Uudet työpaikat syntyvät osaamisaloille ja osaamisalat keskittyvät suuriin kaupunkeihin. Kansainvälisesti ajatellen miljoonan asukkaan Helsinki on jopa liian pieni. Työpaikkojen lisäys 1990-luvun laman jälkeen on tapahtunut jokseenkin kokonaan osaamiskeskittymissä, Helsingissä, Jyväskylässä, Oulussa, Turussa ja Tampereella. Näillä kaupunkiseuduilla asuu liki puolet suomalaisista, mutta noin 75 prosenttia akateemisen loppututkinnon suorittaneista nuorista aikuisista – opiskelijat eivät siis ole luvussa mukana. Helsingin seudulla noista on 43 prosenttia. Koko muulle Suomelle nuoria akateemisesti koulutettuja jää aika vähän; hyvin vähän, kun luvusta erotetaan opettajat, lääkärit, apteekkarit ja kuntien johtavat virkamiehet. On helppo ennustaa, että muuta väkeä seuraa aikanaan nuorten osaajien perässä paljon.
Kansainvälisen kirjallisuuden mukaan tämä kehitys vain kiihtyy Internetin ansiosta. Minä en ole varma, vaan toivon, että Internet muovaa aikanaan käyttäytymistä niin, että pienemmätkin paikkakunnat voivat menestyä osaamisaloilla. Olen kirjoittanut tästä aiemmin muualla. Vaikka näin ei ole käynyt vielä, me emme tiedä, miten käy tulevaisuudessa, sillä uudet keksinnöt alkavat muokata käyttäytymistä vasta tietyn viipeen jälkeen. Todellisena riskinä kuitenkin on, että koko Suomi pikkuhiljaa tyhjenee Helsinkiin – vähän samaan tapaan kuin Kanada on tyhjentynyt muutamaan miljoonakaupunkiin ja muu maa on jokseenkin autio.
Huomatkaa, etteivät asuntojen reaalihinnat ole nousseet Oulussa lainkaan viimeisen kuuden vuoden aikana. Oulussa on harjoitettu erinomaista maapolitiikkaa, minkä ansiosta kaupungissa on voitu tarjota edullista asumista, mutta on tuossa edullisessa hintakehityksessä huolestuttaviakin piirteitä.
Maakuntaliitto on varautunut 430 000 uuteen asukkaaseen vuoteen 2035 mennessä. Uusia asukkaita tulee juuri niin paljon kuin asuntokantaan mahtuu.
Hyvä kirjoitus.
Lisäisin vielä tärkeänä ihmisten välisen kommunikaation joka on helpompaa kun ollaa fyysisesti lähellä.
Ideat kehittyvät nopeammin, ajatukset eivät kierrä kehää.
Kommunikaatio eri maista ja kulttuuriesta tulevien ammattilaisten kesken auttaa sitten kun palveluita tai tuotteita myydään ulkomailla. Siitähän me tämän elintason lopulta saamme.
Olen asunut Lontoossa ja nämä ovat eväät jolla se kaupunki pysyy jatkossakin yhtenä maailman johtavana paikkana.
Siellä on aivan tietoista politiikkaa että näitä asioita käytetään hyväksi, mukaan otettuna blogissa esitetty korkeakoulutus ja koulutettu väki.
Enkä tiedä miksi Suomessa menestys resepti ei olisi ihan sama.
Itse asiassa Suomalainen Pisa-voittaja kielitaitonen koulutettu sukupolvi saatta suunnata muualle jos menestysreseptiä ei ymmärretä käyttää mahdollisuuksien mukaan täällä Suomessa. Kokevat että tämä maa ei enään tarjoa hyvää elämää.
Ei jarruteta keinotekoisesti kehitystä, mutta pidetään kuitenkin huoli että koko maassa voi kohtuudella asua.
