Syrjäytyvät nuoret ovat kovin heterogeeninen joukko, eikä ongelmaan voida osoittaa yhtä syytä. Jätän syrjään ”vaikeat luonteet”, päihdeongelmaiset ja mielenterveyden häiriöistä kärsivät. Keskityn niihin, joiden ongelmien pääsyy on huonossa koulumenestyksessä; päihdeongelma tosin voi olla seurausta kouluvaikeuksista.
Huono koulumenestys – silloin kun se ei johdu vaikeasta luonteesta tai aivan mahdottomista kotioloista – johtuu yleensä heikkolahjaisuudesta. Ilkka Taipaleella on Suomessa harvinainen oikeus sanoa juoppoa juopoksi ja tyhmää tyhmäksi, ilman että joutuu syytetyksi leimaavasta kielenkäytöstä. Hän sanoi joskus Helsingin kaupunginvaltuustossa, että nuoret pitkäaikaistyöttömät ovat usein niin heikkolahjaisia, että jos älykkyysosamääräraja olisi asetettu toisin, heitä voisi pitää kehitysvammaisina. Tämä on hyvä selitys sille, etteivät he menesty opinnoissa, mutta se ei selitä sitä, miksi he eivät menesty työssä. On nimittäin paljon töitä, joissa ei juuri älliä tarvita. Eikä muodollista koulutusta. Näitä samoja perusduuneja lukutaidottomat tekevät Intiassa ja hyvin menee.
Heikkolahjaisiin luetaan joskus – täysin virheellisesti – lukihäiriöiset eli ”erilaiset oppijat”. He eivät ole tyhmiä eikä vaikeidenkaan asioiden oppiminen ole heille mahdotonta, mutta he eivät menesty siinä oppimistavassa, joka on kouluissa vallitseva. En ole varma asiasta, mutta jostakin olen saanut sen käsityksen, että lukihäiriötä pidetään peräti geneettisenä poikkeamana. Se ei ole karsiutunut pois, koska ei siitä ennen 1900-lukua ollut juuri haittaa. Kaikki oppivat elämän tärkeät taidot samalla tavalla kuin lukihäiriöinen, matkimalla ja tekemällä. Nyt tuo häiriö invalidisoi pahasti. Se on vankien keskuudessa aivan järkyttävästi yliedustettu ominaisuus . Ei siksi, että lukihäiriöön liittyisi mikään rikollisuusgeeni, vaan koska jatkuva epäonnistumisen tunne koulussa suistaa herkästi tielle, joka johtaa vankilaan. (En löytänyt mistään kyseistä tietoa, vaikka se tietokoneellani kyllä on, mutta muistelen yliedustuksen olevan yli kymmenkertainen.)
Sekä oikeasti heikkolahjaiset että lukihäiriöiset eivät menesty koulussa. Kun ei ole tutkintoa, ei saa työtä. Tässä on se vika, että suureen osaan työtehtävistä ei tarvitse mitään koulutusta ja lisäksi tämäkin joukko voisi oppia, jos heitä opetettaisiin tavalla, joka sopii heille.
Koulutus lahjakkuustestinä
Ruotsalainen yhteiskuntatieteilijä Gunnar Adler-Karlsson kirjoitti joskus 1970-luvulla, että jos menee tekstiilitehtaaseen ompelemaan suoraa saumaa, tarvitsee kahden vuoden koulutuksen, mutta ajokortin saa muutaman viikon pikakurssilla. Auton ajaminen on näistä kahdesta tehtävästä vaikeampi. Jos osaa ajaa autoa, on riittävän lahjakas suureen osaan töitä. Pääsyä ompelijaksi ei kuitenkaan ole, ellei selviä tuosta koulutuksesta, joka on monelle paljon vaikeampi kuin itse työ.
Isoisäni oli pankinjohtajana Helsingissä. Hänellä oli työhön vaadittu maisterin tutkinto; klassista kreikkaa ja latinaa. Pankki menestyi hyvin. Nurin sen saivat vasta paljon myöhemmin kauppatieteitä opiskelleet. Joskus silmiini osui tieto, jonka mukaan diplomi-insinööreistä kymmenen vuotta valmistumisen jälkeen vain puolet on tehtävissä, joissa tarvitsee insinööritaitoja.
Niin klassisten kielten maisterintutkinto kuin diplomi-insinöörin tutkintokin osoittavat, ettei asianomainen voi olla täysin tumpelo. Sen verran vaikeita ne opinnot ovat. Lahjakkuustestiksi se on kuitenkin kovin työläs, aikaa vievä ja kallis.
Väitän, että koulutuksessa on vain osittain kyse ammatin vaativien taitojen oppimisesta; lääkäreillä enemmän kuin valtio-opin opiskelijoilla. Hyvin paljon muodolliset opintosuoritukset toimivat vain laatusertifikaattina, tai siis monipuolisena lahjakkuustestinä.
Tähän liittyy kaksi asiaa: kannattaako pelkkään lahjakkuustestiin uhrata vuosia? Vakavampi kysymys on, onko testi validi. Mittaako se lainkaan oikeita asioita?
Erityisesti minua askarruttaa, tuomitsemmeko esimerkiksi juuri lukihäiriöiset väärin perustein vain siksi, etteivät he menesty meidän koulutusjärjestelmässämme. Jos joka paikkaan ei vaadittaisi muodollista koulutusta – tai jos työnantaja eivät pitäisi sen puutetta osoituksena kaikenlaisesta kelvottomuudesta – moni nyt syrjäytyvä jäisi syrjäytymättä.
Olen samaa mieltä koulutuksen yliarvostamisen suhteen. Paljon lyhyemmällä koulutuksella (vähemmillä kustannuksilla) päästäisiin töihin jos pitäydyttäisiin vain ammatin vaatimiin taitoihin.
Työtehtävät kuitenkin muuttuvat koko ajan, mutta siihen reagoitaisiin työn sisäisellä koulutuksella. Se taas tuo työnantajalle lisää kustannuksia, joka taas voitaisiin korvata jonkinasteisella yhteiskunnan lisäkoulutussubventiolla.
Työn tuottavuutta ei lisää sellainen koulutus, jossa samaan työhön tarvitaan korkeampi tutkinto. Esim. merkonomin tasoisella koulutuksella voisi edelleen toimia pankkivirkailijana, ei siihen tarvita tradenomia ja sen vaatimaa laajempaa tutkintoa.
Koulutuksen lisääntynyt tarjonta ja kilpailu vain itsessään syö Suomen talousjärjestelmän tuottavuutta. Koulutusbisneksestä on muodostunut oma palvelusektorinsa, jolla ei ole ohjattua kansantalouden tuottavuuden kasvun velvoitetta.
Oma kysymyksensä on kuitenkin se, että laaja-alainen koulutus antaa sopeutumismahdollisuuden muuttuviin työtehtäviin ja työpaikkoihin. Lisäksi sen yleisivistävää vaikutusta ei saa aliarvostaa. Sivistyksen merkitys konkretisoituu kun lukee Taipaleen sammakoita. Meitä Suomessa asuvia tulee on koko ajan enemmän ja erilaisia, ja meidän on opittava elämään sovussa toistemme kanssa.
Erikoista on, että niin suuri osa pojista on muuttunut heikkolahjaisiksi. Tyttöjen lahjakkuus sen sijaan lisääntynyt suorastaan pupumaisesti.
Halpahintaisen leimaamisen sijasta voisi analysoida oikeita ongelmia ja etsiä ratkaisuja.
Mutta sitä kai on turha odottaa vihreältä poliitikolta. Ovathan Vihreät julistautuneet feminstiseksi puolueeksi, mikä tarkoittaa, ikävä kyllä, jo valmiiksi parempiosaisten naisten ja tyttöjen etujen lyhytnäköistä ajamista.
On paljon ihan tieteellistä tutkimusta, jonka perusteella syrjäytyvät pojat eivät ole vain laiskoja tai heikkolahjaisia. Mutta ketäpä se kiinnostaisi?
Ihan jäin nyt miettimään:
Miksi juuri lukihäiriö on erityisasemassa?
Jos ei osaa lukea ja kirjoittaa ikätasoisesti, niin saa kaikkia etuuksia ylioppilaskirjoituksia myöten.
Jos ei osaa matikkaa, niin on vain tyhmä.
Eikö se, ettei osaa kirjoittaa ja lukea voisi yhtä lailla olla tätä ”heikkolahjaisuutta”?
Ei, koska näin on vain päätetty. Missä ja milloin, en tiedä…
”Erityisesti minua askarruttaa, tuomitsemmeko esimerkiksi juuri lukihäiriöiset väärin perustein vain siksi, etteivät he menesty meidän koulutusjärjestelmässämme. Jos joka paikkaan ei vaadittaisi muodollista koulutusta – tai jos työnantaja eivät pitäisi sen puutetta osoituksena kaikenlaisesta kelvottomuudesta – moni nyt syrjäytyvä jäisi syrjäytymättä.”
Lukihäriö on varmana ongelma, mutta toinen merkittävä ongelma on alan työkulttuurin opetteleminen.
Kullakin alalla on oma kulttuurinmsa, jonka opiskelu vie vuosia.
Tämän teollisen työkulttuurin puutten huomaa kun johtaa joukkoja sellaisissa missa kuin Malesia, Indonesia , Venäjä tai Latvia.Vaikka työntekijöiden koulutus on hyvä niin syteemi ei toimi tehokkaasti, koska puuttuu tuo teollisen työkulttuurin tuntemus.
Se, että diplomi-insinööri kelpaa niin moneen tarpeeseen johtuu koulutuksesta ja työkulttuurista: Matematiikan opiskelu pakottaa loogiseen ajatteluun ja tekninen koulutus taas opettaa ajattelemaan realistisesti.
Ja jos vielä joutuu olemaan työnjohtajana känsäkourille niin he kyllä asoittavat konkreettisesti johtamisen puutteet.
Näitä johtamistaidonn puutteita vaan ei enää pidetä puutteina vaan työntekijöitä hankalina ja ay-liikettä jäykkänä, kun he eiväy alstu kaikenlaiseen pompotukseen ja moni toimitusjohtaja on vaeltaja, joka kulkee tekemässä samoja virheitä firmasta toiseen esim yksi Soneran entinen tj on ansainnut jo enemmän rahaa irtisanomiskorvauksilla kuin työnteolla
Kansan keskuudessa kiertävä vallitseva salaliittoteoria aiheesta on , että koulut ovat ”ihmisvarastoja” , johon työmarkkinoiden ylimääräinen väki säilötään. Kansa ei vättämättä ole ihan väärässä. Yhteiskuntarauhan kannalta voisi olla kohtalokasta , jos kaikki turhaan kouluissa ja koulutuksissa istuvat olisivat jouten. Onpa olemassa myös poliittisia valtaryhmittymiä , joiden intressissä on sitoa kansalaisten identiteetti työväenluokkaisuuteen.
Tuosta lukihäiriöasiasta minulla on omakohtainen havainto. Olen ollut joskus opettamassa työvoimapoliittisessa koulutuksessa, jossa pitkäaikaistyöttömille annetaan ammatillista pätevöitymiskoulutusta uudelle alalle. Oma roolini sivuopettajana oli olla käytännön ihminen ja kertoa alan työtavoista ja käytännöistä. Kun pidin teoriatunteja teetin joitain kirjallisia tehtäviä. Huomasin että alle puolet noin viidestätoista oppilaasta osasi kirjoittaa kokonaisilla lauseilla. Muutama oppilas ei pystynyt ollenkaan vastaamaan taululle kirjoitettuun kysymykseen, heille täytyi esitää kysymys moneen kertaan suullisesti eri lailla muotoillen. Heidän vastauksensa olivat tärisevällä käsialalla kirjoitettuja irtosanoja ja epäjohdonmukaisia lauseita. Kun pohdimme vastaavan opettajan kanssa ongelmaa, hän päätti muuttaa opetussuunnitelmaa lennossa ja hommasi oppilaille äidinkielen ja matematiikan opetusta. Oppilaiden motivaatio koulunkäyntiin kasvoi huomattavasti ja työllistymisprosentti tuolla kurssilla oil poikkeuksellisen kova (muistaakseni yli 40%, normaalisti alle 20%). Mutta alkuperäinen koulun virkamiesten idea oli siis opettaa lähinnä motorisia taitoja ihmisille joilla oli taustaa käytännön töistä.
Mutta laajemmin ajatellen Osmon teksti sivuaa ongelmakenttää, jota itse tutkisin jos olisin väitöskirjan aihetta miettivä sosiologian tai taloustieteen opiskelija: Staattisen yhteiskuntamallin harha. On päätetty kansallisvaltion tasolla tavoitella tuottavuuden kasvua korottamalla koulutusastetta. Näin on käynytkin, mutta seuraavan sukupolven on täytynyt kouluttautua vähän enemmän tehostuakseen ja taas enemmän. Kun ihmiset on propagoitu koulutuksen itseisarvoisesta tärkeydestä , on samalla tehty mahdottomaksi vähentää sen arvostusta. Nykyään ei voi hyväksyä hakijaa julkiseen virkaan tai edes väliasteen vastuutehtävään ilman muodollista koulutusta. Näin on saatu aikaan ominaisuus yhteiskuntaan jossa kaikkiin tehtäviin tarvitaan muodollinen koulutus.Lisäksi käytännössä kaikilla ammattipoliitikoilla ja virkamiehillä on korkea koulutus, ja kas kummaa, saamme lakeja ja asetuksia jotka edellyttävät muodollista koulutusta tai virallista ammattipätevyyttä lähes kaikkeen.
Hannu Lauerma Duokkarissa: Kuinka moni vanki on
psyykkisesti terve?
http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo96775.pdf
Elina, ei ole ”päätetty” että dysleksia ei ole heikkolahjaisuutta, se vain ei empiirisen tutkimuksen perusteella ole yhteydessä heikkolahjaisuuteen (yleisälykkyyteen).
Joskus sanotaan, että jos alkoholi keksittäisiin nyt, se ei pääsisi markkinoille. Yhtä hyvin voi ajatella, että jos kirjoitusjärjestelmä keksittäisiin nyt, se testattaisiin väestöllä ja todettaisiin että jos tavoitteena on että kaikki oppivat sitä käyttämään, ehdotettu järjestelmä ei ole riittävän hyvä ja että sitä pitää kehittää sellaiseksi että sen oppivat lähes kaikki.
Kun kirjoitettu kieli on syntynyt, on riittänyt että väestossä on jonkin verran ihmisiä, jotka oppivat sitä käyttämään. Ei ole ollut valintapainetta joka olisi karsinut niitä, joille kirjoitettu kieli on vaikea oppia – ainakaan samalla tavalla kuin valintapaine on karsinut tehokkaasti niitä, jotka eivät opi puhumaan.
Koulutusta on tosiaan aika paljon työelämän tarpeisiin nähden, ja osasyy tähän on se, että koulutustarjonnan ylenpalttisuus ruokkii itseään. Kun lukioista valmistuu tavattoman paljon ihmisiä, heille on järjestettävä koulutuspaikkoja; ja suuri osa näistä paikoista valmistaa työtehtäviin, joissa ei lukio-opintoja tarvittaisi. Yhä uusia ammattinimikkeitä siirtyy yhä pidempien koulutusjaksojen taakse. Työnantajat eivät osaisi vaatia tiettyjä tutkintoja, ellei sellaisia olisi keksitty ja markkinoitu.
Työnhakijoilta vaaditaan kaikenlaista hassua, vaikka käymälähygienan kandin paperit assanvessankassalta, jos on varaa vaatia. Jotenkin ne hakijat pitää pistää järjestykseen, ei vaaditun ominaisuuden tarvitse olla mitenkään työn kannalta välttämätön. Tämä alkoi massatyöttömyyden, eli työvoiman ylitarjonnan oloissa 90-luvulla.
Koulutusjärjestelmä veti tästä sitten itseään palvelevan johtopäätöksen että pitää tuottaa lisää niitä tutkintoja joita työnantajat keksii vaatia. Todellinen ratkaisu olisi leikata työntekijöiden tarjontaa tai lisätä kysyntää, eli jonkinlainen pula työntekijöistä joka pakottaisi työnantajat tarkistamaan standardinsa realistisemmiksi. Kovin harva työtehtävä ihan oikeasti on sellainen etteikö siitä selviytyisi ilman mitään ihmeellistä osaamista.
Keinoja on esimerkiksi palkkajoustot, tai vaikka julkisen sektorin tukityöt, miten on sinänsä toissijaista. Niitä ei vain haluta käyttää.
Laitanpa vielä anekdootin viime viikolta. Juttelin erään asiakkaani ,rakennusalan yrittäjän, kanssa talouden tilasta. Hänelle oli tehty mielenkiintoinen tarjous. Virolainen vuokratyöyhtiö tarjosi rakennusmiestä hintaan n.kaksikymppiä+alv, joka on markkinahinta tällä hetkellä . Sivukulujen jälkeen tästä pitäisi jäädä työntekijälle bruttopalkkaa noin tes-minimin verran eli noin kympin. Mutta miehiä tulisikin töihin yhden sijasta kolme. Tuntipalkaksi jäisi siis noin 3-4€. Joten aika kovilla työmarkkinoilla nämä kouluttamattomat nuoret miehet toimvat. Asiakkaani oli kohteliaasti kieltäytynyt , mutta varmasti joku hyväksyy tuon tarjouksen.
En sinänsä vastusta ulkomaista työvoimaa , itsekin haluan oikeuden työskennellä muissa maissa. Mutta verokilpailun ja aivovientiongelman lisäksi meillä on myös merkittävä koulutusastekilpailu. Raskaan koulutuskulttuurin maissa kannattaa tehdä vain poikkeuksellisen vaativia töitä. Työt, joissa koulutuspanos ei tuota vastaavaa hyötypanosta jäävät tekemättä tai syövät tuottavien töiden lisäarvon(=ovat asiakkaalle liian kalliita). Tai sitten syntyy tuontityömarkkinat ja ”itsepalveluyhteiskunta”, jossa osa väestä jää turhaksi.
Ennen käsityöläisammateissa aloitettiin oppipoikana, siitä edettiin – jos edettiin – kisälliksi ja mestariksi asti. Oppipoika- tai oppityttö -käytäntöä tarvittaisiin takaisin: siis oppimista tekemisen kautta. Samalla kun saataisiin lisää hanttihommien tekijöitä niin hiljainen tieto siirtyisi seuraavalle sukupolvelle. Uskon, että moni nuori viihtyisi tällaisessa ympäristössä myös hyvin.
Työ tekijäänsä neuvoo, niin se on, mutta asiaan. Peruskoulun yksi päätehtävä on mankeloida lapset ja nuoret yhteiskuntaan, oppimaan asioita, ihmisten tavoille ja miettimään tulevaisuuttaan. Ikävä kyllä mankelista huolimatta osa ajautuu vankilaan tai ainakin huonoille teille.
Syrjäytymisen pääsyy ei ole älyn puute, vaan vähään älyyn tai peruslaiskuuteen sopivien töiden puute. Ennen muinoin yleisiä ammatteja olivat sekatyömies, piika, renki, autonapumies jne. Nyt kun noita ei ole, meille on ilmaantunut lahjattomien luokka, jota kutsutaan myös pitkäaikaistyöttömiksi.
