Valtio tukee kuntien vanhustenhoitoa varsin suurin summin. Esimerkiksi 85 vuotta täyttäneestä asukkaasta kunta saa yli 20 000 euroa vuodessa valtionosuutta. Tuki perustuu vain vanhuksen ikään, ei hänen kuntoonsa. Joku elää terveenä satavuotiaaksi, toinen joutuu dementiahoitoon 62-vuotiaana vuosikausiksi. Laitoshoitoon joutuva vanhus maksaa kunnalle lähes yhtä paljon kuin opettajan palkkaaminen peruskouluun. Siksi moni vanhus jää huonolle hoidolle.
Esitän että siirretään kunnille vanhustenhuoltoon annettavat rahat Kelalle, joka jakaisin ne vanhuksen kuntoon perustuvana yksilöllisenä hoitorahana vanhuksen hoitoon. Raha seuraisi vanhusta sinne, missä häntä hoidetaan. Tämä tekisi vanhuksesta hoidokin sijaan asiakkaan, kun raha seuraisi häntä sinne, missä häntä hoidetaan. Se antaisi vanhuksen itsensä valita hoitopaikan. Se tekisi myös mahdolliseksi sen, että jotkin kunnista erikoistuisivat seniorikunniksi. Olen perustellut asian tarkemmin kirjassani SATA-komitea sekä blogillani artikkelissa ”Vanhukset hoidokista asiakkaaksi”.
========
Tämä artikkeli on luonnos osaksi eduskuntavaaliohjelmaani. Täsmennän tekstiä blogille tulevien kommenttien perusteella.
Miten tässä mallissa toimivat kannusteet, joilla haluttaisiin saada kunnat tuottamaan toimintakykyä ylläpitävän ja ennaltaehkäisevää toimintaa ja elinympäristöä?
Samuli Lintula: ”…kunnat tuottamaan toimintakykyä ylläpitävää ja ennaltaehkäisevää toimintaa ja elinympäristöä?”
Miten saataisiin kunnat tuottamaan hyviä palveluita ja hyvää elinympäristöä ihan kaikille asukkailleen?
Paras ehdotus tähän mennessä. Yksinkertainen, rahat oikein kohdistava, ei liian kallis, antaa vanhuksille vapautta, päästää heidät ei-toivotun kustannuksen ja rasitteen roolista. Tätä periaatetta voi jatkaa muihinkin kansalaisryhmiin. Kunnalla voi edelleen olla velvollisuus järjestää hoito (kotikunnassa).
Kunnille maksettava valtionosuus perustuu aika hyviin selvityksiin siitä, paljonko eri ikäisten hoidosta aiheutuu keskimäärin kustannuksia. Laskennallisena se on myös hallinnollisesti äärimmäisen yksinkertainen.
Tuo ehdottamasi malli edellyttäisi sitä, että vanhusten kunto arvioitaisiin säännöllisesti. Se olisi toki hyvä asia. Mutta sen päälle Kelan pitäisi myös nuppikohtaisesti selvittää tilanne ja päättää siitä rahamäärästä jolla kullekin saisi hankkia palveluja. Tästä aiheutuisi melkoinen lisäbyrokratia. Ja lisäksi aikamoinen valituskierre, koska Kelan päätöksistähän saa valittaa jo moni olisi tyytymätön korvauksen suuruuteen.
Toinen juttu on sitten se, mikä olisi ikäraja jonka jälkeen toimittaisiin ehdottamallasi tavalla. Olisiko se 62 v jonka jutussasi mainitset. Mutta entä 60 vuotias samalla tavalla sairas ja avun tarpeessa oleva. Tai 30 vuotias kehitysvammainen, pitäisikö hänen osaltaan noudattaa eri periaatetta kuin vastaavan hoidon tarpeessa olevan 70 vuotiaan kohdalla?
