Tapasin eduskunnan kuppilassa juuri työnsä lopettaneen Tapani Töllin, joka oli kovin eri mieltä uuden hallituksen kuntauudistushankkeista: eri mieltä enemmänkin kuin vain viran puolesta opposition edustajana. Hänen korvaansa oli tarttunut uuden kuntaministeri Henna Virkkusen lause, jonka mukaan kuntien lukumäärä tulee olennaisesti laskemaan.
Kuntauudistus tehdään kuten hallitusneuvotteluissa sovittiin, mutta katson silti oikeaksi vilkuilla vaihtoehtoja. Kun päätetään jotain, on hyvä tietää, mistä vaihtoehdoista luovutaan.
Virkkusen lause viittaa ehkä erheellisesti siihen, että olennaista olisi lakkauttaa syrjäseutujen pieniä kuntia. Niitä nimittäin on ylivoimaisesti eniten, joten kuntien lukumäärän voimakas karsiminen koskee niitä. Se ei kuitenkaan ole eikä voi olla kuntauudistuksen keskeinen sisältö. Olennaista on yhdistää kaupunkiseudut – tavalla tai toisella. Olimme itse asiassa samaa mieltä, että kuntauudistuksen tavoitteet saavutettaisiin lakkauttamalla 30 kuntaa – kunhan me saisimme valita ne. Emme tosin testanneet, osuisiko valintamme samoihin, mutta luulen, että molempien listalla olisi monta yhteistä tulevaa entistä kuntaa.
Näiden sysmien ja padasjokien yhdistämisestä isompiin ei synny mitään säästöä. Pikemminkin voi koitua menoja, kun pienten kuntien talkoohenki katoaa. Sen sijaan nykysäännöillä näiden itsensä kannalta yhdistyminen voi olla välttämätöntä, koska ne eivät selviä sosiaali- ja terveydenhoidon menoista. Voisi myös muuttaa sääntöjä. Hallitusohjelman mukaan (oma tulkintani) ne voisivat ostaa terveyspalvelut kapitaatioperiaatteen mukaan suurkunnalta.
Yhtä mieltä olimme siitä, että olennaista olisi lakkauttaa talouskilpailu kaupunkiseutujen sisältä. Sen voi tehdä joko kuntaliitoksin tai aluekuntamallin avulla – erityisesti, jos aluekunnan vastuulla olisi verojen kerääminen ja huolehtiminen kalliista sosiaali- ja terveystoimen menoista. Ei tarvitsisi kilpailla hyvistä veronmaksajista eikä sysiä hengityshalvauspotilaista naapurikuntiin.
Huomattakoon, että jos kilpailu veronmaksajista loppuisi, hyvät työpaikat voisivat klusteroitua tehokkaammin. Helsinki ei yrittäisi kynsin hampain pitää kiinni yrityksistä., joiden paras sijaintipaikka saattaisi olla Espoon puolella. Kaupunkirakenteen osalta kerrostalot sijoittuisivat ydinkaupunkiin ja omakotialueet väljemmille paikoille – kuten järkevää olisikin. Helsinki kaavoitettaisiin olennaisesti tehokkaammin.
Tuo aluekuntamalli olisi minusta paras ratkaisu, mutta kun sillä ei ole enemmistöä niin ei ole. Jotain on tehtävä ja olkoon se sitten toiseksi paras ratkaisu, työssäkäyntialueiden kokoiset suurkunnat. Helsingin seudulla melkein puolentoista miljoonan asukkaan kunta olisi kuitenkin vähän iso. Tässä aluekuntamallia tulisi harkita, mutta siis sen veronkanto-oikeuden kanssa.
Ei kyllä tule kuntauudistuksesta kovin suosittua, ellei jotain lähidemokratiaa synnytetä.
Minulla ei ole monia odotuksia nykyiselle hallitukselle, mutta toivon että tämän saatte hoidettua kuntoon.
Kilpaillaan siis kaupunkiseutujen välillä, ei niiden sisällä.
En betänklig brist (ev. en felplacering) i regeringsprogrammet är att det inte talas om riktig demokrati i samband med kommunreformen.
Med riktig demokrati menar jag att man verkligen låter nya grupper få makt. Hörande är bra, men det är inte det samma som att faktiskt sprida makt. Om medborgaren hörs, med hur avancerade metoder som helst, men ingen lyssnar, så är det + – 0, ur demokratisk synvinkel. Det blir aldrig en bra diskussion mellan två parter om båda vet att i slutändan så är det alltid den ena parten som suveränt fattar besluten.
Genom ett dylikt system undergräver man demokratin. Man lurar folk att engagera sig men deras engagemang leder ingen vart.
Jämför Österbys förslag om att byta kommun – och hur Vörå har ”lyssnat” på folket.
Tämä lähidemokratia onkin mielestäni kuntauudistuksen tärkein yksittäinen asia. Jos ei ole kuntaa, on paikallisia asioita ajamassa ainoastaan itse itsensä nimittäneitä kyläyhdistyksiä ja yhden asian liikkeitä. Demokraattisella menettelyllä saadaan parempi tieto paikallisista näkemyksistä ja ajatuksista.
Valitettavasti asiassa on myös puoluepoliittinen puolensa. Keskusta on valtapuolueena maaseudulla – tai oli näihin vaaleihin asti. Jos kuntia yhdistetään, keskustan hallitsemien kuntien määrä pienenee. Toisaalta maaseutukuntien yhdistäminen kaupunkitaajamiin syö vasemmiston valtaa, kun demareiden ja vasemmistoliiton suhteellinen osuus vähenee. Voittajana on porvarillinen puoli kokonaisuudessaan eli käytännössä vihreät ja kokoomus. Perussuomalaisten kannatuksen muutoksista on todella hankala sanoa mitään.
Vaasa ja Vähäkyrö päättävät maanantaina kuntaliitokseta (menee kevysti läpi – Vähäkyrö on aivan kuralla taloudellisesti eikä KePulla enää ole enemmistöä). Tähän asti on ollut vähän epävarmaa valtioneuvoston suhtautuminen kun KePulainen ministeri tulkitsi lakia niin, että pitäisi olla yhteinen maaraja. Laki ei sitä edellytä ja kaikki muut lain vaatimat edellytykset täyttyvät kirkaasti, joten eiköhän se siitä.
Suurin ongelma Vaasassa on ruots. enemmistöinen Mustasaari jonka kunnantalo on 4 km päästä Vaasan Kaupungintalolta. Heidän separatistipomonsa pelkää kovasti (itkee lehdissä), että nyt niitä viedään Vaasan syliin ja kaivaa taas taisteluhautoja.
Mustasaarella ei ole edes omaa uimahallia, puhumattakaan kultturipalveluista. Mutta kovasti porskuttaa kasvavin verotuloin kun on tarjonnut halvalla isoja OK-tontteja energiateollisuutemme hyväpalkkaisille duunareille… RKP:n on raskasta menettää yksipuoluevaltansa ( vaikka Mustasaaressa on enemmän suomenkielisiä kuin Vaasassa ruotsinkielisiä). Kyllä tähän joku tolkku täytyy saada ilman ”himmeleitä”.
Oletko koskaan pohtinut, mitä muita mahdollisuuksia on vähentää kuntien kilpailua veronmaksajista kuin kuntarajojen poisto. Minusta ongelma ei ole pelkästään maantiede, vaan myös palveluiden rahoitussysteemi. Sairaanhoidon siirto valtiolle olisi eräs kuntien kilpailua vähentävä tekijä. Myös sosiaalipuolella olisi paljon valtiolle kuuluvia tehtäviä. Esimerkiksi sinun usein esille tuomat kuntien rasituksena olevat ”sosiaalitapaukset” eli sellaiset asukkaat, joita mikään kunta ei halua asukkaiksi.
Kunnallisvaalien äänestysprosentit ovat varsinkin kaupungeissa surkean pienet, se osoittaa että lähidemokratia ei ihmisiä oikeasti kiinnosta. Käytännössä ”lähidemokratia” on synonyymi nimbyilylle, josta olisi hyvä päästä eroon.
Synkiö,
lähidemokratia on paljon muutakin kuin nimbyilyä. Se on aivan todellista paikallisten tapojen ja käsitysten soveltamista yhteisten asioitten hoitoon. Hyvän esimerkin voisi saada ympäristönhuollon alalta: mikä on hyväksyttävä omakotitontin siisteyden aste? Miten huleveden virtaus tontilta toiselle on hoidettava? Näistä päättää kunnan ympäristölautakunta. Asiat ovat maalaisjärjellä hoidettavia, mutta niissä tulevat esille nimenomaan paikkakuntakohtaiset kulttuurierot.
Esimerkiksi eräässä hyvin tuntemassani maaseutukaupungissa ympäristölautakunta jakoi pienen naapurikunnan tultua liitetyksi tähän kaupunkiin toistakymmentä kehotusta pihapiirin siistimiseksi. Oliko kyse siitä, että vuoden vaihtuessa pihapiirit olivat muuttuneet siivottomiksi? Ei. Sen sijaan liitosalueelle tuotiin naapurikaupungin tiukempi käytäntö. Se, mitä oli pidetty pikkuisessa maalaisukunnassa sopivana kaava-alueen ulkopuolella, ei ollut kaupunkiliitoksen jälkeen enää sopivaa. Oikein vai väärin? En tiedä, sillä en ole noita pihapiirejä kiertänyt.
Vastaavia tilateita on paljon. Juuri pienissä kunnissa lähidemokratia toimii, sillä kunnalliset luottamuselimet käsittelevät pieniäkin sosiaali-, sivistys- ja ympäristötoimen asioita, jotka isommassa kunnassa jäävät asiantuntijavallan piiriin.
Pääkaupunkiseudun kuntien yhdistäminen edellyttäisi vähintäänkin kaavoitusmonopolin purkamista.
Pitkään on ollut kommentteja, että kuntaliitokset pitää olla vapaaehtoisia. Mitä jos nyt puhuttaisiin vapaaehtoisesta lähidemokratiasta.
Voihan sitä kuka tahansa perustaa kaikenlaisia kaupunginosayhdistyksiä ja kyläseuroja niin paljon kuin sielut sietävät.
Kuntien ”vapaa” kilpailu hyvistä veronmaksajista ei ole poliittisesti realistinen vaihtoehto. Siitä huolimatta, miksi tämä olisi huono vaihtoehto? Lopputulemana olisi joko joukko ”optimaalisia” kuntia, jotka pystyvät tuottamaan valtion vaatimat palvelut tai joukko kuntia, joissa olisi eriasteiset palvelut riippuen veronkertymästä. Jos muutto kunnasta toiseen olisi mahdollista ilman mitään rajoituksia (ts. kansalaiset olisivat tasavertaisia), mikä ongelma tässä on?
Hallitusohjelma näyttää tosiaan siltä kuin sitä olisi joku komitea pyöritellyt pari viikkoa. Erilaisia tulkintoja ympäripyöreistä muotoiluista löytyy varmasti useita. Kuntauudistuksen tavoitteistakin tuntuu olevan jo monta tulkintaa. Sadan kunnan tavoiteraja tämän vaalikauden aikana mainittiin jo.
Jos keskeinen tavoite on estää hyvien veronmaksajien haaliminen ja kuluja aiheuttavien hyljeksiminen, niin kuntien yhdistely ja aluekunnat siirtävät ongelman vain toiselle tasolle. Helsingin seudulla yhdistely voisi toki poistaa joitain alueen nykyisten kuntien välisiä kiistoja, mutta laajemmassa perspektiivissä lopputulos olisi tietenkin se, että nyt isommat alueet kilpailisivat keskenään. Helsingin seutu voisi edelleen haalia itselleen Suomen rikkaimmat veronmaksajat ja jättää mummot maalaiskuntien murheiksi.
Tilanne olisi ehkä nykyistä helpompi vain siinä mielessä, että nyt Helsingin naapurikunnat olisivat sen verran Helsinkiä heikompia, että ne eivät voisi kilpailla Helsingin kanssa. Suur-Helsinki saattaisi pitää vähäosaisistaan vähän nykyistä parempaa huolta, koska sen asema olisi niin vahva, että sen ei tavitsisi jokaista senttiä laskea.
Kuntajärjestelyitä fiksumpi ratkaisu olisi se, että yksittäiset kunnat järjestäisivät asukkailleen vain perusterveydenhoidon, koulutuksen jne, ja valtio vastaisi hengityshalvauspotilaiden ja yliopistojen kustannuksista. Samoin olisi järkevää jos valtio maksaisi kunnille kiinteän summan per asukas, per koululainen jne, jolloin kilpailu rikkaista asukkaista vähenisi.
