Lissabon on valokuvaajan unelma. Loistavaa dekadenssia, rappeutunutta entistä loistoa. Portugali oli joskus maailmanvalta, nyt se on jälkeen jäänyt köyhä maa, jossa turistin on mukava olla, kun kaikki on niin halpaa. Lissabonista näkee, että se on joskus ollut todella hieno kaupunki.
Teimme myös matkan paikallisjunalla läpi Lissabonia ympäröiviä kerrostalolähiöitä. Surullista. Mitä Portugali teki väärin, kun se tuhlasi loistonsa ja on nyt Euroopan köyhää takamaata?
Aikanaan varakkaat, mutta sittemmin taantuneet paikat tapaavat olla todella hienoja kohteita. Tulee mieleen esim. Brugge, jonka sataman madaltuminen säilöi meille hienon keskiaikaisen kohteen. Edistys on usein kulttuuriperinnön paha vihollinen. Äkkirikkaus tekee helposti ja nopeasti selvää kaikesta vanhasta ja tarpeettomaksi käyneestä (kuten monissa Suomenkin kaupungeissa). Portugalin hieman vaatimaton talous on kai pitänyt monet kohteet “alkuperäisinä”.
Mitä Portugali sitten teki väärin? Portugali ei kai menestynyt riittävän hyvin siirtomaaisäntänä (tämä voi olle tosin enemmän hyvä kuin paha asia). Lissabonin maanjäristys kai oli myös merkittävä tapaus (tämä taas ei ollut heidän oma vikansa). Brasilian menetys oli iso tapaus (suodaan Brasilialle itsenäisyys). Ja loppukin siirtomaavalta kuihtui vähitellen.
Ehkä Portugali ei tehnyt mitään väärin. Oman paikallisen talouden kunnostaminen jossain vaiheessa olisi tietysti ollut hyvä, mutta aika vaikea temppu noissa laskusuhdanteissa.
Taitaa muuten olla tuo Portugalin ei niin vahva talous luonnolle pienempi rasitus kuin monien muiden Euroopan maiden turbotaloudet. Hyvä että jotkut maat (osin tahtomattaan) järjestävät kuvailukohteita ja jättävät kulutusruljanssin vähemmälle. Vanha Portugali ja sen kulttuuriympäristö säilyi osin siksi, että sitä ei ole korvattu uudella betoniarkkitehtuurilla.
Kukaan ei ole vielä onnistunut yhdistämään kovin hyvin taloudellista hyvinvointia ja kestävää kehitystä. Ehkä on hyvä odottaa yksi tai kaksi sukupolvea ja toivoa Portugalille tehokkaampaa taloutta sitten kun ihmiskunta osaa paremmin hallita kehtyksen (luontoa ja kulttuuria tuhoamatta).
Lyhyt vastaus: Kulta ei tee rikkaaksi. Portugali ja Espanja keskittyivät roudamaan kultaa omille kruunupäilleen. Englantilaiset ja hollantilaiset keskittyivät tekemään kauppaa.
Sehän on niinkuin yritysmaailmassakin. Vanhat menestyskonseptit muuttuvat rasitteeksi.
“Portugali ja Espanja keskittyivät roudamaan kultaa omille kruunupäilleen. Englantilaiset ja hollantilaiset keskittyivät tekemään kauppaa.”
Hieno selvitys! Juuri noin minäkin muistan lukiosta.
Portugalin valta oli diktatoorin käsissä hyvin pitkään ja monen vuoden aikana oli sotimassa afrikassa joka kulutti paljon resursseja ja todella köyhytti maata. Diktatoorista pääsivät eroon samaan aikaan kuin espanja, olisi hyvä tietää miksi espanja on menestynyt sitten paremmin kuin portugali.
