Väitän, että vasta brändäys teki kehitysmaiden teollisuustyöläisille mahdolliseksi kilpailla työllään teollisuusmaiden markkinoilla. Kaikkeen kehitysmaiden tuotantoon liittyi hiljainen epäilys laadusta. Tämä ennakkoluulo murtuu, kun jokin vakaamaineinen yritys takaa nimellään laadun. Jos ei olisi mahdollisuutta lyödä (tai ommella) tuotteeseen brändin tunnusta, pienillä nyrkkipajoilla ei olisi mahdollisuutta markkinoille.
Joskus ennen maailmanlaajuisia brändeja Japanin ja jonkin muunkin Aasian maan viranomaiset myönsivät testatuille vientituotteilleen laatusertifikaatin.
Tämä on siis sitä positiivista brändiä.
Sitten siihen negatiiviseen. Burana on hyvä esimerkki valheellisesta brändistä. Orion myy täsmälleen samaa tuotetta kahdella nimellä ja kahdella hinnalla. Se halvempi on Ibusal. Jos avaatte pakkauksen, huomaatte, etteivät nämä tabletit myöskään ulkonäöltään eroa toisistaan. Toisin kuin muissa lääkkeissä, lääkkeen nimeä ei ole painettu painoliuskaan. Näitä pakataan erinäköisiin pakkauksiin siinä suhteessa kuin on kysyntää. Se, että lääkkeessä otetaan brändin avulla räikeätä ylihintaa, on vähän eri asia kuin se, että näin tehdään meikkivoiteella
(Pienenä kevennyksenä: Peruspalveluministerinä otin virkamiesten tahdon vastaisesti Orionissa toimineen Jaakko Uotilan Alkon pääjohtajaksi. Ajattelin, että Alkon tulos kohenisi, jos hän myisi myös Koskenkorvaa tyhmille ja herkkäuskoisille tuplahinnalla.)
Valtio on reseptilääkkeiden maksajana ottanut kovan linjan brändäystä vastaan. Jos samaa lääkemolekyyliä myydään kovin eri hinnalla, korvaus maksetaan vain sen halvimman mukaan. Mielikuvista jokainen maksakoon omalla rahallaan.
Nykyisin teollisuustuotteiden valmistus on niin halpaa, etteivät ne ole enää kaupallisesti mielenkiintoisia tuotteita. Kun merkkifarkkuja myydään 300 eurolla, suurin osa hinnasta on brändiä. Tuo brändi ei ole syntynyt ilmaiseksi. Tuosta 300 eurosta menee mainostoimistoille ja muille turhimuksille huomattava osuus. Tämä ei ole enää teollisuutta siinä mielessä, että valmistettaisiin jotain fyysistä. Pääosa kaupallisista ponnisteluista on käytetty mielikuvien luomiseen.
Tavallaanhan tällainen antaa eväät helppoon elämään niille, jotka ostavat sen saman vaatteen ilman logoa viidellä kympillä, mutta on ikävää, että juuri huonon itsetunnon omaavia voidaan huiputtaa.
Tähän tarvittaisiin kuluttajaliikettä. Liikettä, joka osuustoiminnallisessa hengessä brändäisi brändien ulkopuoliset tuotteet. Kertoisi, että halvoista farkuista nämä ovat laadukkaita. Kaupan ketjut ovat tehneet näitä Pirkka- ja Rainbow-tuotteita, mutta samaa periaatetta tarvittaisiin vaatteisiin ja jopa niihin meikkivoiteisiin.
Kaipa pelkkään brändiin perustuvan hintaerot tosiaan pitäisi voida paljastaa. Toisaalta ei pidä aliarvioida kuluttajien tietämystä – monet maksavat aivan tarkoituksella pelkästä brändistä. En esimerkiksi usko, että kovin moni kuvittelee tietyn farkkumerkin olevan aidosti laadukkaampi. Sitä ostetaan, koska sitä on mainostettu.
Brändin tekeminen on aivotyötä ja tietääkseni blogistimmekin suosii sitä. Mitä useampi tekee aivotyötä ja kuluttaa aivotyön tuloksia sitä parempi. (Tämä ajatus kai vuorostaan perustuu siihen, että aivotyötä tekevällä tai aivotyötä kuluttavalla ei riitä aikaa luonnon tuhoamiseen.)
Huijaaminen brändillä on mahdollista mutta loppuu kai lähes aina lyhyeen. Sitten ei enää ole brändiä. Juuri tähän brändi perustuu.
Onhan näitä kauppoja jotka tekee juuri näin, esim otetaan minulle ja sinulle rakas harrastus pyöräily, tässä kauppa joka teettää Japanissa komponentteja ja vaatteita yhdysvalloissa, suurin osa vaatteista on rivendelin omaa ”Made In USA” brandia. Ei mitään kiinasta koko kaupassa.
Rivendell siis pyrkii rakentamaan oma kustannus brändin joka nojaa nimen omaan laatuun, http://www.rivbike.com/
(heidän lehtensä, rivendell reader, on muuten todella helmi)
En tässä puhu lääkkeistä, mutta melkein muista.
Reilu vuosikymmen sitten yläasteella, kaupallisten aineiden tunnilla, opettaja käytti Jaffa-keksejä esimerkkinä. Kävi ilmi, että Pirkan (tms.) keksit olivat samasta tehtaasta kuin kalliimman brändin keksit. Varmaan samalta linjaltakin. Tämä teki vaikutuksen nuoreen mieleeni.
Vanhemmalla iällä ostin halvempia keksejä ja kalliimpia keksejä. Muutaman kerran jälkeen oli selvää, että halvemmassa paketissa oli useammin kuivuneita tai murtuneita keksejä. Nykyisin ostan vain kalliimpia keksejä.
Syytä eroon en tiedä. Kenties eri tuotantoerillä on erilaiset laatuvaatimukset. Kenties säilytysolosuhteet eroavat. Ehkä kuljetus tehdään eri tavalla. Se on kuitenkin selvää, että lopullisen tuotteen antama vaikutelma riippuu muustakin kuin vain valmistus-/kokoonpanovaiheesta.
Minusta brändäys ”an sich” on lähes yksinomaan positiivinen asia, mutta asiasta tekee monimutkaisemman kytkös erilaiseen IPR-ongelmiin.
Geneeristen lääkkeiden kohdalla esimerkiksi KELA voi hyvin korvata halvimman mukaan, mutta kaikista lääkkeistä ei ole geneeristä versiota. Tätä asiaa Osmo itseasiassa sivusi äskettäisessä pamfletissaan hieman, siitä voisin tietty paasata laajemminkin, mutta ehkä nyt ei ole aika aloittaa sitä julistamista taas. 🙂
Olen kyllä kuullut ihmisistä, jotka väittävät että Burana on päänsärkyyn tehokkaampi kuin Ibusal, mutta en ole koskaan sellaista tavannut, joten epäilen että moinen tyhmyys on pelkkä urbaanilegenda. Ennemin kyse on siitä, että buranakin on riittävän halpa useimmille, joten he ostavat merkin, joka on tuttu.
Jos ajatellaan Niken tai Adidaksen keissejä, asia on juuri kuten Osmo sanoo. Oikeastaan nämä brändit ovat pelkkä markkinointikoneisto, joka ostaa halpoja kenkiä halvoista maista ja pistää niihin oman ”laatuleimansa”. Tämä leima siinä maksaa, ei itse kenkä, tietenkään.
Tämä on positiivinen ilmiö niin kauan kun brändinhaltija ei voi erilaisilla lakikikoilla estää kilpailijoiden tuloa markkinoille. Tottakai siis brändätyn tuotteen myyminen länsimarkkinoille naurettavilla katteilla on selvä tehokkuusparannus siihen, että köyhissä maissa ei tehtäisi mitään, mutta rent-seekingiä siihen kyllä liittyy. Luulen, että uusvasemmistolaiset brändinvihaajat sekoittavat käsitteet tässä suhteessa ja kohdistavat kritiikkinsä brändiin.
Minusta länsimaisten kuluttajien ”huijaamisessa” ei sinänsä ole tässä mielessä mitään vikaa, koska merkkifarkkujen ja -kenkien funktio ei ole se, että ne lämmittävät ja ovat mukavat, vaan niillä esitellään muotitietoisuutta ja halukkuutta panostaa ”laatuun”, eli niillä signaloidaan statusta.
(Jos tässä on jossain kohtaa vikaa, niin ehkä kouluikäisten lasten koukuttamisessa kalliisiin brändeihin on jotain halveksuttavaa.)
Eduskunnan työterveysasemalta voi käydä hakemassa särkylääkettä jos on kipeä. Tarjolla oli sekä Ibusalia että Buranaa. Kysyin terveydenhoitajalta, miksi he tuhlaavat julkisia varoja Buranaan. Tämä vastasi, on kansanedustajia, jotka sanovat, ettei Ibusal tehoa heidän päänsärkyynsä. Odotin tilaisuutta, milloin joku edustajista nousee pönttöön haukkuakseen lumelääkityksen tuen, mutta sitä ei koskaan tullut.
Buranan suhteen taitaa olla muistaakseni niin, että ensin oli Burana, joskun 90-luvun puolessavälissä. Sitten tapahtui jotakin, joka päästi intialaiset tai muut geneeristen valmistajat näillekin markkinoille myymään Buranan kopioita; niinpä Orion myy sellaista itsekin. Kysymyksessä ei mielestäni ole mikään petos tai huijaus, enemmänkin itsepuolustusta.
Ymmärtääkseni myös Burana on kopio. Ibuprofeiinin patenttia tuskin on Orionilla.
Burana ja Ibusal ovat hyvä esimerkki siitä, että ihmiset voivat haluta maksaa enemmän, koska ”eivät ole köyhiä ja kipeitä” ja voivat siten ostaa ”parempaa” brändiä. Hieman voi vaikuttaa, että ”burana” on muotoutunut kansan suussa yleisnimeksi (eli on erittäin onnistunut tuotemerkki) mutta pääosin käsikauppalääkkeet ovat nykyisin itsepalvelumyynnissä, ja kuluttajat lienevät varsin hyvin selvillä että halvemmatkin ibuprofeenit sisältävät samaa vaikuttavaa ainetta. Ne, jotka ovat euroistaan tarkimpia, hankkivat saman lääkeen reseptilääkkeenä, jolloin se on vielä monta kertaa halvempaa…
Esprit on aina hyvä, aina makuuni ja tyyliini sopiva. Miksi ostaisin muita?