Jo nyt valtio tasaa kuntien tuloja, joten siirtyminen kiinteisiin summiin vain yksinkertaistaisi ja selkeyttäisi nykyistä käytäntöä. Ja tavoite kai on, että nuo peruspalvelut tarjotaan kaikille kansalaisille jokseenkin saman tasoisina, siitä riippumatta asuuko Helsingissä vai jossain peräkylässä. Kunnilla säilyisi verotusoikeus, mutta sitä käytettäisiin enemmän investointeihin kuin peruspalveluiden tuottamiseen. Jos kilpailu rikkaista asukkaista halutaan kokonaan lopettaa, kunnallisveron pitää liikkua pääveron suuntaan (vaatisi kai vastaavan köyhimpiä tukevan korjauksen valtion verotukseen).
Suuret kaupunkikunnat mahdollistaisivat siis tilanteen, jossa ne kuorivat edelleen kermaa, mutta vähemmällä riitelyllä alueen kuntien kesken. En tiedä onko tämäkään malli koko valtakunnan kannalta paras ratkaisu.
Pienten kuntien kohdalla kuntauudistukset ovat aika turhia joka tapauksessa. Kustannussäästöjä ei taida tulla. Homma vain aiheuttaa turhaa sekoiilua hallinnossa ja vähentää paikallisdemokratiaa ja mahdollisuutta päättää asioista paikallisesti omien tarpeiden mukaan.
Ehkä hallituksella olisi oleellisempaakin tekemistä kuin pyöritellä näitä puolipakkoliitoksia vaalikaudesta toiseen. Useimpien pientenkin kuntien talous toimii ihan ok peruspalveuiden tuottamisessa, eikä niillä ole mitään todellisia tarpeita kutarakenteiden muutoksiin.
Erastotenes kysyy vaihtoehtoja epäterveen kilpailun suitsimiseen. Ne tuppa olemaan sitä että viedään kunnalta tehtävät eli valta, joko valtiolle tai sitten jollekin aluehallinnolle.
Jos viedään valtiolle niin tulee näitä toinen päättää ja toinen maksaa tilanteita, jos esimerkiksi erikoissairanhoito on valtiolla mutta perusterveydenhoito kunnilla niin erikoislääkäripalveluiden tarve kasvanee räjähdysmäisesti. 🙂 Ihan sama sosiaalitoimen ja terveydenhuollon rajapinnassa. Tähän ei ole varaa, tulee jo vaikkapa liikennepuolella ihan tarpeeksi kalliiksi.
Toinen vaihtoehto on se että perustetaan seutuhallinto jolle viedään luontevat tehtäväkokonaisuudet, eli käytännössä lähes kaikki kunnan tehtävät, sille annetaan verotusoikeus ja sille valitaan seutuvaaleilla valtuusto. Tämä on käytännössä melkein sama asia kuin kuntien yhdistäminen, mutta jos siitä joku tulee iloiseksi että on vielä senkin jälkeen kaupunkeja joidenka valtuustot äänestää jostain päiväkodin seinän väristä, niin mikäs siinä.
Vrt. Kauniainen. Hyvien liikenneyhteyksien varrella oleva espoolainen asuinalue, jossa on hyvät palvelut ja matala veroprosentti. Mikseivät kaikki vantaalaiset muuta sinne?
Muutto kunnasta toiseen on nytkin mahdollista lähes ilman rajoituksia. Siis jos vain taskusta löytyy riittävästi rahaa siihen.
Kunnat eivät ole verotuloiltaan samassa asemassa, eivätkä ne ole maantieteellisesti samassa asemassa kilpailemaan niistä verotuloista. Onko Posiolla samanlaiset mahdollisuudet kilpailla veronmaksajista kuin Kauniaisilla? Kilpailussa on se paha puoli, että siinä on voimakas positiivinen takaisinkytkentä.
Palvelukilpailukin on utopiaa. Kunta A tunnetaan hyvistä kouluistaan, joten hyviä kouluja kaipaavat hyvin toimeentulevat perheet muuttavat sinne. Kunta B tunnetaan hyvistä vanhuspalveluistaan, joten vanhukset muuttavat sinne.
Paitsi että mikään kunta ei tietenkään haluaisi sellaisia asukkaita, jotka ovat nettomenoja nyt ja tulevaisuudessa. Vanhuspalveluihin panostaminen toisi kuntaan vain kalliita kustannuksia.
Jos meillä on nykyisenkaltainen kuntajärjestelmä, se toimii vain sillä, että valtio pakottaa tarjoamaan saman palvelupaletin joka paikassa. Sen jälkeen valtion on yritettävä vahtia sitä, että asiat tehdään tehokkaasti. Ja sitten valtion pitää vielä jakaa rahat niin, että homma toimii. Ja vielä vahtia perään, että kunnat eivät tee liikaa kiusaa toisilleen maankäytössä ja liikenteessä.
Tämän jälkeen voidaan sitten kysyä sitä, ovatko kunnat tehokkain tapa hoitaa ne asiat, joista kunnat nykyään vastaavat. Tuskin.
Jos kaupunkiseutuja yhdistetään ja maaseutukunnat jäävät nykyisen kokoisiksi, voi edessä olla tilanne että Suomen suurin kunta on asukasluvultaan 10 000-kertainen pienimpään verrattuna. Mahtaako sama lippalakki mahtua molemmille, vai pitäisikö lainsäädännössä siirtyä takaisin siihen, että isoilla kaupunkikunnilla ja pienillä maaseutukunnilla olisi vähän erilainen asema, oikeudet ja velvollisuudet?
sosiaali- ja terveyssektorin menot eivät laske kuntia yhdistämällä. Nuo menot voivat olla korkeat tai matalat kuntakoosta riippumatta. Suurissa kunnissa ne vain tuppaavat olemaan kaikkein korkeimmat.
Maailmalla on tehty lukuisia tutkimuksia optimaalisesta kuntakoosta ja kuntien tehtävistä riippumatta optimaalikoko on universaalisti 30-40 tuhannen asukkaan kunnat.
Tuossa kuntakoossa toteutuu myös kuntien perimmäinen tarkoitus eli lähidemokratia.
Jos sairaanhoito maksaa liikaa kannattais miettiä ihan uusia rataisuja. Yksityistäminen olisi näistä järkevin. Eduskunnan päättämät palvelut joita jokaisen kunnan täytyy tarjota on melko älyvapaa kehitelmä.
Antakaa kunnille päätösvalta siitä mitä palveluja tarjoavat ihmisten rahoilla niin maailmasta tulee paljon aurinkoisempi.
haluaisin kyllä.nähdä tutkimuksen, joka löytää kunnille optimikoon, joka on riippumaton kunnan tehtävistä.
Mörrimöykky,
tässä on aika iso ongelma, koska muutto kunnasta toiseen ei ole mahdollista ilman rajoituksia. Laillisia esteitä muutolle ei ole, mutta eivät ihmiset ole halukkaita tai valmiita repimään itseään irti kotiseudustaan, työpaikastaan ja sosiaalisesta verkostaan vuosittain sen mukaan, mikä on taloudellisesti optimaalista kunnallisten palvelujen saatavuuden näkökulmasta. Asuinpaikkamarkkinat eivät ole ”tehokkaat” taloustieteellisessä mielessä.
Eikä tällainen ihmisten totaalinen juurettomuus olisi optimaalista yhteiskunnallisestikaan, vaikka se olisikin tehokasta jossain rajatussa merkityksessä. Monet yritykset tarvitsevat työvoimaa, joka on sitoutunut jollekin paikkakunnalle. Samoin yhteiskunnassa on suurehko määrä tehtäviä, jotka on hoidettava välttämättä jollain tietyllä paikkakunnalla: esim. poliisi ja rajavartiointi. On selvää, että näiden töiden tekijöillä on oltava samat oikeudet julkisiin palveluihin kuin muillakin.
Kolmantena seikkana on huomattava, että tietylle paikkakunnalle sitoutunut väestö on isänmaan ja yhteiskunnan perusrakenneosa. Juuri kiinteä yhteisö luo sen pohjan, jolta nousee maanpuolustustahto ja tahto rakentaa yhteistä, ei vain yksilökohtaista hyvinvointia.
Yhdysvalloissa ollaan oltu siinä mielessä juurettomia, että väki muuttaa herkästi työ perässä. Tästä voi olla monta mieltä, mutta talouteen se on tuonut dynamiikkaa. Nyt kun asuntojen hinnat ovat laskeneet, muuttohalukkuus on laskenut, koska asunnon joutuisi myymään tappiolla. Uusikin asunto olisi halvempi, mutta asuntolainan vakuuden kanssa on ongelmia.
Kansanvallalla ja paikallisen tason yhdistystoiminnalla on paljon yhteistä, mutta yksi olennainen ero: Paikallinen kyläyhdistys ei voi pakottaa minua mihinkään. Julkinen valta voi. Jos minun tontiltani juoksee hulevettä naapurin pihaan kohtuuttomassa määrin, voi kunnan ympäristölautakunta teettää minun kustannuksellani ojan. Ulosottomies varmistaa, että kustannukset tosiaan menevät pussistani. Ja poliisi laittaa minut rautoihin, jos yritän estää töiden teon. Kyläyhdistys voi vain paheksua. Siinä on aika iso ero.
Lähidemokratia tarkoittaa sitä, että julkista valtaa käytetään lähellä tavallista ihmistä. Joku hoitaa nuo hallintotehtävät joka tapauksessa. Kysymys on siitä, valitseeko lautakunnan miljoonaa ihmistä edustava kaupunginvaltuusto vai 5000 ihmistä edustava kunnanvaltuusto.
Heikki, nuo yhdistykset ja seurat ovat osa kolmatta sektoria, jonka valta on olematonta.
Valta ja verotusoikeus kulkevat käsi kädessä. Kyllä minua huolestuttaa noissa suunnitelmissa paikallishallinnon mureneminen ja verokirstun siirtyminen aina vain kauemmas tavallisesta kansalaisesta.
Seuraavassa eräs naftisti kolme vuotta vanha teksti. En ole vielä löytänyt syytä muuttaa mieltäni.
= = =
Melkein kaikissa ”vaalikoneissa” kysytään, pitäisikö YTV-kaupungit yhdistää? Tekee mieli ulvahtaa, että kysymys on väärin asetettu ja vajaa! Samaan aikaan kuuluisi kysyä: pitäisikö nykyiset mammuttikunnat pilkkoa nykyistä pienemmiksi oman mittakaavansa asioissa itsehallinnollisiksi “lähikaupungeiksi” (tai kaupunginosiksi, pienkaupungeiksi – ihan miten haluatte). Sitten voisin tyynin mielin vastata kumpaankin kysymykseen KYLLÄ. Näinhän suurkaupunkeja maailmalla yleensä hallitaan.
Tästä aiheesta – sen kummastakin ulottuvuudesta: yhdistämisestä ja paloittelusta – tarvitaan avointa ja kiertelemätöntä keskustelua. Esitän muutaman ajatuksen:
(1) Helsinki, Espoo ja Vantaa eivät ole “juuri sopivan kokoisia” yhtään mihinkään.
(2) Suurin ongelma on näiden kaupunkien välinen repivä kilpailu, joka on väistämätön seuraus niiden yhteenkasvamisesta. Kaiken aikaa kilpaillaan yritysten pääkonttoreista, hyvistä veronmaksajista jne. Ja yritetään sysiä pois huonoja veronmaksajia, vaikka sitä ei kehdata sanota ääneen.
(3) Tarvitaan seutuhallinto, jolla on oma suorilla vaaleilla valittava valtuustonsa. Tässä ei saa olla mutkia eikä kiintiöitä – ei ainakaan siirtymäajan jälkeen. Ei siis erillisiä vaalipiirejäkään. Vain tällä tavoin on ylipäänsä mahdollista, että joskus meillä on poliitikkoja, jotka keräävät äänensä koko alueelta ja tuntevat edustavansa koko aluetta.
(4) “Lähikaupungeilla” puolestaan on tällöin omat valtuustonsa, jotka kyseisen alueen asukkaat valitsevat sen alueen ehdokaslistoilta.
(5) Seutuvaltuusto päättää suurista asioista: maankäytön, liikenteen ja yhdyskuntahuollon peruslinjoista, asuntopolitiikasta jne.
