Vastaukseni HS-raadin kysymykseen
3) En osaa sanoa
Viimeaikaiset perhesurmat ovat järkyttäviä ja määrän kasvu on hälyttävää, mutta niitä on kuitenkin aivan liian vähän, jotta niistä voisi päätellä mitään kansakunnan tilasta. Helsingissä tapahtuneissa kahdessa surmassa näyttää olevan kyse aivan eri asioista. Läheltä piti –tapauksia on paljon enemmän, joten syiden tutkijoiden kannattaisi keskittyä niihin. Tätäkin enemmän ainoistoa on saatavissa alkavista työkyvyttömyyseläkkeistä ja niiden taustoista. Mielenterveyslääkityksen määrä on kovasti kasvanut joko lääkkeiden parantumisen, niiden lisääntyneen markkinoinnin tai sairauksien yleistymisen takia. Tiedon murusista voi päätellä, että henkistä työtä tekevät, erityisesti it-alalla, näyttävät olevan varsin kovilla.
Vaurastumisellamme on kova hinta.
Jos poliitikot eivät ota selvää päätöksiensä vaikutuksista ihmisten psyykkeeseen, niin vain huonompaan suuntaan mennään. Nyt vain tehdään päätösiä yli 200-vuotta sitten eläneiden torikauppaa tutkineiden oppien mukaan tai sitten 1970-luvun oppien mukaan, katsomatta mitä on tapahtunut 1980-luvun muutoksen jälkeen. Voisi edes yrittää ymmärtää sen, miksi velkaantuminen lähti nopeaan nousuun 1980-luvulla. Tai edes muistaa mainita sen että velkaantuminen lähti nousuun, eikä antaa kuvaa että Thatcher olisi saanut velan suunnan alas nuijimalla ay-liikkeen.
Yhdysvallat on yhteiskuntana maailman epäonnistunein markkinatalousmaa ja nytkö Suomeen pitää saada samat opit ja niiden tuomat ongelmat täysimääräisinä? Siellä ihmisten ongelmat ovat kaikkein suurimpia, on kyse sitten mielenterveydestä tai muista ihmisten terveys- ja sosiaaliongelmista. Smith tai Friedman eivät kommentoineet 2010-luvun maailmaa, heidän teostensa jälkeen on maailma muuttunut ja tullut sellaisia asioita, kuten ilmastonmuutos, joihin on kummallaista hakea ratkaisua 1700-luvun maailmasta.
Miksi nykypäivän tutkimuksista ollaan hiljaa, on kyse sitten sosiaalipolitiikasta, psykologiasta tai sitten taloudesta? Näiden vanhojen nimien taakse meneminen, kuten Wahlroos tekee, osoittaa vain että osaa lukea, mutta ei ajatella itse. Se millä tavalla pankkiiri hankkii etua itselleen ja varmistaa omien jälkeläisten etumatkan muiden penskoihin, on kaukana siitä miten väestötason ongelmia tulisi hoitaa. Ei rahalla rahan tekemiseen tarvita ajattelukykya. Vain rahaa, klikkauksia, kuplien hyödyntämistä ja onnea.
Näillä Wahlroosin opeilla mennään tilanteeseen, jossa nykyiset menestyjät sementoivat oman ja lastensa aseman ja muilla ongelmat kasvavat.
Sen taas voi sanoa, mistä perhesurmat EIVÄT JOHDU: paljon parjatusta ampuma-aseiden kotisäilytyksestä. Sen verran monimuotoisia surmaamistavat ovat mediatietojen mukaan olleet.
Rauha surmansa saaneiden sieluille ja osanotto omaisille.
Kai se jotain kertoo, en vain tiedä mitä. Miksi väkivalta kohdistuu perheeseen ja varsinkin viattomiin lapsiin eikä työnantajaan, työtovereihin tai vain itseen (vrt. Japani)? Onko kyseessä vain sattuma vai kertooko tämä jotain meistä suomalaisista?
Hmm… Kysymyksen asettelu vaikuttaa tasapäistävän ”sossudemarin” unelmalta. Kertovatko perhesurmat liian kovasta menestymisen kulttuurista? Kyllä. Ratkaisu: menestyminen on kiellettävä.
Mahtaisiko tällä olla jotain tekemistä perhesurmaepidemian kanssa: lapsiperheet ovat alkaneet, syystä, suhtautua sosiaaliviranomaisiin kuin gestapoon (linkki Suomen Kuvalehden uutiseen). Perheen vaikeudet saavat kasvaa räjähdyspisteeseen asti, koska suuristakaan vaikeuksista ei uskalla kertoa: avun sijasta tarjolla on huostaanottoja.
Jos ei satu olemaan hyvin läheistä ulkopuolista ystävää, jonka kanssa jakaa huolia, niin laajankaan kaveripiirin omaava henkilö ei pysty purkamaan ongelmiaan kenellekään. Jos ei ole hyväkuntoisia eläkeläisisovanhempia lähellä, niin vanhemmat väsyvät helposti taakkansa alle.
Samaan aikaan pitäisi vanhempien työpäivän jälkeen jaksaa osallistua lapsen leikkeihin, pelata lapsen kanssa ja kuunnella huolia, mutta kuitenkin saada aikaiseksi tuoreista aineksista itse valmistettu ateria pronto prontissimo ilman lepotaukoa heti ruokakaupan kautta töistä saavuttua – ja tarjota toki toiselle puolisolle mahdollisuus levähtää samaan aikaan. Lisäksi koti pitäisi pitää siistinä ja pitkän päivän jälkeen väsyneet lapset saada hyvin syöneenä ja pestyinä ajoissa nukkumaan – ja nukahtamaan.
Ja ai niin: lapset eivät toki saisi olla liian kauan päiväkodissa, joten vanhempi 1 menee itse aikaisin työhön ja jättää vanhemman 2 selviämään lasten aamusyöttämisistä ja pukemisista sekä päiväkotiin viemisistä. Vanhempi 2 sitten on myöhään töissä jotta tunnit tulevat täyteen ja vanhempi 1 tulee aikaisin töistä kuskaamaan lapsia päiväkodista ja siivoamaan kuraa sun muuta.
Sitten ihmetellään, miksi vanhemmilla ei ole aikaa huomioida toisiaan naisena ja miehenä.
”Tiedon murusista voi päätellä, että henkistä työtä tekevät, erityisesti it-alalla, näyttävät olevan varsin kovilla.”
Naisen euro-kampanjassahan naurettavaa on se, että naiset tekevät vähemmän stressaavia töitä pienemmällä irtisanomisuhalla sekä pienemmillä työtunneilla kun miehet. Stressaavilta miehiltä pitäisi vielä viedä veroja, että palkkaero keinotekoisesti kavennettaisiin.
Persujen kannatus boostaisi ylös, jos he ainoana puolueena puuttuisivat tähän asiaan.
Perhesurmat kertovat siitä kuinka koville tämän hyvinvointiyhteiskunnan rahoittajat joutuvat. Rahoittajia ovat juuri ne tavalliset työssäkäyvät perheet, jotka käyttävät vain vähän peruspalveluja (lähinnä lapsillensa tarjottavia palveluja) mutta maksavat palkkatuloistaan kovia veroja, kalliita asuntojen hintoja, korkeita energiaveroja, alvia jne.
Poliitikot näpertelevät vain monenmoisten erityisryhmien tukimuotojen parissa tai parantavat maailmaa perustulohuuhaalla ym. vastaavalla veronmaksajien rahoitukseen perustuvalla löpinällä. Siis saajapuolen asioilla. Maksajien hyvinvoinnista viis veisataan.
Sosiologi Emile Durkheimin (1858-1917) teoria on edelleen vahvin yhteiskuntateoreettinen selitys itsemurhille. Hänen mukaansa protestanttisten yhteskuntien itsemurhat johtuvat yhteyskunnan disintegraatiosta ja heikoista arvoista (anomalia.
