(Raportointia hallintovaliokunnan Yhdysvaltain matkalta.)
Keskiviikkoaamuna tapasimme parin tunnin ajan Lancasterin pormestaria.
Lancaster on noin 60 000 asukkaan vanha kaupunki, jonka erikoiseen historiaan kuuluu, että se on ollut aikoinaan Yhdysvaltain pääkaupunki yhden päivän ajan. Ympäristöineen asukasluku on parisataatuhatta.
Kaupungin keskusta oli mukavan näköistä town-housea, hyvin eurooppalaisen näköinen. Kehysalueet taas hyvin amerikkalaisen näköisiä. Lancasterissa äänestetään demokraatteja, ympäristössä republikaaneja.Pormestari valitti kriminaalipolitiikkaa, joka antaa ehdottoman vankeusrangaistuksen 2,4 vuotta kokaiinin hallussapidosta lähellä koulua – eli kaikkialla Lancasterissa. Verrattuna perheväkivallan olemattomiin rangaistuksiin, tämä tuntuu kovin kohtuuttomalta. Näin täytetään Yhdysvaltain vankilat.
Hän oli myös huolissaan ilmastonmuutoksesta ja energian kulutuksesta. Tärkeintä on säästää energiaa ja toiseksi tärkeintä on muuttaa sitä uusiutuviin lähteisiin perustuvaksi. Hän valitti, kuinka Lancasterissa kyllä kaikki sujuu kävellen, mutta ympäristökunnissa kaikki perustuu autoon, eikä jalkakäytäviä edes ole. Aamun lehtikin pitää hakea autolla.
Yhdysvalloissa energian hinta on laskussa, koska maasta on löytynyt huomattavan paljon maakaasua. (Liuskeiden ”välistä”) Öljyn käyttö korvautuu kaasulla. (Washingtonissa näimme, että julkinen liikenne perustui paljolti kaasubusseihin)
Poliittisena strategianaan hän sanoin toteuttavansa uudistuksia, joista tulee niin välttämättömiä, ettei seuraaja pysty niitä perumaan.
Pormestari oli erittäin sivistyneen ja viisaan oloinen. Yhdysvallat eivät ole vielä kokonaan vajonnut barbariaan.
“Pormestari oli erittäin sivistyneen ja viisaan oloinen. Yhdysvallat eivät ole vielä kokonaan vajonnut barbariaan.”
Olen aina iloisena pannut merkille kuinka ennakkoluuloton suhtautuminen Soininvaaralla on Yhdysvaltoihin ja erityisesti republikaaneihin (joita on aika erilaisia Vermontin ja Teksasin välillä).
Voisi kai lisätä, että monista Lancastereista kysessä on tämä Pennsylvaniassa:
http://en.wikipedia.org/wiki/Lancaster,_Pennsylvania
Yhdysvallat on vanha demokratia ja vanha systeemi ei toimi enää. Sivistys, jota yhdysvalloissa on hyvinkin paljon, jää vaalisysteemin jalkoihin.
Yhdysvaltojen kongressiin valitaan joikaisesta vaalipiiristä yksi ehdokas suoralla enemmistövaalilla. Onko olemassa mitään muuta vaalimenetelmää joka huonommin sopisi maahan jossa on paljon vähemmistöjä ja erilaisia mielipiteitä? Yhdysvalloissa suuri osa vaalipiireistä on sellaisia joissa lähes puolet äänestäjistä ei ole eläessään saanut omaa ehdokastaan kongresssiin, koska vaalipiiri on vahvasti demokraattien tai rebublikaanien käsissä. Yksi edustaja suhteellisen pientä vaalipiiriä kohti oli varmaan toimiva systeemi agraarisessa yhteiskunnassa 1700 luvulla. Nykyään ei haluta paikallista edustajaa vaan oman polittisen kannan edustaja.
Duvergerin prinsiippi takaa että on kaksi puoluetta jotka eivät edusta oikein ketään. Jotta esim. vihreät saisivat yhden edustajan valituksi, pitäisi vihreiden voittaa yksi vaalipiiri.
Jos suomessa olisi sama systeemi, meillä olisi vain sosiaalidemokraatit ja kokoomus. Vihreiden ei kannattaisi olla puolue koska ehdokkaita ei mienisi läpi. Suomi olisi hyvin erilainen maa.
