Rakenteellinen työttömyys

Nor­maalis­sa suh­dan­neti­lanteessa kansan­talous pystyy työl­listämään jok­seenkin kokon­aan kasvukeskuk­sis­sa asu­vat ahk­er­at, kau­ni­it, lah­jakkaat, hyvin koulute­tut ja ter­veet. Nais­ten vai­htel­e­van työ­markki­na-ase­man ohel­la erot eri maid­en väli­sis­sä työl­listymisas­teis­sa vai­htel­e­vat sen mukaan, miten pystytään työl­listämään osaamiseltaan puut­teel­liset, huonos­ti koulute­tut, liian nuoret, liian van­hat, ter­vey­deltään tai mie­len­ter­vey­deltään hor­ju­vat tai ne, jot­ka jostain muus­ta syys­tä kuu­lu­vat mata­lan tuot­tavu­u­den työvoimaan. Rak­en­teel­lisen työt­tömyy­den ongel­mas­sa on kyse mata­lan tuot­tavu­u­den työvoiman työl­listymis­es­tä. Erot ”kuran­tin” ja ”epäku­ran­tin” työvoiman osalta koros­tu­vat työt­tömyy­den osues­sa kohdalle. Suurin osa työt­tömistä työl­listyy nopeasti uud­estaan, mut­ta mata­latuot­toinen työvoima ajau­tuu herkästi pitkäaikais- tai tois­tu­vaistyöt­tömyy­teen menetet­tyään pysyvän työ­suh­teen, jos sel­l­aisen on joskus saanut.

Mata­lan tuot­tavu­u­den työvoimal­la tarkoi­tan henkilöitä, joista syys­tä tai tois­es­ta mak­set­taisi­in vähiten, jos koko työvoima huu­tokau­pat­taisi­in ja sijoitet­taisi­in suh­teel­lisen edun peri­aat­teen mukaises­ti sopivimpi­in työte­htävi­in. Tätä ei pidä sekoit­taa mata­lan tuot­tavu­u­den töi­hin, joi­hin voi eri syistä työl­listyä myös täysin kurant­tia työvoimaa. He tekevät mata­latuot­toista työtä, kos­ka työ­markki­nat eivät toi­mi kun­nol­la tai he eivät ole halun­neet hakeu­tua tuot­tavampi­in töihin.

Rak­en­teelli­nen työt­tömyys ei ole paha asia sik­si, että se alen­taisi merkit­tävästi kokon­ais­tuotan­toa. Ongel­ma on ennen kaikkea sosi­aa­li­nen. Jos ylimääräi­nen työt­tömyys on neljä pros­ent­tia työvoimas­ta ja tuon joukon mar­gin­aa­li­nen tuot­tavu­us on neljännes keskimääräis­es­tä tuot­tavu­ud­es­ta, kansan­talouden mene­tys olisi pros­entin suu­ru­us­lu­okkaa. Tulemme siis hyvin toimeen ilman niitä tuot­tei­ta, joi­ta työt­tömät eivät tee. Vaik­ka kymme­nen pros­entin työt­tömyys tun­tuu korkeal­ta, har­va resurssi kansan­taloudessa on käytössä yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti.

Jos tavoitel­laan parem­man työl­lisyy­den avul­la korkeam­paa kokon­ais­tuotan­toa, työt­tömyy­den tor­jun­taa tulok­sel­lisem­paa olisi puut­tua kansalaisia työelämän ulkop­uolel­la pitävi­in syi­hin: opin­to­jen venymiseen, yleiseen asevelvol­lisu­u­teen, kotiäi­tiy­teen, alhaiseen eläkeikään, työkyvyt­tömyyt­tä tuot­tavi­in sairauk­si­in ja niin edelleen. Väitän, että yksin se, että lukios­ta valmis­tu­misen ja korkeak­oulu­opin­to­jen alka­misen välil­lä on keskimäärin yli kolme vuot­ta, alen­taa kokon­ais­tuotan­toa enem­män kuin koko rak­en­teelli­nen työt­tömyys, sil­lä korkeak­ouluista valmis­tu­vien keskimääräi­nen tuot­tavu­us on huo­mat­tavasti työt­tömiä suurem­pi. Vaik­ka rak­en­teelli­nen työt­tömyys ei alen­na merkit­tävästi kokon­ais­tuotan­toa, se merk­it­see suur­ta rasitus­ta julkiselle taloudelle. Julki­nen talous kohenisi, jos nykyiset työt­tömät pysty­i­sivät han­kki­maan edes osan tulois­taan ansiotuloina.

