Tämä on osa eduskuntavaaliohjelmaani, jota kehitetään interaktiivisesti kotisivuillani.
Merkittävänä esteenä yksityisten ostopalvelujen käytölle on liian puhdasoppinen hankintalaki – tai kenties vain sen tiukkapipoinen tulkinta. Sosiaali- ja terveyspalveluissa laadun määritteleminen on vaikeata. Usein hankintakilpailun voittaa kilpailijoista huonompi, koska sen tarjous vastaa parhaiten puutteellista tarjouspyyntöä. On ylivoimaista määritellä juristin pitävästi, millaista laatua halutaan. Moni EU-maa onkin rajannut sosiaali- ja terveyspalvelut hankintalain ulkopuolelle. Mitenkähän laatukriteerit kirjoitettaisiin tarjouspyyntöön, jos kaupunki tilaisi sinfonian vuosijuhliensa kunniaksi?
Aina on riski, että kilpailun hävinnyt valittaa markkinatuomioistuimeen ja tämä panee hankinnan jäihin odottamaan juristien kannanottoa, vaikka viivästyksestä aiheutuvat kustannukset ylittäisivät riidan arvon moninkertaisesti. Kunnat pelkäävät kilpailutuksen seurauksia ja välttävät sen takia ostamista eikä syyttä.
Tavanomainen vastaus hankintalain kritiikkiin on, ettei kilpailuttamista ole vielä opittu. Voidaanko oppiakaan? Ongelmana on laadun määrittely järkevästi. Sen tekeminen aukottomasti olisi kohtuuttoman työlästä ja kallista, jos ylipäänsä mahdollista lainkaan. Ainakin Helsingissä hankintalakia tulkitaan niin, että ostajan aiempaa mainetta ei saa käyttää kriteerinä, koska se vaikeuttaisi alalle pääsyä. Tämä on tuiki järjetöntä. Nyt kannustetaan tekemään hyvä hakemus. Jos mainetta saisi käyttää, se kannustaisi pitämään maineesta huolta ja toimimaan hyvin.
Hankintalaista vastuussa olevat vastaavat esimerkkitapauksiin, että kunnat tulkitsevat lakia väärin eivätkä tunne kaikkia sen antamia mahdollisuuksia. Laki, jota ei ymmärrä sitä läpi lukemalla on lakina huono. Väite liian tiukasta tulkinnasta voi sinänsä pitää paikkansa. Kun kunnan lakimieheltä kysyy, saako näin tehdä, hän vastaa varmuuden vuoksi että ei saa, jotta ei tekisi virkavirhettä. Todennäköisesti myös tuo kielto käyttää vanhoja meriittejä on kaupunkilegenda, mutta sellainena hyvin vahingollinen.
Oli miten oli, puhdasoppinen hankintalaki nostaa ostopalveluihin liittyviä riskejä ja transaktiokustannuksia usein kohtuuttomasti verrattuna kilpailutuksen tuomiin hyötyihin.
Jos tarjoajien tasapuolinen kohtelu ja potilaiden etu joutuvat ristiriitaan, potilaan edun on voitettava. Kunnalliset palvelut ovat olemassa kuntalaisia, eivät palveluntarjoajia varten. Uusi alalle tuleva yrittäjä voi pitää epäreiluna sitä, että annetaan pisteitä hoitosuhteen pysyvyydestä, mutta hoitosuhteen pysyvyys on tärkeä laatukriteeri. Tärkeä laatukriteeri on myös vanhusten palvelutalon sijainti, vaikka se antaakin etulyöntiaseman sille, jonka palvelutalo on hyvällä paikalla. Ei tämä ole sen kummallisempaa kuin se, että Stockmannin tavaratalolle on etua sijainnista Helsingin Kolmen sepän patsaan vieressä.
Hankintalain määräyksiä ja tulkintaa on väljennettävä huomattavasti sosiaali- ja terveyspalveluja ostettaessa tai jos mahdollista, ne on kumottava kokonaan, kuten jotkut EU-maat ovat tehneet.
Eikö palveluseteli sopisi aika monen sosiaali- ja terveyspalvelun järjestämiseen?
Ei Stockmannille ole etua sijainistaan, kaupathan ovat jo pitkään hakeutuneet sinne, missä ihmiset haluavat ostoksensa tehdä. Siis jättimerketteihin ja -kauppakeskuksiin keskustojen ulkopuolella, sinne kun pääsee kätevämmin. Stockmannkin on mennyt Jumboihin ja Itäkeskuksiin asiakkaiden paineessa
Stockmannille olisi sijainnista etua vain, jos Helsinki kilpailuttaisi kaupunkilaisten ostospaikat ja tärkeäksi valintakriteeriksi laitetaan sijainti Kolmen Sepän patsaan vieressä.