“Yhdysvallat eivät ole vielä kokonaan vajonnut barbariaan”
Barbaria ehkä viittaa republikaaneihin uhkana sivistyneelle yhteiskunnalle. Onkin totta, että puolueessa toimii kaikenlaisia puolihulluja änkyröitä, joita eurooppalaisten on vaikea ymmärtää. Esimerkiksi tieteidenvastaisuutta esiintyy huolestuttavan paljon.
Mutta demokraateissa on myös omat puolihullunsa. Arveluttavat jos ei suorastaa omituiset yhteiskuntateoriat ohjaavat monia demokraatteihin pesiytyneitä ryhmiä: radikaalifeministejä, mustia aktivisteja, hörhövihreitä jne.
USA:n “barbaarisuutta” eli republikaanien voittokulkua voi siis yrittää ymmärtää paitsi oikeistolaisten typeryydellä myös vasemmistolaisten typeryydellä — yhdistettynä kaksipuoluejärjestelmän luomaan vastakkainasetteluun.
Kun tuo perheväkivalta mainitaan bloggauksessa, otanpa sen esimerkiksi, vaikka se ei nyt polttavimpia ongelmia olekaan. Liittovaltiohan sääti ns. VAWA:n (Violence against Women Act) demokraattisen Clintonin aikana. Asetuksen ansiosta liittovaltio on laittanut kuulemma miljardeja taisteluun naisin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.
Hyvä niin. Paitsi, että kyseinen asetus perustuu outoon feministiseen yhteiskuntakäsitykseen, jonka mukaan naisten väkivaltaisuus miehiä kohtaa on niin marginaalista, että sitä vastaan ei tarvitse taistella. Onko ihme, että osa porukasta ärsyyntyy?
Kun “liberaalit” sitten säätävät (usein liittovaltiotasolla) yhä enemmän “ärsyttäviä” lakejaan, onko ihme, että ihmiset alkavat vaatia jotain muuta tilalle?
Monen kohdalla tämä tarkoittaa traditioon ja paikallisuuteen nojautumista. Toisin sanoen vaaditaan, että pitää kunnioittaa yksilöiden, perheiden ja naapurustojen omaa tahtoa. Washingtonin ja jopa osavaltion pääkaupungin oikeus määrätä ihmisten elämästä halutaan siis kyseenalaistaa. Se taas tarkoittaa republikaanien kannattamista, jos ei sitten poliittisen järjestelmän hylkäämistä kokonaan.
Suomessa monen on vaikea oivaltaa tätä USA:n politiikan ydindynamiikkaa. Täällähän julkista valtaa ohjaa vain järkevät yhteiskuntanäkemykset sekä Helsingissä että Brysselissä.
Tulikohan Lancasterin reissulla käytettyä junaa, kun sellainenkin herkku on kohtalaisen usein tarjolla (aikataulu ikkunassa Schedule)?
http://www.amtrak.com/servlet/ContentServer?c=AM_Route_C&pagename=am%2FLayout&cid=1241245666812
Terveisin Kalevi Kämäräinen
Barbaarejahan ne, pari vuotta sitten oli koko mantereen kännykkäbisnes henkitoreissaan, nyt alan puheenaiheet ovat Apple, Google ja MS. On se kumma että Eurooppa sivistyneiden helleenien johdolla on näin joutunut taipumaan. Tiedä sitten onko hallinnoilla mitään vaikutusta näihin, mutta sitähän voi siellä paikan päällä ihmetellä myös.
Maakaasu tulisi Suomessakin olemaan halpaa ilman barbaarista verokohtelua.
Mahtaneeko tämä sivistynyt pormestari puhella vierailleen toista ja sitten omilleen jotain ihan muuta?
Eikä sitä tarvitse mennä jenkkeihin saakka katsomaan miten ihmiset äänestävät ihan “barbaarisesti” kun ovat kurkkuaan myöten täynnä “sivystyneitä”.
“Pormestari oli erittäin sivistyneen ja viisaan oloinen. Yhdysvallat eivät ole vielä kokonaan vajonnut barbariaan.”
Niin, mitä ihmettä tämä tarkoitti? Vitsikehitelmä?
Onhan se tosiaan niin, että tiedotusvälineistä saa nykyään aivan vääristyneen kuvan mistä tahansa maasta. Mutta Osmolta on lupa odottaa enemmän.
