai mietitään miten saisi hengen itseltään. Lisään vielä varmuuden vuoksi, että asioihin ajoissa puuttuminen tulisi paljon halvemmaksi, kuin tulipalojen sammuttelu. Palojen sammuttelu ei ole edes tehokasta, kun autettava on itse jo siinä vaiheessa kyynistynyt yhteiskuntaa kohtaan.
Tutkimusta syrjäytymisestä on ainakin ulkomailla tehty ja ihminen sattuu olemaan aika samanlainen otus joka puolella, joten luulisi jotakin johtopäätöstä syntyvän, jos katsoo esimerkiksi tutkimuksia USA:sta. Heikki Hiilamo lienee Suomessa parhaita tuomaan tätä tutkimusta suoraan politiikkaan, ja on ollut ainakin vihreiden ehdokkaana, joten kannattaisi varmaan hyödyntää tätä linkkiä. Ja löytyy sitä tutkimusta varmasti jo tarpeeksi Suomestakin. Koska vihreillä ei ole esimerkiksi ay-liikettä sitomassa ajattelua, niin väylä tuoda uutta ajattelua olisi auki. Olisi myös parempi jos ne, jotka asioiden kanssa työskentelevät, olisivat muuallakin esillä kuin alan lehdissä. Muuten menee muilla hutkimiseksi. Vaaleissakin käytiin esimerkiksi koulukurista keskustelua, mutta ei kovin rakentavaa.
Tutkimukseen perustuvaa kukkahattuilua tarvittaisiin todellakin lisää tähän maahan. Ehkä vihreiden olisi syytä laajentaa käsitystä tuosta ihmisten kaupungista myös niihin ihmisiin ja luoda blogi, jossa nämä kukkahattuilijat pääsisivät julkisuuteen keskustelemaan. Nyt tulee vain yksittäisiä avauksia eri edustajilta. En oikein usko loka laitisten ja timo haapaloiden täyttämien poliittisten areenoiden ottavan kukkahattututkimuksia vakavasti agendalle. Jos pelkkä inhimillinen näkökulma ei riitä, niin tässä on koko kansantalous kyseessä. Se mitä pidetään kukkahattuiluna, on myös avain pitää kansantaloutta pinnalla tulevaisuudessa.
Suomessa on todellakin vallalla ylikouluttamisen buumi. Valitettavasti tämä karsii töistä sellaisia, jotka olisivat monella alalla parempia kuin ne, jotka saavat ne kirjat luettua ja tentit tentittyä. Myös automaatio, eli kaikenlainen pyrkimys minimimiehitykseen, johtaa siihen, että varsinkin miesten aloilta tippuu työpaikat pois. Siis sellaiset, joissa ihminen väsyy, mutta tuntee itsensä tarpeelliseksi ja hommat mielekkäiksi ja jopa miellyttäviksi. Olen kuullut, että jopa mielisairaaloissa porukka on selväjärkisempää sen jälkeen, kun ovat päässeet fyysiseen työhön. Valitettavasti näitä hommia myös sitten halveksitaan pukuherrojen ja jakkupukujen parissa. Tämä taas johtaa siihen, että niihin ei kehdata hakeutua, kun vertailussa näytettäisiin ikäluokan alempikastisilta.
Yhtälailla nämä alkavat olla niitä aloja, joissa harmaa talous tuo kaikkea ikävää mukanaan ja se jo saa suomalaiset välttämään niitä. Kielitaidottamat ja muutenkin välillä työlaeista tiedottomat maahanmuuttajat ovat sitten helppoja kohteita hyväksikäytöille. Kuka vanhempi myöskään suosittelee lapselleen uraa sellaisella alalla, jossa on täysin villi meininki ja media täyttyy näiden alojen ongelmista? Mieluummin tungetaan tuonne opiskeluputkeen, vaikka ei tiedätä mitä halutaan tehdä. Ei ihme, että varsinkin amk:ssa jää opiskelut monelta kesken, kun mennään väärille aloille.
Sääli onkin, että hallitus näkee fksuimmaksi estää alanvaihdot, kuin sen että jokainen pääsisi etsiytymään sinne mitä haluaa tehdä. Karsisitte mieluummin aloituspaikkoja, kuin sulkisitte ovia lopullisesti. Amk:a ja yliopistoa ei pitäisi ainakaan rinnastaa opiskelumarkkinolla, kun ne eivät rinnastu työmarkkinoillakaan.
Työelämässäkin tulee sellaista evoluutiota, joissa eri luonteiset karsiutuvat matkalla pois ja sosiaalisemmat pärjäävät. Sellaiselle joka haluaisi tehdä asialliset hommat, ja jättää muun pönötyksen ja verkostoitumisen kaikkiin mahdollisiin tahoihin väliin, nykyinen työelämä on aikamoista pelleilyä. Tai lähtevät sitten yrittäjiksi, jos keksivät jotain järkevää.
Nuorissa on hirveä kilpailu kuulua menestyjiin ja ylempään kastiin. Jotain kertoo jo sekin, että julkkis on monen haaveammatti. Kun totuus tulee useimpien silmille ja haaveet kaatuu, niin luulisin tämän johtavan jonkinlaiseen ahdistukseen siitä, että jää itse polkemaan paikallaan ja median luoma kiiltokuvayhteiskunta jättää kyydistä. Jos ei ole sitten itsellä omaa porukkaa, johon tukeutua ja verrata itseään, niin tappiomieliala saa tilaa.
Itselle armeija sopi aikanaan erittäin hyvin ja vuosi siellä oli elämän parhaimpia kokemuksia, mutta sitten paluu yhteiskuntaan, joka oli vuoden mennyt omia menojaan ja kaikki tuttu samaten, olikin sitten suoraa putoamista tyhjän päälle. Jos siis armeija vie joltakin lopullisen uskon elämään, niin se saa myös joiltakin siteet siviiliin aika vahvasti katkottua, vaikka siellä pärjäisikin. Lienee selvää, että kotouttaminen menee tässäkin vähän puolivaloilla. Omana aikana oli jo naiset armeijassa, joten ehdin huomata mikä ero on motivoituneella henkilöllä ja asiaan pakotetulla henkilöllä.
Itse näkisin kaupungin olevan paikka, jossa pystyisi tekemään työpakkoja nopeasti, siis sellaisia joihin ei vaadita turhaa kouluttautumista, vaan heti pääsee töihin. Ainoa ongelma onkin, että kaupunkia ei rakenneta. Ei ole tarpeeksi ihmisiä tarpeeksi pienellä alalla. Ostarilähiö on tavallaan ihan liian tehokas tapa tuottaa palvelut lähiössä asuville, mutta samalla myös estää kaikenlaista pienyrittäjyyttä, kun ihmisiä ei ole tarpeeksi. Tämä johtaa taas kärjistäen siihen, että itse lähiössä ei kukaan tee työtä. Voikin kysyä, että jos Little Italy olisi ollut aikoinaan, 1900-luvun alkupäässä, jo valmis ostarilähiö, niin olisiko maahanmuuttajilla ollut tilaa ruveta tekemään bisnestä? Helsingistä ei löytynyt edes paikkaa sille basaarille, jota maahanmuuttajat olisivat alkaneet pyörittämään!
Viimeisessä Kirkko ja Kaupunki-lehdessä on juttu, jossa joku entinen ahtaaja on perustanut lähiössä talonsa “kivijalkaan” polkupyöräkorjaamon. Heti ihmiset ovat alkaneet tutustumaan toisiinsa, kun on luonnollinen syy jäädä turisemaan naapureiden kanssa, kun pihaan tuli tavallaan se tuttu kauppias. Ennen pihassa ei ollut elämää ja ihmiset menivät suoraan ostarilta kotiinsa. Tätä olen yrittänyt täälläkin viestiä, että kaavoitus muokkaa ihmisten elämäntapaa ja sosiaalisuutta. Väittäisin tällaisen “kantakaupunkimaisuuden” tuovan kaivattua yhteisöllisyyttä ja kylämäisyyttä, mutta on jo uhattuna kantakaupungissakin.
Elinkeinoelämän kärkipaikat ovat valitettavasti täytetty tomppeleilla, jotka ajavat vanhan ja raskaan bulkkiteollisuuden asiaa. Samalla kaikki muu jää jalkoihin. Rahojen laittaminen ulkomaiseen työhön ja teknologiaan ydinvoimala-asiassa on jo typerää suomalaisen työn ja teollisen tulevaisuuden kannalta, mutta palvelualojen kehittämiseen ei riitä edes ajatusta. Ydinvoima tarkoittaa, ettei ole suomalaista kehitystyötä, joka johtaisi teknologian omistamiseen ja myynteihin, mutta eipä suomalaiset työpaikat paina paljoa kaupungeissakaan, kun kaavoitus on mitä on. Sääli, että yrittäjäjärjestötkin ajavat autokaupunkia.
Koska vihresiin kerääntyy kulttuurialan ihmisiä, niin jos halutaan luoda kulttuurista työtä halukkaille, niin on ajatteva voimalat pois kaupungin sisältä ja muutenkin rakennettava paljon, sanotaan vaikka ratikkamatkan päähän kulttuuripalveluista. On tulossa tanssin taloa ja checkpointtia, mutta ne tarvitsevat jo olemassa olevien tapaan paljon sellaisia kuluttajia, jotka ovat tarpeeksi lähellä kuluttamaan niitä luontevasti. Eikä haittaisi, jos näille uusille tulijolle kaavoittaja mahdollistaisi autottomuuden ja muutenkin tekisi kaupungista sellaisen, jossa käyskennellään muuallakin kuin työpaikan, automarketin ja kotioven väliä.
Se ei tosiaan auta. Ja vaikka ajattelisi median vielä hanskaavansa, käytännön toiminta näyttää oluspäin siltä, että hyvätkin ideat murskataan, jos esittäjällä on väärä puoluekirja. Miksi kukaan menisi tuohon mukaan, ellei pidä kettuilusta?
