Yleensä innovaatiot leviävät kulttuurista toiseen. Parempi syrjäyttää huonomman. Yksi raja pysyy tiukkana. En ole koskaan nähnyt järvisuomessa merihankaimia soutuveneissä. Mistä näin jyrkkä kulttuuriraja?
Järvihankaimissa on yksi hyvä puoli: airot eivät putoa veteen, vaikka unohtaisi pitää niistä kiinni. Muuta hyvää niissä ei olekaan.
Merihankaimilla voi säädellä lapojen kulmaa veteen, kun järvihankaimissa kulma on aina 90 astetta. Kun lapaa kääntää vähän vedon lopussa, kun airoja aletaan vetää ylös, saa vielä pienen potkun.
Järvihankaimilla on hankala soutaa vastatuuleen, koska niitä ei voi kääntää ilmassa tuuleen nähden poikittain.
Merihankaimissa on portaattomat ”vaihteet”. Vastatuuleen mentäessä vedetään airot vähän sisäänpäin, jolloin veto lyhenee ja soutu kevenee ja päinvastoin
Ahtaassa paikassa merihankaimissa airoja voi vetää sisään niin että mahtuu soutamaan. Kömpelöillä järvihankaimilla ei ahtaaseen paikkaan ole menemistä.
Eikös noissa kilpasoutuveneissä kumminkin ole enempi tuommoset ”järvimalliset” hankaimet, ett kai niissä jotain muutakin hyvää on? Molempia on tullut käytettyä eli kyllä niitä täällä sisävesistöissäkin on mutta mereltähän ne on tuliaisina tuotu. Eikös tuo veneen mallikin ole merellä erilainen ja aallotkin on erilaiset, näilläkin voi olla vaikutusta. Merihankaimet ei välttämättä toimi kapeemmassa veneessä yhtä hyvin.
Kyllähän maailmassa on paljon asioita joissa ”kehitys” ei aina tunnu menneen eteenpäin.
Menee ohi aiheesta mutta nyt vuoden verran nojapyöräilleenä, pistää ihmettelemään mikä saa 99,99% ihmisistä ajamaan pystypyörällä ?
Lapsuudessani Uudenmaan pienellä järvellä meillä oli pelkästään merihankaimia. Veneet olivat paikallisia puuveneitä. Myöhemmin joutuessani soutamaan lasikuituveneen järvihankaimilla havaitsin kaikki Osmon mainitsemat ongelmat. Ehkä ainoa järvihankainten etu on kalastaessa kun soutaja joutuu tarttumaan äkkiä haaviin tms. jolloin airot eivät pääse putoamaan veteen.
Pohjoisen jokiveneissä olen myös nähnyt pelkästään merihankainten tapaisia ratkaisuja. Yleensä kyse on kahdesta tapista, joiden välissä airoa pidetään. Jokien kapeikoissa on tietysti olennaista saada vedettyä airoja sisään tarpeen vaatiessa.
Olen nähnyt merihankaimia järvillä, mutta harvinaisempia ne ovat. Syy on varmaan se, että yleisimmin järvillä soudellessa ei ole niin nuukaa, koska soutuveneet hankitaan siksi, että voidaan soutaa sadan metrin päähän rannasta mato-ongelle. Uistintakin vedetään yleensä niin hitaasti ja tyynellä säällä, ettei moinen hifistely istu. Lisäksi järvillä soutelevat ovat useammin juovuksissa, ja hukkaisivat ne airot kumminkin.
Järvihankaimet on usein vuokraveneissä vielä asennettu väärin, niin että airot osuvat toisiinsa (tai ovat liian kaukana toisistaan). Merihankaimen ainoa vika on se, että se ei kellu.
Terve!
Merellä on usein suurempi aallokko kuin järvellä; tulee tilanne, jossa airon lapa on työnnettävä eteen vastaan tulevan aallon läpi. On edullista, että lapa voidaan kääntää vaakatasoon.
Järvellä tällainen on harvinaista, joten jätvihankain on valmistusteknillisesti edullisempa suosittub malli.
Asiassa ei liene sen kummempaa. Ahtaita paikkoja varten on mela.
Veikko Luomi
Heh, cityvihreä ei osaa soutaa… Osaatko kuitenkin uida, jos järvihankaimien kanssa tulee ylitsepääsemättömiä vaikeuksia? Ja muista aina veneilykypärä, ilman sitä ei ole soutaminen järvellä.
Molemmista on koemusta, ei tosin paljoa. Sanoisin, että kummallakin on etunsa. Verkkoen laskussa jen järveihanakimet ovat kätevät ja tottumattomalle helpommat käyttää.
Jos oikein muistan, kilpaveneissä on kiinteät hankaimet eli ns. järvihankaimet.
Kas, hieno ja tärkeä kesäinen aihe. Osmo on selvästikin perehtynyt aironautiikkaan, huomaan heti.
Osmon soututehosta kertomaan ei ole mitään lisäämistä. Merihankaimet ovat aivan ylivoimaiset.