Se on tosiaan kumma, miten mikään ei siellä onnistunut ennen kuin saivat amerikkalaiset yhtiöt kilpailukuntoon. Vaikuttaa “lievältä” kotiinpäinvedolta.
No, itse asiassa meillä olisi — nimittäin hallituspuolueista puhuttaessa — kepu ja vain ja ainoastaan kepu.
Tämä johtuu siitä, että kaksipuoluejärjestelmän ja enemmistövaalitavan yhdistelmä suosii puoluetta, jonka kannatus on levinnyt maantieteellisesti mahdollisimman laajalle alueelle. Muistatte kai, kuinka aina eduskuntavaalien jälkeen medioissa näkyy suurimmat puolueet kunnittain kertova kartta, jossa melkein koko Suomi on kepun vihreän värin peitossa. No, enemmistövaalitavan käyttöhän merkitsisi sitä, että jokaisesta vaalipiiristä valittaisiin vain eniten ääniä saanut ehdokas, jolloin tuo vihreyden aste näkyisi — ei aivan sataprosenttisesti, mutta melkein — suoraan eduskunnan paikkamääränä. Ja niin kepu muodostaisi yksin enemmistöhallituksen vuosikymmenestä toiseen.
Tämä selitys Yhdysvaltain politiikan viimeaikaiselle tilalle, joka usein yhdistetään Thomas Frankin kirjaan What’s the Matter With Kansas? (2004), on pitkään ollut erittäin suosittu sekä itse Yhdysvalloissa että myös ulkomailla. Sillä ei valitettavasti vain ole minkäänlaista faktuaalista pohjaa.
Yhtä suuri klassikko kuin kolumnistien ja puhuvien päiden keskuudessa on tuo Frankin kirja, on akateemisessa valtio-opin tutkimuksessa puolestaan Princetonin yliopiston professorin Larry Bartelsin artikkeli What’s the Matter with What’s the Matter with Kansas?, jossa Frankin teoria revitään kohta kohdalta aivan kappaleiksi. Jos jokin on vienyt demokraattiselta puolueelta kannatusta, niin tämä jokin nimenomaan ei ole feminismi ja muu hörhömaailmanparannus.
Todellinen selitys löytyy sen sijaan tilastojen valossa etelävaltioista — ja vain ja ainoastaan etelävaltioista. Siellä on 1960-luvulta alkaen romahtanut se käytännössä yksipuoluejärjestelmää merkinnyt yksinvalta, josta demokraatit nauttivat etelässä Yhdysvaltain sisällissodasta alkaen noin sadan vuoden ajan. Tämä taas johtui siitä, että demokraatit siirtyivät Lyndon B. Johnsonin presidenttikaudella (1963–1969) lopullisesti kannattamaan mustien kansalaisoikeustaistelua yksiselitteisesti.
Republikaanit — orjien vapauttajan Abraham Lincolnin puolue — taas vastaavasti oman aateperintönsä hyläten siirtyivät kalastelemaan etelän valkoisilta rasisteilta “vapaaksi jääneitä” ääniä. Kun rotuerottelulait oli kumottu ja mustat olivat saaneet äänioikeuden, republikaanit alkoivat etelävaltioissa kampanjoida teemalla: Vituttaako — jos, niin äänestä meitä! Puolueet todellakin ikään kuin vaihtoivat entisiä kannattajakuntiaan osittain keskenään, ja tämä vaihtokauppa osoittautui pitkällä tähtäimellä edullisemmaksi republikaaneille kuin demokraateille.
Frank esittää kirjassaan, että pienituloisia, työväenluokkaisia valkoisia äänestäjiä, joiden olisi taloudellisen etunsa mukaan järkevää äänestää demokraatteja, on karkottamassa näiden edustama feminismi, viherpiiperrys ja muu vastaava hörhöily. Tähän Bartels huomauttaa, että todellisuudessa nimenomaan tässä äänestäjäryhmässä demokraattien kannatus laski pelkkiä pohjoisvaltioita tarkasteltaessa vuosien 1952 ja 2004 välillä tasan nolla prosenttiyksikköä. Sen sijaan pelkkiä etelävaltioita tarkasteltaessa se laski samaan aikaan peräti 37 prosenttiyksikköä.
