(Kirjoitus on julkaistu 2.9.2012 kolumnina Savon Sanomissa)
Minun on vaikea uskoa, että normituksella tai valvonnalla saisimme turvatuksi vanhuksille hyvätasoisen hoidon. Räikeimmät epäkohdat saataisiin karsituksi, mutta hyvää hoitoa ei voida taata niin kauan kun hoidon tarpeessa oleva vanhus on kunnan silmissä meno. Normitus on muutenkin kömpelö keino. Määrällisiä resursseja voidaan normittaa, mutta ei ystävällistä asennetta.
Hoitolaitoksessa suhtautuminen olisi aivan toisenlaista, jos uusi asiakas merkitsisi laitokselle tuloa eikä menoa. Asiakkuus on paras laadun tae. Jos hoito ei ole tyydytä, vaihtaa paikkaa ja vie rahat mukanaan.
Niinpä haluaisin kääntää asetelman vanhustenhoidossa ylösalaisin. Antaisin rahoitusvastuun kansaneläkelaitokselle. Kansaneläkelaitos antaisi vanhukselle hoidon tarpeesta riippuvan hoitosetelin. Pientä kotiapua tarvitseva saisi muutaman satasen kuussa ja raskasta laitoshoitoa tarvitseva suurin piirtein neljä tuhatta euroa kuussa.
Hoitoseteliä voisi käyttää omaishoidon tukeen, sillä voisi ostaa kauppiaalta päivittäisen ruuan kotiinkuljetuksen tai maksaa kunnan tarjoamasta kotipalvelusta. Jos tarvitsee hoitoa enemmän, saisi suuremman hoitosetelin, jolla voisi voi maksaa hoidon yksityisessä vanhainkodissa, oman kunnan vanhainkodissa tai jonkin toisen kunnan vanhainkodissa. Hoitomaksu on nyt sidottu tuloihin. Niin olisi hoitosetelikin.
Rahat tähän on jo olemassa. Kunnat saavat nyt korvamerkitsemätöntä valtionosuutta vanhusta kohden mekaanisesti tämän iän perusteella. Valtio maksaa 65 –74 vuotiaista kunnan asukkaista vajaat 3000 euroa vuodessa, 75 – 84 vuotiaista noin 9 000 euroa vuodessa ja 85 vuotta täyttäneistä yli 20 000 euroa vuodessa. Näillä rahoilla kuntien pitäisi selvitä vanhusten hoidosta. Toiset selviävät hyvin mutta toiset eivät selviä, eikä vika ole aina kunnassa. Kahdesta saman ikäisestä toinen tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa ja toinen pärjää omillaan, mutta valtio maksaa molemmista yhtä paljon. Yksi laitoshoitoon otettu vanhus maksaa kunnalle suunnilleen yhtä paljon kuin opettajan palkkaaminen peruskouluun.
Valtion vanhusten hoitoon osoittamat rahat siirtäisin siis Kelalle. Suurin osa niistä palautuisi palvelusetelinä takaisin kunnille.
= = =
Rahoitus syrjii Itä-Suomea
Vanhustenhoidon rahoitus syrjii pahasti Itä-Suomea. Satavuotiaaksi elävä ehtii tienata kunnalleen valtionosuuksina satoja tuhansia euroja. Hän on kunnalleen suoranainen kultakaivos, jos elää elämänsä suurempia kuluja aiheuttamatta. Tällaisia on paljon Länsi-Suomessa, mutta perin vähän Itä-Suomessa. Syistä, joita en tiedä, Itä-Suomessa kuollaan noin kolme vuotta nuorempina kuin Länsi-Suomessa. Yli 85-vuotiaiden avokätisesti korvattuja elinvuosia on siksi Itä-Suomessa paljon vähemmän.
Vaikka Itä-Suomessa kuollaan nuorempina, se ei tarkoita, että vanhusten hoitoon menisi vähemmän rahaa. Jos kuolee vanhuuteen, viimeiset elinvuodet ovat jokseenkin samanlaisia 75- ja 90-vuotiaina kuolleilla. Viimeisistä, usein intensiivistä hoitoa vaativista elinvuosista valtio korvaa Itä-Suomessa selvästi vähemmän kuin Länsi-Suomessa. Alueellinen oikeudenmukaisuus edellyttäisi, että tuo 85 vuoden kynnys olisi Itä-Suomessa 82 vuoden kohdalla.
= = =
Mutta ei kun
Hoitosetelien käyttöön on helppo esittää vastaväitteitä.
Kilpailu toimisi kaupungeissa, joissa on yksityisiä yrityksiä kirittämässä kunnan palveluja, mutta entä siellä, missä yhä olisi saatavilla vain kunnan tarjoamaa hoitoa? Aina voisi hätätilassa muuttaa vaikka lastensa perässä, mutta oikeudenmukaisuus lisääntyisi myös syrjäseuduilla. Laskennallinen, pelkkään ikään perustuva valtion osuus muuttuisi vanhuksen todelliseen hoidon tarpeeseen perustuvaksi maksuksi. Loppuisi ainakin tuo Itä-Suomen sortaminen.