Aikaa ja vaivaa säästyy.
Osmo:
Joo kyllä se on ihan hirveetä, että yritys pystyy hintadifferentioimaan ja siten allokoimaan resurssit tehokkaammin. Ihan kamalaa…
Sen lisäksi placebo-vaikutus on sitä voimakkaampi mitä enemmän uskoo tuotteeseen. Siksi brändätty särkylääke toimii ihan oikeasti paremmin kuin brändäämätön.
Minusta tämä on jotenkin autistinen kuva ihmisistä. Ikään kuin ei saisi tykätä mistään mikä ei ole ”rationaalista” tai selitettävissä jollain ensimmäisen asteen materialismilla. Osa merkkifarkkujen viehätyksestä on nimen omaan niissä mielikuvissa mitkä liittyy brändiin. Miksi se olisi jotenkin paha asia, että kuluttajat ovat tästä valmiita maksamaan ja teollisuus valmis täyttämään tämän kysynnän?
Vai voisiko olla, että sinulla on se huono itsetunto, kun pitää oikein blogilla haukkua niitä, jotka käyttäytyvät sinusta poikkeavasti?
Eikö ratkaisuksi ongelmaan kelpuuteta kaupallisia toimijoita? Mikä vika on H&M:ssä tai Uniqlossa, jotka nimen omaan brändäävät halpoja vaatteita oman merkkinsä tuomalla arvolla?
Pirkka/Rainbow -merkin käyttö ja tuotteen ostaminen on melko helppoa tuotteissa, joiden käyttöön ei liity mitään merkityksiä. Joikainen voi lukea tuoteselosteen ja maistaa miltä maistuu. Asia on sillä selvä. Mutta kun hintataso nousee, tuotteen ominaisuudet lisääntyvät tai mennään ihmisen imagoon tai muuhun vastaavaan liittyviin tekijöihin, asia monimutkaistuu. Ihminen on sosiaalinen ’eläin’ ja ilmentää itseään tiettyjen merkkien ja statustekijöiden kautta – vaikkapa huomaamattaan. Ja ihmisille eri asiat ovat merkityksellisiä. Jotkut voivat käyttää hyvin Pirkka-farkkuja, mutta Pirkka-kamera ei käy. Itse ajan mieluummin Alfa-Romeota kuin Opelia. Mutta jos tulee hyvä kansanauto, Rainbow-auto, halvalla, niin miksipä ei. Mutta nämä Pirkka-autot liittyvät usein diktatuureihin, toisaalta kokemukset Wolkswagenista ja Ladasta eivät ole ihan huonoja. Kupla oli hyvä ja hieno.
Oma kysymyksensä on epäeettinen mainonta, joka liittyy usein juuri lääkkeisiin ja erilaisiin terveysvaikuttaisiin tuotteisiin. Näissä pitää vaan tutkimuksen, avoimuuden ja valvonnan toimia.
Sitten on tämä Suomi-brändi, josta Pirkka/Rainbow-versio on Kerava. Voisin ihan hyvin asua Keravalla.
Eikö aina valpas media voisi kaivaa näitä esimerkkejä ja kertoa ihmisille? Miten sitten ne mainostulot??
Mielenkiintoa listoja kohtaan, joissa kerrottaisiin, että tietty Pirkka/Rainbow-tuote = joku tunnettu merkki. Silloin voisi katella kunnolla tota hintaakin ja miettiä, kuinka monta vuotta on maksanut fyrkkaa ”liikaa” halutessaan jotain ”Fairyä”, vaikka esim Pirkka on samaa kamaa. Mikäli näitä paljon, niin kyllä kansa on sitten ollut hyvin narutettu.
Estääkö mikään esim jonkun lehden selvittämästä näitä juttuja? Niin tietysti ne mainokset!
Tuosta lääkeasiasta tuli mieleen , kun jokin aika sitten julkaistiin vuotuiset rikkaiden tulotirkistelylistat, oli eniten tienaavien joukossa häiritsevän paljon apteekkareita. Suomessa näyttäisi olevan helppo rikastua myymällä lääkkeitä sairaille.
Brändäys on nykyään niin itsestäänselvä osa liiketoimintaa , että sillä on vaikea saada etua , mutta tietysti sen puuttuminen antaa etua muille. Mainostoimistojen on vuosi vuodelta vaikeampi tuottaa lisäarvoa asiakkailleen kun tietoisuus markkinoinnin perusteista leviää. Itse sian joitain vuosia sitten tehtäväksi suunnitella harrastusyhdistykseni markkinointia erääseen tapahtumaan. Huomasin että on todella vaikeaa löytää hyödyttävää jäsenneltyä tietoa markkinoinnista esim. googlettamalla tai kirjastosta. Länsimaissa on valtava joukko konsultteja , mainosmaakareita ja myyntikouluttajia joiden ansaintalogiikan kulmakivi on pihistää ja rajoittaa tämän tiedon saatavuutta.
Kuten sika-aiheesakin sanoin , pitäisi perusopetukseen kuulua mielikuvamarkkinoinnin suunnittelua ja lukutaitoa, jolloin kuluttajat osaisivat paremmin lukea markkinointia rivien välistä.
Yksi helppo tapa saada lisäarvoa markkinoinnilla on lisätä tuotteeseen mielikuva ominaisuudesta joka siitä puuttuu. Esim. automainoksissa ajetaan itsenäisenä , vapaana alfa-uroksena tyhjillä kaduilla tai suditellaan aavikolla, vaikka todellisuudessa istutaan peltikohdussa ruuhkassa. Kun mediaani kuluttaja huomaisi edes tälläiset vedätykset, olisi markkinoinnilla helppo tuoda esiin oikeasti paremmat tuotteet.
”Silloin voisi katella kunnolla tota hintaakin ja miettiä, kuinka monta vuotta on maksanut fyrkkaa “liikaa” halutessaan jotain “Fairyä”, vaikka esim Pirkka on samaa kamaa.”
Tämä on huono esimerkki: on silläkin merkitystä minkä näköinen pullo siinä tiskipöydällä nököttää. 😉
Uskon, että todellisiakin eroja voi olla ’periaatteessa samanlaisten’ lääkkeiden välillä. Itse olen hyvin mittavalla kokemuksella huomannut, että Zyrtec auttaa paremmin keväiseen heinänuhaan kuin moni kilpaileva valmiste vaikka periaatteessa vaikuttava aine ja sen pitoisuus on täysin sama. Aika vaikea uskoa lumevaikutteeksi sitä selkeästi todettavaa nuhaisuuden ja aivastelun vähenemistä.
”Tämä vastasi, on kansanedustajia, jotka sanovat, ettei Ibusal tehoa heidän päänsärkyynsä. Odotin tilaisuutta, milloin joku edustajista nousee pönttöön haukkuakseen lumelääkityksen tuen, mutta sitä ei koskaan tullut.”
Lumevaikutus on lääkkeissä monien tutkimusten mukaan erittäin merkittävä. Se, muuten, tarkoittaa, että ihmisellä on kyky ajatella itsensä terveemmäksi. Tai sairaammaksi.
Veikkaan, että lääketiede ottaa tämän asian vähitellen yhä enemmän huomioon.
Hyvää analyysia, mutta loppu kertoo suomalaisesta insinööriajattelusta. Miten niin tuotteeseen liitetyt mielikuvat ja muut ovat turhuutta? Ne ovat kulttuuria. Ne tekevät elämästä rikkaamman.
Toinen juttu sitten on, että 300 euron merkkifarkut ovat usein huomattavasti kauniimpia kuin 50 euron farkut. Niiden suunnittelemisesta on maksettu enemmän. Ne ovat persoonallisemman näköisiä ja niitä tulee vähemmän vastaan.
Ei nyt tuplahinnalla, mutta kyllä noihin aikoihin Alko myi jo samoja tuotteita eri pullossa hieman eri hinnalla. Käsittääkseni ainakin Koskenkorva ja Pöytäviina olivat identtisesti samaa kamaa mutta ensinimainittu maksoi muistaakseni 81 mk ja jälkimmäinen 78 mk. Teinivuosina kun tuli tarkkaan ynnäiltyä mistä irtoaisi edullisimmat kännit. =) Superpremium-luokan ulkopuolella muutenkaan vodkien välillä ei kovin suuria eroja ole jos vertaillaan saman alkoholipitoisuuden tuotteita.
Tämä on kyllä nyt hieman monimutkaisempi asia.
Väittäisin ettei ainakaan Suomen markkinoilla ole identtisesti samaa tuotetta moninkertaisella hintaerolla (ainakaan jos puhutaan alentamattomasta tukkuhinnasta, jälleenmyyjän päässä hintahaitari tietenkin voi revähtää aika isoksi vaatekaupan bisneslogiikan takia). Tästä pitää huolen jo tullin tuoteväärennösten vastainen valvonta. Jos nyt ohitetaan se, että 300 euron hintaluokassa farkuissa on kyllä jo oikeasti sellaisia erottelevia tekijöitä materiaalissa, mallissa ja/tai viimeistelyssä halvempiin nähden, jotka vähemmänkin muodin nyansseista perillä oleva pystyy havaitsemaan, ja otetaan realistisempi vertailupari eli vaikka 50 ja 150 euron farkut, siltikin niissä on väistämättä joitain muitakin eroja kuin pelkkä brändi. Kokonaan toinen stoori on tietenkin se, kuinka merkitseviä tai ainakaan konkreettisia nämä erot ovat. Kaikkein halvimmat farkut eivät yleensä ole kovin hyvin istuvia, mutta varmasti halvemmasta hintaluokasta löytyy myös hyvin istuvia ja kohtuullisen hyvin käyttöä kestäviä farkkuja. (Cheap Monday tulee hakematta mieleen, brändituote sekin vaikka halpis onkin.)