Katolisissa, vahvasti yhteisöllisissä yhteiskunnissa tämän tyyppisiä itsemurhia ei tehdä.
Viimeaikaisissa perhesurmissa on vahvasti tämän itsemurhatyypin tunnusmerkit.
Otan tähän lopuksi esimerkiksi katolisen ripin itsemurhia ehkäisevänä instituutiona.
Kuulin kertomuksen, miten erä mies oli synnintuskissaan mennyt ripittäytymään. Hän ei ensin kehdannut papille edes tunnustaa syntejään. Pappi sanoi, että hänelle voi kertoa mitä vaan ja vapautua synneistä.
Sitten papille tuli yllättäen asiaa muualle eli vessaan ja hän vinkkasi suntion paikalle. Suntio ensin vastusteli, mutta pappi sanoi, että kyllähän sinä tässä pärjäät.
Mies kertoikin sitten suntiolle verkon takaa harrastaneensa peppuseksiä. Suntio häkeltyi eikä tiennyt mitä sanoa.
Ohi loikki rippituolin iloinen kuoripoika. Suntio sanoi: Psst, mitä pappi bruukaa antaa peppuseksistä.
Chipsejä ja Coca-Colaa vastasi kuoripoika ja jatkoi iloisena matkaansa.
Nykyään monet ihmiset ylilataavat aivonsa liialla ajattelulla, ilman että purkavat tätä latausta hikoilua aiheuttavalla liikunnalla. En tiedä tarkasti, mitä lääketieteen mukaan tässä tapahtuu, mutta ilmeisesti elimistössä oleva sähkövirtaus ei enää ole normaali vaan ’lähtee lapasesta’ ja päätyy ties minkälaiseen loppujärjestykseen tahansa, tai jotkin aivojen osat ylilatautuvat niin pahasti, että ne purkavat itse oman latauksensa. Erityisen pahoja ovat paineet suorittamattomista töistä, ne ovat kovempia kuin työt itse.
Ratkaisu on hyvin haastava, sillä se koostuu useista eri asioista, ja on hyvin yksilökohtainen. Mutta ratkaisun idea on saada ajattelutyö, ja sen purkaminen balanssiin (joko ajatellaan vähemmän, tai urheillaan enemmän) Mikäli näin ei tehdä, on hinta yksilöille ja yhteiskunnalla todella kova.
Monesti tärkeä aika myös ryöstetään itseltä, eli esimerkiksi kun pitäisi tehdä illallista ja pestä vaatteita, katsotaankin teeveetä tuntitolkulla.
Mielisairaaksi tulisi luokitella kaikki ne, jotka rauhan aikana tappavat sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole diktaattoreita. Joukkosurmaaja voi toimia miten loogisesti tai periaatteiden mukaan tahansa, hän on silti mielisairas.
Luin muutama vuosi sitten kirjaa ”Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia”, joka kuvasi aika täydellisesti sitä työelämää jota olen elänyt.
Jatkuviin yt-neuvotteluihin suhtaudun huumorilla, lomautukset tai potkuthan ovat vain tilaisuus leppoistaa hetkeksi ansiosidonnaisella.
Hyvä vastaus. Nämä ovat onneksi niin harvinaisia tapahtumia, että kategoriset johtopäätökset syistä menevät varmasti metsään.
Voidaan kuitenkin ajatella, että joissain tapauksissa etenkin miesten tekemät perhesurmat liittyvät kyvyttömyyteen täyttää itse asetetun henkilökohtaisen menestymisen kulttuurin vaatimuksia: minulla menee hyvin -kuvaston peruspilareihin kuuluu ulospäin onnelliselta näyttävä perhe, jonka hajoaminen esimerkiksi avioeron myötä on kestämätöntä. Ongelmien myöntäminen apua hakemalla on niin ikään kynnys, ja persoonallisuushäiriö altistaa äärimmäisille ratkaisuille.
Ehkäisy on varsin vaikea ongelma; esimerkiksi kouluampumisiin, jotka ovat niin ikään harvinaisia, voitaneen jonkin verran vaikuttaa sekä erilaisilla seulonnoilla että välineiden saatavuutta vaikeuttamalla. Mutta kuinka skriinata esimerkiksi yksityisyrittäjiä? Tekovälineet eivät myöskään ole tässä merkityksellisiä.
Itse suuntaisin voimavaroja perheväkivallan nollatoleranssia kohti; vaikkei tällä yhtään surmaa saataisi ehkäistyä, olisi edes vähemmän vammautuneita kansalaisia. Toinen hyvä lähestymistapa lienee vanha kunnon mielenterveyspalveluiden käytön kynnyksen madaltaminen sekä tarjontaa lisäämällä että palveluiden käytön stigmatisointia vähentämällä. Jälkimmäiseen julkisella keskustelulla saattaisi olla vaikutusta. Käsitteellisesti siirtyminen perheen ongelmien hoidosta perhetaitojen valmennukseen auttaisi varmaankin myös.
Totta kai mielenterveydeltään hauras muita todennäköisemmin surmaa perheensä ja harjoittaa perheväkivaltaan. Sellaisia henkilöitä on aina, mutta jos jonakin aikakautena perhesurmat yleistyvät, se viittaa, että ajassa on jotain mikä madaltaa kynnystä sairastua tai turvautua surmatöihin.
Näin voi epäillä sitä suuremmalla syyllä, koska itsemurhat ovat selvästi vähentyneet – kenties psyykelääkityksellä on ansionsa, kuten illan TV-keskustelussakin epäiltiin.
Mikäli oman aseman romahtamisen kanssa jää yksin eikä siitä voi joukon mukana syyttää toisia, vaihtoehtona on liian usein henkilökohtainen tragedia, pahimmillaan oman perheen ja itsensä surmaaminen. Sellaisiin ratkaisuihin ajautumista tuskin vähentäisi, että yhteiskunta turvaisi vielä nykyistä paremmin (kuviteltuun)alennustilaan joutuneiden ja heidän perheidensä toimeentulon. On alleviivattava, että kysymys on aseman romahtamisesta kaltaistensa silmissä; kyseessä on suomalainen kunniamurha, jos kuvittelee nän perheen pelastuvan holhouksen häpeältä. Sen sijaan jo valmiiksi yhteiskuntamme alatasolla elävien yksinhuoltajien epätoivoiset teot todennäköisemmin johtuvat nääntymisestä todellisten toimeentulovaikeuksien edessä.
Oma mielipiteeni on että myyttiä menestymisen pakosta ruokkii pk-seudun kalliit asumis- ja elinkustannukset, ja että alkuun pääsemiseksi on otettava velkaa paljon.
Jotta menestyisi pitää olla työpaikka kasvavalla alalla, ura nousujohteinen, pitää kouluttautua yhä uuestaan ja uudestaan haasteisiin, pitää olla puolisokin joka menestyy työssään ja lasten pitää olla hyvin kasvatettuja ja heillä pitää olla hyvät harrastukset ja hyviä ystäviä. Tästä poikkeaminen johtaa turmion tielle. Moniko ei ole joskus elämässään törmännyt lähestulkoon pultsariin joka on kanssa insinööri tai jotain vastaavaa, mutta duuni on mennyt alta, sitten asunto ja perhe jne, eli ympäriltä löytyy varoittavia esimerkkejä.
Jos korttitalo hajoaa ei jää juuri mitään jäljelle. Ei auta muutto Karjalohjalle eikä Siippolaan koska ei nyt kukaan syntyperäinen kaupunkilainen halua lähteä tyhjätaskuna näsäviisaiden landepaukkujen pilkattavaksi.
Ainoa mitä en ymmärrä on että jos vaihtoehtoja ei ole, miksi pitää surmata koko perhe itsensä lisäksi? Mitä väärää se muu perhe on tehnyt jos itse on epäonnistunut? Jos haluaa rahaongelmiaan pakoon niin pitäisi olla jotain Muukalaislegioonan kaltaisia vaihtoehtoja, jotain tyyliin että saa uuden identiteetin ja mahdollisuuden aloittaa uudestaan. Olisiko siinä jotain?