Tuo onkin se julkisen kilpailutuksen ongelma. Valintakriteerit laaditaan (usein poliittisesta painostuksesta) niin, että kilpailu ei voi olla tasapuolinen. Jopa selkeissä teknisissä hankinnoissa tyritään, Suomenlinnan uusi lautta menetti ohjattavuutensa ja sitä jouduttiin korjailemaan useaan otteeseen, matalalattiaratikoiden telit olivat väärän tyyppisiä Helsingin jyrkkäkaarteisille raiteille jne. Hankinnoissa ei osata laittaa painoa edes tuollaisille tarjouspyynnössä helposti määritettäville asioille, kuinka siis palvelujen laatua osattaisiin määritellä.
Syy on virkamieskunnan osaamattomuudessa, kapungin ja valtion virkoihin hakeutuu, tai ajautuu, se osa ammattilaisista, joka ei pärjää julkisella sektorilla. Kun virkamiehelle on turvallisempaa olla tekemättä mitään kuin ottaa pientäkään riskiä, niin touhu on juuri sellaista kuin kuvailit
Hankinnoissa pitäisi ulkoistaa ensimmäisenä itse hankintatoimi, ostaa se palveluna ja lakkauttaa julkisyhteisöjen omat hankintatoimet
Stocka taitaa kyllä olla liikevaihdoltaan Suomen suurin kauppa.
Jos ulkopuolelta ostetaan, jollain tapaa pitää arvioida palvelun laatu riippumatta siitä, onko palvelu hankittu kilpailuttaen vai ei. Jos palvelun todellista laatua pitää joka tapauksessa arvioida, miksei hinta voi riippua siitä?
En ole varma, kannattaako hankintalakia jättää kokonaan soveltamatta sosiaali- ja terveyspalveluissa. Suurista transaktiokustannuksista olen samaa mieltä ja siksi kilpailutusrajan pitäisi joka tapauksessa olla huomattavasti nykyistä korkeammalla.
Joka tapauksessa niin kauan kuin nykyinen lainsäädäntö on voimassa, omassa työssäni yritän lobata sitä, että asumispalveluiden laatua arvioitaisiin (myös) vertaisarviointina ja että vertaisarvio vaikuttaa myös palvelusta maksettuun korvaukseen.
(Vertaisarvioinnista/kokemustutkimuksesta ASPA-säätiön Suuntaajassa sivulla 18: http://www.aspa.fi/digijulkaisut/suuntaaja/Suuntaaja12011.pdf)
Jotenkin pitäisi rikkoa se käytäntö, että kilpailutuksesta kuin kilpailutuksesta valitetaan rutiininomaisesti ja markkinatuomioistuin panee rutiininomaisesti hankinnan jäihin.
Ei ole ihan noin yksioikoista. Nimenomaan terveyspalveluissa on paljon palveluita jotka normitettuina sopivat kilpailutettavaksi poikkeuksellisen hyvin, ja markkinatuomioistuimeen päätyminen edellyttää erityistä kädettömyyttä tarjouspyynnön laadinnassa. Suosittelen tutustumaan vaikka HUS:in toimenpiteittäin yksilöityihin tarjouspyyntöihin
Kilpailuttamista sinänsä ei voi täydellisesti oppia, mutta laki joka ei salli vähäistä poikkeamaa (ts. talonpoikaisjärjen käyttöä tai käytännössä merkityksetöntä muotovirhettä) on huono, ja sitä pitäisi tältä osin muuttaa. Tämä helpottaisi ostajan työtä oleellisesti.
Hoitosuhteen pysyvyys on aidosti hankala kysymys, koska jos se hyväksytään kriteeriksi, se johtaa automaattisesti palveluntarjonnan keskittymiseen koska silloin markkinaosuuksia voidaan ostaa vahvalla taseella ja nostaa taksoja kun pienemmät itsenäiset yrittäjät on saatu taktikoitua alihankkijan asemaan, lopputuloksena kallis oligopoli (vrt työterveyshuolto). Ei minulla ainakaan ole tuohon muuta ideaa kuin hankintojen pikkominen alkaen siitä että vähintään seinät ja substanssi hankitaan eri paikasta.
Sinänsä hassua että hankintalaki aiheuttaa sosiaali- ja terveyspalveluiden ostamisessa noin paljon ongelmia, IT-puolen pienehköissä hankinnoissa lain rikkominen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ja jos pisteytykset laskee auki, huomataan usein ettei edes antamalla tuote ilmaiseksi ole mitään mahdollisuuksia täyttää ostajan subjektiivisia kriteerejä.
milläs ilveellä jotkin eu-maat eivät noudata hankinnoissa ey-lainsääsäntöä? Kun meinaan väitit että jotkin eu-maat eivät noudattaisi hankintamääräyksiä sosterin puolella.
En suoraan sanottuna usko väitettäsi. Ja luulen että olet nyt sitten ottanut ohjelmaasi yhteisölainsäädännön muuttamisen Eduskunnasta käsin. Tällaisille nerouksillehan Vihreät kovasti naureskelivat persujen ohjelman yhteydessä.
Nyt ollaan alueella, jota en ole voinut itse tarkistaa. (Käykää huviksenne katsomassa asianomaista direktiiviä. Se ei käy enää edes pariodiasta, koska liitoittelu pilaa parodian) Ne ovat ilmeisesti neuvotelleet itselleen poikkeuksen.