Muuhun olisi: olen nimittäin syntynyt ja varttunut järvihankainseudulla ja sitten muutimme merihankainalueelle, jossa kalastin kovasti ja ihan vähän naulailin veneitäkin.
Kulttuurishokki muuton jälkeen oli kova. Ihan soutamattomalta se tuntui aluksi noin kolme ensimmäistä minuuttia kunnes opin. Nyt en vaihtaisi järviseudun hankaimiin sitten millään Odenkin kertomista monista syistä.
Paitsi että jouduin muutama vuosi sitten taas käyttämään tilapäistä kalajollaani järvihankaimilla. Ne ovat aivan mahdottomat, ja etenkin jos lummetta, ahvenvitaa tai kaislikkoa on paljon ja ne tarraavat lapoihin veden alla tai päällä.
Merihankaimilla voi ensinnäkin soutaa airot kapealla kaislikon läpi. Niillä siis mahtuu paikkoihin, joihin järvihankaimilla soutaen ei ikinä.
Lisäksi jos matalassa vene ottaa pohjaan, merihankain-ihminen ottaa nopsaan airon ja alkaa sauvoa voitonriemuisin ilmein.
Järvihankain-ihminen jököttä pohjassa ja nitkuttaa airoa irti hankaimen aasin tavoin kiljuvasta rutikuivasta kumipuslasta ja sadattelee ja itkee vuoron perään. Voi että sellaisen ajatteleminenkin särkee sydäntä. Ihmispolot!
Eli merihankaimet ovat hiljaisetkin, ei kitinää ei nitinää. Jos olisi, kourakupilla vettä hankaimiin ja tapit likoavat sametinpehmeiksi pinnaltaan ja äänettömiksi ja hankainten muutkin saumat turpoavat tiiviiksi.
Järvihankain-ihminen joutuu tuossa tilanteessa kaivamaan CRC-pullon ja tuhuttelemaan öljyä pusliin. Sininen öljyvana vain leviää ympäri järven ja kuvottava kemikaalinkatku täyttää koko veneen.
Entäs kun airo tarttuu pohjakasveihin, kuten usein käy?
Merihankaimilla riittää, että kiskaisee airoa vähän veneen sisälle. Sujuu ihan soutamisen lomassa.
Järvihankain pitää erikseen kiskoa ja kirskuttaa ylös ja varistella kamalasti sadatellen ruohot pois – 10-20 kiloa rehevillä paikoilla.
Järvihankaimilla tuosta muutoin niin iloisesta luonnonsattumuksesta syntyy aivan hirveä härveli: vene pysähtyy, kirosanoja lentää, akka huutaa, koira haukkuu, termospullo kaatuu, mökkinaapuri nauraa, housut öljyyntyvät pilalle hankaimen tapeista, ankkuri kolisee, kiinnitysköysi sotkeentuu uistimeen, siima menee sopaksi ja hauki polskii pakoon syvänteeseen.
Kaikki inhimillinen paha, joka ihmiselle voi tapahtua kauniina kesäiltana mukavan järven kalakaislikon reunalla.
Eikä siinä vielä kaikki! Entäs kun järvihankain menee rikki?
HOO! Siinäpä olet kuin Mikki Hiiri merihädässä aavalla järvenselällä ja ukkospilvi on juuri nousemassa niskaasi. Avunhuudot eivät kuulu rajuilman läpi, vene kallistelee kun aallot lyövät yksiairoisen venhon kylkeen ja jos pelastut, olet vilustuneena ja vasta monen monen tunnin kuluttua rannassa yhdellä airolla meloen.
Entä merihankain-ihminen? Oletetaan, että jostakin mielipuolisesta syystä alempi hankaintappi katkeasi.
Vaihdetaan alemman tilalle ylempi ja soudetaan taas. Tai kiskaistaan istuinteljosta se kapein lauta irti. Se on vahvuudeltaan aina noin 12-millinen eli juuri sopiva hankaintapin reikään. Lauta polkaistaan poikki ja halki ja sujautetaan hankaimeksi.
Rannassa voi sitten vuolla kauniista luonnonmateriaalista uuden hienon tapin ja höylätä uuden laudan istuinteljoon. Se on mukavaa mökkipuuhaa.
Järvihankainihminen taas joutuu soittelemaan Osuuskaupoihin ja kyselemään, että ”Olisiko teillä Kolistaja-Rämistäjä -veneen vm. -77 hankaimia varaosiksi? TÄH, ei ole? Entä vastaavia? Sata euroa pari? Pidättekö minua hulluna. Ai pidätte… Vaihda vaan itte merihankaimiin, niin!” Tyyt tyyt tyyt…
Entäs kun airo katkeaa? Monissa järvihankaimissa se katkeaa sen ruuvin lahottamana, joka menee airon läpi kiinnityskohdasta. Tulee siis mela ja niin käy usein.
Jos jostakin syystä merinhankain-ihmisen airo menisi poikki, hän vain soutaa sillä lyhyemmällä, joka sopii tietenkin siihen avoimeen merihankaimeen.