Se vielä täytyy IT-alasta todeta että rasittavinta se on huomata istuvansa ylläpitämässä etupäässä elinkaaren loppupäässä olevia järjestelmiä ja huomata että nuoremmille työtovereille nakitetaan uusia proggiksia kunnes he taas huomaavat että joskus nekin vanhenevat ja taas otetaan uusia tyyppejä tilalle tai ulkoistetaan tuotantoa Intiaan.
Hyvin murhellinen tapaus.
Kannattaa muuten – taas kerran – etsiä käsiinsä Daudet’n novellikokoelma Kirjeitä myllyltäni. Siinä oli tarina pojasta, jolla oli kultaiset aivot.
Eipäsetaida kertoa vielämistään, tapauksia on vähän ja tilastoarvoa ei ole.Välitömät syy ja taustat näyttävät myös olevan erilaisia
Mutta kyllä yhteiskunnassa on lisääntynyt riski erityisesti lievemmille teoille, joista sitten poikii tällaisiakin.
Perhekoon pienentyminen, perheiden hajaantuminen ja tukiverkkojen loppuminen merkitsee monelle yksinäisyyttä ja jäämistä oman onnensa nojaan.
Meillä on vasrin voimakas paine yjulkisen vallan taholta ja yhteisönkin taholta muuttaa työn perässä.
Niinpä perheyhteys ei ole peruste kieltätyä työstäja tämä hajottaa perheitä.
Isovanhemmat ja sisarukset jäävät kauas ja luonnolliset läheiset eivät ole apuna kun syntyy ongelmia .
Työsidonnaisuuden kasvaminen on johtanut siihen ettei perheapukaan toimi, ei +50-vuotias vanhempi uskalla jäädä pois työtä tai ottaa vapaata auttaakseen lastaan
Yhteiskunnan apukaan ei ole enää lähellä vaan kuukausien jonon päässä.
Spekuloinniksihan tämä menee, mutta luulen, että monta inhimillistä tragediaa (näihin lasken myös syrjäytymisen ja alkoholisoitumisen) voisi välttää sillä, että Suomessa olisi mahdollisuus aitoon henkilökohtaiseen konkurssiin.
Ode:
Mistä murusista on kyse? Itse en muista yhtään perhesurmatapausta jossa tekijä olisi ollut it-alalla työskentelevä. Ainakaan tämän viimeisen tapauksen epäilty tekijä ei ollut IT-alalla, vaikka joillakin keskustelupalstoilla niin väitettiinkin.
Työelämä on aika kovaa kaikkialla, mutta ei kai IT-ala erityisesti muusta liike-elämästä poikkea?
Kyse on tilastotiedoista, joiden mukaa it-alalla on paljon nuorten henkilöiden työkyvyttömyyksiä diagnoosina jotain psyykkistä, yleensä debressio.
Mielenterveyspotilaana sanoisin, että useimmat mielialalääkkeet on hyödyttömiä, joten suurin syy lienee se niiden markkinointi.
Olin viikonloppuna Göteborgissa seuraamassa muodostelmaluistunen MM-kisoja. Todella kaunista katseltavaa. Samaan aikana autooni murtaudutiin, ja sieltä vietiin kohtalaisien arvokas saalis, mutta itse autoa ei rikottu. ”Tråkigt men bara tråkigt!” totesin vuorkaisännälleni kertoessani tapahtuneesta. ”Ju. Det vara bara pengar.” – Kun laivalla sai kuulla uutisia Suomesta, niin osasi kyllä suhteuttaa muuhun tämän oman pienen harminsa.
Uuutinen pysäytti, taas kerran.
Joskus 70-luvun alussa tutustuin Liberaalisessa Kansanpuolueessa ja Kriittisellä Korkekoululla kiinnostaavaan toimittajaan ja tietokirjailijaan, Kyösti Skyttään (1925 – 1982). Hänen kanssaan keskustelimme kesällä 1973 aiheesta Suomi – itsetuhon kansa. Viittasi suuriin henkirikos- ja itsemurhalukuihin, liikennekuolemiin ja miesten varhaiseen. kuolleisuuteen. Piti tehdä asiasta keskustelusarja, mutta asia jäi – ja jäi vaivaamaan mieltäni.
Uutena vuonna 1974 matkustin laivalla M/S Gnydialla Turusta Gdanskiin Puolaan. Meitä oli vain neljä suomalaista matkalaista, joukossa Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen toiminnajohtaja, kauhean mukava 40-50 nainen. Hän kertoi hyvin vakavasta, mutta silloin vaille yleistä huomiota jääneestä ongelmasta, lasten pahoinpitelyjen, siis nimenomaan kallomurtumiin ja muihin vakaviin vammoihin johtavien pahoinpitelyjen lisääntymisestä ns. hyvissä perheissä. En muista tarkkaan, mutta jotenkin mieleen jäi, että kun menstymisen vaatimukset ovat kovat, niin itsehillintä saattaa pettää todella pahasti, silloin kun se viimein pettää.
Siihen aikaan vielä aika laajoissa piireissä pidettiin lapsen ruumiillista kuritusta oikeana jopa suotavana kasvtusmenetelmänä. (Ei minun perheessäni eikä juuri muissa valistuneissa piireissä.) Se tuotti kipua ja häpeänkin tunetta, mutta ei pysyvää fyysistä vammaa. ”Eihän se piiskan saaminen mitään hauskaa ollut, mutta ei niin kamalaakaan. Ja asia oli sitten sillä selvä”, totesi eräs 40-luvulla syntynyt ystäväni asiasta.
Kyse ei ole menestymisen kulttuurista vaan selviytymisen kulttuurista.
Voisko tos kuitenkin olla kyse lähinnä korrelaatiosta? IT-alalle hakeutunee enemmän miehiä ku naisia ja enemmän epäsosiaalisia nörttejä ku sosiaalisia ekstroverttejä. Vaikee kuvitella, ettei noi em. tekijät kulkis käsi kädessä depressioalttiuden kanssa.
Koska murhaaja olettaa, että perhe häpeäisi itsensä surmannutta epäonnistujaa keskuudessaan, hän murhaa perheen ensin pelastaakseen sen ”avuliaasti” tältä kohtalolta. Käsittelin tätä omassa HS-raadin vastauksessani.
Jaaha. Ja miksiköhän perhesurmat sitten ovat merkittävä valtakunnallinen ongelma juuri Suomessa? Miksi ne eivät ole valtakunnallinen ongelma esimerkiksi Tanskassa tai Ruotsissa, vaikka siellä verotus on vielä kireämpää kuin Suomessa? Tai Norjassa, jonka veroaste on suurin piirtein tasoissa Suomen kanssa ja kuluttajahinnat merkittävästi korkeammat? Suomi on ainoa Pohjoismaa, jonka erityiseksi tuntomerkiksi perhesurmat ovat muodostuneet. Miksi?
Samaan aikaan kun psyykelääkkeiden käyttö on nelinkertaistunut, lääkäreiden määrä on kaksinkertaistunut. Tässä on jo puolet selityksestä: kaksi kertaa enemmän reseptinkirjoittajia.
Lisäksi käyttöindikaatiot varsinkin SSRI-lääkkeille ovat kasvaneet paljon kun uusia tutkimustuloksia on tullut.
Ylipäätään turvalliset ja vähäiset sivuvaikutukset omaavat SSRI-lääkkeet ilmestyivät vasta 90-luvulla, jolloin psyykenlääkkeiden käyttö alkoi reilusti kasvaa.
Surullista. Niin turhaa.
Pärjäämisen eetosko meidät tappaa? Heikkouden ja väsymisen väheksyminen, rajattoman kasvun ajatus, hyvinvoinnin mieltäminen vain ja ainoastaan kuluttamiseen. Tällä touhulla ei ole onnellista loppua.
