(Teksti on julkaistu kolumnina Lääkärilehdessä)
Lääketehtaiden tutkimuslaboratorioissa on tehty loistavia keksintöjä, joiden vuoksi elämme terveempinä ja pidempään. Jotta kallis tutkimus löisi leiville, lääkeyhtiö saa kehittämäänsä molekyyliin patentin muodossa määräaikaisen monopolin.
Lääketutkimus ansaitsee rahansa, mutta nykyinen rahoitustapa tuottaa paljon haittaa ja harmia. Monet lääkkeet ovat teollisuusmaissakin alikäytössä. Kehitysmaiden kansalaiset eivät pääse hyötymään niistä ennen kuin patenttisuoja on vanhentunut. Joskus voitontavoittelu ohjaa lääketutkimusta väärin.
Saadakseen tutkimusmenonsa peitetyksi lääkeyhtiö hinnoittelee lääkkeen tuotantokustannuksiin nähden moninkertaiseksi. Korkea hinta saa terveysviranomaiset rajoittamaan lääkkeen käyttöä. Kalliita biologisia reumalääkkeitä on myönnetty Suomessa vain noin tuhannelle reumapotilaalle, vaikka kymmenkertainen määrä potilaita voisi saada niistä merkittävää apua.
Kun joku keksii menestyslääkkeen, muille tulee kiire kehittää melkein samanlainen molekyyli. Tämä on hukkaan heitettyä rahaa, elleivät rinnakkaiset molekyylit ole parempia kuin alkuperäinen.
Malariaan tarvittaisiin rokotetta, mutta ostovoimasta kysyntää ei tahdo löytyä, koska malariaa esiintyy lähinnä vain köyhissä maissa. Tarvittaisiin tehokas antibiootti reserviin käytettäväksi vain, kun muut antibiootit eivät tehoa. Sitä saisi käyttää vain hyvin harvoin, jottei sekin menettäisi tehoaan. Ei kuitenkaan ole kannattavaa kehittää lääkettä, jota ei ole tarkoitus käyttää juuri lainkaan.
Johdin kymmenen vuotta sitten puhetta UN-AIDS:in kokouksessa Rio de Janeirossa. Vieressäni istunut Intian terveysministeri sanoi, että Intiassa terveystilanne paranisi olennaisesti, jos kuusi keskeistä lääkepatenttia saataisiin mitätöidyksi. Lääkeyhtiön kannattaisi myydä lääkkeitä Intiaan halvemmalla, ellei olisi tehty luvalliseksi tuoda halpoja lääkkeitä Intiasta takaisin Eurooppaan. Tämän tarkoituksena oli alentaa lääkkeiden hintoja Euroopassa, mutta se vain nosti niiden hintoja Intiassa.
AIDS-lääkkeiden osalta lääkeyhtiöt myöntyivät myymään niitä omakustannushintaan Afrikkaan, koska afrikkalaisilla ei ollut mitään mahdollisuutta maksaa lääkehoidosta tuhansia euroja vuodessa. Joidenkin lääkkeiden hinta putosi kolmaskymmenesosaan.
Mullistavan keksinnön tehneellä lääketehtaalla on houkutus rahastaa jättipotti hinnoittelemalla lääke pilviin. Lasku ei mene potilaalle vaan veronmaksajille, meidän tapauksessamme KELA:lle. Mitä tahansa ei makseta. Hintalautakunta voi hylätä kohtuuttoman hintapyynnön, jolloin lääke jää korvattavuuden ulkopuolelle. Tässä vaiheessa lääkeyhtiö usuttaa potilasjärjestön painostamaan päättäjiä.
Tietotekniikan alalla keskeisimpiin keksintöihin myönnetään rajoitettu patenttisuoja (essential patent), joka on pakko lisensioida kilpailijan käyttöön kohtuullisella korvauksella. Voisiko lääkepatenttiinkin liittää kilpailijalta perittävän enimmäishinnan?
Teollisuusmaiden veronmaksajat joutuvat rahoittamaan lääkeyhtiöiden tuotekehityksen. Sen voisi tehdä tapauskohtaisesti niinkin, että teollisuusmaat ostavat yhdessä patentin vapaaksi. Biologisten reumalääkkeiden kohdalla tämä merkitsisi, että lääkeyhtiö saisi saman voiton, teollisuusmaiden veronmaksajat maksaisivat suunnilleen yhtä paljon, mutta kymmenen kertaa enemmän potilaita pääsisi osalliseksi lääkkeen parantavasta vaikutuksesta.
Lääketutkimuksen rahoitusta pitäisi miettiä uudestaan jo senkin takia, että näkymät ovat tutkivan lääketeollisuuden kohdalla synkkenemässä. Ei rahoitusmalli niidenkään kannalta hyvin toimi.
Patenteista voi varmaankin tehdä tarjouksen, kyllä ne ovat yritykselle kauppatavaraa siinä missä lopputuotteetkin.
Yksittäiset valtiot, EU tai YK käänteisenä patenttipeikkona (patenttikeiju ?) olisi kieltämättä hauska ajatus.
Lääketeollisuuden tuotekehityksen tuottavuus on ollut laskussa jo kymmeniä vuosia, kun tarkastellaan montako uutta lääkemolekyyliä saadaan markkinoille miljardin tuotekehityspanostuksella. (lähde: http://www.theatlantic.com/business/archive/2011/06/pharma-spending-less-on-finding-new-drugs/241161/ )
Tältäkin kannalta olisi hyvä että käytettävissä olevat resurssit käytettäisiin fiksusti.
Ihmisten terveyttä koskevissa asioissa patenttikäytäntöjä voisi tosiaan hieman rukata. Konsteja on monia. Tuo patentin vapaaksi osto voisi toimia oikein hyvin ainakin tapauksissa, joissa potentiaalisia vapautettavia lääkkeitä on tarjoilla useampi kuin yksi.
Tietotekniikan alan kilpailijoille kohtuullisin ehddoin tarjottavat patentit liittyvät käsittääkseni yleensä vapaaehtoisiin sopimuksiin, jotka on solmittu jonkin yhteisen standardin kehittämisen mahdollistamiseksi, ja ne koskevat tuota standardiia kehittävän järjestön jäseniä. “Essential patent” viittaa yleensä patenttiin, jonka loukkaamista standardin mukaisen tuotteen tekijä ei voi kiertää.
Tämä on niin selkeää ja yksiselitteistä tekstiä, että jos joku sanoisi sen esim. jossain Akateemisessa talousblogissa, siihen tuskin tulisi juurikaan kommentteja ylipäänsä mihinkään suuntaan. Mutta nyt sen sanoo vihreiden kansanedustaja, joten eiköhän tähän saada taas normaalit sekavat kateus — punaviherstalinismi — kepardihattu — veronmaksajat — keskustelukulttuuri — Tuija Brax — olen yrittäjä ja mitä tämä on ‑kommentit.
Onhan sellaista bounty-systeemiä ehdotettu innovaatioiden rahoituksen turvaamiseksi.
Eli esim. julkinen valta tai yleishyödyllinen säätiö pistää kehiin rahapalkinnon, jonka joku voi voittaa tuottamalla uuden keksinnön. Tämän jälkeen keksintö on kaikkien saatavilla ilman rajoituksia.
Palkinnon suuruus voisi riippua vaikka siitä kuinka laajasti uusi innovaatio otetaan käyttöön. Sitä varten pitäisi toki olla ylikansallista rahoitusta.
Lääkeyrityksen ei siis tarvitsisi valmistaa ja myydä lääkkeitä vaan keksiä niitä. Lääkkeitä voisivat valmistaa ja jaella eri yhtiöt, jotka saisivat vain normaalin tuoton pääomalleen eikä patentista johtuvaa taloudellista vuokraa..