“Portugali ja Espanja keskittyivät roudamaan kultaa omille kruunupäilleen. Englantilaiset ja hollantilaiset keskittyivät tekemään kauppaa”
Totta mutta ei ihan. Espanja ja Portugal menettivät siirtomaat huomattavasti aikaisemmin kuin Englanti, kävivät lukumääräisesti enemmän sotia kuin Englanti ja ovat olleet diktatoorin alla hyvin pitkään. Pelkkä kaupan teko ei selitä näitä eroja. Espanjan roudaama kulta päättyi keskieuroppaan jaka rikastui olennaisesti sillä.
Historiaa: Kommentit kaupasta ja kullasta antavat toki jotakin hataraa pohjaa.
Kuitenkin lisähuomatuksena todettakoon, että Lissabon tuhoutui liki tyystin historian kuuluisimmassa maanjäristuksesessä, minkä jälkeen portugalilaiset kehitivät Brasiliaan samanlaisien suhteen kuin irlantilaisilla tuli olemaan yhdysvaltoihin. Portugalilaisten suhteen tämä tosin eteni pisteeseen, jossa jopa kuningasperhe muutti Brasiliaan. Vuonna 1815 kuningaskunnan istuin muutettiuin Rio de Janeiroon … ja sitten tapahtii taas paljon asioita…
Ja nyt Brasilia kasvaa, Portugali ei, osin riippumatta historiasta, osin siksi että toinen on tarpeeksi suuri kasvvakseen, toinen kutistuakseen. Tai näin väitetään.
Nykypäivän (suhteelliseen) köyhyyteen ei kannata etsiä syitä viime vuosisataa kauemmasta historiasta. Brasilia oli jo menetetty kun Suomessa vielä nähtiin nälkää.
Portugalissa on muiden eteläisten maiden tapaan ehkä huomattu, että on työntekoa mukavampaa on istua iltaa perheen ja ystävien kanssa hyvästä viinistä ja ruuasta nautiskellen.
Portugalihan on jostain syystä aina esimerkkinä maasta, jossa onnellisuus kokolailla jämähti paikalleen tietyn BKT-elintason saavuttamisen jälkeen. Vaikka kyse taitaa olla pitkälti mittausvirheestä, on silti helppo kuvitella, että keskiverto portugalilainen ei näe suuri onnellisuusvoittoja taloudellisen elintason kiihkeässä nostamisessa.
Suomi taas on viritetty talouskoneeksi, jossa ahkeruus on tärkeimpiä hyveitä ja korttelikapakat paheen pesiä.
Minä asuisin mieluummin köyhässä mutta elämästä nautiskelevassa maassa — kunhan lapseni ei sairastuisi kalliita hoitoja vaativaan tautiin.
Silti yritän olla kiitollinen siitä, että maailmassa on maita, saarekkeita, joissa ihmiset heittäytyvät työhön niin, että koko ihmiskunta hyötyy.
En ollenkaan tiedä, kirjoitinko yllä omista mielikuvistani vai oikeasti olemassa olevasta Portugalista.
Onnellisuudesta tuli vielä mieleen. Suomea koskevan yhteiskuntakritiikin ongelma on Suomen käsittämättömän hyvä pärjääminen erilaisissa kansainvälisissä vertailuissa.
Äskettäin suomalaiset osoittautuivat maailman onnellisimmaksi kansakunnaksi Journal of Personality and Social Psychology ‑lehden massiivisessa tutkimuksessa. Muissa vastaavissa Suomi on yleensä ollut myös mitalisijoilla.
Aika yleisesti ihmiset Suomessa kai ajattelevat intuitiivisesti, että tuollaisessa tuloksessa on jotain vikaa. Ainakaan onnellisuus ei näy hymyilevinä kasvoina ja iloisena pälätyksenä. Luultavasti suomalaiset ovatkin pikemmin, enemmän tyytyväisiä elämäänsä kuin onnellisia.
Tyytyväisyys taas ehkä syntyy siitä, kun BKT kasvaa ja BKT:ta kasvattavat asiat ovat kunnossa.