Parempi ratkaisu on antaa valtionosuus edelleen kunnalle, ja samalla lisätä hoivan tarpeessa olevan mahdollisuutta valita kunnan rahoittama hoitopaikka. Aivan kuten terveydenhuollossa potilaan valinnanvapaus lisääntyy toukokuun alussa voimaan tulevan terveydenhuoltolain myötä.
Jos yksi vanhainkotiin joutunut vanhus maksaa kunnalle 50 000 €/vuosi, tämä on 2500 asukkaan kunnalle aikamoinen isku. Siksi on aita turha kuvitella, että kaikissa kunnissa saisi yhtä hyvää hoitoa, ellei maksajaa laajenneta.
Kun Itä-suomessa ikäännytään nopeammin kuin Länsi-Suomessa, on tämä myös alueellisesti epäoikeudenmukaista.
Voisiko ehdotusta pilotoida jossakin, esim. Helsingissä? Jos hoito voi maksaa yli 1000e/vrk, 20000e/v ei ole kovin merkittävä osuus. En ole täysin vakuuttunut kaikista ehdotuksiin liittyvistä oletuksista, onko meillä käytettävissä luotettavaa dataa vanhusten terveydentilasta ja ennen kaikkea tyytyväisyydestä elämäänsä?
Monien vanhusten kunto vaihtelee, välillä sairaalassa ja sitten taas kuntoutetaan kotiin edullisemman kotipalvelun piiriin.
Nykyjärjestelmässä on hyvä se, että kunnalla on intressi kuntouttaa vanhuksia kotikuntoisiksi. Kelajärjestelmä tulee kalliimmaksi kuin nykyjärjestelmä, koska palvelun järjestäjillä ei ole intressiä pienentää kustannuksia kuntoutuksella. Miksi vaivautua, kun Kela maksaa aina kaiken.
Tästä ollan samaa mieltä. Pienten kuntien kyky vastata yksittäisten ihmisten kalliiden hoitojen kustannuksista on aivan liian heikko. Siksi tarvitaankin kiireesti uudistuksia nykyjärjestelmään. Kuntakokoa on kasvatettava tai vastuu siirrettävä maakunnille tai vastaaville organisaatioille. Tai miksei sitten vaikkapa Kelalle, jos kuntasektoria ei kyetä uudistamaan.
Mutta ei niin, että jonkin ryhmän, esimerkiksi tietyn iän ylittäneiden henkilöiden, palvelut rahoitetaan ja järjestetään toisin kuin muiden. Se johtaa väistämättä eriarvoisuuden kasvuun vielä nykyisestä.
Osmo, mitä mieltä olet nykyisestä tavoitteesta lopettaa vanhainkodit ja muuttaa ne palveluasunnoiksi?
Sehän tarkoittaa, että vanhukset joutuvat itse maksamaan asumisensa (johon sitten anovat Kelan eläkkeensaajan asumistukea) ja lääkkeiden ja terveydenhoidon euron omavastuut. Kunta säästää, mutta yhteiskunnan kokonaismenot eivät pienene (menoja siirtyy kunnalta Kelalle).
”Miten tässä mallissa toimivat kannusteet, joilla haluttaisiin saada kunnat tuottamaan toimintakykyä ylläpitävän ja ennaltaehkäisevää toimintaa ja elinympäristöä?”
Positiivisesti ajatellen Osmon malli tuottaa juuri tämän: jos vanhuksen mukana seuraa rahaa 20 000e/v muuttokuntaan riippumatta vanhuksen kunnosta, silloin kannattaa tehdä ympäristöstä ja palveluista houkutteleva, esteetön ja vanhusystävällinen, jotta paikkakunnalle muuttaa paljon hyväkuntoisia ja toimintakykyisiä vanhuksia (ei kuluja kunnalle, vaan tuloja).
Riskinä yhä on, että palvelut pyritään tuottamaan mahdollisimman halvalla, jotta kunta jäisi edes +-0 tilanteeseen saatuaan sen 20 000 e/v (paljon koti- ja avopalveluja, vähän vuodepaikkoja /kallista kuntoutusta ym.), jolloin huonokuntoiset eivät pärjää, eikä tilanne heidän osaltaan parane nykyisestä.