Miksi lääketehtaita ei kansallisteta vai johtaako liiketaloudellinen kilpailu parempiin lääkkeisiin? No ainakin ehkä kalliimpiin lääkkeisiin.
Myönnän että minulla on tässä oma lehmä ojassa, mutta samaa päämäärää kohti veisi sekin, että akateemisilla tutkijoilla olisi aikaa tutkimukseen kaikenmoisen byrokratian sijaan. Saataisiin lääketutkimukseenkin uusia näkökulmia. Esimerkkinä mainittakoon että lähes kaikki lääkeyhtiöiden käyttämät metodologiat on idean tasolle kehitelty yliopistoissa — ei teollisuudessa. Kunhan vain jollakin olisi aikaa tutkia ainaisen taloidellisen epävarmuuden, vpj-menettelyiden, sole-TM-koheltamisen ja jumalattoman apurahasirkuksen pyörittämisen sijaan.
Uschanov on ilkeällä mutta osuvalla tuulella, Ode voisi joskus esitellä mitä kaikkea jättää julkaisematta. 🙂
Asiaan. Jos nyt unohdetaan tietyt reaalipoliittiset haasteet ja muut todellisuuspidikkeet, niin minusta tämä pitäisi tehdä niin että globaalista lääkemyynnistä tilitetään esim. 50% rahastoon josta sitten jaetaan patentinhaltijoille jollain laskukaavalla korvauksia. Eli niitä patentin alaisia lääkkeitä saa sitten valmistaa kuka tahansa niin kauan kun maksaa tuohon rahastoon puolet myyntihinnasta.
Tommi U: kuka täällä nyt valitti punaviherstalinismia? En huomaa tuosta edeltä vielä yhtään.
Mutta kun kerran otit gepardihatut puheeksi, niin voitaisiin kysyä, miksi lääketutkimuksen rahoitusta eivät laita kuntoon ne maat, joilla on valtiojohtoinen, esimerkillisen tehokas terveydenhuoltojärjestelmä, kuten vaikkapa Kuuba?Tai tieteissä harppauksia ottava Kiina? Miksi parannusta kehitysmaiden pulmiin mangutaan amerikkalaisilta ja länsieurooppalaisilta, ja sitten vielä yksityisiltä?
Matti H:lle kommentoisin, että havainto on ihan totta: tarvitaan yhtä enemmän yhä kalliimpaa tutkimusta, jotta keksittäisiin uusia lääkkeitä. Tämä on mielestäni luonnollista tai jopa luonnonlaki: “low hanging fruit has been picked”. Eli helpot ja halvat keksinnöt on tehty, jäljellä on vain yhä vaikeampia.
Tuo vaihtoehto jossa yhteiskunta ostaisi essentiaalipatentit kaupallisilta toimijoilta on varmasti houkutteleva mutta itse ainakin epäilen että se johtaisi sellaisenaan aika huimiin väärinkäytöksiin. On aika vaikea arvioida mikä on patentin kumulatiivinen arvo seuraavan 22 vuoden aikana.
En tunne lääketeollisuutta mutta mutu-fiiliksen suomalla varmuudella arvelisin että eroja tietokonemaailmaan on ainakin kaksi: tuotekehityksen nopeus joka pakottaa realisoimaan tietotekniikan kehityskustannukset mahdollisimman nopeasti (siis laajalta markkinalta) ja keksintöjen monimutkaisuus (siinä mielessä että lääkeessä on oleellista patentoida se tietty molekyyli mutta vaikka tietokoneessa tai kännykässä puhutaan tuhansista patenttiperheistä joiden omistajia on paljon. Ilman yhteistyötä ei kukaan saisi tehtyä mitään) Nuo kaksi tietysti riippuvat toisistaan.
En ole varma haluaisinko nähdä lääketeollisuudessa ihan samanlaista betaversiokulttuuria kuin vaikkapa nettimaailmassa on tällä hetkellä valloillaan. Toisaalta, design-huumeet ja doping ovat ehkä osoituksia siitä että se on periaatteessa mahdollista…
Tommi Uschanov:
Työskentelin aikoinaan yliopistossa tutkijana molekyylibiologiaan ja lääketieteeseen liittyvien asioiden parissa. Kun sitten tajusin kuinka lääkepatentit ohjaavat ja haaskaavat lääketutkimuksen rahoja niin se oli mielestäni yksi maailman suurimmista vääryyksistä. Muistaakseni Osmo on kirjoittanut tästä ennenkin.
Kun Brasilia rikkoi tai uhkasi rikkoa aids-lääkepatenttia pelastaakseen kansalaistensa henkiä, se oli minusta erinomaisen asia. Lääkepatentit tulisi lakkauttaa:
http://www.msnbc.msn.com/id/18490388/ns/health-aids/t/brazil-break-merck-aids-drug-patent/
Vastustan myös koodipatentteja ja nykymuotoista tekijänoikeusmafiaa. Mm. tästä syystä (+ydinvoima +persuangsti) en voi enää kuvitella äänestäväni Vihrervasemmistoa. Olen pikkuhiljaa huomannut että vastustan suunnilleen kaikkea mitä Tuija Brax ja Vihreät nykyisyydessään ajavat.
Osmo on valitettavasti ainoa valopilkku vihreissä, valitettavasti se ei enää minulle riitä. Tiedemies kiteytti omassa blogissaan miksei enää kannata vihreitä, ja olen täsmälleen samaa mieltä. Suomen politiikka kaipaa nyt tiukkaa asialinjaa eikä mitään rakkien haukkumiskilpailua.
Se olikin kärjistys. Onneksi en ole Facebookissa, erääseen perussuomalaisten kansanedustajaan viitaten. Sitä paitsi: ehkä onnistuin omalla kommentillani ehkäisemään nuo ennustamani kommentit ja se olikin itsensä kumoava ennuste.
Kuuba on ollut aika syvässä taloussuossa jo aika pitkään ja Kiinaa taas riivaa voimakas merkantilistinen ideologia, joka vain estää käyttämästä rahaa tähän, vaikka sitä ns. tulisi ovista ja ikkunoista. Mitään varsinaista estettä siihen ei Kiinan tapauksessa olisi.
Toinen vaihtoehto on yhteiskunnallistaa lääketehtaat, jotka tekevät rahaa sairauksilla — no eihän tämä tietenkään ole mahdollista.
Mutta valtio voi perustaa oman lääketehtaan. Tulisi yliopistolliseen tutkimukseenkin uutta, puhtia, kun tutkijat saisivat lisäpalkkaa sen mukaan mitä saavat aikaan.
“Johdin kymmenen vuotta sitten puhetta UN-AIDS:in kokouksessa Rio de Janeirossa. Vieressäni istunut Intian terveysministeri sanoi, että Intiassa terveystilanne paranisi olennaisesti, jos kuusi keskeistä lääkepatenttia saataisiin mitätöidyksi”
En tiedä kuinka pitkistä ajoista näiden patenttien kohdalla puhutaan, mutta ilmeisesti useammista kymmenistä vuosista, koska terveystilanne ei liene parantunut Intiassa huomattavasti. Tai sitten terveysministeri liioitteli.
“Lasku ei mene potilaalle vaan veronmaksajille, meidän tapauksessamme KELA:lle.”
Vähemmän sosialistisissa teollisuusmaissa lasku menee vain osittain veronmaksajille.
“Teollisuusmaiden veronmaksajat joutuvat rahoittamaan lääkeyhtiöiden tuotekehityksen. Sen voisi tehdä tapauskohtaisesti niinkin, että teollisuusmaat ostavat yhdessä patentin vapaaksi. … lääkeyhtiö saisi saman voiton, teollisuusmaiden veronmaksajat maksaisivat suunnilleen yhtä paljon…”
Saisivatko lääkettä sitten käyttää muutkin kuin teollisuusmaalaiset? Pitäisikö itseaiheutetettujen sairauksien lääkkeiden patentteja ostaa yhteisesti? (Tiedän että tällä hetkellä niidenkin hoito maksetaan yhteisesti) Miksi teollisuusmaalaiset ostaisivat vapaaksi esimerkiksi malarialääkkeen patentin kun täällä ei ole malariaa?