Läheskään kaikki etelän valkoiset eivät, luojan kiitos, ole rasisteja, mutta näitä rasisteja on kuitenkin vielä nykysukupolvessa niin paljon, että he ovat riittäneet keikauttamaan valtakunnan politiikan tasapainoa hyvin merkittävästi republikaanien suuntaan. Jos heitä ei olisi, jo se riittäisi yksistään siihen, että demokraatit voittaisivat kaikki valtakunnalliset vaalit vuosikymmenestä toiseen.
Toinen asia, joka osaltaan selittää republikaanien kannatusta, on se äänestäjäkunnassa laajalle levinnyt harhakuvitelma, että sekä demokraatit että republikaanit ovat poliittisesti kaukana vasemmalla siitä missä todellisuudessa ovat. Moni “keskustalaiseksi” itsensä mieltävä äänestää republikaaneja, koska mieltää heidät keskustalaiseksi puolueeksi ja demokraatit vasemmistolaiseksi. Todellisuudessa juuri demokraatit ovat (tämän tietämättömän “keskustalaisen” omalla mittapuulla) keskustalainen puolue ja republikaanit oikeistolainen.
Demokraatit ovat kyllä siirtyneet viime vuosikymmeninä vasemmalle siinä missä republikaanit oikealle, mutta republikaanit ovat siirtyneet paljon kauemmas. Eräs tutkimus, josta New Yorker ‑aikakauslehdessä kirjoitettiin viime talvena, tuli tulokseen, että liittovaltion senaatissa republikaanit ovat vuoden 1975 jälkeen siirtyneet kaksi kertaa pidemmälle oikealle kuin demokraatit samaan aikaan vasemmalle ja edustajainhuoneessa peräti kuusi kertaa kauemmas oikealle kuin demot vasemmalle.
Useimmissa yksittäisissä politiikan asiakysymyksissä yhdysvaltalaisten suuri enemmistö — siinä määrin kuin sillä nyt niistä ylipäänsä on jokin selkeä mielipide — on lähempänä demokraatteja kuin republikaaneja, mutta merkittävä vähemmistö tästä enemmistöstä vain elää siinä täysin perättömässä uskossa, että on lähempänä republikaaneja. Kun kysytään ei sitä, kannattavatko yhdysvaltalaiset republikaaneja vai demokraatteja, vaan esimerkiksi sitä, kuinka tasaisen tulonjaon he haluaisivat Yhdysvaltoihin, käy ilmi, että 1) he kuvittelevat tulonjaon olevan jo nyt paljon tasaisempi kuin se on, ja 2) valtava enemmistö haluaisi vähintään yhtä tasaisen tulonjaon kuin esimerkiksi Pohjoismaissa.
Tuo linkittämäni artikkeli selostaa vuonna 2005 tehtyä kyselytutkimusta, jossa vaihtoehdoiksi annettiin USA:n nykyinen tulonjako, Ruotsin nykyinen tulonjako ja kolmantena täysin tasainen tulonjako, siis Gini-kerroin 0 (joka siis menee esim. Marxista kaukaa vasemmalta ohi!). Tällöin vain 10 % yhdysvaltalaisista kannatti USA:n tulonjakoa, 47 % Ruotsin tulonjakoa ja peräti 43 % täysin tasaista tulonjakoa. Vielä silloinkin, jos ainoat kaksi vaihtoehtoa olivat USA:n tulonjako ja täysin tasainen tulonjako, edellisen kannatus oli vain 23 %.
(Miksei tällaisista hämmentävistä asioista Suomessa puhuta julkisesti? Olisiko siksi, että ne vievät yhtä lailla pohjan sekä vasemmistolaiselta antiamerikkalaisuudelta että oikeistolaiselta Yhdysvaltain ihannoinnilta?)
- tosin edustajien määrä kuitenkin seuraa ihmisten ei neliömetrien määrää, joten suuren kepuladian paikkamäärä jäisi kuitenkin vähemmistöön. Uudenmaan (mukaan lukien Helsinki) pieneltä alueelta valittaisiin yhä yksistään yli neljännes kaikista edustajista, eikä siinä taitaisi riittää keskustalle yhtä ainutta yhden hengen vaalipiiriä.
Eikö noissa kaksipuoluejärjestelmissä ole kuin sisäänrakennettuna ominaisuus, joissa kumpikin puolue liikuu siihen suuntaan mihin kannattajatkin menevät?
