Onko kohu merkki taideteoksen onnistumisesta

Vas­tauk­seni HS-raadin kysymykseen

2. Kohu ei ole merk­ki taide­teok­sen onnistumisesta

Yleen­sä kohu on merk­ki ihmis­ten pienisieluisu­ud­es­ta. On toki tapauk­sia, jois­sa närkästymiseen ja pahek­sun­taan on aihettakin.

Kohun pystyy kuitenkin saa­maan aikaan sekä hyväl­lä että huonol­la taiteel­la. Niin­pä kohu ei ole merk­ki onnis­tu­mis­es­ta, mut­ta päin­vas­tainen pätee jos­sain määrin: kohut­to­muus on usein merk­ki taiteen latteudesta.

On taval­laan hyvä, että kohu nousee aika vähästä. Jos sen nos­tamisek­si pitäisi men­nä äärim­mäisyyk­si­in, moni menisi

 

7 vastausta artikkeliin “Onko kohu merkki taideteoksen onnistumisesta”

  1. Taide ja kohu sopi­vat yhteen kuin nenä päähän. Jos taiteen tehtävänä on tuot­taa esteet­tisiä elämyk­siä ja rahaa, niin kyl­lä sil­loin kohus­ta on pelkkää hyö­tyä taiteelle. Voidaan väit­tää, että taide­teos on onnis­tunut, mikäli sen ympäril­lä vel­loo kohu. Tämä on siis eri asia kuin se, mitä on hyvä ja huono taide. 

    Riip­puu tietysti jonkun ver­ran siitä, miten kohu määritel­lään, mut­ta lähtöko­htais­es­ti taide hyö­tyy spek­taakkeleista, jopa siihen pis­teeseen asti, että siitä on tul­lut itseisarvo. 

    Oma alala­jin­sa on elämän­taiteli­jat, jot­ka ovat tehneet elämästään per­for­manssin, jota toteutetaan kohu­jour­nal­is­min kaut­ta. Hei­dän elämän­sä onnis­tuu joka ker­ta, kun pää­sevät etu­sivun lööppei­hin, hin­nal­la mil­lä hyvänsä.

  2. Ter­veisiä Jari Sarasvuolle, huomio­talouden mekanis­mit on niin koukkuineen päivi­neen niel­tyjä, että sitä sovel­letaan vakaval­la naa­mal­la jo taiteeseenkin. 

    On mieletön­tä, että joku voi soit­taa Bachia viu­l­ul­la riip­ivän kau­ni­isti, että joku toinen voi kir­joit­taa pienen ja maail­man pal­jaak­si riisu­van runon — ja että näistä kumpikaan ei ole minkään arvoista taidet­ta, jos niistä ei syn­ny skandaalia.

    Jää nähtäväk­si, siir­tyykö huomio­huo­raus kaikille muillekin henkisten pon­nis­telu­jen alueelle, kuten uskon­nol­lisu­u­teen. Onko isä Mitro huomioar­von­sa turvin Suomen hen­gel­lisin ihminen?

  3. Salu­järvi:

    “On mieletön­tä, että joku voi soit­taa Bachia viu­l­ul­la riip­ivän kau­ni­isti, että joku toinen voi kir­joit­taa pienen ja maail­man pal­jaak­si riisu­van runon – ja että näistä kumpikaan ei ole minkään arvoista taidet­ta, jos niistä ei syn­ny skandaalia.”

    No ei se sitä tarkoi­ta, että ei ole taidet­ta laisinkaan, jos ei saa skan­daalia aikaisek­si. Mulle taide tarkoit­taa koke­mus­ta ja kohu tarkoit­taa sitä, että joku on toden­net­tavasti kokenut jotain. Kohu toimii ikään kuin todis­teena koke­muk­ses­ta. Mikäli pal­jaak­si riisu­va runo on kos­ket­tanut vain yhtä henkilöä ilman julk­isu­u­den aspek­tia, meil­lä voi olla vaikeam­paa tode­ta onko taide­teos saanut aikaan henkilössä esteet­tisen elämyk­sen vai ei (eli siis onnistunut).

    Käytän­nössä var­maan aika moni taiteli­ja halu­aa teok­sil­laan huomioi­ta. Jos ei saa “posi­ti­ivista” huomioi­ta, niin sit­ten täy­tyy kokeil­la “negati­ivista”. Kyse on var­maan siitä samais­es­ta sään­nöstä, joka pätee myös poli­ti­ikkaan: kaiken­lainen julk­isu­us on hyvästä. Tästä seu­raa luon­nol­lis­es­ti myös ylilyön­te­jä, kuten kisso­jen lah­taami­nen taiteen nimissä. 

    “Jää nähtäväk­si, siir­tyykö huomio­huo­raus kaikille muillekin henkisten pon­nis­telu­jen alueelle, kuten uskonnollisuuteen.”

    Poli­ti­ikas­sa se elää täl­lä het­kel­lä vah­vasti. Kaiken maail­man kohu­ja tun­tuu ole­van riit­tämi­in asti. Ei tässä mitään uut­ta ole. Tais­telu oma mes­sagen saamis­es­ta eet­teri­in on ilmeis­es­ti aika kova ja sik­si järeät aseet. Veikkaan, että esim. Hal­la-ahos­ta ei olisi tul­lut kansane­dus­ta­jaa, mikäli hän ei olisi kir­joit­tanut huomioi­ta herät­täväl­lä taval­la alun alka­en. En ota kan­taa onko tämä hyvä vai huono asia, mut­ta niin se vain on.