Työt­tömyys on ennen kaikkea työt­tömiä itseään ja hei­dän per­heitään koske­va sosi­aa­li­nen ongel­ma. Pitkäl­lä aikavälil­lä sil­lä voi toki olla pitkäl­lä aikavälil­lä myös edel­lä kuvat­tua suorem­paa merk­i­tys­tä kokon­ais­tuotan­nolle. Kos­ka veron­mak­sajia on vähem­män ja tulon­si­ir­roil­la eläviä enem­män, työt­tömyys merk­it­see korkeam­paa veroast­et­ta ja alen­taa vero­tuk­sen aiheut­tamien vääristymien takia myös työssä ole­vien tuot­tavu­ut­ta. Sosi­aa­li­nen eri­ar­voisu­us kalvaa myös yhteiskun­nan luot­ta­mus­ta. Tämä lisää tarvet­ta suo­jau­tua rikol­lisu­ut­ta ja epäre­hellisyyt­tä vas­taan. Lap­siper­hei­den köy­hyys ja syr­jäy­tymi­nen merk­it­sevät henkisten voimavaro­jen haaskaus­ta seu­raavas­sa polves­sa, kos­ka lah­jakkaankaan ei ole help­po nous­ta köy­hästä per­heestä kykyjään vas­taavi­in tehtäviin.

Työt­tömät ovat val­taosil­taan mata­latuot­toista työvoimaa, mut­ta monista juuri työt­tömyys on muo­van­nut mata­latuot­toisia. Työtä oppii työtä tekemäl­lä. Työt­tömänä osaami­nen ja työkyky rapis­tu­vat. Suh­dan­netyöt­tömyyt­tä on seu­raa yleen­sä raken­netyöt­tömyy­den nousu uudelle, suh­dan­nelaskua edeltänyt­tä korkeam­malle tasolle. Siten työt­tömyyt­tä kan­nat­taa tor­jua työvoiman pitämisek­si työkun­toise­na. Kansan­talouden kannal­ta kallein­ta on nuoriso­työt­tömyys, kos­ka nuore­na työelämästä syr­jäy­tyneeltä jää paljon työvu­osia tekemät­tä. Tule­vaisu­ut­ta ajatellen mata­la työl­lisyys alle 30-vuo­ti­aiden kesku­udessa on hälyt­täväm­pää kuin mata­la työl­lisyys yli 60-vuo­ti­aiden keskuudessa.

Rak­en­teelli­nen tuot­tavu­us uhkaa hyv­in­voin­tiy­hteiskun­taa, kos­ka se tulee julkiselle taloudelle niin kalli­ik­si. Työt­tömyy­teen haaskau­tuvil­la rahoil­la voitaisi­in palkata hoita­jia sairaaloi­hin ja opet­ta­jia kouluihin.

Jos työvoima ei käy kau­pak­si, sen hin­ta on väärä joko työ­nan­ta­jan tai työn­tek­i­jän kannal­ta. Palk­ka on liian korkea suh­teessa työn mar­gin­aaliseen tuot­tavu­u­teen tai se on niin mata­la, ettei töi­hin meno kannata.

Sol­i­daari­nen palkkapoli­ti­ik­ka on merkin­nyt sitä, että alimpia palkko­ja on nos­tet­tu suh­teessa mui­ta palkko­ja enemmän.

Tämä on merkin­nyt mata­latuot­toisen työn hin­noit­telua ulos markki­noil­ta. Vielä 1980-luvul­la mata­lan tuot­tavu­u­den työ­paikko­jen tuhou­tu­mi­nen nopeut­ti taloudel­lista kasvua joudut­taes­saan työvoiman siir­tymistä tuot­tavampi­in töi­hin samal­la, kun se a edisti yhteiskun­nal­lista tasa-arvoa. 1990-luvulle tul­taes­sa sol­i­daari­nen palkkapoli­ti­ik­ka alkoi näyt­tää nur­jaa puoltaan: yhä use­am­min mata­lan tuot­tavu­u­den työ­paikoista ei siir­ryt­tykään tuot­tavampi­in töi­hin vaan työt­tömik­si. Kun samal­la vero­tuk­sen pro­gres­si­ivi­su­us aleni välil­lisen vero­tuk­sen osu­u­den kas­vaes­sa, lop­putu­los ei ollut edes sol­i­daari­nen. Parem­paan tulok­seen olisi päästy, jos olisi annet­tu palkkaero­jen kas­vaa ja palautet­tu tulon­jako vero­tuk­sen ja tulon­si­ir­to­jen avul­la. OECD:n Grow­ing unequal –raportin[1] mukaan palkkaerot eivät ole kas­va­neet Suomes­sa, vaik­ka tulo­erot ovatkin.