Kun vaatteissa kuitenkin kyse on suurimmaksi osaksi mielikuvista, en näe miksi sillä pitäisi olla suurtakaan merkitystä syntyykö se mielikuva jostain fyysisestä yksityiskohdasta, brändäyksestä vaiko vaikka tuotteen oletetusta eettisyydestä. Vaatteen omistaja saa sen käytöstä mielihyvää sen synnyttämien mielikuvien pohjalta, ei absoluuttisesti mitattavissa olevista asioista. (Jos nyt siis vaatteet täyttävät primäärifunktionsa kunnolla eivätkä esimerkiksi hajoa kohtuuttoman nopeasti suhteessa niiden oletettuun käyttöikään.)
Se mikä helposti jää huomaamatta, että myös ”konkreettisten” ominaisuuksien aiheuttama omistamisen mielihyvä useimmiten perustuu ihan samaan irrationaaliseen mekanismiin. On jostain syystä mukavaa omistaa auto, joka kulkee 250 km/h, vaikka sellaista nopeutta ei lainkuuliainen kansalainen pääse Suomessa käytännössä koskaan ajamaan.
Jos ei huomioida tapauksia, joissa mielikuva saa valitsemaan absoluuttisesti huonomman vaihtoehdon (jolloin voitaneen puhua ihan suoraan huijaamisesta) vaan kyse on olennaisilta objektiivisilta ominaisuuksiltaan identtisten tuotteiden välillä tehtävästä valinnasta, minun on vaikea nähdä mitään pahaa ”mielikuvamarkkinoinnissa”. Päin vastoin, parempi vain että kulutuksesta suurempi osa kohdistuu aineettomiin ominaisuuksiin kuin materiaan. (Tämä siis jos rajataan tarkastelu vaikka suomalaiseen keskiluokkaan, jolla pätäkkää on moninkertaisesti välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseen.)
Toki ongelmatapauksiakin voi keksiä. Esimerkki Buranasta on sikäli valaiseva, että se perustuu pikemminkin rajalliseen tietoon kuin aktiiviseen valintaan. Farkkuja voi helposti vertailla ostamattakin – suorastaan voi olla vaikea vertailematta jos niitä myydään samassa paikassa – mutta harva on kokeillut eri ibuprofeenivalmisteita ja tullut siihen tulokseen että Burana auttaa päänsärkyyn parhaiten. (Jos on, niin sitten kysehän on placebosta, jonka merkitystä hoidossa ei ole syytä vähätellä.) Ja jos ihmiset ostavat mielikuvasyistä autoja ylitehoisilla moottoreilla, tällä voi olla ikäviä ulkoisvaikutuksia esim. lisääntyneinä päästöinä. Mutta jos kyse on siitä, että varakas kuluttaja ostaa kahdesta ”objektiivisesti identtisestä” tuotteesta kalliimman ja kokee saavansa rahalleen vastinetta, niin mitä pahaa siinä on?
Monissa elintarvikepakkauksessa on nykyään salaperäisen näköinen soikio, jossa on kirjaimia ja numeroita yhdistettynä koodiksi. Näitä koodeja selvittämällä saa tiedon tuotteen valmistaneesta laitoksesta. Hyväksytyt laitokset löytää helposti internetistä ja aloittaa voi eviran sivuilta.
Tämän jälkeen voi sitten ihmetellä, miksi homejuusto pirkka-merkillä voi olla merkittävästi halvempaa kuin samalla koodilla oleva brändituote. En usko että pitkän valmistusajan tuotteita kuten juustoja varten valmistaja muuttaa reseptiään tai valmistusmetelmää. Kyseessä on todennäköisesti sama tuote eri pakkauksessa. Voi myös ihmetellä, miksi maito on samasta meijeristä paljon halvempaa liikkeen tuotemerkillä kuin tunnetutulla kotimaisella valioluokan brändillä. Tai kananpoika. Tai ihan mikä tahansa tuote. Tuskin liikkeen tuotemerkillä myynti tappiolla tapahtuu.
Moni väittää, että brändi on vain rahastuskeino, mutta kyllä esimerkiksi työkaluissa eurooppalaiset perinteiset valmistajat voittavat kiinalaiset kopiot 6-0. Kyse on kai enemmän laadun valvonnasta ja laadun ylläpidosta, koska samanlaiset koneethan noita kaluja valmistavat.
Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että on mitä vihreintä sekä ostaa että myydä kalliita brändejä.
Kyse on silloin mielikuvista, tunteista eli esimerkiksi hiilijalanjäljen suhteen erittäin vihreistä asioista.
Brändit rinnastuvat virtuaalimaailmaan: on varmasti suhteettoman hölmöä maksaa 50€ jostakin tietokonepelistä, mutta sen hiilijalanjälki ym. luonnonvaroja kuluttava lasku on paljon pienempi kuin esimerkiksi vaellusloma Lapissa.
Kun housut on kuitenkin silloin tällöin pakko ostaa, eikö ole vihreää ostaa mahdollisimman kalliit merkkifarkut: silloin maksaa lähinnä palveluista ja muusta luonnonvaroja kuluttamattomasta. Se on ikäänkuin vapaaehtoista elintason laskua: suostutaan maksamaan ”olemattomasta” eikä sen sijaan säästyneillä rahoilla osteta roinaa. ”Vähemmän roinaa, enemmän aikaa.”
Touko Mettinen
Touko Miettiselle:
Raha ei tietenkään katoa kansantaloudesta minnekään sillä, että minä ostan räikeästi ylihintaiset farkut. Se vähentää minun kulutusmahdollisuuksiani, mutta lisää jonkun toisen kulutusmahdollisuuksia. Mainonta ei myöskään ole mitenkään ekologisesti haitatonta. Siinä käytetään paljon sähköä ja paljon papepria.
Brändäys on paljon muutakin kuin pelkkien mielikuvien luomista. Kyse on oikeastaan siitä että tuotteeseen liittyvät viestit ovat kauttaaltaan koherentteja. Brändääminen on erinomaisen hyödyllistä koska se pakottaa ajattelemaan tuotetta ja siihen assosioitavia faktoja asiakkaan näkökulmasta, ts. miettimään mikä asiakkaalle on oikeastaan tärkeää sen sijaan että tuijotettaisiin pelkästään erilaisia suureita ja mittareita.
Brändätyn farkkumerkin keskeisin lisäarvo saattaakin olla mittatarkkuus. Brändätyn yksityisen lääkäriaseman idea voi olla keskeinen sijainti ja tarkoituksenmukaiset aukioloajat. Buranan idea voi olla käteen sopiva purkki. Eldorado-myslin maku vaihtelee, Alpenin ei.
Brändien ja differoinnin merkityksen väheksyminen sisältää ajatuksen siitä että tuotteilla olisi jokin ilmeinen yhteismitallinen joukko ominaisuuksia joiden rationaalisen vertailun lopputuloksena syntyy hankintapäätös. Tämä on vähän sukua sille nihilismille jonka lopputuloksena Alepan kylmätiskissä kanaa saa edustaa vain jokin natriumglutamaatilla kyllästetty hunajamarinoitu broisku kun se on ”ihan samaa tavaraa” kun ne vaihtoehdotkin.
Jotain kuivia taloustieteellisiä pointteja:
Jos on kaksi identtistä tuotetta (burana, ibusal), jotka myydään eri hintaan, jotkut asiakkaat saattavat ottaa korkeamman hinnan viestinä korkeammasta laadusta. Varakas henkilö saattaa haluta maksaa huomattavia summia pienestäkin laadun lisäyksestä. Esimerkkinä laatuun perustuvasta hintadifferoinnista voi ottaa, ns. muotituotteet ja niiden brändäyksen. Ostamalla kovan brändin tuotteen asiakas vähentää etsintäkulujaan saa effektiivisesti laadukkaamman palvelun.
Brändäyksessä ja mainonnassa on hyvät puolensa, mutta myös varjopuolensa. Mainonnasta pitäisi maksaa yleensä maksaa sen katselijalle (kuten esim MTV3 tekee), jotta hommassa olisi järkeä. Siinä voimallisesti vallataan ihmisen tietoisuus hänen halukkuuttaan kysymättä ja syövytetään sinne kaikenlaista roskaa. Pareto-parannus olisi, että mainontaa reguloitaisiin enemmämn. Kyseessä on vangin ongelma, jossa voitaisiin siirtyä yhteistyöhön firmojen kesken (kumpikaan ei mainosta)
En oikein ymmärtänyt tämän blogikommentin ideaa.
Minä en ainakaan kykene näkemään filosofisia, taloudellisia tai – aivan erityisesti – käytännöllisiä syitä/mahdollisuuksia, joilla kieltäisimme tuotetta X myyvää kertomasta, kuka sen on tehnyt (tai miten/missä). Vai onko tässä ”brändäämisessä” olennaisesti kyse jostain muusta, joka ei ole minulle auennut?
Tietenkin, jos kuluttajien (tai vaikka tilauksia tekevien poliitikkojen) tietämättömyys (väärä usko tuotteisiin ja niiden ominaisuuksiin) tai ”väärän leiman” printtaaminen tuotteisiin, on ongelma, niin eiköhän siihen sinänsä voida puuttua, johtuipa se brändeistä tai mistä ikinä.
Mutta mitä ne brändit sinänsä tähän kuuluvat?
Kari
Apteekkarien korkeat tulot johtuvat siitä, että Suomessa on apteekki”monopoli”, määräsääntely (ja lisäksi edes itsehoitolääkkeitä ei saa myydä kaupoissa).
Minkä tahansa alan yrittäjät yrittävät aina rajoittaa yrittäjien lukumäärää ja tuotantoa (koska se tuottaa valtavia tuloja), mutta tällaiset kartellit eivät juurikaan pidempiaikaisesti onnistu muuten kuin julkisen sääntelyn avulla. Ihmiskunnalle se on toki haitallista, mutta kun voitot ovat suuria, lobbarit tehtailevat uskomattoman hyvänkuuloisia argumentteja kartellin tueksi (”syrjäseuduilta katoaisivat apteekit”, ”Joskus ihminen tarvitsee asiantuntemusta” (no tarvitaanhan sitä joskus ruoankin suhteen) jne.
Yrittäjien valta, pitkäaikaisesti merkittävän haitalliset kartellit ja ylivoitot ovat lähes aina julkisen sääntelyn seurausta eli vapaan markkinatalouden puutetta.