Tai hätätilassa taas kiskaisee pohjateljosta pisimmän laudan ja käyttää sitä airona. Tai soutaa sauvoin toisena aironaan, jos sellainen on veneessä. Kaikki käy.
Entä kun vene pitää kiskoa maihin. Mistä järvihankain-ihminen saa otteen kuten merihankain-ihminen hankaintapeista? Ei mistään tai sotkee kätensä hankaimista valuvaan sitkeään öljytöhnään ja repii itsensä vuotaville haavolle järvihankaimien alumiinin valupurseisiin. Vaatteetkin siinä likaantuvat ja vaimo jäkättää taas ihan aiheesta.
Onhan merihankaimissa se teoriassa huono puoli, että airo voisi pudota – ehkä – veteen. Mutta merihankain-ihminen osaa kiskaista airon aina veneenpuolelle. Siinä kaikki. Ja jos airo nyt sattuisi tippumaan veteen jollakin aivan ensikertalaisella, eikö sen voisi nostaa ylös? Minä ainakin teen niin ja suosittelen muillekin.
Mitä järkeä on nillittää asioista, jotka a) eivät oikeastaan kuulu itselle ja joista b) ei ole sen kummempaa haittaa kenellekään?
Epäilen että järvihankaimista pidetään kolmesta syystä:
1. Airoja ei tarvitse lähteä onkimaan vedestä*, jos niistä sattuu päästämään irti vaikkapa sen vuoksi, ettei viitsi koko ajan soudella.
2. Merihankaimissa on pystysuuntainen haarus, joka saattaa olla ikävä veneeseen ja veneestä siirryttäessä sekä myös vaarallinen säilytettäessä venettä rannassa laiturin vieressä.
3. Merihankaimet vaativat enemmän keskittymistä soutamistekniikkaan. Jos järvellä silloin tällöin soutelee huvikseen, luonnosta nauttiminen kiinnostanee enemmän kuin soututekniikkahifistely. Enemmän liikkuvat taas usein hankkivat perämoottorin.
*) toiminta, jossa saattaa olla huomattava veneestäputoamisriski
järvihankaimet ovat kokemattomalle soutajalle (kuten minä) paljon helpommat. Kun olosuhteet sisävesillä eivät vaadi hankalammin omaksuttavia merihankaimia niin järvihankaimet ovat ”riittävän hyvä” ratkaisu useimmille mökkiläisille.
Luulen, että tässä on takana kaksi yksinkertaista syytä
1) Järvihankaimet ovat mahdottomat meren aallokossa, siksi niitä ei koskaan näe siellä.
2) Järvihankaimilla on helpompi alottaa, jos ei osaa soutaa ollenkaan. Ne tuntuvat vähän turvallisemmilta. Siksi mökkiläiset suosivat niitä. Aaloista ja kapeikoista ei tarvitse niin välittää, kun vaan poiketaan katiskalla 50m päässä.
Kuinkakohan vanha keksintö järvihankaimet ovat? Merihankaimethan ovat varmasti se alkuperäinen malli ainakin toimintaperiaatteensa puolesta, koska ne ovat paljon yksinkertaisemmat. Eli järvihankaimet ovat korvanneet merihankaimet järviseudulla joskus historiassa, luultavasti 1900-luvulla
Järvelle kuuluu järvihankaimet. Merihankaimet ovat eittämättä monipuoliset, mutta vaativat myös enemmän tarkkailua. Kun järvellä aallokko ja tuuli harvoin ovat sellaisia että airoa tarvitsisi pyöritellä kuvaillulla tavalla, saa järvihankaimilla keskittää energian soutamiseen. En vaihtaisi.
”Järvihankaimissa on yksi hyvä puoli: airot eivät putoa veteen”
Niinpä. Tuo on aika suuri etu katiskoja kokiessa.
Ihmiset jakautuvat karkeasti meri-ihmisiin ja järvi-ihmisiin. Meri-ihmisiä on vähemmän. (He siis ovat syntyisin rannikkoseuduilta.) Helsinki on täynnä maaseudun järvi-ihmisiä (vrt. juhannusliikenne Itä-Suomeen). Meidän meri-ihmisten mielestä järvisoutelijat eivät tiedä merestä, merenkäynnistä mitään. He tarvitsevat airoihin kiinnikkeet, etteivät pudota niitä kännissä. Hukkuvat juhannuksena korkeintaan. Ilman kiinnikkeitä. (Ja liivejä, joita meri-ihminen käyttää.) Katsokaa tilastoja.
Järvi-ihmiset osaavat tuskin uida. Ns. järvihankain on laite, jota merenranta-asukas katsoo kuin kilpapyöräilijä jopoa. Söpö, mutta ei sillä minnekkään pääse.
Molemmat toimivat kuten edellä on kuvattu. Järvihankaimet kuitenkin säästävät airoa kun taas merihankaimet kuluttavat ja ohentavat airoa.
Riitta: Merihankain kelluu.
Ei airoaja tarvitse välttämättä kahta hankainta per airo. Yksi riittää.
Mutta vaatiikin taitoa soutaa yhdellä hankaimella.