Boldrin & Levine. Taas kerran. Lukekaa se nyt hyvät ihmiset, se on ilmaiseksi ladattavissa verkosta.
Onko se sitten lääketutkimuksella aiheutettua kun ihmiset nykyisin vanhetessaan muuttuvat kasvonpiirteiltään täysin toisenlaiseksi kuin nuorempina ollessaan. Esim. rasvaimulla opereidut 70-vuotiaat näyttävät kaukaa katsottuna omilla silmälläni arvioituna n. 50-vuotiailta. Mutta kun lähemmin pääsee rasvaimulla muotoiltuja kasvoja katsomaan, niin käy pelonsekainen väristys selässä, että eihän alkuperäinen ihminen enää tunne omia uusia kasvojaankaan. Saati sitten omia menneitä puheitaan
Lääkkeiden kehittäminen on kallista ja riskialtista — siksi loppuvaiheen lääkkeitä pystyvät kehittämään vain riskiä kestävät suuryritykset. Esimerkiksi Orionin oman menestysläkkeen patenttisuoja on loppumassa ja mitään muuta ei ole tulossa keihityshankekiden epäonnistuttua, siis hankkeita on ollut liian vähän.
HPV-rokotteen kehitystyö alkoi 80-luvun puolivälissä, myyntilupa tuli 2006 Meckin rokotteelle. Aikaa kuluin noin 20 vuotta hintaa kaikkiaan noin miljardi euroa — ennen siis ensimmäisenkään rokotteen myymistä.
Yhteiskunnan rahoitusta rokotteen kehittämiseen on myös saatu — pääosin alkuvaiheen hankkeisiin, luultavasti alle 10% kuluista.
Ilman yhteiskunnan tutkimuspanosta alkuvaiheen riskit olisivat liiaan suuret. Lisäksi HPV rokotten tuotoista sitä kehittäneet yliopistot saavat lisenssituloja — joilla taas rahoitetaan jotain muuta tutkimuksellista.
Ensinnäkin papilloomavirus on ihan kohtuullinen ongelma, eteenkin siellä missä papa-seulontoja ei tehdä systemaattisesti.
Lääkekehitysprosessin nopeuttaminen luopumalla osasta testauksista lienee hyvin huono idea. Sikainfluenssarokotteen osalta näin tehtiin.
Milajrdin kehityskulut läkketehdas ainakin haluaa saada itselleen. Lisäksi onnistuneen läkkeen tuotoilla on pidettävä hallittava epäonnistuneiden hankkeiden kulut ja sen lisäksi muistettava osakkeenomistajia.
Musiikin tekijönoikeuksissa suoja-aikoja nostettiin nyt 70 vuoteen säveltäjän kuolemasta! Syytä en ole keksinyt.
Jos patenttien suoja-aikoja pidennettäisiin, uusien lääkkeiden ajallinen tuotto kasvaisi ja niiden hinta markkinoille tullessa voisi olla alhaisempi.
Suojaaikaa lyhentämällä hinnat varmasti nousisivat.
Kuten kirjan kustantamisessa — kehityshankeken riski on katettava tuotoilla.
Suomella ei ole kansallisesti varaa maksaa läkekehittelyn loppuvaiheita. Ainoa lääkefirmamemkin on aivan liian pieni riskien kantamiseen itsenäisenä.
Sijoittajan näkökulmasta lääkefirmat eivät ole olleet mitään menestystarinoita, joten omistajien ahneuskaan tässä ei ole kovin hyvä selitys.
Miten poliitikko toimii, kun yhteiskunnan rahoilla onkin ostettu se huonopi lääkepatentti? Silloin vain tämäkin riski on siirtynyt ostajan maksettavaksi.
Malia ja muut ei niin kiinnostavat mutta tarpeelliset lääkkeet ovat kehitystyön kohteena nykyisin. Syynä on Bill ja Melissa Gatesin säätiö, joka maksaa kehitystyön kulut.
Jos poliittisesti tarvitaan kehitystyötä mille ei ole kaupallista tilausta, poliitikkojen on ihan itse löydettävä siihen rahoitus jollakin muulla tavalla.
Yliopistoilta OPM:n ministeri Jukka Gustafsson odotata lisääntyvää tulorahoitusta sekä tutkimussopimusilla että lisenssituotoilla. Silloin tutkimuksellinen työ ohjautuu halutulla tavalla, lääkkeiden ja muunkin kehittämiseen maksukykyisille.
Maksukykyinen tarkoittaa paisti yksityisiä yhtiöitä myös säätiöitä, valtioita ja YK järjestöjä.
Asiallista tekstiä. Peruskysymyshän on po. asiassa melko selvä. Annamme jollekin lain nojalla monopoliaseman, jota siis yleensä vastustamme, sitä vastaan, että olisi kannustimet keksintöihin. Monopoliasemasta tulevalla kustannuksella tulisi siis saada jotain vastineeksi. Siinä vaiheessa, kun tuloksia ei tule, ei ole syytä jatkaa enää monopoliakaan. Lääkkeiden osalta näin taitaa alkaa olla asian laita. Lisäksi on niin, että patentit vaikuttavat korruptoivan alan (terveydenhuolto, tutkimusyksiköt yms.) toimijat.
> Miten poliitikko toimii, kun yhteiskunnan rahoilla onkin ostettu se huonopi lääkepatentti? Silloin vain tämäkin riski on siirtynyt ostajan maksettavaksi.
EI ole kovin suuri vahinko, jos yhteiskunta ostaa kahdesta lääkevaihtoehdosta sen jonkin verran huonomman vapaaksi. Näin siksi, että ilmainen kiplaileva lääke pudottaa myös sen paremman hintaa.
> Malia ja muut ei niin kiinnostavat mutta tarpeelliset lääkkeet ovat kehitystyön kohteena nykyisin. Syynä on Bill ja Melissa Gatesin säätiö, joka maksaa kehitystyön kulut.
Miljonäärirahoitus tuntuu olevan nnykyään yksi keskeinen rahoituskanava yleishyödylliselle työlle. Kiitos Gateseille ja muutamille muille miljonääreille. Valtiot voisivat katsoa peiliin.
> Jos poliittisesti tarvitaan kehitystyötä mille ei ole kaupallista tilausta, poliitikkojen on ihan itse löydettävä siihen rahoitus jollakin muulla tavalla.
Poistaisin sanan “poliittisesti”, koska kyse voi olla ihan todellisestakin (politikoinnista, seuraavista vaaleista ja julkikuvasta riippumattomasta) tarpeesta:-). Poliitikkojen luonteva rahoituskanava on verotus. Toinen tyyli on tukea tutkimustyötä varmistamalla, että lait ovat niin hyvässä kunnossa, että muut voivat harjoittaa luontevasti tutkimustyötä.
> Yliopistoilta OPM:n ministeri Jukka Gustafsson odotata lisääntyvää tulorahoitusta sekä tutkimussopimusilla että lisenssituotoilla. Silloin tutkimuksellinen työ ohjautuu halutulla tavalla, lääkkeiden ja muunkin kehittämiseen maksukykyisille.
Ehkä tämäkin on kolmas kelvollinen tie, mutta oman teollisuuen (ja yliopistotyön) buustaaminen ei saisi olla ihan pääasiallinen tapa toimia ihmisten terveyttä koskevissa kysymyksissä.