Logo luo kannustimen tehdä laatua. Pari kertaa elämässäni olen ostanut tuntematonta merkkiä olevan mankan, ja se on ollut rahan ja ympäristön haaskausta: toinen hajosi herkästi, toisen logiikka tekee käytöstä hidasta ja hankalaa, jne.
Brändin ei-informatiivinen mainonta kannattaa yleensä vain, jos tuotteessa on laatua, koska jos tunnettu brändi on susi, sana leviää nopeasti. Tietysti vaikkapa kokis on osin elämys, palvelutuotantoa, ja vain osin vaate, joten brändimainonta on osa tuotantoa.
Miten olisi se todellinen REILUKAUPPA brändinä. Siinähän työn tekijälle on ainakin tarkoituksena taata parempi vastine tehdylle työlle. En tiedä miten todellisuudessa toimii tällä hetkellä mutta sehän lopulta tuossa halvalla tuottamisessa on kyse. Riistetään köyhiä että saadaan itse enemmän katetta.
Sen verran palaan vielä tähän Burana-esimerkkiin, että sen maininta oli jossakin vaiheessa aggressiivista ja lisäksi aika lailla kyseenalaista. Mainoksissa mm. vihjattiin, että Buranan syöminen lievittää stressiä (Mainoksessa oli hektinen häly ja teksti ”jännitä vasta illan matsia” tms.)
Ottaen huomioon, että on jonkin verran näyttöä että liika ibuprofeenin syöminen voi itseasiassa aiheuttaa päänsärkyjä, tällainen markkinointi on kyllä erittäin kyseenalaista. Siksi juuri lääkkeiden kohdalla markkinointiin tulisi suhtautua kriittisesti. Tässä on sellainen pointti, että koska ”brändäyksen” oleellinen osa on mielikuvien markkinointi, on aivan selvää että joidenkin tuotteiden kohdalla homma menee ns. överiksi ja aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä.
En nyt heti keksi lääkkeiden lisäksi toista esimerkkiä, jossa sääntelyä tässä suhteessa voisi perustella. Esimerkiksi farkkujen tms. merkkivaatteiden kohdalla ei minustani ole mitenkään mielekästä lähteä sääntelemään hintoja ja mielikuvia.
Huomauttaisin tässä kohtaa ”vihreän kuluttamisen” periaatteista sen, että jos ulkoisvaikutukset on hinnoiteltu oikein esimerkiksi päästökaupan tms. avulla, ei mikään kuluttaminen ole enempää tai vähempää ekologista kuin joku toinen.
Vielä yksi pointti, jota en yllä avannut, eikä kukaan siihen puuttunut: Lasten merkkitietoisuus. Ainakin minun nuoruudessani koulussa saattoi (tietyissä piireissä) joutua silmätikuksi jos jalassa oli väärän merkkiset housut. En väitä, että tätä(kään) ongelmaa voi ylhäältä ratkaista, koska statuskilpailua esintyy vääjäämättä aina. Mutta esimerkiksi koulu voi yrittää poistaa ongelmaa määräämällä koulupuvut, joten mitään valtion tms. interventiota ei tarvittaisi. Meillä Suomessa tähän ei ole kai juuri missään lähdetty.
Minä en ehdottanut mitään säätelyä brändeille. Lääkemainontaa laki säätelee, mutta tämän säätelyn perusteet ovat terveyspoliittisia.
Tavallaanhan tällainen antaa eväät helppoon elämään niille, jotka ostavat sen saman vaatteen ilman logoa viidellä kympillä, mutta on ikävää, että juuri huonon itsetunnon omaavia voidaan huiputtaa.
Brandit ovat identiteetin rakennuspalikoita siinä missä hiustyylit, musiikkimaku tai habitus. Ihmiset käyttävät ja tulkitsevat brandejä (ja näitä muita merkityksiä) resursseina identiteetin monimutkaisissarakentamisprosessissa, joilla he pyrkivät vastaamaan kysymyksiin kuten ”milainen on hyvä ’vanhempi'”, ”mitä tapahtuu kun aikuistun”, ”miten minun kuuluu ola juuri omassa viiteryhmässäni”.
Esimerkki: ihminen tekee uudenvuodenlupauksen ja päättää hankkiutua kuntoon. Hän ostaa Niken paidan. Nyt, jos ajattelee kun kansantaloustieteilijä niin totta kai tämä on typerää koska tarjoustalousta olisi saanut ”ihan yhtä hyvän” paidan treenaamista varten. Mutta jos ajattelee kuin kulutustutkija tai antropologi, niin ymmärtää, että hän osti sen paidan siksi, että hän tietää mikä Niken merkitys on kulttuurissamme. Niken avulla hän viestii sekä itselleen että muille päätöksestään hankkiutua kesäkuntoon, uudesta ”fitness-minästään”.
Jos hänellä ei olisi ollut varaa tuohon paitaan, niin hän olisi rakentanut identiteettiään jollain muulla tavalla, muuttanut esimerkiksi habitustaan vastaamaan enemmän sitä ideaa, mitä hän uskoo ja tietää ”fitness-minäänsä” liittyvän. Brandit ovat vain tässä kätevä kiertotie. Paremmin kulttuuria navigoivat pystyvät hyvin pienillä resursseilla, viestivät onnistuneesti ”fitness-minästään” ja muista identiteetin ominaisuuksistaan.
Sinusta tämä on huonoa itsetuntoa, jonkun toisen mielestä kulttuurimerkitysten navigointia.
Reseptilääkkeiden viitahintajärjestelmän lääkkeet eivät ole välttämättä identtisiä, koska eri lääkkeiden imeytymisajat poikkeavat toisistaan ja niiden vaikutus on eri potilailla erilainen. Mainittu saattaa koskea myös tietenkin kaikkia lääkkeitä.
Soininvaara (ilmeisen tietoisesti) jätti sanomatta, että kapitalismissa tuotteen hinnan määrää yksin markkinat, tuotankustannukset periaatteessa ei lainkaan.
Brändäys on tunnettuuden lisäämistä. Tästä on myös positiivisia seurauksia. Tunnetun toimittajan tuotteesta on helpompi tarkistaa, että valmistusketju on eettisesti hyväksyttävä.
Multibrändäyksessä tuottaja siis voi myydä ihan samaa tavaraa kahdella eri brändillä kahteen eri hintaan. Tuottaja tekee niin, koska se on tällä hetkellä edullisempaa, mutta se ei ole lupaus siitä, että tilanne ei muuttuisi. Halvemman brändin laatustandardi on alempi.
Valistunut kuluttaja voi löytää helmiä, jolloin siis halvempi brändi ylittää laatustandardinsa reilusti. Jos halvemman brändin volyymi nousee tarpeeksi, voi valmistaja perustaa sille oman tuotantolinjan ja alkaa käyttämään halpabrändissä huokeampia raaka-aineita tjsp.
Brändit ovat mahtava juttu. Itse en niistä maksa, mutta koska moni maksaa niin se lisää suhteellista vaurauttani. Lisäksi niistä ei ole mitään erityistä haittaa. Monille tulee vaikkapa kalleista vaatteista hyvä olo.
Laatuerot ovat tietysti eri asia kuin brändit. Niissä tuotteissa, joissa on merkittäviä laatueroja ja tuotteen laadun arviointi vaikeaa, brändi takaa laadun. Yleensä laatuerot ovat mitättömiä. Valmistustekniikat, materiaalit yms. kertovat myös usein riittävästi laadusta, jolloin brändiä ei tarvita.
En halua viedä keskustelua Esson baari-osastoon, mutta autonvalintakriteerit tarjoavat niin hyvän arkisosiologisen esimerkin ettei malta…
Jos ihmiset tosiaan ostaisivat autonsa aivan kuin ”kysyisivät tietokoneelta” niinkuin ennen vanhaan sanottiin, antamalla hintaluokan, painottamalla joitakin ominaisuuksia ja katsomalla minkä koslan ohjelma sylkee ulos.
Eri autoille syötetyt arvot olisi saatu vaikka vertailutesteistä, katsastustilastoista ym.
Niin merkkijakauma olisi luultavasti aika toisenlainen.
Ihmiset ostavat paitsi johonkin merkkiin liittyviä, katteettomiakin, laatu- ja ajo-ominaisuusmielikuvia, myös valmistusmaahan liittyviä fiiliksiä ja viestittävät persoonallisuuttaan.
Selkokielellä: perusinsinööri Miettinen ei voi ajaa ranskalaisella tai italialaisella, sisustusarkkitehti Maripaitala ei voi ajaa japanilaisella tai saksalaisella.
Huom sanoin Miettinen ja Maripaitala, älköön kukaan lihaa ja verta oleva inssi tai sis.at loukkaantuko. Monet parhaista ystävistäni ovat…:)
Eihän nykyisin huonoja autoja tehdäkään ja tällä palstalla ne ovat ikävä puheenaihe. Toivon etten päästänyt henkeä pullosta.
Samantapaiset motiivit ohjaavat ihmisiä myös pientalon tai kesämökin ulkoasun valinnassa. Miltähän monet alueet näyttäisivät ilman rakennusvalvontaa?
Jep, ihmiset saa tehdä omilla rahoillaan mitä laillista haluavat ja jos tuollainen parantaa heidän oloaan niin kaikin mokomin.
Täytyy sanoa että jotkut esimerkiksi lääke-, auto-, pesuaine- ja valmisvaatetehtaat ovat todella onnistuneet mielikuvien luomisessa ja tuotteidensa differentioinnissa niiden avulla.
Jopa saman valmistajan käytännössä lähes samaan tuotteseen liittyvissä, vähän eri pakkaus tai keulamerkki niin…
terv. nimimerkki ”Joskus nappisilmä-Ladalla autoliikkeeseen mennyt ja aivan samana miehenä sitikalla ulos tullut:/”
az:
Sitä on varmaan määritelmällisesti aika vaikea ihmisen itse uskoa, kun omat aivot vetävät nenästä. Varsinkin, jos pitää itseään melko erehtymättömänä.
Soininvaara:
”Raha ei tietenkään katoa kansantaloudesta minnekään sillä, että minä ostan räikeästi ylihintaiset farkut. Se vähentää minun kulutusmahdollisuuksiani, mutta lisää jonkun toisen kulutusmahdollisuuksia.”