Moniko on joutunut tällaiseen tilanteeseen, että veneestä ei löydykkään kuin hankain per airo – sivullaan.
Taottu järvihankain ei liene keksintönä kovin vanha. Perinteinen hankain järvillä on ollut veneen laidasta ylöspäin sojottava puutappi, johon airo on tukeutunut vedettäessä, kokonaisuuteen kuulunut vitsaslenkki taas on estänyt airon liiallisen perääntymisen päinvastaisessa liikkeessä. Jotkut ovelimmat veneenveistäjät ovat jopa jättäneet ylimpään venelautaan luonnonoksan hankaimeksi! Toiminnaltaan järjestely on hyvinkin vastannut merihankainta.
Raudasta taotun järvihankaimen yleistyminen (1900-luvun alkupuolella?)lienee johtunut siitä, että airo ei ole kulunut – veneen laitaan koskettavaan kohtaan on voitu jopa ruuvata metallilevy. Järvien matalahko aallokko on tehnyt järjestelyn mahdolliseksi.
Itse olen soutanut kaikilla kolmella hankaintyypillä.
Mun mielestä järvihankain on ihan ylivoimainen. Merihankaimen kanssa pitää kiinnittää liikaa huomioo siihen, että airot pysyy saman mittaisena ja airot pitää aina pistää sisälle veneeseen, kun rupee tekemään jotain.
Riccado:
hmmm… no kaikki merihankaimet mitä mä oon nähny on ollu umpimetallia.
Justiinsa niin kuin Saska kirjoitti: ”Järvelle kuuluu järvihankaimet. Merihankaimet ovat eittämättä monipuoliset, mutta vaativat myös enemmän tarkkailua. Kun järvellä aallokko ja tuuli harvoin ovat sellaisia että airoa tarvitsisi pyöritellä kuvaillulla tavalla, saa järvihankaimilla keskittää energian soutamiseen. En vaihtaisi.”
En minäkään! Merelle en lähtisi soutamaan millään hankaimilla, ja sen kerran kun on järvellä ollut pakko soutaa merihankaimilla, se on ollut ihlan mahlottoman hankalaa.
Merihankaaja 7.8.2010 kello 15:56: 😀 Hih, loistava kirjoitus!
Tässä jää nyt huomioimatta se, että kiinteällä tukipisteellä varustetun vivun hyötysuhde on paljon parempi, jos olosuhteet vain ovat sopivat.
Kuntosalilla raudannostelua harrastaville sama ilmiö on tuttu esimerkiksi penkkipunnerruksesta. Jos tankoa käyttäen pystyy punnertamaan ylös 80 kg, voisi luulla, että sama onnistuu kahdella 40 kg:n käsipainolla. Vaan eipä onnistu, vaikka käytössä on sama lihasvoima ja nostettavana sama rautamäärä. Kahta erillistä kappaletta nostettaessa iso osa voimasta kuluu liikkeen tasapainottamiseen ja koordinoimiseen, kun taas yhtä kappaletta kahdella kädellä nostettaessa liike ”tasapainottaa itse itsensä” ja isompi osa voimasta voidaan käyttää nostamiseen. 80 kg:n tankopunnertajan suoritus käsipainoilla on (yksilöstä ja treenistä riippuen) ehkä pikemminkin 2 x 30 g = 60 kg tai jotain tuon suuntaista.
En ole soutuekspertti, mutta ymmärtäisin saman pätevän sielläkin. Tuulisissa ja aaltoisissa oloissa irtohankain nousee arvoonsa jatkuvan sääätymisensä ansiosta, kun taas tyynemmissä oloissa kiinteän hankaimen hyötysuhde on ylivoimainen. Ja järvellähän on keskimäärin tyyneempää kuin merellä…
Kilpasoudussa luulisi käytettävän merihankaimia, jos ne olisivat yksiselitteisesti parempia.
Jotkut tässä esiintyvät argumentit ovat täysin yhteneviä sen kanssa, että ruokaa ei saa lämmittää mikrossa, koska mikro on moderni keksintö, pitää lämmittää uunissa, jotta on vihreä, vaikka energiaa kuluu kymmenkertaisesti.
Suurinta osaa ihmisistä nyt vaan ei kiinnosta pitää koko ajan airoista kiinni, eikä suurimmalle osalle järvellä soutelijoista tule vastaan tilannetta, jossa lavan kääntäminen tai vipuvarren säätäminen olisi jotenkin tärkeää.
Kommentoijilta jäi kirjoitukseni pointti ymmärtämättä, mutta ehkä olin piilottanut sen turhan huolellisesti.
Suomalaiset ovat ylee4nsä hyviä omaksumaan. Peruna syrjäytti lantun ja nauriin muutamassa vuodessa, pizzat ja kebabit ovat vallanneet koko Suomen, tietotekniikka levisi hetkessä ja niin edelleen. Miten on mahdollista, että kulttuuriero – merellä aina merihankaimet ja järvillä aina järvihankaimet – on voinut kestää. Molemmilla on puolensa – järvihankaimilla lähinnä kai se, että soutamisen oppii helpommin. Mutta luulisi, että järviltä löytyisi merihankaimen kähyttäjiä ja mereltä järvihankaimen käyttäjiä.
