Olo oli hunajainen, kun aloin lukea Pekka Haaviston kirjaa ”Hatunnosto”. Olin sitä ennen lukenut eräitä valtionhallinnon papereita. Kontrasti oli valtava. Pekka osaa kirjoittaa.
Kirja alkaa matkapäiväkirjana nuoruuden interrail- matkoilta ja matkoilta Venäjälle. Loputkin kirjasta on eräänlaista matkapäiväkirjaa, tuokiokuvia siitä, mitä vaiheikasta elämää nähnyt Pekka on kokenut. Lukukokemus on kuin katsoisi dioja toisen elämästä.
Mielenkiintoisimpia ovat tuokiokuvat kansainvälisistä tehtävistä eri puolilla maailman kriisialueita; pakolaisia saviliejussa Makedonian ja Kosovon rajalla, merirosvojen värväysalue Somalian rannikolla, pakolaisleirin koulu Darfurissa, jonne Pekka vei töölöläisen lukion oppilaiden keräämät tuhat euroa; Betlehemistä ja kaupungin palestiinalaisista; neuvonpidosta puun alla aseistautuneiden sissien kanssa Darfurissa ja niin edelleen. Tähän sissitapaamiseen liittyi oiva kertomus sissien demokraattisesta tavasta päättää suhtautumisesta rauhanneuvotteluihin.
Haaviston kuvaukset tuovat syvyyttä ja moniulotteisuutta tapahtumiin, joista saamme uutisista kovin kalpean käsityksen. Tätähän lehdetkin nykyisin yrittävät, mutta tulos kalpenee Pekan kuvausten rinnalla. Tiedättehän nämä aloitukset: kolmen lapsen yksihuoltajaleski istuu pienessä majassaan keskellä…
YK-tehtävistään Pekka olisi voinut kirjoittaa aivan toisenlaisen kirjan. Merkittävistä tehtävistään EU:n edustajana, tapaamisista maailman johtajien kanssa, rauhansuunnitelmista, poliittisesta vehkeilystä ja niin edelleen. Hän olisi voinut kirjoittaa myös siitä, miten hän on auditoinut kansainvälisiä organisaatioita ja esittänyt ja myös saanut läpi niihin huomattavia rakenteellisia uudistuksia. Ylhäältä katsomisen sijasta Pekka on valinnut kerrontatavaksi sammakkoperspektiivin. Juuri se tekee kirjasta niin silmiä avaavan. Näitä ylätason juttujahan me saamme lukea lehdistäkin. Ehkä saamme jatko-osan ennen presidentinvaaleja.
Varsinaista politiikka-analyysia kirjassa on vähän. Sen Pekka vääntää rautalangasta, miksi merirosvous kukoistaa Somalian rannikolla. Nalle Wahlroosin luonnehdinta kehitysavusta Kankkulan kaivona saa huutia. Hyvää analyysia on luvussa, jossa käsitellään paperittomien työläisten asemaa Euroopassa. Pekka ihmettelee samaa kuin minäkin olen ihmetellyt. Miksi näitä työhalukkaita ei päästetä töihin virallisesti niin kuin tekee esimerkiksi Kanada? ”Voisiko Eurooppa hyväksyä työperäisen maahanmuuton paremmin – ja ehkä suhtautua entistä kriittisemmin sellaiseen maahanmuuttoon, jonka perustana ei ole työnhaku tai välitön suojelun tarve?” Niinpä.
Kirjan loppu on tuokiokuvia henkilökohtaisemmasta elämästä. Itsemurhan tehnyt nuoruuden ystävä, lapsena koettu vakava liikenneonnettomuus, kiinnostus kirjoihin ja lukemiseen, henkilökohtaisesta luontosuhteesta, kuplafolkkarista ja elämänkumppanin löytymisestä. Erityisen kauniisti hän kirjoitti isänsä luomuksesta, Munkkivuoren Yhteiskoulusta. Tunsin yhä pienen piston sydämessäni. Olin nimittäin aikanaan mukana Arja Alhon johtamassa lukioiden lakkautuskomiteassa ja me lakkautimme myös Munkkivuoren Yhteiskoulun. Lakkautimme me seitsemän muutakin.
Sammon arvoituskin ratkeaa. Haavikon mukaan Sampo oli laite, joka painoi väärää rahaa, Haavistolle se on kirja – nimenomaisesti Raamattu. Raamatusta en ole varma, mutta Haavisto sai minut melkein uskomaan, että pergamentille maidosta ja ohranjyvistä keitetyllä musteella kirjoitettua kirjokantista kirjaa sillä tarkoitetaan.
Koska osallistumme eduskuntavaaleihin samalla joukkueella, laitan tähän linkin Pekka Haaviston sivuille, josta kirjan voivat kiireisimmät tilata vielä Jouluksi. Se tapahtuu tästä.
Mielenkiintoista. Minä olen pitänyt sitä suhteellisen selvänä asiana, että nykyinen globaali kehitysapu (ei siis katastrofiapu, joka on täysin eri asia), on saajamaiden taloudellisen kehityksen kannalta parhaassa tapauksessa yhdentekevää. Ehkä pitää kävellä kirjakauppaan. Vai löytyiskö täältä Haaviston argumenttien referaatti?
Vaikka en vihreitä kannatakaan, niin Haavistosta tulee mieleen mies joka on päivän politiikan yläpuolella.
Tämä oli junassa todella miellyttävä lukukokemus. Sai kuvan monella tapaa sydämellisestä ja rohkeasta ihmisestä.
Tuli tämäkin luettua. Kirjan perusteella voin rehellisesti toivottaa onnea presidenttipeliin.
Mitä ylempänä ihmettelemääni kehitysapukritiikkiin tulee, niin Haavisto löi yhteen niin valtioiden välisen kehitysavun, katastrofiavun kuin yksityisenkin hyväntekeväisyyden, ja paino oli siinä, että noilla rahoilla tehdään “hyviä” asioita, kaivoja köyhille jne.
Wahlroosin puolesta en lähde argumentoimaan, mutta ainakin Moyon argumentit Haavisto ohitti käytännössä kokonaan. Kyse ei ole siitä, etteikö tuosta kaivosta olisi iloa kylän köyhille, vaan siitä, auttaako tuo kaivon rakentaminen maan taloutta kehittymään. Ja tuon talouden kehittymisen suhteen kehitysapu on ollut täsmälleen rahojen heittämistä kankkulan kaivoon. Jos on parempi opettaa nälkäinen kalastamaan kuin antaa kala, niin vielä parempi on luvata ostaa siltä nälkäiseltä se kala. Tuolloin nälkäisen pitää pitää “infra” kunnossa jotta saa sen kalan toimitettua ja sen jälkeen voi itse päättää haluaako rahalla ostaa kalaa, leipää vai lisää verkkoja.
Mitä yksityiseen hyväntekeväisyyteen tulee, niin se on ensisijaisesti viihdettä siinä kuin elokuvatkin, ja tukemisen sijaan sitä pitäisi verottaa samalla tavalla. Kaupankäynti sen sijaan pitäisi tehdä helpoksi.
Ja pieneksi kauneusvirheeksi kirjassa minun silmääni jäi kannanotto ruotsin kielen asemasta. Minulle jäi vaikutelma, että hyvin huolellisesti ja paljon vaivaa nähden vältettiin ottamasta eksplisiittistä kantaa pakkoruotsikysymykseen.