Eli kaipa vaaleisssa toiseen turpaansa saavat republikaanit reagoisivat tuohon hylkäämällä tappioon johtavia ajatuksia ja adoptoimalla äänestäjien piirissä suosittuja asioita? Ainakin lehdistä lukemalla olen ymmärtänyt, että republikaanien esivaaleissa äänestäville aika korkealla tärkeysjärjestyksessä oli ehdokkaan mahdollisuus voittaa Obama.
Sama ilmiö varmasti näkyy myös kepun puheenjohtajuuskisassa, puheenjohtajaksi pyritään valitsemaan se jonka uskotaan tuovan puolueelle eniten kannatusta, ei se joka on lähimpänä puoluekokousedustajan arvomaailmaa.
Oletettavasti osa vastaajista on samaan aikaan sitä mieltä että tulonjakoa pitää tasoittaa mutta veroja ei saa nostaa.
Summa summarun: lienee selvää että jos USA:n äänestäjät tietäisivät maansa asiat paremmin, demokraateille koittaisi hyvät ajat. Vastaavasti republikaanien olisi pakko siirtyä enemmän vasemmalle ja hyljättävä osa mantroistaan. Aivan varmasti armeijalta leikattaisiin nykyistä enemmän.
Mutta minkä _ihmeen_ takia USA:n äänestäjät ovat niin pihalla maansa politiikasta? Esimerkiksi keskivertoisen suomalaisen äänestäjän politiikantietämys (joka ei sekään ole kautta linjan mitenkään erityisen häävi, kuten kirjassasi Suuri Kaalihuijaus kerrot) on pykälää korkeammalla tasolla kuin amerikkalaisen äänestäjän.
Itse sanoisin, että demokraatitkin ovat kyllä pääsääntöisesti siirtyneet nimenomaan oikealle. Viimeisen 30 vuoden aikana koko poliittinen kenttä on harpponut siihen suuntaan. Republikaanit tosin juoksevat piakkoin reunan yli.
Vaalijärjestelmiä ei voi verrata suoraan sanomalla, jos meillä olisi tuo ja tuo järjestelmä, niin esim. keskusta hallitsisi koko maata. Kaikilla järjestelmillä on omat hyvät ja huonot puolenensa ja poliittinen järjestelmä kehittyy niissä raameissa. Ruotsissa on listavaali. Onko Ruotsi siis enemmän vai vähemmän Suomea demokraattinen? Suomessakaan ei valita äänimääräjärjestyksessä vaan joka kerta pääsee läpi vaalipiiristä vähemmällä äänimäärällä kuin eniten valitsematta jäänyt on saanut. Joissain maissa valitaan suoraan äänijärjestyksessä. Siten aimmin Italiassa ja nyt vielä Israelissa on parlamentissa paljon pieniä puolueita. Niiden painoarvo on paljon suurempi kuin niiden äänimäärä johtuen vaa’ankieliasemasta.
Enemmistövaalissa ei käy kuten Suomen eduskuntavaalissa. On kaksi vaihtoehtoa aivan kuten edustajallakin, jaa ja ei.
Usassa republikaanit ja demokraatit eivät ole lainkaan siinä mielessä puolueita kuten kokoomus ja SDP. Tietääkö kukaan, kuka on Demokraattisen puolueen puheenjohtaja? Kannattaa aina ottaa huomioon maan laajuus ja ajatella vaikka Europpaa. Mikä on Portugalin Keskustapuolue? Onko siellä edes vastaavaa?
Miten Kreikan sosdemit eroavat Ruotsin demareista. Vermontissa on aivan erilaista kuin Tekasissa.
Jos Suomessa olisi enemmistövaali, ei Keskusta todennäköisesti olisi lainkaan niin vahva kuin näyttää. Lisäksi edustajien määrä on sidottu väestömäärään aivan kuten Suomessakin, joten suurista kaupungeista tulisi edelleen enemmän edustajia.
Sisällissodan jälkeen Etelässä mustat äänestivät republikaaneja. Lincoln oli ensimmäinen republikaanipresidentti. Ensimmäinen Ku Klu Klan keskittyi vastustamaan Etelään muuttaneita “carbetbaggereita” juutalaisia, katolilaisia ja tietysti mustia. Mustia peloteltiin vaalipäivinä pysymään kotoja, jotta he eivät pääsisi äänestämään republikaaneja. Mm. 3 Rooseveltia vaikutti siirtymiseen demokraattien äänestäjiksi. Ensin Ted Roosevelt antoi irtisanoa kaikki Brownsvillen mustan varuskunnan yli 160 sotilasta erinomaisen epäoikeudenmukaisesti. Tämä teki hallaa republikaanien maineelle. Yli 50 vuoden kuluttua Nixonin aikana annettin hyvitys, muistaakseni 25.000 dollaria. Taisi olla enää 1 vastaanottaja.