Ongelma urheilussa on se, että sitäkin on koulu pilaamassa ja itsenäisen, omaehtoisen harrastamisen torppaa organisoitu liikunta, joka varaa kaikki liikuntatilat ja ‑ajat omaan käyttöönsä. Innostus tulee monille vasta omasta harrastamisesta, jonka jälkeen sitten liitytään seuraan.
Tässähän on uusimpana uutuutena nämä ikärajat, jotka takaavat sen, ettei katsomisen arvoisia ohjelmia saa näyttää ennen iltayhdeksää.
Eihän tuollainen asenne kerjäämiseen suinkaan tarkoita sitä, että noita joku myös palkkaisi töihin! Paljon löytyy Suomestakin ihmisiä kertomaan palkkaavansa kenet vaan, mutta kun harva oikeasti kelpaa eivätkä palkkaa!
Näitkö ketään oikeasti töissä vai oliko kyseessä vain oma psykologinen puolustelu?
Eikös noita paikkoja 90-luvulla karsittu? Kuinka moni masentunut edes viitsii ruveta tai kykenee taistelemaan hoidon saamiseksi, kun tilanne on kaikkien tiedossa. Sehän vain tarkoittaa, että tilanne on pahempi kuin mitä tuon perusteella luulisi.
Saman laman peruina lienee siirrytty pysyvästi kaksin- tai kolminkertaiseen työmäärään. Ei ihme jos pää ei kestä.
Armeijan simputuksesta vielä sen verran, että harvemmin kukaan armeijassa simputtajaksi oppii. Se oppi ja asenne tulee ihan muualta. Periaatteessahan siellä on jo ihan täyskasvuisia miehiä. Johtamisessakin painotetaan syväjohtamista. Kannattaa siis siirtää katse aikaan ennen armeijaa, jos tuossa on ongelma.
Mitä tarkoitat?
Minusta kukkahattuilu on moraalistisin perustein tapahtuvaa näennäisesti hyvää mutta todellisuudessa haitallista toimintaa. Miksi ihmeessä sitä tarvittaisiin lisää?
Armeijan “syväjohtaminen” on pelkkää hölötystä. Isojen simputusskandaalien jälkeen varuskunnissa alettiin kouluttaa vähemmällä kiusaamisella, mutta peruskuvio säilyi samana: väsyneitä vailla motivaatiota olevia ihmisiä huudetaan ja käskytetään tekemään jotain vastemielistä, kuten tetsaamaan loskassa.
Pärjäsin hyvin intissä, mutta ihan tismalleen samaa mieltä olen touhusta kuin Soininvaarakin. Ne, jotka vaikuttivat olevan syrjäytymisvaarassa, melkein poikkeuksetta keskeyttivät palveluksensa. Kun itse lopulta pääsin vapauteen, se oli kokemuksena vankilan veroinen turhuuden kaivo. Oli vaikeaa aloittaa siviilielämä tyhjästä, ja kadehdin kaikkia kavereita jotka olivat riittävän fiksuja mennäkseen sivariin, puhumattakaan tytöistä, jotka olivat säästyneet koko touhulta.
Syrjäytymisen ehkäisyyn voisi muuten ottaa uuden näkökulman vammaisryhmistä. Kalle Könkkölän kaltaiset pioneerit ovat muuttaneet yhteiskuntaa niin, että vammaisryhmät otetaan nykyään huomioon. Tavoite on ihailtava: on pyrittävä yhteiskuntaan, jossa vammaiset voivat elää mahdollisimman autonomisesti.
Tämä kuulostaa hirveän typerältä, mutta nuorena jossain määrin kadehdin vammaiskavereitani, joille yhteiskunta antoi elämän mahdollisuudet, kodin ja jopa työpaikan. Lippospaavosta lähtien nuorisoikäluokkia ei ole autettu pärjäämisessä, vaan heitä on syyllistetty liian hitaasta valmistumisesta, liian laiskasta mentaliteetista, elämäntapaturismista ja ties mistä.
Kotoa muuttamisen jälkeen elämäni ei tosiaan ollut mitään ruusuilla tanssimista — ja vaikka kävin töissä ja maksoin veroa ja pystyin jotenkin kituuttamaan, veti yhteiskunta turpaan henkisesti. Noi 50 tuhatta kadonnutta sisältää monia kavereitani, ja mun nähdäkseni syy tuon porukan olemassaoloon löytyy viimeisen 20 vuoden hallituksista.
Maailma on muuttunut niin paljon, että nuoriso ei voi osallistua yhteiskuntaan samalla tavoin kuin ennen, heille ei ole tarvetta työelämässä ja he ovat kuluerä, mikä polttaa heidän kynttiläänsä kahdesta päästä.
Paljonkin olisi kommentoitavaa, mutta yritän nyt keskittyä.
1. Omista oppilaistani (yläkoulu) muutamista näkee (ja myöhemmin kuulee) että syrjäytyminen on edessä. Pahimpia ovat lapsen omat ja vanhempien mielenterveysongelmat: isää ei ole, äiti on selvästi kykenemätön hoitamaan omia tai lapsensa asioita, lapsi masentuu ja jää sängyn pohjalle. Kotoakin olen joskus kouluun hakenut, mutta ei auta. Lastensuojeluilmoitus on hyvin usein pelkkä paperi.
“Moniammatillinen” tuki on valitettavsti usein vain sitä, että kukaan ei ota syrjäytyvästä lapsesta kokonaisvastuuta. Apua tarvitsevat nuoret kyetään löytämään jo päiväkodissa (Andre Sourander & al.), mutta moniammatillinen yhteistyöverkosto pallottelee lasta läpi peruskoulun ja jos ammattikoulutus ei nappaa, niin siitä ojasta nouseminen on melkein mahdotonta.
JOtenkin sellainen sosiaalitoimi, jossa yhdellä valvojalla olisi järjellinen määrä huolehdittavia ja jonkinlainen tulosvastuu, olisi ideaali. Luulisin, että nämä perhekodit/ sijaisvanhemmat ovat useasti tällaisia. Lapset vain pitäisi saada turvaan ennen kuin he ovat menneet niin hajalle, että korjaaminen on mahdotonta.
Muuten olen sitä mieltä, että tässä ketjussa on monessa kirjoituksessa viisautta, mutta kyllä nimimerkki Austrian (=itävaltalainen???) oli totaalisen väärillä jäljillä, kun tahtoi 11-vuotiaille jaon teoreettisiin ja käytännöllisiin lapsiin. Aika vähän on olemassa koulutusasiantuntijoita, joiden mielestä Suomen peruskoulu ei periaatteiltaan ole erittäin hyvä järjestelmä.
Touko Mettinen
yläkoulun opettaja
Tämä on nimenomaan oikea tapa kouluttaa ihmisiä kriisijohtamiseen sodanoloissa. Sodassa miehet joutuvat tulemaan toimeen viikkoja vähällä unella, palelemaan kylmässä metsässä pelosta jäykkänä ja suorittamaan tehtäviä joihin mikään rahasumma ei heitä houkuttelisi. Siitä on mielekkyys kaukana ja ihmismieli degeneroituu. Kaikenlainen motivaatio on kadonnut ja abstraktit käsitteet kuten isänmaallisuus ja maanpuolustustahto ovat unohtuneet kauan sitten, ihmisen saa toimimaan vain jos hänet on ehdollistettu tekemään mielettömiä juttuja kun typpi jolla on erilainen kuvio olkapäässä käskee.
Ihminen jolla on terve suhde auktoriteettiin, pystyy antamaan auktoriteetin toiselle ihmiselle suhteellisen helposti kun tilanne niin vaatii ja ottamaan myös auktoriteetin tarvittaessa. Tällaista henkilöä tuollainen rääkki ei hätkäytä.
Mutta on aivan turha kuvitella että syrjäytymisvaarassa oleva nuori sosialisoituisi ja oppisi toimimaan yhteisössä tällaisen koulutuksen jälkeen.
Armeijasta
Omasta armeijakokemuksesta on jo aikaa, muuta olen tavannut luonnehtia aikaa näin: “Elämäni paras vuosi, jonka menetin armeijassa.”
Poikani notkui tuossa puoli vuotta Säkylässä ja positiivinen kun on, tuntui huumorilla pärjäävän ja sai muutaman kaverin. Kun kyselin koulutuksesta ja johtamisesta, näytti, että paljoa ei olla edistytty 70-luvun lopusta.
Kai se nyt hölmömpikin ymmärtää, että nykymaailmassa harva johtaja onnistuu työssään, jos ei onnistu alaisilleen perustelemaan tavoitteitaan ja keinojaan. Armeijassa tunnutaan luottavan enemmän “käskytykseen”.
Touko Mettinen
alikersantti
Onko maailma muuttunut niin paljon, ettei tajuta aemeijan kouluttavan ihmisiä sotaan? Ei silloin ole aikaa erilaisiin tiimihommiin yms. Kokoukset ja muut vastaavat hienoja nykyään joskin aika paljom turhia. Kyllä työelämässäkin pitä olla joku järjestys. Jos joku pomo tekee jotain totaalisesti väärin, on pian ulkona.
On se niin väärin, että intistä tuleva yksilö on pihalla maailmasta. Tänä päivänä?
Opistoinsinööri vastaa DI:tä(Viherinssi). Missä niitä oikein koulutetaan?
Kuinka paljon yhteiskunnan pitää satsata erilaisiin ongelmiin nuorisossa/muissa?
Olisikohan tämä tutkittavissa parhaiten valikoivan asevelvollisuuden maissa. Siis niissä, joissa osa asevelvollisista valittiin arvalla (olikohan Tanska) ja koulutettiin kolmannes ikäluokasta…?
Ihan kohtalaista keskustelua tässä ketjussa, vaikka esiin pistää monen koulutetun ilmeisesti vihreän tuntema ylpeys itsestään, joka ei voi kylläkään olla humaanisti ajattelevan ihmisen päällimmäinen ajattelumalli.
Ei syrjäytymistä voida läheskään aina estää ja siihen pitää olla kansalaisoikeus, mutta turha on vaatia silloin kovin hyvää elintasoa ellei ole rikas perillinen.
“Koulutusinflaatio” on tarkoittaa ennemminkin sitä, että työelämässä ei hyödynnetä annettua koulutusta, yleensä työn organsoinnin vuoksi.