(6) Lähivaltuustot päättävät yksityiskohtaisesta maankäytön suunnittelusta (detaljikaavoista), paikallisesta järjestö- ja kulttuuritoiminnan tuesta, mahdollisesti terveysasemista, kouluista, päiväkodeista…
(7) Seutuhallinto kerää verot ja jakaa suurimman osan verotuloista jonkin ennalta sovittavan periaatteen mukaan lähikaupungeille. Jotta viimeksi mainitut eivät olisi pelkkiä keskustelukerhoja, niillä siis tulee olla rahaa muuhunkin kuin yhteen puistonpenkkiin tai ”meidän-kylä-päivän” ilmapalloihin.
(8) Seutukunnan laajentamisesta YTV-aluetta suuremmaksi (Kirkkonummi, Vihti, Nurmijärvi, Tuusula, Kerava, Järvenpää, Sipoo…) kannattaa neuvotella heti kättelyssä, mutta tähän ei pidä juuttua pitkäksi aikaa – tästä ei saa tulla veruketta asian pitkittämiselle.
(9) On alusta lähtien suunniteltava myös joustavia yhteistyömuotoja niiden naapurikuntien kanssa, jotka eivät – ainakaan vielä – halua suoranaisesti liittyä “seutuhallinto-suurkaupunkiin”.
(10) Lähikaupungit voisivat olla vaihtelevankin kokoisia, kunhan niillä on helposti ymmärrettävä alue ja jollakin tavoin oma ilmeensä. Kiehtovalta tuntuisi “rakentaa” lähikaupungit kirjastojen ympärille.
(11) Tärkeätä on, ettei kumpikaan hallintotaso – seutu-suurkaupunki tai lähikaupunki – pysty mielin määrin tekemään kiusaa toiselleen. Sen takia niillä täytyy olla selvästi määritellyt tehtävät ja erilliset käyttövarat.
(12) Historiallisia kokonaisuuksia taikka tunteenomaisia sidoksia ei millään tavalla tarvitse heikentää. Kotiseutuyhdistykset saisivat kernaasti vaalia vaikkapa ikiaikaisen Espoon tai väliaikaisen Huopalahden pitäjän muistoa.
(13) Myöskään nykyisten kuntien hallintorutiineja ja atk-järjestelmiä ei kukaan pakottaisi yhdistämään yön yli. Käytäntöjen yhdistäminen ja yhteensovittaminen vain tulisivat todennäköisesti helpommiksi.
(14) Lähikaupunkien keskinäinen yhteistyö olisi täysin sallittua: esim. Leppävaara ja Pitäjänmäki voisivat niin halutessaan vallan mainiosti yhdistää (näitä tai noita) paikallisia toimintojaan, vaikka Matinkylä, Kauklahti ja Kontula hoitaisivatkin homman ihan toisin.
(15) Eikö tämä olisi federalismia parhaimmillaan? ”Lähellä ihmistä” mutta jotain jöötä kuitenkin.
= = =
Tämä oli hiottu versio Helsingin Sanomien ”Perässähiihtäjä”-blogiin lähettämästäni (ensimmäisestä) kommentista (niitä on siellä muutama lisääkin):
http://www.villekomsi.net/seutu.php
= = =
Lisäys tänään:
Seutuhallintokaavailussa Uudenmaan liiton sekä maakunnan laitojen asema muuttuisi aika kummalliseksi. On aivan ymmärrettävää, että U-maan liitto vastustaa kiihkeästi seutuhallintoa, joka tekisi mainitun liiton lähes merkityksettömäksi.
Minun puolesta seutuhallinto — jota kipeästi tarvitaan — voitaisiin vaikkapa rakentaa Uudenmaan liiton pohjalle, niin että eläkevirat säilyvät, jos tämä on ratkaisun ehto. Päätöksenteon (Helsingin seudun osalta) pitäisi kuitenkin muuttua epäsuorista suoriin seutuvaaleihin perustuvaksi. Ja verotus tuolla varsinaisella seutualueella (työssäkäynti- jne. alueella) pitäisi siirtää jäsenkunnilta seudun tehtäväksi.
Joka tapauksessa tarvitaan (a) jokin järkevä neuvottelu- ja yhteistyömalli niihin laitakuntien kanssa, jotka eivät ainakaan vielä tunne kuuluvansa yhteiseen kaupunkiseutuun eivätkä tarvitse ”täysjäsenyyttä”, (b) jokin järkevä neuvottelu- ja yhteistyömalli sellaisten naapuri-kuntien kanssa, jotka oikeastaan ensisijaisesti kuuluvat johonkin muuhun vaikutuspiiriin mutta joiden kanssa silti voi olla paljonkin yhteisymmärrystarvetta, esimerkkinä vaikkapa Riihimäki, sekä (c) jonkinlainen hahmotelma tai käsitys ”tulevista nykymaakunnista” eli vaikutuspiirien (talousalueiden) rajoista.
Ei näet tunnu kovinkaan fiksulta, jos vaikutuspiirien rajoilla syntyy kovin repaleisia ja oikullisia ”suuntautumisia”, jotka syntyisivät sattumanvaraisista syistä ja muistuttaisivat Keski-Aasian karttaa.
Artturi B. saattaa nyt sanoa, että sehän juuri on optimaalista ja mainiota. Voi se jossakin suhteessa ollakin — ehkäpä kulttuuripuolella — mutta ei välttämättä kaikissa suhteissa.
Enkä minä helsinkiläisenä haluaisi koskaan nielaista Turkua ja Tamperetta. Jotain pieteettiä pitää olla.
Se kai tuossa nyt on epäselvintä, että sovittiinko niiden hyvin arvattavissa olevien 30 kunnan yhdistämisestä keskuskuntiin vai ei. Eli tehdäänkö se vaikka vasten kyseisten kuntien tahtoa? Siitä viestintä on ollut epäselvää.
Hallitusohjelmassakin lukee: ”Hallitus toteuttaa koko maan laajuisen kuntauudistuksen, jonka tavoitteena on vahvoihin peruskuntiin pohjautuva elinvoimainen kuntarakenne.” Eli siis tavoitteena on, eikä esimerkiksi: ”Hallitus uudistaa kuntarakenteen pohjautumaan vahvoihin peruskuntiin.”
Ihmettelen, millainen on se rahoitusmalli, joka tehoaa Espooseen, Kempeleeseen, Raisioon, Mustasaareen tai Siilinjärveen ja synnyttää niissä vapaaehtoisen tahdon.
Kuntavaalit ovat pian ovella. Jos pakkoa ei viedä läpi heti, niin riittääkö uskallus viedä pakko läpi kuntavaalien alla, jos ensin todetaan, ettei tullut vapaaehtoispohjalta tulosta.
Yhdysvalloissa on ollut paljon asuntoja, joiden arvo on laskenut reilusti alle jäljellä olevan lainan määrän – ja yleinen käytäntö on, että hylkäämällä asunnon eli jättämällä sen pankin ongelmaksi pääsee vastuistaan eroon, eli velkaa ei tarvitse maksaa. Jos Suomessa olisi ollut 1990-luvun laman aikaan samanlainen periaate, monelta henkilökohtaiselta tragedialta olisi säästytty. Pankeille olisi käynyt yhtä heikosti kuin kävi joka tapauksessa, mutta valtion roskapankki olisi käärinyt lopuksi voittoa vähän vähemmän. Mihin nekin rahat muuten mahtoivat mennä?
osmo, ko tutkimuksia on tehty ympäri maailman ja maailman eri valtioissa kuntien tehtävät eivät ole yhtenevät ja silti päädytään aina samaan kuntakokoon tehokkuudessa.
Kerro nyt yksikin sellainen tutkimus, jossa josdsakin maassa kunnalle kuuluu erikoissairaanhoito ja joukkoliikenne ja joissakin pelkästään lasten päiväkodin ja katujen lakaisu ja silti tulee sama optimikoko.
Virkkusen mukaan kuntahenkilöstön 5 vuoden irtisanomissuojalle kuntaliitosten yhteydessä on hallitusneuvotteluissa sovittu jatkoa.
Kuntajohtajat saavat jatkossakin keksiä yhdistettyjen kuntien hallintohenkilöstölle uusia nimikkeitä ja säästöt revitään irtisanomalla määräaikaiset työntekijät ja lähipalvelujen lopettamisella – palvelurakennemuutoksen ominaisuus.
Kunnassamme on tällä tyylillä menty yli 10 vuotta kolmen kuntaliitoksen avulla ja virkamiehet hyödyntävät jatkoajan vielä itselleen uuden kuntaliitoksen avulla, eikä organisaatiota edelleenkään kyetä perkaamaan.
esim Suomi. On täälläkin kuntakokoa tutkittu. Ja tulokset ovat täysin yhtenevät maailmalla tehtyihin tutkimuksiin.
En rupea nyt kännykällä sulle googlettamaan noita mutta löytänet itsekin esim aluemaantieteen laitokselta.
niin ja itse asiassa sinähän voisit varmaan näyttää tutkimuksia joissa todetaan suuret kunnat tehokkaaksi palvelun järjestäjäksi?
Sinähän mainostit vaalikampanjassasi että päätelmäsi perustuvat tieteelliseen tutkimukseen.
Tosin et löydä hakemallakaan tukea kuntavihamielisyydellesi…
Kuinka monta kertaa pitää sanoa, että tarve yhdistää kaupungit yhdeksi kunnaksi ei lähde optimaalisesta kunnan koosta järjestää palvelut, vaan kaavoituksesta, elinkeinopolitiikasta, segregaation torjumisests, liikenteen järjestämisestä, verotuksesta/tulojen tasauksesta.
Joku esitti Katajanokasta itsenäistä kuntaa. Meille katajanokkalaisille se sopisi hyvin. Erityisesti, jos verotulojen tasauksesta luovutaan. Tuollaista maailmaako te todella haluatte?
Ville Komsilta tuli taas hyvä analyysi tilanteesta.
Kuntarakenteen lisäarvo on sen luonnollisessa rakenteessa. Jos katajanokkalaiset kokevat itsensä vahvasti katajanokkalaisiksi, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että he päättävät omista asioistaan niillä sektoreilla, joilla paikallinen päätöksenteko on luontevaa.
Tämä ei tosiaan sulje pois sitä mahdollisuuta, että alimman kuntarakenteen päällä on muitakin päätöksentekotasoja. Onhan meillä valtiokin, ja joitain vähemmän suvereeneja päätöksentelijöitä senkin yläpuolella (EU, YK, ja myös Pohjoismaat ja muita yhteistyöjärjestöjä). Helsingin seutu on selvästi yksi orgaaninen ja luonnollinen kokonaisuus, ja siksi on luontevaa, että koko seutukuntaan vaikuttavat päätökset voidaan tehdä myös yhdessä.
Useat päällekkäiset päätöksentekotasot voivat myös tehdä päätöksentekokoneistosta monimutkaisen. Ja pienempin osiin jakautunut yhteisö voi joskus jakaantua turhaankin noiden alempien jakolinjojen mukaan (pätee nykyäänkin valtion ja kuntien välillä).
Tuon monimutkaisuusongelman vuoksi mielestäni voisi kokeilla myös sellaista uutta mallia, jossa kuntatason ja suurkuntatason valtuustot koostuisivat samoista luottamushenkilöistä. Nykyisenä taskulaskinten aikana olisi oikein luontevaa vaikkapa painottaa eri kunnanvaltuustojen ääniä asukasluvun mukaan niin, että suurkuntatasolla pienten kuntien edustajien äänillä olisi hieman pienemipi paino kuin suurten kuntien edustajien äänillä (suurilla kunnillahan on nykyään omissa valtuustoissaan suhteellisesti vähemmän edustajia kuin pienillä). Myös päätöksenteko voisi usein tapahtua myös virtuaalikokouksessa, ainakin jos osallistuvien kuntien välimatkat ovat pitkiä. Joka tapauksessa yksi joukko päättäjiä yksinkertaistaisi asioita, vähentäisi eri vaalien lukumäärää, ja poistaisi esimerkiksi joidenkin edustajien kiinnostusta hoitaa asioita ja painottaa enemmän juuri sen valtuuston roolia, jonka jäseniä he ovat.