Franklin ja ennenkaikkea Eleanor Roosevelt vetivät teoillaan mustia demokraattien äänestäjiksi. Silti esim. armeijan rotuerottelua ei vielä Rooseveltin aikana lopetettu.
Vielä vuonna 1948 Etelän demokraattien Strom Thurmond pyrki presidentiksi “Armeijalla ei ole tarpeeksi joukkoja estämään rotuerottelua ja pakottamaan meitä päästämään neekereitä teattereihin”
Hän toimi demokraattien ja myöhemmin republikaanien edustajana yli satavuotiaaksi. Varmasti oli rasisti 48,58,68 ehkä 78, mutta tuskin enää 90-luvulla olisi tullut sellaisena valituksi.
Times they were a‑changing.
90-luvun puolivälissä republikaanit saivat suuren vaalivoiton, mutta eivät toimineet kuten lupasivat vaan kasvattivat rajusti valtionhallintoa (G.W. Bush erityisesti) ja hävisivät myöhemmin. Vuonna 2005 kirjassa 10 vuotta republikaanien vallankumouksesta haastateltu Newt Gingrich totesi. “Meidät valittiin, jotta muuttaisimme Washingtonin, meidät potkittin pois, koska Washington muutti meidät.”
Tommi: “Frank esittää kirjassaan, että pienituloisia, työväenluokkaisia valkoisia äänestäjiä, joiden olisi taloudellisen etunsa mukaan järkevää äänestää demokraatteja, on karkottamassa näiden edustama feminismi, viherpiiperrys ja muu vastaava hörhöily. Tähän Bartels huomauttaa, että todellisuudessa nimenomaan tässä äänestäjäryhmässä demokraattien kannatus laski pelkkiä pohjoisvaltioita tarkasteltaessa vuosien 1952 ja 2004 välillä tasan nolla prosenttiyksikköä.”
Jos demokraattien kannatus on vähentynyt pohjoisessa nolla prosenttia, se ei välttämättä tarkoita, että äänestäjät olisivat pysyneet samoina. Jos mainitsemasi kirja väittää muuta, kehotan polttamaan sen juhannuskokossa.
Väitän edelleen, että USA:n politiikan ytimessä on juuri se mentaliteetti, jota vasemmalla kädellä luonnostelin. Moni yhdysvaltalainen itse ymmärtää keskeisiksi taistelupareiksi konservatiivisuuden vs, progressiivisuuden, paikallisuuden vs. keskusjohtoisuuden yms, kuten tiedät.
Vaikka äänestyskäyttäytyminen on toki irrationaalista kirjassasi kuvaillulla tavalla, on se myös rationaalista varsinkin pitkässä juoksussa kuten amerikaksi kuuluu sanoa. Demokratiahan on, ohimennen sanottuna, kai paras tapa kerätä sellaista massojen viisautta, joka ei ilmene markkinoilla.
Erityisesti republikaanit ovat osoittaneet, että vaalimenestystä voidaan hakea ja politiikkaa tehdä myös äänestäjien irrationaalisia kieliä näppäillen. Puolueen piiristä on löytynyt nerokkaita propagandisteja, jotka ovat onnistuneet tieteellisesti manipuloimaan ihmisiä esimerkiksi uskomaan, että tieteeseen ei kannata luottaa.
Propaganda on siis pyrkinyt vetoamaan alitajuisiin vietteihin, kun taas demokraatit ovat halunneet uskotella edustavansa järkevää ja sivistynyttä näkemystä.
Demokraatit uskovat toisin sanoen valistukseen, edistykseen, keskusteluun ja tieteeseen ja siihen, että esimerkiksi perheissä vain miehet ovat järkevästi ajatellen väkivaltaisia. Kun näet tuon patriarkaatin onnistuimme juuri bongaamaan länsimaisen yhteiskunnan ytimestä. Heti pystyyn valistuskampanja, joka kertoo tämän tosiasian, ja lisää miehiä vankilaan.