Keskitytään oleellisiin asioihin. Ollaan olemassa. Läsnä toistemme elämässä. Usein se riittää.
Jokainen on toki oikeutettu omaan mielipiteeseensä asiassa, mutta en ymmärrä miksi näiden kaikkien alojen erityisasiantuntijoiden eli niin sanottujen ”intellektuellien” kyökkipsykologisia pohdintoja tarvitsee painaa oikein paperillekin. Asiaa kommentoimaan on kuitenkin tarjolla oikeitakin psykiatrian asiantuntijoita.
Jos nämä jutut ”menestymisen kulttuurin” aiheuttamasta syvästä ahdistuksesta ottaisi tosissaan, niin voisi luulla, että perhesurmia olisi Suomessa enemmänkin kuin ehkä kymmenen vuodessa. Tässä intellektuellien konstruktiossahan tavalliset ihmiset ovat mitään ulkoisia paineita kestämättömiä idiootteja, jotka äityvät aggressiivisiksi heti kun oman Audin ikä ylittää kaksi vuotta. Onneksi meillä on edes nämä intellektuellit, jotka ovat ylivertaisine henkisine ominaisuuksineen onnistuneet pakenemaan suomalaisen mielenmaiseman loputonta lohduttomuutta, kylmyyttä ja väkivaltaisuutta.
On synkkää ironiaa, että ainoa asia, jolla itsemurhan tekevä ”luuseri” saa intellektuellien huomion osakseen, on surullisen ratkaisunsa laajentaminen myös läheisiin kohdistuvaksi henkirikokseksi. Itsemurhiahan Suomessa nimittäin tehdään kyllä oikeasti hurja määrä, peräti tuhat vuodessa, mutta nämä tyypit eivät taida olla niin ”mediaseksikkäitä” kuin jotkut toiset ovat. Tulee niin tylsät otsikotkin: ”Itsemurhien määrä edellisenä vuonna tuhat, eli sama kuin aina ennenkin.”
(Tämä kommentti on siis sellaista ns. ”mediakritiikkiä”. En tietenkään halua vähätellä vakavaa asiaa. Ja onneksi aika moni HS-raadin jäsen säilytti jutuissaan ihan täyden tolkunkin.)
Tunnen jonkinlaista viehtymystä 00:00 teoriaan. Menee näin:
Tuo on se mitä mikron digitaalikellossa lukee, koska ei sitä kukaan jaksa pistää aikaan, tai ainakaan joka sähkökatkon jälkeen. Ja se vähän ärsyttää, esimerkiksi silloin kun kiireessä ja epähuomiossa yrittää katsoa kelloa siitä. Lisäksi se 00:00 välkyy, eli huutaa huomiota, kuten kaikki muutkin laitteet. Tämä aiheuttaa pienen määrän stressiä.
Tätä tekniikkaa joka ei toimi, vaatii jatkuvaa huomiota, huoltoa ja korjausta on koko ajan enemmän. Ja uusi tekniikkaa ei ainakaan mitenkään yleisesti ottaen ole vähemmän vaivalloista. Vaikka yksittäinen 00:00 on minimaalinen stressin lähde, niin kun noita lähteitä on yhä enemmän niin se kumuloituu, semminkin kun tekniikka on yhä tärkeämpää.
Ja tämä aiheuttaa mielenterveysongelmia. IT-alalla työskenteleviä voisi pitää jonkinlaisena etujoukkona, he käyttävät enemmän tekniikkaa, ja lisäksi vielä joutuvat tuottamaan tekniikkaa joka ei toimi.
Jo vuonna 2000 meitä varoitettiin opintojen ensimmäisenä päivänä, että ”keskimäärin joka ikinen päivä Hesperiaan kävelee hoitoon teekkari tai di mielenterveysongelmien takia, pitäkää varanne”. Mitään lähdettä väitteelle ei ole löytynyt.
Itse veikkaan perhesurmien taustalle (ainakin usein) sitä, että syyttömällä osapuolella on ollut kovempi tarve pitää yllä menestymisen kulissia, kuin raakuuksien tielle hairahtuneella, ja henkinen yliote parisuhteen asioissa. Viimeisimmästäkin lehdet mainitsivat yrityksen talousvaikeudet. Kyllä mies potkut kestää, mutta ei ehkä aina sitä, jos siitä … rähjätään kotona jatkuvasti.
Nimimerkillä ”lapsellinen” on vääristynyt kuva lastensuojelusta. Kuvittelet, että tekemällä enemmän ja paremmin saavuttaisi lastensuojelijan silmissä arvostusta ja pääsisi eroon lastensuojelijasta.
Todellisuudessa se ei mene näin. Lastensuojelija voi nähdä mitä tahansa missä tahansa ja pyrkimys kaiken oikein tekemiseen on vain turhaa pyristelyä.
Neuvon vahvasti jokaista, joka kuulee sanan ”huoli” tutustumaan välittömästi jp Roosin internetistä löytyvään aineistoon.
Kiltit ihmiset tallaantuvat helposti koneistossa. Virheet ovat pysyviä eikä niitä voi korjata. Virheitä ei voi korjata koska niitä ei virallisesti ole olemassa.
Oli ongelma mikä tahansa niin aina pitää uskaltaa sanoa ”EI”. Viimeiseen saakka kieltäytyminen avusta on ainut oikea ratkaisu.
“Itsemurhien määrä edellisenä vuonna tuhat, eli sama kuin aina ennenkin.”
Itsemurhat ovat vähentyneet paljon ja käsittääkseni vähenevät edelleen. Edellinen tilasto jonka aiheesta muista on otsikoitu ”Itsemurhien määrä on pienimmillään 40 vuoteen”
Amen
Kyse on kyvyttömyydestä käsitellä epäonnistumisia. Miksi se sitten on niin vaikeaa, onkin jo toinen juttu. Saattaa liittyä jotenkin kieroutuneeseen rehellisyyden tai suoraselkäisyyden käsitteisiin?
Aihe ja tauti – armottomuus itseään kohtaan – on toki tunnettu ja lukuisasti parodioitu, kuten tässä: http://www.youtube.com/watch?v=nUyFg9xoPKk
Mielenkiintoinen teoria. Ahdistavaa tuossa lienee se, että toimimaton tekniikka vaatii ihmiseltä ns. turhia (tuottamattomia) toimenpiteitä ja huomiota. Kellon asettamisella oikeaan aikaan (kun on mahdollisesti vielä ensin etsinyt laitteen ohjekirjan ja opiskellut, miten tuo toimenpide taas tehtiinkään) ei pääse oikeastaan lainkaan lähemmäksi sellaisia päämääriä, jotka ihminen kokee elämässä merkityksellisiksi. Siitä ei makseta palkkaa, sen avulla ei opi uutta hyödyllistä taitoa, se ei ole viihdyttävää eikä rentouttavaa – toimenpide tuntuu yksinkertaisesti intuitiivisesti turhalta.
Sosiaalitukiluukuilla juokseminen on tässä mielessä saman sarjan toimintaa. Se on työtä, johon menee aikaa ja vaivaa, mutta joka ei tuota yhteiskunnalle yhtään mitään. Päin vastoin, yhteiskunnan on maksettava palkkaa ihmisille, jotka sitten käsittelevät hakemuksia, tekevät tukipäätöksiä ja pyörittelevät oikaisuvaatimuksia virhepäätöksiä tehtyään. Hakijakin voisi asian parissa kuluvalla ajalla harrastaa jotakin tuottavampaa (jos ei tuloja tuottavaa niin vaikkapa henkilökohtaista terveyttä tai mielenterveyttä edistävää). Ollessani itse jonkin aikaa työttömänä, tämä oli suurin yksittäinen asiaan liittyvä ahdistuksen lähde. Tuhlaus vain yksinkertaisesti tuntuu väärältä ja pahalta.