Osmo skrev:
”Miten on mahdollista, että kulttuuriero – merellä aina merihankaimet ja järvillä aina järvihankaimet – on voinut kestää.”
Tämä postaus oli varmaan taas ns. koepallo kun sitä pitää alkaa selitellä. Eikä edes pidä paikkaansa tuo väite. Olen ollut melko monella järvellä sekä merialueella. Kumpaakin hankaintyyppiä on sekaisin ja raja näyttäisi menevän veneen koon mukaan. Syy miksi ns. järvihankain on esimerkiksi Savossa yleisempi johtuu todennäköisesti siitä, että soutuvene varustetaan sellaisilla jo tehtaalla, eikä ole suuremmin syytä vaihtaa jos on hyväksi todettu.
No höh, Osmo, justhan tässä on monen kommentaattorin voimin todettu että järvellä ja merellä on eri olosuhteet. Miksi käyttäisin olosuhde X:n varusteita olosuhde Z:n vallitessa, jos Z:lla on omat, sille luodut varusteet?
Suojaisella merenlahdella on järviolosuhteet ja Pie.lisen aavalla selällä meriolosuhteet, mutta hankaimet menevät suolapitoisuuden mukaan.
Osmo: ”Kommentoijilta jäi kirjoitukseni pointti ymmärtämättä, mutta ehkä olin piilottanut sen turhan huolellisesti.
Suomalaiset ovat ylee4nsä hyviä omaksumaan. Peruna syrjäytti lantun ja nauriin muutamassa vuodessa, pizzat ja kebabit ovat vallanneet koko Suomen, tietotekniikka levisi hetkessä ja niin edelleen. Miten on mahdollista, että kulttuuriero – merellä aina merihankaimet ja järvillä aina järvihankaimet – on voinut kestää. Molemmilla on puolensa – järvihankaimilla lähinnä kai se, että soutamisen oppii helpommin. Mutta luulisi, että järviltä löytyisi merihankaimen kähyttäjiä ja mereltä järvihankaimen käyttäjiä.”
Muiden kommentoijien puolesta en sano mitään, mutta itse mielestäni ymmärsin pointtisi ja kiistin sen. Innovaatioiden leviäminen on kiinnostava ilmiö, mutta merihankain ei ole innovaatio, joka olisi jotenkin itsestäänselvästi parempi kuin aiempi tai kilpaileva teknologia. Nike ja Adidas tuottavat kymmenen kertaa enemmän lenkkareita kuin nappiksia, mutta se ei tee lenkkareista soveltuvia jalkapalloiluun eikä jalkapalloilijoiden määrää vähennä se, että lenkkeilijöitä on enemmän.
Nimensä mukaisesti merihankain toimii merellä, mutta ei kovin hyvin järvi-Suomessa, eikä siksi ole siellä yleistynyt. Kohtalaisen tyynissä oloissa kiinteä hankain on ylivoimainen, jos halutaan että venho liikkuu mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä lihasponnistuksella.
(Sen sijaan se on kiinnostava kysymys, miksi järviltä ei löydy merihankaimien käyttäjiä ja päinvastoin. Soutuvene on perinteisesti hyvinkin paikallinen kulkupeli ja jää eläkkeelle saman järven/lahden/poukaman rannalla missä aikanaan otettiin käyttöön, mutta onko auto perätrailereineen muuttanut tätä? Ja paljonko Suomessa ylipäätään on soutuveneitä? Soutuveneiden väestönlaskenta ja sosiologinen kartoitus, siinäpä olisi jotain! Kertoisi ehkä jotain Suomesta laajemminkin.)
”Suojaisella merenlahdella on järviolosuhteet ja Pie.lisen aavalla selällä meriolosuhteet, mutta hankaimet menevät suolapitoisuuden mukaan.”
🙂 Minä olen aika varma, että tuon voi katsoa THL:n Sotka.netistä ja sen avioeroja kuvaavasta tilastosta. Huomasin nimittäin, että siellä missä on paljon merihankaimia, on vähän yksinhuoltajaperheitä.
Perhesopu säilyy, kun soutaminen esimerkiksi kesämökillä sujuu. Toisin kuin järvihankaimilla. Katsokaa itse, jos ette usko. Järvihankaimet rikkovat kokonaisia perheitä:
http://uusi.sotkanet.fi/kartta/mC/109/3/3A/0/74/?cx=3400000.0&cy=7250000.0&cz=1300000.0&s=24&y=109
Olen nähnyt järvikäytössä merihankaimia, soutanutkin sellaisella, mutta niitä on vähemmän, ja mielestäni syy on yksinkertainen. Järvelle vene hankitaan yleensä pienissä vesissä kevyeen souteluun, katiskoiden kokemiseen ja hitaaseen uisteluun. Siinä yhteydessä se, että lapsetkin voivat soutaa ilman että airot ovat heti järvessä, on isompi etu kuin se, että hankkii ”kunnon” hankaimet.