Johdonmukainen maapolitiikka on aivan keskeinen tekijä asuntojen hintojen säätelyssä. Keski-Euroopan metropolit, joissa asumisen hinta on pysynyt kohtuullisempana kuin Helsingissä, ovat hoitaneet asian juuri maapolitiikalla, jota on täydentänyt aktiivinen asuntopolitiikka. Miksi Helsingissä ei tähän ole haluttu mennä? Kyse on poliittisesta tahdosta.
Alkulause on ilmeisesti scifimäinen lähtöolettamus – jos oletetaan, että ” Uudet työpaikat syntyvät osaamisaloille ja osaamisalat keskittyvät suuriin kaupunkeihin”, niin mitä siitä sitten seuraa?
Suomessa Metalliliitto ja Pro (ei-tukipiste) ovat tuoreessa raportissaan ”Pirstaleisuutta ja eriarvoisuutta” tarkastelleet happamasti Saksan työllisyysihmettä, ”Beschäftigungswunder”:
”Kahdenkymmenen viime vuoden aikana Saksan työvoima on kasvanut runsaalla kolmella miljoonalla hengellä, noin 8 %. Sitä vastoin suoritettujen työtuntien määrä ei olekaan kasvanut, vaan se on laskenut noin 3 %:lla. Selitys on yksinkertainen. Kokoaikaisten työntekijöiden määrä on 20 vuodessa vähentynyt yli viidellä miljoonalla hengellä… Noin kolmannes maan työvoimasta työskentelee tänään prekaarin työn piirissä… Vuosien 1996–2004 välillä palvelusektorin palkkakustannukset putosivat 83 %:sta 78 %:iin teolli¬suuden palkkoihin verrattuna … Vuonna 2010 jo lähes 2 miljoonaa, eli neljä prosenttia saksalaisesta työvoimasta ansaitsi alle 5 euroa tunnissa!”
http://www.metalliliitto.fi/c/document_library/get_file?uuid=e4d3e525-67b4-492e-b584-7d44a68cff57&groupId=10137
Uudet työpaikat syntyvät tässä palvelualoille ja pienellä palkalla, mitä ammattiyhdistysliike tietysti vastustaa. Ihmisiä voi palvella siellä, missä on enemmän ihmisiä. Jos näin on, sitten pitäisi järjestää kohtuuhintaisia asuntoja sinne, missä on työpaikkoja.
“Huomatkaa, etteivät asuntojen reaalihinnat ole nousseet Oulussa lainkaan viimeisen kuuden vuoden aikana. Oulussa on harjoitettu erinomaista maapolitiikkaa, minkä ansiosta kaupungissa on voitu tarjota edullista asumista, mutta on tuossa edullisessa hintakehityksessä huolestuttaviakin piirteitä.”
Tuo on totta, mutta tuota on kyllä osin avittanut kuntaliitoskin. Vuonna 2009 siihen liitettiin Ylikiiminki, minkä myötä kunnan pinta-ala nelinkertaistui. Ylikiimingissä asuntojen hintataso on ollut selvästi muuta Oulua alempi, mikä on vaikuttanut hieman tilastoihin. Ensi vuonna Oulun asuntojen hinnat tulevat tilastoissa jopa laskemaan selvästi, kun Oulun tilastoissa aletaan huomioida myös nykyisten Haikuputaan, Kiimingin, Oulunsalon ja Yli-Iin asuntojen hintatasoja, kun niistä tulee osa yhä suuremmaksi kasvavaa Oulun kaupunkia. Samalla Oulun pinta-ala vielä tuplaantuu.
1990-luvun alun laman jälkeen etenkin valtio on sijoittanut toimintoja yhä enemmän ns. kasvukeskuksiin. Esimerkiksi hyvinkin pienissä kunnissa vielä 1990-luvulla toimineen ja monia paikkakuntia työllistäneen Kelan toimipisteet on sittemmin monin paikoin suljettu, ja työpaikat siirretty kasvukeskuksiin. Sama on käynyt mm. poliisilaitoksen osalta: työpaikat on siirretty keskuksiin. Monessa kunnassa ei ole enää yhtään valtion työnpaikkaa. Mikä osuus tuossa työpaikkojen siirtymisissä ns. kasvukeskuksiin on ollut valtion toimilla?