Soininvaara:
”Stocka taitaa kyllä olla liikevaihdoltaan Suomen suurin kauppa.”
Muistaakseni totta, tosin onko Stockan myynti suurta (etupäässä), koska se on Helsingin keskipisteessä, vai onko monien käsitys siitä, missä Helsingin keskipiste on, seurausta siitä missä Stockan pääsisäänkäynti on?
(sinänaä kannatan ohjelmakohdan toeteuttamista)
Miksi vain sosiaali- ja terveyspalveluita ostettaessa, vaikka hankintameno nykymalliin tulkittuna toimii ihan yhtä huonosti monessa muussakin asiassa. Käytännössä se usein pakottaa valitsemaan vaihtoehdon, joka tiedetään huonoksi, tai tuo prosessiin niin paljon lisää kustannuksia tai epävarmuutta, että kun tarjoajat ottavat sen huomioon tarjouksia laatiessaan, veronmaksajan rahaa palaa lisää.
Mitähän jos annettaisiin ihan kansalaisten päättää mihin (vero)rahansa kiikuttavat. Aluksi vaikka se, että erveyskeskukset saisivat samoista perustutkimuksista ja lääkärikäynneista saman korvauksen, kuin yksityiset lääkäriasemat.
HUS ja erikoissairaanhoito sitten erikseen.
Ville, tulisi hirveän kalliiksi. Siis jos asiakasmaksut pysyisivät nykyisinä. Tämän tietää jokainen terveystaloustieteilijä. Jos lääkärissäkäynti ei maksa asiakkaalle mitään ja tuottaa lääkärille voittoa, käyntien määrä kasvaa liki rajatta. Tätä kokeiltiin lapsivakuutuksessa.
Viimeisin valitus joka pisti silmään. HKL valitsi viidestä tarjoajasta yhden tekemään uusien Transtechin raitiovaunujen, tuttavallisemmin transujen, muotoilun. Neljä valitti. Miten ihmeessä muotoilu kilpailutetaan juristinkestävästi?
tpyyluoma:
Tätäkään ei tarvitsisi ihmetellä, jos kaupungit ja muut julkisen vallan öhöttäjät tyytyisivät vain ostamaan palveluita (kuten joukkoliikennettä) oikeilta yrityksiltä tai tukisivat joko kaikkia tai vain tuen tarvitsijoita palveluseteleillä, eivätkä olisi jatkuvasti sotkemassa markkinoita kilpailulta suojatuilla ja päin prinkalaa johdetuilla liikelaitoksillla.
Ilmeisesti valta maistuu kuitenkin kunnallispoliitikoista niin makealta, että kaikki puolueet Sekoomusta myöden ovat vain jatkuvasti turvottamassa julkisen sektorin osuutta kaikesta mahdollisesta. Ja sitten kehdataan ihmetellä jotain kestävyysvajetta…
Bussiliikenne kilpailutetaankin, mutta ratikoiden osalta kilpailutus on mahdotonta, koska tarjoajia ei olisi riittävästi. Ratikkakalustoa ei kovin monella yhtiöllä olisi tarjota.
kse:
”Tätäkään ei tarvitsisi ihmetellä, jos kaupungit ja muut julkisen vallan öhöttäjät tyytyisivät vain ostamaan palveluita (kuten joukkoliikennettä) oikeilta yrityksiltä […] eivätkä olisi jatkuvasti sotkemassa markkinoita kilpailulta suojatuilla ja päin prinkalaa johdetuilla liikelaitoksillla.”
Muotoilu ei olle kilpailuonglema sen enempää likennelaitokselle kuin ostopalveluuyrityksen kanssa asioidessa samalla reunaehdolla: jos ei ole kiinnostunut muotoilusta.
Yleisemmällä tasolla (ajattelen lähinnä muita kuin sosiaali- ja terveyspalveluja), eikö näitä kilpailutusongelmia saisi ainakin lievennettyä vaatimalla tarjouspyynnössä vakuutta tai vakavaraisuutta, josta maksaa reippaat sopimussakot jos kilpailun voittaja ei kykenekään toimittamaan, mitä hän lupasi?
Yrityksemme osallistui taannoin onnettomasti muotoiltuun kunnalliseen tarjouskilpailuun, jonka ainoan kriteerin joku oli osaamattomuuttaan tai laiskuuttaan laatinut niin, että kaikki kilpailuun osallistuneet pystyivät sen täyttämään. Toki hakemus oli samaan aikaan niin monimutkainen ja vaaditut näytteet sekä referenssit niin laajoja, että tarjouksen tekemiseen meni parilta ihmiseltä useampi päivä.
Koska työläästä prosessista huolimatta kaikki täyttivät sen ainoan merkittävän kriteerin, voittaja valittiin lopulta arpomalla.