Esimerkiksi koululaitos on Suomessa tulosten perusteella poikkeuksellisen hyvä (ainakin tytöille) ja Portugalissa huono. Koulun ilmapiiri sen sijaan on Suomessa poikkeuksellisen huono, jos asiaa voi kouluviihtyvyydellä mitata. Mutkia oikoen voi ehkä siis väittää, että koulu tuottaa tyytyväisyyttä mutta ei onnellisuutta.
Toki kannattaa muistaa Portugalista (ja Espanjastakin) kuinka vähän aikaa ne ovat olleet demokraattisia, eli koska viimeksi jonkun sortin sotilas junta on ollut vallan kahvassa, kumpi on ollut ns. fokuksessa: vähävaraisen työssäkäyvän yksilön oikeudet vai katolisen kirkon doktriinien kunnioittaminen jne.
Olisikohan siinä käynyt niin että ensin vuosikymmenien diktatuuri köyhdytti maata ja sitten v.1974 tehdyn vallankumouksen jälkeinen sosialismiyritelmä kansallistamisineen näivetti lopunkin elinkeinoelämän.
Ihminen on onnellinen ainakin seuraavissa tilanteissa; Rakastuminen, ensimmäinen ja toinen oma lapsi, ehkä kolmaskin, opiskelupaikka, työelämään pääsy, oma asunto, kotoa poispääsy, ajokortti, täysi-ikäisyys, intti ohi.
Järjestys on mielivaltainen, mutta ykköstä ei ohita mikään. Kaikkien näiden tuottamien endorfiinien kesto vaihtelee. Ensimmäinen on siinäkin ykkönen, pituus tuhat päivää.
Eräs viiskymmppinen mies sanoi, että nyt elämä hymyilee, lapset ovat lahteneet maailmalle ja perheen koiraa ei enää ole.
Näin se menee. Suomessa ja Portugalissa rikkaissa maissa. Tomaateista ja siirtomaavalloista huolimatta.
Köyhässä maassa luettelo on tyystin toinen. Siellä tärkeitä rakkauden lisäksi ovat puhdas vesi, terveys, lehmän tai lampaan saaminen, kylvettävät siemenet, liitutaulu kouluun, rauha ja turvallinen ympäristö.
Ferdinand, suurin osa tuntemistani suomalaisista on ihan perusonnelista väkeä. Se että hymyillään julkisesti vähemmän on minusta enemmän tapakysymys.
Diktatuurit, sodat jne. eivät ole riippumaton tekijä siitä, että siirtomaista keskityttiin hankkimaan kultaa. Ei ole sattumaa, että luonnonvaroiltaan rikkaissa maissa ei pahemmin demokratiaa ja kansalaisoikeuksia nähdä, ja tässä on kyse jostain samankaltaisesta; jos kruunupäillä on keinot keskittyä lisäämään omaa vaurauttaan, saadaan kyllä aikaan loistokkaita palatseja, mutta ei paljon pysyvämpää.
Ei ole myöskään täysin totta, että Portugali olisi menettänyt siirtokuntansa aiemmin. Toki painopiste oli 1800-luvulla, kun Amerikan mantereen maat itsenäistyivät. Salazarin johtamana Portugali agressiivisesti sotia vielä 1950-luvulla siirtomaiden itsenäistymistä jarruttaakseen.
Portugalin taloudellisesta historiasta löytyy pari seikkaperäistä artikkelia Wikipediasta. Tästä alkuun yksi: http://en.wikipedia.org/wiki/Economy_of_Portugal
Ilm. diktatuurin lakkauttamista seuranneet toimet saivat aikaan huomattavaa taloudellista tuhoa maassa. Toisin kuin jotkut tuntuvat olettavan, seuraukset perusjampoille olivat melko rajuja.
Tiedemies: “… Englantilaiset ja hollantilaiset keskittyivät tekemään kauppaa.”