Kuntien rahoituksen järjestämisestä olen kommentoinut aiemminkin (tässäkin ketjussa), että suurkaupunkitason sijaan verojen keruun voisi viedä saman tien valtion tasolle saakka. Näin voisimme korvata nykyisen monimutkaisen tasausjärjestelmän yksinkertaisemmalla mallilla, jossa kaikki kunnat saavat saman summan per asukas, per koululainen, per hengityshalvauspotilas näiden peruspalveluiden järjestämiseen. Valtion tavoitehan on joka tapauksessa tarjota saman tasoiset peruspalvelut kaikille. Kunta verottaisi näin entistä vähemmän, vain muita tarpeita tai parannettua peruspalvelutasoa varten. Tällainen rahoitusmalli välttäsi myös sen ongelman, että nykyinen kuntien välinen kilpailu siirtyisi vain suurkaupunkien/suurkuntien väliseksi kilpailuksi hyvistä ja huonoista asukkaista.
Hallintorutiinit olisi minusta luontevinta säilyttää vain parilla tasolla, ehkä nykyisissä tai alimmissa kunnissa ja valtion tasolla. Nämä ovat ehkä pysyvämpiä rakenteita kuin muut. Seutuyhteistyö voi vaihdellakin. Erityisesti alueilla, joilla suurkunnat eivät ole luonnollisia orgaanisia kokonaisuuksia, vaan vain teknisiä yhteistyöratkaisuja, kunnat voisivat vaihtaa vaikkapa sairaanhoitopiiriä tai suurkuntaa omien intressiensä mukaan. Tällöin on hyvä jos noiden tasojen rakenne on kevyt, eikä hallintoa ja hallintohenkilökuntaa tarvitse siirtää paikasta toiseen.
> (15) Eikö tämä olisi federalismia parhaimmillaan? ”Lähellä ihmistä” mutta jotain jöötä kuitenkin.
Ehdottomasti. Kannatan ajattelutapaa, jossa kunnat ovat ihmisiä ja heidän tarpeitaan varten. Palvelut ja koko yhteiskunta on hyvä järjestää sen mukaan, minkä ihmiset kokevat itselleen luontevaksi ja sopivaksi. Vaihtoehto olisi malli, jossa byrokratia ja hallintokoneisto optimoi itsensä omien tarpeidensa mukaan ja pakottaa nuo ratkaisut sitten kansalaisille. Toki tietty byrokratian tehokkuuskin tulee säilyttää, mutta tuo intressi on kansalaisten ja byrokratian yhteinen intressi. Uskon siis enemmän siihen, että luonnollisia ihmisille sopivimpia hallintorajoja noudattava hallintorakenne on ihmisille miellyttävämpi, ja yleensä myös hallinnollisesti ja taloudellisesti tehokkain ratkaisu. Kinaa eri intressiryhmien välillä syntyy sitä vähemmän mitä luonnollisempia kuntarajat ja muut hallintorajat ovat.
Nykyisillä kuntarajoilla on puolustajansa, ja ihmiset ovat jo kasvaneet niihin kiinni, joten muutokset voivat olla varovaisia. Pääkaupunkiseudun kuntiakaan ei siis tarvitse pakottaa yhteen tai pakottaa eriytymään palasiksi. Mutta jos ne kokevat tuollaisen kehityksen luontevaksi, niin siitä vaan. Koko pääkaupunkiseudun yhteistyöhön on sevä tarve. Ja onhan sitä jo tehtykin eri aloilla.
(Tässä tulee vielä mieleen sellainen asiaan liittyvä aihe, että koko Uusimaa voi joutua miettimään rooliaan uudestaan. Uusimaa on perinteinen maakuna, ja uusimaalaiset kokevat sen varmasti omakseen. Mutta Helsingin seudun jatkuva kasvu on tehnyt Uudestamaasta erikoisen alueen. Pääkaupunkiseutu sen keskellä noudattaa vallan toista logiikkaa kuin Uudenmaan itäiset ja läntiset reuna-alueet. Helsingin seutu voisi tästä syystä olla myös vahvemmin oma kokonaisuutensa, ja muut Uudenmaan kunnat voisivat miettiä miten ne haluavat asioitaan hoitaa. Ehkä pääkaupunkiseudun ulkopuolinen Uusimaa haluaa tehdä omat päätöksensä ilman pääkaupungin dominoivaa vaikutusta, ehkä yhdessä, tai ehkä joku haluaa livetä naapurialueisiinkin, tai muodostaa itäisestä ja läntisestä Uudestamaasta omat pienemmät hallintoalueet.)
Ehkä se kustannusten kasvu johtuu siitä että suuret kaupungit itsessään aiheuttavat sairastuvuutta skitsofreniaan ja ahdistuneisuushäiriöihin kuten Tiede lehdessä juuri kerrottiin: ”Kaupungissa kasvaneilla pACC-alueen ja mantelitumakkeen väliset hermoradat toimivat myös laiskemmin kuin muilla. Saman ilmiön on havaittu altistavan psykiatrisille häiriöille”
Suurten kaupunken suuremmat menot johtuvat vain ja ainoastaan siitä, että kaikki kunnat käyttävät kaikki ne rahat, joita niillä on. Suurilla kaupungeilla on enemmän rahaa.
Asialle on analogia:
jos lähdet lomamatkalle, matkalaukku tulee täyteen, on se kuinka iso hyvänsä.
Toisaalta, oli laukku kuinka pieni hyvänsä, siihen mahtuu kaikki tarpeellinen.
Kuntauudistuksen suurimpia esteitä näyttäisivät olevan (a) vapaamatkustajuus, (b) ymmärrettävä henkilökohtainen muutosvastarinta, (c) käänteinen nimby sekä (d) tunteenomainen sitoutuminen tiettyyn paikkaan ja sen nimeen.
Vapaamatkustajuus on ongelma joka vaatii kovaa kättä, sillä kysymyshän on pienestä vallankumouksesta, säätyetuoikeuksien purkamisesta. Pitäisi ehkä ensi alkuun tehdä pilkkalauluja siipeilevistä kunnista: ”Kenelle valuvat raharikkaan äyrit / kuka elää komeesti ja välttää turhat huolet / kuka vetää välistä ja dumppaa kurjat köyhät / kuka on niin iloinen kun eivät kurni suolet? / Kauniainen, Kempele, Raisio, Espoo …”
Henkilökohtainen muutosvastarinta tarkoittaa luottamushenkilöitä ja viranhaltijoita, jotka — kenties aiheellisesti — pelkäävät, etteivät isommassa kunnassa enää pääsekään päättäjiksi tai ettei heitä enää tarvita.
Nämä ovat kai tunnistettuja ongelmia, mutta mikä saa köyhän kunnan asukkaat äänestämään liitosta vastaan?
Yksi — kenties aiheellinen — syy on se pelko, että ne vähätkin nykyiset palvelut ”järkeistetään” pois jotta keskustaajama porskuttaa. Sanotaan tätä nyt vaikka käänteiseksi nimby-ilmiöksi: älkää viekö meiltä kaikkea.
Mutta on vielä kohta (d) jota ei ”järkiperäisessä” suunnittelussa oikein tahdota tunnustaa — tunnepohjainen sitoutuminen: ”Minä olen nurmolainen, jämpti on niin.”
Tätä voitaisiin kauhean helposti tulla jonkin verran vastaan vaikkapa sallimalla postiosoitteiden pysyvyys — niin kuin Nurmossa näkyy tehdynkin. Voitaisiin jopa sallia rinnakkaisia nimiä. Postinumerohan kuitenkin on yksiselitteinen. Esim. 02700 Grani, 02700 Espoo, 02700 Helsinki, FI-02700 Suomi, FI-02700 Europe jne.
Eihän se voi mahdotonta olla, kun 00100 Helsinki / Hki / Helsingfors / Hfors kaikki kelpaavat. Minusta myös 00200 Lauttasaari ja 00940 Kontula voisivat kelvata.
Muitakin vastaavanlaisia temppuja kannattaisi miettiä, jotta ei tuntuisi siltä, että monisatavuotinen historia heps vaan pyyhkäistään olemattomiin. Kevyempi tai raskaampi kunnanosa- tai lähikuntavaltuusto voisi ratkaista isompia tai pienempiä asioita. Vuosaaressa aika isoja, Sammatissa melko pieniä.
Maaseudun pienissä ympyröissä voitaisiin kenties hakea mallia muinaisista taajaväkisistä yhdyskunnista mahdollisimman kevyinä versioina. Ylimääräinen neljännespenni veroäyriin siitä tunteesta että ollaan vielä olemassa?
– – –
Kaikkia juuri nykyiset kuntarajat eivät tietenkään kiinnosta samalla tavalla. Veikkaan esim., että Veikkolan asukkaiden sitoutuminen Kirkkonummeen on melko pientä, kun luontainen asiointisuunta on pikemminkin Vihdin Nummelaan päin.
Minuakaan helsinkiläisenä nykyiset yksiköt eivät kamalasti lämmitä. Rajoja on siirretty jo kolme kertaa minun elinaikanani, jos sikiöaika lasketaan mukaan, joten antaa mennä vaan. Jos nimestä on kiinni, minun puolestani Helsingin seutu voidaan nimetä Kauniaisten kuntayhteisöksi. Muu maailma käyttäköön mitä nimeä haluaa.
Uudessa hallitusohjelmassa on monia maatamme ”kehittäviä” tavoitteita. Kuntalaistemme elämä kehittyy kun kuntien määrää vähennetään.
Amerikkalainen ajattelee matkat autollaistumisaikoina. Mikä on amerikkalaisittain mitattuna optimaalinen työssäkäyntialue/kuntakoko Suomeen. Onko Tampere ja Helsinki samaa työssäkäyntialuetta, kun junalla pääsee nopeasti? Olisiko katajanokkalaisten identiteetti vaarassa, jos koulun kasvisruokapäivä korvataan mustallamakkaralla ja puolukkahillolla? Osmo yritti todistaa Suur-Lahti -hankkeessa, että kuntia ei enää kannata rajata kirkkovenetaipaleen mitalla, mutta hitaat hämäläiset eivät ehtineet omaksumaan kaikkia tarjolla olleita uudistuksia kerralla.
Hallituksen viesti taloutensa terveenä pitäneille pikkukunnille on selvä. Omista asioista huolehtiminen ja talkoohenki on ollut turhaa. Tervemenoa osaksi lähintä isoa kuntaa, vaikka olettekin maksumiehiä ja menetätte lähipalvelunne – identiteettinne voitte säilyttää jatkossakin talkootyönä. Kauniaisten identiteettiä voidaan kenties säilyttää myös säätiöidyn rahan avulla.
Melonit ja lippalakit tulevat vielä takaisin. Etelä-Suomessa junarata yhdistää 200 000 asukkaan kuntia. Perus Suomessa on reilun 50 km välein saarijärviä, virtoja ja viitasaaria. Asukkaita 5000 – 15 000 kussakin. Ne odottavat keskinäisiä luottamuksellisia ja hyvähenkisiä liitosneuvotteluja ja lähtevät hakemaan yhteistyötä ja kompromissia ”kehittämisestä” clausewitzin ja sun tsun opit tarkasti mielessään,
Suomen hallitusneuvottelut hyvänä esimerkkinä.
palveluista näissä kuntien yhdistämisissä aina puhutaan. Tuon muun osalta on aika sairasta tähdätä kilpailun poistamiseen. Erikoisimta on se että kauppakamarit hurraavat tälle. Eikö siellä yhtään ajatella yritysten sijoittumista esimerkiksi? Suurhelsinki voisi toimia miten huonosti vain, nyt se joutuu ottamaan huomioon että espoolla ja vantaalla on oma maapolitiikka. Kilpailu tuottaa aina parhaan lopputuloksen. Monopoli tai sosialismi tuottaa aina huonoimman lopputuloksen.
Ville Komsi kirjoitti jälleen asiaa. Sen rinnalla on lähes naurettavaa lukea, että kuntia voi olla 30 ja se on totuus. Millä perusteella?
Suomessa vaihtelee asukastiheys ja asutuskeskittymien koko sekä väkimääränä että pinta-alana mitattuna. Siitä seuraa, ettei ole olemassa ”yhden koon kenkiä”, jotka sopivat kaikille paikoille niin, että voidaan päättää, että 30 on sopiva kuntamäärä. Kun Suomessa on 5,5 miljoonaa asukasta ja pinta-ala on 338.424 km^2, sopiva kunnan asukasmäärä siis on 180.000 ja pinta-ala 11.300 km^2. Mistä tämä löytyy? Jaetaanko Helsinki hallitusohjelman kuntauudistuksessa kolmeen kuntaan ja jokaiseen liitetään pala Kittilää, jotta pinta-alaksi saadaan 11.000 km^2, kun muuten kuntakoko olisi vain 72 km^2 eli aivan liian pieni?