Suomi on 90-luvulta saakka kouluttanut väestöä vahvasti. Se näkyy hyvällä tavalla monessa asiassa, mutta taloudellista hyvinvointia ei se ole tuottanut.
AMK:n koulutus on varsin epäonnsitunutta, kehno osaamispohja niin akateemisesti kuin tauidollisesti on aika ikävä tausta. Toisaalta amk-taustaiset pystyisivät vaativampiinkin tehtäviin — kuten myös vaikka DI:t, jotka alkavat olla teollisuuden perusduunareita.
Työelämä ei ole muuttunut koulutuksen kehittyessä.
Työnantajan näkökulmasta: 100 000 euron traktoria ja lisälaitetta ei uskalla antaa kenenkään honnkelin työvälineeksi. Koulutus on yksi tapa asioittaa että kykenee hoitamaan asioita. Armeijan käyminen tas antaa vinkin, että mahdollisesti ihminen sietää pieniä vastoinkäymisiä ja pystyy olemaan ryhmässä alaisena. Osin myös intti kertoo, jos ihminen ei ole halunnut kaikessa päästä elämässään ihan helpoimmalla. Sillä on merkitystä.
Siviilipalöveluksen ongelma on, että siellä jotkut tekevät vaativia tehtäviä, jotkut taas lähinnä löysäilevät ja notkuvat työtä vältellen.
Sivarin on pystyttävä hyvin kertomaan aikaansannoksistaan sivarissa. (Ideologialal ei ole väliä.)
Luultavasti tulevaisuutta on 4 kk:n yhteiskuntapalvelu, jonka päälle tulevat aktiviteetit ovat vapaaehtoisia. Työelämässä se sitten tulkitaan miten kyetään.
Minulla on ihan samanlainen tuntuma nykykoulusta. Opettajilla on ihan eri tavalla konsteja saada kaikki pysymään mukana kuin silloin joskus, kun ainoa kasvatuskeino oli: “ULOS LUOKASTA”.
Olen oman lapseni suhteen aikaa sitten todennut, että kokonaisvastuun voi ottaa vain vanhemmat: olen tähän mennessä ehtinyt asioida kuuden lastentarhanopettajan (ja 6 hoitajan+kahden avustajan) ja yhden luokanopettajan kanssa (ja muutama muu ammattilainen siihen päälle). Ongelmallista ainakin päiväkotimaailmassa on se, että ammattilainen kuuntelee vain ammattilaista. Vaikka puhuisin täsmälleen samoja asioita, niin minut herkästi sivuutetaan, koska olen vain äiti. Minulle on lähinnä kehuttu kuinka HIENOSTI kaikki kuitenkin on mennyt.
Ei mikään ihme, että hyvinkin haastavien lasten vanhemmat ovat usein ihan pihalla siitä, missä oikeasti mennään. Ovathan ammattilaiset vuosia kehnuneet, että hyvin menee, vaikka totuus olisi kovinkin toisenlainen. Ei kaikilla vanhemmilla ole tajua siitä, millainen on ns. normaali lapsi, vaan kaikille meille oma arki on normaalia, muu outoa. Päiväkodissa esimerkiksi lasten kaverisuhteiden muodostumista tuetaan, mutta koulunpihalla lapsi on omillaan, sosiaaliset taidot ja niiden puutteet paljastuvat joskus aika julmasti.
Uskaltaisin lisäksi väittää, että vastoin yleistä käsitystä, yksi syrjäyttävä tekijä on se, että monissa ns. hyvissä perheissä lapsilla on turhan kova kuri. Unohdetaan se, että ei tässä olla kasvattamassa kilttejä lapsia, vaan elämässään pärjääviä aikuisia. Tällöin nuori tai nuori aikuinen ei uskalla tai kehtaa kertoa vanhemmilleen, kun on tyrinyt, kun ongelmat ovat vielä pieniä ja melko pienillä korjausliikkeillä asiat saataisiin takaisin raiteilleen.
Voe luoja. Ajattelin, että en kommentoi enää armeijajuttuja, mutta tämä oli jo aika hassusti sanottu. Vai voitko väittää, että kaverit, jotka eivät enää muista, että miten siihen vastahyökkäykseen lähdettiin, on kuitenkin armeijassa “ehdollistettu tekemään mielettömiä juttuja.”
Olet yksinkertaisesti väärässä. Eivät ihmiset ole mitään automaatteja, vaikka olisivat käyneet armeijan.
Yhteiskunnassa suorastaan tuhlataan jopa huipputietotaitoa.Tarkoitan vaikkapa elektroniikan erästä henkilöä, joka pistää firmansa rahoiksi ja siirtyy Lappiin pyörittämään laskettelurinteitä. Tai talousalan etevimpiin kuuluvaa ajattelijaa, joka siirtyi maatilalle hevosia pitämään.Kun on saanut kasaan tukevan omaisuuden, niin mitäpä sitä enää palkkatöitä etsimään.
Jonkun ammatin väheksyminen on usein silkkaa tietämättömyyttä. Esim ammattikoulusta tuleva autonasentaja alkaa työnsä vanhemman asentajan valvonnassa. Opastus tapahtuu ihan kädestä pitäen. Uusia huolto-ohjeita on opiskeltava useita kertoja vuodessa. On miehestä itsestä kiinni miten korkealle pyrkii.Vuosien kokemus tekee ammattimiehen, joka tietää arvonsa ja on ylpeä siitä. Onneton tunari ei kauan pysy firman palkkalistoilla.
Kun ihminen viedään äärirajoille, tahdonvoima alkaa heiketä. Jos ravaat metsässä kaksi viikkoa neljän tunnin yöunilla jäljellä on enää automaatti joka haluaa vain nukkua ja päästä lämpimään. Kriisiajan johtaminen tarkoittaa tällaisen porukan johtamista itsekin täysin nääntyneenä.
Heitän tässä vielä toisen näkökulman. Koulutuksen tehtävänä on juhlapuheissa antaa tietoa josta voi jalostaa osaamista eli “tietotaitoa” työelämässä. Ideana on siis tässä näkökulmassa se, että koulutus antaa sellaisen tiedollisen pohjan että perusasiat hallitaan ja niitä sitten täydennetään myöhemmin työelämässä sen hetken tarpeiden mukaan.
Tämä on kuitenkin vain hypoteettinen ja idealisoitu koulutuksen tehtävä. Sen toinen — joku sanoisi vielä että tärkeämpi — tehtävä on toimia signaalina, vähän niinkuin riikinkukon hännänkin. Tärkein asia jonka koulutuksessa oppii, on kyky viedä läpi pitkäjänteisiä projekteja kuten tutkinto ja opinnäytetyöt. Tätä työnantaja ei haastattelulla tms kykene mittaamaan, joten paperi kertovat sen luotettavammin.
Kun kilpailu työpaikoista on kovaa, niin koulutuksesta tulee eräänlainen race to the bottom. Ihmisiltä vaaditaan tiettyä koulutustasoa, ei sen osaamisen vuoksi, vaan siksi että nämä voivat osoittaa selviävänsä koulutuksesta. Ja onhan se rationaalista: Miksi työnantaja haluaisi palkata jonkun joka ei ole kyennyt tekemään tutkintoa kun sellainen joka siihen on kyennyt, on tarjolla? Kyse ei siis ole siitä, että tutkintoa tarvitaan vaan siitä, että sen puute kertoo (ainakin mielikuvissa) siitä, että ihmisessä on jotain vikaa.
Tämä on peli, joka hukkaa resursseja aivan hurjasti. Asiaa hankaloittaa se, että on olemassa koulutusta josta on aivan varmasti hyötyä. Lisäksi eri aloilla (varsinkin, ikävä kyllä, julkisilla) syntyy sellaisia ajattelutapoja, että tämä meidän työ on nyt kovin vaativaa ja että koulutusvaatimuksista ei voida joustaa. Kirjastonhoitajan pitää olla korkeakoulutettu, lastentarhanopettajan pitää olla korkeakoulutettu, jne.
Jos halutaan sertifikaatteja pitkäjänteisyydestä, niin helpommalla päästäisiin, jos jaettaisiin todistuksia siitä, että istuu kusiaispesässä riittävän pitkään.
En myöskään oikein pidä siitä implisiittisestä ajatuksesta, joka kaikessa tässä keskustelussa tuntuu olevan koko ajan läsnä, että yksilöt ovat olemassa lähinnä siksi että voisivat maksaa mahdollisimman paljon veroja. Kouluttautuminen on myös hauskaa; tämä ei ole argumentti sille, että yhteiskunnan varoilla pitäisi kouluttaa ihmisiä nykyisessä mitassa, vaan päinvastoin. Koulutusta on järkevää subventoida, koska siitä saadaan paljon kerrannaishyötyjä, mutta tutkintojen tehtaileminen ei vaikuta oikein mielekkäältä päämäärältä.
Minä en kyllä löydä mitää kahdehdittavaa USA:n palveluyhteiskunnasta, jossa palvelutyötä tekeväin ihmisen työnantajalta saama palkka on 800E kuukaudessa. Lopullinen palkka muodostuu asiakkaiden maksamista tipeistä.
Koko tippikulttuuri on ihan haurista. Asiakkaalle tipin maksaminen on pakollista (tai seuraavan kerran keittoosi syljetään) Loppuen lopuksi palveuiden käyttäjä maksaa kuitenkin kaikki kulut. Pohjoismaissa ei palvelurahaa onneksi tunneta, palvelu sisältyy tuotteen hintaan. Tippiraha on myös pimeää rahaa josta ei veroja makseta.
Itse asiassa lyseot (eivät “poikalyseot”, vaan pelkät lyseot) olivat valtion ylläpitämiä oppikouluja ja yleensä paikkakuntansa arvostetuimpia kouluja. Ne eivät olleet “rauhattomille” vaan niillä oli kaikkein tiukimmat sisäänpääsykriteerit. Myös erotetuksi tulo oli helpointa juuri näissä kouluissa.
Tyypillisesti, mikäli paikkakunnalla oli useita oppikouluja, yhteiskoulu oli nuorin ja sinne pääsi helpoimmin.