Sanonpa uudestaan sen keskeisen pointin, että brändäys on aivotyötä ja aivotyötä tehdessään ihminen tuhoaa luontoa vähemmän todennäköisesti kuin puuhastellessaan konkreettisten asioiden parissa. Jos en väärin muista, tämä pointti oli oikein ajateltu eräässä kirjassa nimeltään Vauraus ja aika.
Jos tuo ei olisi totta, olisi tietysti turha havitella taloutta, jossa puuhastellaan immateriaalisten asioiden kanssa. Ohjelmoija voisi ryhtyä ikihonkien kaatelijaksi, koska ohjelmoijana hänen rahansa kuitenkin menisi muutaman mutkan kautta jollekulle toiselle, joka kaatelee ikihonkia.
Uskon ja toivon, että aivotyöyhteiskunnassa ikihonkametsurille ei riitä palkanmaksajia, koska heidän asiakkaansa ovat jo käyttäneet rahansa €300 farkkuihin, Pelastakaa sademetsät -projektiin tai johonkin muuhun ”sisältötuotantoon”.
Voin olla väärässäkin, mutta sinä tapauksessa haluaisin, että joku kertoo missä kohdin ja mitä toivoa ihmiskunnalla on, jos immateriaalitalouteen siirtyminenkään ei pelasta luontoa.
Vastausta odotellessa aion uskoa, että brändäys on pääasiassa hieno juttu ohjatessaan kulutusta aivotyötä suosivaan suuntaan — lukuun ottamatta joitakin poikkeuksia, kuten vaikkapa mainittua lasten ja muuten vajaakykyisten manipulointia.
Mainitsenpa vielä, että en usko kestävän kehityksen syntyvän pelkästään taloudellisia kannustimia ”siirtelemällä” vaikka se tärkeää onkin. Ihmisten pitää myös muuttaa arvojaan. Tähän työhän tarvittaisiin enemmän brändäyksen ammattilaisia. Nykyisellä synkän syyllistävällä amatöörilinjalle mennään pahasti metsään … tai aavikolle kai pikemmin.
Brändäys on aivotyötä joltain osin, mutta suurelta osin se on mainosten painamista paperille. En silti vastusta brändäystä, mutta toivoisin aivotyötä käytettävän enemmän tuotteiden todellisen laadun eikä kuvitteellisen laadun parantamiseen ja toivoisin, että omat lapseni esimerkiksi pysyisivät vapaina näistä ”on ostettava sitä merkkiä tai on ulkona porukoista”-riippuvuuksista.
On kyllä havaittu, että lääkeaine A imeytyy ja toimii, kun taas rinnakkaisversio B ei (plasmapitoisuudet määritetty). Se voi olla pienestä kiinni.
Osmo tuolla jo mainitsikin brandin luomisen ekologisista haitoista. Minusta kuitenkin suurempi haitta on koko median valjastaminen brandin luonnin välineeksi.
Brändäyshän on analyyttisloogisen mielikuvan korvaamista primitiivisillä tunteilla. Brandien rakentaminen syö tilaa ihmisten mielistä analyyttisen median mahdollisuuksilta. Postiluukkuunsa voi helposti laittaa viestin ”Ei mainoksia”, mutta muun median brandinluontioperaatioilta ei pysty välttymään.
Olen järkyttyneenä seurannut kuinka brändäys operaatioita ulotetaan aiemmin pyhinä pitämilleni alueille: ”Pääministeri Vanhanen laihdutti juomalla Höpöhöpö Zeroa”, oli toissa kesänä uutinen kaikkien valtalehtien sivuilla monena päivänä. Uskomaton kädenojennus brandien brandille, jollei siitä sitten maksettu kunnon korvausta.
Tämä ei varsinaisesti liity perinteiseen brändäykseen, mutta samaan aikaan ilmestyi neljä yht’aikaa pyörivää tv-sarjaa, joissa sankarina oli huumeita valmistava ja myyvä henkilö ja Helsingin huumepoliisi sai syytteet. Uskomatonta, mitä nykyään voi tehdä, kun koko mediaa ja siitä riippuvaa valtakoneistoa pidetään pelkkänä markkinoinnin temmellyskenttänä.
Vakavimmat mediaa tukkivat brandit ovat nykyään ”Terrorismin vastainen sota” ja ”Ilmastonmuutos”. Asiallista keskustelua näistä on turha käydä, nehän ovat brandeja ja niitä puolustetaan kuten brandeja tuossa yllä.
Mersun omistaja maksaa siitä, että omistaa Mersunimsen. Jos se on leuhkimista, niin siinähän leuhkii. Se on vapaaehtoista. Ruokapuolella sen sijaan ei voi puhua vapaaehtoisuudesta.
Kertokaa, mikä ero on Pirkka ja Rainbow-tuotteilla muihin verrattuna. Kolmas isomerkki on Findus.
Osmo:
Ja mistä muualta kuin karvahatusta tämä tulee? Minä väitän, että mainosten ja brändien suunnittelu on paljon isompi osa kansantaloutta kuin näiden mainosten painaminen paperille. (Tämäkin tulee karvahatusta, mutta ottaen huomioon miten vähän työvoimaa paperin valmistamiseen ja painamiseen käytetään ja toisaalta taas miten työvoimavaltaista mainoksien suunnittelu on, väitän tietysti olevani lähempänä totuutta.)
Miksi ihmeessä? Kai se on enemmänkin siitä kiinni kummasta on enemmän hyötyä. Miksi pitäisi viilata jonkun tuotteen laatua pikkutarkasti, jos asiakkaat kokevat enemmän arvoa siitä, että käyttää tämän saman ajan brändäämiseen?
Tarkoitatko, että toivot, että lapsesi eivät olisi tietoisia omasta statuksestaan (tämä varmaan vaati jonkinlaista kehityshäiriötä…), vai toivotko, että he tavoittelevat korkeampaa statusta jollain tehottomammilla tavoille vai mitä?
(Vai toivotko jopa, että ihmisillä ei olisi statusta? Miten silloin pariuduttaisiin jne.)
Jos tuotteesi oikeasti on hyvälaatuinen, miten viestit sen kuluttajalle muuten kuin brändäämällä? Ei kaikki kauppamiehet lähtökohtaisesti ole umpikieroja huijareita, hyvään brändiin liittyy myös lupaus jatkuvuudesta. Tuottajalle se tarkoittaa sitä, että asiakas on tyytyväinen ja tulee takaisin. Mitä pahaa on tyytyväisessä asiakkaassa?
Sitäpaitsi kyseessä on paljon muutakin kuin ’mainosten painaminen’. Ihan kaikki, mitä yritys tekee, on viesti. Vrt vaikka Kiesi-kohu.
Joka tapauksessa brändimarkkinoinnin kulut on pieni osuus tuotteen loppuhinnasta.
Tuo lasten merkkiriippuvuusjuttu on vahvasti sidoksissa siihen, miten hyvä on lapsen itsetunto.
Silti lapsille markkinointia toki on hyvä valvoa ja säädellä.
Itse pidän kyllä jonkin tason huijauksena hyvin kalliita vaatebrändejä, joiden tuotteiden laatu on oikeasti aika heikoissa kantimissa. Jos 300e maksavan merkkipaidan laatu on sama tai jopa heikompi kuin 30e maksavan paidan, jossain on jotain mätää. On selvää, että 300e paidan ostaessaan sijoittaa enimmän osan rahoistaan brändiin, mutta mielestäni tuotteen kuuluisi olla myös jossain määrin laadukkaampi kuin se halvempi versio.
Tämä erityisesti, jos ajatellaan niin, että on jopa ”oikein”, kun ihmiset ostavat aineetonta eli mielikuvia ja mielihyvää. Tällöinhän materiaalinen kulutus on pienempi, jos ostaa muutaman kalliin tuotteen kuin jos ostaa ison kasan halpoja. Jos kallis tuote kuitenkin kestää käytössä yhtä kauan kuin halpa tai pahimmillaan vähemmänkin, materiaalisesti sen kuormitus on yhtä iso.
Toisaalta kalliit vaatteet olisivat sikäli hyvä idea, että niistä varmaan huolehdittaisiin paremmin eikä heitettäisi niin hanakasti pois kuin esimerkiksi näitä trikoopaitoja, joita saa henkkamaukalta 5e/kpl. Ja kirpputorit ja Uffit ja varmaan kaatopaikatkin täyttyvät paidoista, joita ihmiset ovat pahimmillaan pitäneet vain kerran, jos sitäkään. Jos vaate olisi kalliimpi, ostostakin pitäisi hiukan harkita eikä vaatteesta luovuttaisi ihan heti.
”Sitä on varmaan määritelmällisesti aika vaikea ihmisen itse uskoa, kun omat aivot vetävät nenästä. Varsinkin, jos pitää itseään melko erehtymättömänä.”
Ero on ollut hyvin merkittävä, mutta olen huomannut sen aikaa myöten sattumalta kokemuksen kautta. Mitään a priori oletuksia ei ole ollut.
Nimim. catilina on muistaakseni aiemmissa keskusteluissa maininnut olevansa lääkäri (pahoittelut, jos muistan väärin?) hän viittaa siihen, että lääkkeiden imeytymisessä voisi olla eroja.
Ihmisen keho on niin monimutkainen, että ei tunnu mahdottomalta olettamukselta, että tuossa voisi olla jotain perää.
Ei kaiken tarvitse olla lumetta. Ja kaikesta huolimatta kannattaa käyttää niitä lääkkeitä, joiden on kokenut toimivan. Olivat syyt mitä tahansa.
Catilina, eroja voi olla, mutta mikä takaa, että kalliimpi on muka parempi? Lisäksi Buranan kohdalla ero ei edes teoriassa voi johtua lääkkeen ominaisuuksista, koska ne ovat samoja pillereitä eri paketissa.
Itse kuulun siihen porukkaan, joka kuvittelee olevansa mainosten ja brändäyksen yläpuolella. Silti en voisi kuvitellakaan ostavani esim. Audia tai Koffia.