Ne vähät työt, joita voi tehdä vähemmällä älyllä ja koulutuksella, on siirretty Intiaan, koska siellä ei ole korkeaa sosiaaliturvaa, ay-liikettä eikä ruokaa.
Teemu: ”Ennen käsityöläisammateissa aloitettiin oppipoikana, siitä edettiin – jos edettiin – kisälliksi ja mestariksi asti. Oppipoika- tai oppityttö -käytäntöä tarvittaisiin takaisin: siis oppimista tekemisen kautta. ”
Tarkoittaisiko tämä meidän palkkakustannustasolla ilmaista työntekoa oppipojilta? Uskon, että tarkoittaisi. Meillä ei ole varaa pitää ihmisiä ”oppimassa”
Lahjattomien lisäksi syrjäytyy jatkuvasti joukko lahjakkaita, jotka eivät syystä tai toisesta sopeudu koulujen harrastamaan mankelointiin. Jonkin asteen rakenteellinen ongelma tämäkin – kaikilla seuduilla ei ole taidelukioita niitä tarvitseville.
Noin muuten ihmisiä ylikoulutetaan aivan tarpeettomasti. Järjestelmä, jossa tietyn tasoisiin töihin voisi edes teoriassa päästä kiinni lyhyellä kurssituksella sopisi maailmaan, jossa ihminen saattaa opetella useamman ammatin elämänsä aikana ja jatkokouluttautua vielä viisikymppisenäkin.
Yleissivistävyyttä ja sen tarpeellisuutta on myös hyvä pohtia siinä kehyksessä, jossa tarkastellaan kansakunnan koulutetun osan yleisen sivistyksen tasoa ja syvyyttä.
Tällä hypoteesilla siitä, että koulutusta käytetään osaltaan signaalina kelpoisuudesta (minä oon aika vakuuttunut sen oikeellisuudesta) on muuten mielenkiintoisia vaikutuksia siihen miten meidän pitäis suhtautua opintotukeen ja opiskelijalle ilmaisiin opintoihin.
Sen sijaan, että valtio subventoi, niitä pitäis verottaa. Eli opintotuki pitäs muuttaa opintomaksuks.
Ylikoulutus on kaiken muun ohella osoitus myös siitä, että työtä ei vain kyetä jakamaan. Hyödytön koulutus toimii negatiivisen kilpailun yhtenä osoituksena ihmisten rakentaessa cv:tä.
Markolle,
On paljon asioita, jotka vaikuttavat lapsen alisuoriutumiseen koulussa. Nämä yksillölliset piirteet eivät ole välttämättä yhteydessä yleisälykkyyteen sen kummemmin kuin dysleksia. Osmon kiteytys oli kovin kapea: joko on huono luonne, huonot kotiolot tai on heikkolahjainen.
Väitän, että on paljon muitakin menestymisen esteitä.
Pohdiskeluni koski sitä, miksi juuri dysleksia-diagnoosilla saa virallista helpotusta esim. yo-kirjoituksissa. Miksi tämä heikkous on jotain palkittavaa?
Meillä jokaisella on omat oppimisen esteemme.
Miksi dysleksia on erityisasemassa? Tai dysfasia, joka onkin uutuus diagnoosien kentässä. Diagnooseja nyt tulee ja menee. Ne ovat täysin kultturisidonnaia asioita.
80-luvun muotijuttu oli MBD.
Lyhyesti älystä. Yleiset älykkyystestit mittaavat matematiikkaa, kieltä ja hahmottamista. Kaksi erittäin keskeistä älyä jää niiden ulkopuolelle eli sosiaalinen lahjakkuus ja käden taidot. Sosiaalisesti lahjakkaat ovat yhteisön helmiä ja ilman käden taitoja mikään ei pelaa. Jokainen meistä on jossain hyvä, mutta ikävä kyllä hyvin, hyvin pieni osa ei ole missään hyvä. Onneksi heitä varten meillä on olemassa erilaisia turvaverkkoja. Että viimeisinkin sekatyömies selviää.
Re: Elina ”miksi juuri dysleksia-diagnoosilla saa virallista helpotusta esim. yo-kirjoituksissa. Miksi tämä heikkous on jotain palkittavaa”
Meillä on vallalla tasapäistävä tasa-arvokäsitys.
Kun lopulta kaikkien ihmisten kaikki ominaisuudet on saatu ”diagnosoitua” ja näille ominaisuuksille kehitetty täydellinen hyvitystaulukko niin kaikki oppilaat saavat yo-kirjoituksista täsmälleen saman arvosanan!
Diagnoosit ovat tietenkin jokaisen henkilökohtaisia ja salaisia tietoja, joten niiden perusteella ketään ei saa syrjiä. Samaan lopputulokseen päästään tältä istumalta, kun julistetaan yo- kirjoitusten tulokset salaisiksi ja säädetään että niitä ei saa käyttää minkään valintakriteerin pohjana.
Eikö se, ettei osaa kirjoittaa ja lukea voisi yhtä lailla olla tätä “heikkolahjaisuutta”?
Kun ei ole. Lukihäiriö ei ole negatiivisesti g-ladattu. Se ei ennusta heikkoa menestystä oikein missään muussa asiassa. Esimerkiksi poikkeuksellinen heikkous matematiikassa kääntäen ennustaa heikkoa menestystä myös kielellisesti.
Isälläni on lukihäiriö, eikä siksi koskaan hankkinut muodollista koulutusta. Hän on yksi välkyimmistä tuntemistani ihmisistä.
Ei mitään sellaista olekaan kuin hyödytön koulutus. Koulutus on niitä harvoja asioita maailmassa joista on aina hyötyä. Jos me päädymme maailmaan, jossa jokaisella taksikuskillakin on tohtorin paperit, niin sehän on vain helvetin hyvä: tohtorit käyttäytyvät siivommin, äänestävät ja kuluttavat harkitummin ja muutenkin ymmärtävät asioista enemmän kuin peruskoulusta juuri putkahtaneet.
Sen sijaan että arvioidaan montako toisen asteen ja ensimmäisen asteen tutkinnon kävijää tarvitaan työmarkkinoille seuraavan 20-vuotiskauden aikana ja koulutetaan just sen verran eikä yhtään yli, pitäisi katsoa asiaa aivan toiselta kantilta: vaiheessa yksi koulutetaan kaikkia ihmisiä niin paljon kuin heidän älynlahjansa suinkin antavat myöten, ja vaiheessa kaksi mietitään miten saatuja (huomattavan korkealaatuisia) ihmisresursseja voisi hyödyntää parhaiten.
”Ne vähät työt, joita voi tehdä vähemmällä älyllä ja koulutuksella, on siirretty Intiaan, koska siellä ei ole korkeaa sosiaaliturvaa, ay-liikettä eikä ruokaa.”
Mutta ei Intiassakaan näitä vähemmän älyn töitä tee vähä-älyisimmät vaan tavikset ja heistäkin ne vähän lahjakkaampaa luokkaa olevat.
Intia on vielä raaempi noille syrjäytyneille ja vähän lahjakkaille, heidän osansa on kuolla nuorena
Tarkoitatko valelääkäreitä, mutta jätät sanomatta? Varmasti on niin, että koulutustakin asetetaan liian voimakkaasti kriteereiksi, sillä koulutus kertoo kuitenkin vain hyvin pienen siivun koko ihmisestä osaamispakettina. Jotenkin on tietenkin ihmisiä valikoitava ja siihen sopii koulutuskin, mutta ei pelkästään ja jyrkkänä rajana. Totta osin siis.
Mutta luulen, että suurin vaikutus näille nuorille on että: työelämään monen nuoren (jonka vanhemmat ovat syrjäytyneet) on tod. näk. vaikea päästä siksi, että suhteiden merkitys on kasvanut. Eli koska omat syrjäytyneet vanhemmat eivät ymmärrettävästi tunne kovin suurta joukkoa nuoren työllistymisen kannalta ”oikeita” henkilöitä, eivätkä he voi esim kesätyöllistää omiin työpaikkoihinsa, on nykyisin paljon vaikeampaa päästä nollasta töihin kuin aiemmin.
Näin se vaan valitettavasti on, vaikkei pitäisi. Kaikille pitäisi antaa mahdollisuuksia (edes yksi) tai saamme vähitellen aikaan kastijärjestelmän tai voimakkaan luokkajaon. Tässä on tehty matkaa huonoon suuntaan valitettavan pitkälle. Silloin työhön ei valita kaikkein parasta, vaan paras tutuista tyyliin: Rosbergin poika pääsee ajamaan formulaa ja Bushin jälkeläiset USAn presidenteiksi (ellei Kennedyjä ole tarjolla), iso on sitten kynnys ”taviksella” päästä eri sukujen väliin.
Jos sitten annetaan tasapuolisesti mahdollisuuksia, niin kyllä myös nämä luetellut ns ”syrjäytyneet ryhmät” työllistyvät, siis lukihäiriöiset, älykkyystestityhmät yms – he ovat usein hyvinkin sosiaalisia, empaatiakykyisiä ja omaavat vastaavasti muita hyviä ominaisuuksia.
Ja menestyyhän monenlaiset ongelmaiset työelämässä jo nyt, jopa mieleterveysongelmaiset: esimerkkeinä vaikka psykopaatit, narsistit ja sosiopaatit (http://www.talouselama.fi/tyoelama/article166561.ece), (http://yle.fi/alueet/lahti/2010/02/narsisti_alistaa_heikon_1417482.html), (http://w3.verkkouutiset.fi/arkisto/tiede/32967.html). Ja nämä esimerkit löytyivät helposti pikahaulla. Eli kannustaisin kaikkia ongelmaisia, että toivoa on ja työelämään vaan sillä työelämässä voi pärjätä hyvinkin eri tilanteessa olevat, eivät ne kaikki nytkään terveitä ole eikä kaikilla ole edes kertomaansa ammatin vaatimaa koulutusta (ketkä siis osaavat huijata sopivan sosiopaattisesti, muista ja muiden oikeuksista välittämättä).
Arto Tukiainen: ”Yhä uusia ammattinimikkeitä siirtyy yhä pidempien koulutusjaksojen taakse. Työnantajat eivät osaisi vaatia tiettyjä tutkintoja, ellei sellaisia olisi keksitty ja markkinoitu.”
Niin se on. Ehkä vielä niinkin, että työnantajat eivät vaadi tiettyä koulutusta omaavia, mutta kun niitä on runsaasti tarjolla, otetaan sitten sellainen, vaikka ilman koulutusta olevakin pärjäisi.
solenoidi: ”Jos me päädymme maailmaan, jossa jokaisella taksikuskillakin on tohtorin paperit, niin sehän on vain helvetin hyvä: tohtorit käyttäytyvät siivommin, äänestävät ja kuluttavat harkitummin ja muutenkin ymmärtävät asioista enemmän kuin peruskoulusta juuri putkahtaneet.”
Niinpä, mutta kyllä silloin on yhteiskunnassa muutakin pielessä kuin koulutusjärjestelmä – ja rahaa on mennyt paljon hukkaan. Siivoa käyttäytymistä voisi opettaa jo päiväkodissa…
Ei se ole ainoa diagnoosi. Olen äskettäin kuunnellut luentoja, joissa aiheena ovat neurokognitiiviset erityisvaikeudet (autismi, asperger, yms.). Myös tällaisella diagnoosilla voi saada kirjoituksissa erityisjärjestelyjä.
Tottakai ne ovat! Diagnoosin ainoa tarkoitus on saada jotain tässä kulttuurissa/yhteiskunnassa tarpeellisia erityisjärjestelyjä (vaikka avustajan koululuokkaan), jotta pystyy aikuisena elämään mahdollisimman normaalia elämää tässä nimenomaisessa kulttuurissa eikä ainakaan erityisyyksiensä vuoksi syrjäydy.
Osmo, onko muuten ”vaikea luonne” synonyymi jonkinasteiselle autismille vai mitä sillä tarkoitat?
Vaikea luonne ei ole synonyymi autismille vaan agressiivisuudelle
Mitä dysleksialla saa anteeksi? Jos sillä saa anteeksi jotakin reaaliaineissa, se on ymmärrettävää, koska reaaliaineiden kokeen tarkoitus on mitata kuinka hyvin oppilas tuntee mantsan, kemian, … whatever, eikä kuinka hyvin hän osaa kirjoittaa siitä.
Mittari on huono jos se mittaa monia asioita yhtä aikaa, koska silloin ei saada selville missä asioissa oppilas on hyvä ja missä ei.
Samasta syystä yleisälykkyysmittari on hyvä juuri siinä, ettei se mittaa käden taitoja, sosiaalisuutta tai mitä niitä x-älykkyyksiä nyt taas onkaan, vaan sitä mitä sen on tarkoitus mitata.
Enkidu: ”Erikoista on, että niin suuri osa pojista on muuttunut heikkolahjaisiksi. Tyttöjen lahjakkuus sen sijaan lisääntynyt suorastaan pupumaisesti.”
Arvelisin että nuorista työttömistä naisista tulee herkästi kotiäitejä. Hei eivät näy työttömyystilastoissa. Ja kun 2-3 lapsen ja n. 6 vuoden lastenhoitoputken jälkeen kouluttamaton äiti palaa työelämään, on hänelle kertynyt väkisinkin kypsyyttä ja vankka ”pohjakoulutus” hoitoalalle.
En missään nimessä halua väittää hoitoalaa heikkolahjaisten alaksi, lähisukulaisiani on paljon hoitoalalla. Heikkolahjaisen on kuitenkin paljon helpompi työllistyä usean vuoden äitiysputken jälkeen esim. hoitoalalle avustaviin töihin kuin saman ajan työttömänä olleen miehen löytää töitä joltain perinteiseltä miehiseltä alalta.
Väite että diagnoosit ovat täysin kulttuurisidonnaisia on yhtä hölmö kuin väite että ne olisivat täysin objektiivisia.
Jos ne ovat kaikki joka tapauksessa täysin mielivaltaisia, ei ole mitään mieltä osoittaa, että jokin diagnoosi on jollain tavalla virheellinen, esimerkiksi niputtaa eri asioita yhteen tai ottaa huomioon jonkin häiriön yhden ilmenemistavan muttei toista – tai esimerkiksi arvosidonnainen.
Sillä tiellä löytää itsensä nopeasti 1800-luvulta, jolloin lukihäiriöiset ja laiskat olivat saman karttakeppididaktiikan tarpeessa.
solenoidi:
Ja ennalta ehkäisevä hoito on aina kannattavaa riippumatta kustannuksista jne.
Suosittelen tutustumista kausaliteetin ja korrelaation eroihin. Sillä erolla on merkittävästi vaikutusta esittämääsi argumenttiin.
Tiedän vain harvoja hyviä journalisteja (mutta aika tavalla keskinkertaisia), jotka ovat lukeneet viestintää pääaineenaan. Hekin ovat yleensä hyviä sen ansiosta, että ovat ymmärtäneet unohtaa pääaineopintonsa ja nojata sivuaineisiinsa ja työssä oppimiseen.
Yhteiskuntamme on parina viimevuosikymmenenä muodostunut sellaiseksi, että siinä menestymisen
perusedellytys on kyky koulukiltteillä vuodesta toiseen opillisesti tyhjänpäiväisissä koululaitoksissa.
Ne jotka tässä pelleilyssä nopeasti turhautuvat, saavat jo varhain kuulla olevansa heikkolahjaisia, oppimishäiriöisiä
ja muutenkin viallisia. Monesti nämä vialliset ovat hyviä itseohjautuvia oppijoita joiden kehittymisen pahin este on vallitseva koulujärjestelmä joka rankaisee omatoimisuudesta.
Koulutushysterian surulliset seuraukset yleisellä ja yksityisellä tasolla ovat kaikkien nähtävissä.
Tv1:stä tuli juuri mielenkiintoinen dokumentti tanskalaisesta yrityksestä joka palkkasi autistisia ihmisiä lähinnä it-alan tarvitsemiin töihin. Tehtäviin jotka vaativat pitkäjänteisyyttä ja tarkuutta. Joku aika sitten tuli juttu yrityksestä joka palkkasi lähinnä eläkeläisiä keski-ikä yrityksessä oli 74v.
Me emme varmaan osaa osaa kouluttaa emmekä työllistää vähänkään ns. normaalista poikkeavia ihmisiä. Pitäisi nähdä erilaisten ihmisten ominaisuudet mahdollisuutena.
Toisaalta en usko että kaikkeen syrjäytymiseen on syynä olosuhteet tai heikkolahjaisuus. Motivaation puute on vakava ongelma ja lyhytjänteisyys, halutaan kaikki ja heti. Emme siis myöskään osaa motivoida syrjäytyneistä, jos aktivointitoimet ovat sitä että pari kolme ammattia omaava ihminen laitetaan tekemään jotain yksinkertaista hommaa muka opettelemaan työtä, siis huonossa ohjauksessa ja vielä mitättömällä korvauksella , ei se varmasti motivoi.
Artturi: Näyttää siltä että luulet, että minä luulen, että tohtorin paperit tekevät ihmisistä eteviä eikä päinvastoin. Näin ei ole asia. Kun kuvailen maailmaa jossa kaikki ovat tohtoreita, tarkoitan että sen maailman ihmiset ovat ihan hämmästyttävän oppineita syystä X (x = tarpeeton argumentin kannalta) ja siitä on pelkkää etua riippumatta siitä mikä heidän käytännön työpanoksensa on, en suinkaan että jos kaikille säälistä annettaisiin joku paperi käteen niin rikollisuus loppuisi huithait yhdessä yössä. En missään nimessä kannata minkään riman alentamista van kannatan sitä, että kaikki pääsevät hyppäämään ja saavat yrittää niin monta kertaa kuin jaksavat.
Typistettynä viestini on tämä: on itsessään hyvä, että kaikki ihmiset koulutetaan niin pitkälle kuin heidän oma päänsä kestää, ts. heidän täysi henkinen potentiaalinsa avataan, oli se mikä oli. On vakava virhe ajatella, että opiskelu on tai sen pitäisi olla työpaikkaa varten: vaikka maailman työllisyysprosentti olisi nolla ja kukaan ei ikinä laittaisi tikkua ristiin, siitä huolimatta koulutus on itsessään hyvä.
Yleisemmin on vakava virhe ajatella että milloinkaan olisi saavutettu riittävä sivistyksen ja tiedon taso, yksilön tai yhteisön tasolla. Se on yhtä absurdia kuin sanoisi että on saavutettu riittävä onnellisuuden taso ja yhtään onnellisempia ei tarvitse tästä lähin olla.
Osmo, autismin tyyppiset neurokognitiiviset erityisvaikeudet ilmenevät usein mm. agressiivisuutena. Tällainen ihminen ei osaa ”lukea” toista (ilmeitä, eleitä, yms. sanatonta viestintää), vaan tulkitsee esimerkiksi jokaisen tahattomankin tönäisyn lyömiseksi, lyö takaisin ja on jatkuvasti tappeluissa. Usein myös empatiakyky on puutteellinen: hän ei myöskään tajua, että toista sattuu kun tämän päällä hyppii, tms.