Pystyisikö dementoitunut vanhus valitsemaan hoitopaikkaa? Ei ehkä itse, mutta hänen lapsensa pystyisivät. Jos lapsia ei ole, tulisi vanhukselle joka tapauksessa nimetä edunvalvoja. Ja vaikka vanhus ei itse pystyisi tekemään päätöstä paikan vaihdosta, hoidon laatua nostaisi jo uhka, että naapurihuoneen vanhus lähtisi rahoineen. Ja edelleen: vaikka järjestely ei parantaisikaan tilannetta kaikkialla, eikö riitä että se parantaa melkein kaikkialla?
Eikö vastuun siirto veisi pohjaa kansanterveystyöltä, kun kuntaa ei enää palkittaisi toimista, jotka pitävät vanhukset terveinä? Teoriassa tässä olisi ongelma, mutta käytännössä tuo kannustin ei nytkään saa kuntia järjestämään liikuntaa viisikymppisille, jotta kolmenkymmenen vuoden kuluttua syntyisi säästöä.
= = = =
Palvelurakenne mullistuisi
Vanhusten muuttuminen taakasta tulonlähteeksi mullistaisi vanhustenhoidon. Yksityinen tarjonta voisi synnyttää kaikkea kivaa ja virkistävää. Luonnonkauniille paikoille syntyisi vanhustenhoitoon erikoistuneita yhdyskuntia, samanlaisia kuin on Etelä-Englannin rannikolla.
Entä, jos joku menisi viimeisiksi vuosiksi ulkomaille ja veisi rahat mukanaan sinne? EU nimittäin vaatisi, että setelillä voisi ostaa hoitoa myös Espanjassa. Tällaista tapahtuisi, mutta ei paljon, sillä omaiset ovat täällä. Rahaa valuisi näin pois maasta, mutta toisaalta meillä on edessä vakava pula hoitohenkilökunnasta.
Vain omaishoito valtion vastuulle?
Lopuksi yksi huomautus: moni on vaatinut, että tasa-arvon nimissä kotihoidon tuen maksaminen siirretään valtion vastuulle, koska eri kunnissa noudatetaan eri käytäntöä. Tässä on riskinä, että kunnat ryhtyvät painostamaan aivan kohtuuttomasti omaisia silloinkin, kun vanhus on todella raskaan hoidon tarpeessa. Ympärivuorokautista hoitoa vaativa maksaa kunnan hoidossa 4 000 euroa kuussa, mutta ei mitään, jos viisikymppinen tytär luopuu työpaikastaan hoitaakseen vanhempiaan.
Joo.
Mitä jos tekisi näin: Joku pieni osa palvelusetelistä on sellainen että sillä voi ostaa edunvalvontapalvelua. Tuollaista palvelua saa tarjota pätevyyskriteerit täyttävä yrittäjä joka on ehdottoman riippumaton hoitolaitoksista.
Näin saataisiin riippumaton taho joka yksinkertaisesti katsoo vain ja ainoastaan vanhuksen etua. Tietyistä raadollisista syistä johtuen ei ole aina ihan selvää että omaisillakaan on nimenomaan vanhuksen etu päällimmäisenä mielessä, vaikka toki yleensä näin tietenkin on.
Osmo: ”Minun on vaikea uskoa, että normituksella tai valvonnalla saisimme turvatuksi vanhuksille hyvätasoisen hoidon. Räikeimmät epäkohdat saataisiin karsituksi, mutta hyvää hoitoa ei voida taata niin kauan kun hoidon tarpeessa oleva vanhus on kunnan silmissä meno.”
Eipä se kunnan kamreeri vanhuksia hoida, vaan alan henkilöstö.
Eikä se palveluseteli paljon lohduta dementoitunutta vanhusta, jos henkilökunta ei auta.
Niin että normitusta kyllä tarvitaan, että sitä henkilökuntaa on.
Erinomainen idea!
Ode:
Valtio maksaa 65 –74 vuotiaista kunnan asukkaista vajaat 3000 euroa vuodessa, 75 – 84 vuotiaista noin 9 000 euroa vuodessa ja 85 vuotta täyttäneistä yli 20 000 euroa vuodessa.
*******************
Tämä siis tällä hetkellä? Kuinka nämä luvut muuttuvat kun uusi vanhuspalvelulaki astuu voimaan? Nämä kai kasvavat, sillä vanhusten hoitoonhan laitetaan lisää rahaa? Joka tapauksessa, tämähän tarkoittaa sitä, että terveet ja hyväkuntoiset (joita on paljon) 75 vuotiaat hyvätuloiset eläkeläiset ovat kunnille suorastaan kultakaivos. Tällaisten kannattaisi alkaa kilpailuttamaan kuntia. Ovat varmasti toivottuja kuntiin muuttajia!