TL:
Toivottavasti et myöskään äänestä oikeistoa. Heidänkin agendassaan on nimittäin patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmien järjetön puolustelu osittain jopa samalla valheellisella retoriiikalla.
Mielestäni erona vain on se, että vasemmisto ei ole suuryritysten kelkassa ja voidaan fanaattisia uskonsotureita lukuunottamatta saada järkipuheen avulla ymmärtämään yhteiskunnan kokonaisetu.
JTS:
FTFY
“Musiikin tekijönoikeuksissa suoja-aikoja nostettiin nyt 70 vuoteen säveltäjän kuolemasta! Syytä en ole keksinyt.”
Syy on hyvin selkeä. EU:n tekijänoikeulakeja harmonisoitaessa oli helpointa ottaa yhteiseksi standardiksi kaikkein pisin jäsenmaassa käytössäoleva suoja-aika. Näin ollen monissa maissa pidennettiin suoja-aikaa, mutta kukaan ei joutunut lyhentämään. Aika laajalti vallitsee näkemys, että 70 v on turhan pitkä.
“Jos patenttien suoja-aikoja pidennettäisiin, uusien lääkkeiden ajallinen tuotto kasvaisi ja niiden hinta markkinoille tullessa voisi olla alhaisempi.”
Voi olla. Voimme myös ajatella, että lääkkeiden hinta olisi silti kehitysmaille liian kova. Sen sijaa, jos patentin suoja aikaa lyhennettää (tai patentin ajan kulumisen funktiona kasvavia kustannuksia kohotetaan), patentoitu lääke vapautuu nopeammin vapaaseen käyttöön.
Tämä ei kuitenkaan ratkaise kysymystä, suuntautuvatko tutkimusresurssit koko ihmiskunnan kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Nykytilanteessa lääketehtaalla on vahva insentiivi kehittää lääkkeitä nimenomaan elintasosairauksiin (ts. kaikkein maksukykyisimmille potilaille). Malariapotilaat saavat turhaan odottaa.
Eikö tätä voisi hoitaa samoin kuin vaikka musiikkiteollisuudessa eli maksamalla keksijälle rojalteja vaikka 50 v ajan. Pieni royalti pitkältä ajalta.
kukas valitsisi ne patentit jotka pitää ostaa? Eiköhän yhteiskunnalla ole jo tarpeeksi velvollisuuksia. Perusrokotteilla ja antibiooteilla elinikä saadaan keskimäärin kahdeksaankymppiin jos yhteiskunta muutoin on terve. Eiköhän se riitä. Ilmaiseksi ikävuosia saataisiin lisää eimerkiksi kieltämällä tupakointi. Lääkepatenttien osto taasen maksaisi helvetisti eikä sillä edes enää saataisi lisävuosia kustannuksia vastaavaa määrää mitenkään.
Tässä kokonaan uuden lääkeaineen (uusi molekyyli, ei modifioitu vanhasta) elinkaari. Numerot vastaavat vuosia:
0: patenttihakemus jätetään
0–5: lääkekehitys (eläinkokeet, synteesikehitys, jne.)
5–11: kolme vaihetta ihmiskokeita
11–12: hyväksyntäprosessi
12–20: rahastus
Vain hyvin pieni osa molekyyleistä pääsee ihmiskokeisiin asti. Niistä noin 20 % pääsee markkinoille. Prosessin hinta per markkinoille päässyt lääkeaine on noin 500‑1000 miljoonaa euroa.
Joten siis lääketehtaan on pakko saada katetta tuollainen sata miljoonaa vuodessa jokaisesta uudesta myynnissä olevasta lääkkeestä. Lisäksi toinen sata miljoonaa vuodessa menee markkinointiin. Patentin kustannukset voidaan nostaa mihin vain, sillä ei ole merkitystä (nykyään puhutaan tuhansista euroista vuodessa patentin elinkaaren lopussa).
Vuosittain hyväksytään maailmanlaajuisesti noin 20–30 uutta lääkeainetta. Vanhojen johdannaisia tulee ehkä 200 vuodessa.
Mihin tämä johtaa. Loogisesti:
1. Uusia lääkkeitä kannattaa kehittää vain sairauksiin, jotka ovat yleisiä, ja joiden sairastajat ovat maksukykyisiä. Krooniset sairaudet ovat parempi kohde kuin akuutit.
2. Lääkettä kannattaa markkinoida hyvin aggressiivisesti, jotta myyntiä saataisiin ylös.
3. Pelisääntöjen muutoksissa on kyse miljardeista, joten lobbariarmeijaa pitää ruokkia.
Patenttisuojan pituus ei vaikuta lääkkeiden hintaan, koska lääkkeiden hinta vedetään monopolitilanteessa tappiin asti. Sen sijaan se vaikuttaa olennaisesti kannattavuuteen; patenttisuojan lyhentäminen vähentää uusien lääkkeiden määrää, pidentäminen lisää.
Niinpä. Mutta kun puhutaan kolmannen maailman lääkeongelmista, niin kaksi asiaa on syytä pitää visusti erillään. Yksi on Veli-Markus Tapion yllä mainitsema insentiivin puute kehittää köyhille lääkkeitä. Toinen on se, että patentit vain hidastavat keskimäärin kahdeksalla vuodella uusien lääkkeiden tulemista halpavalmistuksen piiriin.
Viive ei ole kohtuuttoman pitkä ainakaan verrattuna siihen, että muuten terveydenhuollon jälkeenjääneisyys kolmannen maailman piirissä on pikemmin kahdeksankymmentä kuin kahdeksan vuotta. Eli patentit ovat lähinnä PR-ongelma lukuunottamatta joitain aivan poikkeustapauksia (HIV/AIDS).
Sen sijaan se malarialääke tulee vain, jos joko tuotekehitysprosessista tulee nykyistä halvempi (vähennetään testivaatimuksia) tai joku (läntinen maailma) maksaa sen. Muuten niitä ei tule, oli systeemi mikä hyvänsä.
Melkein samat argumentithan käyvät myös kaikkia muitakin patentteja ja immateriaalioikeuksia vastaan.
Lääkepatentit ovat tietysti siitä helppo kohde vastustukselle, että niiden vuoksi ihmisiä kuolee. Tämä raja lääkepatenttien ja muiden immateriaalioikeuksien välillä kuitenkin hälvenee kun miettii esimerkiksi kuinka paljon lääketieteellisten laitteiden hintaa mahtaa nostaa niistä löytyvien osien tai ohjelmistojen patentit.
vts kirjoitti 23.9.2011 kello 21:51
Itsekkäistä epäitsekkäistä syistä, tunteakseen itsensä ihmisiksi?
Itsekkäistä itsekkäistä syistä, jotta kehitysmaalaisten (sic) voimavaroista kohtuuttoman suuri osa ei kuluisi heikon terveyden seurausten kanssa kamppailuun, vaan heillä riittäisi voimavaroja kehittää omaa aineellista hyvinvointiaan, heistä tulisi kehittyvä (poliittinen ja) kauppakumppani, josta voisimme (saada molemminpuolista) hyötyä, ja sivutuotteena maailman ihmisten keskimääräinen hyvinvointi paranisi?
Kenen etu on, että köyhillä kehitysmaalaisilla (sic) on heikko terveys, ja suurelta osin sen sivutuotteena heikko talous? Hyödymmekö me rikkaat teollisuusmaalaiset (sic) siitä jollain suoralla tai epäsuoralla tavalla merkittävästi niin, että meidän kannattaa kollektiivisesti ylläpitää nykyistä tilannetta, vai voisiko olla joitain muita vaihtoehtoja?
Entäs tällainen: kaikki länsimaat alkavat maksaa kehitysyhteistyörahansa yhteiseen rahastoon. Rahastoon kertyy näin lisää rahaa joka vuosi. Firma, joka ensimmäisenä kehittää toimivan lääkkeen malariaan, saa palkkioksi koko kertyneen rahaston.