On yksiä yhteisiä asioita, jotka riippuvat etäisyyksistä eli alueesta ja toisia, jotka riippuvat ihmisten määrästä. Sopiva kuntakoko – ja muut aluehallinnon jaot – eivät ole yksinkertainen numero jonka voi päättää poliittisissa neuvotteluissa Säätytalolla. Kullekin puolueelle sopiva poliittinen kuntamääräihanne on varmasti yksi numero, mutta sillä ei ole mitään tekemistä hyvin toimivan hallinnon kanssa. Vallanhimo ja yhteisten asioiden hoito ovat eri asiat.
Kuntalaki lähtee siitä, että kunnan tehtävä on edistää asukkaidensa hyvinvointia (1§ 3. mom.). Demokratia taas lähtee siitä, että ihmiset saavat päättää itse omista asioistaan. 30 kunnan tavoite tähtää päinvastaiseen eli siihen, että keskustaajamien asukkaat päättävät myös syrjäseutujen asioista, vaikka eivät niistä mitään tiedä eivätkä välitä. Lähidemokratialle viitataan kintaalla, mutta eihän lähidemokratia keskushallintoa kiinnostakaan. Kirjoitin tästä omaankin blogiini (http://t.co/mzyJp10).
Kuntaliiton sivulla (http://www.kunnat.net/fi/tietopankit/tilastot/aluejaot/Sivut/default.aspx) on esitetty Suomen alueluokat. Numeroita katsellessa vahvistuu ajatus, että hallitusneuvottelijoilta on kadonnut ymmärrys siitä, mikä on kunta. Kun meillä on nyt maakuntia 18 ja seutukuntia 67, niin alimpia hallintoyksikköjä olisi sopivaa olla näiden välissä oleva lukumäärä.
Antero
Osmo: Kuinka monta kertaa pitää sanoa, että tarve yhdistää kaupungit yhdeksi kunnaksi ei lähde optimaalisesta kunnan koosta järjestää palvelut, vaan kaavoituksesta, elinkeinopolitiikasta, segregaation torjumisests, liikenteen järjestämisestä, verotuksesta/tulojen tasauksesta.
Minä: Kuinka monta kertaa minun pitää kysyä, mistä tämä yhdistämistarve tarve johtuu. Vastaan itse: Palveluiden rahoitus. Kunnan ainoat porustehtävät ovat huolehtia sairaista, lapsista ja vanhuksista. Siihen tarvitaan rahaa. Osan maksaa valtio, mutta pääosin kunnan on kerattävä rahat itse. Ja nyt kunnat kilpailevat näistä veronmaksajista.
Jotta rahat saadaan kasaan tarvitaan veronmaksajia, mitä varten pitää kaavoittaa uusia asunalueita kuten Östersundom, rakentaa teitä ja tuhota rantoja.
Ongelma ei ole maantiede, vaan vanhusten, sairaiden ja lasten hoitamisen rahoitussysteemi. Jos ongelma olisi maantiede, helpoin ratkaisu olisi lopettaa kaikki kunnat
Yhtä kaikki, mitä isommat kunnat, sitä heikompi demokratia. Isojen kuntien demokratiaa eivät lähivaltuustot ratkaise. Ne ovat marttakerhoja.
Ainoa tie on löytää palveluiden rahoitukseen joku muu tie kuin nykyinen. Esim.se, että valtio ottaa haltuunsa yhteiskunnan omistaman sairaanhoidon.
Jospa yrittäisit Osmo vääntää kunta-ajattelusi pois kuntaliitoksista ja yrittäisit pohtia asiaa muunlaisen rahoituksen näkövinkkelistä.
Mitä jos asunto-osakeyhtiöt toimisivat kuten kunnat. Niillä olisi kaikilla oma palkattu isännäitsijä ja huoltohenkilökunta.
Salossa kymmenen kuntaa yhdistyivät ja tosiallissti tästä syystä piti rakentaa 13 kaupungintalo, jotta hallintohenkilöt saatiin majoitettua. Kalusteet maksavat lisäksi miljoona euroa.
Demokratian ja tehokkuuden kannalta olisi pitänyt säilyttää paikalliset kahvittelukerhot (valtuustot) ja saattaa hallinto ym. ylijäämähenkilöstö ohjatusti uusille urille. Salon keskushallinto olisi kyllä hoitanut näiden piskuisten kaupunginosien huollon ja isännöinnin ja keskusvaltuusto olisi tehnyt taloudelliset ym. isot linjaukset.
Kilpailu voi olla vain sellaista, jossa lähtökohdat ovat kutakuinkin tasavertaiset. Siksi kuntien välinen kilpailu on harvoin kilpailua. Useinmiten se on vain röyhkeää rusinoiden poimimista pullasta.
Kävin juuri pyöräilemässä Kaarinassa (Turun naapurikunta). Jessus mitä omakotilämpäreitä: ainoa palvelu lienee jäätelöauto tiistaisin. Ja esim. Auranlaakson ABC: n. 18 metriä Turun rajasta. Rakennuslupaa lienee mietitty viikon päivät?
Virkkuselle voimia ja tukea viedä läpi ainakin niiden 30 pahimman kupparikunnan lahtaus mahdollisimman nopeasti. (Pari pahinta kupparikuntaa voi tunnistaa jo siitä, että niillä ei ole omaa keskustaakaan: Kaarina ja Espoo. Kaarinan keskusta tunnetaan Turku – Helsinki -bussissa nimellä Paraisten tienhaara.)
Touko Mettinen
työssäkäyntialueet kilpailkoot
Juho Laatu, kiitos kehuista! Yhteen ehdotukseen sinun tekstissäsi minun on kuitenkin vähän jupistava.
”Tuon monimutkaisuusongelman vuoksi mielestäni voisi kokeilla myös sellaista uutta mallia, jossa kuntatason ja suurkuntatason valtuustot koostuisivat samoista luottamushenkilöistä. Nykyisenä taskulaskinten aikana olisi oikein luontevaa vaikkapa painottaa eri kunnanvaltuustojen ääniä asukasluvun mukaan niin, että suurkuntatasolla pienten kuntien edustajien äänillä olisi hieman pienempi paino kuin suurten kuntien edustajien äänillä (suurilla kunnillahan on nykyään omissa valtuustoissaan suhteellisesti vähemmän edustajia kuin pienillä).”
Teknisesti ihan kelpo ratkaisu, mutta siinä on jäljellä sama vitsaus, joka tähänkin asti on tehnyt kilpailevien kuntien välisen yhteistyön ratkaisevissa asioissa — yleispiirteinen maankäytön suunnittelu, asuntopolitiikka, sosiaalitoimi — hampaattomaksi.
Jos seudun ylin päättävä elin koostuu kokonaan ”osakaskuntien” edustajista, ristiriitoja herättävissä kysymyksissä kaikki kaivautuvat poteroihin eikä mikään liikahda. Tämä on luonnollinen ja väistämätön seuraus siitä, että jokaisen valtuutetun on hankittava äänensä tahi muu mandaattinsa omalta ja vain omalta alueeltaan. Silloin ”tinkimätön Vantaan etujen valvominen” tms. on se peruste, jolla nuo äänet hankitaan ja pidetään.
Yksinkertaisesti kenenkään ei silloin kannata ajatella koko seudun parasta tai yleistä oikeudenmukaisuutta.
Sen takia kannatan sekä suorilla vaaleilla (ilman kunta- tai muita vaalipiirirajoja) valittavaa seutuvaltuustoa että vaaleilla valittavia lähikaupunkivaltuustoja (ottamatta tällä kertaa kantaa noiden ”lähikaupunkien” tai ”rajoitetusti itsehallinnollisten kunnnanosien” kokoon ja muotoon).
Tämä tuskin tuottaisi kamalasti vaivaa ja kustannuksia, kun vaalit tapahtuisivat samalla kertaa.
Tässä mallissa henkilö toki voisi olla ehdokkaana kummassakin vaalissa, eikä olisi mikään vahinko, jos n kpl henkilöitä istuisi kummankin tason valtuustossa (kunhan kokouspäivä ei olisi sama). Olennaista olisi se, että ehdokkaalla ainakin olisi mahdollisuus kerätä ääniä koko seudulta. Tällöin lautapäinen kotiinpäin veto ei olisi niin yksiselitteisesti ainoa tapa menestyä. Ja vain tällöin ”seutupoliitikkoja” voisi syntyä ja löytyä.
En tarkoita, että seutuvaltuusto voisi mielin määrin jyrätä paikallistason mielipiteet. Vaikka työnjako pitäisi tehdä niin selväksi kuin mahdollista, esimerkiksi maankäyttökysymyksissä saattaisi olla viisasta sopia, että joissakin rajatapauksissa lähivaltuuston voimakkaasti vastustaessa, seutuvaltuustolta edellytettäisiin määräenemmistöä.
Voisin niellä senkin, että osa seutuvaltuustosta koostuisi ”mandaattipaikoista” (sen lisäksi että osa seutuvaltuutetuista olisi samaan aikaan myös paikallisvaltuustoissa — mitä nimeä niistä nyt käytettäisiinkin). Se olennainen juttu (että ainakin jotkut voisivat kerätä äänensä koko seudulta) on mielestäni tärkein.
Selvää on, että tehtiinpä miten tahansa, aina joku kiristelee hampaitaan. Jotain kuitenkin täytyy tehdä, ja paras voi olla hyvän vihollinen.
Yhteen ainoaan jättikuntaan verrattuna tämä olisi sentään huomattavasti ”paikallispehmeämpi” ja ”lähikansanvaltaisempi” malli. Vaikka se ei toteutuisi heti, sitä ei ainakaan pitäisi sulkea pois ikuisiksi ajoiksi. Laaja kansalaiskapina saattaisi suorastaan vaatia sitä. Valitettavasti valtaansa tottunut jättikunnan valtuusto todennäköisesti silloin vastustaisi sitä.
(Ensimmäisessä tämän ketjun viestissäni tämä sama on lyhyemmin kohtana 3.)
ville komsi, mistä ihmeen vapaamatkustajista puhut? Kaikilla kunnilla on ihan samat velvollisuudet.
Nimeä joku vapaamatkustajakunta joka ei hoida velvollisuuksiaan.
Paavo Häikiö,
Suomessa on paljon kuntia, joilla ei ole esimerkiksi teatteria, mutta jotka ei ät myöskään osallistu naapurikaupungin teatterin kustannuksiin. Moni kunta lähttää oppilaansa naapurikunnan lukioon maksamatta siitä mitään. Ja niin edelleen.
”Suomessa on paljon kuntia, joilla ei ole esimerkiksi teatteria, mutta jotka eivät myöskään osallistu naapurikaupungin teatterin kustannuksiin.”
Ja hyvä niin, eihän teatteri (kuten ei moni muukaan kunnan rahareikä) ole mikään lakisääteinen kunnallispalvelu. Syntyypä kansalaisille mahdollisuus valita kotikuntansa myös erilaisten palvelutasojen perusteella. Näin jää edes pieni mahdollisuus äänestää jaloillaan myös Suomen sisällä. Ja mikä estää sitä teatterikuntaa pitämästä eri hinnastoa omille kuntalaisilleen ja muille? Siis ihan vastaavaan tapaan kuin esim. Helsingissä joukkoliikenteen halpa kuukausilippu on varattu (aivan oikeutetusti) vain helsinkiläisille. Naapurikunnan lukioon lähetetyistä oppilaista pitäisi luonnollisesti periä myös maksu. Onko tähän joku laillinen este?
Ville Komsi kirjoitti: ”Jos seudun ylin päättävä elin koostuu kokonaan “osakaskuntien” edustajista, ristiriitoja herättävissä kysymyksissä kaikki kaivautuvat poteroihin eikä mikään liikahda.”
Joo, on siitä tietysti etua, että valtuuteut ajattelevat koko alueen parasta. Toisaalta kansanedustajatkin on valittu alueittain, mutta eduskunnassa puoluejako lienee silti tärkeämpi jako kuin vaalipiirijako, ja päätökset tehdään siis pääasiassa puolueittain valtakunnallisella tasolla.