Tällä hetkellä kunnille on taloudellisesti kannattavampaa yrittää kategorisesti kieltäytyä ottamasta vastaan kuntaan muuttavia vanhuksia ja tarjota mahdollisimman halpaa (=huonoa) hoitoa. Pienelle kunnalle se dementikko on niin kallis, että hyväkuntoiset yhdeksänkymppisetkään eivät houkuta.
Osmon ehdotus vanhuksen kunnon mukaan korvamerkitystä rahasta on erittäin kannatettava. Se vain vaatisi sitä, että Kelalle luotaisiin objektiivinen ja oikeudenmukainen järjestelmä vanhuksen kunnon ja tarpeiden arvioimiseen. Toisaalta, kyllähän hoitotarvetta arvioidaan nytkin. Tarvetta arvioidaan todennäköisesti kunnissa tällä hetkellä enemmän alakanttiin kuin jos maksajana olisi suoraan valtio. Niin käy kun maksaja itse arvioi maksutarpeen.
”Esitän että siirretään kunnille vanhustenhuoltoon annettavat rahat Kelalle, joka jakaisin ne vanhuksen kuntoon perustuvana yksilöllisenä hoitorahana vanhuksen hoitoon.”
Ehdotus tietenkin edellyttäisi yksinkertaista vanhusten ”kuntoisuusluokitusta”, eikä niin että vanhus on tuonen viljaa, ennenkuin KELA:n päätös tulee.
Ylihoitoakin saattaa esiintyä. Eräs pappa oli tulokas hoitokodissa. Hoitajat laittoivat hänet pyörätuolinsa ikkunan eteen maisemia ihailemaan.
Jonkin ajan kuluttua pappa kallistui tuolissa vasemmalle. Hoitaja kiirehti oikaisemaan. Meni hetki ja pappa kallistui oikealle. Hoitaja syöksyi jälleen ja väänsi pappan suoraksi.
Sitten pappalla soi kännykkä. Jälkipolvi tiedusteli, että mitenkäs pappalla hoitokodissa menee? Pappa vastasi, että muuten on ihan OK, mutta täällä ei saa piereskellä!
Hyvä idea. Itse jäin ihmettelemään tätä:
”Jos yksi vanhainkotiin joutunut vanhus maksaa kunnalle 50 000 €/vuosi, tämä on 2500 asukkaan kunnalle aikamoinen isku.”
Onko tässä suuruusluokka oikein?
Miten se VOI maksaa noin paljon?
Perustan heti pienen vanhainkodin jossa hoitelen vaikkapa vaan 10 vanhusta, hoitoni myyn halvalla 40k€/vanhus/vuosi. Silti jää, sijaisten palkkamistenkin jälkeen, kivasti sukanvarteen.
Hyvä ehdotus. Murtaisi kuntien nykyisen käytännössä monopoliaseman vanhustenhoidossa. Saisi aikaan kilpailua laadulla, kun pappa vaihtaisi vanhainkotia, jos hoiva ja huolenpito ei (omaisia) miellytä.
Tarvitset keskimäärin 7 työntekijää (kolmeen vuoroon näes, ne vanhainkotiin joutuvat/pääsevät vanhukset tarvitsevat valvontaa 24 tuntia vuorokaudessa 7 päivää viikossa). Lähihoitajan keskipalkka vuorolisineen on 2500, siihen sossukulut päälle niin puhutaan 320 000 eurosta vuodessa. Saat kuule aika tarkkaan säännöstellä niitä vaippoja, jos ajattelit jotain pistää sukanvarteen.