Löysin tällaisen tutkimuksen nuorten syrjäytymisestä. Erityisesti kiinnitti huomiota tuo poikienristiriitainen lopputulema eli vaikka poikien persoonallisuus on periaatteessa sopivampi menetykselle opinnnoissa niin lopputulos on kuitenkin toinen.
http://www.sitra.fi/julkaisut/raportti75.pdf?download=Lataa+pdf
”Erikoisen mielenkiintoinen on ristiriita koulunkäyntiä tukevien persoonallisuuden piirteiden ja lopputuloksen, koulumenestyksen välillä.
Pojat ”menestyvät” kaikissa edellä mainituissa piirteissä paremmin. Heillä on parempi itsetunto, parempi kokemus omasta sosiaalisesta suosiostaan ja sosiaalisesta asemastaan luokassa, he kokevat koulumotivaationsa paremmaksi,heillä on positiivisempi minäkuva ja he saavat tyttöjä korkeampia pistemääriä koulunkäyntiä tukevissa temperamenttipiirteissä. Tämä ei kuitenkaan
näy heidän koulumenestyksessään, joka on tyttöjen koulumenestystä ratkaisevasti heikompi.”
Hyvä keskustelunavaus. Yhteiskunnassamme korkeaa koulutusastetta pidetään itseisarvoisesti hyvänä asiana. Mitä enemmän on opiskellut sitä parempi. Runsas kolmannes ikäluokasta aloittaa yliopisto-opinnot ja lisäksi AMK-koulutus on lisännyt suosiotaan. Tietoa näin suuren ikäluokan korkeasta koulutusasteen hyödyistä ei ole. Tottakai koulutetut menestyvät keskimäärin elämässään paremmin, mutta se ei kerro itse koulutuksesta mitään. Maisterit ja muut kyllä kehuvat saaneensa valmiuksia elämään ja töihinsä. Näin varmasti onkin. Tämä ei kuitenkaan kerro korkeakoulutuksen hyödyistä yhteiskunnallisella, eikä edes henkilökohtaisella tasolla mitään.
Yhteiskunnan tasolla kriittistä ajattelua ei kuitenkaan yliopistoja tai koulutusta kohtaan juuri suvaita, sen varran ärhäkkäästi SYL ja muut etujärjestöt älähtäisivät. Lisäksi valtaapitävät ovat koulutettuja ihmisiä ja tietenkin pitävät koulutusta hyvänä asiana. Muodollinen pätevyys ratkaisee.
Toinen ”hyvä asia”, johon laitettuja panoksia pitäisi yhä enemmän kyseenalaistaa on terveydenhuolto. Yhteistä kummallekin on minkäänlaisen muutoksen epätodennäköisyys.
Erityisesti ennen ja edelleen nykyään esimerkiksi valtiotieteen maistereiksi valmistuu paljon ihmisiä, jotka eivät valmistu mihinkään ammattiin mutta saavat hyvän ammatin. Esimerkisi entinen sosiologi Koivisto tutki satamaduunareita, ja niillä ’papereilla’ pääsi presidentiksi (välissä Suomen Pankkia ym.). Sosiologit eivät edelleenkään valmistu mihinkään ammattiin, niin kuin vaikkapa sosiaalipolittikkaa lukevat, joista tulee ainakin sosiaalityöntekijöitä, usein. Tietyn alan insinööri on aina tietyn alan insinööri. Juristi tietää mistä hakea työtä.
Mutta paradoksaalisesti sosiologit (historiaa ajatellen) ovat markkinoiden armoilla vähintään yhtä paljon, ehkä enemmän kuin muut – ja pärjäävät aika hyvin. Toki lähtökohta on myös se, että usein sosiologien arkielämän preferenssien lähtökohdat ovat erilaisia kuin vaikkapa nyt kauppatieteen maisterin. Sosiologit ovat lähempänä renessanssi-ihmisen ihannetta.
Yksi lisäulottuvuus lahjakkuuskeskusteluun, jos sopii.
Minulla oli hillittömiä vaikeuksia peruskoulussa. Se jäikin kesken viitosen arvosanoilla. Syyksi katsottiin yleisesti se, että olin hyvin tyhmä ja saamatonkin. Mutta kyse oli koulukiusaamisesta. Järjestelmällinen kiusaaminen ja opettajien välinpitämättömyys ei-lukiolaisainesta kohtaan latisti itseluottamukseni lopulta täysin ja sellainenhan on omiaan latistamaan mahdollisen kyvykkyydenkin saati, että estää sen kehittämisen edelleen.
Kunnes tuli aika lähteä varusmiespalvelukseen. Olin yllättäen aina paras 120 pojasta, sitten 1200:sta ja eräissä asioissa 15 000 pojasta.
Uudessa ympäristössä, jossa ei ollut ketään vanhaa kiusaajaani, löytyi varsin korkea P-arvo, erinomainen koe- ja testimenestys ja peräti ammattiurheilijan fysiikka, sillä voitin pian komppaniani ammattikiekkoilijat kaikissa fyysisissä testeissä.
Lisäksi minulle kehittyi varsin omaa luokkaansa oleva aseenkäsittely- ja ampumataito kaikilla käsiini annetuilla aseilla. Menestyin jopa valtakunnallisissa vertailuissa ja kisoissa jo alokasaikana. Olin äkkiä valioyksilö kaikilla mittareilla. Luonnollisesti valikoiduin esimieskoulutettaviin.
Kiusaajani olivatkin keksineen lahjakkuuteni ennen minua, niin ajattelen nyt. Minuahan hakattiin vuosikaudet verille saakka 10-20 pojan porukoilla ihan huvittelumielessä ja naurettiin tunnilla jokaiselle vastaukselleni, jonka opettaja nyhti väkisellä suustani nähdäkseen, että olenko edes hereillä, vihannes.
Olin aivan toinen mies, kun sain passin kouraani. Ja erittäin katkera kiusaajilleni hukatuista 20 vuodesta sekä kaikista arvista silmäkulmissa ja etenkin huulissa. Ne näkyvät hieman vieläkin. Ryhdyin treenaamaan vielä lisää voimaa ja vähän myös erilaisia kamppailulajeja. Sitten ryhdyin hakkaamaan kiusaajani aina tavattaessa.
Veri lensi monen vuoden ajan ja uhrejani vietiin sairaalaankin ainakin neljästi. Kaksi pientä tuomiotakin sain nyrkkiseikkailujeni aikana mutta nehän eivät kostoani haitanneet, koska olivat ensin sakkoa ja sitten ehdonalainen.
Niin se tuli sitten yhtenä päivänä kostetuksi ja olin ilman peruskoulutodistusta oleva väkivaltarikollinen, jota pelättiin ja vihattiin, mutta ei avoimesti, sillä vedin tunnetusti jo väärästä ilmeestä turpaan heti. Jopa oudot ihmiset pelkäsivät muotoani ja tulivat myöhemmin kertomaan kuten eräskin, että ”Luulin sinua joksikin murhamieheksi ja hyi että pelkäsin kun näin sinut.” Näin veljeni vaimo.
Eipä ollut siis lahjakkuudestakaan apua, sillä olinkin kuoriutunut kuoreni alta kiivaana, sanomattoman kärsimättömänä kaikelle hidasjärkisyydelle sekä etenkin mielivallalle, jota olin ikäni kokenut. Kohta syljeskelin yksiössäni kattoon ja nostin toimeentulotukea tulevaisuudesta tietämättä. Sätkäpaperikin loppui, olin oppinut polttamaan, mutta onneksi tuli ilmaislehti, josta revin palasia.
Huomasin kessupaperin kyljessä hakuilmoituksen varsin tunnettuun opistotason oppilaitokseen. Miksi ei? Niin pääsin eräällä erikoisjärjestelylläni kokeisiin ja sain opiskelupaikan.
Valitettavasti en koskaan kyennyt toimittamaan lupaamaani tulipalossa tuhoutunutta 9. luokan päättötodistusta, eikä papereitani löytynyt myöskään kaukaisen kotipaikkani yläasteen arkistosta, ei edes kunnan kirjaamosta. Minua ei ei ilmeisesti haluttu rangaista kirjaamon virheestä ja lopuksi todistusta ei kyselty. Niin, minullahan ei ole sitä 9. luokan todistusta, kuten kerroin.
Olin luokkani paras ja siksikin sain pitää opiskelupaikkani. Todistuksessani ei ole ainoataakaan kolmosta vaan harvinaisuudeksi pari-kolme nelosta toissijaisista aineista. Matematiikka etenkin oli sanomattoman helppoa ja vedin aina täydet arvosanat oppikirjoja hankkimattani. Juuri matematiikka oli ollut aiemmin hyvin hyvin vaikeaa.
Pian löysin koulutustani melko hyvin vastaavan työpaikan ja hieman yli vuodessa olin pikkupomo perinpohjin akateemisella alalla. Alaiseni olivat usein kandeja ja maistereita. Vaihdoin työpaikkaa ja ylenin siellä päällikkötasolle ja sitten ylimpään johtoon.
Kannattaa uskoa, etten ainakaan ketään mielistelemällä tai polkemalla ole menestynyt, sillä uraani on nykyisin haitannut kaksi asiaa: kriittisyys esimiehiäni kohtaan ja kiivaudestani huolimatta liiallinenkin lempeys alaisiini.
Näinkin voivat asiat siis kehittyä. Tunnen useita aikalailla kaltaisiani, joita koulujärjestelmä ei voi seuloa esiin mutta kylläkin painaa alas tai ainakin hylätä paristaan. Tai sitten ottaa hieman myöhemmällä iällä vastaan ja yllättyä.
Ajattelin kontribuoida muutamalla tutkimustuloksella. Tätä kysymystä – onko koulutuksessa kyse lahjakkuuden signaloinnista vai lisääkö se oikeasti ihmisten tuottavuutta – on tutkittu taloustieteessä vaikka kuinka paljon. Itse asiassa parhaat empiiriset taloustieteilijät eivät 1990-luvulla juuri muuta tehneetkään. Ja näissä tutkimuksissa nimenomaan pyrittiin erottamaan korrelaatio ja kausaliteetti. Tulokset ovat olleet hämmästyttävän yhdenmukaisia: koulutus lisää tuottavuutta. Signaloinnin merkitys on toisarvoinen. Tämä on itse asiassa taloustieteen historiassa siitä harvinainen kysymys, että empiirinen tutkimus on oikeasti vienyt tutkimusta eteenpäin ja signalointimallit on pitkälti unohdettu koulutusinvestointien selittäjänä. Jos oikeat tutkimukset kiinnostavat, niin kannattaa vaikka aloittaa Alan Kruegerin kirjasta ”Education Matters”. Suomessakin tätä on tutkittu Roope Uusitalon väitöskirjasta alkaen. Eli ei, korkeakoulututkinnoissa ei ole kyse kalliista lahjakkuustesteistä.
Tuomas Pekkariselle:
Minusta on aivan selvä asia, että väestötasolla koulutus lisää tuottavuutta. On paljon hyvin tuottavia ammatteja, joissa koulutus on välttämätön.
Se, mistä en ole varma on, päteekö sama asteikon toisessa päässä. Onko kouluttamaton ihminen vuoren varmasti täysin tuottamaton.
Tahtoisinpa nähdä sen (korkea)koulun, jossa osataan ennustaa opiskelijoiden tarvitsemat tiedot vuosikymmeniksi eteenpäin. Missään tietotyössä, tai sen enempää kuin kaupallisessa työssä, työkuva ei säily neljäkymmentä vuotta muuttumattomana. Sen vuoksi suutarikisällit ovat jääneet oppipoikineen auttamattomasti historiaan. Korkeakoulutus antaa eväät teoreettiseen ajatteluun, oikeiden kysymysten esittämisen hoksaamiseen ja tiedon soveltamiseen.
Toisaalta Osmo on huolissaan niistä, jotka eivät menesty koulussa, toisaalta kauppatieteellisen tutkinto näytti olevan liian helppo suorittaa, kerta se pankki saatiin kumoon. Minun oli vaikea saada aivan ajatusta kiinni..Pitäisikö lukemista olla vähemmän? Luentoja enemmän? Maksaa liikaa, parasta säilyttää systeemi, jossa pärjäävät tenttiin yksin valmistautuvat.
Korkeakoulutetut eivät ole syypäitä sille, että heikkolahjaiset eivät työllisty. Pitää syyttää tietotekniikkaa, jonka vuoksi avustavat tehtävät ovat vähentyneet. Mitä tekemistä ns. heikkolahjaisille keksitään on aivan irrallinen siitä, että ihmiskunnan kannattaa tukea mahdollisimman pitkää ja syvää koulutusta niille, jotka siihen kykenevät.
Jos kaupan kassalle halutaan pitkäaikaistyötön, täytyy työnteosta tehdä näpsäkälle opiskelijalle kannattamatonta.
Ilkka Taipaleen heitto on vanhentunut. Heikkolahjaiset seuloutuvat nykyään varsin tarkasti erityisopetukseen.
+++++++++
En väittänyt, että dysleksia olisi yhteydessä älykkyyteen. Jos sellainen mielikuva tuli, niin se on väärä.
Oppimisen esteitä on vain niin monenlaisia, että ihmettelen sen erityisasemaa. Dysleksia aiheuttaa alisuoriutumista koulussa, mutta niin aiheuttaa moni muukin asia. Ei esim. masennuksesta saa mitään lisäpisteitä, ei keskittymiskyvyn puutteesta eikä juopoista vanhemmista. Em. seikat voivat vaikuttaa nuoren koulunkäyntiin huomattavasti enemmän kuin keskivaikea dysleksia.
Dysleksian aiheuttamaa haittaa voi paikata kovalla työllä. On arveltu, että lukihäiriö on tytöillä itse asiassa yhtä yleinen kuin pojilla, vaikka n. kaksi kolmasosaa diagnooseista on pojille. Tytöt vain ahkeroivat enemmän ja kompensoivat näin tämän heikkouden. Näin se poikkeaa monista muista oppimisen häiriötekijöistä, joihin lapsella ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa.
Elinalle:
Jos henkilöltä puuttuvat kädet niin, ettei hän voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksessa käsin, kuten vaaditaan, onko se peruste hylätä koe? Eikö sekin ole henkilöön liittyvä vajaus? Miten se poikkeaa siitä, että dysfasiaa poteva ei pysty panemaan paperille tietojaan vaikkapa historiasta, vaikka osaa asiansa hyvin?
Poikien syrjäytymisen taustalla on näkemykseni mukaan yhtenä syynä kansanomaisesti ilmaistuna, etteivät pojat enää saa olla poikia.
Vallalla on tätikasvatus, jossa poikia yritetään ahtaa tyttömuottiin, ja poika saa kokea olevansa vääränlainen aivan liian usein. Kun poika ottaa kepin käteen ja haastaa kaverin miekkailemaan, niin eikös joku täti ole tämän heti kieltämässä. Päiväkodit ovat tätien kansoittamia ja erittäin turvallisuushakuisia paikkoja. Niin turvallisuushakuisia, että poikien liikkumatila on kavennettu olemattomiin.
Pienten poikien pitää saada riehua, kiipeillä ja tapella.
Tätä ei nyt pidä nähdä sovinistisena puheenvuorona. Olen aivan tietoinen siitä, etteivät kaikki pojat ja tytöt ole samanlaisia. Poikien ja tyttöjen keskimääräisten luonne-erojen kieltäminen on kuitenkin itsepetosta.
Pojat ovat fyysisempiä ja aggresiivisempia. Sitä yritetään tukahduttaa päiväkodeissa ja kouluissa kaikin keinoin — varmasti monissa kodeissakin. Pojan identiteetti ei vahvistu poikana, kun hän jatkuvaa huonoa palautetta biologisen sukupuolensa mukaisesta luonnollisesta käyttäytymisestä.
Miehiä päiväkoteihin! Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.
Jatkan vielä poikien syrjäytymisen riskeistä.
Seikka, jota ei voi aihetta käsitellessä sivuuttaa, on yksinhuoltajuuden lisääntyminen. Aivan liian moni poika elää käytännössä isättömänä.
Kun kasvatusympäristö on täysin naisten aluetta, niin ei ole ihme, että poika voi ikään kuin vieraantua itsestään ilman myönteistä identifikaation kohdetta. Tämän tilalle voi tulla vääränlaiset miehen mallit väkivaltaisista leffoista ynnä muista median välittämistä ”sankareista”.
Isän kohtalo voi alitajuisesti jäytää pojan persoonallisuutta. Kokeehan poika, että isä on syrjäytetty perheestä. Tämä kokemus on riippumaton siitä, onko näin oikeasti tapahtunut. Poika voi ajatella olevansa kelpaamaton ja huono, olihan isäkin ja hän on isänsä kaltainen.
Pahinta mitä äiti voi tehdä, on halventaa isää lapsen kuullen. Vaikka ero olisi ollut kuinka katkera tahansa, olisi äidin kyettävä pitämään yllä mahdollisimman myönteistä kuvaa isästä. Tämä voi tietysti olla ylivoimaisen vaikeaa, jos isä on täydellinen vastuuton retku.
Tämä voi joistakin tuntua psykoanalyyttiselta höpinältä, mutta asiasta on kirjoittanut paljon mm. lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.
Koulutus näyttäisi nostavan ihmisten elinikää ja yleistä siivostikäyttäytymistä tavalla, jota ei oikein pysty selittämään muuten. En ole nähnyt regressiokertoimia tms., koska jostain syystä yhteiskuntatieteissä selitetään aina yhdellä tai korkeintaan kahdella muuttujalla.
Koska testiälykkyyskin ennustaa kaikenlaista mannaa taivaasta, samoin kuin sosioekonomiset taustatekijät (erikseen) ja koska näiden korrelaatio koulutuksen kanssa on valtava, niin näitä on vähän hankala ilman tilastollista analyysiä erottaa toisistaan.
Sanon tämän siksi, että jos koulutuksella on jokin taustatekijöistä riippumaton elämää parantava vaikutus, niin ”ylikouluttaminen” voi olla ihan hyödyllistä.
Tohtorin paperit eivät tee kenenstäkään vielä etevää. Minä olen tästä aika hyvä esimerkki…
Koulutuksen perusteella voi erottaa ihmiset toisistaan . Seuraavassa Markku Leiwon kolumnista:
Teknillisestä valmistunut kysyy :”Miten tämä toimii?”. Filosofisesta tiedekunnasta tullut kysyy:” Miksi tämä toimii?” Oikeustieteellisestä valmistunut kysyy:” Jos tämä ei toimi niin kenet voin haastaa ?” Kauppakorkeasta valmistunut kysyy: ”Mitä tämä maksaa?”
Ammattikorkeakoulusta valmistunut kysyy :” Ja hampurilaisen kanssa iso kokis, vai?”
Kertooko kyseinen vitsi siitä miten kansan syvät rivit arvottavat eri koulutusmuotoja ? Yleensä kansa kyllä tietää.