Puhdasta asiaa.
Pitää huomioida myös että suuri osa uuden lääkkeen markkinoille tuomisen kustannuksista tulee byrokratiasta. Jos uuden molekyylin pääsyä markkinoille yksinkertaistettaisiin ja samaan aikaan toteutettaisiin Osmon kuvaama lisenssointi, saattaisi toteutua sekä hintojen lasku että tutkimuksen tehostuminen.
Varsinkin vakavien tautien uudet lääkeet pitäisi saada tuoda markkinoille heti nykyisen phase‑1 jälkeen, jonkinlaisella “Experimental drug” leimalla varustettuna.
Kolikon kolmas puoli on että lääkeyhtiöillä on, talouden pakottamana, heikommat intressit kehittää ja tutkia molekyylejä joiden patentoitavuus on hankalampi. Näitä voivat olla esim. vanhat tunnetut lääkeaineet joiden havaitaan tehoavan johonkin toiseen, vakavampaan sairauteen. Taikka traditionaalisista “rohdoslääkkeistä” eristetyt yhdisteet.
Viherinssi: “Sen sijaan se malarialääke tulee vain, jos joko tuotekehitysprosessista tulee nykyistä halvempi (vähennetään testivaatimuksia) tai joku (läntinen maailma) maksaa sen. Muuten niitä ei tule, oli systeemi mikä hyvänsä.”
Näin on käymässä — mutta ei sen vuoksi, että lääkkeen kehittäminen on liian kallista (kallista se tietenkin on) vaan siksi, että tarpeeksi suurta voittoa ei ole odotettavissa riittävän nopeasti — ja voiton suuruuden ja riittävän nopeuden arvioivat firmat itse. Ja nykyisin maksettavat voitot ovat kyllä suuret.
Lääkepatentit eivät ole sieltä pahimmasta päästä mitä patenttijärjestelmään tulee, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin hyvä.
Uuden lääkkeen kehittämisen kustannukset ovat tunnetusti valtavat, keskiarvo ~50 M$ ja mediaani ~40 M$. Kuitenkin yhden lääkkeen kehittämisestä _maksetaan_ lähes puoli miljardia. Erotus menee yhtiöiden taskuihin. Valitettavasti tästä operaatiosta 4/5 maksetaan verorahoista EU-maat(ka).
Miksi yhden lääkkeen kehittämiseen annetaan verorahoja satoja miljoonia, kun kustannukset ovat luokkaa 50 M$. Helppo vastaus olisi patentit. Parempi vastaus on korruptio. Ilman korruptiota ja teollisuuden kitkanpoistajaa(rahaa) ei nykyisenkaltaista monopolijärjestelmää olisi lainkaan.
Tämä lääketehtailu on kertaluokkaa pöljempää touhua, kun maataloustuet. EU on iso yksikkö, sen kannattaisi lakkauttaa lääkepatentit ja joko perustaa oma tutkimusyksikkönsä tai ostaa palvelut ulkopuolisilta. Tällä toimenpiteellä säästettäisiin mieletön summa verorahoja.
Kuinkahan monta lääkettä voitaisiin vuodessa kehittää sillä summalla joka menee markkinointiin?
Company Marketing costs / R&D
Pfizer $16.9 / $7.7 billion
GlaxoSmithKline $12.9 / $5.2 billion
Johnson & Johnson $15.7 / $5.2 billion
…
Lääkeyhtiöiden markkinointi kuluista >80%(ka) maksetaan EU:ssa verorahoista[lähe:EFPIA].
Kuten Viherinssi yllä kirjoitti patenttisuojan pituus ei toden totta vaikuta hintoihin, jos kestoa lyhennetään –>hinnat nousevat. Järkevin tapa laskea kustannuksia ja nostaa laatua on poistaa patentit kokonaan, täten hinnat laskisivat keskimäärin 70% ja tuotekehityksen määrärahat voitaisiin moninkertaistaa.
Usa:ssa lobbareiden sidonnaisuuksista on kattavat tilastot, toisin on “avoimessa” EU:ssa. Lääketeollisuus on ollut ykkönen voitelussa[lähde:opensecrects.org] ainankin vuodesta 1988 laskien. Tästä syystä järjestelmään ei ole saatu mitään muutosta, eikä saada jatkossakaan.
ps. lisää Osmo esikatselu, näkee miten viestit tulee kappalejakoineen jne.
Joo, ja mainitsematta on vielä se, että jos vahvistettu hinta ei tyydytä lääkefirmaa, lääke vedetään pois markkinoilta, vaikka tarvitsijoita olisi — ja nämä lääkkeet on kaikki jo kehitetty ja kustannukset kuoletettu, kehityksen kalleudesta on turha puhua.
Sitten on vielä lääkkeet harvinaisiin sairauksiin, esim. tiettyjä lapsisyöpäpotilaita USAssa noin 20 — volyymi liian pieni, valmistus lopetetaan, lapset kuolevat — ja nämäkin lääkkeet on kaikki jo kehitetty ja kustannukset kuoletettu, kehityksen kalleudesta turha puhua.
Katsoja: “ps. lisää Osmo esikatselu, näkee miten viestit tulee kappalejakoineen jne.”
pps: ja mahdollisuus korjata virheitä!
Yleisesti käytetään lukuja, jotka ovat suurempia. DiMasin (2003) tutkimus lienee yleisimmin siteerattu, vaikka siinä on ilmeisesti paljonkin kritiikin varaa. Lopputulos oli $800M/NME (uusi lääke, vuoden 2003 USD). Isompiakin lukuja on nähty, joissakin lääkkeissä lukema voi olla jopa pari miljardia taalaa.
Light & Warburton esittivät viime vuonna, että kustannus olisikin vain $55M. Arvio on saanut paljon julkisuutta, mutta tiedeyhteisön parissa sitä ei ilmeisesti ole kovin paljon arvostettu. Näyttäisi siltä, että se ei mene yksinkertaisesta sanity checkistä läpi (big pharman R&D ‑kustannukset jaettuna uusien lääkkeiden määrällä), vaikka ilman muuta big pharman itsensä antamat lukemat ovat paljon suurempia (ehkä 2x) kuin todellisuus.
Asiaa on arvioitu monessakin paikassa, koska sillä on iso merkitys mm. valtioiden terveydenhoitobudjetteihin. Yhdysvalloissa vuonna 2006 hallitus arvioi kustannuksia budjetäärisistä syistä, ja tulos oli kuitenkin noin $800M.
Eivät nouse. Olennaisesti monopoliasemassa oleva myyjä repii tuotteestaan juuri niin paljon hintaa kuin siitä saa. Maksajien oletettu maksuhalukkuus kerrottuna patenttisuojan ajalla sitten määrää sen, kannattaa koko tuotetta kehittää.
Jos patenttisuoja poistettaisiin, kukaan ei kehittäisi lääkkeitä kaupallisesti. Lääkkeen kopioiminen on helppoa, eivätkä lääkkeen valmistuskustannukset ole kuin hyvin pieni osa hinnasta.
Lääketeollisuus on mielenkiintoinen ala. Ihan ensimmäisenä se pitää jakaa kahteen palaan:
1. Lääkkeiden kehittäjät.
2. Lääkkeiden valmistajat.
Maailmassa on iso määrä lääkevalmistajia, jotka eivät kehitä. Kehittäjätkin voivat lisensoida lääkkeen jollekulle toiselle valmistettavaksi. Valmistuspuolikin on tiukastu reguloitua, mutta siellä on paljon kilpailua. Kyse on kuitenkin vain vähän erikoisesta kemianteollisuudesta.