Siksi juuri onkin mielenkiintoista, että olen itse päätynyt siihen, että kalliit merkkifarkut ovat ”vihreä tuote” – viittaan myös yllä nimimerkki Joulukinkun argumentteihin.
Länsimaissa ruuan ym. tuotanto on jo aivan riittävää, olisi kaikkein vihreintä, että puolet kansasta valmistaisi toiselle puoliskolle esim. avattaria ja toinen puoli taas kaupoissa myisi merkkifarkkuja ja cappuccinoa.
Ja vielä Tiedemiehelle. Sanoit:”Huomauttaisin tässä kohtaa “vihreän kuluttamisen” periaatteista sen, että jos ulkoisvaikutukset on hinnoiteltu oikein esimerkiksi päästökaupan tms. avulla, ei mikään kuluttaminen ole enempää tai vähempää ekologista kuin joku toinen.” Onko ulkoisvaikutukset hinnoiteltu oikein?
Touko Mettinen
Kuten olen jo tainnut sanoa, brändi on käsittääkseni asiakaslupaus, joka pitää. Jotta se pitäisi, on tehtävä paljon muutakin kuin mainostaminen. Jotta voi sanoa, että tule meidän marketiin ja olet tyytyväinen, pitää käyttää vuosia sellaiseen suunnitteluun, toteutukseen ja valvontaan, aivotyöhön, joka takaa, että asiakas todella on tyytyväinen.
Mitä tulee lapsiporukoihin, jotka valikoivat kaverinsa merkkifarkkujen perusteella, parempi olisi, jos omat lapseni onnistuisivat pysymään mahdollisimman kaukana sellaisista porukoista.
Mutta siitä siis piti kirjoittaa, että aivotyön kuluttamisen lisäksi ihmiskunnan pitää tulevaisuudessa lisätä muutakin kulutusta, siis ihan tätä perinteistä tavaran ostamista. Toivoa ei voi pelkästään pistää immateriaalisen kulutuksen lisääntymisen varaan. Kulutuksen pitää vain jatkossa kohdistua kestävää kehitystä edistäviin tuotteisiin. Yleensä kylläkin kestävää kehitystä edistävissä tuotteissa aivotyön osuus on myös merkittävä. Äärimmäisenä esimerkkinä voisi toimia vaikkapa fuusiovoimala, jossa rakennuskustannusten osuus lienee promilleluokkaa suhteessa suunnittelutyöhän.
”Brändäys on aivotyötä joltain osin, mutta suurelta osin se on mainosten painamista paperille.”
Ei, vaan erittäin pieneltä osin.
Mainonta ja brändäys eivät ole sama asia.
az:
Ei tietoisilla oletuksilla oo tässä mitään väliä.
Jos oot ottanu lääkkeitä ilman tietoa siitä kumpaa lääkettä oot saanu, niin vedän kommenttini takaisin.
Jos taas oot tiennyt kumpaa lääkettä vedät, niin sitten placebo-efektin ja oman tiedostamisen rajojen pohtimiseen kannattaa mielestäni käyttää enemmän aikaa.
Tämä on toki totta. Minä väitän vaan, että sinun on ihan mahdoton tietää omalta kohdaltasi mikä on lumetta ja mikä ei, jos olet itse tietoinen siitä kumpaa lääkettä käytät.
Ei brändäyksen vaikutusta voi sulkea pois aivoista tietoisesti.
Kuka teistä on tekemässä buranaa?
Onko ulkoisvaikutukset hinnoiteltu oikein?
Hate the game, not the playa.
Tästä keskustelusta, vaikka paljon asiaa sisältääkin, puuttuu mielestäni yksi merkittävä näkökulma.
Jos minulla on vaihtoehtona ostaa 50€ paita tai 300€ paita, ja valitsen kalliimman, niin minun on silloin myös tienattava 250€ enemmän rahaa pelkästään tätä yhtä paitaa varten. Mikä tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että minun on tehtävä enemmän työtunteja tai haettava paremmin palkattua työtä.
Jossain määrin kyseessä on tietysti myös priorisointi, eli jos haluan kalliimman paidan, niin tingin sitten jostain muusta, mutta tämä on vain osa totuutta. Käytännössä suuri osa ihmisistä ponnistelee (enemmän tai vähemmän omasta tahdostaan toki) epämiellyttävässä työssä ja/tai äärirajoillaan saadakseen rahaa haluamiensa brändituotteiden ostoon. En ole lukenut Osmon Vauraus ja aika -teosta, mutta ymmärtääkseni hän puuttuu tähän samaan problematiikkaan siinä.
Vaikka brändäys ja markkinointi liitetään tämän keskustelun tapaan yleensä pelkästään kuluttamiseen, niin äärimmäisen harva meistä on pelkkä kuluttaja olematta samalla myös esimerkiksi työntekijä tai yrittäjä. Ihmisen valinnoistahan tässä loppuviimeksi on kyse, mutta puhuttaessa siitä, mihin rahat kulutetaan, on keskusteluun syytä ottaa aina mukaan myös se mistä ne tienataan. Nämä molemmat vaikuttavat siihen millaisessa yhteiskunnassa me elämme.
Tyypillisen valtakunnallisen mainoskampanjan suunnittelun kustannukset ovat vain murto-osa kampanjan toteuttamisen kustannuksista, joten nopealla vilkaisulla Osmo on oikeassa tässä suhteessa. Mutta jos mennään pintaa syvemmälle, huomataan, että asia ei ole näin yksinkertainen. Jossain suoramainonnassa kyllä suurin osa kuluista tulee paperista, painamisesta ja jakelusta, mutta suurin osa suoramainonnasta on kaukana brändinrakennuksesta, lähimarketin halpaa kahvia ja pizzerian palveluita siellä lähinnä mainostetaan. Ulkomainonnassa mainosten tulostaminen ja levittäminen on vain pieni osa kokonaiskustannuksista, suurin osa tulee mainospinnan vuokrasta, jolla yleensä rahoitetaan joukkoliikennettä tai muita kunnallisia palveluita. Kallein mainonnan muoto on yleensä TV-mainonta, jossa aineellinen kulutus rajoittuu lähinnä mainosspotin kuvaamiseen, muut kustannukset syntyvät aineettomista arvoista.
Kuten myös tuli todettua, mainonta on vain osa brändinrakennusta. Pelkällä mainonnalla rakennettu brändi ilman mitään sisällöllisiä panostuksia ei kovin pitkälle kanna. Jos tuote ei lunasta mainonnalla ja muuten rakennettuja odotuksia, sen tulevaisuus markkinoilla ei ole kovin valoisa.
Isoilla brändeillä brändäykseen liittyvien ja muiden aineettomien asioiden parissa työskentelevien työntekijöiden osuus koko arvoketjun työllistämien ihmisten määrästä on melko pieni, joten tällaisissa tapauksissa brändistä maksettu lisähinta valuu lähinnä osakkeenomistajien ja pienen eliittiduunariryhmän taskuun. Mutta brändäys mahdollistaa myös pienten valmistajien kilpailemisen isojen kanssa: jos kilpailtaisiin vain hinnalla, isot tekijät olisivat skaalaetujen vuoksi ylivoimaisia. Pienillä valmistajilla aineettomien panostusten osuus liikevaihdosta on huomattavasti suurempi. Ääriesimerkkinä vaikka joku uniikkikappaleina vaatteita käsityönä itse ja yksin valmistava suunnittelija.
Mitä tulee lapsiin ja brändituotteisiin, niin taitaa olla jonkinsortin biologinen fakta, että lapset syrjivät toisiaan erilaisuuden vuoksi, siihen kyllä erottelevat keinot keksitään. Se, että nykyään syy on usein brändivaatteet kertoo enemmän siitä, mikä niiden asema yhteiskunnassa yleisemmin on. Ennen vanhaan syrjimiseen riitti silmälasit, puhetapa, ulkonäkö, sukulaisuussuhteet, koulumenestys… Itse en ainakaan lähtisi brändejä syrjinnästä syyttämään. Koulupuvun merkityskin on niin ja näin, ei vaikkapa Briteissä sen vähempää taida syrjintää esiintyä kuin Suomessa vaikka siellä koulupuvut onkin käytössä.
Osmo sanoi:
Johon Artturi:
Sadan miljoonan taalan kysymys kuuluu: tuottaako jonkin tuotteen ”imago” ihan oikeita ja todellisia hyötyjä ihmisille?
Nähdäkseni on kiistatonta, että kalliimman tuotteen ostajan elintaso kasvaa siitä, että tuotteella on kalliin ja laadukkaan tuotteen imago (muutenhan hän ei tuotteesta kalliimpaa hintaa maksaisi).
Mutta tällä on myös ilmeisiä ulkoisvaikutuksia, koska sitten niiden, jotka eivät ko. tuotetta voi ostaa (esim. pienemmistä tuloista johtuen) elintaso laskee.
Mutta onko kyseessä ns. ”nollasummapeli”, vai syntyykö kokonaisuudelle ihan todellisia hyötyjä?
Nyt siis puhun pelkästään siitä ”imagosta”, toki brändäyksellä voi olla muita etuja (kuten vaikkapa se, että kuluttajien valintatilanne helpottuu yms.)
Kari
Kari sanoi täsmällisemmin sen, mitä yritin itse ilmaista. Jos brändin hyvyys perustuu todelliseen laatuun, se tuottaa hyötyä ja toimii kuluttajansuojana. Jos brädillä on luotu vain eksklusiivinen imago, se on hyödytön, tai siis sen hyöty on korkeintaan nollasummapeliä. Jos tavoittelemme materiaalisesti tyydyttävää joutilaisuuden yhteiskuntaa, imagobrändääminen toimii väärään suuntaan.
On kahdenlaista brändäystä, joista tässä on ollut jo puhe. Toinen perustuu mielikuville (tuotteen, tavaran oman ominaisluonteensa mukaisesti), toinen faktoille (eikä alat edes harrasta suurempaa imagonluontikampanjaa). Kaksi esimerkkiä.