Vaikka Osmo tässä ottaa kohteeksi vain sosiaali- ja terveystoimen, niin todennäköisesti vastaavaa palautetta saataisiin kaikilta muiltakin alueilta. Kuitenkin perimmiltään kilpailutuslaki on varsin selvä – ostajan pitää kertoa etukäteen mitä osta ja millä kriteereillä päätös tehdään. Jos tätä lakia ei tarvitse noudattaa, niin mitä se sitten tarkoittaa? Että nämä palvelut saa ostaa ihan miten sattuu? Sosiaali- ja terveystoimi kattaa kuitenkin varsin ison osan julkisen sektorin hankinnoista, olisiko oikeasti fiksua palata malliin, jossa virkamiehillä on täysin vapaat kädet tehdä hankintoja ”hyvä veli” yms. perusteilla?
Vaikka Osmo tuntui suhtautuvan kriittisesti oppimiseen, niin itse kyllä uskon, että tässä voidaan mennä paljon eteenpäin. Ensimmäinen askel voisi olla oivaltaa se, että Suomessa tuskin on tarvetta >400 erilaiselle hankintamallille, todennäköisesti muutama kymmenen riittäisi varmasti. Samankaltaisten ostajien pitäisi vaan lyödä päät yhteen ja miettiä, miten heidän kannattaisi omat palvelunsa oikeasti ostaa. Sosiaali- ja terveystoimen palveluissa erityisen tärkeää on miettiä etukäteen se, miten kaupalliset toimijat voivat toimia julkista sektoria tehokkaammin. Jos kilpailutamme yhden lääkärin työpanosta paikkakunnan X terveyskeskukseen, varmasti vahvimmalla on paikkakunnalla jo toimiva lääkäri, joka vain siirtyy virkamiehestä yrittäjäksi – mutta palvelu ei muutu kuin kalliimmaksi. Sen sijaan, jos tarvitaankin lääkäri tasaamaan kiirehuippuja useamman kunnan alueella tai hoitamaan kaikki lakisääteiset lääkäripalvelut yhden kunnan alueella, niin yksityisellä yrityksellä voi olla mahdollisuuksia organisoida toiminta tehokkaammin kuin julkisella sektorilla.
Erityisen tärkeää onkin ottaa alan toimijat mukaan keskusteluun ajoissa pohtimaan, millä toiminamallilla he pystyvät parhaiten toimintaa kehittämään. Kutsutaan tätä sitten tekniseksi vuoropuheluksi tai neuvottelumenettelyksi, niin tämä on oikea tapa viedä kilpailutusta eteenpäin. Nyt liian usein näkee sitä, että alan yksityistä palvelutuotantoa tuntemattomat ostajat yhdessä alaa tuntemattomien juristien kanssa laativat kriteereitä, jotka ovat palvelun tuottajien näkökulmasta järjettömiä.
Pahimmillaan tilanne on se, että vahingossa vaatimuksiin jää sellainen ehto, joka lisää rehellisesti toimivan yrityksen kustannuksia merkittävästi, mutta jonka agressiivisesti toimiva kilpailija jättää tarjouksessaan huomiotta luottaen siihen, että pystyy itsensä siitä myöhemmin puhumaan irti.
Summa summarum, enemmän yhteistyötä sekä ostajien välillä että potentiaalisten toimittajien kanssa ja hankintalaki on paikallaan. Myöskään maailma ilman hankintalakia ei näytä houkuttelevalta.
Ajatellaanpa, että kaupunki tilaa 500-vuotispäivänsä kunniaksi säveltäjiltä sinfoniakonsertin. Miten teet tarjouspyynnön – erityisesti jos säveltäjän aiempia tekemisiä ei saa ottaa huomioon? Miten ajattelin luonnehtia tilattavan konsertin laatua ja miten arvioit erilaisia verbaalisia tarjouksia?
On helpompi kilpailuttaa sata kuutiota soraa kuin sinfoniakonsertteja tai vanhustenhoitoa.
Hyvä jos pystyt korjaamaan typerää laisäädäntöä, vaikeaa se voi kuitenkin on. Vertaa vaikka ainostaan suomessa olevaan eu-direktiivin tulkintaan jossa kielletään ponin-kakka/kutterinpuru-pallukan laittamisen kaminaan.
Olisko yhtään mahdotonta että OS tutustuisit aiheeseen ennenkuin esität kärkeviä parannusehdotuksiasi.
Tuossa on nopea ja helppo tapa
http://www.pirkanmaa.fi/fileadmin/pirkanmaa/pdf/Materiaali_05052010_Buetzow.pdf
saada pintasilaus aiheesta.
Esittämäsi ongelma sinfoniakonsertista löytyy esityksestä sivulta 13.
Liian usein tässä blogissasi toteutuu nykyään vanha toteamus ’yksi tyhmä kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata’.
juge
1) Tähän olen perehtynyt varsin paljon kysyen eri toimijoilta, mitä nämä kuvittelevat lain vaativan. Se mitä lain soveltajat kuvittelevat on käytännön kannalta relevantimpaa kujin mitä laki oikeasti tarkoittaa. Siksi kirjoitin, että lakia tai sen tulkintaa on väjennettävä.