Sol­i­daaris­es­ta palkkapoli­ti­ikas­ta huoli­mat­ta palkkaerot eivät ole myöskään supis­tuneet eivätkä alim­mat palkat ole lähen­tyneet medi­aa­ni­palkkaa. Palkkaero­ja on kas­vat­tanut se, että työvoima on siir­tynyt kohden korkea­palkkaisem­pia töitä mata­lasti koulutet­tu­jen siir­tyessä eläk­keelle ja korkeasti koulutet­tu­jen tul­lessa työelämään.

Työn­teon kan­nus­timi­in työn­tek­i­jän itsen­sä kannal­ta voi liit­tyä ainakin seu­raavia ongelmia.

1)      Jos sosi­aal­i­tur­va tar­joaa liian hyvän elin­ta­son suh­teessa kokoaikatyöstä saatavi­in alimpi­in palkkoi­hin, mata­latuot­toisel­la työvoimal­la ei ole riit­tävää taloudel­lista moti­vaa­tio­ta ottaa työtä vastaan;

2)      Vaik­ka kokoaikaisen työn vas­taan­ot­ta­mi­nen olisikin kan­nat­tavaa, osa-aikainen tai keikkatyö ei kan­na­ta sil­loin, kun kokoaikaista työtä ei ole tarjolla;

3)      Jos osa-aikaisen työn vas­taan­ot­ta­mi­nen tehdään kan­nat­tavak­si suh­teessa työt­tömyy­teen, osa-aikatyöstä voi tul­la liian houkut­tel­e­vaa suh­teessa kokoaikaiseen työhön;

4)      Jos mata­la­palkkaista työtä tue­taan, heiken­netään moti­vaa­tio­ta koulut­tau­tua ja siir­tyä tuot­tavampi­in töihin.

Keikkatyön houkut­tele­vu­u­teen vaikut­taa huo­mat­tavasti myös ilmiö, jolle Heik­ki Hiil­amo on antanut nimen byrokra­tialoukku. Jos henkilö ottaa vas­taan keikkatyön, eri­lai­sista hallinnol­li­sista syistä johtuen hänen työt­tömyys­tur­vansa mak­sa­t­us voi viivästyä, kos­ka ei tiede­tä, paljonko hänelle sovit­telun jäl­keen pitäisi mak­saa.  Päin­vas­tainen on vielä han­kalam­paa. Henkilö saa vähän aikaa palkkaa ja tulon­si­ir­rot päällekkäin, ja pitää raho­ja omi­naan. Jonkin ajan kulut­tua liikaa mak­se­tut etu­udet per­itään takaisin, mut­ta rahat on jo käytet­ty. Rahaa ei saa toimeen­tu­lotues­ta, kos­ka ylimääräisiä raho­ja ei olisi saanut käyt­tää. Lop­putu­lok­se­na taloudelli­nen tilanne on selvästi heikom­pi kuin olisi ollut, jos keikkatyöltä ei olisi ottanut vas­taan. Tiedon kulkua on pitkään yritet­ty paran­taa työt­tömyysko­r­vauk­sen mak­sa­t­usvi­ivästymien tor­ju­misek­si. Vaki­in­tunei­den työ­nan­ta­jien kohdal­la tämä toimii jotenkin, mut­ta keikkatyötä teet­tävät muun muas­sa koti­taloudet, joil­la ei ole elek­tro­n­isia palkanmaksujärjestelmiä.

Kovin yksinker­taiselta ratkaisul­ta vaikut­taisi, että keikkatyötä tekevä saisi työt­tömyysko­r­vauk­sen keskey­tyk­set­tä ja työ­nan­ta­ja pidät­täisi yhteenso­vi­tuk­seen menevän rahan palka­s­ta ja tilit­täisi sen työt­tömyyskas­salle tai Kelaan. Täl­laiset ehdo­tuk­set ovat kuitenkin herät­täneet suur­ta vas­tus­tus­ta hallinnossa.

---

[1] . Grow­ing unequal, income dis­tri­b­u­tion and pover­ty in OECD coun­tries 2008