Myös kehittäviä firmoja on monta, ja ne todella kilpailevat keskenään. Mitään salaliittoa tuskin on siihen, etteikö liiketaloudellisesti kannattavia tuotteita tehtäisi.
Valitettavasti on niin, että lääkekehitys on sijoituksena hyvin korkean riskin sijoitus. Kymmenestätuhannesta molekyylistä ehkä viisi pääsee kliinisiin testeihin, ja niistä viidestä pääsee yksi markkinoille. Ja jos kellään muulla ei tullut parempaa markkinoille, ja jos asiakkaita on riittävästi, ja jos hinta saadaan hilattua tarpeeksi ylös, niin sitten siitä tulee rahaa taloon. Investoinnit tehdään nyt, tuotto tulee — jos tulee — kymmenen vuoden kuluttua.
Kaikki tuo on arvioitavissa halutulla tuotolla diskontattuna ja riskikertoimia käyttämällä. Jos sen laskutoimituksen mukaan lääke tuo enemmän kuin vie, sitä lähdetään kehittämään. Lääkeyhtiöhän olisi hölmö, jos se jättäisi tuottavan lääkkeen kehittämättä.
Yhden arvan hinta ensivaiheessa on 100 000 euroa,
näitä on ostettava vähintään kymmenen. Jos haluat pääpalkinnon mahdollisesti voittavan arvan on maksettava 900 000 euroa lisää. Voitto maksetaan sinulle 10 vuoden aikana.
Uusien tehokkaiden lääkkeiden hinnan halpenemiseen ei ole oikotietä.
“Maksajien oletettu maksuhalukkuus kerrottuna patenttisuojan ajalla sitten määrää sen, kannattaa koko tuotetta kehittää.”
Loogiselta tuntuisi, että lääkkeiden suoja-aikaa pidennettäisiin, jos halutaan enemmän uusia lääkkeitä.
Big pharman demonisoiminen on silti hieman populistista, kun asia on monimutkainen. Toki isot lääkefirmat ovat hyvä vihollinen, kun niistä kukaan ei varsinaisesti pidä.
OS:
Toisaalta alalla ei tarvittaisi mitään patentteja. Ala voitaisiin jättää patentoitavuuden ulkopuolelle. Sitä se olikin pitkään. Sittemmin on vain heitetty rahaa tuleen.
Viherinssi:
Luulenpa, että koko prosessia rajoittaa pitkälti uusien lääkkeiden markkinoitavuus. Kunnon markkinaosuutta kaappaavaa hypetystä ei saa aikaiseksi, jos tulee jatkuvasti uusia lääkkeitä.
anonyymi: “Jos sen laskutoimituksen mukaan lääke tuo enemmän kuin vie, sitä lähdetään kehittämään. Lääkeyhtiöhän olisi hölmö, jos se jättäisi tuottavan lääkkeen kehittämättä.”
Ja lääketehdas tietää etukäteen, mikä molekyyli on se tuottava? Muutenhan ei voi laskea.
Vilkaisin myös parin lääkefirman tilannetta.
GlaxoSmithKline kehitti viime vuonna 28.4 miljardin punnan liikevaihdolla 1.85 miljardin punnan voiton.
Pfizer sai 67.8 miljardin dollarin liikevaihdolla 8.257 miljardin voiton. Velkasaneeraus ei näyttäisi uhkaavan.
Pfizerin vuosikatsauksen mukaan kuvio näyttäisi olevan se, että kun jokin pienempi firma onnistuu kehittämään sopivan lääkkeen, suurempi firma ostaa sen firmoineen päivineen — näin saadaan voittokin näyttämään pienemmältä.
Lääkkeet, kuten jotkut muutkin innovaatiot ovat siitä ongelmallisia että tuottojen jakauma voi olla hyvin “epänormaali”.
Jos jollain jakaumalla ei ole olemassa äärellisiä momentteja niin miten hoidat riskien hallinnan?
Ongelma tulee siitä että yhden onnistuneen pitää kattaa kaikki epäonnistuneet tulokset plus kerätä vielä riittävä tulovirta sijoitetulle pääomalle.
Yleisen keskustelun virhe tulee siitä että tutkitaan ex-post jakaumia tuottovirroissa eikä ex-ante jakaumia. Paha kyllä ex-ante jakaumat ovat havaitsemattomia.…
Taleb sanoi hyvin että todisteiden puute ei ole puutteen todiste… 🙂
Logiikka tämän toiminnan takana on ilmiselvä. Kysynnän ja tarjonnan lain mukaan ostaja määrittää hinnalle ylärajan ja myyjä alarajan. Jos nämä eivät kohtaa, ei synny kauppoja.
Yksinkertaisesta ajateltuna on tietysti niin, että valmiiksi kehitettyä tuotetta kannattaa myydä niin kauan kuin maksettu hinta ylittää tuotteen muuttuvat kustannukset. Tämä malli ei kuitenkaan sovellu lääkkeiden tapaukseen, koska jos myyjä suostuu yksittäisen lääkkeen kohdalla odotuksia alempaan hinnoitteluun, sama tulee vastaan seuraavan lääkkeen kohdalla, koska ostaja on sama.
Tästä perspektiivistä katsottuna on ihan luonnollista, että lääkekehittäjä käyttää myyjän oikeutta olla myymättä. Kannattaa myös huomata, että muutaman vuoden kuluttua sitä lääkettä voi sitten patenttisuojan loppumisen jälkeen tehdä kuka vain — ja tekeekin, jos kyse on hyödyllisestä lääkkeestä.
Tapausta tuntematta väittäisin, että tuossa on toinen juttu takana. Vaikka lääkkeiden valmistaminen on varsin edullista verrattuna niiden kehittämiseen, se ei ole ilmaista. Yksittäisen tuotteen valmistamiseen liittyy erittäin paljon byrokratiaa ja laadunvarmistustyötä. Jos tuotetta pitäisi valmistaa hyvin vähän, se on erittäin kallista per annos.
En minäkään ole big pharman ystävä. Niillä yrityksillä on etenkin takavuosina ollut aika mielenkiintoisia liikkeitä ja tempauksia. Eniten inhoan tapahtunutta tutkimustulosten vääristelyä. Perusongelmat eivät kuitenkaan lähde näistä väärinkäytöksistä, vaan alan luonteesta.
Kumpikin ylläoleva esimerkki kertoo minusta kuitenkin vain sen, että lääkekehittäjät ja ‑tehtaat toimivat omassa toimintaympäristössään tavalla, joka on liiketaloudellisesti järkevä. Aina se toimintatapa ei ole kokonaisuuden kannalta paras mahdollinen.
Koko prosessia rajoittaa voimakkaasti lääkkeiden kehittämisen vaikeus. Uusi verenpainelääke voi pudottaa keskimääräistä yläpainetta vaikkapa 2 mmHg verrattuna vanhempiin lääkkeisiin. Minkä arvoinen tällainen lääke on? Ehkä se säästää jonkun käyttäjänsä verenkiertotapahtumalta. Tai ehkä sillä on vähäisempiä sivuvaikutuksia kuin edeltäjältään. Tai ehkä se toimii jollain käyttäjäryhmällä erityisen hyvin.
Joka tapauksessa tilanne on se, että parannus aikaisempaan on aika pieni. Oikeasti merkittäviä lääkekeksintöjä tulee markkinoille hyvin vähän.
Tarpeellisia lääkekeksintöjä on helppo keksiä. Jos joku keksisi hyvän lääkkeen rhinovirusinfektioihin (suom. räkätauti), siitä saisi aika mukavasti rahaa. Tai vaikka HSV-perheen viruksia vastaan toimiva lääkekin olisi aika hyvä. Entäpä HIV:n häätävä lääke? Tehokas lääke II-tyypin diabetekseen? Toimiva ja riittävän sivuvaikutukseton laihdutuslääke?