Tuossa mallissa paikallinen valinta tukee siis sitä, että maakunnistakin saadaan sopivasti edustajia. Jos tuollaista mekanismia ei olisi, Helsinki saisi eduskuntaan suhteettoman paljon edustajia (saa nytkin joitain ylimääräisiä uudenmaan vaalipiiristä). Samoin koko suurkunnan laajuinen valtuusto voisi saada turhan paljon edustajia juuri keskuskunnan keskustaajamasta (eli ihmisistä, joilla on yleistä tunnettuutta ja jotka ovat aina läsnä siellä missä päätöksiä tehdään).
Koko suurkunnan kokoisesta vaalipiiristäkin vaitussa valtuustossa äänestämiskäyttäytyminen voisi monissa kysymyksissä lukkiutua pienkuntarajojen mukaiseksi. Ehkä pienkuntien ihmiset yrittäisivät äänestää ”omia” ehdokkaitaan valtuustoon. Ehkä jossain suurkunnissa jopa puolueet / vaalilistat muotoutuisivat pienkuntajaon mukaan.
Jako pienempiin vaalipiireihin voi myös parantaa koko suurkunnan etujen ajamista, sillä pienemmät yksiköt voivat tällöin luottaa siihen, että heillä on oma suhteellienn osuutensa edustajista, eikä heidän siksi tarvitse koko ajan pelätä, että keskuskunta jyrää heidät kuitenkin joka päätöksessä.
Eli, samoin kuin eduskunnassa, myös suurkunnissa yksi tapa hallita riitaisaa päätöksentekoa on taata kaikille osakkaille oma suhteellinen osuutensa valtuutetuissa. Ja tämä voi myös tukea koko suurkunnan etujen ajamista ja vapauttaa alueellisen epätasa-arvoisuuden ja kotiinpäinvedon peloista. Ehkä suurkunnankin valtuustossa päätöksenteko j apäätösten valmistelu menisi pääsääntöisesti puolueittain (hyvä jos jokus myös pienkunnittain, silloin kun tarvetta on).
Juge, se kilpailu työpaikoista on tuottanut Helsingin seudulle noin miljoonaa kerrosneliötä tyhjää toimitilaa, kun joka risteykseen sitä kaavoitetaan ja gryndereiden on muuten usein tuo pakko tehdä jotta saavat rakentaa asuntoja samaan kiinteistöön. Kysymys ei ole siitä etteikö kilpailu toimii, päinvastoin se toimii liiankin hyvin eli johtaa kilpailun tavoitten kannalta tehokkaaseen tulokseen, ne tavoitteet ovat vääriä.
Ja jälleen kerran, mikä ihmeen looginen umpisolmu johtaa siihen että edistäkseemme paikallista päätöksentekovaltaa sitä valtaa pitää vähentää? Eli siis että otetaan kunnilta tehtävä (terveydenhoito, sosiaalityö, kaavoitus…) pois. Tämä vaihtoehto näyttää olevan jopa suosittu, Komsi lienee oikeilla jäljillä.
Kuntien yhdistäminen tarkoittaa lähipalvelujen katoamista kauas, niiden muuttumista saavuttamattomiksi. Se tarkoittaa askelta kauas menneisyyteen sekä myös kulkemiseen liittyvien kustannusten kovaa lisääntymistä.
Miten peräkylän mummo selviää lääkäriin, kun lääkärin vastaanotto katoaa useamman kunnan rajan taa ja taksitaksat nousevat hallituksen päätösten mukaisesti? Taitavat ennenaikaiset kuolemat lisääntyä tietyissä ryhmissä entisestään, vaikka niitä oli tarkoitus saada vähennettyä.
Kommentti Osmo Soininvaaralle 25.6.2011 kello 20:06
Nähdäkseni millään kunnalla ei liene velvollisuutta ylläpitää teatteria eikä naapurikunnilla velvollisuutta osallistua tällaisen ylläpitoon. Jonkinlainen pääsymaksu taidelaitoksen käytöstä kuitenkin yleensä peritään jokaiselta.
Terveisin Kalevi Kämäräinen
nuo teatterikulut on aika naurettava argumentti ja lukiolaiset maksaa valtio.
Valtio maksaa lukioista osan, mutta loppu jää järjestäjäkunnan maksettavaksi. Valtion tuella pystyy ehkä tuottamaan riisutun halpalukion, mutta esimerkiksi erikoislukioiden kustannukset ylittävät huomattavasti valtion maksaman tuen. Juuri niihin ulkokuntalaiset tietysti tungeksivat.
Isompi ongelma on, että nämä loiskunnat eivät osallistu elinkeinopolitiikkaan ja työpaikkojen luomiseen.
Hei Osmo
Nyt kun toukokuun lopussa muuttui kaapeliyhtiöiden must carry periaate, niin samalla katosi loistava BBC World tv-kanava, tosin Liv-tv. Vaikka itse pystyisin tämän kanavapaketin hankkimaan, niin suuremmalle osalle ihmisistä tämä pysyy salattuna.
Esim lukiossa seurattiin englannin tunnilla HARD-talk ohjelmaa ja keskusteltiin ohjelman sisällöstä jälkeenpäin. Tämä ei enää taida olla mahdollista. Mielestäni tämä on koulutksen tappio.
Haluaisinkin tietää mielipiteesi tästä uudesta must-carry periaatteesta?
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Lakimuutos+uhkaa+karsia+tv-kanavia+Helsingin+kaapeliverkosta/1135252829563
Evert:
Niin tai mitä jos voisi huoneistokohtaisesti valita mihin kuntaan kuuluu? Voisi kuulua tienatessaan verovapaa-kuntaan, mutta sitten jos vaikka sairastuu tai ihan vanhenee voisikin siirtää kirjansa palvelukuntaan, ja jos lapset rupeavat harrastamaan musiikkkia niin kulttuuripalvelukuntaan, ja kun systeemi mätä ja kyrsii niin liittyy protestikuntaan joka ei periaatteellisista syistä tee yhtään mitään. Olis sitä valinnvapautta ja kilpailua.
Pitäisikö jokaisessa alle 2000 asukkaankin kunnassa olla oma lukio, jotta lasten ei tarvitsisi mennä loisimaan naapurikuntaan? Käsittääkseni kunnat värkkäävät noita ”erikoislukioita” juuri houkutellakseen oppilaita naapurikunnista, joten ei kai lukiokoulutuksen järjestäminen kovin huonoa pisnestä liene. Pitää huomioida, että oppilaat vanhempineen tuovat huomattavan tukun rahaa opiskelupaikkakunnalleen, joka sitten pyörittää siellä elinkeinoelämää.
Nim. loisiva vanhempi
TimoT
Mitä Nurmijärveltä Sibeliuslukiota tuova tuo Helsinkiin?
Osmo:
Mitä telinkeinopolitiikkaa tarkoitat? Meinaatko, että nämä vapaamatkustajakunnat verottavat ja säätelevät rajojensa sisällä toimivia yrityksiä enemmän kuin se kunta jossa ne vapaamatkustaa?
Mulla on se käsitys, että nää vapaamatkustajakunnat on yleensä elinkeinomyönteisempiä kuin muut ja että tämä on suuri syy miksi elinkeinoelämää vastustavat poliitikot haluavat yhdistää näitä kuntia.
Artturi B
Mikähän nyt on vaikka Sipoon, Nurmijärven tai Pornaisten työpaikkaomavaraisuus?
ja sitten jos ne loiskunnat luovat työpaikkoja niin sanot niiden hajauttavan yhdyskuntarakennetta?
En ymmärrä tällaista loiskunta käsitettä. Miksei katsota mallia Ruotsissa, siellä lanstinget hoitaa monet asiat. Itseasiassa suur-Tukhomkakin koostuu monesta kunnasta, kuten lähes kaikki Euroopan suurkaupungit (Bryssel, Lontoo, Pariisi jne.). Tämä lanstinget on ehkä lähellä Osmon mainitsemaa aluekuntamallia, jos olen oikein ymmärtänyt ?
Juho Laatu esitti nyt viimeksi ”kulmakuntakohtaisista vaalipiireistä” pointteja, joita en suinkaan kokonaan kiistä. Sen takia mainitsinkin, että voisin niellä tietyn mandaattiosuuden paikoista seutukunnan valtuustossa näille kulmakunnille (kaupunginosille, pienkunnille, lähikaupungeille … miten vain halutaankin nimittää). Periaatteessa tämä tarkoittaisi samaa kuin Ahvenanmaalle varattu paikka Suomen eduskunnassa.
En kuitenkaan suostu perääntymään koko ajatuksestani. Aivan päin seiniä mennään, jos ei vähintäänkin merkittävää osaa seutuvaltuustosta valita suoraan (= vailla vaaripiirijakoa). Tämä on kohtalaisen pitkään tarkkailuun perustuva luja mutu-käsitys.
Eduskunnassa päätökset enemmäkseen menevät puolueittain, totta. Mutta valtakunnan tasolla puoluekoneistoilla on niin paljon valtaa, niin luja ote myös piirijärjestöistä, että reunoilla ei kannata ryppyillä. Oma lukunsa ovat ne siltarumpuäänestykset, joissa — puolueen hiljaisella luvalla — koetetaan näyttää oman vaalipiirin äänestäjille, että minäpä ajan juuri teidän etuanne, niin kuin näette.
Kuntien vapaaehtoista yhteistyötä tässä vaan on tullut katselluksi harmaantumiseen asti. Kunnissa puolueet ja paikalliset ihan riippumattomatkin vaaliliitot ovat paljon itsenäisempiä kuin puolueet valtion tasolla. Helsingin kokoomus ja Espoon kokoomus saattavat olla jyrkästi eri mieltä. Länsi-Espoon vihreät saattavat olla tiukasti eri mieltä Itä-Espoon vihreiden kanssa. Eräs kaverini totesi 90-luvulla, että jos Karjalohjan kokkarit esittävät jotakin, se on varmin tapa saada Lohjan kokkarit vastustamaan. Ja Kokoomuksen tilalle voi siis vaihtaa minkä tahansa puolueen.
On eduskuntaan verrattuna paljon todennäköisempää, että seutuhallinnossa äänestetään ”nurkkakuntaisesti”.
Myönnän kyllä, että tässä nyt käsitellään olennaista ja arkaa kysymystä: miten paljon valtaa seutuhallinto tarvitsee (pienimittaisempaan paikallishallintoon verrattuna) jotta kokonaisuudesta tulisi (mieluimmin kaikkien kannalta) hyvä ja reilu?
Muistakaa, että puhun nyt vaihtoehdosta sille, mikä muuten näyttää olevan tulossa: yksi jättiläiskunta ilman minkäänlaista alemman asteen päätöksentekoa.
Toki voidaan aina lohdutuksen vuoksi ehdottaa, että supervaltuusto nimeää poliittisten voimasuhteiden mukaan jonkinlaisia kaupunginosatoimikuntia, jotka saavat lausua jotakin ja … no siinä kaikki.
Minä en nimittäisi tuollaista aidoksi paikalliseksi kansanvaltaiseksi itsehallinnoksi. En kyllä nimittäisi sitäkään, että nurkkakunnan edustaminen jätetään kaupunginosayhdistyksen tms. hoidettavaksi. Kaupunginosaseurat voivat olla aivan mainioita sinänsä ja hyviä olemassa, mutta voi myös käydä niin, että sen perustavat tai käytännössä valtaavat keskenään niin samanmieliset henkilöt, että muunmieliset eivät kertakaikkiaan jaksa pyrkiä mukaan turhautumaan.
Teoriassa olisi mahdollista rakentaa seutuhallinnon ylin päätöstaso kaksitasoiseksi niinkin, että ”alahuone” koostuisi koko seudulta vailla vaalipiirejä valituista edustajista, kun taas ”ylähuoneen” muodostaisivat ”osakaskuntien” edustajat. Kenties tämänkin voisi toteuttaa kevytversiona, mutta olennainen kysymys olisi, minkälainen valta tuolla ylähuoneella olisi. Jos (a) ei paljon mitään, sen voisi korvata lausuntokierroksella, jos taas (b) se voisi pysäyttää minkä hankkeen tahansa, oltaisiin juuri samassa kuin nyt: villissä lännessä vailla mitään yhteistä tahtoa.
On jo olemassa yksi päätöksentekoelin, jonne edustajat valitaan koko talousalueelta ilman sisäisiä rajoa: osuuskauppavaalit. Niiden edustajistot tosin eivät käsittääkseni päätä juuri mistään ja ovat pikemminkin kuntapäättäjien voitelupaikkoja.