Ehkä olen taivaanrannanmaalari, mutta selkäkarvat nousevat pystyyn aina kun vanhuksista tai lapsista käytetään kapitalistissti yksilöllistä valinnanvapautta korostaen sanaa ”asiakas” peruspalveluiden kohdalla. Tästä kun seuraa kilpailutuskannatuslaskelmakeskeistä tekohumanismia, jossa aitoinhimilliseen ja edulliseen perustason palveluun on juuri tästä resursseja nielevästä laskutikkukeskeisyydestä koko ajan vähemmän varaa.
Niissä maissa joissa lapset ja vanhukset saavat oikeasti inimillistä kohtelua (julkiset palvelut) ei heitä nähdä osana kilpailutuskikkailupelikenttää. Vaan ihmisinä.
Ratkaisevaa yhteiskunnan hyvyydelle on se, kuinka se kohtelee heikoimpiaan. On jo vuosia siedetty sitä, että vanhukset voivat virua viimeiset tuottamattomat vuotensta kusen ja paskan hajussa ja seassa puutteellisessa hoidossa, ja se on suorastaan kyynistävän häpeällistä. Aika olisi kypsä jollekin Lex NN:lle, joka saattaisi tämän asian ratkaisevasti uudelle tolalle, kuntoon. Muistan erään neliraajahalvauspotilaan, joka kiittämästä päästyään kiitteli Kalevi Sorsaa, jonka ansioksi hän luki kalliin hoitonsa järjestämisen valtion varoista. Poliittinen ongelmanratkaisu on varmaan tässäkin mahdollinen. Onko liian optimistista ajatella, ettei kuitenkin tarvittaisi ratkaisevasti lisää esimerkiksi verotuloja? Koska olemme keskemmäll tektonista laattaan kuin mikään maa, voisiko ajatella että satsattaisiin ydinvoimaan oikein toden teolla tämän suhteellisen edun vuoksi ja että tekisimme sen valtiollisen energiantuotannon puitteissa. Kunnalliset energiayhtiöt, missä niitä on maltettu pitää, ovat kai aikamoisia sampoja paikallella tasolla, turvaamaan hyvinvointipalveluja.
Kannatan. Mikään ei ole sen parempi asiakas kuin KELA:n rahoittama dementikko.
Terveydenhuollossa löytyy tämän lisäksi muitakin osa-aluita, joissa sietäisi perata näitä osaoptimoinnin ongelmia. Ainakin lääkkeiden maksaja (akselilla sairaala – KELA) tuntuu vaikuttavan siihen, päättääkö lääkäri antaa parasta mahdollista hoitoa vaikeaan reumaan.
Ehdotus kuulostaa hyvältä niin kauan kuin vanhus on tarpeeksi tolkuissaan ostamaan hoivansa, tai hänellä on joku omainen tai läheinen edunvalvojana. Yksinäisen dementikon kohdalla malli ei olisikaan niin yksinkertainen. Kuka silloin määrittelisi, mitä hoitoa vanhus ostaa?
Dementikko on luonnollisesti se ideaalitilanne, mutta noin yleisesti ottaen kunhan on hoidon tarpeessa ja kela maksaa, niin kyllä se vanhus saadaan kannattavaksi. Pitää vain hiukan eriyttää hintoja ja laatua.
Pienessä keskustalaisten hallinoimassa kunnassa sain kuulla vanhustenhoitoa kritisoidessani ettei valtion antama sosiaalimenoihin tarkoitettu raha ole enää ”korvamerkittyä”.Tarkoittaako se ,että sen voi käyttää johonkin muuhun tarkoitukseen?Siinä kunnassa oli siirrytty ”tehostetun palvelun” asiakkaisi, siis potilaat maksoivat kaiken itse, eläkkeestä ei tarvitse jäädä ollenkaan itselleen.Kunta ei ollut toteuttanut asiaankuuluvia huoneratkaisuja ja henkilökuntaa puolet vähemmän kuin aikaisemmin.Kannatan Osmon mallia, tuet Kelan kautta, että ainakin ne menvät sinne minne ne on tarkoitettu.