Minun mielestän erittäin hyvä ja virkistävä ehdotus.
Voisi laajentaa muuhunkin, kun kokemusta kertyy.
Se Itä-Suomen kuolleisuus johtunee suuremmasta sydän ja verisuonitauti kuolleisuudesta.
Juuri oli uutinen, että Karppaus tulee lisäämään varhaista kuolleisuutta.
Mikä taho määrittäisi kunkin yksilön palvelusetelitarpeen (ml. sen suuruus)? Nythän palvelutarvetta määritetään laajasti ottaen samassa organisaatiossa, jonka pussista myös kulut menevät, eli kunnassa.
Olisivatko tässä mallissa palvelutarpeen määrittäjät KELA:n leivissä? Uusi vakuutuslääkärirälssi?
Vai riippumattomat palvelutarpeen määrittäjät? Kuinkahan kokonaiskustannustasolle kävisi? Eihän isojen setelien myöntäminen olisi oman organisaation budjettista pois.
Vai määrittettäisinkö palvelutaso kunnissa? Ja siellä määritetyt setelit sitten isolta osalta käytettäisiin sen saman kunnan palveluissa. Joilla taas pidettäisiin yllä vireää ja elinvoimaista kuntaa. Löysillä korkean tason seteleillä saataisiin aikaan oiva rahasampo…
Tällaisesta palvelutarpeen määrittelystä on selviydytty mm. Hollannissa. Ei se mitään rakettitiedettä ole.
Järkevään suuntaan. Itse asiassa kaikissa niissä palveluissa, jotka haluamme toteuttaa jokseenkin samanlaisina kaikille suomalaisille, rahoituksen hoitaminen valtion kautta on järkevä tapa tasata kulut oikeudenmukaisesti.
Karvia on muuten kunta, joka nappasi taannoin ykkössijan terveyden- ja vanhustenhoidon tehokkuusvertailussa, ja jonka kunnanjohtajan paras selitys onnistumiselle oli juuri ikäihmisille aktiivisesti tarjottavat kuntoilupalvelut.
Juho
Kun yksikkö on pieni, se on helposti tehokkain tai tehottomin ihan vain satunnaiseuudesta johtuen. Jos jokainen helsinkiläinen korttyeli muodostaisi oman kuntansa, sieltäkin löytyisi tehokkaita ja tehottomia.
Viereisestä blogikirjoituksesta:
Eikö myös jälkimmäisessä tapauksessa ole kysymys palvelutarpeen määrittämisestä?
Kyse ei ole vanhusten sairaanhoidosta, vaan sosiaalitoimeen kuuluvasta avusta. Toki siinäkin on rajankäyntiongelmia.
”Hoitoseteliä voisi käyttää omaishoidon tukeen, sillä voisi ostaa kauppiaalta päivittäisen ruuan kotiinkuljetuksen tai maksaa kunnan tarjoamasta kotipalvelusta. ”
Enpä usko, että rahaa/palveluseteiltä aletaan jakaa ilman tarveharkintaa
Ei tuo poista normitusta.Joku hevosenottolautakunta määrittää nytkin,mitä palveluja vanhus tarvitsee ja näin olisi ehdotuksenmukaisessa järjestelmässä.
Ja palvelun sisällön valvonta jätettäsiin vajaakuntoisen asiakkaan harteille.
Jos ihminen on niin avuttomassa kunnossa, että tarvitsee apua niin kyky arvioida palvelun laatuakin on heikentynyt .Poikkeuksiakin löytyy,mutta valtavirran kyky hallita palvelun sisältöä heikkenee
Niinpä. Esim: ”Palvelukeskus Mäntyrinne vastasi vuoden aikana pääasiassa terveyskeskustasoisesta hoidosta” Lähde: http://www2.askola.fi/dynasty5/kokous/2012792-7.HTM
Eikö esim. PARAS-hankkeella pyritty paitsi naittamaan kuntia, myös SOS ja TERV välisen raja-aidan loiventamiseen? Ja eikös HKI:ssäkin SOTE:a olla muodostamassa yhdeksi kokonaisuudeksi?
Mutta rinnastukseni sos. puolen tarpeenmäärittelyn ja terv. puolen tarpeenmäärittelyn välillä ei ollut sidonnainen siihen, että kyseessä on kaksi ainakin osittain eri segmenttiä, vaan juurikin ”kuka määrittää palvelutason” vs. ”kuka maksaa” problematiikkaan yleisellä tasolla.