Vaikeampaa on kuitenkin kehittää lääkkeitä näihin tarpeisiin. Vaikka teknologiaihmisenä vihaankin ajatusta siitä, että helpot keksinnöt on jo keksitty, lääketeollisuus näyttäisi innovaatioiden vaikuttavuustasolla arvioiden olevan jossain määrin siinä tilanteessa.
En esimerkiksi ihan allekirjoita tuota malariajuttua, josta usein puhutaan. Todellisuudessa malaria-alueilla asuu niin paljon ihmisiä, että jos jokaiselta saisi pari euroa — mikä on vielä mahdollisuuksien rajoissa — sillä kyllä rahoittaisi vähän kalliimmankin tuotekehityksen.
Ja kun tilanne on tämä, lääketeollisuus tekee uusinakin lääkkeinä lähinnä pientä inkrementaalista kehitystyötä. Siitä tehdään sitten markkinoinnin menetelmillä mahdollisimman tärkeän ja suuren näköistä. Jos kakun laajentaminen tuotekehityksen menetelmillä on vaikeaa, yrityksen pitää panostaa markkinointiin.
Luettelit kyllä nykyisen markkinaehtoisen mallin huonouksia.
Mutta kuinka kova usko sinulla on, että siirtämällä lääkekehityksen suuren riskin ja korkean epäonnistumistodennäköisyyden peli firmoilta valtioille, kuvio sitten paranisi, eikä entisestään huononisi?
Ehkä voitaisiin keksiä moniakin syitä, että valtiojohtoisesti (keskusjohtoisesti) homma pyörisi vielä nykyistäkin huonommin.
Sampo Smolander:
Olisin melkein minkä tahansa tuotannon suhteen täsmälleen samaa mieltä kanssasi, mutta minusta lääkkeiden kohdalla on se merkittävä ero moneen muuhun asiaan (ainakin Euroopassa), että valtiot pitkälti jo maksavat touhun.
Ne siis joko joutuvat keskusjohtoisesti päättämään, mitä lääkkeitä korvataan ja mitä ei (jos ovat fiksuja) tai sitten antamaan tämän vallan yksittäisille lääkäreille ja maksaa tämän suht umpimähkäisen priorisaation kustannukset (jos eivät ole kovin fiksuja). Jos ne siis jo nyt päättävät, mitä lääkkeitä korvataan ja mitä ei, eli niillä on jo kriteerit sille, kuinka hyviä uusien lääkkeiden pitää olla, jotta ne korvataan, olisiko se erityisen vaikeaa, että nämä kriteerit ohjaisivat sitten sitä lääkekehitystä valtiollisessa tutkimuskeskuksessa?
Oleellinen säästöhän tässä touhussa tulisi ainakin niiden markkinointikustannusten jäädessä pois. Nythän lääkkeitä markkinoidaan lääkäreille, jotta nämä kirjoittaisivat uusia ja kalliita lääkkeitä. Ei ole mitään syytä olettaa, että tässä touhussa lääketehtaat koittaisivat antaa mitenkään objektiivista tietoa. Jos 9 tutkimusta 10:stä ei löytänyt mitään hyötyä lääkkeen käytöstä, mutta yksi löysi, niin mihinkähän noista tutkimuksista tehtaan esittelijä vetoaa lääkettä esitellessään lääkäreille?
Nykysysteemi voisi toimia jotenkin, jos lääkkeiden markkinointi suoraan lääkäreille kiellettäisiin kategorisesti. Lääketehtaiden annettaisiin rahoittaa sitä, että joku keskusjohtoinen laitos käy läpi lääkkeistä tehtyjä tutkimuksia ja järjestää sitten lääkäreille objektiivisempia koulutustilaisuuksia uusista lääkkeistä.
Samuli: Kun kaiketi murskaenemmistö tutkittavista lääkemolekyylikandidaateista pitää tutkimusten edetessä hylätä, niin jos sekä lääkekehitystä tekisi valtio että lääkkeet hyväksyisi valtio, niin eikö olisi vaara että satojen miljoonien budjetilla lääkekehitystä tehneellä valtion virastolla olisi kaiken tämän rahankulun jälkeen kiusaus julistaa edes muutama tutkimistaan lääkkeistä toimiviksi ja turvallisiksi? (Riippumatta olisivatko ne oikeasti sitä.)
Nyt kun lääkekehitystä tekevät firmat, ja lääkkeet hyväksyy valtion virasto, virastolla ei ole omaa lehmää ojassa vaan se voi — näin kuvittelen — objektiivisemmin hylätä lääkkeet jotka eivät täytä vaatimuksia.
Sampo, kuten kirjoitin, nykysysteemi voisi toimia, jos koko touhu kiertäisi valtion viraston kautta niin, että lääkkeiden käytöstä käytännössä päätöksiä tekevät lääkärit olisivat tuon viraston ohjeistamia siitä, mitä lääkkeet oikeasti auttavat, eikä mitään lääketehtaiden suoraa “esittelyä” (=markkinointia) tapahtuisi.
Kuten joku täällä jo kertoi, lääketehtaiden markkinointibudjetit ovat valtavia. Tämä kertoo juuri siitä, että ne uskovat pystyvät vaikuttamaan siihen, mitä lääkkeitä lääkärit määräävät tai miten paljon ylipäätänsä määräävät lääkehoitoja verrattuna siihen, mitä he puolueettoman tiedon vallitessa tekisivät.
Mitä tuohon sinun esittämääsi tulee, niin ei kai mikään pakko olisi siinä, että sama valtion virasto tutkisi lääkkeitä ja päättäisi niiden hyödyllisyydestä ja turvallisuudesta. Esimerkin voi ottaa vaikkapa ydinvoimasta. Suomen ensimmäinen ydinvoimala oli valtiollisen Imatran Voiman rakentama, mutta sen toimintaa valvoi valtiollinen STUK.
Samuli: No joo, mutta ydinvoima on käytännössä täysin riskitön tapa tehdä voittoa. Riittäisikö pienellä maalla resursseja pyörittää lääketutkimusta joka olisi tarpeeksi laajaa että tilastollisesti osumia (onnistuneita lääkelöytöjä) tapahtuisi tarpeeksi usein? (En osaa itse arvioida.)
Miten alasta vastaava ministeri perustelisi puuhaa, “joo, me on nyt 3 vuotta pyöritetty tätä tutkimusta nnn miljoonalla eurolla, muttei toistaiseksi olla löydetty mitään hyödyllistä”.
Sampo, ajatus olisi kai se, että lääkekehitystä tehtäisiin vähintään EU:n, mahdollisesti jopa laajemman piirin sisällä. Tämä siksi, että kaikki EU-maat ovat ihan samassa junassa sen suhteen, että älyttömän korkeat lääkkeiden hinnat maksetaan valtion kassasta (tai vaihtoehtoisesti pakollisista vakuutuksista, joka on kyllä ihan sama asia).
Juuri tällainen asia on niitä parhaita mahdollisia kansainväliseen yhteistyöhön, koska siitä saatava hyöty, informaatio, on triviaalia monistaa aivan riippumatta siitä, paljonko maita on yhdessä. Tässä mielessä nykysysteemi jopa potentiaalisesti hukkaa valtavasti resursseja. Jos kaksi lääkefirmaa kehittelee lääkettä ja toinen ehtii sitten patentoida sen vähän ennen kuin toinen, niin ensin ehtivä saa itselleen kaiken voiton ja toiseksi tullut menettää kaiken panostamansa.
Juuri tämä “winner takes all” ‑asetelma on minusta muutenkin ongelmana IP-asioissa. Sen lisäksi, että se johtaa yllä kuvatun kaltaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, niin se johtaa myös siihen, että varmuuden vuoksi patentoidaan kaikki mahdollinen, vaikkei edes olisi tarkoitus niitä kaikkia asioita toteuttamaan todellisuudessa.