1.) Vaate-, muoti- ym. ala. Armani, Versace, Benetton, ym.. pelkkää pilkkimistä sen suhteen, kuinka paljon brändillä voi rahastaa (nykyään). Onko tässä jotain epäilyttävää? Jos tässä on jotain epäilyttävää, niin se on ihmisten tuloerot. Kaikilla, useimmilla, tähän ei vain ole varaa. (Tämän kaltainen rikkaiden rahastaminen on ehkä maailmalle hyväksi, siis jos nykyinen tulonjakojärjestelmä hyväksytään.) Muuten tässä on kyse osaksi myös aineettoman hyödykkeen kuluttamisesta, vähän kuin sinfoniaorkesterin konsertista tai kirjaston kirjasta (joista toki kaikista kustannuksia on). Mutta sinne päin.
2.) Työkalut. Toiset merkit vain kestävät, toiset eivät. Toisilla voi vääntää ruuveja kymmenen vuotta toisilla kymmenen ruuvia. Ei tarvitse mainostaa. Riittää kun tuntee pari rakennus- tai kirvesmiestä ym.
Ongelmia syntyy kun näistä lipsutaan. Kun syntyy köyhän miehen Armaneja tai vanhat laadut siirtävät tuotantonsa muualle. Ja kun kaikki uudet brändit tavoittelevat vastaavaa. Kun Armanin pukuihin on varaa liiaan vähillä, samoin kuin ammattilaisten työkaluihin, syntyy paljon keskinkertaista roskaa, köyhän ’miehen’ brändejä.
Mielikuvamainonnan määrä kasvaa, kulutus, kun kaikkien pitää olla jotain enemmän. Ja pitäähän sitä. Vaikka työttömänä. Koskee yllä kohtaa 1. Kohdassa 2. tuote on oikeasti hyvä. Tässä yhteydessä sana ’brändi’ kuulostaa pölyimurikauppiaan oventakaiselta hokemalta ’meidän tuote, meidän tuote’, eli ei sovi yhteyteen.
Kaikki muu brändäys sijoittuu tälle – imagon tai faktan – välille.
Pitääpä täsmentää vähän itseäänkin. Tottakai pidän mahdollisimman korkealaatuisia tuotteita vihreän ideologian mukaisina. Ne ovat niin hyviä, että ne kannattaa korjata (hienot merkkifarkut, polkupyörät, joilla ajetaan Nizzaan) ja ne sisältävät niin paljon brändin lisäarvoa, että kuluttaja on valmis vähentämään muuta kulutustaan – mikä tapahtuu automaattisesti siten, että tuote on pirun kallis.
Itselläni ei valitettavasti ole hinkua moneen brändiin, mutta oikeasti olen ylpeä esim. siitä, että minulla on yläkertaan oikeat suomalaisen timpurin korvakuulolta tekemät puuportaat eivätkä mitkään tehdasCADrimpulat.
Voi olla Osmo, että tämä on pahimmillaan nollasummapeliä – mutta eikö sekin ole parempi kuin se, että tuotetaan mahdollisimman paljon krääsää ja siitä maksetaan vain tuotantokustannukset + pieni kate tekijöille.
Nimittäin asia on kaiketi niin, että iso (suurin?) osa ”tuottavasta” työstä lienee tällä hetkellä pelkästään haitaksi maapallon kestokyvylle.
Kun ei ole vihreää diktatuuria, jossa voidaan päättää, mikä tuotanto on kannatettavaa ja mikä ei – ja jos oikein ymmärsin Tiedemiehen vastauksen, kaikkien myynnisssä olevien kulutustavaroiden ulkoisvaikutuksia ei ole hinnoiteltu oikein, niin eikö seuraavaksi paras jippo ole ohjata ihmiskunnan toimeliaisuus mahdollisimman aineettomaan toimintaan: avattaria, brändejä, hengenkohotusluentoja jne?
Se on nollasummapeliä – myönnän, mutta kun todennäköinen vaihtoehto on että ne tekevät lisää roinaa. Tai lisää ostoskeskuksia, joissa roinaa myydään. Tai lisää teitä ostoskeskuksiin.
Touko Mettinen
Ei ne rakennusmiehet ole niitä halvempia työkaluja käyttäneet. Toistavat vain sen kalliin työkalun heille myyneen myyntimiehen fraaseja:”ammattilaisten työkaluihin, syntyy paljon keskinkertaista roskaa, köyhän ‘miehen’ brändejä”.Loppu on kognitiivista dissonanssia.
Näyttää kokonaan unohtuneen, että vaikka brandi on lupaus laadusta, valmistaja sen laadun niihin tuotteisiin lataa. Todellisuudessa ne -jopa kymmeniä kertoja kalliimmat- työkalut valmistetaan usein samassa Kiinalaisessa tehtaassa ja jopa samalla linjalla niiden halvempien kanssa. Laatuerot ovat tällöin aivan marginaaliset, eikä hintaerolle ole järjellisiä perusteita. Brändiään vaalivat yritykset ovat aikanaan kouluttaneet kiinalaiset tuottamaan heidän brändiinsä laatua. Kiinalaiset eivät kuitenkaan ole unohtaneet näitä oppeja tehdessään kopiotuotetta halpamarkkinoille. Osaaminen kumuloituu sinne, missä jotain tehdään.
En toki väitä, että nämä halpatyökalut aina täysin vastaisivat esikuviaan, mutta marginaalisesta laatuerosta ei kannata maksaa moninkertaista hintaa, edes ikuisen takuun tapauksessa, sillä työkalun rikkouduttua työ keskeytyy. Parempi käyttää kahta halvempaa työkalua, jolloin työ ei keskeydy yhteen rikkoutumiseen.
Toki oli aika, jolloin suuriakin laatueroja oli ja nuo myyntimiesten puheet sisälsivät totuuden siemenen, mutta siitä on jo pari kymmentä vuotta aikaa.
Kari todellakin kirjoitti täsmällisemmin kuin Osmo:
Kari:
Osmo:
Ensinnäkin me ei olla millään Maslowin tarvehierarkian alimmalla tasolla. Ihmisen hyvinvoinnille ei ole kovin suurta merkitystä, että meidän materiaaliset tarpeet tyydytettäisiin nykyistä paremmin. Eli vaikka imagobrändääminen ei parannakkaan tuotteen materiaalisia ominaisuuksia se kasvattaa meidän tyydytystä tuotteen kuluttamisesta. En ymmärrä miksi meidän pitäisi fiksoitua materiaaliseen, henkisen hyvinvoinnin kustannuksella.
Kari pohtii olennaista kysymystä: onko imagobrändääminen nollasummapeliä vai ei. Osmo olettaa ilman mitään todisteita tai pohdintaa, että imagobrändääminen on nollasummapeliä.
Imagobrändääminen parantaa usein kokonaishyvinvointia. Imagobrändäämisen ei tarvitse perustua millekkään vaikeasti saavutettavuudelle. Coca-Cola on esimerkki brändistä jonka arvo tulee siitä, että kaikki maailman ihmiset juovat samaa juomaa (äärimmäisessä köyhyydessä olevat lukuun ottamatta…)
Sen lisäksi on virhe olettaa, että kaikki ihmiset kokevat brändin samalla tavalla. Tästä on esimerkkinä vaikka Audi. Tässäkin ketjussa on mainittu, että Audilla on niin huono brändi, että kirjoittaja ei voisi harkitakkaan Audin ostamista. Noh audimiehet ovat tästä varmasti juuri päin vastaista mieltä. Näin Audin brändi tuottaa arvoa joillekin viemättä sitä pois muilta.
Noin ylipäänsä vaikuttaa, että ne ihmiset jotka kokevat elämän statuskilpailuna kokevat myös brändit tämän kilpailun välineenä ja ne ihmiset, jotka ovat enemmän kiinnostuneita omasta absoluuttisesta hyvinvoinnistaan saavat hyötyä brändeistä, ilman että haittaavat muita.
Sadan miljoonan taalan kysymys kuuluu: tuottaako jonkin tuotteen “imago” ihan oikeita ja todellisia hyötyjä ihmisille?
Kuinka monta sellaista brändättyä ja kallista tuotetta löytyy markkinoilta, joille ei ole läheistä substituuttia, joka on merkittävästi halvempi? Vaateteollisuudesta on turha etsiä esimerkkejä, samoin kolajuomista, jne.
Imago tuottaa ”oikeita ja todellisia” hyötyjä ostajille. Minusta tässä tämä ”oikea ja todellinen hyöty” on vähän samanlainen kuin vaikka siinä, että ihminen käy hieronnassa tms. ja tuntee itsensä terveemmäksi, onko tämä ”oikeaa ja todellista hyötyä”, jos terveys ei tosiasiassa siitä mihinkään parane?
Tämä on tietenkin tavallaan markkinafundamentalistinen tautologisointi, mutta kuten yllä todettiin, statuskilpailuista ei päästä eroon avoimessa ja vapaassa yhteiskunnassa. Jotenkin intuitiivisella tasolla tuntuu siltä, että kalliit käsilaukut ja lenkkarit ovat kuitenkin aika harmiton tapa tähän, koska kaikilla kuitenkin on käytännössä varaa jonkinlaisiin käsilaukkuun ja kenkiin.
Markkinointi voidaan tässä mielessä ajatella palveluna, jossa ihmisille myydään hyvää mieltä. Lasku otetaan tuotteesta niiltä, jotka tuotteen ostavat.
Väitän että ostaessani vaimolle kalliin merkkilaukun joululahjaksi, minulle syntyy varsin konkreettista hyötyä. Kyllähän ne tavarat voisi säilyttää myös halpahallin alelaukussa, mutta voitte itse kokeilla, kuinka sellainen otetaan vastaan syntymäpäivä/hääpäivä/joululahjana.
Hitsi, tuo esittämäni kysymyshän, noin kommenttien luvun ja pohdinnan jälkeen, osoittautuikin paljon kimurantimmaksi ja fundamentimmaksi kuin mitä osasin pelätäkään.
Luulen, että tuo ”imago” tuottaa ihan konkreettisesti kyllä hyötyjä. Mutta. Pahasti epäilen, että nämä hyödyt eivät ole missään järkevässä suhteessa niihin käytettyyn rahaan nähden.