Eli: Jos se että A määrittää palvelutason, mutta B maksaa, on ongelmallinen (case Norja), niin miksi se että A määrittäisi palvelutason, B (KELA) maksaisi, ja ao. maksut tuloutuvat A:lle sen palveluntuotantoon ei tulisi muodostamaan ongelmaa?
OS: ”Asiakkuus on paras laadun tae. Jos hoito ei ole tyydytä, vaihtaa paikkaa ja vie rahat mukanaan”.
OS: ”vaikka järjestely ei parantaisikaan tilannetta kaikkialla, eikö riitä että se parantaa melkein kaikkialla?”
Osmo on vankkumaton markkinaratkaisujen kannattaja, myös sosiaali- ja terveydenhuollossa, kuten on moneen kertaan nähty. Kannattaa kuitenkin muistaa, että julkinen sosiaaliturvajärjestelmä luotiin juuri korvaamaan epäonnistuneita markkinaratkaisuja + kompensoimaan niiden aiheuttamia negatiivisia ulkoisvaikutuksia.
Markkinaratkaisuihin liittyy koko joukko vakavia ongelmia eivätkä ne ongelmat esim. hoito- tai palvelusetelin myötä katoa mihinkään. Esim. perinteisiin ostopalvelusopimuksiin verrattuna niiden heikkous on niiden myötä asiakkaiden kannettavaksi siirtyvät transaktiokustannukset. Kaikki – varsinkaan keskimäärin erittäin huonokuntoiset laitoksissa elävät vanhukset – eivät myöskään halua/voi shoppailla wellnessmarkkinoilla edes avustajan avustuksella, kuten markkinaintoilijat olettavat.
Markkinaratkaisujen yleisestä ongelmallisuudesta ks. esim:
http://dl.dropbox.com/u/35153/Perusteet%20markkinoita%20vastaan.pdf
Hyvä kirjoitus. Samaa analogiaa kannattaa jatkaa myös perusterveydenhuoltoon.
Ei markkinaehtoiset ratkaisut mikään ideaaliratkaisu ole. Valitettavasti emme elä ideaalimaailmassa. Markkinat ovat pystyneet ratkaisemaan vapaan kilpailun olosuhteissa lähes kaikki tuotteiden ja palveluiden saatavuusongelmat. Kun parempaa ei ole keksitty, tähän on tyytyminen.
Markkinat muuten ratkaisivat myös syrjäseutujen lääkäripulan keikkalääkäreillä. Kunnat eivät tähän pystyneet, vaikka rahasäkki kädessä niillä oli kaikki mahdolliset vaihtoehdot valittavinaan.
Aikamoiset rahat tulee kunnille.
Esimerkiksi tuo 20 000 taitaa tarkoittaa 0.7 hoitajaa per asukas.
Siis oli kotona tai vanhainkodissa.
Onkohan oikeasti käsitystä siitä mihinkä kunnat rahat oikeasti käyttää.
Kunnille taitaa tulla aikamoinen määrä mutakin valtionapuja ja lisäksi on vielä melkoiset vertulot.
Käytetäänkö edes puolta siihen mihinkä on tarkoitus.
Vanhus on kunnan silmissä meno. Ja lapset ovat kunnan silmissä menoja ja sairaat ja eläkeläiset ovat menoja ja työttömät ovat menoja. Tuloja onkin sitten vähemmän.
Osmon ehdottama malli vaikuttaa toimivalta mutta perustelupohjassa on tätä aikaa kuvaavaa kylmyyttä:
”Vanhusten muuttuminen taakasta tulonlähteeksi mullistaisi vanhustenhoidon.”
Eli Osmon maailmankuvan mukaan rahalla saa ihmisarvoista kohtelua ja ystävällisyyttä. Ihminen on muuttunut tilastoyksiköksi jota hoidetaan hyvin vain, jos on pelkoa, että tämä yksikkö siirtyykin ostamaan palvelua muualle. Tällaisen maailmanko me olemme rakentaneet? Ehkä fokus täytyisikin laittaa työntekijöiden etiikan kehittämiseen olivat he sitten kunnan tai yksityisen palveluksessa.
Sorry.
Tulot ovat automaattisia valtiolta ja asukkailta. Eivät liity mitenkään siihen mihinkä rahat käytetään, vaikka perusteena on laskennallinen tarve.
Tulos on se että rahaa ei käytetään mihinkä pitää vain kaikkeen muuhun mikä tuntuu kivalta.
Sorry.
Ei työntekijät päätä resurseista.
Jos hoitohenkilökuntaa ei ole ja hoitoa ei saa, siirtyy vanhus rahoineen parempimaineiseen ja toimivampaan yksikköön (joko kunnan tai yksityiseen). Näin toimii perusterveydenhuoltokin esim Ruotsissa ja hyvin toimiikin. Tällä ratkaistaisiin lääkäripulakin, mutta se on toinen asia se. Soininvaaralta järkevä kirjoitus.