Dysfasiaa potevilla ei ole tuollaista tilannetta. Puheen tuottaminen on usein vaikeampaa kuin kirjoittaminen. Sanavarasto on suppea, luetun ymmärtäminen heikkoa ja kielelliset prosessit yleensäkin hankalia. Vaikeusaste vaihtelee tietysti paljon.
Mitä helpotusta siis ehdotat dysfaatikolle?
Onko oikeastaan tietoa ilman ilmaisua? Miten voi sanoa, että joku tietää asian hyvin, jos hän ei puhu, kirjoita tai viito sitä selkeästi.
”Se, mistä en ole varma on, päteekö sama asteikon toisessa päässä. Onko kouluttamaton ihminen vuoren varmasti täysin tuottamaton.”
Ei kouluttamaton ole täysin tuottamaton, mutta nykyään yritykset edellyttävät, että he saavat töihin täysin valmiin ammatti-ihmisen.
Kyseessä on kustannusten säästö, yritykset eivät uhraa enää rahaa koulutukseen.
Syykin löytyy muuttuneesta kustannusrakanteesta ja tarkemmasta kustannusten laskennasta eli yrityksissä ei haluta pitää kallista työpaikkaa vajaakäytöllä.
Kvartaalitaloudessa ei voida uhrata mitään seuraavan kvartaalin hyväksi
Seuraus on, että nolla-ammattitaitoisia ei enää palkata .
Kädettömyys ei liity mitenkään kognitioon. Esimerkki on minusta huono.
Minä puhun siitä, miten eri lailla kohdelluksi tulevat eri tyyppiset henkiseen suoriutumiskykyyn vaikuttavat tekijät.
Kirjoittaako joku apuvälineen kanssa, koska hänellä on fyysinen vamma, on nyt ihan eri asia. Hänellä on kuitenkin aivan samat pisterajat arvostelussa.
Hisdtorian ylioppilasdkokeen tulisi mitata sitä, kuinka hyvin oppilas on perillä historiasta eikä sitä, mitkä ovat hänen äidinkielen valmiutensa. Sitä varten on äidinkielenkoe. Siksi dysfasia vetautuu historian kokeessa kädettömyyteen.
Koulutus ei ole hyödytöntä, jos se on oikein suunnattu ja tähtää aidosti ammattillisten valmiuksien kohottamiseen. Turhan paljon nykyään opiskellaan puhtaasti fasadi -mielessä: tehdään monia tutkintoja korvaavuudet sopivasti hyvksikäyttäen. Tämä johtaa kierteeseen, jossa kaikkien on alettava keräämään titteleitä. Totta kai tutkinnoista aina jotain hyötyä on, mutta hyvin usein tehokkaampaa opiskelua olisi mennä/päästä töihin.
Pankinjohtajuudesta ja kauppatieteistä:
Eräs lappilainen, alueella hyvin tunnettu ja erittäin menestynyt yrittäjä, taustaltaan itseoppinut kauppias, oli pitämässä luentoa kauppatieteilijöille.
Yleisöstä kyseltiin luennon lopuksi, minkälaiset opinnot kantaisivat yrittäjää pisimmälle. Vastaus oli: ”Älkää te opetelko liikaa laskemaan, ette vaan uskalla sitten yrittää”.
TM, olisiko kysymys siitä että siivosti käyttäytyvät ja pitkään elävät hakeutuvat koulutukseen?
Dysfasiasta en tiedä mitään, mutta lukihäiriöstä vähän. Se ei ole oikein kunnolla edes kielellinen ongelma, vaan pikemminkin jokin kirjoitettuun tekstiin ja sen hahmottamiseen melko suoraviivaisesti liittyvä neurologinen poikkeavuus.
Lukihäiriöstä kärsivän ihmisen kyky oppia esimerkiksi kielioppia ei käsittääkseni keskimäärin poikkea normaalista, vaan kyse on ennemminkin siitä, että sanojen hahmottaminen kirjaimina ja tavuina on erilainen. Sensijaan kyky muotoilla lauseita, ajatuksia jne. ei poikkea mitenkään. Siksi äidinkielen kokeessakin on mielekästä tasoittaa lukihäiriöisen ongelmaa, esimerkiksi niin, että lukihäiröiisille tyypillisistä kijroitusvihreistä ei sakoteta.
TM, olisiko kysymys siitä että siivosti käyttäytyvät ja pitkään elävät hakeutuvat koulutukseen?
Sitä minä yllä yritin sanoa: tästä ei ole mitään selvää näyttöä. Kaiken voi aina mitätöidä sanomalla, että kausaatio kulkee eri suuntaan kuin hypoteesi sanoo, mutta ilman että asiaa selvitetään perinpohjin, ei kumpikaan väittämä ole sen uskottavampi.
Entisaikaan – sanotaan vielä ennen sotia – koulutus ja älykkyys eivät korreloineet kovin vahvasti, tai ainakin heikommin kuin nyt. Koulutuksen demokratisoituminen (ja sosialisointi) johtivat siihen, että lahjakkuus oli se tekijä, joka karsi opiskelija-ainesta. Nykyään jotkut paremmintietäjät haluavat jotenkin maagisesti poistaa tämänkin esteen, että kaikki voidaan kouluttaa. Valitettavasti, toisin kuin sosioekonomia, ihmisen neurologinen rakenne ei ole pelkkä sosiaalinen sopimus.
Koulutus vaikutti käsittääkseni elinikää pidentävästi, käyttäytymistä siivoavasti jne. jo ennen koulutuksen avautumista kaikelle kansalle. Oman sukupolveni kohdalla vaikutusta ei voi vielä arvioida, koska alle nelikymppisten kuolleisuus ja sairastuvuus on vielä niin kovin alhaista, mutta jos paneelidataa on riittävästi, niin jotain evidenssiä suuntaan tai toiseen pitäisi olla.
Yksi proxy, jota voi käyttää, jos dataa on, on väkivaltainen käyttäytyminen lapsena. Se ennustaa väkivaltaisuutta koko eliniän yli. Sillä voi ainakin osaksi imuroida aineistosta pois esittämäsi kysymyksen. Jos koulutus ennustaa siivoa käyttäytymistä vielä sen jälkeen, kun se on otettu mukaan, niin silloin koulutus siivoaa osan synnynnäisestä tai lapsena hankitusta taipumuksesta väkivaltaisuuteen. Toinen mahdollinen proxypari on sukulaisten väkivaltaisuus ja koulutus. Koska sekä koulutuksen että väkivaltaisuuden periytyvyys on suuri, näillä voidaan imuroida molempia pois.
Pointti on, että kysymys ei ole triviaalisti keittiösosiologin kiikkustuolista käsin ratkaistavissa.
Dysfaatikon ensisijainen ongelma historian kokeessa on se, ettei hän ole omaksunut lukeemaansa ja kuulemaansa normaalisti. Toissijainen ongelma on, miten hän omaksumansa saa paperille. Kyseessä on laaja-alainen fonologisten prosessien häiriö.
Dysfaatikoista keskivaikeat ja vaikeat tapaukset ovat aina erityisopetuksen piirissä. Ani harva heistä kirjoittaa ylioppilaaksi. Puhut dysfasiasta nyt ikään kuin sekoittaen sen dysleksiaan, joka on huomattavasti spesifimpi häiriö ja jonka kanssa useimmiten pärjää hyvin yleisopetuksen puolella pienin tukitoimin.
Nämä dysfasia-diagnoosit ovat hankala alue. Eri lääkärit saattavat antaa erilaisia diagnooseja samoista oireista. Jotkut asiantuntijat eivät pidä sen pohjaa lainkaan neurologisena, vaan psykologisena ympäristön ja yksilön välisen vuorovaikutuksen epäonnistumisena.
Minä en ymmärrä tätä varsin vanhanaikaista ajattelutapaa, että vamman pitää olla näkyvä, jotta sen voisi ottaa huomioon. Nykyään varsin monenlaisilla diagnooseilla saa erityisjärjestelyjä ja se on ihan hyvä niin. Kun tiedetään esimerkiksi lukihäiriön kasvattavan syrjäytymisen riskiä, niin eikö ole kaikkien etu, että tätä riskiä pienennetään?
Minusta kyse ei ole pelkästään lahjakkuustestistä, vaan kyse on ennen kaikkea siitä, että lahjakas oppii tekemään pitkäjänteisesti töitä menestyksensä eteen.
Ei tarvitse mennä niinkään pitkälle ajassa taaksepäin. Lähipiirissä on perhe, jossa vanhimmat lapset kävivät kansakoulun, opiskelivat kunnon ammatin ja ovat arvostettuja työmiehiä. Nuorimmainen meni peruskouluun, sieltä lukioon ja yliopistoon. En usko, että nuorimmainen on mitenkään sisaruksiaan fiksumpi. Tuohon aikaan työläisperheen lapsia ei vain pistetty oppikouluun, jos näistä oli oikeisiinkin töihin.
Nykyään nämä vanhemmat sisarukset ovat kovasti huolissaan, kun hyviä ja osaavia työmiehiä ei oikein saa mistään. Itsekin pelkään, että kun nykyinen polvi eläköityy, niin vastassa on isoja ongelmia.
Näkemyksilläni ei ole mitään sen kanssa tekemistä, onko vamma näkyvä. Mistä ihmeestä sellainen kuva tuli?
Kyse on siitä, että kädettömyys ei liity millään tavoin kognitioon. Dysfasia liittyy ja osin dysleksiakin, joskin paljon vähemmän. Olenko tosiaan nyt ainoa, joka näkee eron oppimisprosessiin vaikuttavissa häiriöissä ja jonkin apuvälineen käytössä kirjoittamiseen? Jos olen, niin ihmettelen suuresti.
Problemaattista mielestäni on sen arviointi, mitkä oppimiseen heikentävästi vaikuttavat seikat tulisi ottaa arvioinnissa huomioon. Jos se teille on itsestään selvää, niin minulle se ei ole.
Voihan oppilaalla olla aivokuoren rakenteesta johtuen esim. huono säilömuisti. Illalla pänttää sanalistan ja aamulla ei muista mitään. Saako tästä jotain helpotusta? Ei saa, vaan pitää kerrata vielä aamulla.
En minä halua kenenkään koulunkäyntiä vaikeuttaa, vaan pohdin vain tasa-arvoa opiskelussa. Oppimishäiriöiden diagnostiikka on nykyisellään hajanaista ja osin sattumanvaraista. Saattaa päteä se vanha lääkärikunnan slogan, että kukaan ei ole terve. Jos joku vaikuttaa terveeltä, se johtuu vain siitä, ettei ole tarpeeksi tutkittu.
Tuntuu, että vähän joka toisella lapsella on nykyään dysfasia ja joka toisella asperger tai jokin muu uutuus rasitteenaan. Ovatko ne tosiaan niin lisääntyneet?
Olen niiden asiantuntijoiden kannalla, joiden mielestä mm. ADHD-leima lyödään aivan liian heppoisin perustein lapseen. Tästä voi olla lapselle korvaamatonta haittaa koulutaipaleella. Yleensähän odotettu käytös poikii sen mukaista käytöstä.
Niinpä. Sen jankkaaminen, että ”korrelaatiosta ei seuraa kausaliteettia” ilman mitään muita argumentteja on suoraan sanottuna aika tyhmää.
Riitta:
auts.
Se että kausaation suunnasta ei osata sanoa kielii siitä että käsitteet on huttua. Esimerkiksi koulutuksen osaksi on perinteisesti mielletty tapakasvatus, jolloin se kyllä keskimäärin tuottaa siivosti käyttäviä ihmisiä. Mikä saattaa jopa näkyä tilastoissa.
Kaikille ei voi opettaa kolmea vierasta kieltä mutta kaikille voi opettaa jotain hyödyllistä, ja vähemmän lahjakkaat hyötyy tästä enemmän. Esimerkiksi lukihäiriösiten opetus on parantunut huomattavasti.
Rupean suhtautumaan vähemmän irvaillen perinnöllisyyspuheeseen siinä vaiheessa kun se esimerkiksi tuottaa luotettavan testin jolla tietää etukäteen että kelle voi opettaa kolmea vierasta kieltä ja kelle ei, siihen saakka se selviää kokeilemalla niin kuin tähänkin saakka. Enkä minä nyt oikein ymmärrä mikä tässä on ongelma. Koulutusjärjestelmää voi toki moittia siitä että se ei reagoi informatioon siitä että joku nyt ei vaan opi kieliä opettamalla jotain muuta.
Olen äskettäin kuunnellut tätä aihetta käsittelevää luentosarjaa. Ei, eivät neurokognitiiviset erityisvaikeudet ole mitenkään lisääntyneet, vaan 10-15 -prosenttia väestöstä kärsii niistä. Nykyään nämä havaitaan jo lapsena, luennoitsijan (TAYSin neurologi) mukaan niillä, joiden erityisyys on havaittu vasta aikuisena on usein ollut varsin rankka lapsuus ja nuoruus, ongelmia parisuhteissa ja työelämässä, yms. Tavoitteena kuntoutuksena on, että erityisestä lapsesta kasvaisi mahdollisimman ”normaali” aikuinen. Näille lapsille pitää kädestä pitäen opettaa sellaisia asioita, mitkä ihmiset yleensä oppivat normaalissa kanssakäymisessä muiden kanssa. Tällaisen lapsen voi olla tavallista hankalampi esimerkiksi tajuta, ettei hän voi jalkapalloa pelattaessa pitää koko ajan palloa ja tehdä kaikkia maaleja.
Totta, mutta jos diagnoosin jälkeen lapsen erityisyyttä aletaan vahvistaa eikä hoitaa, niin silloin ovat tukitoimet täysin epäonnistuneet. Yleensä tilanne on päinvastainen: lapsi käyttäytyy oudosti ja ilman tietoa erityisyydestä, hän saa vain vaikean lapsen leiman, joka vahvistaa hankalaa käytöstä.
Lapsi voi esimerkiksi tulkita jokaisen tahattomankin tönäisyn niin, että häntä lyödään ja lyö takaisin. Silloin hänen on mahdoton tajuta, miksi vain häntä rankaistaan lyömisestä. Diagnoosin jälkeen käytökseen on helpompi suhtautua oikein: toisaalta järjestää lapsen ympärilleen tilaa, ettei häntä tuupita ja toisaalta pikku hiljaa opettaa erottamaan, milloin häntä on oikeasti lyöty, milloin on vain vahingossa tönäisty. Ennen kaikkea diagnoosi auttaa kasvattajia ymmärtämään, ettei lapsi ole tahallaan tai ilkeyttään hankala. Hän ei vain osaa.
Elina: ”Miehiä päiväkoteihin! Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.”
Niinpä. En tiedä, kehtaisinko suositella nuorelle miehelle uraa lasten kanssa. Miksi ottaa riski, kun on paljon ammatteja, joissa riskiä ei ole. Nykyisellään esikouluopettajista 95% on naisia, luokanopettajista yli 70%.
Jostain syystä, ehkä evoluution oikusta, poikien on vaikea pitää naista esikuvana tai ehkä pikemmin oman identiteetin ”rakennuspuuna”. Pojat ottavat paljon helpommin mallia miehistä. Siksi yksinhuoltajaperheet yhdistettynä koulujen naisvaltaisuuteen taitaa tosiaan olla ongelma monen pojan identiteetille ja sitä kautta koulumenetykselle. Tytöillä ongelma ei kuulemma ole yhtä suuri ”päinvastaisessa” mielessä.
Koulumenestys heijastuu jatko-opiskeluun niin, että yliopistoista valmistuvista on enää 36% miehiä. Tosin muitakin syitä varmaan on.
Tarkastellaanpa asiaa vaihteeksi kansantalouden kannalta.
Likimääräisesti voidaan sanoa palkkojen perusteella, että mies on noin 20% naista tuottavampi työntekijänä (tällä hetkellä, jälkiteollistuminen luultavasti pienentää eroa). Koska koulutus korreloi vahvasti tulotason kanssa, euromääräisesti miesten syrjäytymien korkeakoulutuksesta (yliopistot, korkeakoulut, ammattikorkeakoulut) on vielä isompi ongelma kuin prosenteista voi päätellä.
Naisten taipumus panostaa keskimäärin selvästi enemmän perheeseen kuin uraan hedelmällisessä iässä, aiheuttaa työvoimapulaa, jos tilalle ei löydy koulutettua miestä. Erisyisesti ongelma koskee paljon ajallista panostusta vaativia johto- ja asiantuntijatehtäviä. Työvoimapula taas aiheuttaa investointikatoa ja työpaikkojen karkailua sellaisiin maihin, joissa työvoimapula ei ole yhtä suuri.
Kolmas ongelma saattaa olla humanististen alojen koulutuspaikkojen määrän kasvu vastamaan naisten toiveita. Humanistin tuottavuus on keskimäärin huonompi kuin esimerkiksi insinöörin. Olen aika varma, että naisvaltaisten koulutusalojen tuottamat kvalifikaatiot muutenkin ovat heikommin tuottavia verrattuna miesten suosimiin aloihin.
Kuten aiemmin kirjoitin, pidän nuorten miesten syrjäytymistä suurimpana ongelmana, mutta ei taloudellista puoltakaan saa unohtaa.
Riitta:
Osa varmasti oppiikin.
Mutta jos sattuu olemaan sellainen, joka menestyy erinomaisesti töitä tekemättäkin, oppii lähinnä laistamaan tehtävistä. Jos vielä sattuu olemaan tyttö, joiden kohdalla ympäristö olettaa automaattisesti menestyksen johtuvan ahkeruudesta, kasvaa laistamisalttiuden lisäksi mahdollisesti uskomaan olevansa ahkera (ympäristön toistelema omaa ahkeruutta koskeva mantra vaikuttaa aivopesun tavoin). Tästä seuraa ilman muuta potentiaalin haaskausta, ja tällaisissa tapauksissa koulutus tosiaankin on lähinnä lahjakkuustesti: kuinka hyvin pärjäät tekemättä mitään sen eteen. Pätee ainakin peruskouluun – tiedekorkeakouluopinnoista en osaa sanoa, koska itse valitsin alueen, jolla joutuisin takuuvarmasti tekemään äärimmäisen paljon töitä menestyäkseni edes keskinkertaisesti: taidealan opinnot.
Sama niiden (usein poikien) kohdalla, jotka eivät menesty koulussa ahkeruudesta ja lahjakkuudesta huolimatta. Ilman myönteisiä kokemuksia oppilas lannistuu, ahdistuu ja oppii ettei ahkeruudessa ole mitään mieltä ja lahjakuudestakin on lähinnä haittaa – seurauksena jälleen potentiaalin haaskausta. Lisäksi potentiaalia haaskautuu keskimääräistä lahjattomampien kohdalla, jotka lannistuvat yksinkertaisesti siksi etteivät pysy perässä, mikä on myös ongelma koska he eivät kuitenkaan ole täysin lahjattomia ja yhteiskunnalle tarpeettomia.
Tulisiko oppilasainesta sitten aiempaa enemmän jakaa tasoryhmiin tai erityiskouluihin? Vaikea kysymys. Potentiaalin hyödyntämisen ja kehittämisen lisäksi yhteiskunnassa tarvitaan kykyä ymmärtää ja kunnioittaa erilaisuutta. Jos ihmiset karsinoidaan kaltaistensa joukkoon jo lapsina, oppivatko he ymmärtämään itsestään poikkeavien ihmisten arvon? Toisaalta voisi ajatella, ettei tätä nykyperuskoulussakaan kovin hyvin opita, koska tasapäistävä arvostelujärjestelmä ei tue erilaisuuden arvostamista.