Myönnän sen Juho L:n mainitseman seikan, että julkkikset helposti kerääntyvät lähelle Helsingin (ja seudun) ydinkeskustaa ja että tästä syystä seudullisissa vaaleissa (vailla vaalipiirijakoa) Helsingin kantakaupunki saattaisi saada väkimääräänsä nähden yliedustuksen. Vaikka asun Vuosaaressa ja aika ajoin vähän siellä ja täällä, en osaa nähdä tätä niin suurena ongelmana, että meidän pitäisi jatkaa ”poterohallintoa” — tai sen vaihtoehtona suostua yhteen ainoaan ja kaiken jyräävään Etelä-Suomen yhteisvaltuustoon.
Tämänhän oikeastaan jo sanoinkin. Ja jatkan siitä mihin jäin: niin moitteetonta ja itsestäänselvää vallanjakoa paikallis- ja seudullishallinnon välille kukaan ei voi kehittää, ettei joku siitä nyrkkiä puisi ja suutansa murtaisi. Sen sijaan sellaisen työnjaon voisi monikin helposti kehittää, joka olisi ”yleisparempi” ja reilumpi kuin nykytilanne.
En kuvittele, että sitä hommaa minulle annettaisiin, mutta haluan esittää näitä näkökohtia. Ja myönnän että melkein mikä tahansa kompromissi Juho L:n ja minun mallini välillä olisi parempi kuin (a) nykytilanne tai (b) se mihin tätä menoa joudutaan.
Ja vielä tähän yli- tai aliedustukseen: en pitäisi ollenkaan välttämättömänä, että henkilön pitäisi olla kirjoilla juuri siellä, missä pyrkii paikallisvaltuustoon — kuten en sitäkään, että valituksi tultuaan hänen täytyisi olla kirjoilla juuri siellä koko kauden ajan. Jokuhan voi tuntea vaikkapa työpaikka-alueensa paremmin kuin asuinalueensa, varsinkin jos on muutto vireillä.
Seudullinen desanttiehdokas voisi vaalien ajaksi hypätä Kivikosta Kallioon. Ydinhelsingin paikallisvaltuustoon hän tuskin pääsisi, mutta tuskin hän sinne pyrkisikään.
Jos virallisesta kirjoillaolosta niuhotetaan, voisin minäkin halutessani sijoittaa jalasmökin Nuuksionpäähän (naapurin AO-merkitylle tontilla pientä korvausta vastaan) ja olla sitten siellä kirjoilla.
Mutta näistä hienosäädöistä voidaan keskustella, kunhan päälinjoista on päätetty.
Ode: yrittäkääpä saada sinne kuntalakiin uudistusten yhteydessä mahdollisuus kaupunginosavaltuustoihin. Tämän voisi toteuttaa siten, että kunta voi halutessaan päättää tällaisten käyttöönotosta. Näin ei raskauteta niitä kuntia kaupunginosavaltuustoilla, joissa ei sellaisille koeta tarvetta.
Kuntauudistus taitaa olla tämän hallituksen keskeinen asia. Moni lienee ihmetellyt, miksi juuri nämä puolueet muodostivat hallituksen. Mikä nykyään yhdistää ja erottaa puolueita, kun se ei näytäkään olevan entinen oikeisto-vasemmisto ulottuvuus, vaikka vaalitaistelussa siltä näytti?
Vastaus näyttää olevan: suhtautuminen yhteiskuntien keskinäiseen organisoitumiseen. Hallitusvallan ottivat puolueet, joilla on edes jotenkin samantapainen käsitys Suomen sisäisen hallinnon järjestämisestä, samoin kuin Euroopan sisäisen hallinnon. Ne jotka näkevät olennaisia asioita Suomessa, ilmeisesti näkevät myös, että Eurooppa ei ole maailmassa yksin, vaan eurooppalaisten ikuinen keskinäinen riitely (siis sotiminen) johtaa ennen pitkää lopulliseen tuhoon. Vähän niin kuin v. 1453.
Kiistely veroprogressiosta on sittenkin kevyttä kansan kosiskelua.
Jos kaavoitusoikeus viedään jonkin ”yliseutukunnallisen” päätäntäelimen tehtäväksi, niin tarkoittaako se samalla sitä, että kohtuuhintaisia omakotitaloja tai rivitaloja ei ole enää saatavilla kehä I:n ja kehä III:n työssäkäyntialuella.
No sitähän se tietysti tarkoittaa. Se, mitä suurkuntien puoltajat eivät mielellän sano ääneen, on se, että seurauksena suurkunnista asumisneliöiden hinta nousee ja ihmiset tulevat asumaan ahtaammin. Vaihtoehdot vähenevät tavallisilla ihmisillä.
Ville Komsi,
Tässä vielä muutama huomio alueellisesta edustuksesta.
Yksi ongelma on se, että keskuskunnassa päätöksenteon tai -tekijöiden hajauttaminen nähdään usein turhana. Ja nurkkakunnilla tuntuu usein olevan vähän nurkkakuntaisia mielipiteitä (jo Espoossakin, saati kauempana).
Ajatuskokeena voisi kysyä, tulisiko europarlamentissa luopua kansallisista paikoista ja siirtyä uhden vaalipiirin järjestelmään? Helsingin kannalta tässä on mielenkiintoista se, että tämä on ensimmäinen taso, jolla Helsinki ei enää olekaan keskeisin kohde ja mielipidejohtaja, vaan mitättömän kokoinen nurkkakunta. Tätä kokoa pienemmissä jaoissa (kunta-, maakunta- ja valition tasolla) odotankin helsinkiläisten suhtautuvan luottavaisesti keskitettyyn päätöksentekoon ja alueettomuuteen. Euroopan tasolla ”maakuntien” äänen häivyttäminen voi olla jo helsinkiläisillekin hankalampi juttu – mutta en tiedä.
Toinen mieleen tullut ajatuskoe. Yhteiskunnassa pienin yksilöä suurempi halinnollinen yksikkö on perhe. Kerrostaloissa vessapaperin ja elintarvikkeiden hankinnalle yksi rappu olisi taloudellisesti ja organisatorisesti periaatteessa tehokkaampi yhtestoimintayksikkö kuin perhe. Ehkä meidän pitäisi alkaa painostaa perheitä liittymään rappuosuuskunniksi (verojärjestelyillä, porkkanoilla ja kepeillä). Pienin hyväksyttävä hankintayksikön koko voisi olla 20 henkeä. Jokaisesta perheestä ei tietenkään tarvitsisi olla edustajaa rappukohtaisia päätöksiä tekevässä valtuustossa. Hallitusten mielipiteet kuntatalouden optimaalisesta järjestämisestä tuntuvat olevan jotenkin sukua tälle skenaariolle.
Ja sitten vielä edustajien ja ehdokkaiden asuinpaikoista. Yksi asuinpaikkaa keskeisempi tekijä on se, että tietyn alueen edustaja on yleensä ehdolla samassa vaalipiirissä myös seuraavissa vaaleissa. Näin edustaja joutuu kuuntelemaan tuon alueen asukkaiden mielipiteitä päätöksiä tehdessään. Sillä onko edustaja syntyjään kotoisin ko. alueelta on vähemmän merkitystä kuin sitoutumisella ko. alueen asioiden hoitoon (tai valtakunnan/suurkunnan/EU:n asioiden hoitoon ottaen huomioon myös ko. alueen asukkaiden mielipiteet).
”Mitä Nurmijärveltä Sibeliuslukiota tuova tuo Helsinkiin?”
Aika usein itsensä, hyvätuloiseksi veronmaksajaksi Helsinkiin, vaikkapa RSO:hon, Nurmijärven kustantaman päiväkodin ja peruskoulutuksen avittamana.
Osmo:
Varmaan ihan surkee. Se olis varmaan vielä surkeempi, jos ne olis yhtä elinkeinovastaisia ku keskuskunnat?
”Isompi ongela on, että nämä loiskunnat eivät osallistu elinkeinopolitiikkaan ja työpaikkojen luomiseen.”
No Vihtihän halusi luoda elinkeinotoimintaa ja parantaa työpaikkaomavaraisuuttaan rakentamalla Ideaparkin mutta se taas ei sopinut helsinkiläisille päättäjille. Ihan oikeasti, mitä vihtiläisten mielestäsi oikein pitäisi tehdä, jos kuntaa ei saa kehittää mutta toisaalta Helsingissäkään ei saisi käydä töissä?
OS: ”Mitä Nurmijärveltä Sibeliuslukiota tuova tuo Helsinkiin?”
Nurmijärveläisistä en tiedä. Siellä etelässä ilmeisesti välimatkat ovat sen verran lyhyitä, että lukiolaiset voivat asua kotona, vaikka kävisivätkin naapurikunnassa lukiossa. Eikö Nurmijärvellä ole lukiota? Silloin voi kyllä puhua loiskunnasta.
Sen sijaan Itä- ja Pohjois-Suomessa välimatkat kuntien välillä ovat sen verran pitkiä, että lukiolaisten on muutettava asumaan koulupaikkakunnalle. Tällöin kaikki hänen elämiseensä tarvittava rahamäärä siirtyy vanhemmilta lukiopaikkakunnalle. Myös vanhemmat haluavat käydä silmäteräänsä silloin tällöin katsomassa, ovathan he vielä hyvin nuoria. Tällöin myös heidän asiointinsa siirtyy suurelta osin lukiopaikkakunnalle. Lukiota ylläpitävä kunta saa huomattavat valtionavut, henkilökunta maksaa veronsa lukiopaikkakunnalle ja asioi myös siellä. Nämäkään eivät ole pikkuasioita pikkukunnissa.
En ole todellakaan kuullut, että täälläpäin mikään kunta olisi vapaaehtoisesti luopumassa lukiokoulustaan, oli se kuinka pieni tahansa. Jopa he tekevät kaikkensa houkutellakseen oppilaita, esim. antamalla ilmaiset oppikirjat ja tietokoneen käyttöön. Näin siitäkin huolimatta, että lukiokoulutus on näiden kuntien kannalta tavallaan hukkaan heitettyä rahaa. Lukiohan kouluttaa poismuuttajaksi, täällä ei ole heille koulutusta vastaavaa työtä, ainakaan mikäli he valitsevat akateemisen uran.
Anssi V:n näkökulma Vihdin työpaikkaomavaraisuudesta on hyvä. Millaista toimintatapaa Helsinki suosittelee lähikunnille?
Helsingissä on vähemmän asuntoja kuin työpaikkoja. Missä noiden ”ylimääräisten” työntekijöiden pitäisi asua? Sipoossa ja Nurmijärvellä ja Pornaisissa he vain huonontavat kunnan työpaikkaomavaraisuutta. Ja jos nuo asukkaat saavat korkeaa palkkaa Helsingissä sijaitsevasta työpaikastaan, niin pitäisikö kunnan häätää heidät vaikkapa Tampereelle tai kieltäytyä uusien tonttien kaavoittamisesta, jotta kunta välttyisi loiskunnan maineelta? Mitä noiden kuntien pitäisi tehdä tilanteessa, jossa Helsinki puskee asukkaita naapurikuntiin?
Antti V on oikeasssa huomauttaessaan ideaparkin tyrmäyksestä.
Helsinkiläisten kanta tässä siis lyhyesti on, että työpaikat ja ihmiset pitää molemmat keskittää helsinkiin. Ympäryskuntiin ei saa tulla kasvua kummassakaan.
Tämä mahdollistaa helsingissä yleisen haaveen tiiviistä ekokaupungista, jossa ihmiset asuvat tiiviisti pienissä kerrostaloissa ja käyvät töissä julkisilla.
Tämä visio sopii epäilemättä monille. Monet helsinkiläiset jopa väittävät viihtyvänsä paremmin ahtaassa asunnossa kuin suuressa, kunhan kaupungin palvelut ovat lähellä.
Mutta me, jotka haluamme asua väljästi ja haluamme oman pihan, emmekä välitä kaupungin ”palveluista”, emme mahdu tähän ideaaliin. Varsinkin jos aiomme käydä töissä omalla autolla. Fakta on, että jos haluaa tilavan kodin ja pihan, niin hesassa tai espoossa hintaan tulee 150 keur enemmän kuin nurmijärvellä. Tästä syystä siis ihmiset muuttavat ympäryskuntiin.
Tämä muutto harmittaa helsinkiläisiä, ja he haluaisivat estää sen, ja pakata koko jengin helsinkiin. Valitettavasti käytännön seurauksena tästä on se, että meidänkin nykyiset asuinneliöt puolittuisivat. Asumisen ahtaus ja kalleus on se hinta, minkä tavallinen ihminen tästä keskittämisestä joutuu maksamaan.