Itse aiheesta sanoisin, että ainakin yhteisöllisyyden puuttumista pidän selvänä heikkona kohtana kulttuurissamme. Sitä ajattelutapaa, että apua ei saa tarvita tai on jotenkin epäonnistunut ihmisenä. Oikeastaanhan asia on päinvastoin: henkilö, joka ei osaa myöntää tarvitsevansa joskus apua, eikä myöskään tarvittaessa osaa pyytää sitä, ei ole ihmisenä ihan kokonainen.
”Kyse ei ole menestymisen kulttuurista vaan selviytymisen kulttuurista.”
Kuuntelin Lauerman juuttua radiossa ja hänne mukaansa näillä tekijöillä on vääristynyt ihmis-maailmankuva ja mietin,mistä tällainen syntyy
Nykyajan nuorille annetaan harhainen kuva maailmasta. Kiiltokuvassa kaikki ovat menestyjiä , asuvat republikaaniassa omakotitalossa ja ajavat Mersulla
Lapsia ei myöskään kasvateta arvioimaan omia voimavarojaan eikä kestämään pettymyksiä.
Se kasvattaa henkisesti vajavaiisa aikuisia ja he voivat reagoida vastoinkäymisiin ennakoimattomasti.
Nuoperhesurmat ovat vain pienne pinei jäävuoren huippu.Livempää henkistä ja fyysistä väkivaltaa on moninverroin enemmän.
Kyllä 50-luvullakin lapsia kasvatetiin siihen, että pitää olla auto ,talo etc mutta ne saavutettiin yhteisöllisesti, ei yksitään yksilön voimin. Kotikylässä toimi sonniosuuskunta, koneosuuskunta, lukuisia kerhoja etc Talot rakennettiin talkoovoimin, autot korjattiin ja kunnostettiin talkoovoimin etc eli tavallisen ihmisen menestys perustui yhteisön yhteisvoimaan
Ei sekään mikään 10 yhteiskunta ollut mutta sosiaalinen kontrolli ja tuki ja naapuriapu olivat aivan eri luokkaa kuin nyt
Myöskin työelämässä oltiin enemmän tekemisissä keskenään .Ay-liike oli voimissaan ja palkat olivat kaikkien tiedossa, joten palkkakeskustelutkin esimiehen kanssa olivat paljon reaalisempi kuin nyt kun kaikki tiesivät toistensa palkat.
Nyt saa kuuunnella ihmepyyntöjä ja pettymykset ovat kovia kun epärealistista vaatimusta ei voi täyttää.
Keskustelu osaamisen palkan suhteesta oli realistisempaa kun oli vertailukohtia
Tilanne oli lähempänä markkinataloutta,kun kaikki näkivät kilpailijoiden hinnat kuten torilla nähdään.
Myöskin oman edun valvonta vaati aitoa osallistumista , nyt pyritään kaikki työelämän ongelmat ratkomaan lakituvassa ja kun ratkaisut tulevat 10 vuoden kuluttua niin eipä nykyisestä mallista ole ongelmien ratkaisijaksi.
Ainoita hyötyjiä ovat lakimiehet
Työyhteisössä oli ennen enemmän yhteistoimintaa, nyt tullan työpaikalle, tehdään päivä työtä ja ainoa kommunikaatio työympäristön kanssa on huomenta-ja näkemiin
Meillä on kyllä myös kiistatta depressioteollisuus, joka elää depressiodiagnoosien määristä ja herkeämättä kehottaa valppauteen epätyypillisten ja muuten havaitsemattomien depressioiden suhteen. Ainoat kestävät saikkudiagnoosit näet ovat depressiodiagnooseja.
http://totaaliblokki.blogspot.com/2010/12/blog-post.html
Minä kyllä kiistän psykiatrian etevämmyyden elämän käsittelyssä.
oloneuvos:
Lehtien (mukaan lukien Hesari) uutisointi on ollut tässäkin asiassa luokatonta.
Startup-yritys jonka osakkaaksi ja teknologiajohtajaksi epäilty siirtyi pörssiyrityksestä muutama vuosi sitten, myytiin joulukuussa kansainväliselle suuryritykselle. Tuskin ihan pikkurahasta.
Poliisi kertoi motiiveista näin:
”STT
15.4.2012 15:29 (Päivitetty 15.4.2012 15:40)
Poliisilla on epäilynsä Helsingin Bulevardin perjantaisen perhesurman motiivista, mutta mihinkään ei ole vielä saatu vahvistuksia. Tutkinnanjohtaja Ritva Elomaa sanoi, että näillä näkymin esimerkiksi taloudelliset motiivit voidaan laskea pois.”
Lauerma on arvellut syyksi muoti-ilmiötä. Pohjois-Euroopassa on aina ollut näitä murhia (joissa puolessa tekijänä on nainen, joka ei tosin useinkaan tapa miestä). Joskus niitä sitten kasautuu samaan maahan enemmän, kun hullut alkavat miettiä julkisuuden esimerkkien perusteella perheen tappamista.
Entäs sitten nuo läheltä piti tapaukset. Naiset epäonnistuvat lasten tappamisessa aika usein. Mutta olisiko mielipuoli miesten onnistumisprosentti aika lähellä sataa? Itse en ainakaan ole tuollaisista läheltä piti tapauksista kuullut.
Se kuitenkin on kai selvää, että mistään perheväkivallan jatkeesta ei ole kysymys siitä päätelleen, että Suomessa on niin vähän perheväkivaltaa mutta paljon näitä perhesurmia viime aikoina.
Yksi syy saattaa olla, että erityisesti miehet eivät luota sosiaalityöntekijöihin erotilanteissa ja niiden jälkeen. Hiukan kun googlaa aiheesta törmää selaisin kauhutarinoihin, että luottamuspula ei ole ihme. Toivottavasti tarinat eivät ole totta.
Hieno teoria, mutta ongelmia voivat aiheuttaa monet muutkin asiat. Tässä joukko vaihtoehtoisia hypoteeseja:
– it-alalla on paljon nörttejä, joilla on vaikeuksia normaaleissa sosiaalisissa suhteissa, ja jotka eivät kohtaa arvostusta etenkään vastakkaisen sukupuolen suunnalta
– it-alalla olevilla voi usein olla tavallisesta poikkeava päivärytmi
– alan työ on luonteeltaan immersiivistä; tekijät uppoutuvat työhönsä ja tekevät sitä puolivahingossa erittäin pitkään
– alan työkulttuuri voi olla monin paikoin erilaista kuin muilla aloilla
– tällaista tilastollista eroa ei todellisuudessa olekaan; kyse on vain huhusta
Jos sanotaan, että it-alalla työskentelevillä on enemmän mielenterveyshäiriöitä kuin muilla, pitäisi asiaa purkaa vähän enemmän. Tilanne olla myös työstä riippumaton; alalle hakeutuvat ja ajautuvat ihmiset saattavat olla luonteeltaan ja elintavoiltaan alttiimpia depressiolle kuin muut.
Ja sitten tietysti vielä se, että depressio tuskin on perhesurmien ykköslähde. Eikä kyllä it-alakaan. Jotenkin kuitenkin on niin, että jos väkivaltainen juoppo tappaa perheensä, se ei ole iso uutinen. Jos ulospäin menestyvä ihminen tekee saman, tiedossa on lööppikamaa pitkäksi aikaa. Perhe on kuitenkin yhtä kuollut.
Sama perheväkivallassa yleensä; pelkän peruskoulun varassa olevalla työelämän ulkopuolella olevalla on suurempi riski kotona saada turpaansa tai antaa turpaan kuin korkeakoulutetulla. Kuitenkin se on jotenkin helppo sivuuttaa, vaikka tasa-arvoisessa yhteiskunnassa kai kaikkien pitäisi nauttia samalla tavalla fyysisestä koskemattomuudesta.
Ihmissuhdetaidottomuus, heikko stressinsieto sekä menestymisen pakko. Siinä nyt jotakin.