Samoin ranskalaiset. Ranskalaiset vielä sillä erolla, että he kantavat yhä vastuuta ja tekevät siinä ohessa sitä kauppaa. 🙂
Jos Rhodesia olisi ollut Ranskan siirtomaa, ei sen taloutta olisi päästetty nykyiseen katastrofiin. Entisestä ruoka-aitasta on väkisin tehty nälkämaa. Muukalaislegioona olisi vaihtanut Mugaben paljon ennen romahdusta pätevään presidenttiin. Britit eivät kanna vastuutaan.
Mihin aikaan viitataan kun puhutaan Portugalista maailmanvaltana? Kolonialismin aikoihinko? Maailman valta-asetelmat saattavat heilahdella jo muutaman vuosikymmenen aikana niin merkittävästi, ettei otsikon kysymys tunnu oikein mielekkäältä.
Portugali on hyvin pieni maa, ja siirtomaavaltana toimiessaan sillä oli kokoonsa nähden suhteettoman paljon valtaa. On täysin luonnollista, että maa on menettänyt tämän valtansa ja auktoriteetinsa menetettyään siirtomaansa. Kovin vauras ei Portugali ole kolonialismin alkuaikojen jälkeen ollut oikeastaan missään vaiheessa.
Eikös kullan roudaaminen toimi vähän samalla tavalla kuin setelirahoitus, niinä aikoina kun vaihdon välineenä oli kulta eikä setelit? Kultakaivoksen tai ‑aarteen löytäjä on ikäänkuin nykyihminen joka saa setelien painolaatat hetkeksi käsiinsä, mutta mitään syömis- tai asumis- tai käyttämiskelpoista (paitsi ehkä koruja) ei synny kansantalouteen kokonaisuutena.
Koska tuot(ett)ua kultaa ei siirtomaa-aikaan jaettu tasan kaikille, jo olemassa ollutta kamaa kylläkin siirtyi niiltä joilla kultaa ei ole niille joilla kultaa on. Jonkinlainen katalyyttivaikutus varmaan myös lisäsi taloudellista toimeliaisuutta. Kun kaikkea hyvää näyttää olevan liikkeellä, rivikansalainen ponnistelee enemmän saadakeen murusen hyvästä, ja simsalabim — hetken kuluttua kaikkea hyvää onkin oikeasti enemmän likkeellä. Mutta ilmeisesti suorat tavat tuottaa todellista hyvää ovat tehokkaampia, esimerkiksi se hollantilaisten kaupankäynti.
Tämä palauttaakin mieleen kysymyksen: mitä raha oikeastaan on? Tuntuisi että se ei voi olla vaihdon väline merkityksessä “työn tulokset siirrettävään muotoon tiivistettynä ja säilöttynä”. Jos se olisi, keskuspankkien setelipainoilla tai kultakaivoksen omistajilla ei pitäisi olla kykyä tuottaa rahaa, koska niillä ei ole kykyä tuottaa työn tuloksiakaan. Kuitenkin *kaikki* setelit ja *kaikki* kulta mikä maailmassa liikkuu on peräisin painokoneista tai kultakaivoksista.
Tämä palauttaakin mieleen kysymyksen: mitä raha oikeastaan on?
Raha on aina ja ennenkaikkea luottamusta. Arvon stabiiliuden suhteen luottamus on helppo hahmottaa: Kultakannassa luottamus perustuu siihen, että kultaa on äärellinen määrä, eikä sitä voi väärentää. Fiat-rahajärjestelmässä se perustuu taas siihen, että keskuspankki ei mene ja paina rahaa holtittomasti.
Sensijaan kultakantakaan ei voi korjata sellaista fundamentaalista luottamusaspektia, että jos ihmiset vain kieltäytyvät hyväksymästä rahaa maksuvälineeksi, niin se ei sellaiseksi kelpaa. Luottamus on siis sitä, että voi luottaa rahan kelpaavan jatkossakin.
Hollantilaisen kauppatavat johtivat satojen tai tuhansien — erityisesti portugalilaisten — laivojen kaappaamiseen. Merirosvokapitalismi johti sitten hollantilaisten rikastumiseen. Rahaa oli niin paljon, että kuplahan siitä seurasi. Kun muuta spekuloitavaa ei keksitty, alettiin pumpata tulppaanien hintaa ylös. Lopulta tulppaanisipuli saattoi maksaa enemmän kuin talo Amsterdamissa.