Mikähän on Ylikiimingin osuus kerrostalokaksioiden kaupausta Oulussa?
Tätä “koko maassa voi kohtuudella asua” ‑periaatetta pitäisi mielestäni tarkastella kriittisesti ja tarkentaa mitä sillä tarkoitetaan. Tarkoitetaanko sillä sitä, että jokaisesta maakunnasta löytyy keskus joka on riittävän elinvoimainen, vai sitä, että kuinka korpeen tahansa rakennetusta torpasta pitää yhteiskunnan järjestää koulukuljetus tarvittaessa vaikka helikopterilla.
Nykyinen malli tuntuu olevan enemmän tuota jälkimmäistä tyyppiä, ja osittain sen vuoksi ne potentiaalisesti elinvoimaiset keskuksetkin kuolevat.
Koko Suomen tunkeminen Helsinkiin ei ole järkevää, mutta ei tällä nykymenollakaan mitään hyvää saada aikaiseksi. Nykyinen kaupunkivastainen kuntapolitiikka ainoastaan lisää muuttoliiketta Helsinkiin ja nostaa asuntojen hintoja pääkaupunkiseudulla kun elinkeinoelämä ruuhkasuomen ulkopuolella kärsii rakenteiden tehottomuudesta.
Keskittymisellä on liiketaloudellisia etuja. Agglomeraatio tehostaa paitsi kaupunkialueen tomintaa, myös sen sisällä esim. tietyn alan toimijoiden kannattaa hakeutua lähelle toisiaan. Kun samalla kadulla on monta ravintolaa tai erikoistavaraliikettä, kokonaisuutena ne kaikki hyötyvät verrattuna siihen, että sijaitsisivat hujan hajan eri puolilla kaupunkia. Tai kun saman alan yrityksiä on paljon samalla alueella, niiden tarvitsemia palveluita syntyy todennäköisesti lähelle. Jne.
Asiantuntija-aloilla fyysinen läsnäolo työpaikalla synnyttää enemmän tietoa, jossa sanattomalla viestinnällä, käytävä- tai kahvipöytäkeskusteluilla on tärkeä osansa. On vaikea nähdä, että internetin välityksellä tätä voisi korvata.
Jonkin verran töitä ja työtehtäviä on, jotka voi tehdä kaukana kaupungeista tai etätyönä. Osittain ne ovat sitten ulkoistettavissa esim. Intiaan tai Kiinaan asti — tämä on varmasti tärkeä syy, miksi “luovan luokan” houkuttelemisesta on tullut lähes ainoa keino, joka on keksitty länsimaisten kaupunkialueiden talouden pelastukseksi.
Kumpi on parempi, 80 % väestä töissä 100 %:n työajalla vai 100 % väestä töissä 80 %:n työajalla? On ymmärrettävää, että kokoaikaisiin työntekijöihin toimintansa perustavaa ammattiliittoa pelottaa työn jakaminen. Se olisi jäsenistön edun vastaista. Sen sijaan se saattaisi kyllä olla yhteiskunnan edun mukaista.
Markkinatalous huolehtii asian sillä tavalla, että niiden palvelualojen työpaikkojen palkat nousevat elinkustannusten mukana. Uskaltaisin jopa väittää, että näin on jo käynytkin. Mikä on siivoustyön hinta Helsingissä vs. vaikkapa Kouvolassa? Entä Pihtiputaalla? Tai onko Lontoossa tarjolla palvelua?
Helsingin osalta pitäisi muistaa, että kyseessä on syrjäisen — joskin ihan kohtuullisen hyvin toimeentulevan — maakunnan pääkaupunki. Kovin aktiiviset muuttoliikettä vastustavat toimenpiteet heikentävät pääkaupunkiseudun kilpailukykyä muita Euroopan kaupunkialueita ja EU:n ulkopuolista maailmaa vastaan.