Sanotaan vielä ohimennen, että Suomessa on perinteisesti arvostettu sivistystä hyvin laajasti eri sosiaaliluokat läpäisten. Kannattaa tsekata vaikka Suomen presidenttien taustat, jos ei usko. Asiaan liittyy suomalaisuusliike: piti kasvattaa suomenkielinen sivistyneistö, joka syrjäyttäisi ruotsinkielisen. Koulutus on ollut siis pitkään väylä sosiaaliseen liikkuvuuteen, joka onkin ollut vilkasta jopa Ruotsiin verrattuna.
Tänä päivän koulu uhkaa menettää tämän myönteisen roolinsa. Pojista 20 prosenttia ei jatka missään koulussa peruskoulun jälkeen. Yliopistotutkinnoista vain 36% on miesten suorittamia.
Nyt siis on esitetty teoria, että tämä johtuu heikkolahjaisuudesta. Minä en halua uskoa niin. Totta on, että miesten lahjakkuus — ja lahjattomuus — menee paljon loivemman Gaussin käyrän mukaan. Siksi peränpitäjistä on kai aina suurempi osuus miehiä kuin naisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, vaikka ilmeisesti moni niin ajattelee, että poikien koulumenestyksen eteen ei pitäisi tehdä mitään. Ei nimittäin ole mitään syytä ajatella, että juuri 20% pojista ovat kelvottomia suorittamaan mitään peruskoulua vaativampaa.
Enkidun kannattaisi lukea postaus huolella. En sanonut, että koulupudokkuus johtuisi heikkolahjaisuudesta, vaan sanoinm, että siihen on monta syytä, joista yksi on heikkolahjaisuudesta tai muista syistä johtuvat oppimisv aikeudet. Sanoin sivuuttacvani muut syyt ja keskittyväni tähän ryhmään.
Se että kausaation suunnasta ei osata sanoa kielii siitä että käsitteet on huttua.
Riippuu siitä, mitä hutulla tarkoitetaan. Koulutuksen määrä on ihan kohtuullisen hyvin operationalisoituva käsite, sitä voi mitata joko vuosissa tai tutkintojen määrällä ja laadulla tms. Kaikkiin on kohtuullisen hyviä proxyjä ja korrelaatiot ovat vahvoja. Nämä ovat siis ihan kovaa dataa.
Esimerkiksi koulutuksen osaksi on perinteisesti mielletty tapakasvatus, jolloin se kyllä keskimäärin tuottaa siivosti käyttäviä ihmisiä. Mikä saattaa jopa näkyä tilastoissa.
Kuten sanoin, pitäydyn ottamasta mitenkään erityisemmin kantaa tämän suhteen.
Rupean suhtautumaan vähemmän irvaillen perinnöllisyyspuheeseen siinä vaiheessa kun se esimerkiksi tuottaa luotettavan testin jolla tietää etukäteen että kelle voi opettaa kolmea vierasta kieltä ja kelle ei, siihen saakka se selviää kokeilemalla niin kuin tähänkin saakka.
Perinnöllisyys on vain väline selittämisen avuksi, ei ole kovin mielekästä olettaa, että siitä saadaan jokin luotettava testi yksilöille. Sensijaan se on mielekäs lähtökohta jonkin politiikan toimivuuden tarkastelulle. Ei siis testi, vaan eräänlainen johtolanka.
Jos koulutus periytyy isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle hyvin voimakkaasti, niin tämä vaatii jonkinlaisen selityksen. Tämä on samankaltainen ilmiö kuin se, että ammattiryhmät tuntuvat jakautuvan hyvin voimakkaasti naisten ja miesten ammatteihin. Tämä ilmiö itsessään ei kerro meille mitään mielenkiintoista yksilöistä, mutta se voi kertoa jotain populaatiota koskevista ilmiöistä.
Koska koulutuspolitiikka tehdään koko populaatiolle, esimerkiksi opiskelupaikkojen määrä jne. laaditaan ikäluokittain, on jokseenkin älytöntä tivata yksilötasoisia selittäjiä kaikkiin ilmiöihin. Opiskelupaikkojen määrä kannattaa mitoittaa sen mukaan, mitä ikäluokan kykyjakauman oletetaan olevan.
[…]lapsi käyttäytyy oudosti ja ilman tietoa erityisyydestä, hän saa vain vaikean lapsen leiman, joka vahvistaa hankalaa käytöstä.
Miten esim. ADHD-diagnoosi auttaa lasta pois hankalan lapsen leimasta? Sehän on sitten nimenomaan elinikäinen tavaramerkki. Ilman diagnoosia voi korjata käytöstään ilman mitään numeroa.
Jos joku kakara käyttäytyy raivostuttavasti, niin minulle on ainakin ihan yksi lysti onko hänellä jokin diagnoosi. Suutun joka tapauksessa. Erityiskohtelu tuskin auttaa ketään. Parempi, kun kaikkia kohdellaan ihan samoin säännöin. (Paitsi nyt jos on kädetön)
Jos itsekäs kersa omii jatkuvasti pallon kentällä, niin katson vain hyvillä mielin, kun muut lapset ottavat sen pois. Parasta on vain sopeutua vallitseviin olosuhteisiin hammasta purrenkin.
Ei tulisi mieleenkään huutaa laidalta: hei, älkää viitsikö! Sillä on XYZÖ-syndrooma, ymmärtäkää ja hyysätkää. Pelissä pelin tavalla tai pelistä pois.
Ja kun tähän kuitenkin tartutaan:
Niin, se ettei osaa, tarkoittaa, että asia pitää kädestä pitäen opettaa ei sitä, että lapsi leimattaisiin toivottomaksi tapaukseksi. Opettaminen voi vaatia kasvattajilta erityisosaamista ja usein erityislapselle täytyy opettaa asioita, jotka ”kyllä tuonikäisen pitäisi jo osata”.
Soininvaara: ”Huono koulumenestys – silloin kun se ei johdu vaikeasta luonteesta tai aivan mahdottomista kotioloista – johtuu yleensä heikkolahjaisuudesta. ”
Oliko tarpeeksi tarkasti luettu?
Myönnän, että hiukan kärjistän ja ihan tarkoituksella.
Kuten kaikki politiikkaan tutustuneet tietävät, yhteiskunnallisia ongelmia koskevat väitteet voi jakaa kahteen luokkaan: a) niihin, jotka uppoavat kuin kuuma veitsi voihin kulloisenkin diskurssin vallitessa ja b) niihin, joita on vaikea tunnistaa ongelmiksi ollenkaan.
Tätä eroa voi kuvitella vakka seuraavan esimerkin avulla: Käy ilmi, että naisten osuus yliopistoissa on romahtanut muutamassa vuosikymmenessä ja kymmenet prosentit tytöistä syrjäytyvä jo peruskoulussa. Joka ikisen puoluetoimiston ohjelmatyöryhmä alkaa kirjoittaa katastrofaalisesta tilanteesta niin, että sutina kuuluu ulos. Vihreiden vanhempi valtiomies toteaa sitten asian johtuvan pitkälti tyttöjen lahjattomuudesta. Nyt Vihreiden puoluetoimistossa sutina hiljenee, kun aletaan rasvata hirttoköyttä ja kerätä lynkkausryhmää.
En siis usko, että poikain lahjattomuus on räjähdysmäisesti kasvanut — tai mahdottomat kotiolot ja luonnehäiriöt. Tai vaikka olisi, pitää löytää myönteinen tulokulma, sellainen, jonka avulla voidaan vaikuttaa siihen, mihin nyt ylipäänsä voi poliittisesti vaikuttaa eli esimerkiksi koulun rakenteisiin tai huoltajuuspäätöksiin.
Lahjattomuus on vähentynyt, jo pelkästään turvallisemman synnyttämisen takia. Vaatimustaso on kiristynyt.
Eikö niitä opiskelupaikkoja voi mitoittaa ihan kysynnän mukaan? Eli siis sen mukaan paljonko on halukkaita ja pääsyehdot täyttäviä opiskelijoita kullekin alalle.
Ilmeisesti olemme eri mieltä siitä missä määrin koulutusta ylipäänsä pitää hallinnoida popuulatiotasolla ja missä määrin yksilökohtaisesti.
Diagnoosi tarvitaan, että pääsee toimintaterapiaan harjoittelemaan toisten kanssa elämistä ja olemista. Ei lapsi (eikä välttämättä aikuinenkaan) osaa korjata itse käytöstään, vaan tarvitsee siihen osaavaa tukea. Kyllä moni on kokenut diagnoosin nimenomaa helpotuksena: silloin pystyy paremmin löytämään ne konstit, millä sitä käytöstä saa korjattua.
Diagnoosin ei todellakaan ole tarkoitus olla mikään leima, vaan väline saada oikeanlaista tukea, jotta oppisi elämään yleisestihyväksyttyjen sääntöjen mukaan.
Älä vain sitten hakeudu ainakaan erityisopettajaksi. 😉
Juu ei, tuo on juuri se väärä tapa toimia. Jos pelaamisesta ei tule yhtään mitään, niin oikeampi tapa on pistää se hankala muksu vaikka maaliin tai ”linjatuomariksi” häiritsemästä toisten peliä, niin että hän kuitenkin kokee olevansa mukana eikä tule syrjityksi. Lapsiporukoilla ei välttämättä riitä kyvyt (fiksuimmilla riittää) tehdä tätä itse ja tähän tarvitaan aikuista, joka aikuisen järjellä osaa auttaa tätä hankalaa muksua toimimaan oikein tai ainakin löytää sellaisen ratkaisun, että hankalakin muksu saa olla mukana häiritsemättä muita kohtuuttomasti.
Hollantilaisten tilastojen mukaan: Opettaja aloittaa uransa 1952 110 ÄO:lla. Hän on älykkäämpi kuin 75% oppilaista. 1972 jo puolet oppilaista on yhtä älykkäitä. 1982 75% on jo älykkäämpiä. Tämä Flynnin esittämä esimerkki ei kerro, kuinka tyhmäksi opettaja olisi vajonnut, jos olisi jatkanut uraansa tälle vuosikymmenelle.
Ilmiö ei siis johdu opettajan tyhmistymisestä vaan siitä, että jokainen sukupolvi on edellistä älykkäämpi Hollannin kaltaisissa maissa.
En sitten tiedä, koskeeko ”viisastuminen” vain tyttöjen keskiarvoa. Vai olisiko poikien koulumenestyksen romahduksen taustalla muita syitä.
Vai olisiko peräti niin, että kukaan ei oikein tiedä, mitä kaikkea älykkyystestit mittaavat? Ehkä mm. sellaisia kognitiivisia kykyjä, jotka kehittyvät lapsella telkkaria katsellessa?
Opettajien kokemus ei kuitenkaan kuulema ole, että lapset vuosi vuodelta muuttuisivat älykkäimmiksi.
Riitta sanoo:
Ja kun tähän kuitenkin tartutaan:
Ennen kaikkea diagnoosi auttaa kasvattajia ymmärtämään, ettei lapsi ole tahallaan tai ilkeyttään hankala. Hän ei vain osaa.
Minä lähden jokaisen lapsen kohdalla siitä, että lapsi ei tahallaan tai ilkeyttään ole hankala. Ei siihen mitään diagnooseja tarvita.
Yhteiskuntakin pistää kortensa kekoon syrjäyttämällä nuoria miehiä.
Armeija hylkää jo 15-20 % varusmiehistä ja tällaisessa militaristisessa maassa se leimaa henkilön epäkelvoksi.
Erityisesti kun syynä on epämääräinen ”sopeutumattomuus ” eikä armeijan tarvitse perustella syytä millään juridisesti pätevällä syyllä.
Hienoa! Diagnoosin tarkoitus onkin auttaa kasvattajia (aikuisten kohdalla terapeutteja) löytämään toimivat konstit muuttaa ilkeä tai muuten hankala käytös hyväksyttäväksi.
Tosi moni erityislapsen äiti kokee huonommuutta siitä, ettei saa lasta käyttäytymään oikein niillä konsteilla, mitä tavallisten lasten vanhemmat käyttävät. Pahimmassa tapauksessa koulussa tai päiväkodissa lapsen käytöksen kuvitellaan johtuvan vain huonosta kasvatuksesta ja muutenkin lapsensa käytöksestä huonommuutta kokevia vanhempia syyllistetään lisää. Tällöin diagnoosi antaa vanhemmille lisätukea kasvatuskeskusteluihin eikä vikaa haeta vanhemmista, vaan haetaan yhdessä keinoja muuttaa ei-hyväksyttävä käytös hyväksyttäväksi.
Se, että lukihäiriö ei ole tyhmyyden merkki, ei tarkoita sitä, etteivätkö vankilakierteeseen ajautuvat lukihäiriöiset voisi olla myös tyhmiä. Tämän ruotsalaisen tutkimuksen mukaan lukihäiriöiset vangit olivat myös ei-verbaalisilla testeillä mitaten heikkolahjaisia. Otoskoko on toki pieni. Tyhmyys + lukihäiriö on pahempi juttu kuin pelkkä tyhmyys, mikä voi selittää lukihäiriöisten suurta määrää vankiloissa.
Palkkatasa-arvomantrasta saadaan mielestäni kiinnostava kausaalisuus, kun kiepsautetaan tarkastelukulmaa 180°. Miesten työtä arvostetaan yleisesti 20% enemmän palkkana(onko kaikki palkan muuttujat huomioitu, en usko). Tämä johtuu oman tulkintani mukaan siitä , että miehet työskentelevät usein kustannusrakenteeltaan ”läpinäkyvillä” aloilla: rakennusalalla voidaan jokaisen toimijan tuottama hyöty tuotteella laskea yksikköurakoina, rekkakuski ajaa kilometrejä, myynti-insinööri tuo tilauksia yhtiöön. Naisaloilla tyypillisesti siskoudutaan toimijalaumoiksi jossa vastuut ja tuotantohyöty ovat yksilötasolla vaikeasti määriteltäviä. Ja ensisijaisesti hakeudutaan toimialoilla jossa tuottavuuden arviointi on jopa mahdotonta. Sairaanhoitajan tai peruskoulunopettajan tuottamaa hyötyä ei ole mielekästä edes arvioida. Jos palkan maksaa esim. kunta , mikä on hyöty juuri maksajakunnalle? Tämä näkyy myös sukupuolirajan ylityksissä: naisjuristi tai insinööri hakeutuu usein julkisen sektorin virkatöihin, miessairaanhoitaja tai opettaja pätevöittää itsensä erikoishoitajaksi tai rehtoriksi.
Tässä näen villakoiran ytimen: kun reaalinen työn määrä yhteiskunnassa vähenee, miesaloilla se näkyy välittömästi. Rekkamiehelle ei ole kuljetettavaa, tietokoneen suunnitteluohjelma tekee insinöörin piirtotyön, timpurin tuntiveloitus ylittää asiakkaan kipurajan. Naisalojenkaan työhön ei (ehkä) ole varaa, mutta sitä ei ole vielä huomattu.Rohkeimmat valtiosihteerit yrittävät tuoda termejä kuten ”kestävyysvaje” keskusteluun, mutta ne on helppo ampua alas arvohötöllä. Jossain vaiheessa on kuitenkin kohdattava se tosiasia, että ylikoulutus on kustannettu tulevaisuuden tuottavuuden kasvulla.
Aiemmin Tuomas Pekkarinen kertoi tutkimuksista, joiden mukaan kouluttaminen lisäsi ”itsestään” tuottavuutta. Eikö tutkimuksissa tullut vastaan ”rajahyötyä” , jossa koulutuksen määrä lakkasi tuottamasta tuottavuutta?
Opettaja aloittaa uransa 1952 110 ÄO:lla. Hän on älykkäämpi kuin 75% oppilaista. 1972 jo puolet oppilaista on yhtä älykkäitä. 1982 75% on jo älykkäämpiä. Tämä Flynnin esittämä esimerkki ei kerro, kuinka tyhmäksi opettaja olisi vajonnut, jos olisi jatkanut uraansa tälle vuosikymmenelle.
Ilmiö ei siis johdu opettajan tyhmistymisestä vaan siitä, että jokainen sukupolvi on edellistä älykkäämpi Hollannin kaltaisissa maissa.
Flynnin ilmiössä ei ole (enimmäkseen) kyse todellisesta älykkyyden lisääntymisestä. Ilmiö näkyy vain tietyissä testeissä – esimerkiksi luku- ja kirjoitustaitoa mittavissa testeissä tulokset eivät juuri ole parantuneet sadassa vuodessa. Koska vanhemmat pärjäävät tietynlaisissa testeissä yhtä hyvin kuin nuoremmat ja toisenlaisissa paljon huonommin, testit ovat biasoituja.
Nuo ”ompele suoraa saumaa” tekstiilityöt ovat kadonneet Suomesta, kuten muutkin yksinkertaiset tehtävät. Siivoaminenkin on high-techiä. Siinä missä ennen oli mies ja lapio, on nyt mies ja kone, jota pitää osata käyttää ja huoltaa ja samalla on tietenkin tiedettävä koko joukko työtä koskevia säännöksiä, osattava arvioida varoalueet jne. Ja jos jossain on niin yksinkertainen duuni, että se ei vaadi ajattelua, niin siihen hommaan pannaan kone. Muutama vastaanottamani intialainen vierailija on pyöritellyt silmiään, kun lentokentän pysäköinti makseteaan automaatille, sitten vedetään itse laukut autoon, joka on autiossa parkkihallissa ilman ikkunanpesijöitä ja ajetaan automaattiportille, joka syö kuitin. Siinä on aika monta matalan osaamisen työpaikkaa, jotka on automatisoitu tai jätetty työ tekemättä.
Toinen asia, koulutan itse tulevia diplomi-insinöörejä ja olen pitänyt jonkinlaisena nyrkkisääntönä ”AMK-insinööri osaa tunnistaa ongelman ja etsiä siihen ratkaisun kirjallisuudesta, DI ratkaisee niitä ongelmia, joihin ei ole vielä ratkaisuja”. DI:n koulutus ei ole ammattikoulutusta ja vastavalmistunut DI on enemmän vaarallinen kuin hyödyllinen ensimmäisessä työpaikassaan, mutta hänellä on toivottavasti kyky oppia uutta ja selvitä heikosti määritellyssä ympäristössä. Tämän takia on luonnollista että DI:t päätyvät tekemään jotain muuta kuin mitä ovat opiskelleet ja sama pätee muuhunkin yliopistokoulutukseen. Muutamia satunnaisia tittelinkipeitä aloja lukuunottamatta se ei valmista tiettyyn ammattiin, vaan antaa valmiuksia ajatteluun, sekä jonkin alan perustiedot. Kuten tämän blogin pitäjäkin on usein osoittanut, yliopistokoulutettu ihminen pystyy analysoimaan ilmiön, arvioimaan sen komponentteja ja pohtimaan kokonaisvaikutusta.