Rima on vaan viety niin matalalle, että koulutus ei oikein signaloi enää mistään. Tämän takia firmat käyttävät niin paljon rahaa soveltuvuustesteihin. Tohtorin tai lisensiaatin tutkinto on nykyisin signaali siitä, että yksilö ei ole saanut oman alansa töitä maisteristutkinnon jälkeen vaan joutunut jatko-opiskelijaksi.
Yksi koulutuksen tuemista hyödyistä on verkostoituminen, joka selittää huomattavan osan eri koulutusalojen palkkaeroja. Suurin osa hyvistä työpaikoista menee suhteiden avulla. Yksinäiset sudet eivät oikein pärjää nykymaailmassa ja samalla yhteiskunta menettää paljon lahjakkuuspotentiaalia.
Tämä on ihan totta. Ainakin tiedän, että itse 2000-luvun alussa saamani armeijan johtamiskoulutus korosti käskyn perustelua ja inhimillistä otetta. Poikkeuksena oli kuitenkin taistelutilanne: silloin nostetaan se luottamuksen ja uskollisuuden tili, jota on sitä ennen kasvatettu. Pikatilanteessa johdetaan käskemällä.
Itse näkisin kuitenkin, että perinteisesti RUK:n käymisessä on arvostettu sitä eetosta, joka siellä iskostetaan mieheen. Ainakin itselleni tuli selväksi muutama asia:
* Esimies on aina vastuussa, olipa todellista syytä tai ei.
* Oman esimiehen taisteluajatusta noudatetaan, vaikka se johtaisi johdettavan joukon tuhoutumiseen ja omaan kuolemaan. (Esimerkkinä käytettiin viestiasemaa kaasuiskun alla. Viestiasemaa ei pureta ja siirretä, jos lupaa ei tule, vaikka tämä johtaa melko varmasti viestiaseman henkilöstön tuhoutumiseen.)
* Varmaa suunnitelmaa ei ole. Johtaja tekee ratkaisun ja elää (ja kuolee) sen seurausten kanssa.
Ja vielä itse itseäni täydentäen.
Historiallisesti se syy, minkä vuoksi Suomessa on arvostettu reservin sotilasarvoja, on armeijan organisaatiohistoria. Reserviupseereita oli jo tsaarin aikaan, mutta silloin reserviupseerikoulutusta ei juuri arvostettu. Edes kansalaissodassa ja sotien välisenä aikana reservin upseeriarvoa ei pidetty erityisenä meriittinä siviiliyhteiskunnassa.
Reserviupseerius nousi arvoon arvaamattomaan talvi- ja jatkosodissa, joissa reserviupseerit hoitivat melkein kaikki komppaniatason upseeritehtävät. Sodan jälkeen arvostus on voinut jatkua, sillä armeija on jatkuvasti kouluttanut suurehkoja määriä reserviupseereita eikä näiltä ole edellytetty jäämistä armeijan palvelukseen määräajaksi. On ollut mahdollista tehdä normaali siviiliura, vaikka onkin reserviupseeri. Tällaista järjestelmää ei ole kovin monessa länsimaassa. Esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa tavallisesta asevelvollisesta ei ole voinut tulla edes aliupseeria.
Seuraus on selvä. Länsi-Euroopassa entinen varusmies katsoo armeijaa miehistön näkökulmasta. Suomessa aika usein nuoren upseerin.
JOhtaja voi toki näin tehdä, mutta eiväthän hänen alaisensa häntä sokeasti tottele ja seuraa, vaan käyttävät myös omaa harkintaa. Tästä syystä siis alaiset eivät aina tottele. Joskus tietysti tottelevat.
Eli mitään ehdollistumista käsjyjen totteluun ei sotamiehillä ole.
Kaikkia ei voi opettaa ajattelemaan.
On tietysti aina myös se mahdollisuus, että tässä motivaatiotilanteessa (tai ehkä yleensäkin) alkuperäinen toiminta ei ole kokonaishyödyn osalta voitollista.
Voidaan myös ajatella, että tämä vapauttaa yhden työpaikan jollekin muulle ja ketjuvaikutuksena joku työtön pääsee töihin. Kai nyt on positiivista, jos rahaa tarvitsematon luovuttaa tulonlähteen rahaa tarvitsevalle?
En myöskään lähtisi pakottamaan ketään töihin ns. strategiseen päättävään asemaan. Voi ajatusten taso laskea hälläväliätasolle.
No, oliko se aloittelija istunut ammattikoulun pulpetissa vai ei? Se ei ole argumentti toisten turhan pitkäksi ja liian teoreettiseksi väittämän useampivuotisen (ammattikoulu)opetuksen puolesta, jos valmistuneet ovat silti kokemattomia ja oppivat tosiasiallisesti ammattitaitoiseksi (yhä) siinä ammatissa.
Et tainut tpyyluoman kirjoitusta, jota kommentoit, kovin huolellisesti lukea? Hänhän halusi ainakin harkittavaksi pitäisikö tuota nykyistä vastuuta vähentää.
Toissa vuonna uutisoitiin Taloussanomissa, että elinkeinoelämän vienninedistämisorganisaatiot kehottavat suomalaisia bisneksentekijöitä jyrkästi viittaamasta sotilaskoulutukseensa sanallakaan, kun he toimivat ulkomailla. Muualla maailmassa kun se, että asian ottaa oma-aloitteisesti puheeksi tai jopa ylpeilee sillä, on merkki siitä, että kyseessä on matalaotsainen, väkivaltainen öykkäri. Sanalla sanoen juuri sotahullu.
“Eteläamerikkalaisessa maassa toimivan suomalaisyrityksen paikallisjohtaja ihmetteli, miksi emoyhtiön johtajisto piti näkyvästi esillä cv-tiedoissaan sotilasarvojaan ja kehuskeli maanpuolustuskursseillaan. ‘Armeijaan menevät töihin vain lahjattomat tai väkivaltaiset ihmiset. Meidän liikekumppanimme eivät halua asioida sellaisten kanssa’, hän selitti ja suorastaan aneli johtajistoa poistamaan armeijaviittaukset yhtiön nettisivuilta.”
Noin käytännön tasolla ja palveluntuottajana huomauttaisin että asiakkaat eivät halua asioida vajaakykyisen työntekijän kanssa, ja toimittajan todelliselle ja viestitylle luotettavuudelle ja toimitusvarmuudelle asetettavat vaatimukset tekevät vajaakuntoisen työllistämisen hyvin vaikeaksi.
Käytännössä vajaakykyisen työllistäminen tarkoittaa ennustamattomuutta eli jatkuvaa epävarmuudessa elämistä sekä työnantajalle että asiakkaalle, ja esimerkiksi yrittäjälle valmiutta itse paikata päihderiippuvaisen tekemättä jättämisiä ilta- ja viikonloputöillä. Asiakkaat reagoivat vajaakykyisiin vaatimalla kirjallisia toimitussopimuksia myöhästymissanktioin (“Muista vaatia aina kirjallista sopimusta”), eli käytännössä sulkevat vajaakykyiset toimitusprosessin ulkopuolelle.
Asiakaspalveluammateissa pienetkin henkiset ja sosiaaliset ongelmat näkyvät välittömästi asiakastyytyväisyydessä, ja tyytymättömät asiakkaat ovat netissä hyvin auliisti jakamassa kokemuksiaan “tylystä palvelusta” ja “asiakaspalvelun ongelmista”. Tarpeeksi iso (ja kyyninen) työnantaja voi paikata julkisuuskuvaa pitämällä huolta että tiskin takaa löytyy aina muutama merkityksetön CP-vamma todistamassa työnantajan “avarakatseisuudesta”, mutta riippuvuusongelmaiset, bipolaarihäiriöiset, masentuneet, ADHD-ongelmaiset tai muuten vaan ikävät tyypit jäävät kyllä kiinni jo rekryvaiheessa. Tämä on yrityksen kannalta hyvää henkilöstöjohtamista koska huono asiakaspalvelukokemus tulee yritykselle kalliiksi.
PK-sektorilla vajaakykyisten palkkaamisen edellytys on että heidät voidaan piilottaa pois asiakkaiden näkyvistä, koska he heikentävät neuvotteluasemaa. Asiakkaan yleisin reaktio kuviteltuun tai todelliseen neuvotteluasetelman inbalanssiin on muuten ehdotus tehdä työ pimeänä, virolaiset yrittäjät tuntenevat ilmiön.
Noin yleensä, kun asiakas äänestää rahoillaan, se tarkoittaa käytännössä jatkuvaa Ad hominemia. “En osta Audia koska Esko Kiesi” ‑tyyppistä argumentaatiota ja suhtautumista pidetään täysin normaalina, hyväksyttynä ja jopa kannatettavana, ja se sulkee sosiaalisesti osattoman hyvin tehokkaasti suuresta osasta palvelusektoria, vaikka muita puutteita ei olisikaan.
En ole tästä eri mieltä. Koulutuksen lisääminen oli varmaan marginaalilla hyvä idea 1990-luvun alussa ja miksei 1980-luvullakin, koska oli vielä porukkaa jota pystyi marginaalilla kouluttamaan enemmän kuin ennen vieläpä niin että siitä oli hyötyä.
Tämä kahtalainen rooli on toinen akseli, jolla tulee kahta eri tyyppiä virhettä. Jos koulutuksen seula on tiukka, sen signaaliarvo kasvaa, mutta muut oheishyödyt jäävät pieniksi. Näillä oheishyödyillä on tietty laskeva rajahyöty, ja väittäisin että tämä ylitettiin joskus 1990-luvun lopulla viimeistään.
Minulla on ainakin tohtorin tutkinto siksi, että valmistuin alalta vuoden 2001 alussa ja työmarkkina näytti siltä että lisäkoulutus voi olla hyödyksi. Toinen syy on, että olen periaatteessa aika laiska ja se näytti hommalta jossa on helppo päteä ilman että joutuu liikaa miellyttämään ketään. Oikeassa olin.