Liian varhainen kasvurauhan häirintä ja stressitason nosto päiväkotihoidossa ovat varhaisia syitä, joilla on kauaskantoiset seurauksen aikuisuuteen. Tämän osoittavat tutkimukset jo yksiselitteisesti, kuten prof Keltikangas-Järvinen on kertonut.
Sama tahti jatkuu koulussa. Yhä nuorempia vaaditaan tekemään suunnitelmallisia valintoja ja kantamaan niistä vastuu. Lapset eivät todellisuudessa suuresta valinnaisuudesta hyödy. He tarvitsevat selkeät raamit. Etenkin pojat tarvitsevat luokan, ei vaihtuvia ryhmiä valintojen mukaan. Levottomuus lisääntyy, paineet lisääntyvät, masennus lisääntyy.
Oppimääriä vain paisutetaan. Sen sijaan pitäisi painaa jarruja.
Stressi eteenpäin pääsystä siirtyy ketjureaktiona yhä nuoremmille, kun ylioppilastutkintoa ja korkeakoulun sisäänottovaatimuksia rukataan.
Työelämään astuu jo valmiiksi kehäraakkeja.
Ihmissuhdetaidot eivät kehity, jos stressinsietokyky on huono ja personallisuuden piirteet ovat narsistiset. Masennus lisääntyy, samoin välinpitämöttömyys. Yhteisöllinen ajattelu heikkenee. Se johtaa suoraan joidenkin yksilöiden ulkopuolistumiseen ja tuhoisaan kehityssuuntaan.
Koulussa sosiaalistamisen perusidean tulisi olla, että jokainen tuntee jokaisen, jokainen joutuu vuorollaan leikkimään/tekemään töitä/vaihtamaan ajatuksia jokaisen kanssa. Näin yksinkertainen toimintamalli jo lisää sosiaalisuutta ja vähentää levottomuutta. Tämä tarkoittaa, että yksiköt ovat myös riittävän pieni. Keltikangas-Järvisen mukaan 600 oppilaan koulu on kiistatta riskirajalla.
Tuhoisa kehitys on jatkunut jo vuosikymmeniä eikä suunnanmuutosta näy.
Ensimmäisen askel on voimakas lapsiperheinen tukeminen, kotihoidon tukeminen itsestäänselvyytenä, tahdin maltillistaminen koulussa, valinnaisuuden vähentäminen, sosiaalisten taitojen ja empatiakyvyn vahvistaminen sekä lasten itsetunnon vahvistaminen. Osapäivätöiden lisääminen vanhemmille.
Väkivaltaviihteen, aseiden saatavuuden ja alkoholin saatavuuden voimakas rajoittaminen on myös tarpeen. Väkivaltarikokset ovat suorassa korrelaatiossa näihin, vaikka kuinka järkeilisitte, että aseet eivät tapa vaan ihmiset.
Ihmisen toimintakynnystä madaltaa helppo saatavuus. Silloin muiden ratkaisujen etsiminen tuntuu työläämmältä.
Mistä tämä käsitys, että perhesurmat ovat jotenkin suomalainen ilmiö, juontaa? Onko käsitys perusteltavissa tilastollisilla faktoilla? Moni kommentoija tuntuu ottavan tämän käsityksen itsestäänselvyytenä.
Tietääkö joku, esiintyykö omien jälkeläisten surmaamista ihmisten lähisukulaisissa kuten simpansseissa ja missä tilanteessa tällaista käytöstä ilmenee?
Elämän ”käsittelyssä” tiede ei tosiaan pitkälle kanna.
Mistä se depressioteollisuus elää kun SSRI-lääkkeet ovat halpoja kuin saippua? Ylihinnoitellusta psykoterapiasta?
Liian heppoisin perustein psyykenlääkkeitä kirjoittavat kyllä enemmänkin yleislääkärit ja sinänsä ymmärrettävistä syistä. Lyhyet vastaanottoajat ja halu auttaa sitä potilasta edes jotenkin, vaikka tämän ongelma ei olisikaan ollenkaan lääketieteellinen.
Yksi tapauskertomus:
Diagnoosini on vaikea-asteinen yleistynyt ahdistuneisuus ja vaikea depressio. Sain täysin hyödytöntä terapiaa yhteensä 2,5 vuotta. Toisaalta lääkityksestä on ollut selvää hyötyä, toisinaan on jopa hyvä olla. Kategorisesti ei kannata vastustaa lääkitystä mielenterveysongelmiin. Oikeastaan parempi näkökulma sairauteeni on käsitellä sitä puhtaasti neurobiologisena ongelmana. Uskon, että sairauteni on parannettavissa lääketieteen keinoin tulevaisuudessa. Tällä hetkellä pääongelmana on lääkityksen sivuvaikutukset, kuten voimakas väsymys ja edelleenkin ahdistun voimakkaasti stressaavissa sosiaalisissa tilanteissa.
Elämäni on ollut hyvin tuskaisa, tuskat ennen ”oikeiden” lääkkeiden löytymistä olivat infernaaliset. =/ Olen sairastanut tuskaisuutta 16-vuotiaasta lähtien, sairaus paheni koko ajan. Vuoden verran minut lääkittiin niin, että nukuin 15-18 tuntia vuorokaudessa. Valveilla ollessani koin sanoinkuvaamatonta tuskaa. Minut säälistä ottanut tyttökaverini pesi minut, leikkasi kynnet ja halasi minua pitkään. Olin usein sikiöasennossa sängyssä, ahdistus poltti aivoja ja laskin sekunteja. Tuska ei helpottanut aikoihin, vapahdusta ei ollut.
Löysin juuri vanhan opiskelijakorttini; siitä löytyy neljä lukuvuositarraa. Virallisia suorituksia minulla on 1 opintoviikko. Matemaattinen päättelykykyni on tutkitusti erittäin lahjakkaan tasoista, silti en kyennyt opiskelemaan alaa, vaikka yritin niin kovasti kuin pystyin… Se on aika häpeällistä, tunsin itseni tyhmäksi…
Suomessa on paljon näkymätöntä tuskaa ja epätoivoa, Ei sitä kannata vähätellä tai hyssytellä… Sairauteni on ilmeisen pitkälti geneettinen ja suvussani paljon sairaita ihmisiä. Moni heistä jo haudan levossa. Eräs ampui poikansa… Olemattomuudessa tuskaa ei enää ole – niin toivon….
Lapset aina isälle avioerossa niin saadaan ainakin surmaajan sukupuoli vaihdettua.
Sikäli kuin minä teidän, toisen tuoken jälkeäläsiten surmaaista esiintyy joillakin kädellisllä. Mutta enpä muisat miten asia on, siis muista edes sitä vähää mitä olen lukenut.
Yksi sana: rakkaus.
Rakkautta ei voi koskaan ansaita. Ei tarvita menestystä tai sitä, että pitäisi olla toisten mielestä tietynlainen. Tarvitaan vain yksi, joka katsoo silmiin, näkee sieluusi ja sanoo: minä välitän sinusta ja haluan sinulle kaikkea hyvää.
Voisiko joku tulkata?
Ythä hyvin voisi päätellä, että vain kaksinkertaistunut lääkärien määrä tarkoittaa sitä, että hoidon (terapian) antamisen sijaan, he joutuvat kirjoittamaan vain lääkkeitä. Tämähän tilanne psykiatriassa on.
Sen lisäksi pitää muistaa, että kelalla on vaatimuksia sen suhteen, että lääkkeitä kokeillaan, vaikka ne eivät lääkärin tai potilaan mielestä olisi se oikein tapa tervehtymisen kannalta.
”Tätäkin enemmän ainoistoa on saatavissa alkavista työkyvyttömyyseläkkeistä ja niiden taustoista.”
Nuorten työkyvyttömyystilastoissahan on ollut näkyvissä hurja nousu, mikä vetää vertoja eläkeikää lähestyvien työkyvyttömyysluvuille. Nuorilla kyse on mt-ongelmista.