  4. Tiedetoimit­ta­jana olen poht­in­ut sekä tieteen että jour­nal­is­min kohah­dut­tavu­ut­ta. Minus­ta oireel­lista on se, että tieteen suurim­mat tabu­jen­rikko­jat ovat pyrki­neet vain nou­dat­ta­maan tieteel­listä menetelmää eivätkä ainakaan itseis­ar­vois­es­ti ole­maan kaikkea per­in­teistä vas­taan. Jour­nal­is­mia vaivaa sama tosi­asial­liseen sovin­naisu­u­teen kel­lah­ta­va näen­näisen kon­trar­i­an­is­min perinne kuin taidettakin.

    http://www.tiede.fi/blog/2011/02/28/yhtenaiskulttuurista-ja-kapinallisuudesta/

  5. Yksi Suomen taiteen merkki­teok­sia on Gal­lén-Kalle­lan Sym­po­sion vuodelta 1894. Her­rat taiteli­jat (Gal­lén, Sibelius, Järne­felt ja Kajanus)istuivta Kämp­is­sä tutki­mas­sa taiteen ole­mus­ta ylen­määräisen benedik­ti­ini­liköörin ja muiden alko­holip­i­tois­t­en juomien kanssa.

    Teoas herät­ti suur­ta pahen­nus­ta. Ja Gal­lénin omin sanoin hänen tarkoituk­se­naan oli myös herät­tää pahen­nus­ta, heit­tää pom­mi keskel­lä omahyväistä helsinkiläistä porvaristoa. 

    Enem­män voi lukea Wikipedi­as­ta ja muil­ta www-sivuil­ta, mm. Ateneu­min ja Serlachius-museon.

    Nyt työ on Ateneu­mis­sa. Ensi­har­joitel­ma Pro­belee­mi tai Kajust­falan, ker­talukua hätkähdyt­tävämpi Ser­lachiuk­sen taide­museossa Mäntässä.

    Täy­tyy lisätä, että tämä Guggen­heim-museo­hanke ja sen ympäril­lä ankarana möyryn­nyt myrsky vesi­la­sis­sa on pan­nut min­ut ja mon­et muutkin tark­ista­maan koko joukon tieto­jani ja käsi­tyk­siäni asioista. Tähän näh­den ei 2,4 Me euroa ei G‑selvityksestä niin kovin paha hin­ta ole. — Tosin sil­lä rahal­la olisi kyl­lä pitänyt saa­da aikaan paljon kun­nol­lisem­paa jälkeä. Ehkä min­ul­la on liian ankarat hinta-laatusuhdekriteerit.

  6. Ein­sten:
    Mulle taide tarkoit­taa koke­mus­ta ja kohu tarkoit­taa sitä, että joku on toden­net­tavasti kokenut jotain. 

    Tässä piilee aiheen ongel­mati­ik­ka. “Koke­mus” on käsite, jota ei voi­da määritel­lä esteti­ikas­sa. Emme tiedä minkälainen on toisen ihmisen koke­mus. Kohu taas viit­taa yleisöön ja aset­taa taiteelle sosi­ol­o­gisia kri­teere­jä. Se on merkit­tävälle osalle taidet­ta täysin vieras mittari.

    Jos kohu on minkään­lainen onnis­tu­misen kri­teeri, on vaikka­pa viime kesän uutisköy­hyy­dessä hesarin reaali­a­jas­sa otsikoima Jani Leinosen Ronald Mc Don­ald ‑main­osukke­lin kaap­paus hyvää taidet­ta. Itse en osaa nähdä siinä juuri muu­ta kuin huomio­hakuisen huonos­ti perustel­lun kesälööp­pite­htailun, jota en kaipaa elämääni rikas­ta­maan. Pär­jään hyvin ilmankin.

    On selvää, että melkein kaik­ki taide halu­aa yleisöä ja huo­matuk­si tulemista. Mut­ta jos se tapah­tuu iltapäiväle­hdis­tön aset­tamil­la ehdoil­la, on sitä vaikea nähdä muu­na kuin rap­pi­ona. Jo pelkästään etuli­ite “kohu” vaikka­pa sano­jen “mis­si” tai “juon­ta­ja” tai “poli­itikko” edessä ker­too mis­tä on kyse.

  7. Kohu ei todel­lakaan kor­reloi taiteen arvon kanssa juuri mitenkään. Kyl­lä nyky­taide on pääosin melko tyl­sää käsite­taidet­ta, joka yrit­tää kom­men­toi­da maail­maa usein siinä onnis­tu­mat­ta. Use­at videot ja instal­laa­tiot ovat melko tyl­siä, har­vaa jak­saa kat­soa lop­pu­un. Joukos­sa on kuitenkin helmiä, jot­ka kor­vaa­vat tämän tyl­syy­den. Taiteen arvo on mitä suurem­mas­sa määrin sub­jek­ti­ivi­nen asia.

    Oikeas­t­aan taidea­maail­ma on aika mieletön. Esimerkkinä vaik­ka Richard Prin­cen (tuune­tu­impia amerikkalaisia nyky­taiteil­i­joi­ta) otta­ma val­oku­va van­has­ta Camel tupakka­main­ok­sen cow­boys­ta, jota hän ansiokkaasti käyt­ti amerikkalaisu­u­den sym­bol­i­na. Christien huu­tokau­pas­ta uudelleen ote­tus­ta val­oku­vas­ta (siis val­oku­va val­oku­vas­ta) mak­set­ti­in yli miljoona USD ! Alku­peräisen kuvan ottanut val­oku­vaa­ja Sam Abell ei saanut tiet­tävästi juuri mitään kor­vaus­ta, puhu­mat­takaan että kuvat oli­si­vat olleet esil­lä Guggen­heimin museossa. Guggen­heim osti muutem Prin­cen maatil­a­museon, joka paloi poroksi pian tämän jälkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Notify me of followup comments via e-mail. You can also subscribe without commenting.