Nimi ”järvihankain” on tietysti harhaanjohtava.
Soutukilpailut vissiin perutaan, jos on yhtään enempi aallokkoa ja harvemmin radalla airot lumpeisiinkaan tarttuvat. Kaukajärvellä (Pertti Karppinen kehui takavuosina Euroopan toiseksi parhaaksi kilpapaikaksi) ei nouse kunnon aaltoja juuri koskaan, koska järvi on pitkä ja kapea.
Ne merihankaimet, joiden kanssa kolmisenkymmentä vuotta sitten soutamaan opettelin, eivät olleet metallisia eivätkä myöskään kelluneet (olivat jotain painavanpuoleista muovia). Kun sitten kesänvietto merenrannalla loppui, muuttui soutaminen ihan toisenlaiseksi: kaikki opitut hienoudet sai unohtaa, ml. refleksin vetäistä airot veneeseen, jos piti verkkoon tai katiskaan tarttua.
Tulipa taas kova ikävä lapsuuden kesäpaikkaa: nyt siltä niemeltä on kuulemma jo kaikki puutkin kaadettu ja kuulemma naapurimökin paikalla nököttää tuulivoimala.
”Molemmat toimivat kuten edellä on kuvattu. Järvihankaimet kuitenkin säästävät airoa kun taas merihankaimet kuluttavat ja ohentavat airoa.”
Meriairo jätetään usein hieman paksummaksi kulutuskohdasta.
Jos vakavahkoja kulutusjälkiä ilmaantuisi 20 kesän jälkeen, kulutuskohtaan naputellaan sellainen nahkainen kaulus.
Punk-henkiset voivat leikata siihen hapsuja ja gootti-väki käyttää nauloina sellaisia sepäntekemiä nupeja. Heavy-henkiset taas isolla kromatulla kannalla varustettuja nauloja, joiden kantaan on taottu synkkä pääkallon kuva.
Näin airot saavat pirteän ja yksilöllisen ilmeen ja kuvastavat soutajansa ajatusmaailmaa toisin kuin miljoonaan sarjoina hikipajassa kenties vieläpä lapsityövoimalla valettu tusinahankain. 🙂
Isä opetti lapsena, että merihankaimet ovat ainoa oikea vaihtoehto, kun olin oppinut partioleirillä soutamaan järvihankaimilla ja purnasin kesämökin merihankaimista. Missään muualla en ole näitä termejä kuullutkaan, joten arvelin, ettei käsitteitä käytetä oikeasti.
Järvihankaimilla soutaessaan huomaa jatkuvasti, että airot ovat vähän väärässä kohdassa. Niitä pitäisi joko siirtää keskemmälle tai sitten ulommas. Ja tietty, kääntää. Muuten tulee rakkoja, kun joutuu antamaan airon pyöriä kättä vasten.
Eivätkö kilpahankaimet ole kuitenkin enemmän kuin merihankaimet sikäli, että ne sallivat airon pyörimisen?
Minä muistelin, että se nahka naulattiin airoon paitsi estämään kulumista myös helpottamaan soutamista (parantamalla kitkaa).
Meri- ja järvihankaimien vertailu on vähän kuin emacsia ja notepadia vertaisi. Molemmille on käyttönsä ja käyttäjänsä.
Tämä hankainesimerkki on hyvä evoluutioon liittyvä koe ja malli (jossa hankain toimii välikappaleena). Luonnonvalinta toimii. Merellä meren tavalla ja järvellä järven. Eikä kumpaankaan pitäisi liittyä mitään oikeassa olemisen näkökulmaa (vaikka meri-ihmisellä on tietty vaikeus suhtautua järvi-ihmisiin neutraalisti, veden näkökulmasta). Darwinin hommat jatkavat kulkuaan. Välimuotoja on mutta pääsääntö on tämä: meri on aina meri, järvi järvi.
Pohjoisen jokisovellus hankaimista oli kaksi vahvistusta laidan molemmin puolin,sisäosassa oli kolot kahdelle tapille, jotka nousivat laidasta ylöspäin ja joiden väliin airo asetettiin.
Airoa saattoi siis käännellä miten tahtoi, samoin ulkonemaakin saattoi säätää hieman.
Uiton vuoksi airon piti olla helposti vapautettavissa, airoilla kun piti pystyä tönimään reitti pölli-ja tukkisuman läpi.
Airo kyllä kului, samoin tapit, mutta pappa tai isä veisteli talvipuhteina uudet airot muutaman vuoden välein.
Laitaan voitiin vahvikkeet ja tapit vaihtaa niiden kuluessa liikaa
Nyt pitää huomata, että nykyisin järvihankaimina esiteltävät viritykset ovat kelvottomia. Kai nyt tiedätte, että parempi ja ylivoimainen järvihankain pystyy ihan kaikkeen mihin merihankainkin. Ennenkuin ruvettiin rakentamaan näitä koneistettuja ja puslattuja alumiininpaloja, joita saa kiinni ja irti vain tietyissä asennoissa, hankaimena oli lenkkiruuvi airossa, ja hieman vino tappi veneen laidassa. Jotkut laittoivat vielä löysän ketjun tai liinan pätkän siihen airon ja partaan välille, jos airo sattui tipahtamaan.