Tosin nyt olen tilanteessa, jossa kysyntää ei Suomessa kovin paljoa ole. Ulkomailla olisi ja palkatkin kohdallaan. Tämä on vähän epätarkoituksenmukaista Suomen kannalta, siis tarkoitan, kouluttaa ihmisiä ulkomaille missä he eivät sitten maksa veroja Suomeen.
Ongelma ei ole pelkästään asiakkaat. Työpaikka on myös sosiaalinen yhteisö. Näennäissuvaitsevaisuuden kasvusta huolimatta ihmiset eivät yleenäsä halua työkavereikseen vajaakykyisiä tai mielenterveysongelmaisia. Ei tällaisia asioita tietenkään sanota ääneen rekrytoinnissa.
Häntä olisi voinut kutsua oppisopimuksella opiskelevaksi
“Noin käytännön tasolla ja palveluntuottajana huomauttaisin että asiakkaat eivät halua asioida vajaakykyisen työntekijän kanssa, ja toimittajan todelliselle ja viestitylle luotettavuudelle ja toimitusvarmuudelle asetettavat vaatimukset tekevät vajaakuntoisen työllistämisen hyvin vaikeaksi.”
Tänä päivänä suuri osa toimeksiannoista tulee netin tai puhelimen kautta eli asiakas ei näe vajavaisuutta.
Ei ole pakko pistää vajaatyökykyistä naamapalveluun
“Se ei ole argumentti toisten turhan pitkäksi ja liian teoreettiseksi väittämän useampivuotisen (ammattikoulu)opetuksen puolesta, jos valmistuneet ovat silti kokemattomia ja oppivat tosiasiallisesti ammattitaitoiseksi (yhä) siinä ammatissa.”
Ei ammattikoulussa kaikkea voi oppia,mutta kyllä siellä kuitenkin on niin paljon työharjoittelua ja kokeneen tekijän opastusta, että useimmat niksit on opittu.
Mutta ei mikään koulu täydellistä ammattimiestä tee ja opit muuttuvat ja osaamisen ylläpito edellyttää jatkuvaa päivittämistä
Varmaan näillä työtehtävänsä jättäneillä on jokaisella omat syynsä siihen. Mitenkähän niitä edes voisi tutkia? Luulisi, että saatuaan olla mielenkiintoisessa työssä, voisi jakaa tietoaan ja kokemustaan ikäänkuin mentorina
Tuohon mentoriajatukseen vielä jatkona:
Monilla aloilla, vaikkapa opetusalalla eläkkeellelähtijä vie tietonsa ja käytäntönsä mennessään. Vaikka samaa työtä samojen opiskelijoiden kanssa tulee jatkamaan uusi henkilö, ei pienintäkään tiedonvaihtoa tapahdu vaihdon johdosta. Ei tätä tietenkään pitäisi millään määräyksillä toteuttaa. Kuitenkin edes mahdollisuus saisi olla olemassa. Kun kysyy jonkinlaista nimellistä korvausta mentorityöstä, on vastaus Ei tietenkään mitään makseta. Joten ei sitten kiinnosta.
Toki tuovat Suomeen takaisin palattuaan paljon hyödyllistä tietotaitoa mukanaan.
Ammattikoulutus käsittää 120 opintoviikkoa, josta vähintään 20 opintoviikkoa on työharjoittelua yrityksissä
Sen lisäksi tehdään harjoitustöitä oppilaitosympäristössä 20–40 opintoviikkoa riippuen alasta ja opetussuuunnitelmasta.
Eli n 1 vuosi‑1,5 vuotta 3 vuoden opinnoista on erilaista työharjoittelua
Yksilöllisen näyttötutkintoon tähtäävän opiskelun suunnitelmissa harjoittelun osuus voi olla vieläkin suurempi
On selvääettei oppisopimuskoulutus olemikään pomminvarma ratkaisu mihinkään:
1- Yrityksessä pitää olla reususseja valvontaan ja ohjaukseen eikä niitä ole kuin on Saksassa.
Eikä Saksassakaan pääse kuka tahansa oppisopimukselle ‚ei kukaan palkkaa sielläkään täysin osaamatonta
Niinpä koulussa on opittava ensin perustaidot Saksassakin
Oppisopimuskoulutus tunnetaan Duales System ‚Berufsschule nimikkeellä ja opetus sisältää 3–4 päivää työharjoittelua yrityksessä ja 1–2 teoriapäivää ammattikoulussa tai toinen vaihtoehto on ammattikoulu Berufsfachschule enemmän teoriapainotuksella .
Nykyään duunarin työkin vaatii teoreettisia taitoja,sillä työ on itsenäisempää ja osattava ratkoa ongelmia ilman apua.On kyettävä lukemaan piirustuksia, manuaaleja, osattava käyttää tietojärjestelmiä,mittalaitteita ja kyettävä ratkomaqn niiden käyttöön liittyviä ongelmia
Pitkään työttömänä olleiden työllistämiseen yksityiselle sektorille vaaditaan nykyisin “kädettömyyttä ja jalattomuutta”. Ja tuohon vajaavuuden toteamiseen sitten palaa työkkärin virkamiesten tarmoa ja työkkärin varoja. Sillä vajaakuntoinenhan tulee olla, että pitkäaikaistyöntöntä yrityksille esitellään.
Mutta on varsin kauhea asia, että työehdokkaasta tulee leipoa vajaakuntoinen ennen kuin esitellään. Siis kuka yrittäjä ryhtyisi vajaakuntoista palkkaamaan esim. palkkatuetustikaan?
Ja lopuksi olen kyllä sitä mieltä, että kansalaisille on sallittava jonkunmoista kansalaistoimintaa työttömien parissa kansalaistyössä ilman yhdenkään työkkärin virkamiehen nenän työntämistä asiaan.
Tommi Uschanov:
Esität karkeita yleistyksiä asiasta josta et ilmeisesti tiedä kovin paljoa. Tietysti asevelvollisuuden ja reservin upseerikoulutuksen arvostus on kulttuurisidonnainen asia, koska asevelvollisuusarmeija ja sen upseerikoulutus ovat aika harvinaisia. Oli kai puhe asian arvostamisesta kotimaassa.
Onko tutkittu, että syrjäytyvät ovat vähemmän älykkäitä?
Olen valmistunut 90-luvunlaman aikana työttömäksi ja sen jälkeen opiskellut maisteriksi. Olen ollut suurimman osan ajasta työttömänä ja välillä tukityöllistettynä. Kävin älykkyystestissä ja ylitin reilusti Mensan jäseneksi pääsyyn vaadittavan rajan. Nyt olen työvoimakoulutuksessa ja meillä on kahvitauolla todella mielenkiintoisia keskusteluja. Uskoisin, että suurin osa kurssilaisista ylittäisi Mensaan pääsyyn vaadittavan ÄO-rajan.
Käsitykseni on, että töihin päästäkseen on hyvä keskittyä työajalla suhteiden luomiseen ja jätettävä varsinainen työnteko toisten huoleksi. Työhakemuksessa pitää osata kehua itseään maasta taivaisiin. Helpoiten se onnistuu henkilöiltä, joille valehtelu on helppoa tai joilla ei ole realistista käsitystä omasta osaamisestaan.
En, vaan referoin vain erästä lehtijuttua — johon linkitin, jotta kuka tahansa voisi tarkistaa, olenko referoinut oikein.
Ennen kuin itse käänsin sen toisaalle, koska näin tuntui olevan aiheellista tehdä tässä vaiheessa keskustelua. Protestoin juuri sitä vastaan, että puhe oli arvostamisesta yksinomaan kotimaassa.
1- soveltuvuustestit: itse uskon että nämä ovat niin yleisiä suomessa siksi, että HR on saanut ajettua ne perusagendalleen. Itse rekrytoidessani en ole aina jaksanut lukea läpi psykologien lausuntoja vaan olen luottanut omaan näkymykseen
2- tohtorit: itsekin olen tohtori, joten jäävi, mutta ei se ihan näin ole. Näkövirhe johtuu siitä, että nykyään tohtorit ovat samaa joukkoa ja tekevät usein samoja töitä kuin maisteriktin, joten ihmiset eivät oikein tiedä miten suhtautua
3- verkostoituminen on tärkeää mutta ei koulutovereiden kanssa, jotka kilpailevat samoista paikoista, vaan yhtä tasoa ylemäpänä olevien kanssa, jotka ratkaisevat rekryt
“Rima on vaan viety niin matalalle, että koulutus ei oikein signaloi enää mistään. Tämän takia firmat käyttävät niin paljon rahaa soveltuvuustesteihin. ”
Ei noilla soveltuvuustesteilläkään enää mitään saavuteta. Soveltuvuustestien tulkinta on selvillä ja ihmiset ovat oppineet muokkaamaan profiiliaan sopivaksi aukiolevaan tehtävään.
Niinpä soveltuvuustestit eivät kerro juuri mitään loppusuoralle selvinneistä, voivat olla aitoja tai feikkejä
Olet vielä vähän liikaa kiinni siinä teleoperaattoreiden maailmassa sekä lukenut liikaa konsulttien hehkutusta uudesta internet-taloudesta.
Palvelualoilla on paljon helposti opittavia töitä suorassa asiakaspalvelussa, semmoisessa missä oikeasti ollaan nokikkain asiakkaan kanssa. Jos nämä kaikki poistetaan ja jätetään jäljelle ne backoffice-työt, jotka muuten vaativat yleensä tietokoneiden hallintaa, niin kyllä siinä melkoinen osa potentiaalisista työpaikoista menee pois mahdollisuuksien rajoista.
Teollisuudessa on helppo piilottaa vajaatyökykyiset asiakkailta, mutta se on niin passe, ettei suomessa moisia tupruttavisa savupiippuja enää tarvita, kaikista tehdään huippuinsinöörejä ja jos ei insinööriosaaminen vedä, niin sitten muotoilijoita ja koodareita.
“Ei noilla soveltuvuustesteilläkään enää mitään saavuteta. ”
Onkohan noin? Me ollaan tehty omin voimin useampi virherekrytointi putkeen ja harkitaankin nyt vakavasti jonkun HR-firman käyttämistä. Mokat rekrytoinnista tulevat aivan älyttömän kalliiksi että jopa muutaman tuhannen euron uhraaminen seulontaan ei tunnu enää yhtään huonolta idealta.