Ja toisaalta jos kasvukeskusten ja muun maan palkkatasojen annetaan eriytyä toisistaan, myös syrjäisempien alueiden kilpailukyky kasvaa. Tuotanto hakeutuu silloin sinne, missä se toimii edullisimmin.
Tuossa kysymyksessä on totuuden siemen sikäli, että pitäisi mielellään tarkastella markkinaehtoisia yksityisiä työpaikkoja. Tuosta pitää rajata pois tuen varassa toimivat elinkeinot (suurimpana maatalous, mukana jonkin verran aluetuilla toimivaa teollisuutta) ja yhteiskunnan ostamat palvelut (esimerkiksi hyvinvointipalvelut).
Mitä jää jäljelle? Lähinnä mieleen tulee luonnonvarateollisuus (kaivokset, metsäteollisuus) ja matkailu.
Tästä tulee (tilastoihin katsomatta) sellainen fiilis, että varsinaisesti markkinaehtoiset työpaikat eivät ole olennaisesti vähentyneet syrjäseuduilta. Ne eivät ole vähentyneet, koska niitä ei ole ihmeemmin ollutkaan.
Toissijaisena mekanismina on se, että syrjäseuduilla on ollut edullista työvoimaa, jolloin sinne on voinut tuoda vähän koulutusta vaativaa yksinkertaista kokoonpanoteollisuutta ja vastaavaa. Nykyään kuitenkin yhä suurempi osa tällaisista tuotteista tehdään jossain ihan muualla kuin Suomessa, jolloin työtä on vuotanut toisaalle.
Tässä tilanteessa syrjäseutujen pitäminen elinvoimaisena vaatii erittäin rutkasti rahan siirtoa kasvukeskuksista syrjäseuduille. Se on sinänsä maan sisäinen poliittinen asia, mutta jos sillä samalla vähennetään työn kokonaistuottavuutta, maan ulkoinen kilpailukyky kärsii.
Sikäli tietysti Suomessa ollaan vähän pulassa, kun täällä tilanne alkaa polarisoitua kolmeen ryhmään. Pääkaupunkiseutu on omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, sen jälkeen liuta kakkosketjun kaupunkiseutuja ja sitten muut. Kakkosketjussa on liikaa kaupunkeja, jotta sieltä saataisiin oikein elinvoimaista kilpailijaa pääkaupunkiseudulle. Itse kannatan kasvuresurssien käyttämistä voimakkaasti Tampereella, koska alueesta voisi tulla hyvä kilpailija pks:lle. Mutta ei Turkukaan ihan toivoton tapaus ole.
Oulussa kaksi vuotta asuneena väitän, ettei Oulun harjoittama kaavoituspolitiikka ole mielestäni kestävän kehityksen mukaista, koska Oulussa on melko väljä yhdyskuntarakenne. Edellinen suosii autoilua, josta haluttaisiin käsittääkseni päästä asukasluvultaan Suomen suurimmassa kunnissa hieman jo eroon. Tosin täällä Tampereella panostetaan melko paljon yksityisautoilua suosiviin infrahankkeisiin.
Lontoosta voin kertoa, että siellä on palveluja paljon enemmän ja niitä käytetään. Birttiyhteiskunta on palveluyhteiskunta.
Ikkunat pesetetään, puutarhan hoitaa putarhuri, auto pestään käsin jne.
Siivouksen hinnasta en tiedä, mutta auton käsinpesu maksaa saman kuin täällä koneella. Laatuhan on ihan toista luokkaa käsityönä.
Ilkeästi voi sanoa että Suomessa jokainen tekee itse kaiken, maksaa isot verot ja sitten on joukko joka elää mukavasti baarielämää toisten rahoilla. Eikä edes lapset häiritse, kun ovat päivähoidossa.
Tämä oli juuri se pointti. Kalliit asumiskustannukset eivät tarkoita, etteikö palvelualojen työpaikkoja syntyisi. Luonnollisesti kallis hintataso nostaa myös palveluiden hintaa, mutta se ei estä palvelualan työpaikkojen syntymistä.
Omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa, että perusongelma asuinpaikan valinnassa on kahden uran perhe. Jos kumpikin vanhemmista on vähääkään erikoisemman alan akateemisia (pl. opettaja, lääkäri), niin todennäköisyys saada samalta paikkakunnalta kummallekin töitä pienenee hyvin nopeasti paikkakunnan pienentyessä.
Asun itse Oden luettelossa mainitsemattomalla yliopistopaikkakunnalla, ja onhan täällä etujakin: asunnot järkihinnoissa ja kävelymatka kaikkiin palveluihin sekä harrastuksiin purjelentoa lukuunottamatta. Pääkaupunkiseutuun verrattuna aikaa kuluu päivittäisiin matkoihin ainakin puolet vähemmän (ja asuin sentään aiemmin Pikku-Huopalahden alueella). Jopa laaturavintola ja ‑kahvilatarjonta (varsinkin kävelymatkan sisällä) on erinomaista. Ja onhan sitä kiva että uimarannan vesi kelpaisi edes melkein juotavaksikin (likaiseen ja suolaiseen uimaveteen ei ikinä Hesassa tottunut).
Mutta nuo työpaikat. Kaveripiirissäni on useita viimeisen 2 vuoden aikana pääkaupunkiseudulta tänne muuttanutta yksityisten erikoisalojen akateemista (TkT, ekonomi, tms.) ja joka perheellä tämä kummankin puolison työpaikkojen synkronoitu hankkiminen täältä on ollut ongelmallista. Tosin, usein ratkaisu on ollut muuttaa jommankumman puolison vanhempainvapaata hyötykäyttäen.
Mutta, täällä sentään palvelut pelaavat. Tuossa erään maakunnan (yliopistottoman) pikkukaupungin keskisuuren teollisuuslaitoksen ulkomailta värvätty toimitusjohtaja valitti suoraan, miten ikävä on kun kyseisen kaupungin käytännössä ainoa ravintola on Rosso. Huonot palvelut paikkakunnalla ovat rekrytointiongelma monelle kehitysalueen firmalle.
Ei tee mieli kuitenkaan takaisin Pääkaupunkiseudullekaan. Jos haluaisi asua kaupunkimaisesti, eli ratikka-alueella, pitäisi joko kaivaa järkevänkokoiseen perheasuntoon puoli miljoonaa euroa, tai sitten jonottaa arpajaisvoittoa (Hitas tai lotto). Kumpikaan ei tunnu järkevältä. Jos taas asuu jossain lähiössä niin siinä ne kaupunkiasumisen edut sitten menettääkin: palvelut ovat bussi‑, juna- tai automatkan päässä, jos ei tyydy kebabiin.
Jos ollaan ihan tarkkoja, ei kunnalla ole velvollisuutta järjestää koulukuljetusta kaikille. Päinvastoin: kunta ei saa järjestää koulukuljetusta, jonka pituus on yli 120 minuuttia.
Jos koulukuljetus on epätarkoituksenmukaista järjestää, kunnan on perustettava oppilasasuntola, kuten Lapissa 1970- ja 1980-luvuilla yleisesti tehtiin. Tällöin oppilaat asuvat kunnan oppilasasuntolassa viikot oppilashuoltajan valvonnan alla, arkiaskareisiin osallistuen, ja matkustavat viikonlopuksi kotiin. Käytännössä näistä on luovuttu, sillä oppilasasuntolat ovat hirveän kalliita ylläpitää.
Jos esimerkiksi Savukosken lasten lähikouluksi määritettäisiin Rovaniemen keskuskoulu, olisi tämä se tapa, jolla koulukuljetus tulisi lain mukaan järjestää.
Suomen palveluttomuus on olennaisesti seurausta veroista; on järkevämpää tehdä itse ja jättää 50% verot ja sivukulut maksamatta, oli kyse sitten ikkunanpesusta tai ravintolaruoasta. Suoraan sanottuna on jopa vähän yllättävää että meillä on näinkin paljon palveluita ottaen huomioon miten korkeaa niiden verotus on.