2) Olen tietoinen, että sinfoniakonsertin osalta voidaan noudattaa suorahankintaa (ei tosin sen takia, että tarjoajia olisi vain yksi). Halusin vain verrata sitä sosiaali- ja terveydenhuollon tilaamiseen. Eikö siinäkin voisi noudattaa suorahankintaa silloin, kun tasapuolinen kilpailu ei edes teoriassa voi johtaa järkevään lopputulokseen.
Esimerkki tilanteesta, jossa kilpailu ei edes teoriassa voi johtaa oikeaan tulokseen löytyy vaikkapa vanhustenpalvelun kilpailutuksesta Raumalla. Siellä perinteinen palveluntarjoaja hävisi kilpailun suurille ketjuille. Näin voi käydä, mutta tässä tapauksessa palvelutaso huononee niin paljon, että suorahankinta vanhalta tarjoajalta olisi johtanut parempaan tulokseen. Tällä nimittäin on talonsa keskellä Vanhaa Raumaa, josta vanhusten on kiva köpötellä kävelykadulle kahvilaan. Uusilla tarjoajilla on tarjota paikka jostain etäältä pitkän tien päästä, jolloin vanhukset ovat vankeina asunnoissaan. Jos laatukriteereihin olisi laitettu ehdoksi sijainti Vanhassa Raumassa, tarjoajia olisi ollut vain yksi, ja hinta sen mukainen. Jos sijainnista olisi annettu hyvitystä niin paljon kuin olisi pitänyt, hinta olisi silloinkin muodostunut kohtuuttomaksi. Nyt siis rakennetaan palvelutaloja paikkaan, josta vanhuksilla ei ole mitään pääsyä ulos.
Esimerkiksi pyykinpesupalveluiden ostaminen on aika helppoa, koska ei ole olemasasa eritavalla puhtaita paitoja. Jotta voisi ostaa vaikka sitten sitä ratikkaliikennettä palveluna pitäisi olla selkeä palvelu jolla on yksinkertaiset mittarit ja markkinat jossa on kilpailevia toimittajia tuolle.
Vertailun vuoksi, HKL käytännössä suunnitteli uudet ratikat itse koska markkinoilta ei vaan löydy meitin erilliskummalliseen rataverkkoon sopivia. Bussipuolella kilpailutuskriteereihin ei ole edellenkään keksitty esimerkiksi ajotavoista oikein mitään, ja ne nyt vaikuttaa matkustusmukavuuteen ja sitä kautta matkustajamäärin olennaisesti.
Byrokratiaa tulee välttää vaikka tarkoitus olisikin hyvä, ja kun kilpailutus tuottaa byrokratiaa niin kilpailutusta tulee vältää.
Yllä olevasta otsakkeesta voinee köpötellä aasinsiltaa pitkin vertaamaan eri aatesuuntausten myymää samaa palvelua. Eilisessä Hesarissa oli kiva artikkeli jossa verrattiin liberaalin pyörittämää kahvilaa ja saunaa, Kuusijärvellä.
Siinä yrittäjä hankki toimeentulon itselleen ja joukolle työntekijöitä. Alueen käyttäjät saivat hyvää palvelua ja kaikki oli yhtä idylliä.
Politrukit jäivät kuitenkin ilman omaa osuuttaan, joten poliisit kävivät pistämässä liberaalin konkursiin kun ehtivät mopoilijoden sakottamis-kiirteiltään.
Tämän jälkeen verotusyhteiskunta on yrittänyt pyörittää toimintaa, katastrofaalisin seurauksin.
Minusta ongelma ei ole kilpailutus sinänsä, vaan se, että tarjouspyynnöissä pitää mennä niin syvälle yksityiskohtiin. Kun ”oikeassa elämässä” pyydetään tarjouksia, niin kerrotaan tarpeet ja sitten tarjouksista valitaan se, mikä nyt vain tuntuu parhaalta. Ei minusta julkisissakaan hankinnoissa tarjouksen tekijän tarvitse tarjousta laatiessaan tietää ihan jokaista kriteeriä, millä päätös sitten loppuviimeksi tehdään. Tärkeintä on, että oma tuote on kunnossa ja sitä kelpaa markkinoida.
En tiedä, miten tämän lakiin kirjoittaisi niin, että yleensä se paras tarjous tulisi valituksi eikä kukaan pääsisi vetämään kotiinpäin. Tärkeää olisi kuitenkin voida jättää tilaa tarjousten vastaanottajan omalle harkinnalle siinä vaiheessa, kun tarjoukset ovat sisällä.
tpyyluoma: ”HKL valitsi viidestä tarjoajasta yhden tekemään uusien Transtechin raitiovaunujen, tuttavallisemmin transujen, muotoilun. Neljä valitti. Miten ihmeessä muotoilu kilpailutetaan juristinkestävästi?”
Asiaa lainkaan tuntematta kuulostaa tarjouskilpailuksi muotoillulta kutsumenettelyltä. Yhtä hyvin voi ampua itseään jalkaan. Jos designia tai arkkitehtuuria halutaan kilpailuttaa, siihen on olemassa suunnittelukilpailumekanismi, jonka luonteeseen kuuluu vertaisarvioinnin korostaminen valintakriteerinä ja useamman voittajaehdotuksen lunastus.
kun kyse on EU-tasoisesta lainsäädännöstä niin millä konkreettisilla toimilla ajattelit vaikuttaa asiaan Eduskunnasta?
juge,
alkamalla soveltaa sitä niin kuin muualla, vaikkapa Ranskassa.