Hämäräksi on jäänyt, miten koulutuspaikkojen ja oppisopimuskoulutuksen vähentäminen edesauttaa nuorten selvitymistä? Jo tähänastikin nuoria on jäänyt koko joukko muutamaksi vuodeksi ilman koulutuspaikkaa, mikä ei tee hyvää itsetunnolle, vaan voi ajaa synkkiin ajatuksiin. Samoin nuorille tarjottujen työpaikkojen vähyys murentaa nuorten luottamusta itseensa, yhteiskuntaan ja tulevaisuuteen.
On todella naurettavaa kuvitella, että sanktiot sosiaaliturvassa tai nuorten pakottaminen sosiaalitoimen tarkkailtavaksi olisivat ratkaisu. Jos koulutuspaikkoja ei ole, tuloksena on kouluttamattomia työttömia. Kun työpaikkoja ei ole, tuloksena on toivottomia nuoria. Yhteiskunta saa juuri sitä, mitä se tilaa, kun se asettaa sijoittajien edun kaiken muun edelle.
Äskettäin syöpään menehtynyt vaimoni Maijaleena Korppoo väitteli pari vuotta sitten Helsingin yliopistossa teemasta ”työhön sitoutumisen edellytykset”.
Varsin laajaan aineistoon perustuvassa työssään hän käänsi päälaelleen sen vanhan asetelman, jonka mukaan pohditaan vain sitä, että miten työnanataja saisi työntekijät motivoitumaan.
Sen sijaan hän tutki sitä, että millä ehdolla ihminen on nykyisin valmis sitoutumaan työhönsä.
Maija sai työstään arvosanan 4, kun maksimi on 7.
Väitöskirjan päätulos oli se, että ihminen on valmis sitoutumaan, jos hän kokee työn oleven osa hänen oman työnsä ja ammattitaitonsa kehittämistä.
Toisin sanoen työn pitää lisätä uskoa tulevaisuuteen. Sen eteen ollaan valmiita stressaaviinkin ponnisteluihin.
Muut tekijät kuten työhyvinvointi, stressi, palkka, johdon toiminta, yms. näyttelevät pienempää osaa.
Näyttää siis siltä, että usko tulevaisuuteen onkin ihmiselle se kaikkein merkittävin tekijä.
Toivottomuus on puolestaan tappava tauti.
Paras lääke toivottomuuteen on tietenkin hyvä työpaikka.
Hyviä työpaikkoja saadaan talouskasvusta ja viennistä.
Seppo Korppoo
Joka koettaa kehittää uusia hyviä työpaikkoja
Hyvä Seppo Korppo – osannottoni suruusi.
Sanoit, että ”Hyviä työpaikkoja saadaan talouskasvusta ja viennistä.”
Olen huolissani tästä. Valtio satsaa miljardeja euroja pääkaupunkiseudun Pisara ja Kehäratoihin jne.
Miten metrossa matkustaminen lisää talouskasvua ja kilpailukykyä? Entä musiikkitalo, Guggenheim, eduskunnan satojen míljoonien remontit….
Valtion jos johonkin satsaa, niin sen pitää satsata talouskasvuun ja kilpailukykyyn kautta koko Suomen.
Mitkä ovat Helsingin merkittävimmät tuotantolaitokset, jotka vievät tuotteitaan maailmalle?
Jos ja kun kaikki keskitetään ja suomalaiset muuttavat Helsinkiin, mistä elinkeinosta saamme talouden kasvun?
Nykyjäänhän monet firman työntekijät sijoittavat omia rahojaan firmaan ja jopa ryhtyvät palkattomiksi työntekijöiksi tienatakseen hyvin ja heti kerralla sijoituksellaan.
Mutta katastroofin eväät ovatkin valmiina pöydässä kun firma esim. myydään alta pois – kilpailijalle. Sijoittajan ennakkoarvioimatta. Raivo on suunnaton kun havaitsee tulleensa petetyksi ja vielä puhdistetuksi rahallisesta sijoituksestaan. Päälle sitten vielä teknologiseen tietämykseen annettu pääoma korvienvälisään.
Musiikkitalosta ja Guggenheimeistä en tiedä, ne tuskin mitenkään. Työmatkan tekeminen metrolla tarkoittaa että siitä palkasta, jonka työntekijä tienaa, pienempi osa menee saksalaiselle autonvalmistajalle ja saudisheikille, mikä taas tarkoittaa että työ voidaan hinnoitella hitusen halvemmaksi. Lisäksi moni muu työntekijä ei revi hermojaan ruuhkassa, kun tiellä on vähemmän jengiä, joten työssäkin jaksaa paremmin toimia.
Miksi tuotantolaitoksen pitäisi olla Helsingissä? Melkein kaikkien suurten vientiyritysten pääkonttorit ovat pääkaupunkiseudulla. En ymmärrä muutenkaan tätä obsessiota siitä, missä tavara kootaan tai missä sorvit pyörivät. Olennaista on lopulta se, missä päätökset tehdään, ja suurimman osan kohdalla ne tehdään pääkaupunkiseudulla. Se on firmojen oma asia, mihin ne pääkonttorinsa laittavat ja missä ne rahansa kierrättävät.
Neuvostoliitossa kokeiltiin jo sitä, mitä tapahtuu kun ”oikea työ” on ainoa sallittu arvon mitta. Ei oikein toiminut.
Tasajako ei ole mikään taktiikka. Jos kaikki rahat ripotellaan pitkin Suomea niin oikeasti ei kyllä satsata yhtään mihinkään.
En muutenkaan ymmärrä tätä itkemistä valtion satsauksista pk-seudulle. Valtiohan siirtää pk-seudulta rahaa muualle maahan eli toisin sanoen valtio kerää sieltä enemmän fyrkkaa veroina mitä siellä kuluttaa. En ymmärrä miksi ihmeessä helsinkiläisiä pitäisi rahanjaossa aina poktia päähän, sillä hyvin pärjäävä pk-seutu on eduksi koko Suomelle.
Ja tiedoksi, itse en asu pk-seudulla, en edes Etelä-Suomessa. Sitäpaitsi tätä karttaa vilkaisemalla näyttäis vähän siltä että väylähankkeita on käynnissä muuallakin kuin pk-seudulla:
http://portal.liikennevirasto.fi/portal/page/portal/f/hankkeet/vaylahankkeet_20111103_kartta.pdf
Ajatusleikkinä halusin todeta, että jos kaikki muuttavat pääkaupunkiseudulle, ajelevat metrolla, pyörittävät papereita virastoissa ja pääkonttoreissa jne. niin mistä saamme talouden kasvua? + että PK seudulle koituu pahoja kasvukipuja.
Kuntien tilanteesta on kaikkea muuta tilastoa, mutta ei talouskasvusta tai arvonlisäyksestä kertovaa tietoa. Pääkaupunkiseudustakaan sitä ei löydy. Maakuntatasolla löytyy ja sen mukaan Kanta-Hämeen talous kasvaa rivakimmin.
Maakuntien arvonlisäyksen käypähintainen kasvu vuonna 2008, %
Maakunta 2008 kasvu, %
Kymenlaakso -3,3
Etelä-Karjala -1,5
Etelä-Savo -1,3
Satakunta -0,7
Keski-Pohjanmaa -0,6
Varsinais-Suomi -0,1
Pohjois-Karjala 1,4
KOKO MAA 2,9
Uusimaa 2,9
Etelä-Pohjanmaa 3,0
Ahvenanmaa 3,4
Pirkanmaa 3,5
Pohjois-Pohjanmaa 3,6
Keski-Suomi 4,1
Pohjanmaa 5,0
Kainuu 5,1
Pohjois-Savo 5,9
Päijät-Häme 6,9
Lappi 7,2
Itä-Uusimaa 7,7
Kanta-Häme 9,8
Yllä olevan perusteella, voi karkeasti päätellä, että jos kaikki Suomalaiset muuttaisivat pääkaupunkiseudulle, talouskasvu olisi varsin vaatimatonta, kun katsoo Uudenmaan talouden varsin vaarimatonta arvonlisäystä.