Alkuun palatakseni, korkeasti koulutetuilla ei ole monimutkaisessa yhteiskunnassamme hätää, heikkolahjaisilla on. Ja sen sijaan että heitä yritettäisi tunkea haastaviin ja monimuotoisiin työtehtäviin nuorekkaassa ja dynaamisessa organisaatiossamme, voisimme pohtia mitä tehdä sille 5-10% työvoimasta, joka viihtyisi luultavasti aivan hyvin työtehtävissä jotka ova huomenna samoja kuin eilen ja eivät vaadi kerralla kuin yhden asian osaamista. Ja mitä pitäisi tehdä muulle yhteiskunnalle, jotta näitäkin tehtäviä kunnioitettaisi.
kiravuo
Voipi olla, että naisten huonommat tulot johtuvat pelkästään lyhyemmästä työajasta. Silloin naisten tuntipalkka on sama tai parempi kuin miesten kokoaikatyössä.
Väite kuulostaa vaikealta uskoa, kun tietää, että naiset tosiaankin toimivat enemmän palvelualoilla ja julkisissa hommissa. Lisäksi tutkimusten mukaan johdonmukaisesti ja kansainvälisesti naiset ilmoittavat suosivansa perhettä työn kustannuksella.
Väitteen esittäjä, Pauli Sumanen, on kuitenkin luvannut ”50 000 euroa ensimmäiselle, joka osoittaa, että naiset saavat keskimäärin vähemmän palkkaa ja palkkaan sidottuja etuuksia kuin miehet todellista työtuntia kohden laskettuna”. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että mukana palkkavertailussa on vain kokoaikatyötä tekevät. Pari mutakin kiemuraa Sumanen on liittänyt mukaan:
http://www.tasa-arvo.com/U0palkkatasa-arvotutkimuskilpailu.html
Tarjous tosin menee umpeen ylihuomenna, joten kiire tulee, jos aikoo ehtiä.
Tuota noin, minusta populaation ominaisuuksia on jotensakin hyödyllistä tuntea. Ensinnäkin on ilmeistä, ettei esimerkiksi lääkäreitä kannata yrittää kouluttaa määräänsä enempää. Se, miksi insinöörejä ei yrittää kouluttaa liian montaa, ei ole yhtä ilmeistä, se paljonko kannattaa kouluttaa, riippuu pitkälti populaation ominaisuuksista.
Tuossa Flynnin hollantilaisesimerkissä oli käytetty Raven’s Progressive Matrices.
Lainaan ihan yleisen mielenkiinnon vuoksi kirjasta IQ–A Smart History of a Failed Idea:
The results of two other studies involving Ravens have allowed researchers to compare how well people born in 1877 performed 178 IQ to adults’ scores today. In 1942, British adults ranging from ages twenty-five to sixty-five took Ravens, and a study of the same age group, on the same test, was conducted in 1992. The more recent
generations scored significantly higher than the preceding generations, with the result that twenty-five-year-olds in 1992 appear to
be surprisingly smarter than their Victorian counterparts. Flynn calculated that by today’s standards, at least 70 percent of latenineteenth-
century Britons would have an IQ of less than 75. If IQ tests measure intelligence in absolute terms, how did anybody get anything done in the nineteenth century?
“How reasonable is it to assume that 70% of late-nineteenthcentury Britons could not, even if it were their chief interest, understand the rules of cricket?” Flynn asked. “The military data, which are of impeccable quality, pose the same question. Can we assume that in 1952, almost 40% of Dutch men lacked the capacity
to understand soccer, their most favored national sport?”
Vedät siitä sitten johtopäätöksiä á la Tatu Vanhanen.
Kiitos, päätyi lukulistalle.
Jos uskoo vapaaseen tietoon ihmiskunnan kokonaisetua edistävänä ilmiönä, ko. kirjaa voi myös etsiä sieltä yhdestä paikasta, sanoi hän arvoituksellisesti. Ylitinköhän nyt jonkun sopivuuden rajan?
Flynnin ”What Is Intelligence?” -kirjassa kerrotaan WISC-älykkyystestin osioihin kohdistuneen Flynnin ilmiön vuodesta 1947 vuoteen 2002 seuraavalla tavalla (keskihajonta on 15):
Information: +2,50 pistettä
Arithmetic: +2,30
Vocabulary: +4,40
Comprehension: +11,00
Picture completion: +11,70
Block Design: +15,90
Similarities: +23,85
Kuten huomataan, lasku-, sanasto- ja yleistietotehtävissä tulokset ovat nousseet vain vähän. Toisin sanoen nuoremmat ikäluokat eivät ole juurikaan parempia tyypillisissä kouluaineissa kuin vanhemmat ikäluokat olivat.
Sen sijaan abstraktimmissa kuviopäättely- ja analogiatehtävissä nousu on ollut varsin huimaa. Enkidun mainitsemassa RPM-kuviotestissä Flynnin ilmiö on ollut kaikkein vahvin: 27,5 pistettä välillä 1947-2002.
Tietyt kuviopäättelytestit ovat älykkyystutkijoiden mukaan kaikkein g-latautuneimpia testejä, eli niiden pitäisi mitata ennustevaliditeetiltaan (siis koulumenestyksen, tulotason tms. ennustekyvyltään) parhaita, vahvasti perinnöllisiä kykyjä. Kuitenkin esimerkiksi RPM-testin tulokset ovat nousseet sitten sen keksimisen 1930-luvulla jälkeen niin reippaasti, että vain pieni osa noususta voi olla selitettävissä geneettisin syin.
Tutkijat selittävät tämän paradoksin siten, että tietyt tehtävätyypit eivät mitanneet niin hyvin vanhempien kohorttien todellisia kykyjä kuin ne mittaavat nuorempien kohorttien kykyjä (kohorttien sisällä ennustevaliditeeti ei kuitenkaan tästä kärsi). Tämä saattaa johtua suurelta osin yksinkertaisesti siitä, että nuoremmat ovat koulussa ja muuten tutustuneet testeissä käytettyihin tehtävätyyppeihin enemmän kuin aiemmat sukupolvet. Erikoisemmissa, arjelle vieraissa testimuodoissa aiemmat sukupolvet olivat heikkoja, mutta tavanomaisemmissa, käytännössä vuosisatoja samanlaisina pysyneissä lasku- ja sanastotehtävissä he olivat lähes yhtä hyviä kuin nykynuoret. Tämä Wichertsin ym:iden artikkeli lienee perusteellisin selvitys tästä biasista.
Mitä tulee rotueroihin ÄO-tuloksissa, em. artikkelissa todetaan, että ”[i]t appears therefore that the nature of the Flynn effect is qualitatively different from the nature of B[lack]–W[hite] differences in the United States”. Rotuerot ÄO:ssa ovat sitä suurempia, mitä g-latautuneemmasta testistä on kyse. Sen sijaan Flynnin ilmiössä ei ole kyse yleisälykkyyden (g) parantumisesta, vaan testitulosten kohentuminen johtuu tiettyjen älykkyyden ”alamuotojen” kehittymisestä vahvemmiksi pääosin ympäristötekijöiden vuoksi. Ei siis ole odotettavissa, että Flynnin ilmiön jatkuminen eliminoisi rodulliset ÄO-erot. Intelligence-lehden uusimmassa numerossa on Jensenin ja Rushtonin pääkirjoitus tästä aiheesta otsikolla ”The rise and fall of the Flynn Effect as a reason to expect a narrowing of the Black–White IQ gap”.
No antakaa nyt aluksi näille heikkolahjaisille vapautusta pakkoruotsista. Sitä he eivät koskaan opi eivätkä tarvitse. Näin heidän pettymyksiä täynnä oleva koulu-ura kuitenkin edes vähän tasoittuisi.
Olen samaa mieltä. On pöljää yrittää opettaa kahta vierasta kieltä sellaisille, joilla ei ole edellytyksiä oppia edes yhtä. Kun peruskoulua suunniteltiin, Suomesta kävi sellainen muuttovirta Ruotsiin, että oli hyvä opettaa kielen alkeet jo kotimaassa, mutta se aika on ollutta ja mennyttä.
Lääkäreiden koulutusmäärät sanelee heidän tarpeensa. En vaan ymmärrä mitä järkeä on miettiä populaatiotasolla montako prosenttia pitäisi kouluttaa insinööreiksi kun huomattavasti tarkemman vastauksen saa määrittelemällä teekkarin kriteerit ja testaamalla halukkaat opiskelijat.
Ylipäänsä olen sitä mieltä että suomessa koulutetaan oppilaitoksissa liikaa ja työpaikoilla liian vähän. Eli on semmoinen kummallinen noidankehä missä yritykset kuvittelevat saavansa juuri heidän tarpeisiin koulutettua työvoimaa ja varsinkin ammattikorkeakoulut kuvittelevat pystyvänsä tämmöistä tarjoamaan. Sitten ihmetellään miksi yrityksillä on rekrytointivaikeuksia, mikä on useimmiten ihan sama asia kuin sanoisi että yrityksessämme emme osaa perehdyttää ja kouluttaa. Tyypillinen esimerkki IT-alalla on että vaaditaan jonkun tietyn ohjelmiston osaamista, ikäänkuin sitä ei oppisi töissä tai että tuo olisi sellaista mitä koulussa pitäisi opettaa.
”Tämä saattaa johtua suurelta osin yksinkertaisesti siitä, että nuoremmat ovat koulussa ja muuten tutustuneet testeissä käytettyihin tehtävätyyppeihin enemmän kuin aiemmat sukupolvet.”
Taustalla on yhteiskunnan muuttuminen.
Vielä 50-luvulla Suomi oli agraariyhteiskunta ja lapset viettivät paljon aikaa pelloilla tai kaduilla eikä aikaa ns vapaaehtoiselle opiskelulle ollut. Kirjastojenkin valikoimat olivat suppeita eikä muita informaatiolähteitä juurikaan ollut, joten tiedon saanti oli vain formaalisen koulutuksen varassa.
Sitä mukaa kun lasten on ollut mahdollista oppia itsenäisesti enemmän niin myös nuo suorituskykymittarit ovat parantuneet. Myöskin ajan käyttö on muuttunut ja nykynuotilla on paljon enemmän aikaa opiskella itsenäisesti mitä haluavat. Erityisesti internet on tuonut tiedon lähelle.
Tämän huomaa kun vertaa omia lapsia, jotka käyvät koulua 2000-luvulla omiin 50-luvun oppimismahdollisuuksiin.
Mielenkiintoista keskustelua ja montakin pointtia johon tekisi mieli tarttua, mutta rajataan nyt vähän.
Minusta suomalainen opintojärjestelmä on turhan tutkintokeskeinen. Suoritettuja monen vuoden tutkintoja arvostetaan, oppiminen sinänsä on heikommassa asemassa. Minusta ainakin tuntuu kansantaloudelliselta tuhlaukselta, että huomattava osa vaativampiin tehtäviin suuntautuvista saa vähintään viisi- ja usein käytännössä seitsemänvuotisen tutkijakoulutuksen jonka sisältö pääsääntöisesti ei ole todellisiin työtehtäviin nähden relevanttia kun samaan aikaan työelämän ohessa tapahtuvaan vähittäiseen opiskeluun suhtaudutaan lähinnä kivana harrastuksena.
Itse näkisin, että järkevämpää olisi että ns. oikeisiin töihin pääsisi huomattavasti vähäisemmällä pohjakoulutuksella, mutta opiskelu työn ohessa olisi enemmän sääntö kuin poikkeus ja sekä työpaikat että oppilaitokset suhtautuisivat siihen joustavammin. Isojen kandi-, maisteri-, lisensiaatti- ja tohtoritutkintojen korostamisen sijaan olisi järkevämpää helpottaa pienempien, sivuaineen kokoisten tai pienempienkin opintokokonaisuuksien suorittamista vapaammin yli perinteisten oppialojen rajojen. (Absurdeja esimerkkejä päinvastaisesta löytyy esim. Aalto-yliopistossa jossa monin paikoin opiskelu saman koulun eri koulutusohjelmissa vaikeutui ainakin tilapäisesti yhdistymisen myötä kun JOO-järjestelmää ei enää sovelleta.) Ainakin alan vaihto kanditutkinnon jälkeen olisi syytä tehdä helpommaksi. Käsittääkseni USA:ssa käytössä oleva systeemi jossa kandi ja maisterintutkinto tehdään usein eri oppiaineissa toimii varsin hyvin ja antaa paremmat valmiudet laaja-alaiseen ajatteluun kuin tiukka putkitutkinto.
Loppujen lopuksi (korkea)koulussa tärkeintä on verkostoituminen, sitten yleiset oppimisen ja tiedonhaun valmiudet ja vasta näiden jälkeen varsinaiset opintosisällöt, joten voi kyllä kysyä tarvitaanko perusopintoihin ennen työelämää tosiaan se 5-7 vuotta vai riittäisikö vaikkapa 2 vuoden täysipäiväinen opiskelu ja sen jälkeen jatkuva syventävä opiskelu työn ohessa. Eikä nykyaikana ainut tapa oppia ole varmaan istua luennolla, massaluentojen paremmuus hyvin tehtyyn verkko-opetussisältöön tai vaikka aihetta käsitteleviin TV-ohjelmiin nähden on aika marginaalinen jos ei olematon. Pienemmissä ryhmissä toki perinteinen lähiopetus lienee vielä lyömätön vaihtari.
Älä vain sitten hakeudu ainakaan erityisopettajaksi. 😉
Et taida tuntea erityisluokkien arkea?
Siellä ei totisesti opettaja pärjää ymmärtämällä diagnooseja. Suurin haaste on pitää homma jotenkin kasassa, vaikka fyysistä voimaa käyttämällä.
Erityisopettajat ovat todellisia äijiä sukupuolestaan riippumatta. Sosiaalitäti-henkiset karsiutuvat jo ensimmäisenä työpäivänä ainakin yläasteen ESY-luokilta.
Resepti on ”luulot pois asosiaaliselta ainekselta ensimmäisellä minuutilla” ja piin kovan auktoriteetti. Siinä ei ihmetellä kenenkään epikriisejä.
Lisää tuohon sana ”pelkästään”, niin olen samaa mieltä. Ystävä on erityisopettaja. Hän on yhtä aikaa tiukka täti ja hyvin ymmärtäväinen ihminen; eivät nämä ole toisensa poissulkevia ominaisuuksia. Hän on yksi niistä ihmisistä, joilla on luontaista auktoriteettia vaikka muille jakaa.
Auktoriteetti rakentuu sen varaan, että osaa käsitellä jokaista lasta oikein ja oikeudenmukaisesti.
Timo Kiravuo
”Siivoaminenkin on high-techiä.”
No ei nyt sentään. Se, että jotkut siivoamistyöt vaativat osaamista, ei tarkoita sitä että kaikki työt sitä vaatisivat.
Esimerkiksi minun avovaimoni on tehnyt siivoushommia ilman minkäänlaista alan koulutusta. Perehdytys on sitten tehty töissä. Olenpa minä itsekin ollut joskus mukana siivouskeikalla avustamassa 2 minuutin pikakoulutuksella, joka koostui lähinnä roskapöntön ja imurin säilytyspaikkojen osoittamisesta.
Ja esimerkiksi kotisiivous hoituu edelleenkin perinteisellä moppi + imuri + mattopiiska-yhdistelmällä.
Ymmärtämiseen muuten viitataan nykyään monissa yhteyksissä kuin se olisi jonkinlainen yhteiskunnan syöpä.
Missähän vaiheessa tuon sanan merkitys on vääristynyt tarkoittamaan idioottimaista ja vahingollista hyssyttelyä, päivittelyä ja/tai kritiikitöntä hyväksyntää? Oikeamminhan sen tarkoittaa merkitysten ja syy-seuraussuhteiden tajuamista ja hahmottamista. Tätä luulisi kaikkien pitävän aivan yksiselitteisesti toivottavana ja tavoiteltavana juttuna. Ymmärtämisen kritisointi (tai leimaaminen turhaksi) kuulostaakin ainakin omaan korvaani poikkeuksetta aika hullunkuriselta.
Saara, hienosti kiteytetty!
Jos puhutaan edelleen näistä erityisistä, niin ei lapsen käytöstä pysty kasvattaja korjaamaan ennen kuin ymmärtää, mitä käytöksen takana on. Jos esimerkiksi kosketukselle herkkä lapsi on kovin herkästi nyrkit pystyssä, koska pitää jokaista tahatonta tuuppausta lyömisenä ja puolustautuu, niin ei siinä auta, että joku sormi pystyssä sanoo, että ”soo, soo, ei saa lyödä”. Lapsi kokee vain, että häntä aina moititaan, mutta muut saavat kyllä häntä lyödä.
Jos tällainen kosketusherkkä lapsi pääsee kasvamaan aikuiseksi oppimatta tuuppauksen ja lyömisen välistä eroa ja saa puukon taskuunsa, niin jälki voi olla varsin pahaa.
Riitta ja Saara,
Kiinnitin itsekin jälkikäteen huomiota käyttämääni termiin ”ymmärtäminen”.
Toki erityisopettajan tulee tietää ja ymmärtää opettamiensa lasten ja nuorten mahdolliset diagnoosit.
Tarkoitin, että sillä tiedolla ei opetuksen arjessa juurikaan ole merkitystä. ESY-luokan opettajan perustehtävä on laittaa porukka ruotuun tavalla tai toisella. Sitten, jos se onnistuu, voi mahdollisesti yrittää opettaakin jotain.
Olen ollut pari kertaa sijaistamassa käytöshäiriöisten luokkaa 2000-luvun alussa.
Ensimmäisellä kerralla kun luokkaan astuin enkä ollut edes ehtinyt kunnolla tervehtiä, joku huomionhakuinen luokan pelle huusi takarivistä, että ”anna muija pillua”.
Noh.. joku voisi hämmentyä, punastua, raivostua tai ruveta tätimäisesti saarnaamaan käytöksestä. Se ei kuitenkaan ole oikea tilanteen halutuunottokeino.
Tokaisin vain, että ”hyvä idea, onkin koko aamun panettanut niin vietävästi. Tehdäänkö temput tässä vai mennäänkö häveliäämin oven toiselle puolen”. Parin sekunnin tyrmäävän hiljaisuuden ja parin minuutin hillittömän naurunremakan jälkeen tiesin, että tässä se oli. Otin paikkani.
Minulla ei ollut hajuakaan tämän sankarin diagnoosista (ilmeisesti jokin vaikea-asteinen seksuaalinen kohdehäiriö) eikä se tieto olisi muuttanut reaktiotani yhtään mitenkään. Ja näin on hyvä. Poika osoittautui luokan parhaaksi oppilaaksi ja käyttäytyi säällisesti ainakin minun aikanani.
Niskan päälle pääsemisen yrityksiä vielä tuli kyllä tasaiseen tahtiin, mutta pääosin pysyttiin asiassa eli oppiaineissa.
Järkyttävä oli muuten todeta, että puolet luokasta ei osannut lukea kunnolla. Mekaaninen lukeminen oli takeltelevaa ja luetun ymmärtäminen täysin hakusessa.