Olin erään kansainvälisen konsulttiyrityksen haastateltavana. He kertoivat, että esimerkiksi Tanskassa lainsäädäntöä sovelletaan aivan eri tavalla, eikä siellä oikein ymmärretä suomalaisten ylitulkintoja.
Muuten, tuo Helsingin ratikoiden muotoilukilpailu on mielestäni hyvin lähellä tuota sinfoniakonserttiesimerkkiä, muitta ainakaan Helsingissä ei katsottu mahdolliseksi soveltaa suorahankintaa.
Jos esim. muotoilu tai lääkärin valinta kilpailutetaan, niin miksei myös kaupungin johdon valintaa.
Järkevä ehdotus Odelta; toivoisi myös tulevalta lainsäätäjältä pidemmälle menevää näkemystä hallinnon rukkaamisen lisäksi.
Jos palvelun sisältöä ja laatua ei kyetä kuvaamaan hankintadokkariin niin eipä sitä palvelua osata tehdä itsekään.
Toinen onglema näyttää olevan valvonta,kunnat eivät osaa hoitaa sitäkään vaan luottavat palvelun toimittajan sanaan.Tällöin ei synny myöskään osaamista , koska ei perehdytä käytännön ongelmiin eikä opita virheistä.Eikä synny hyviksi koettuja käytäntöjä
Kolmas ongelma on 350 kuntaa, joista pääosalla ei ole minkäänlaisia valmiuksia ostaa palveluita.Oma ongelmansa on, että miksi samoja asioita pitää ostaa 350 yksikössä? Mikään järkevästi toimiva organisaatio ei hajauta hankintojaan näin paljon.
Monet terveydenhoidon palvelut ovat suoraan kelvollisia ostettavaksi esim monet kirurgiset toimenpiteet ,lonkkaleikkaukset etc voidaan tuotteistaa niin, että ne voidaan ostaa ilman kiistoja.
Mutta harkintaakin ulkoistukseen tarvitaan: Tuskinpa orvosta on hauskaa eikä kasvullekaan suotavaa, että isä ja äiti vaihtuvat joka kolmas vuosi
Osmo,
Olemme ilmeisesti kaikki samaa mieltä siitä, että vika ei ole laissa, vaan tavassa, jolla sitä sovelletaan? Tällöin minusta olisi syytä katsoa enemmän sinne ostavien organisaatioiden suuntaan kuin eduskuntaan – ei kai hyvää lakia tarvitse muuttaa vain siksi, että sitä sovelletaan väärin?
Miten muuten itse ideaalimaailmassa toteuttaisit tuon 500-vuotisjuhlasinfonian hankkimisen?
Laki on niin epäselvä, että sen tulkitseminen on silkkaa salatiedettä. Joko laki olisi kirjoitettava selkeämmin tai siitä olisi annettava selkeät soveltamisohjeet. Nyt kuntien juristit tulkitsevat sitä varmuuden vuoksi liian ankarasti.
tpyyluoma; paidatkin voi pestä monella eri tavalla (tai jättää pesemättä). Aika lailla on muutamat virolaiset pesulafirmat olleet median hampaissa viime aikoina; kateellisten kyräilyä vaiko pesuaineettomia pesuja?
Psykoterapioiden ostopalvelu on usein toteutettu niin, että valitaan kelpoja palveluntuottajia eli yksittäisiä psykoterapeutteja, joilla on vaadittu pätevyys ja hinnoittelu ja joista asiakas valitsee itselleen sopivan. Tämän pitäisi olla tavoitteena.
Syrjäseuduilla on yleistä, että terveyskeskuksissa on ostopalveluina eri erikoislääkärien vastaanottoja, yksittäinen lääkäri myy työnsä terveyskeskukselle. Sen sijaan, että kylän mummot suhaavat taksilla maakuntakeskukseen, tulee lääkäri paikalle kerran kuussa tai viikossa. Erikoislääkärin taksa on usein halvempi kuin sairaanhoitopiirin kuntalaskutus. Kaikki hyötyvät.
Tällainen ammatinharjoittajien kilpailuttaminen olisi fiksua ja halpaa, mutta kuntapäättäjille sietämätöntä.
Juuri ”pehmeissä” hankinnoissa sekava laki toimii surkeimmin ja sen on moni asian ympärillä puuhasteleva myöntänyt. Markkinaoikeudessa puretaan säännöllisesti mm. Kelan erilaisten massakilpailutusten valitussatoa.
Entäpä jos tämä kilpailutus hoidettaisiin toisin päin: ”Maksamme kaksi miljoonaa euroa, mitä palveluja tarjoatte?” Ajatus ei ole omani, ja ehkä juuri siksi kuulostaa käyttökelpoiselta.