Jos tarvitaa airon sisään vetoa tai kallistusta, airo vaan nostetaan tapistaan nojaamaan tappiin, ja kaikki edella hehkutettu onnistuu. Joissain airoissa oli vielä merkkiurat pituuden arvioimista varten. Järvihankain muuttui merihankaimeksi sekunnissa, ja takaisin.
Järvihankain ei ole isoilla aalloilla hyvä.kokematon on äkkiä pohjalaudoilla oikosenaan aironpään kolauttamana.
OS: ”pizzat ja kebabit ovat vallanneet koko Suomen”
Keskustelu on pysynyt mielenkiintoisissa hankaimissa, mutta tuohon pizza vertailuun voisi todeta että Suomessa pizzoina myytävät juustoananasläystäkkeet eivät ole alkuunkaan samoja tuotteita kuin alkuperäiset durum vehnästä leivotut ja puu-uunissa paistetut italialaiset pizzat.
Vain yksi sana lisättäväksi tähän keskusteluun: Perämoottori.
Jostain syystä olen kuullut käsitteet meri- ja järvihankain vasta aika hiljattain. Olen luulenut, että ne ovat avo- ja tappihankain. Avohankaimen saisi puolestani lailla kieltää, niistä ei tule kuin vihaiseksi. Vanavettä on takana ihan tarpeeksi, mutta kuka hullu lähteet soutuveneellä sellaiseen keliin, jossa lapa pitää vastatuulen takia käähtää vaakasuoraan?
Nykyisenmallisen avohankaimen esikuva taitaa olla kaksi tappia veneen laidassa, sen edeltäjä oli yksi tappi. Mutta siksi ovessakin on nykyään saranat, että ovi pysyisi paikallaan ja olisi mukava käyttää.
Nahka tarvitaan merihankaimissa käytettävään airoon myös äänenvaimentimeksi, ainakin meritaimenen jahdissa. Ja se airohan tehdään soutajan päässä sen verran paksummaksi, ettei mahdu hankaimen hahlosta läpi.
Kiinnostava keskustelu, vaikka en tähän asti tuntenut näitä termejä. Mutta eikö kulttuurin monimuotoisuus ole tärkeää – ja myöskin kivaa? Olisi aika tylsää, jos kaikkialla maailmassa käytettäisiin sama venetyyppiä ja hankaintyyppiä. Minusta se on mukava, kun hankaintyypin perusteellakin tietää olevansa Kallavedellä – tai Kotkan saaristossa. Tai että voi ihmetellä mikä erikoinen ihminen se on ollut, joka on hankkinut merihankaimet Pielisen seudulle. Ja, että takaisin kotona löytyy se, mihin on tottunut, vaikka sen ei tarvitse olla aivan tehokkain väline, vaan ”riittävän hyvä”, kuten joku kirjoitti.
OS ”Kommentoijilta jäi kirjoitukseni pointti ymmärtämättä, mutta ehkä olin piilottanut sen turhan huolellisesti.
Suomalaiset ovat ylee4nsä hyviä omaksumaan. Peruna syrjäytti lantun ja nauriin muutamassa vuodessa, pizzat ja kebabit ovat vallanneet koko Suomen, tietotekniikka levisi hetkessä…”
Aloitetaan perunasta. Sen leviäminen koko maahan vei ainakin sukupolven. Historian yksityiskohtia en muista, mutta ensimmäiset suomenkieliset valistuslehtiset painettiin jo 1720-luvulla tms. Peruna ja Pommerin sota (1760-luvulla) on sellaista hyvin mieliinpainuvaa legendaa., Helsingissä oli 70-luvulla pitkään kaksi pizzeriaa (Don Rodolfo ja Rivoli) ….
Ihan mielenkiintoinen mutta hieman hyödytön keskustelu, koska ei voi sanoa että toinen hankaintyyppi olisi absoluuttisesti parempi kuin toinen. Hankaimen paremmuuden määritteli aikoinaan se, miten talon 12-kesäinen tytär pystyi auttamaan syyskeleillä isäänsä verkkojen kokemisessa. Ei se, miten satunnainen soutelija asian kokee.
Muistikuvani mukaan Ylöjärven Ahvenistossa 60-lvulla puuveneessö oli tappihankain (eli järvihankain). Ja jos oikein muistan, kirkkoveneissä on edelleen kiinteä järvihankain. Ja toisaalta liikkuva soutupenkki, kuten muutenkin kilpaveneissä.
Karelia-soudussa. muuten, kun kymmenet venekunnat saapuvat rantaan airot pystyynnostettuina, ainoastaan tahtiairojen soutaessa.