Kyseessä oli yhdistettu 7-8 -luokka ja ikähaitari 13-16 vuotta. ESY-luokalla on 8-10 lasta/nuorta. Tässä luokassa oli 7 poikaa ja yksi tyttö.
Elina, ymmärsit siis tilanteen intuitiivisesti/kokemusperäisesti/tjsp. tarvitsematta ymmärryksen tueksi diagnoosia. Hyvä! Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä lahjakkaita, ja diagnoosit voivat oikeasti auttaa mm. hukassa olevia vanhempia ymmärtämään lastensa käytöstä paremmin. Perusolettamahan osalla kun on valitettavasti edelleenkin se, että huonosti käyttäytyvä lapsi on vain typerä tai ilkeä.
Mutta no, onhan asialla toinenkin puoli. Olen luokka-avustajana seurannut erittäin pätevän ja osaavan erityisopettajan toimintaa (1.-3. luokat). Valitettavasti touhu vaikutti siltä, että vaikka opettaja olisi kuinka hyvä, pysyvästi myönteistä kehitystä on joissakin tapauksissa mahdotonta saavuttaa ilman kotiolojen parantumista. On hämmästyttävää, kuinka välinpitämättömiä jotkut vanhemmat voivat olla omia lapsiaan kohtaan.
Erityisopettaja mm. näki kovasti vaivaa saadakseen pahimmalle tapaukselle järjestettyä terapiapaikan ohi huimien jonojen, ja tämän onnistuttua äidin kommentti oli: ”En todellakaan ala poikaa sinne kuskaamaan, sehän on toisella puolella kaupunkia! Tiedättekö te mitä bensa maksaa!” Yhtä turhia olivat muutkin ehdotuksemme siitä, miten pojan kanssa kannattaisi kotona toimia ja millainen yhteinen tekeminen häntä auttaisi. Yhteisten lukuhetkien sijaan lapsi sai äidiltään lähinnä kämmenen kokoisia ruhjeita ympäri vartaloa.
Näissä tilanteissa ei diagnooseista tietysti oikein mainittavaa apua ole. On vaikea sanoa, mitä voitaisiin tehdä tällaisten äärimmäisen huono-osaisten perheiden lasten auttamiseksi ja heidän syrjäytymisensä ehkäisemiseksi. Huostaanottoakaan ei sinä aikana saatu onnistumaan, kun itse olin mukana kuvioissa (lapsilisien saaminen omalle tilille oli äidille kovin tärkeätä). Mutta tämä nyt alkaa olla vähän ohi aiheen, kun kerran Osmo rajasi nämä tapaukset käsittelyn ulkopuolelle (toivottavasti tämäkin aihe tulee myöhemmin käsitellyksi).
Flynnin efektistä sen verran, että se, että RPM-raakapisteet nousevat populaatiotasolla ja se, että RPM-raakapisteet ovat eniten g-ladattuja kaikista testeistä, eivät ole ristiriidassa keskenään, eikä se tarkoita, että 1900-luvun alkupuolella ihmiset olisivat olleet kehitysvammaisia.
Kun RPM ennustaa kaikkea sitä hyvää ja kaunista, jota älykkyys tuo tullessaan, olennaisia ovat populaatiotason erot. Tilastollinen näyttö on vahva, ja itseasiassa ajan yli Flynn-efekti vain vahvistaa sitä, koska se tuntuu noudattelevan (hyvin karkeasti) talouskasvua, joten älykkyys tai siis RPM-raakapistemäärä korreloi entistä vahvemmin vaikkapa tulotason kanssa, jos tarkastellaan paneelidataa. (Ainakin näin pitäisi olla)
Kyllä Flynn-efektissä on jotain todellistakin. Nuoremmat polvet ovat olleet esimerkiksi parempia rakentamaan kaikenlaista LEGOista – tosin tämä pointti voi mennä rikki nyttemmin, kun lego on siirtynyt isompiin ja monimutkaisempiin palasiin, joita on vaikeampi yhdistellä geneerisesti. Kyky suunnitella abstrakteista osista (Legot ovat abstraktioita: samanlainen palanen on ”sama pala”, eikä niillä ole identiteettiä) koostuva kokonaisuus on nykypäivän yhteiskunnassa arvokas taito ja siitä on hyötyä yllättävänkin monissa ammateissa – ei vain insinööreille tms.
Ei siis ole kokonaan epätotta, että Flynn-efekti olisi pelkästään testien oppimista. Kuten yllä todetiiin, WISCin aritmetiikkaosion pistemäärä on noussut hyvin maltillisesti, mutta se on kuitenkin noussut. Parempi ruoka, paremmin operationalisoituvat abstraktit ajattelumallit, kielen evoluutio, tekniikan kehitys, nuorempana tapahtuva ja tarkoituksenmukaisempi altistuminen abstraktia ajattelua vaativille tehtäville jne, kyllä ne tuottavat myös jotain todellista hyötyä myöhemmässä iässä.
Olen tälle tarinallesi hihitellyt pitkin päivää. 😉 Se miten tieto tai ymmärrys lasten erityisyyksistä vaikuttaa (vai vaikuttaako mitenkään) yksittäisissä kasvatustilanteisssa on tosiaan ihan oma tarinansa. Jokaisen kasvattajan paras työväline on se oma persoona.
Jokainen lapsi vaatii vähän omanlaisiaan otteita ja ongelmatilanteissa tieto diagnoosista ainakin toivottavasti auttaa oikeiden otteiden löytämisessä. Oma kommenttini oli vastaus siihen, kun kirjoitit miten kaikkia pitäisi kohdella samalla tavalla. Se nyt ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Se, mikä saa yhden lapsen asettumaan, saa toisen lapsen vain heittäytymään entistäkin hankalammaksi. Sen olen jo oman (ainakin toistaiseksi normaalin kirjoissa olevan) lapseni kanssa oppinut.
Lastenpsykiatrian kanssa tekemisissä ollessa on tullut melko vahva käsitys siitä, että vanhemmat ovat ikävän usein moniongelmaisen lapsen ongelma nro 1. Geenit ovat toki taustavaikuttajia, mutta kun lapsi jää täysin vaille rakkautta ja normaaleja vuorovaikutussuhteita muihin jo taaperona, alkaa matka veronmaksajaksi olla menetetty jo kouluiässä.
Elina:”Tokaisin vain, että “hyvä idea, onkin koko aamun panettanut niin vietävästi. ”
Opettaja joutuu nykykoulussa jatkuvasti ,tasaseen, tuollaisten tilanteiden eteen. Tämä on oire yhteiskunnan pahoinvoinnista ja arvojen hukkaamisesta. Aivan liian useat nykyvanhemmista ovat kasvattajina kädettömiä. Kun tähän lisätään opetuksen lainsäätäjän toimet, joilla on viety koulun mahdollisuudet kasvattamiseen, niin totaaliromahdus on tulosssa. Seuraamme Ruotsia tässäkin asiassa.
Elinan kommentti esitettiin kotona varmaankin :” Opettaja olisi halunnut naida minun kanssani”.
Jos kyseessä olisi ollut ”tavallinen” , ei tarkkisluokka, niin ope olisi nyt raastuvassa.
Yksi asia pistää silmään tästä keskustelusta, nimittäin kisällisysteemin ja työssä oppimisen turhan heikko asema suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Tämä ei rajoitu pelkästään duunarihommiin. Monet toimisto- ja tutkimustyötkin ovat sellaisia, että vasta konkreettisten, ajankohtaisten ongelmien kanssa painiminen todella hioo opiskelijaa. Ja nykyään opiskelija kokee koulun ja työelämän kuilun paitsi ammatillisena epävarmuuden tunteena myös työllistymisen mahdottomuutena: ei pääse töihin, jos ei ole työkokemusta.
Tuo on varmasti totta, mutta se ei saisi koskaan olla lähtöoletuksena jonkun yksittäisen lapsen kohdalla. Ihan liian moni ”kunnollinen” vanhempi saa vain luentoja siitä, kuinka lapselle pitäisi pistää kunnon rajat, yms. itsestäänselvyyksiä, kun yrittää löytää lapselleen apua.
Onko muunkinlaista tutkimustyötä kuin sellaista, että tutkimusryhmässä on porukkaa tutkimusapulaisista ja väitöskirjan tekijöistä aina professoreihin asti? Ei niissä julkaisuissa ihan syyttä suotta ole monta nimeä.
Onko muunkinlaista tutkimustyötä kuin sellaista, että tutkimusryhmässä on porukkaa tutkimusapulaisista ja väitöskirjan tekijöistä aina professoreihin asti?
Se, että ollaan samalla laitoksella ja nimellisesti samassa tutkimusryhmässä, ei vielä tarkoita kovinkaan usein, että tämä eroaisi mitenkään siitä, että tekee tutkimusta yksin.
Olen kuullut, että monet professorit tunkevat väkisin nimensä joka ikiseen paperiin, jota hänen ”omassa” tutkimusryhmässään tehdään, riippumatta siitä onko osallistunut vai ei. Minulle näin ei ole käynyt, mutta tutuille on.
Yleensä ne, jotka jäävät ihan kokonaan yksin, alkavat varsin pian hakea muita töitä. Useinkaan se ohjaaja ei ole se virallinen nimetty ohjaaja, mutta hyvin harva teekkari tai edes maisteri pystyy tutkimustyötä vielä ihan itsenäisesti tekemään.
Niinhän ne tekevät ja kyllä ”kaikki” sen tietävät. Minusta se professorin nimi on siellä lähinnnä kertomassa kenen tutkimusryhmässä työ on tehty ja antamassa tuloksille uskottavuutta.
Niin, ehkäpä se on niin, että nykyinen koulujärjestelmä on onnistunut niitä kohtaan, joiden lahjoja tukee hyviä perslihaksia, mutta jos olet ”käsityöläinen” ei koulussa, yhteiskunnassa tai muutenkaan sellaista juurikaan tueta.
Miksi oletusarvoisesti kaikkien menestyäkseen olisi opiskeltava yliopistossa? Miksi ei ole portteja menestykseen käytännön oppimisen ja työelämän kautta? Jos on oppisopimustyyppisessä koulutuksessa oppinut kaiken siltojen suunnittelusta ihan kestävyyslaskelmia myöten, niin eikö tuollaista asiantuntemusta pitäisi arvostaa vähintäänkin yhtä paljon kuin sitä jonka on oppinut koulun penkillä?
Miksi ei mahdollisteta ensin ammatin hankkimista ja sitten sitä kautta oman alan löytäneenä kannusteta ja mahdollisteta lisäkoulutuksen hankkimiseen?
Miksi ei mahdollisteta sitä, että ihmiset itse päättäisivät mitkä yliopiston kurssit ovat heille hyödyllisiä, eikä noudateta vain orjallisesti jonkun määräämää kurssipolitiikkaa. Voihan ohjenuoria olla yliopistolta, mutta mielestäni jos teet hyvän opinnäytetyön, joka täyttää tutkintovaatimukset, pitäisi olla se ja sama oletko käynyt 160op edestä kursseja. Jos nyt sitten jotenkin muuten halutaan vielä varmistaa ammattitaitoa, niin voisihan siinä olla joku koekin sitä testaamassa.
Elina kertoi: ”Tokaisin vain, että “hyvä idea, onkin koko aamun panettanut niin vietävästi. Tehdäänkö temput tässä vai mennäänkö häveliäämin oven toiselle puolen”. Parin sekunnin tyrmäävän hiljaisuuden ja parin minuutin hillittömän naurunremakan jälkeen tiesin, että tässä se oli. Otin paikkani. ”
Luoja koulua näiltä amatööreiltä armahtakoon. Yläkoulun ESY-luokka on kieltämättä haastava, ja jos on tiedossa kerta tai pari sijaistamista, on varmasti houkuttelevaa kylmästi näyttää sille ”asosiaaliselle ainekselle”, mistä kana kusee.
Yksi suosittu keino amatöörien keskuudessa on juuri se, että ottaa porukan kovimman kundin käsittelyynsä, heittää pikkuisen sellaista pornoa ja haistavittua kaverille, että tältä menee pasmat sekaisin ja sitten todeta, että otetaas nyt ne kirjat esiin. Näin toimitaan myöskin amerikkalaisten elokuvien Bronx-kouluissa. Se toimii kerran, se toimii kaks, mutta sitten, kun pitäisi oikeasti ruveta töitä tekemään, amatööri (tai filmiryhmä) on jo rientänyt muuanne.
Luokkaan palaa se vakituinen opettaja, jonka pitäisi saada se ryhmä toimimaan edes minimitasolla, mutta entistä vaikeampaa se saattaa olla näiden vierailevien tähtien jälkeen. Luokka on saanut yhden opetuksen: ole kovempi. Heitä kovempaa läppää niin voitat. Puhu vielä rivommin. Älä hätkähdä. Älä perkele anna periksi.
Touko Mettinen
(nimim.)
Luoja koulua näiltä amatööreiltä armahtakoon.
Mitä suosittelisit sitten itse tilanteeseen?
Täytyihän tuollainen sanailu nyt lopettaa alkuunsa. Miten olisit sen naisena tehnyt? Sinulle nyt tuskin olisi huudettu vastaavaa.
Kerro, mitä minun olisi pitänyt sanoa?
Olin muistaakseni pari viikkoa sillä kertaa eli mistään muutaman tunnin keikasta ei ollut kyse.
Mistä muuten tiedät, että olen amatööri? Eivät kaikki erityisopettajan koulutuksen saaneet tee jatkuvasti töitä luokanopettajana.
Läössyti lässyti ja taas pitää tarkkislaisia ja muita tulevia venkuloita ymmärtää.
Suomen Kuvalehdessä oli hyvä juttu siitä mikä koulussa mättää. Artikkelissa ei olut minulle kerrassaan mitään uutta, kaikki on ollut tiedossa ainakin viimeisen 20 vuoden ajan, perhepiiriin kun sattuu kuulumaan opettaja.
Lukekaa ja ihmetelkää.
Hep Elina!
Olisitko sitä mieltä, että minä olisin voinut ehdottaa naimista sen ESY-luokan tytön kanssa?
Itse tilanteeseen en tietenkään voi mitään takuureseptiä antaa, mutta noin yleisenä periaatteena sanoisin, että kielenkäytössä ei pidä alentua samalle tasolle, vaan pitää ”pysytellä aikuisena”.
Amatööriys tuli mieleleni siitä, että se, joka (sukupuolesta huolimatta) äijänä ”ottaa paikkansa” tulee samalla hyväksyneensä häirikkönuoren alakulttuurin säännöt.
Tämän verran vedän takaisin: nykysysteemissä sinun metodisi saattavat toimia ihan hyvin ja minun olla toimimatta. Vika onkin siinä, että tilanne on päästetty tällaiseksi. Ei kahdeksanvuotias haistattelija ole vielä läpeensä paha. Vai onko Syltty eri mieltä?
Ja vielä (julkisuudesta): nykyopettajan kannattaa aina varautua siihen, että hänen opetustuokionsa ovat youtubessa katsottavana jo seuraavalla välitunnilla.
Touko Mettinen
Touko,
Kysyinkin, mitä olisit NAISENA tehnyt. Ymmärrän, että mieheltä tuo olisi ollut asteen tai kymmenenkin astetta sopimattomampaa. Tytön vastaavan heiton miehenä olisin varmasti kuitannut eri tavoin. En kuitenkaan musertavalla hiljaisuudella, saarnaamalla, nolostumalla tai suuttumalla.
Ehkä olisin joillain keinoin kääntänyt sen samoin vitsiksi: ”rohkea ehdotus näin ensitreffeillä, valitettavasti jo ammattini puolesta on sanottava ei” tms.
Mielestäni pysyin kertomassani episodissa ”aikuisena”. En nolannut poikaa — annoin hänen pysyä miehenä. Olisinhan voinut sanoa vaikka: ”En ole pedofiili” tai ”tuskin sinulla on housuissasi mitään minua kiinnostavaa” tms.” Silloin olisin ollut samalla viivalla, koska minun nolaamisenihan hänellä oli tavoitteena.
Se tuli ainakin selväksi, että ESY-opettajan tärkein työväline on oma persoona. Ihan turha mennä sinne esittämään mitään yliopiston käynyttä kasvattajaa, spontaaniudella ja huumorintajulla mentiin. Rautahermot olisivat olleet myös äärettömän tärkeä pakin osa, mutta niitä minulla ei valitettavasti ole. En kuitenkaan lyönyt ketään, kuten edeltäjäni.
Se on myönnettävä, että varsinaiset opetussuunnitelmat työnsin heti kärkeen sinne, jonne päivä ei paista eikä kuu kumota.
Yhtenäkin päivänä oli ohjelmassa liikuntatunnilla luistelua. Minusta oli etukäteen selvää, ettei kenelläkään tästä valiojoukosta ole olemassakaan luistimia ja vaikka olisikin eivät ne ainakaan tunnille ilmesty.
Mentiin sitten kävelylle ja juteltiin vain kaikenlaista. Tärkeintä minusta oli, että porukka oppisi ajattelemaan, ilmaisemaan sen ja vieläpä ehkä perustelemaankin sanomansa.
Ja se, että heitä kuunneltiin. Tuntui välillä, että kukaan ei oikeasti ole heitä kuunnellut koskaan. Siihen panostin.
Lauseenjäsennykset jätin suosiolla pois, vaikka sellainenkin ohjeissani mainittiin. vähän vaikea opettaa predikaattia, kun kukaan ei oikein tiennyt edes, mikä on verbi.
Mutta ehkä tämä oli sitten ”väärin sammutettu”. Vai mitä Touko?
Täytyy nyt mainita, että tämä ESY- luokka oli asuinalueen rakenteesta johtuen varmasti Helsingin pahimpia. Varmasti monessa muussa paikassa erityisluokallakin on paremmat olosuhteet ja valmiudet ihan tavalliseenkin koulunkäyntiin oppisisältöineen.
Mutta tykkäsin jotenkin kauheesti niistä, vaikka ihan gangstereitahan ne jossain mielessä olivat. Kauheen herkkiä ja sulosia kuitenkin varsinkin kahden kesken.
Voih, mulla tuli ihan ikävä niitä….
Elinan tapausesimerkki on kiinnostava ja mielestäni Mettinen liioittelee paheksunnassaan. Muistan hyvin monet yläasteaikojeni tapaukset, joissa naispuoliselta opettajalta olisi vaadittu kovempaa hermoa ja kieltä. Monesti opettaja poistui itkien luokasta. Kun on tekemisissä huonotapaisten kanssa, ei kannata olla kovin korrekti.
Elina
minusta tuo sinun nyt keksimäsi ensitreffi-repliikki olisi ollut paljon parempi kuin se, jonka silloin aikoinaan sanoit.
Alunpitäen otin osaa keskusteluun, koska minua ärsyttää tavattomasti tämä julkisuudessa sijaa saanut sankaripedagokiikka. Esimerkiksi se, että kun ne opettajat eivät saa kahdeksassa vuodessa edes opetettua niitä lukemaan ja kun minä menin sinne, niin johan parin viikon jälkeen jo käytiin hiljasia keskusteluja elämästä.
Arki ei ole amerikkalaista elokuvaa.