Valtio miljardisatsauksillaan tukee ja kiihdyttää tätä kehitystä, joka ei ole kansantalouden ja kasvun kannalta järkevää. Valtion pitäisi investoida hankkeisiin, joiden ROI eli tuotto on korkea. Näin tehdään monessa Suomen kilpailijamaassa.
Olipas onneton argumentti. Uudenmaan mittari on tarkalleen maan keskiarvon suuruinen, mikä ei ole yllättävää, kun ottaa huomioon että se on suurin maakunta.
Höpönkukkua. Valtio satsaa pääkaupunkiseudulle vähämmän per capita kuin minnekään muualle. Eniten se satsaa Kainuuseen, ja Kainuun luku onkin tuossa selvästi maan keskiarvon yläpuolella.
On toki totta, että Suomen politiikka on liian Helsinkikeskeistä. Mutta ei rahanjaollisesti kuitenkaan. Ja sinä puhut nyt rahasta, sitä kerätään Helsingistä ja roudataan rekka-autokuormallisia maakuntiin.
Entä jos kaikki muuttavat Tornioon ja menevät Outokummun terästehtaalle niihin tuottaviin töihin, jonka jälkeen koko tehdas lopetetaan kun kukaan ei ollut pääkonttorissa myymässä yrityksen tuotteita maailmanmarkkinoille?
Mitä sitten tehdään?
Vai olisiko semmoinen vaihtoehto että käytettäisiin vähän järkeä ja lopetettaisiin kaikkein avuttomimpien argumenttien käyttö?
Kannattaisi ehkä tutkia paitsi yhdenvuoden muutosta, myös muutosta 10 vuodensisällä sekä sitä, mikä on tuon arvonlisäyksen taso, ei ainoastaan muutos.
ja 2008 syksyllä alkaneen talousrysähdyksen takia lienee vielä poikkeuksellisen ”epästabiili” vuodeksi.
Mitäpä jos Suomen maakunnat ja pääkaupunkiseutu olisivat osavaltioita? Silloin meillä olisi tietoa mikä on pääkaupunkiseudun ja muiden a) kauppatase ja b) vaihtotase ja c) BKT:n kasvu?
Silloin vasta nähtäisiin missä mennään.
p.s. Harmi, että tätä keskustelua käydään täällä perhesurmien osastolla. Voisiko ODE copy/pastata tästä oman topiikkinsa?
BKT on pääkaupunkiseudulla luokkaa €50k per capita, kun se muualla maassa on alle €30k. Taseista on vaikea sanoa, mutta väittäisin, että pääkaupunkiseudulla on kauppataseen ylijäämää. Vaihtotasessa taas tulonsiirrot muuhun maahan näkyisivät kyllä valtavana menoeränä. Jos pääkaupunkiseutu olisi itsenäinen valtio ja tulonsiirrot näkyisivät kehitysapuna, se maksaisi kehitysapua toistakymmentä prosenttia BKT:staan.
Tätä voi verrata vaikka Singapore contra Malesia, ainakin siinä mielessä, että jos pääkaupunkiseudutu olisi itsenäistynyt joskus 1960-luvulla, sieltä ei olisi vuosien saatossa tehty tulonsiirtoja muualle maahan, ja työvoiman olisi annettu virrata vapaammin pääkaupunkiseudulle.
Pääkaupunkien ”taseet” kuvastavat sitä, kuinka paljon muilla alueilla tehtävien tuotteiden myyntituloja ohjataan kasvualueelle. Se, että kussakin maassa on rypäs toisensa työllistäviä paskanjauhajia, ei tarkoita automaattisesti po. alueen tuottavan haluttuja hyödykkeitä.
Pääkaupunkiseudulla ja muissa yliopistokaulpungeissa tehdään tietotyötä, myös vientiin. Nokian kännyköissä on Espoossa, Tampereella ja Oulussa koodatut ohjelmat, ts Keilaniemen pääkonttori ei ole pelkkä pääkonttori vaan yksi tärkeimmistä tuotantolaitoksista.
Niin, esimerkiksi Puna-Khmerit loivat utopiaa jossa ”toistensa työllistävistä paskanjauhajista” (TTP) päästiin eroon ja todellisen työn tekijät sitten pitivät tätä ihanneyhteiskuntaa pystyssä. Samaten Neuvostoliitossakin hyvin ahkerasti näitä TTP:itä poisteltiin pyörimästä jaloista vähän väliä.
Se on jotenkin hupaisaa, että huolimatta siitä, että suhteellisen vapaassa markkinataloudessa toimivien yritysten tapa hoitaa asioita ei kelpaa, vaan aina löytyy niitä, joiden mielestä asiat hoituisivat paremmin jos joku byrokraatti, tai vielä parempaa, joku taksikuski tai kampaaja (tai professori tai lääkäri, ihan sama) vain saisi päättää mikä on _oikeaa_ työtä, mistä kuuluu maksaa.
Minulla on outo ja vallankumouksellinen ajatus — mutta tämä taitaa olla sitä kauheaa uusliberalismia — että mitä jos ihmiset ja yritykset ihan omilla ostopäätöksillään osoittaisivat, mitä arvostavat niin, että se raha oikeasti näyttäisi sen missä sitä arvoa luodaan?
Tehdään kysymys uudelleen, eli mistä elinkeinosta pääkaupunkiseudun arvonlisäys koostuu?
Asuntokaupan osuus bkt:sta on 6-7 prosenttia. Asuntojen reaalihintojen nousu korreloi lähes 100 prosenttisesti arvonlisäykseen.
Auntojen hinnat ovat pääkaupunkiseudulla Suomen korkeimmat ja hinnat nousevat jatkuvasti reippaasti.
Mitenkähän suuren osan asuntokauppa selittää Uudenmaan arvonlisäyksestä?
Onko tällainen arvonlisäys merkki terveestä taloudesta ja kilpailukyvystä?
Olisikin hyvä saada purettua nämä arvonlisäykset elinkeinoittain/alueittain, niin nähtäisiin missä Suomi oikeasti menee.
Yleensä näissä kepufantasioinneissa se raksaduunarin työ on nimenomaan sitä tuottavaa työtä kun siinä syntyy todellinen tuote (rakennus).
Kepulointi on minulle vierasta. Asuntokaupassa suurin osa on vanhojen asuntojen kauppaa ja keinottelua. Onko se hyvinvointia kasvattavaa arvonlisäystä?
Näitä kysymyksiä pitäisi vähitellen alkaa Suomessa kysymään, jos aiomme pärjätä kansainvälisessä kilpailussa ja jos aiomme säilyttää edes nykyisen elintason ja hyvinvoinnin.
p.s. Minulla ei ole mitään Helsinkiä vastaan päin vastoin ajattelen myös pääkaupunkiseudun etua. Turkulaistaustaisena voi todeta, että oli hyvä että pääkaupunkioikeudet siirrettiin sieltä pois. Muutoin siellä ei olisi kiveäkään kääntämättä ja historiallisesti arvokas kaupunki olisi pilalla.
Pyydän anteeksi jos olen loukannut jotakuta. En tarkoittanut leimata ketään paskanjauhajaksi, mutta jos joku sellaiseksi itsensä tunnisti, niin anteeksi vielä kerran. Joka tapauksessa on niin, että jos johonkin lykätään hallinto lainsäädäntökoneistoneen, on oletettavaa, että myös muuta propelipäätä muuttaa alueelle. Ja lopuksi. Tuosta tiedemiehen luettelosta puuttuu vielä ainakin Pohjois-Korea ja Kuuba – ihan vain objektiivisesti tieteellisen faktan kannalta huomautan.