You fucking morons, ajattelee Joe Sixpack vaimoineen.
Senkin voisin korjata, että en puhunut feministeistä vaan radikaalifeministeistä. Pointti oli luonnostella, minkälainen hörhösiipi on ajautunut demokraatteihin. Republikaanien hörhösiipi on kai yhtä hörhö mutta eri tavalla, kuten kirjoitin.
Korjaanpa vielä yhden väärinkäsityksen, vaikka se ei tullut esiin Tommin kirjoituksessa: Kaksipuoluejärjestelmä ottaa huomioon erilaisten pienienkin eturyhmien intressit vahvemmin kuin meikäläinen järjestelmä.
Päätöksethän tapahtuvat marginaalissa, siksi vaalivoittoa haetaan erityisesti marginaaliryhmiltä. Kaksipuoluejärjestelmä kannustaa hakeutumaan vaa’ankielen asemaan ja siinä asemassa on varaa radikalisoitua.
Tässä blogissa saa suositella vastauksia). Tämä täydellisen demokraattinen peukuttaminen on karsinut kärjekkäitä mielipiteitä ja siten mielipiteiden osalta kirjoittelu on lähentynyt kohinaa. Moni hiukan radikaalimpi kirjoittaja ei ole saanut suosituksia ja on vetänyt johtopäätökset ja vetäytynyt.
Mitä tapahtuisi tässä blogissa, jos se muutettaisiin kaksipuoluejärjestelmän mukaiseksi? Jos toisin sanoen jokaisen mielipiteen kohdalla pitäisi arvioida tehdäänkö siitä virallinen julkilausuma vai ei. Äänestää saisi — tai kannattaisi — vain, jos liittyisi toiseen kahdesta puolueesta. Kaikki poliittinen keskustelu käytäisiin blogissa.
Suuresta osasta kysymyksiä vallitsisi yksimielisyys (älä tapa, jos ei ole pakko yms). Muodostuisi varmaankin myös oikeiston ja vasemmiston välinen rajalinja, samaan tapaan kuin USA:ssa.
Linja ei kuitenkaan olisi vakaa, vaan liikkuisi niin, että kunkin puolueen kannatus pyrkisi luonnonvoiman tapaan jatkuvasti kohti 50 prosenttia.
Keskeiseksi kysymykseksi nousisi siis marginaalikannatus, mikä tarkoittaa muun muassa marginaalisten ryhmien mielistelyä.
Kun suomalaisessa järjestelmässä vaikkapa radikaalifeministit ovat gettoutuneet jonnekin Tulvan tienoille, kaksipuoluejärjestelmässä he ovatkin muiden hörhöjen kanssa vaa’snkielenä ja päättämässä kansakunnan linjaa seuraavaksi neljäksi vuodeksi.
Ehkä joku peliteoreetikko osaa korjata, jos olen väärässä.
(Suositteluja veikkaan tälle kirjoituksella noin kolme.)
‘Kaksipuoluejärjestelmä ottaa huomioon erilaisten pienienkin eturyhmien intressit vahvemmin kuin meikäläinen järjestelmä.’ (tomppeli)
Ne pienet eturyhmät ovat kaksipuoluejärjestelmässä täysin yhdentekeviä. Mitä esim. maahanmuuttokriittinen oikeistolainen voi tehdä muuta kuin äänestää republikaaneja, vaikka republikaanit eivät tule ikinä tekemään mitään estääkseen laittoman maahanmuuton?
Sama vasemmalla, se on demokraatit tai sitten voi jäädä kotiin äänestyspäivänä, koska muita vaaleissa valituiksi tulevia vaihtoehtoja ei ole eikä tule (siitä valtapuolueet pitävät huolen).
Tärkein äänetäjäryhmä ovat liikkuvat äänestäjät, joilla ei ole mitään periaatteita tms. syitä äänestää kumpaakaan puoluetta. Vaalikampajaankin käydään oikeastaan vain niissä vaalipiireissä/osavaltioissa, joissa tulos on epävarma.
Yhdistettynä vaalipiireihin, jotka (tarkoituksellisesti) tuovat hyvin, hvyin monissa vaalipiireissä samalle puolueelle lähes varman paikan joka vaaleissa, se ainakin johtaa poliitikkoihin, jotka keskittyvät voittamaan kilpailuista itselleen tärkeimmän: oman puolueen esivaalit.