Se että et opettanut lauseenjäsennystä, on varmasti ihan oikea ratkaisu. Eli jos mietimme sinun kaksiviikoistasi, se luultavasti meni hyvin – nyt kun kerroit vähän lisää siitä, miten teidän yhteiselo sujui. Eli ei nyt ihan väärin sammutettu.
Arto,
minäkin muistan niitä tapauksia – ja sen lisäksi näen niitä viikottain. Minulla ja muilla vakituisilla opettajilla vain ei ole sellaista ylellisyyttä, että voisimme hakea esikuvamme omien kouluaikojen kovis-opettajista tai amerikkalaisten elokuvien boot campeista. Meidän tulee noudattaa lakia ja opetussuunnitelmaa.
Tuskin uskoisit, jos kuulisit, kuinka pieniin ”opettajan brutaliteetteihin” nykyajan äidit ovat lakimiehen avulla valmiit puuttumaan.
Touko Mettinen
Elina, se, että ymmärtää, mikä erityisillä mättää ei todellakaan tarkoita sitä, että menisi luokan eteen esiintymään samalla tavalla kuin, jos menisi vaikkapa pitämään luentoa yliopistossa. Erityiset tarvitsevat omat erityiset otteensa, mutta en vieläkään ole vakuuttunut, että teoriatiedosta ei siinä olisi hyötyä.
Lähipiirissäni on monta alle kouluikäistä tai pikkukoululaista, joilla on jotain autismin suuntaista erityisyyttä. Minua jotenkin masentaa lukea, miten myös tällaisista hyvien ja rakastavien vanhempien lapsista puhutaan joinain gangsterinalkuina. Välinpitämättömät vanhemmat ja erityisyys on varmasti tuhoisa yhdistelmä, mutta haluan uskoa useimpien vanhempien välittävän lapsistaan.
Sankaripedagokiikka?
Oletko oikeasti opettaja? Et tiedä, miten opiskelualasi kirjoitetaan…. Kai sitten olet, mutta hämmästyttää.
=========
En tiedä tuollaisista elokuvista mitään. En ole edes lapsena välittänyt amerikkalaisesta massatuotannosta eli sieltä en nyt mitään mallia ole voinut ottaa. Yrität nyt tunkea minua johonkin itse keksimääsi muottiin tietämättä tarpeeksi minusta.
Huomasin vain hyvin äkkiä, että opetettava matsku kannatti laittaa käyntiin keskustelun muodossa eikä perinteisesti opettamalla. Näinhän tietysti on hyvä toimia usein tavallisessakin luokassa — herättää ensiksi yleinen mielenkiinto aiheeseen ja sitten lähestyä yksityiskohtia.
Esimerkiksi, kun tarkoitus oli käsitellä ilmastovyöhykkeitä, niin aloitettiin pohtimalla, missä maassa haluaisi mieluiten asua. Se innosti sitten sen verran, että päästiin vähän ilmastoasioihinkin. Yleensäkin asioita piti lähestyä vähän mutkan kautta. Sillä tavalla ovelasti, että ne eivät heti hoksanneet, että niitä opetetaan. Koska kaikki opiskelu oli suuri kauhistus.
Parempi minusta oli saada edes vähän tietoa sisään omintakeisin keinoin kuin jumiutua johonkin kirjan tekstiin, jota sitten sai ihan itsekseen käsitellä muiden pelatessa korttia tai kuunnellessa musaa kuulokkeet korvilla. Eli mitä ihmeen hyötyä siitä opetussuunnitelman noudattamisesta olisi ollut? Eihän opetussuunnitelman seuraaminen ole itsetarkoitus, vaan oppiminen on.
Lähipiirissäni on monta alle kouluikäistä tai pikkukoululaista, joilla on jotain autismin suuntaista erityisyyttä.
Jaa? Autismin ja Aspergerin syndrooman esiintyvyys yhteenlaskettuna on noin prosentin luokkaa väestöstä, joten erikoinen lähipiiri sinulla.
Ettei vain lähipiiriisi olisi valikoitunut näitä huolestuneita hysteerikkoja, joita nykyään paljon vanhemmissa on. Kaikki pienetkin lapsen erityispiirteet nähdään neurobiologisena ongelmana ja diagnoosi kaivetaan vaikka kivenkolosta.
Vuorovaikutuksen häiriöitä ja sitä kautta poikkeavaa käytöstä on myös ”hyvien ja rakastavien” vanhempien lapsilla. Rakkautta on niin monenlaista — ahdistavaakin laatua. Mutta siitähän ei saa puhua, ettei vain joku syyllisty.
Minua jotenkin masentaa lukea, miten myös tällaisista hyvien ja rakastavien vanhempien lapsista puhutaan joinain gangsterinalkuina.
Mistä päättelet, että tällä luokalla oli joku autistisesti oireileva?
Ei ollut ja vaikka olisi ollutkin, niin mitä siinä jokin paperi olisi auttanut? En ymmärrä tätä viehtymystä näihin nimikkeisiin, joilla ei ole oikeastaan pahemmin muuta merkitystä kuin vapauttaa vanhemmat vastuusta lapsensa käytökseen.
Jaa? Autismin ja Aspergerin syndrooman esiintyvyys yhteenlaskettuna on noin prosentin luokkaa väestöstä, joten erikoinen lähipiiri sinulla.
Diagnostiset kriteerit eivät aina täyty, koska niitä pitää olla monta. Se ei tarkoita, ettei niitä piirteitä voisi olla.
Elina, yllättävän paljon noita on osunut, mutta mitään huolestuneita hysteerikkoja nämä vanhemmat eivät ole. Jos esimerkiksi yksi lapsi tuplaa eskarin ja parin kouluvuoden jälkeen siirretään erityisluokalle, kun ei esimerkiksi opi lukemaan, niin ihan turha yrittää väittää, että syynä olisi vain ylihysteeriset vanhemmat. Kuinka monta kertaa minun pitää kirjoittaa, ettei diagnoosin tarkoitus ole vapauttaa vanhempia vastuusta, vaan antaa vanhemmille ja muille kasvattajille tukea kasvatukseen, koska erityisten kanssa eivät kaikki tavanomaisimmat kasvatuskonstit pelaa? Itsekin tuossa juuri kuvailit, miten jouduit sen pariviikkoisen aikana käyttämään varsin luovia keinoja saadaksesi oppilaat oppimaan edes jotain.
Jos en ihan väärin muista luennoilla kuulemaani, niin näitä autismin kirjoon kuuluvia erityisyyksiä olisi 10-15 prosentilla väestöstä. Suurin osa menee koulussa ihan tavallisina lapsina, mutta ennen koulua saattavat käydä toimintaterapiassa, tms. Tuttu erityisopettaja sanoi, että tosi monelle on ennen kouluikää tehty jotain, mutta se ei enää koulussa näy. Pitäisiköhän tuo sinun ”prosentin luokkaa” sisällään vain ne kaikkein vakavimmat tapaukset? Kun mennään läpi koko kirjo, niin toisessa päässä ovat kehitysvammaiset toisessa pikkuisen originellit tyypit.
Tuolla edellä kiravuo kirjoitti aika osuvasti, mikä on akateemisesti koulutetun ja ei-akateemisen ero. Vaikka akateemisesti koulutettu Elina osaa ratkoa ongelmia, joihin ei ole valmista ratkaisua olemassa, niin monet eivät osaa. Tosi monet vanhemmat etsivät kasvatuspulmiin ratkaisuja kyselemällä neuvolasta, tms., vaikka usein ratkaisu löytyisi ihan vain lukemalla lasta ja toimimalla tilanteen vaatimalla tavalla. Näissä tilanteissa se, että on tiedossa ja kirjattuna lapsen erityisyydet auttaa ammattilaisia antamaan käyttökelpoisia ratkaisuehdotuksia.
Jos esimerkiksi yksi lapsi tuplaa eskarin ja parin kouluvuoden jälkeen siirretään erityisluokalle, kun ei esimerkiksi opi lukemaan, niin ihan turha yrittää väittää, että syynä olisi vain ylihysteeriset vanhemmat.
Mitähän tällä on tekemistä autististen piirteiden kanssa? Kyseessä voi olla monikin kehitysvamma tämän kuvailun perusteella.
Autismi ja Aspergerin syndrooma ovat keskushermoston kehityshäiriöitä. Asperger on jo määritelmällisesti autismin lievä muoto ja ennen tällaista lasta kuvailtiin nimenomaan autistisia piirteitä omaavana. Sittemmin saatiin oireille oma nimi. Suurin osa aspergereistä kykenee aivan normaalielämään.
Antamani prosenttiosuudet löytää niin kehitysvammahuollon tietopankista kuin Autismi- ja Asperger -liiton sivuilta.
Tietenkin voi arkisessa kielenkäytössä puhua autistisista piirteistä, jos lapsi on esim. tavallista sulkeutumeenpi ja ei tule niin hanakasti kontaktiin kuin keskivertolapsi. Minusta on kuitenkin arveluttavaa käyttää tällaisia kotikutoisia termejä lapsesta, jonka temperamentti ehkä vain on erikoinen tai taustalla on mahdollisesti jotain psykososiaalista häiriötä.
Näitä lapsia varmasti onkin varmasti tuo 10-15 prosenttia. On kuitenkin todella uskaliasta väittää, että näin monella on aivotoiminnan häiriö. Eivät ne sinun luennoillasi kuulemasi jutut aina ole jumalan sanaa. Neurologin näkökulma saattaa olla hyvin erilainen kuin lastenpsykiatrin.
Asperger-diagnoosejakin on tehty vasta viitisentoista vuotta. Liikutaan siis hyvin harmaalla alueella.
Elina, tottakai sopivat, sopivat myös toisen tuttavaperheen kehitysvammaiseen pikkukoululaiseen, mutta tällä tuttavaperheen lapsella on autismidiagnoosi enkä ryhdy asiaa sen enempää täällä erittelemään, jotta sinäkin sen suostuisit uskomaan. 😉 Olen minä mainitsemisia ”ylihysteerisiä” vanhempia myöskin kohdannut. Erästäkin parivuotiasta käytettiin lääkärissä änkytyksen vuoksi, vaikka pikaisella googlettamisella olisi löytynyt sama vastaus, jonka lääkäri sanoi: ”kuuluu ikään ja menee itsestään ohi, jos ei liikoja huomiota kiinnitä”. Lapsivakuutus tämänkin korvasi.
Harmaalla alueella tässä nimenomaa liikutaankin ja kyse on monien kohdalla enemmän ominaisuudesta kuin viasta, mutta oleellista tässä on, että lapsen papereissa on jonkinlainen merkintä, että kyseessä ei ole ihan kaikkein keskimääräisin lapsi. Vanhempien kannalta on jokseenkin turhauttavaa joutua selittämään jokaiselle uudelle kasvattajalle perinpohjaisesti, mikä lapsen kanssa toimii, mikä ei. Edes saman päiväkodin sisällä ei tieto välttämättä kulje. Perusolettamus vähän liian monella tuntuu olevan, että lapsen erikoisempi käytös olisi vain ja ainoastaan huonon kasvatuksen seurausta. Varmaan se monen kohdalla pitääkin paikkansa, muttei läheskään kaikkien.
Tietysti tällaisessa tapauksessa, jossa lapsi ei opi lukemaan 9 ikävuoteen mennessä ja tarvitsee mukautettua opetussuunnitelmaa, diagnoosi on jopa pakollinen.
Eihän lapsi muuten pääse EMU- tai EVY-luokalle, jonne hänet ilmeisesti siirrettiin. Myös Kelan rahoittamiin terapiohin ja muihin kuntoutustoimiien tarvitaan läkäärin lausunto.
Olet ilmeisesti tietämätön erityisopetuksen rakenteesta, kun penäät minulta diagnoosien tuntemusta ESY-luokkalaisista. ESY-luokan oppilaat ovat terveitä lapsia, jotka ovat sopeutumattomia tavallisen luokan työskentelyyn.
Eihän se sulje pois sitä, että sopeutumattomuuden taustalla voi olla jotain neorologista tai muuta fysiologista pohjaa, mutta se ei ole ESY:lle siirtämisen peruste, vaan sopeutumattomuus ja vakavat käytöshäiriöt, joita ei ole mahdollista hallita normaaliluokassa.
Autisteja ei ESYllä ole, vaan enenevässä määrin maahanmuttajataustaisia. Romanit ovat myös roimasti yliedustettuja.
Meillä on nyt Riitan kanssa sovittamattomia ristiriitoja paradigma-tasolla.
Minä pidän lievien tapausten kohdalla diagnoosia turhana tai jopa vahingollisena lapsen kehityksen kannalta. Lapselle on kova isku kuulla olevansa jollain negatiivisella tavalla pysyvästi erilainen. Lapsi kokee helposti olevansa ”vammainen”, huono ja kelpaamaton — paljon helpommin kuin aikuinen, jolla on edistyneempiä kognitiivisa keinoja käsitellä asiaa.
ADHD- ja Asperger -diagnooseissa on vieläpä se ongelma, että perheneuvoloiden ammatillisten tiimien työskentely poikkeaa valtavasti toisistaan. Olen kuullut, että joillain paikkakunnilla ADHD-tapauksia on jopa kolminkertainen määrä suhteutettuna tutkittaviin niihin neuvoloihin nähden, joissa johtava psykiatri suhtautuu epäillen diagnoosin hyödyllisyyteen tai ylipäänsä sen perusteisiin.
Ja vielä jankutan sitä toiminnan tasoa. Mitä se ”ymmärtäminen” käytännössä tarkoittaa?
Jos normilapsi hyppii välitunnilla toisen selän päällä, niin opettaja nostaa pikku pirulaisen niska-pers -otteella sivuun rauhoittumaan ja moittii kovasanaisesti tämän käytöksen.
Jos Asperger-lapsi hyppii välitunnilla toisen selän päällä, niin opettaja nostaa pikku pirulaisen niska-pers -otteella sivuun rauhoittumaan ja moittii kovasanaisesti tämän käytöksen.
Vai pitäisikö jälkimmäisessä tapauksessa voivotella vieressä, että kun tämä nyt ei tunne empatiaa, niin käytös on niin YMMÄRRETTÄVÄÄ…
Vaikka ei tunne empatiaa ikätasoisesti, voi kuitenkin oppia käyttäytymään ihan perinteisellä stimulus-response -menetelmällä. Eihän koirakaan tunne empatiaa, mutta kasvatuksella sen saa toimimaan halutulla tavalla.
Diagnoosit saavat myös vanhemmat usein vaatimaan perusteetonta erityiskohtelua lapsilleen ja sitovat näin ulkopuolisen kasvattajan kädet pahasti.
Eli kyseenalaistan sen, että diagnoosi Riitan näkemyksen tavoin on yksiselitteisen hyvä asia. Se on usein lapsen kehitystä kahlitseva ja identiteettiä murtava asia ja ohjaa liikaa sekä lapsen omaa ja ulkopuolisten toimintaa.
Hyvä avauskirjoitus tärkeästä aiheesta. Harmi, että ketju oli venähtänyt jo näin pitkäksi.
Minä en ymmärrä tosiaan tätä ylikouluttamisvimmaa, joka vain koko ajan pahenee. Olen tullut siihen tulokseen, että se johtuu viranomaisen virheellisestä tavasta jäsentää koulutuksen tarve.
Tarvetta tulisi seurata jatkuvasti ja reagoida opiskelupaikkamääriä leikkaamalla, jos joltain alalta ei työllisty; näinhän on tällä hetkellä ollut jo pitkään lähes kaikilla aloilla. Tarve on sitä, että valmistuvat työllistyvät koulutusta vastaavaan työhön. Jos juristi pääsee myymään leffalippuja, silloin juristeja ei tarvita lisää.
Aivan ketjun alkuosassa nimim. lasse viittasi oppilaitoksiin ”ihmisvarastoina” yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Lasse osui oikeaan. Esimerkiksi hallituksen esityksessä laiksi omaehtoisesta opiskelusta todetaan tämä ihan lainsäätäjän tahtona: työttömyysetuudella opiskelua voidaan mukavasti säädellä sen mukaan, mikä on työmarkkinoiden tarve. Näin saadaan työttömyysluvut kivaksi.
No ei 😉 Ainakin minun on helpompi jaksaa tuollaisen pikkupirulaisen kanssa, kun tiedän, että ei se vain ilkeyttään ole ilkeä. Se ei vain osaa. Toisten satuttamista ei keneltäkään tarvitse suvaita, mutta muita omituisuuksia (ei esimerkiksi osaa istua hiljaa paikallaan) voi ja on hyväkin sallia tai paremminkin kanavoida oikein.
Tilanteiden ennakointia. Jos jokin aiheuttaa jatkuvasti tappeluita tai häiriköintiä, niin pelkän moittimisen lisäksi järjestetään ympäristö sellaiseksi, että niitä tappeluita ja häiriköintiä ei tule ainakaan niin usein. Ei siitä opiskelusta oikein tule mitään, jos kaikki energia menee siihen, että yrittää istua hiljaa paikallaan tai muuten käyttäytyä niin kuin muutkin. Itsellänikin (ei diagnoosia 😉 ) meni neurologin puheesta loppupuoli aika lailla ohisektorille, koska hän ei pitänyt puolentoista tunnin luennossaan mitään taukoa.
Me taidamme puhua toistemme ohi senkin vuoksi, että minä ajattelen enemmän alle kouluikäisiä. Tuttu erityisopettaja kertoi, että monelle lapselle on ennen kouluikää tehty yhtä jos toista (toimintaterapiaa, tms.), mutta koulussa he ovat jo ihan tavallisia lapsia. Eli siis, kirivät, osin avustettuina, sen mitä ovat esimerkiksi sosiaalisten taitojen suhteen ikätasoaan jäljessä. Toimintaterapiaan tms. pääsemiseen tarvitaan joka tapauksessa ainakin lähete neuvolasta.
Minä en millään usko, että diagnoosi itsessään leimaisi ketään. Se on sitten toinen asia, jos vanhemmat sen nojalla vaativat vääränlaista erityiskohtelua ja opettaja vielä suostuu sellaista antamaan.
Itsehän sinä tuon ESY-luokan toit tähän keskusteluun mukaan ja kehuskelit siellä pärjänneesi tuntematta oppilaiden (näemmä sitten olemattomia) diagnooseja.
Touko Miettinen
”Ei kahdeksanvuotias haistattelija ole vielä läpeensä paha. Vai onko Syltty eri mieltä?”
Mitähän merkitystä sillä on, mistä se johtuu, jos joku keino toimii?
Miksi aina pitää mennä tähän äärimmäiseen ymmärtämiseen? Just tämä on Suomessa aivan persiistä, kaikkea pitää ymmärtää ja kaikkia pitää kohdella silkkihansikkailla. Ei ne tarkkiksen penikat kuule saa sykkyröitä siitä että opettaja sanoo kerran pahasti, ne saavat jokapäivä kuunnella kotona 10x pahempia juttuja omilta vanhemmiltaan.
Ja kun puhut amatööriydesta, niin onko sinulla itselläsi minkälainen pätevyys arvioida opetusmetodeja, vai oletko itse samanlainen maallikko kuin me muutkin?