Ihmettelen myös käsitystä, että kunnissa osataan kaikki huonommin kuin muualla. Johtuisko siitä, että kuntien hankinnat ovat läpinäkyviä – yksityisten eivät?
Eduskunnalla on aika vähän sanomista siihen miten markkinatuomioistuin tekee päätöksiä, ja se taasen määrittelee sen kuinka hankintalakia oikeasti sovelletaan.
Ei sitä voi valita mielensä mukaan.
Paljon kilpailuttaneena voin todeta että on hankintalaista iloakin. Ilmoittautumismenettely tuo kilpailutettavat tilaajan tykö, kokonaiskuva tarjoavien kentästä muodostuu kattavammaksi.
Tosin silloin täytyy jo olla markkinat, ja riittävä määrä markkinatoimijoita.
Ongelmallista tilaaminen on ilman kilpailuttamistakin, jos ei oikein ole käsitystä sitä millaista laatua haluaa. JA jos haluaisi jotain muuta kuin mitä tarjoajat ovat tottuneet tarjoamaan sitten se vasta hankalaksi menee.
Nyt ovatkin sitten muotoilijat keksineet aivan uuden tavan toteuttaa palveluiden tuottamista. Palvelumuotoilusta on tullut jopa World Desing Capital 2012 vuoden keskeinen ismi. Kaikki missä vähänkin muotollaan palvelua on desingia.
Mutta on kyllä myönnettäväå että meillä on paljon tarvetta totuttujen toimintatapojen muuttamiseen. Kilpailullinen neuvottelumenettely, jonka hankintalaki tuntee, on oikeastaan palvelumuotoilua kilpailuttamisvaiheessa. Soveltuu suuriin hankekokonaisuuksiin, joissa menetelmän edellyttämäå työmäärä on suhteessa hankinnan kokoon. Tavanomaisissa hankinnoissa standardisointi ja toisto ovat keskeisiä kustannustehokkuutta tavoitataessa.
Ja vaikka minun kokemukseni ovat rakennusalalta,jonka luulisi olevan peruakamaa kilpailuttamisen saralla, on pakko myös sanoa, että rakennusalalla kilpailuttaminen ja sopimuksiin tuijottaminen on viety jo lähes äärimmilleen. Laatutason määrittely on silläkin saralla vaikeaa. Pilkunviilausta ja mieletöntä vääntöä sopimuksenmukaisen tuotteen saamiseksi. Laadunvarmistusmenettelyt paisuvat energiatehokkaan rakentamisen myötä entisestäänkin.
Oman lisänsä asiaan tuo rakennusalan osa Suomen waste management busineksena. Kivaa on.
Hyvää asiaa hankintalaista. Samaa järjettömyyttä esiintyy eri muodoissaan myös muualla kuin sosiaali- ja terveysalalla.
Osmo on täysin oikeassa kommentissaan virkavirheestä. Asia on juuri näin. Hankintavirkamies ei uskalla poiketa piiruakaan hankintalain turvallisilta vesiltä tuntemattomille vesille, koska oleellista on, ettei vain tee ”virhettä”. Virhe on heittomerkeissä, koska ei tulkinnanvaraisessa asiassa minusta voi tehdä mitään puhdasta virhettä.
Minä uskon, että juuri tästä syystä kunnat eivät esimerkiksi rakennushankkeita kilpailuttaessaan ole hylänneet ilmiselvästi alihintaisia tarjouksia. Virkavirhe pelottaa.
Minusta kyllä voidaan ihan yhtä hyvin kysyä, miksi esimerkiksi rakennushankkeessa ei laadulliset kysymykset voisi nousta ihan yhtä merkittävään asemaan, kuin sosiaali- ja terveysalalla? Onhan rakennushankkeessakin kysymys jopa ihmisen elinikäisistä asioista. Sopiiko hankintalaki sitten rakennushankkeisiin puhtaana ja ahtaasti tulkittuna? Minusta ei.
Tpyyluoman näkemys kilpailuttamisesta silloin, kun ei osata tai haluta keksiä laadullisia elementtejä kilpailutukseen, ja kilpailuttamisen välttämisestä silloin, kun laadullisia elementtejä osataan ja halutaan keksiä, johtaa usein sellaisen työn ulkoistamiseen, jota tekevät heikoimmissa asemissa olevat työntekijät.
Kilpailutuksen hyödyt näissä tehtävissä rajoittuvat kuitenkin usein siihen, että yksityisellä sektorilla on joko lailliset tai laittomat keinot tinkiä työehdoista. Näillä keinoin esimerkiksi siivoustyöstä on tullut silpputyötä. Sitten taivastellaan Helsingin sanomien pääkirjoituksessa, kuinka siivoojia tarvitaan eikä suomalaisia homma kiinnosta.