“Olet vielä vähän liikaa kiinni siinä teleoperaattoreiden maailmassa sekä lukenut liikaa konsulttien hehkutusta uudesta internet-taloudesta.”
Eu tuo nettijuttu ole vain teleoperaattoreiden juttu enää.
Pankit toimivat netin kautta
Vakuutusyhtiöt toimivat netin kautta
Matkakauppa sujuu jo pääasiassa netin kautta
Lippukauppa toimii netissä
Nettikauppa laajenee niin, että se tuplaantuu kolmessa vuodessa .
“Onkohan noin? Me ollaan tehty omin voimin useampi virherekrytointi putkeen ja harkitaankin nyt vakavasti jonkun HR-firman käyttämistä. ”
Nykyään työkkäri ja oppilaitokset kouluttavat ihmiset hakemaan ja peittämään heikkoudet
Työnhakukursseilla opetetaan ihmiset muokkaaman osaamista työnhakuilmoituksen mukaiseksi.
Tähän kun lisätään sosiaalisen median kautta välittyvä tieto eri testeistä ja “oikeista” vastauksista niin kyllä todellisuus voidaan peittää.
Mutta useimmiten virherekrytoinnin syy on,että työn kuvausta ja vaatimuksia ei osata laatia eli ei tunneta työn sisältöä tai osata kuvata sitä.
Ulkopuolinen HR firma tuskin kykenee hakijoita tutkimalla oikaisemaan tätä käppiä.
Varustelukisa toimii tälläkain alueella
“Jos nämä kaikki poistetaan ja jätetään jäljelle ne backoffice-työt, jotka muuten vaativat yleensä tietokoneiden hallintaa, niin kyllä siinä melkoinen osa potentiaalisista työpaikoista menee pois mahdollisuuksien rajoista.”
Ei tietokoneen käyttö enää tänä päivänä mitään rakettitiedettä ole eikä noissa back-office-töissäkään tietokoneesta paljoa tarvitse ymmärtää.
Riittää, että osaa kohtuulliset perustaidot ja osaa käyttää sovelluksia.
Jo 70-luvulla otettiin käyttöön tietokoneet numeropalvelussa ja jopa vanhat 50–60-vuotiaat puhelunvälittäjät oppivat käyttämään sovellusta
Itseltäni meni usko noihin soveltuvuusarvioihin, kun sain samalta firmalta kaksi aivan päinvastaista luonnearviota. Mielestäni ne ovat firmoilla täysin rahantuhlausta. Palikkatesteihin kyllä luotan. Niillä on tutkitusti ennustevoimaa. Vaativiin asiantuntijatehtäviin soveltuvuustesteissä käytetyt palikkatestit eivät vaan ole tarpeeksi erottelukykyisiä. Niiden avulla pystytään kyllä erotelemaan ne hakijat, jotka eivät täytä tehtävässä tarvittavia minimivaatimuksia. Aikaisemmin tutkintotodistus ajoi samaa asiaa.
Eipä löytynyt itse jutusta tätä varsin tunnepohjaista purkausta (joka ei siis taida edustaa eteläamerikkalaisen kauppakumppanin todellisia ajatuksia suomalaisesta yritysjohtajasta tämän cv:n perusteella vaan suomalaisen kommentoijan kärjistettyjä kuvitelmia oletetun eteläamerikkalaisen kauppakumppanin ajatuksista):
“…matalaotsainen, väkivaltainen öykkäri. Sanalla sanoen juuri sotahullu.”
Minusta jo pelkästään täysien tunareiden erottelu hakijoiden joukosta on oikeasti jo ihan kohtuullinen tulos. Ne ammattitaitoisen oloiset ammattitaidottomat kun ovat kaikkein kalliimpia rekrytointeja.
Seuraatko ollenkaan keskustelua? Tässä puhutaan heikoista työntekijöistä. Jos osaa käyttää tietokonetta ja office-ohjelmia sekä kykenee pysymään niiden uusimisten eprässä ja oppimaan versioiden uudet kujeet, niin ei silloin ihan heikoimmasta päästä voi olla.
Nykyään työkkäri ja oppilaitokset kouluttavat ihmiset hakemaan ja peittämään heikkoudet
Järjen puutetta ei voi mielestäni feikata jos joutuu palikkatestiin.
Mutta useimmiten virherekrytoinnin syy on,että työn kuvausta ja vaatimuksia ei osata laatia eli ei tunneta työn sisältöä tai osata kuvata sitä.
Höpsistä höö. Jos me haetaan suunnittelijaa hommaan, jota minä olen itse tehnyt 10 vuotta niin tasan ja tarkkaan vaatimukset on tiedossa (periaatteessa riittäisi jos on normaalijärkinen ja oppimiskykyinen, mutta tarkka). Jos siihen työhön hakee henkilö, joka on tehnyt 10 vuotta sitä tasan ja tarkkaan samaa hommaa ja ei silti kykene edes harjoittelijan tasolle, niin kyllä rekrytointiprosessissa oli vika nimenomaan hakijan ammattitaidon tunnistamisessa, ei työnkuvauksessa.
Se ammattitiadon tunnistaminen on yllättävän vaikeata, jos sitä yrittää tehdä pelkässä työhaastattelussa. Ei siinä haastattelussa mitenkään selviä, onko hakija tarkka vaiko epätarkka, leikkaako sillä vaiko eikö.
Pakko kait sitä jotain testintynkää on alkaa kehittämään mutta niissäkin on semmoinen ongelma, että jos tekee jonkin ammattityötestin, niin hakija joka on joskus tehnyt semmoista on aivan älyttömän paljon vahvemmilla kuin muuten parempi, mutta joka ei ole esimerkiksi kokeillut kyseistä ohjelmaa.
Jos puhutaan nuorista, jotka syrjäytyvät, suurimmalla osalla lienee ne perustietokoneenkäyttötaidot ja kyky oppia lisää. Se vaan ei riitä.
Psykotestausta on monenlaista. Erilaiset luonteeseen liittyvät testit ovat varsin hämäriä, mutta sen tunnustavat ammatikseen rekrytoivatkin. Sen sijaan ihan kykyjä (numeerinen, kielellinen, älykkyys) testaavat testit toimivat yleisesti ottaen hyvin. Niissä on lisäksi kovin vaikea feikata ainakaan ylöspäin. Ongelma näissä on tietysti niiden arvo; tietyn tason yläpuolella marginaalihyöty on rajallinen.
Toinen testaamisen funktio on se, että psykologi voi lähinnä haastattelujen perusteella saada kiinni ihmisiä, joilla on jokin piilossa oleva luonneongelma. Taitava psykopaatti menee toki kaikista testeistä läpi, mutta maailmassa on paljon vähän vähemmän taitavia tai vähän vähemmän radikaaleja luonnehäiriöitä omaavia ihmisiä.
Rekrytointeja tekemässä on kovin monenlaista porukkaa, joten variaatiota riittää pöydän kummallakin puolella. Jos rekrytoija osaa asiansa, rekrytoitava pärjää parhaiten olemalla täsmälleen sitä, mitä hän on. Täydellisiä ihmisiä ei ole, joten työnantaja joutuu kuitenkin tekemään kompromisseja jossakin. Tästä samasta syystä kovin ylisanaisen työhakemuksen tekeminen tai CV:n inflatoiminen on turhaa puuhaa. Se kuitenkin kertoo hakijasta jotain.
Työnantajalla ei lähtökohtaisesti ole mitään motivaatiota saada parhaiten verkostoitunutta tai eniten vääristynyttä minäkuvaa välittävää työntekijää.
Rekrytoiminen on vaikeaa erityisesti silloin, kun kyseessä ei ole standardoitu työtehtävä. Psykotestaus tarjoaa yhden tavan saada lisätietoa. Tieto ei ole sen ihmeellisempää kuin se, mitä haastattelemalla saa.
Pelkkä rekryilmoitus merkittävässä päivälehdessä maksaa helposti lähemmäs kymppitonnin, joten muutama tonni rekrytointifirmalle ei ole kovin suuri uhraus. Tyypillinen palkkio rekryfirmoille on kuitenkin rekrytoitavan kolmen kuukauden palkka, joskin alemman organisaatiotason tehtäviin voi saada parin kuun palkalla.
Rekrytoinnissa voi epäonnistua monella tavalla, mutta minun kokemuksieni mukaan headhunterin käyttämisen lisäarvo riippuu toimeksiantajan osaamisesta. Hyvän profiilin muodostaminen rekrytoitavasta työntekijästä on lähtökohta, ja siinä voi mennä monella tavalla pieleen.
Työpaikasta riippuen rekrytoitavaa voi haastatalla useamman kerran, ja rekrytoitavalla voi teettää kotitehtäviäkin. Niistäkin voi huolellisesti suunniteltuna olla ihan merkittävää lisäarvoa. Yksi haastattelu toimii lähinnä karsintana.
Ja referenssit kannattaa tarkistaa aina, se ei paljon maksa. Kannattaa myös yrittää tsekata muita mahdollisia tietolähteitä kuin pelkät annetut suosittelijat.
Psykotestauksella voi lähinnä etsiä poikkeamia henkilöstä haastatteluissa saadun kuvan ja psykologin saaman kuvan välillä. Muuten luonnetestaus on jossain määrin epävarmaa hommaa, ja aika usein testaaja on pihalla siitä, mitä asiakas ihan oikeasti haluaa. (Mikä taas usein johtuu siitä, että asiakas ei tiedä, mitä hän oikeasti haluaa.)
Psykotesteistä pitää myös ymmärtää se, että ne ovat aina tehtäväkohtaisia. Samasta ihmisestä voi tulla osaavallakin testaajalla erilaisia lausuntoja eri tehtäviin. Ja kohinaa on, paljon.
Taidat kyllä itse erehtyä, koska armeija nimenomaan perustuu käskyjen ehdottomaan noudattamiseen. Siviilimaailmassa johtajien päätösten jonkinasteinen kyseenalaistaminen tuottaa parempaa päätöksentekoa. Sotilasmaailmassa tämä ei toimi, koska ennenpitkää yksilön itsesuojeluvaisto ylittää kaikki muut motiivit.