Olet ihan oikeassa siinä, että julkisin varoin tehtävässä tutkimuksessa on omat ongelmansa sen suhteen, miten touhun edistymisestä palkitaan ja edistymättömyydestä rangaistaan. Itse en tähän oikein keksi muuta yleislääkettä kuin sen, että luotamme siihen, että lääkkeitä kehittävien tutkijoiden tieteellinen ambitio ajaa heitä tekemään mahdollisimman korkeatasoista tutkimusta siinä, missä kaikessa muussakin julkisin varoin tehtävässä tieteellisessä tutkimuksessa.
Tässä on vaikea nähdä ongelmaa, koska patentointi tapahtuu varhaisessa vaiheessa, ennen kuin firma on ehtinyt panostaa siihen kovinkaan paljon. Häviäjä toki jää nuolemaan näppejään, mutta niin se vain on. Tilanne olisi toinen, jos kyse olisi innovaatiosta, johon kumpikin on panostanut satoja miljoonia.
Aikainen patentointi on monella tavalla hyödyllistäkin. Se pakottaa kehittämään nopeasti, ja se toisaalta myös jakaa kehityssuunnista tietoa nopeasti. Patenttijärjestelmähän on tietyllä tavalla palkkiojärjestelmä: “Jos kerrot, mitä teet, saat siihen vähäksi aikaa yksinoikeuden.”
Järjestelmä siis kannustaa avoimuuteen ja nopeaan kehittämiseen. Lisäksi se mahdollistaa suuren panostuksen tuotekehitykseen takaamalla yksinoikeuden. IPR-kleptokratiassa ei juuri kannattaisi kehittää, tai kehitys kannattaisi ainakin suunnata mahdollisimman huonosti monistettaviin innovaatioihin. Tämä ei olisi mitenkään tangentissa teknologian tehokkaan kehittämisen kanssa.
Viherinssi, jos se pätee, että on halpaa kehittää lääke sille patentin asteelle, mutta siitä eteenpäin meno on kallista, niin minusta tämä kannustaa siihen, että lääketehtaiden kannattaa patentoida hirvittävä määrä vähänkin sellaiselta lääkkeiltä vaikuttavia molekyylejä, jotka voisivat kilpailla heidän jo markkinoilla olevien tuotteiden kanssa ja jättää kehitystyö siihen.
Suurin uhkahan lääkkeestä patentin tuoman monopolin ansiosta rahan nyhtämiselle on se, että joku toinen kehittää vastaavan tai hitusen paremman lääkkeen. Siihen, ettei näin käy, kannattaa siis patentin omistavan lääketehtaan uhrata paljonkin resursseja. Ja tämä on kaikki täysin turhaa ja vain hidastaa kehitystä, koska sehän ei itse ryhdy siihen kehitystyön kalliiseen vaiheeseen niiden suojapatentoitujen molekyylien suhteen, koska se ei ole sille itselleen taloudellisesti kannattavaa.
Suurin käytännön este ja kustannustekijä aiheutuu turvallisuusnarkomaniasta ja halusta rahastaa ryhmäkanteilla. Jos asperiini, keksittäisiin tänään, se ei koskaan saisi myyntilupaa kipu- ja kuumelääkkeenä. Sama pätee digoksiiniin, parasetamoliin ym. ym.
Jos lääketehtaalla on johonkin vaivaan lääke X markkinoilla, sen ei kannata protektiivisesti patentoida mitään suojatakseen kyseistä lääkettä. Kilpailijalla menisi kuitenkin niin kauan saada oma lääkkeensä markkinoille, että lääkkeen X patenttisuoja on jo rauennut. Pitkä tuotekehityssykli ja lyhyt hyödyntämisaika tekee perässäjuoksemisesta kuitenkin vaikeaa.
Toinen juttu on se, että ei ole ihan helppo keksiä uusia lääkeaineita. Patentoinnin taustalla on ihan merkittävä määrä alustavaa työtä, jolla haravoidaan sopivia kandidaatteja. Ihan pelkästään paperitöillä tuskin päästään juuri mihinkään.
Ei silti, ihan varmasti joskus käy niinkin, että lääketehdas patentoi jotain melko lupaavaa ja jättää sen hyödyntämättä. Tämä ei kuitenkaan ole mikään merkittävä kehityksen hidastaja.
Ja tietysti niinkin, että jos jollakulla on esittää jokin innovatiivisuudella ja yleiselle kehitykselle hyödyllisempi systeemi kuin patenttijärjestelmä, niin kannattaa avata suu.
Catilina: “Jos asperiini, keksittäisiin tänään, se ei koskaan saisi myyntilupaa kipu- ja kuumelääkkeenä. Sama pätee digoksiiniin, parasetamoliin ym. ym.”
Niin varmaan. Olet ilmeisesti itse keksinyt tämän.
Olisin tästä itsekin kiinnostunut noin yleisellä tasolla, mutta erityisesti juuri näiden lääkkeiden kohdalla tilanne on minusta erilainen kuin muilla aloilla. Syynä tähän on se, että lääkkeiden käytön maksaa ennen kaikkea veronmaksajat, eivät “markkinat”.
Tällöin minusta keskitetymmät julkisesti pyöritetyt ratkaisut voivat oikeasti tulla järkevimmiksi kuin yksityiset patentteihin perustuvat. Lääketehtaalle on kannattavampaa kehittää lääke, joka auttaa sairauden X oireisiin, mutta sitä pitää sitten käyttää vuosikausia, kuin lääke, joka estää X:n syntymisen, koska tällä jälkimmäisellä ei pysty rahastamaan yhtä hyvin. Etenkään patentin loppumisen jälkeen ei jälkimmäisellä pysty rahastamaan enää juuri lainkaan, mutta edellisellä voi hyvinkin jatkaa rahan tahkoamista. Terveydenhuoltojärjestelmille taas jälkimmäiset lääkkeet olisivat paljon tervetulleempia, koska säästäisivät valtavasti X:n muuhun hoitoon meneviä resursseja.
Kuten huomaamme, todella uusia, innovatiivisia ideoita on hyvin vähän. Kuitenkin pyörä on edelleenkin vaan hyvä väline.
Yksi asia, jota tässäkään keskustelussa eivät muut kuin Catilina ole tuoneet esille, ja hänkin vain hieman sivukautta: Noista lääkkeiden kehityskustannuksista on 50–90 prosenttia asianajajien palkkioita ja erilaisia oikeusturvavakuutuksia.
Molekyylien kehittäminen on suhteellisen halpaa ja helppoa nykypäivänä. Lisäksi uuden molekyylin ominaisuuksien tutkiminen simulaatioilla on jo nykyään ihan arkipäivää niin, että ennen kuin sitä on edes syntetisoitu, tiedetään aika paljon sen ominaisuuksista. Kustannuksia kertyy siinä vaiheessa kun ihmiskokeita aletaan tehdä, ja silloin alkavat asianajajien kellot tikittää. Siinä vaiheessa kun ensimmäiset pillerit on saatu ulos, kustannuksista on kertynyt vasta muutama prosentti. Puhutaan siis miljoonista, toki, muttei miljardeista.
Ja ne loput kustannukset ovat ihan puhtaasti oikeusjärjestelmän ja mainitun “turvallisuusnarkomanian” tuotteita. Sitä sitten korjataan patenteilla, eli yksinoikeuksilla? Minusta tämä systeemi on täysin kiero.
Tällä TED-videolla Ben Goldacre ensin heittää vähän vitsiä puoskareista, mutta loppupuolella selittää miten isot firmat ovat huijanneet lääketutkimuksissa: http://www.youtube.com/watch?v=h4MhbkWJzKk