Näissä ulkoistamisissa ja kilpailutuksissa on usein kyse myös arvovalinnoista. Kunnat ulkoistamalla näitä perustehtäviä tulevat itse asiassa itse vaikuttaneeksi työurien lyhentämisen puolesta. Ulkoistamiset kun johtavat vanhojen ja vakituisten työntekijöiden korvaamiseen nuorilla ja osa-aikaisilla työntekijöillä, jotka vieläpä työskentelevät vuokrattuina. Näin alasta tulee julkisessa keskustelussa ns. ”ohimenoala”, jota tekevät vain opiskelijat ja kesätyöntekijät eikä työelämän parantamisen siksi tarvitse koskea siivoojia.
”Laki on niin epäselvä, että sen tulkitseminen on silkkaa salatiedettä. Joko laki olisi kirjoitettava selkeämmin tai siitä olisi annettava selkeät soveltamisohjeet. Nyt kuntien juristit tulkitsevat sitä varmuuden vuoksi liian ankarasti”
Sopimustoiminnassa tunnetan myös sellainen termi kuin ”alalla yleisesti vallitseva käytäntö”.
Se on usein se sopimusta täydentävä lisä, jolla paikataan sopimuksen aukkoja .
Se on juridisestikin pätevä ellei muuta ole olemassa.
Rakennusalalla , maanrakennuksessa on toimivia konsepteja ja papereita luetaan vain kun syntyy riitoja
Kunnallisin ostopalveluihin ei ole syntynyt käytäntöjä, joten alan toimijatkaan eivät osaa tehdä tarjouspyyntöjä/tarjouksia ja viedä projekteja läpi ilman ongelmia.
Kunnat käyttävät vielä tarjouspyyntöjen tekoon konsultteja, jotak eivät tunne kunnan a)palveluita b) toimintaa c) tarjouspyynnön aluetta
Osmo:
Miksi työterveysjärjestelmä ei ole kokenut samanlaista kriisiä kuin lapsivakuutukset? Työterveysjärjestelmässäkään asiakas ei maksa mitään, miksei käyntien määrä ole kasvanut rajatta?
Koska työnantajalla on keinot rajoittaa sitä. Joissakin yrityksissä se kuitenkin on räjähtänyt.
pekka
Työterveysjärjestelmässäkään asiakas ei maksa mitään, miksei käyntien määrä ole kasvanut rajatta?
Arvelisin että työterveyskulujen perusteettoman kasvun tapauksessa palveluntarjoaja menee vaihtoon. Ainakin itse työnantajan asemassa vaihtaisin palveluntarjoajaa heti, jos epäilisin teetettävän tarpeettomia toimenpiteitä.
Luulempa tuossa Rauman tapauksessa, että jos yhtenä laatuvaatimuksena olisi ollut esimerkiksi kävelymatka R-kioskiin tai johonkin vastaavaan palveluun, muut kuin yksi tarjoaja olisi tipahtanut pois. Olen melko varma että on täysin mahdollista suunnattu tarjous, jos ostaja vain osaa hommansa.
Yleensä kuitenkin pääsee helpoimmalla jos laitetaan kriteeriksi pelkkä hinta. Ei tarvi virkamiesten päätänsä vaivata laatuasioilla.
Osmo:
Kaveri kertoi, että heidän firmansa työterveyshuolto siirtyi 300 metrin päähän ja siitä oli seurauksena se, että firman työterveyshuoltokustannukset putosivat merkittävästi.
Aikoinaan eräässä firmassa oli antelias työterveydenhuolto, joka piti sisällään perusterveydenhuollon, labrat ym. Ongelmana olivat suuret työterveyshuoltokustannukset ja yrityksessä oli myös paljon aiheettoman oloisia poissaoloja. Ensin käytiin Mehiläisessä kysymässä miksi, mutta lääkäri heilutteli vain käsiä ja totesi asioiden olevan salaisia.
Politiikkaa muutettiin siten, että työterveyshuolto ostettiin julkiselta sektorilta. Poissaolot putosivat alle puoleen ja työterveydenhuollon kustannukset kymmenykseen. Suosittelen!
Ainakin viran petaaminen sopivalle hakijalle on hyvin tavallista julkisella puolella (oli sitten kyse opettajan virasta tai professuurista). Aina joskus ilmestyy vielä parempi hakija kuin se, jolle virka on pedattu, mutta hänen valitsemisensa on sitten kaikkien etu. Kieltääkö hankintalaki tarjouspyyntöjen räätälöimisen niin, että se sopii erinomaisesti jollekin tiedossa olevalle hyvälle palveluntarjoajalle?
”Syrjäseuduilla on yleistä, että terveyskeskuksissa on ostopalveluina eri erikoislääkärien vastaanottoja, yksittäinen lääkäri myy työnsä terveyskeskukselle. Sen sijaan, että kylän mummot suhaavat taksilla maakuntakeskukseen, tulee lääkäri paikalle kerran kuussa tai viikossa. Erikoislääkärin taksa on usein halvempi kuin sairaanhoitopiirin kuntalaskutus. Kaikki hyötyvät.”
Ei välttämättä. Monien maakuntakeskussairaaloiden tärkein ”tuote” ei ole erikoislääkärin ajanvarausvastaanotto, vaan päivystys- esimerkiksi leikkausvalmiuden ja kiireellisesti henkeä uhkaavien sairauksien tutkiminen ja hoito.