Ilman sotilaiden kyseenalaistamatonta käskyjen tottelemista ei sodankäynti olisi edes mahdollista. Siksi käskyjä pitää totella, vaikka se olisi epäedullista sekä sotilaan itsensä että suuremmankin joukon kannalta. Esimerkiksi zulu-soturin ei olisi kannattanut marssia jyrkänteen reunan yli, Pauluksen olisi pitänyt murtautua Stalingradista kohti länttä ja länsirintaman sotilaiden olisi ollut syytä lopettaa koko sota vuoden 1914 joulurauhaan.
Kun Aleksanterin joukot kieltäytyivät marssimasta Intiaan, päätös oli varmasti edullinen sekä intialaisten että armeijan itsensä kannalta. Sodankäynnin jatkamisen se kylläkin esti.
Näinhän sitä luulisi.
Minun silmiini tulleet hakemukset ovat viime vuosina olleet keskimäärin aika huonoja. Useimmissa hakemuksissa on jokin tyyppivirhe. Teksti ei ole informatiivista, laajuus ei ole oikea, mukana on turhaa informaatiota, tekstissä on kirjoitus vihreitä, ulkoasu on tuhruinen, CV sisältää epäolennaisuuksia tai on vaikealukuinen, hakemus on tehty toiseen tehtävään.
Sama koskee haastattelukäytöstä. Haastatteluun ei tulla täsmällisesti, kädenpuristus on epämääräinen, pukeutuminen epäsiistiä. Haastattelutilanteessa ei malteta kuunnella kysymyksiä ja vastata niihin, haastateltava ei ole valmistellut kysymyksiä yrityksestä.
Kaikki tämä on aivan selvästi perusasiaa työnhaussa, eikä minkään ylläolevan kuntoonsaattamisen pitäisi olla ylivoimaista tavalliselle ihmiselle.
Akateemisen työttömyyden aloilla tilanne voi olla vähän toinen, mutta pienemmän työttömyyden aloilla hakija voi päästä haastatteluvaiheeseen itsestään kertomaan hoitamalla nuo ylläolevat kuntoon. Ja tietysti lukemalla sen työpaikkailmoituksen ajatuksella.
Yksi vaihtoehto on se, että haastattelussa työntekijälle kerrotaan työstä mahdollisimman tarkasti ja kysytään hänen omaa arviotaan työssä selviytymisestä. Sitten kerrotaan myös, että käytössä on neljän kuukauden koeaika.
Perehdytysohjelma laaditaan mahdollisimman tarkkaan sellaiseksi, että hakijan kyvyt näkyvät. Jos tuli kämmi, työsuhde lopetetaan koeajan aikana. Ikävää sinänsä, mutta väärä työntekijä väärässä työssä on vielä ikävämpää.
Ja sitten se harmillinen fakta on se, että tiettyihin vaativiin asiantuntijatehtäviin (esimerkiksi vaativa tuotekehitys) on kovin vähän päteviä tarjokkaita liikkeellä. Tämä lisää virherekryjen riskiä ja tekee työnantajasta vainoharhaisen.
Luulen, että tämä on ainakin yleisemmin seurausta ulkoistamisesta. Kun omassa talossa ei ole enää alueen tarkempaa osaamista, ei myöskään osata tunnistaa tarvittavia asioita hakijassa ja rekrytointi menee nopanheitoksi.
Ulkoisen konsultin käyttäminen ei välttämättä paranna tilannetta, sillä konsultit ovat hyvin suurella todennäköisyydellä nimenomaan HR-ammattilaisia. He voivat löytää sosiaalisesti sopivan tai parhaan hakijan, mutta heillä ei liene sen enempää kykyä tunnistaa haetun osaamisalueen ammattitaitoa kuin heidän asiakkaillakaan.
Lisäksi riippuen siitä, miten rekrytoijille maksetaan, heillä ei välttämättä edes ole intressiä palkata parasta tai ammattitaitoista vaan saada työsopimus aikaiseksi ihan kenelle tahansa.
“Jos siihen työhön hakee henkilö, joka on tehnyt 10 vuotta sitä tasan ja tarkkaan samaa hommaa ja ei silti kykene edes harjoittelijan tasolle, niin kyllä rekrytointiprosessissa oli vika nimenomaan hakijan ammattitaidon tunnistamisessa, ei työnkuvauksessa.”
No on siinä kyllä vika haastattelijassakin,jos ei huomaa ammattitaidottomuutta.
Miten joku ulkopuolinen HR asiantuntija ‚joka ei ymmärrä alasta ja tehtävästä mitään ‚sen sitten huomaisi, jos alan asiantuntijakaan ei sitä havaitse ??
Kyllä teillä on jotain mätää johtamisessa
“Seuraatko ollenkaan keskustelua? Tässä puhutaan heikoista työntekijöistä. ”
Seuraatko itse ? Eivät ne 70-luvun 50–60-vuotiaat entiset puhelunvälittäjät mitään nörttejä olleet
“Järjen puutetta ei voi mielestäni feikata jos joutuu palikkatestiin”
90 % ihmisistä on normalilla järjellä varustettuja ja selviää normaaleista töistä.Se huonompi 5 % ei ole käynyt kouluja ja se parempi 5 % ei tule teille töihin.
Jos nyt sitten osaa valita tuosta huonommasta 5 % jahylätä 90 % tavikset niin kyllä tarttee katsoa peiliin.
Tämä keskustelu kuvaa aika hyvin syrjäytymiskehityksen kääntöpuolta. Työelämä ja yhteiskuntaan sopeutuminen koostuvat rimoista, jotka on ylitettävä.
Mulla oli inttikaveri, joka ei suostunut juoksemaan napalmiradalla palavaa käytävää pitkin. Sille huudettiin ensin, sitten “syväjohdettiin”, ja kun ei kaveri mennyt tuleen juoksemaan, sen asepalvelus loppui siihen.
Ei armeija noita syrjäytymisvaarassa olevia pelasta, vaan siitä tulee yksi epäonnistuminen elämässä lisää.
Sitten kun on työelämässä soveltuvuustestit ja hakijoita enemmän kuin paikkoja, niin mitä luulette tolle napalmiratakundille käyvän?
Kun se on istunut kapakassa kymmenen vuotta työkkäri-sossukierteessä, se on hytisevä sulkeutunut ahdistunut katatoniseen tilaan vaipunut itsetunnoton raunio. Ja jos se onnistuukin saamaan jostain parin viikon pestin, se joutuu vaikeuksiin yllättävistä tuloista ja absurdiin selvityskierteeseen, joka luhistaa viimeisetkin toivon rippeet.
Helpompaa olla outsider, siinä saa joka päivä edes sen itsekunnioituksen, että on säilyttänyt ohjat omaan elämäänsä.
Ehkä se iso naiivi viisaus voisi löytyä siitä, että rimojen ja seulojen lisäksi tää maailma tarvitsisi tukikohtia niille, jotka ei halua tai pysty kilpailemaan muita vastaan.
Jos sallit pienen kyynisyyden, niin jos et pysty tunnistamaan oman alasi asiantuntijan kyvykkyyttä, niin millä tavalla ajattelit tunnistaa sen HR-konsultin kyvyt tunnistaa sen?
Kahnemann esittää kirjassaan “Thinking, Fast and Slow” mainioita tutkimuksiin perustuvia näkemyksiä miten työhaastattelu kannattaa toteuttaa. En nyt löytänyt webistä mitään sopivaa tiivistelmää, joten joudun suosittelemaan koko kirjan lukemista. (Jos HR-konsultti laskuttaa kolmen kuukauden palkan, minulle riittää tästä vaikka viikon palkka, jos tuon lukemisen jälkeen rekrytointi onnistuu)
Ensinnäkin, entä sitten? Eikö sinulle hetki sitten riittänyt, että saat törpöt karsittua pois? Toiseksi, mikä estää antamasta tuon koetehtävän jo edellisenä päivänä tehtäväksi?
Miten velvollisuus voi perustua arpaan? Voiko velvollisuus koskea vain jotain onnetonta joukkoa, joka voittaa arpajaisissa? Arpominen on reilua, mutta miten arpaan perustuvan velvollisuuden voi ottaa tosissaan? Kuka arvonnassa voittanut pitäisi järjestelmää oikeudenmukaisena? Sotilasvala olisi tämän jälkeen parodiaa.
Maanpuolustus on kait jotain muutakin kuin vain satunnaisen otoksen valitsemista täyttämään jotain face-time ‑kiintiötä.
“Sama koskee haastattelukäytöstä. Haastatteluun ei tulla täsmällisesti, kädenpuristus on epämääräinen, pukeutuminen epäsiistiä. Haastattelutilanteessa ei malteta kuunnella kysymyksiä ja vastata niihin, haastateltava ei ole valmistellut kysymyksiä yrityksestä.”
Tuo sinun odotuksesi suosii ominaisuuksien peittämistä.
Tuo on juuri sitä työkkärin työnhakukursseeilla opittua käytöstä,jonka takaa on vaikea saada selvää ihmisen oikeasta persoonasta.
Haastateltava on saatava luopumaan opetetun koiran mallista ja saatava hänet rentoutumaan.
Omana itsenään esiintyvästä rennosta ihmisestä saa paljon enemmän kuin jonkun formaatin mukaan käyttäytyvästä henkilöstä.
Ja jokaisesta ihmisestä löytyy vikoja,ei täydellistä ole .Pitää vain katsoa, että työn kannalta tärkeimmät asiat ovat kohdallaaan
Ja aina henkilöön voi myös vaikuttaa, yksi työnohjauksen tavoite on muokata työntekijästä parempi työntekijä ja se vaatii esimieheltä pientä ponnistelua.
Ja pitää myös arvioida miten henkilöä voi käyttää työporukassa , eivät tiimin jäsenet ole samanlaisia vaan ovat erilaisia persoonia ja erilaisia osaamiseltaan.
Monesti olen tavannut tiimini vasta lentokentällä ja silloin ei henkilöitä enää vaihdeta .Silloin on mietittävä miten ketäkin voi käyttää ja jaettava työt sen mukaan.