Vastustan siis.
juha,
Voit rauhassa muuttaa Nurmijärvelle, jos sitä haluat, sillä pääkaupunkiseudulla ei yhtään tonttia jää käyttämättömäksi. Jonkun on siis uhrauduttava. Koska ihmiset kuitenkin ovat valmiit maksamaan tontista pääkaupunkiseudulla enemmän, vaikuttaa se minusta siltä, että moni asuisi täällä mielellään, jos tilaa vain olisi. Siksi on perusteltua rakentaa suntoja enemmän Helsinkiin, Espooseen ja Vantaalle.
Joo, olen samaa mieltä siitä, että espooseen ja hesaan on niin kova tunku, että hinnat pysyvät korkealla. Köyhät kyykkyyn siis, ja niin kävi meillekin, että asunnon vaihdon yhteydessä saatiin 135 m2 nurmijärveltä alle 300 keur, kun samanlainen uusi talo espoossa olisi ollut 450-550 keur. Työmatka piteni n. 10 min.
POintti on kuitenkin se, että kuntien välinen kilpailu antaa mahdollisuuksia ihmisille. Meilläkin oli ihan selvä vaihtoehto: asua ahtaasti kerrostalossa espoossa tai väljästi isossa talossa nurmijärvellä. Epäilen, että juuri tämä vaihtoehto halutaan ihmisiltä viedä pois.
Sillä Ideaparkilla ollut juuri mitään tekemistä Helsingin kanssa, Nummela nyt vaan on kaukana. Olennaista on se että se olisi tappanut tehokkaasti Lohjan, Nummelan, jne. keskustojen kauppoja ja tukkinut Turunväylän.
Juuri tästä syystä täällä etelässä kuntia pitäisi yhdistää. Kun ollaan yhtä kaupunkia, pitäisi olla yhtä kaupunkia.
juha
kuntauudistus tähtää siihen, että niitä omakotitontteja tulisi Espooseen ja Vantaalle olennaisesti enemmän. Ne menisivät edelleen eniten tarjoaville, mutta tarjonnan kasvaessa hinta laskisi ja yhä harvimepi joutuisi pakenemaan korkerita hintoja Nurmijärvelle.
Mielelläni halvempiin osakotitaloihin tietysti uskoisin. Mutta kun ottaa huomioon sen, että miten kauan helsinkiin on luvattu asuntopulan poistoa ja ripeää lisärakentamista, niin pieni kyynisyys nousee pintaan…. Mutta ehkäpä tällä kertaa…
Jos vielä vähän runoilen espoo vs. nurmijärvi asioista niin
plussat ja miinukset nurmijärvellä on
+ asuntojen hinnat
+ vähäinen liikenteen melu
– heikohkot lenkkeilymahdollisuudet
plussat ja miinukset espoossa (olari) on
+ hyvät lenkkeilymahdollisuudet
+ keskellä kauppoja ja palveluita
– korkeat asuntojen hinnat
– vanhaa talotekniikkaa ja heikkokuntoisia asutnoja
– liikenteen melu
Työmatkat ovat käytännössä samat.
Helsingin keskustassa tuli molemmista paikoista käytyä vain illanvietoissa pari kertaa vuodessa, kauppoja varten ei jaksa lähteä hesaan asti. Espoossa käytiin Omenassa ja täällä joko paikallisessa sittarissa tai sitten jumbossa.
tpyyluoma: ideaparkin tyrmäämisellä oli paljonkin tekemistä helsingin kanssa. Modernin ideologian mukaan halutaan keskittää kaupat julkisten liikenneyhteyksien varteen. Toinen syy liittyi mielestäni vapaavuoren harjoittamaan helsingin nostoon uudenmaan kustannuksella. Helsingin pelko kauppojen menettämisestä siellä oli juurisyynä.
Vähässäkyrössä ja Mustasaaressa työpaikkaomavaraisuus noin 56 %, seuraavaksi pienin Laihialla ja Maksamaalla, n. 63 %. Isossakyrössä se on n. 75 % ja Maalahdessa 77 %. Näissä kunnissa työpaikkaomavaraisuus on nykyään pienempi kuin 1990-luvun alussa.
Vaasa on ohittanut jopa Helsingin yli 132 prosentin työpaikkaomavaraisuudella.
Vaasan ympäristökunnilla on hyvin puutteelliset palvelut, ei uimahalleja, jäähalleja, hiekkatekonurmia, kunnon kirjastoja teattereita (Vaasassa kaksi – sekä ruots. että suom.).
Naapurikunnat ovat avokätisesti jaelleet halpoja OK-tontteja ja näinpä verotulot kivasti ohjautuvat naapurikuntiin ja palveluiden kustannukset vaasalaisille.
Toki uudella kalliilla uimahallillamme on käyttömaksut, kuten teatterillakin mutta ne on vaasalaisten verovaroin voimakkaasi subventoimat ja taksat on tietysti samat naapurikuntalaisillekin.
Naapurikunnissa ei juuri vuokra-asuntoja ole. Onpa jopa joillekin moniongelmaisille kuulemma annettu reipasta ”muuttoavustusta” Vaasaan…
No, Vähäkyrö päätti eilen kurimuksessaan liittyä Vaasaan vaikka yhteistä maarajaa ei olekaan.
Mustasaari piirittää Vaasaa joka puolelta – sen kunnantalolta Vaasan keskustaan on 4 km ja se keskustaajamaan on lyhyempi matka kuin Vaasan omista taajamista.
Mustasaaressa on vajaa 70% ruotsinkielisiä ja RKP:n yksinvalta. Siitä homma kiikastaa. Pari politrukkia yksin päättää käytännössä koko kunnan asioista. Harvat yksinvaltiaat ovat vapaaehtoisesti suvereenista vallastaan luopuneet…
Vaasassa on ruotsikielisiä nyt vajaa 25% ja vähäkyröliitoksen jälkeen n. 22%.
Tilanne lienee pienoiskoossa sama Vaasassa kuin pks:lla mutta lisämausteena kielisuhteet.
Niinpä…Kuntien (pakko)yhdistämistä tärkeämpää lienee palvelujen organisointi ja rahoitus suuremmissa kokonaisuuksissa.
Isäntäkuntamalli on yksi vaihtoehto, maakunnallinen itsehallinto toinen.
Paikallinen vaikuttamisenmahdollisuus asukkaille on taattava molemmissa tapauksissa.
Kylä & kaupunginosayhdistyksillä lienee edelleen oma paikkansa – jos ne järjestäytyvät todelliseen henkilöjäsenyyteen perustuviksi toimijoiksi.
Kuntien yhdistäminen suuriksi palvelukeskuksiksi vähentää kansalaisten mahdollisuuksia demokraattiseen osallistumiseen ja oman ympäristönsä kehittämiseen. Mitkään keinotekoiset lähidemokratian osallistumismuodot eivät korvaa sitä, ellei kyse ole myös taloudellisesta vaikuttamisesta. Samaa demkraattisen osallistumisen vähentämistä tapahtui EU:hun liittymisen yhteydessä, joka ei ole koskaan pyrkinytkään olemaan demokraattinen, vaan hiili- ym. talousjättien etujen ajaja. Poliitikot kumman innokkaasti, niin kunnissa kuin kansainvälisesti ja muutenkin ajavat nykyään tätä linjaa. On vaivalloista, kun pitäisi ottaa huomioon jokun muun etu kuin oman aseman ajaminen.
Pitäisiköhän ottaakin kuntakoon kriteeriksi neliökilometrit väkiluvun sijaan?
Vaasassa asuu ilman Vähääkyröä 60 000 asukasta. Kun piirretään 25 km harpilla niin ollaan n. 100 000:ssa. Se alueen keskus Vaasa vähintään onkin. Ja koko sille väelle on aika hyvät palvelut, kahdella kielellä.
Laihia ja Isokyrö ovat KePun, Maalahti ja Mustasaari RKP:n yksipuoluekuntia…
Pks:lla ei tällaista rasitetta ole, vain itsekkyys ja nimby-politiikka?
Eiköhän lähivuosina tärkeintä ja vaikuttavinta ole pilkkoa liian suuret, yli 40 000 asukkaan kunnat pienemmiksi. Kun katselee pääkaupunkiseudun kolmea tehotonta mammutia, voi vain ihmetellä, miten tähän on päädytty.
Yksinkertainen ratkaisu on pillkoa isot yksiköt pienemmiksi kunniksi ja irroittaa pks aluehallintorakenteesta omaksi yksikökseen. Niin se yleensä on maailmalla toteutettu. Lontoonkin asukasluku on noin 10 000 ihmistä!
Sattuipa muuten silmään Helsingin kaupunginhallituksen listalta 20.6.2011 että siellä oli tonttivarausten peruutuksia ja jatkohakemuksia paristakymmenestä kerrostalotontista. Varausajat ovat vuosia pitkiä.
Eikö Helsingin tonttipolitiikassa ole mitään vikaa?
Miksi kaupunki ei tee suoraan kiinteistökauppaa ja ala sitten perimään automaattista sopimussakkoa rakentamisvelvoitteen rikkomisesta? Esim tuollainen 20 % vuodessa varmaan vauhdittaisi jotakin ja ehkä myös laskisi tonttien hintoja.
Kun varaajat voivat vaan varata tontteja odottamaan maksimitulosta asuntomyynnistä niin tonttienkin hinnat voivat nousta korkeammalle.
Vuokraamistilanteessa voidaan käyttää ihan samanlaista sopimussakkoa.
Kalle viitannee Lontoon Cityyn. City on kuitenkin ainoa poikkeus Lontoon 33:sta kaupunkipiiristä (borough), jotka ovat kooltaan 150 tuhannesta yli 300 tuhanteen asukkaaseen.
Kalle: muistaakseni Odekin on kannattanut kaksiportaista hallintomallia pääkaupunkiseudulle. Tuon ratkaisumallin ongelmana lienee se, että kuntaministerin puolue eli Kokoomus on perinteisesti vastustanut useampaa porrasta. Väittävät, että nostaa kustannuksia, koska Ruotsissa on Suomea korkeampi verotus.
Osmo, myönnät siis lukioiden kunnallistamisen olleen karkea virhe, koska kritisoit nurmijärveläistä Sibeliuslukiossa? 😉 Olemme perimmäisten kysymysten äärellä.
Kunnilla on lukioiden lisäksi paljon muutakin täysin tarpeetonta toimintaa, kuten DDR:n ulkoilmamuseot, terveyskeskukset. Keskittymällä siihen, mikä kuuluu kunnille, saadaan kustannukset kuriin.
Mikko, mallista tulee kolmiportainen, kun siinä on aluehallinto, pks, kunnat. Se ei ole järkevä ratkaisu. Jos pks otetaan irti aluehallinnosta ja pilkotaan 10 000 – 40 000 asukkaan kunniksi, niin järjestelmä toimii. Annetaan pks-hallinnon pääjohtajalle vielä titteliksi ylipormestari, niin Kokoomuskin tulee mukaan. 😉
Aluehallinto joudutaan joka tapauksessa repimään auki uudestaan. Nyt tehtyä kaksiportaista uudistusta sivusta seuranneena näki jo hyvissä ajoin, että metsään mennään. 😀 😀 😀
Minusta koko kuntarajat joutaisivat romukoppaan. Kaikkein järkevintä olisi hallinnoida aitoja hallinnoitavia alueita, eikä 1100-luvulta peräisin olevia hevosen päivämatkan määrittelemiä maapalasia.
Käytännössä muodostettaisiin olemassa olevista taajamista hallinnollisia yksiköitä. Eikä mikään estäisi olemassa olevien maalaiskylien kasvamista hallinnollisiksi taajamiksi. Maaseudun asukkaat voisivat hakea palvelunsa sieltä, mistä parhaaksi katsovat. Toki jonkinlainen hallinto – vaikkapa maakuntakohtainen tms – voisi sielläkin olla.
Kaupunkiseutujen maankäytön suunnittelu tulisi olla riippumaton mistään muusta kuin olemassa olevan rakennetun ympäristön rajoista. Tulisi lisäksi aktiivisesti estää taajamarakenteen leviämistä esim. Urban Growth Boundary-periaatteiden mukaan ja rakentamisella parantaa olemassa olevien taajamien toimintamahdollisuuksia.