”Ihan mielenkiintoinen mutta hieman hyödytön keskustelu, koska ei voi sanoa että toinen hankaintyyppi olisi absoluuttisesti parempi kuin toinen. ”
No voi tietenkin: merihankain on parempi 🙂
Herätät jo muitakin epäilyksiä. Saatat olla järvikalastajien kansoittaman Puikkaripuolueen ihmisiä.
Tiedäthän: seistään veneessä kovassakin aallokossa juuri ja juuri putoamaisillaan – usein pudotaankin – ja nostetaan verkot yläpaulasta risunnokkaan. Nykyisin muovirisun. Ja sitten soudetaan rantaan ja irrotellaan parit sintit ja taas apajalle laskemaan verkot.
Mutta mitä tekee merihankain-kalastaja?
Istuu turvallisesti takatuhdolla, toinen soutaa verkkojataa pitkin ja takatuhdon henkilö kokee verkot airon alta yläpaulasta nostamalla ja takaisin laskien.
Ottaa mukavan saaliin irti nopsalla liikeellä silmän läpi tai muuten kätevästi ja jos verkossa on levää tai risuja, piiskaa ne irti.
Sata 30 metrin mittaista 1,5 metrin liinalla olevaa verkkoa ei ole temppukaan kun sen osaa. Menee saman verran aikaa kuin järvihankain-puikkari -ihmisen 10 verkossa. Ihan oikeasti, muuten.
Tai miten on verkonlasku? Voi sitä riemua: verkot voi ajaa jopa ”koneella suoraksi” eli vetää paljusta moottorilla reipasta kävelynopeutta ajaen. Sinne ne soljuvat mukaville ahvenapajille kuin ajatus ja myös soutaen.
Entäs kun verkot pitää ottaa pois? Voi tehdä monella tavalla kelistä riippuen. Peräveneellä lähdetään juonen päästä, otetaan verkonpaino ja ”kukku” pois ja sitten vedetään soutamatta verkot paljuun ylä- ja alapaulastaan. Kalat otetaan saman tien irti ja laitetaan omaan paljuunsa lajinsa mukaan vaikkapa.
Kun yksi palju (vaikkapa saavi) täyttyy, avataan yläpauloja yhdistävä solmu ja sidotaan se nopsaan vaikka saavin kahvaan.
Ja taas nostetaan. Ei tarvitse hengenvaarallisesti seisoskella veneessä ja meri voi käydä vaikka kuin.
Ja siellä ne liinat ovat täysin laskukelpoisina mukavilla ja luonnostaan laskeutuneilla vyyhdeillä ilman roskan roskaa kevättä odottamassa.
Tämän voi tehdä yksinkin jos keli on edes siedettävä.
Korostan, ettei kyse ole ryöstökalastuksesta, sillä meri on laaja ja pienikin saalis voi vaatia paljon verkkoja.
Puikkaripuolueen ihmiset ovat vasta työnsä alussa: raahaavat kädet korkealla matalia verkkojaan liinat suorina. Ne tarttuvat veneen laitoihin ja keräävät kaikki risut ja männynkävyt matkallaan mökinseinään iskettyyn naulariviin.
Sellaiseen ne vaan pitää aina nostaa ties miksi. Joku vanha tapa? No aurinko sitten paahtaa liinan haperoksi ja lopuksi mökin eteinen on täynnään näitä suorina riippuvia verkkoja, jotka takertuvat vaatteisiin.
On se surkeaa heillä 🙂
Palataanpa vanhaan asiaan.
Kirkkonummi-päivillä oli paikallsien soutuseuran kirkkovene esillä. Tarkistinpa asian. Kyllä siinä oli järvihankaimet eli metallitapit partaassa ja airoissa sitten hankaimia varten hela.
Penkit olivat liikkuvat, joen väsitämättä silloin hankaisemn kiinnityksen on oltava kiinteä. Vai onko sääntöjen määräämä?
Tosiaankin turha väitellä näiden hankaintyyppien absoluuttisesta paremmuudesta.
Epämiellyttävä totuus on se, että järvihankaimet muistuttavat oikeita hankaimia, ollen vain niiden huonommin toimiva jäljitelmä. Tämän tietää jokainen, joka on soutanut järvillä ja merellä erilaisia veneitä ja käyttänyt erilaisia hankaimia.
Alkuperäinen kysymys olikin se, miksi järvillä tätä kunnollista mallia ei olla otettu laajasti käyttöön. Henkilökohtainen veikkaukseni on se, että merellä olosuhteet ja veneet ovat vaativampia ja siellä ei siten voi leikkiä kaikilla virityksillä. Järvillä se nyt on sama vaikka ei olisi hankaimia lainkaan. Järvisoutelijoitsijat ovat muutenkin sitä kaupunkiporukkaa, jotka menevät juovuksissa soutuveneellä laiturin päässä olevaa katiskaa nostamaan ja rohkeimmat uskaltautuvat kerran kesässä ihan naapurimökille asti, eli 50 metrin päähän. Siihen homman kelpaa nyt vaikka lasten kylpyamme, eli kun oikeaa tarvetta ei ole, niin välineetkin ovat sen mukaiset.