Muutenkin nykyajan esimiehet menevät siitä,mistä aita on matalin ja eivät yritäkään vaikuttaa henkilöön saadakseen heistä toimivia ja tuottavia
Tämmöisessä alle 10 hengen yrityksessä on vaan vähän vaikea pitää itse talossa ammattimaista tatsia rekrytointiin koska työntekijöitä palkataan max pari-kolme kappaletta vuodessa.
Niin, taisin heti alkuunsa sanoa että harkitsemme konsulttifirmaa kun ollaan itse epäonnistuttu. Näkisin tuon selvästikin sen myöntämisenä että rekrytointiprosessi ei ole ihan hanskassa. Itsestäänselvyyksien toistelu ei vie keskustelua eteenpäin.
Testaamalla jos jollakin. En usko että haastattelu veisi yhtään senpidemälle kuin meidänkään pitämä mutta jos jollakin testillä saisi selvitettyä hakijan tarkkuutta, muistia ja ongelmanratkaisukykyä suhteessa vaikka omaan henkilöstöön tai vaikkapa minuun itseeni, niin se kyllä passaisi.
Mutta en ole koskaan kokeillut ja rekryfirmoista saa melko kahdenlaisia mielipiteitä. Pitäisi varmaan kuitenkin jossain vaiheessa kokeilla.
Rekrytoinnin epäonnistumienn on aina loppukädessä rekrytointiprosessisa vastaavien johtajien vika, sehän on selvää. Yksi vika on ollut liika pitkämielisuyys, mutta se on nyt kantapään kautta opeteltu pois.
Itse työnjohdossa tai työkaluissa taas ei ole mitään semmosita vikaa, mikä johtaisi epäonnistumiseen. Jos meillä epäonnistuu toistuvasti projektista toiseen, vika on henkilön ammattitaidossa koska meillä on kunnon työkalut, kunnon perehdytys ja hommat katsotaan työntekijä ammattitaidon mukaisesti eli karrikoiden vasta-alkajia ei laiteta yksinään tekemään kuurakettia.
No tulivat kuitenkin töihin selvinpäin, ainakin useimmiten. Olenkin tainut jo aiemmin mainita, että tänä vuonna on jo alkoholista johtuvat yhdet potkut annettu, onneksi oli vielä koeaikaa jäljellä.
Oman kokemusperäisen arvioni mukaan noin 10–15% muodollisesti täysin pätevistä (oikea ala, oikea koulutus) rekrytoitavistamme ei yksinkertaisesti selviydy näistä meidän töistä, eikä tämä edes ole mitään rakettitiedettä.
Vaikka asia on kaltaisellesi demaritaustaiselle ihmiselle täysin maailmankuvan vastainen, niin näin se on. 10% insinööreistä ei yksinkertaisesti kelpaa minkäänlaiseen suunnittelutyöhön.
Voi olla. Mutta jos työntekijää rekrytoidaan johonkin muuhun kuin nörtiksi takahuoneeseen, perustason sisäsiisteys on vaatimus. Eli kyllä, kaikki eivät luonnostaan osaa puristaa reippaasti kättä, katsoa silmiin ja sanoa päivää. Se kuitenkin kuuluu peruskäytöstapoihin, ja sen jokainen oppii ujoudestaan huolimatta.
Samoin se kuuluu peruskäytöstapoihin, että malttaa kuunnella toisen esittämät kysymykset ja vastaa niihin, vaikka luonne olisi kovinkin päällepuhuva. Kuten myös se, että pukeutuu asiallisesti. Ei se välttämättä pukua tarkoita (harvoin tarkoittaa), mutta likaiset farkut ja ryppyinen paita eivät oikein kuulu toimistotyöläisen univormuun.
Kyllä sille ihmisen luonteen näyttämiselle jää paljon tilaa, vaikka nämä perusasiat olisivatkin samat kaikilla. Ymmärrän toki, että moni asia on introvertille vaikeaa. Haastattelussa kuitenkin valitettavasti haastattelija joutuu tukeutumaan lähinnä suulliseen kommunikaatioon, jolloin jotain pitää pystyä vastaamaan.
Loppu riippuu sitten työtehtävästä. Erilaiset ihmiset sopivat erilaisiin tehtäviin.
Haastattelija ei yleensä muuta toivokaan kuin että haastateltava olisi oma itsensä. Mutta en ainakaan itse ole kokenut näiden opetettujen koirien määrää kovin dominoivaksi. Ja ulkoa opeteltu käyttäytymismalli tai puhe yleensä näkyy nopeasti.
Paljon suurempi ongelma on se, miten haastateltavan saa houkuteltua kauhukipsistä ulos. Siinä menee helposti aika paljon aikaa ja vaivaa.
Tästäkin olen samaa mieltä. Tarjokkaista valitaan paras työn (työtehtävät, työyhteisö, kehittymismahdollisuudet, jne.) kannalta, ei kauneinta tai sukkelinta.
Tässä on kuitenkin rekrytoinnissa se haaste, että osa asioista on kohtuudella ohjattavissa haluttuun suuntaan, joitakin ei. Ja henkilön luonnetta ei kannata yrittää muokata, lopputuloksena on yleensä useampi huonosti viihtyvä työntekijä. Liikkuvana osana on vielä esimies. Osa esimiehistä on kyvykkäämpiä ohjaamaan alaistensa kehitystä kuin toiset.
Olen kyllä samaa mieltä, mutta poistaisin tuosta sanan “nykyajan”. Se haaste ehkä on, että esimiehet nykyään valitaan paljolti joko asiantuntijuuden tai koulutuksen perusteella, eikä kumpikaan kriteeri ole kovin hyvä. Toisaalta esimiestehtäviin ei yleensä ole kovin suurta tunkua kyvykkäiden suunnalta.
Organisaatiossa ylöspäin haluavia aina löytää, mutta valitettavasti suinkaan kaikilla näillä ei ole potentiaalia esimieheksi. Ja koska usein esimies ja paras substanssiasiantuntija halutaan samaan kuoreen, valinnanvara heikkenee edelleen. Esimiestyötä ei myöskään yleisesti arvosteta kovin paljon, ja taas vähenee halukkuus.
Itse olen huomannut, että “samanlaisia” on helppo rekrytoida. Muista saman koulun tms. käyneistä näkee paremmin, että mikä on taso.
Sen sijaan eri taustaisia on vaikeampi hahmottaa. Olen rekrytoinut laborantteja ja se on kyllä minulle aika hakuammuntaa.
Rekrytointikonsultit ja ‑testit ja lavastetut tilanteet ovat mielestäni pitkälle vietyä huuhaata. Eivät ne kerro mitään työssä pärjäämisestä. Eivätkä varsinkaan hakijan motivaatiosta.
Viherinssi:
Väittäisin kuitenkin, että pyrky on liiankin suurta. Syynä on tietysti raha. Asiantuntijana ei voi suomalaisissa yrityksissä useinkaan päästä läheskään samanlaisille ansioille kuin esimiesuralla. Siksi iso osa parhaista asiantuntijoista siirtyy pikkupomoiksi, vaikka eivät välttämättä omaa kovin hyviä esimieskykyjä.
Jenkkifirmat osaavat tämän paremmin.
Siksi nimenomaan kirjoitin tuon lihavoimasi lausunnon. Nyt lihavoin sieltä vain yhden sanan…
Toisaalta esimiestehtäviin ei yleensä ole kovin suurta tunkua kyvykkäiden suunnalta.
Johtajauralla voi päästä merkittävästi asiantuntijaa paremmille tuloille, mutta kun sinne ensimmäisen esimiestasonkin tehtäviin pitäisi saada sopivaa porukkaa. Siellä taas yleensä käy niin, että se paras asiantuntija nostetaan esimieheksi ja johtavaksi asiantuntijaksi.
Siirto johtavasta asiantuntijasta asiantuntijoiden johtajaksi on hyvin hankala monenkin kannalta. Johtava asiantuntija ei välttämättä ole hyvä esimies tai johtaja. Johtajaksi nostetun asiantuntijan on vaikea pysyä poissa vanhasta roolistaan, koska muiden tumpelointi on koko ajan silmien edessä. Ja lisäksi vielä tiimistä lähtee merkittävä osa asiantuntemusta ulottumattomiin, eikä tiimi halua uskoa sitä, ettei entinen hyvä asiantuntija enää olekaan sellaisena käytettävissä.
Pyrkyä ylöspäin kyllä on sekä rahallisista että kunnianhimoon liittyvistä syistä. Kumpikin on lopulta aika huono primäärimotivaatio esimiehelle tai johtajalle, jonka tehtävään kuuluu nimenomaan katsoa kokonaisuutta eikä omaa etuaan. Ne oikeat tyypit taas eivät välttämättä halua ylöspäin, koska sillä tasolla työssä arvostetaan enemmän sitä työtä itseään.
Hyvin toimiva yritys haluaa välttää kummankin karikon; esimiestä ei valita asiantuntijuuden perusteella, eikä myöskään oman hingun perusteella. Tämän jälkeen varsinkin pienemmässä organisaatiossa käy niin, että edes kelvolliset halukkaat kandidaatit loppuvat kesken. Isommissa organisaatioissa asia on helpompi hoitaa sivuttaissiirroilla.
Yhdysvalloissa on numeromäärällisesti paljon enemmän hyvin johdettuja yrityksiä kuin Suomessa, ja oletettavasti niiden konsentraatio menestyneissä monikansallisissa yrityksissä on suurempi kuin kaikissa yrityksissä…
Omien kokemusteni mukaan kulttuuri on kuitenkin aika erilainen. Jos vähän karrikoidaan, niin siinä vaiheessa, kun suomalainen esimies alkaa päästä haastaviin johtamistilanteisiin, jenkkiläinen esimies ulkoistaa ongelmatapaukset. Kummassakin on puolensa, mutta suurempi liikkuvuus teoriassa saattaa ihmiset paremmin oikeisiin paikkoihin.
Toisaalta jenkkilän systeemi ei lainkaan rankaise esimiestä, joka on itse ongelma.