Kauppa se on, joka kannattaa, ja kaikki muu paitsi merenkulku on turhaa.
Nyt pitäisi vielä keksiä, miten tämä mitenkään liittyy Portugalin nykyiseen taloustilanteeseen.
Raha ei ole ennen kaikkea luottamusta silloin, kun siihen ei luoteta. Helpompi on ymmärtää raha arvopaperiksi, jonka luotettavuudella tai epäluotettavuudella eli tulevalla arvolla voi spekuloida. Jos on tarpeeksi rahaa, voi luotettavuuteen vaikuttaakin.
En nyt halua viilat pilkkua vain viilaamisen ilosta. Rahasta(kin) puhuttaessa kannattaa muistaa tämä kaksoisrooli: hyvinä aikoina rahaan voi luottaa ja kaikki rakastavat sitä, kun taas vielä parempina aikoina se on kuin hollantilaisen tulppaanin sipuli, josta kannattaa yrittää päästä eroon kun vielä ehtii.
Rahassa ei ole siis mitään sellaista mystistä, mitä ei olisi muissa vaihtoon kelpaavissa arvoltaan muuttuvissa hyödykkeissä.
Lissabonin vanhoissa kaupunginosissa kyllä näkyy vanhoja ja rähjäisiä rakennuksia kuten kaikissa suurkaupungeissa, mutta kaikkiaan Portugali on aivan tyypillinen Etelä-Euroopan maa, jonka pääkaupunki näyttää minusta aivan tyypilliseltä eurooppalaiselta kaupungilta ja osaltaan myös modernimmalta kuin vaikkapa Helsinki. Ei meillä sellaisia kauppakeskuksia ja metroasemia rakenneta kuin siellä. Myös tarjonta ravintoloiden ja kauppojen suhteen on Suomessa surkeampaa. Verrattaessa vanhoihin eurooppalaisiin kaupunkeihin Helsinki näyttää lähinnä Neuvostoliitolta. Tietenkin Välimeren mailla on tietty omintakeinen tyylinsä, jota askeettisessa Suomessa kavahdetaan.
Portugali tuntuu kyllä minusta samalla tapaa olevan Euroopan reunalla kuin Suomikin — sympaattinen junttila. Tyylitöntä ja kouluttamatonta kepu-henkistä porukkaa piisaa jos malttaa matkailla vähän Lissabonin ulkopuolella. Valta on pääkaupungissa (luojan kiitos). Tässä varmaan myös se mitä tehtiin väärin, portugalilaiset ovat aina antaneet vallan kuninkaalle/Pombalille/Salazarille/isälle.
Koulutus on myös suuri syy: Portugalissa 31 % jättää koulun kesken, EU:n pienin osuus korkeakouluttautuu. Käytössä lukukausimaksut yliopistossa (900‑3000 e/v), Keskipalkka on n. 800 e ja minimipalkka 475 e. Ja tämä tilanne on siis suurten parannusten jälkeen — etenkin 70–80-luvulla tilanne oli vielä pahempi, vielä 1930-luvulla n. 70 % ei osannut lukea, nytkin 7,5 %.
Lissabonin pieneltä lentokentältä lennetään Aasian sijaan päivittäin Angolaan ja Brasiliaan. Se näkyy kadulla: loistava menneisyys keskustan purkukuntoisissa rakennuksissa, joista usein on jätetty vain julkisivu jäljelle. Koko maan kuva!
Ferdinandin parin vuoden takaiseen kommenttiin on pakko puuttua. Tätä kirjoittaessani Portugalissa on talouskriisi. Ne joilla on töitä, joutuvat tekemään töitä aivan käsittämättömiä määriä. Päivät ovat pitkiä, lomapäiviä ei juurikaan ole, eikä ammattiliitoista löydy apua tilanteen muuttamiselle.
Työ on taloudellisesti melko tuloksetonta, mutta sitä on pakko tehdä, mikäli aikoo työpaikkansa säilyttää. Samalla elinkustannukset nousevat, verotus nousee, palkat jäädytetään tai niitä jopa julkisella sektorilla on leikattu.
Ne joilla vielä on töitä, tekevät töitä kaiken sen ajan, mitä kahden tunnin lounaan ja illallisen nauttimisen jälkeen jää jäljelle. Siihen ei usein riitä yksi työpaikka, vaan tarvitaan kaksi, kolme, tai jopa viisi työpaikkaa.
Portugalissa ei yksittäinen kansalainen pysty laiskottelemaan. Mutta miksi talous ei silti nouse, se on hyvä kysymys.
Syistä joita edellä monet kertoivat, Portugali köyhtyi 1800-luvulle tultaessa Länsi-Euroopan häntäpäähän.
Erityisen taantumuksellinen yhteiskunta se ei ‑aikakauden mittatikulla- ollut, paremminkin 1800-luvun aikana Portugalissa oli monenlaisia kausia.
Jälkeen jäätiin koko ajan lisää, lopulta myös poliittisilla ja sosiaalisilla oikeuksilla mitattuna. Salazarin diktatuuri oli yhtä raaka kuin Francon. Kotimaassa tehdyillä ruumiilla mitattuna ehkä raaempi kuin esimerkiksi Mussolinin. Salazarin hallinnolta myös puuttui maan modernisoimisen halu, jota diktaattoreillakin sentään joskus on (Pilsudksi ja Brasilian Getulio Vargas).
60-luvulla Portugali oli Euroopan köyhimpiä ja takapajuisimpia maita. Espanjassa ja Kreikassakin elettiin paremmin, ja useimmissa itäblokin maissa. Portugali oli melkein Afrikkaa: lukutaidottomien ihmisten kyliä, ei sähköä, pari puhelinta ja liikenteenä kunnanlääkärin pikku-Fiat. Näin kertovat siellä silloin landella matkustaneet yhtäpitävästi.
Neilikkavallankumous oli harvinainen tapaus. Armeijan nuoret (reservin, vaikka se nyt oli suhteellinen käsite) upseerit radikalisoituivat vasemmalle ja heittivät diktatuurin pihalle. Innoissaan tehtiin virheitä, mutta Neilikkavallankumous oli aito juttu, ei ulkoa pakotettu ja päälleliimattu vallanvaihto 40-luvun itäblokin tapaan. Pisteet myös siitä, että demokratia onneksi voitti ja monenlaiset puolueet ovat päässeet kokeilemaan kykyjään.
Lähtökohta vain oli niin syvältä, ettei ihmeitä voi odottaa. Kun tilannetta katsoo 50 tai edes 30 vuoden perspektiivistä, on Portugali ponkaissut aika mahtavasti. Käsittääkseni siellä on vähemmän korruptiota ja erilaisia kummallisuuksia kuin Kreikassa ja Italiassa?
Yksi tekijä Portugalin tiellä kriisiin ovat olleet suuret public-private partnership ‑hankkeet. Eivät osanneet kehittämisinnossaan laskea, mihin ne liikaa sovellettuna johtavat. Arvion esitti Sauli Niinistö Aulangon seminaarissa viime syksynä. Pankaas ne politologiset leimakirveet takaisin kaappiin.
Mutta tärkein syy siihen, että Portugali on köyhä nyt, on yksinkertaisesti se, että se on ollut sitä 200 vuotta. Sinä aikana myös yhteiskunnan rakenteet, koulutusta myöten, ehtivät jämähtää.
Asiaa ei auta, jos maa pakotetaan samanlaiselle hevoskuurille kuin Kreikka. Kreikan kohdalla tiukka linja on varmaan tarpeen. Ainakin heidän tekemisiään pitää vahtia, niin kornia kuin se onkin. Mutta onko Portugalin tilanne aivan analoginen…?