Tehokkuusajattelu ja markkinamekanismit nyt ainakin näyttävät kaatuvan mahdottomuuteensa tälle alueelle mentäessä. Kun tietyt tarpeet on täytetty, ihmisten onnellisuuden lisäämiseen ei tunnu enää rahan käytön suuntautumunen auttavan: millään rahalla ei saa onnellista lapsuutta, toimivaa parisuhteita tai ystävää. Tämä ei kuitenkaan estä yrittämästä!
Mutta sitten se kysymys kokonaisuuden edusta on vielä auki. Olennaista kai on se, että jos niitä rahoja (=työaikaa ja muita resursseja) ei käytettäisi brändeihin, niin jakautuvaisivatko ne jotenkin järkevämmin. Puunhalaajaporukalla tuntuu olevan käsitys, että silloin ne menisivät köyhien auttamiseen, maailman pelastamiseen tms. Minä en ole aivan niin toiveikas.
Tavallaan aihetta sivuten Kemppinen muuten sattui kirjoittamaan tänään hauskasti:
http://kemppinen.blogspot.com/2009/12/vaarat-nimet.html
Kyllä tuolla asioiden nimeämisellä (laajasti ottaen brändäämisellä) ihan todellisuudessa on suuri merkitys. Asiaa pohdittuani totesin, että kaikista itselleni merkityksellisistä ihmisistä olen aina käyttänyt eri nimitystä kuin muut, ja tämä tuottaa ihan todellisia hyötyjä minulle, mutta ei taatusti aiheuta haittaa kenellekään muulle.
Mutta täytynee tästä lähteä joulunviettoon. Matkalla voi vaikka pohtia, olisiko minun tai muiden hyvinvointi lisääntynyt, jos olisinkin käyttänyt lahjoihin puolet enemmän tai vähemmän rahaa – epäilen.
Hyvää joulua kaikille,
Kari
Jos maksaa 50 euron farkuista 300 euroa, niin kenelle menee 250 euroa. Ei se mene ainakaan sille hikipajan työntekijälle, joka Intiassa ne farkut tekee.
Jos summa menee jollekin rahapösölle, niin mitä hän sillä tekee. Ostaa kai mersun, huvijahdin, lomakeitaan tai jotain sinne päin. Näiden ylellisyyskohteiden tekemiseen on taas käytetty köyhän maan hikipajan työvoimaa.
Ja kaiken tämän kustansi tyyppi, joka oli valmis maksamaan merkkifarkuistaan 250 lisää hintaa.
Jos tässä ketjussa farkkujen ostaja, hikipajan työntekijä ja rahapösö saivat lisää onnellisuutta, niin brändy oli tehnyt tehtävänsä.
Eikö kysymys brändin ja imagon hyödyllisyydestä kuitenkin ole huonossa mielessä akateeminen sikäli, että kellään ei ole mahdollisuutta estää laatueroon perustumattoman brändin luontia? Siis vaikka todettaisiin, että tiettyjen brändien markkinointi vain lisää turhaa statuskilpailua eikä oikeasti hyödytä ketään, niin mitäpä sille voidaan? Vaikka olisi jokin asialle omistautunut kuluttajaliike, sillä pitäisi olla hyvä budjetti, jotta sanoma voisi mennä läpi.
Laadultaan tasaveroisten tuotteiden kilpaileva brändimarkkinointi on toki hölmöä hommaa. Kuluttaja hyötyy vain mielikuvissaan, ja hän maksaa myös markkinointikustannukset.
Toisaalta ei kannata aliarvioida sitä iloa, jonka kuluttaja saa ostaessaan parhaiten markkinoidun tuotteen. Monelle se on aito etu.
Suomessa tehtiin vuosia sitten merkittävä brändin vastainen teko, kun päätettiin, että Jaffa-nimistä limonadia saavat muutkin tehdä kuin tuotemerkin alunperin lanseerannut (Sinebrykoff?), koska Jaffasta oli tullut yleiskäsite appelsiinilimonadille.
Kolajuomien osalta tuo pitänee satunnaiskuluttajien kohdalla paikkansa, mutta itseni kaltaisille addikteille asia ei ole noin. =) Väitän maistavani sokkona helposti onko lasissa aitoa Coca-Colaa vai jotain muuta (yleensä Pepsiä). Useasti on käynyt niin että ravintolassa listalla lukee Coca-Cola, mutta pettymys on suuri kun lasissa paljastuukin olevan Pepsiä! Jopa eri maissa pullotettujen cokisten välillä on eroja. Hanatavarassa eroa ei juuri ole, mutta pullosta/tölkistä ero on aivan selvä.
En sano, ettei voisi olla olemassa cokiksen veroista kilpailevaa tuotettakin, mutta toistaiseksi ei ole Dr. Pepperiä lukuunottamatta tullut varteenotettavaa kilpailijaa vastaan vaikka eri juomia on tullut maistettua useampia kymmeniä! =)
Itse omistan yhden 300 euron farkut (tosin alennusmyynnistä 180 eurolla ostetut) ja ne on tehty Italiassa. Merkki on Evisu ja ainakin osa ko. merkin farkuista tehdään käsipelillä kangaspuilla kudotusta denimistä, en ole varma kuuluvatko omani siihen sarjaan, mutta ainakin niiden tekstuuri on erilainen kuin muissa omistamissani farkuissa ja myös kestävyys käytössä on ollut parempi kuin missään muissa. Vaikka ne eivät varmstikaan ole 6x paremmat kuin 50 euron farkut, niin myöskään ne eivät ole identtiset näiden kanssa, edes kustannusrakenteeltaan. Italiassa kangaspuilla tehty denim on kalliimpaa kuin Bangladeshissä koneella valmistettu jne. Hidehiko Yamane (Evisun omistaja ja tuomittu talousrikollinen) ei siis saa 250 euroa enemmän voittoa myytyä paria kohti kuin 50 euron farkkujen valmistajafirman pomo vaan muutkin arvoketjun lenkit vetävät omansa välistä.
Itse asiassa huomattavan suuri osa vaatteiden hinnasta syntyy jälleenmyyntiportaassa ja kaikkein kalleimmissa vaatteissa jälleenmyyjän kate on prosentuaalisestikin kaikkein suurin johtuen isommista riskeistä. 50 euron farkkuja myydään tasaisesti vuodesta toiseen 50 euron hintaan Citymarketissa, mutta 300 euron farkuista huomattava prosentti joudutaan myymään 40-80 % halvemmalla alennusmyynneissä mm. muodin sykleihin liittyvistä syistä. Tämä pitää huomioida alkuperäisissä katteissa. Jos 300 euron farkkujen menekki olisi yhtä tasaisen varmaa ja ennustettavaa kuin 50 euron halpistenkin, ne eivät enää maksaisikaan 300 euroa vaan ehkäpä 150-200 euroa vaikka koko muu arvoketju pysyisi ennallaan. Samasta syystä lukkosepän päivystyspalvelu on kalliimpaa kuin etukäteen tilattu: suurin osa potentiaalisista keikoista ”jää myymättä” mutta päivystysajaltakin pitäisi maksaa palkkaa. Niinpä ne asiakkaat jotka palvelua käyttävät, joutuvat maksamaan myös sen käyttämättömän ajan. Samaan tapaan kalliin vaatteen täyteen hintaan ostava maksaa alennustuotteiden menetetyt katteet.
Mielestäni nämä ”50€ farkut vs. 300€ farkut” ovat nyt vähän turhan yksinkertaistettuja esimerkkejä. Yleisesti ottaen noissa ”300€ farkuissa” on aika hemmetin paljon pidempi arvoketju aina tuotesuunnittelusta (trendiseurantoineen ja monine iteraatioineen) myyntiin (myymälätilat kallilla alueelle, asiantuntevat myyjät) ja myynninjälkeiseen toimintaan (pidempi takuu, palautusprosessi). 50€ farkut ovat muutenkin hyötyneet siitä, että ne ovat usein vain kopioineet 300€:n farkuilta toimivaksi todetut designit (tosin poikkeuksiakin on ja paljon, erityisesti muodissa), eli premium-brandit ovat usein ne, jotka ajavat kehitystä (muotia, teknologista kehitystä jne.) ja sitten halpamerkit tulevat ja vievät markkinatilaa ”alhaalta päin”. kai premium-brandeilel joku korvaus tästä kuuluu?
Laadultaan tasaveroisten tuotteiden kilpaileva brändimarkkinointi on toki hölmöä hommaa. Kuluttaja hyötyy vain mielikuvissaan, ja hän maksaa myös markkinointikustannukset.
Mielestäni kuluttaja hyötyy AINA nimenomaan mielikuvien tasolla, ihan sama mitkä tuotteen ominaisuudet on. Ajatus siitä, että olisi jonkinlainen ”absoluuttinen hyöty”, mitä kuluttaja saa on vähintäänkin ongelmallinen, melko positivistinen näkemys tuotteisiin. Laatua ei voi absoluuttisesti määritellä, koska laatu tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Siksi ei ole ”tasalaatuisia tuotteitakaan”, joita vertailla. Jotkut Tekniikan Maailman testit ovat kuitenkin yksittäisten ihmisten arvottamien mittareiden varassa. Osmolle laadukas takki voi olla sellainen, joka kestää ikuisesti. Toiselle se taas voi olla sellainen, jossa ei baarissa läikkynyt kalja näy tai se on helppo pestä.
Muutenkin tämä ylempänä esitetty ajatus että laatu = kestävyys on vähän ongelmallinen. Tuote voi olla LIIANKIN ”laadukas”. Yhdysvaltain autoteollisuus huomasi jo kauan sitten, että monet autojen osista olivat sellaisia, että ne olisivat kestäneet vuosikymmenien käyttöä mutta todellisuudessa ne päätyivät muun auton mukana romuttamolle kun autosta luovuttiin. Paljon raakamateriaalia ja työtä meni siis hukkaan. Sekin tiedetään että useiden laadukkaiden vaatteiden takana voi olla esimerkiksi raskaampia tuotantoprosesseja kuin ”vähemmän laadukkaiden”. Kaiken kestävät ja ns. ikuiset materiaalit ovat saattaneet vaatia hyvinkin energiaintensiiviset tuotantoprosessit, tai sellaiset vaateleikkaukset, joissa materiaalia lentää paljon hukkaan.
Osmo: ”Aito oikea Hartwallin Jaffa”
kari
Muistaakseni Jaffa on maantieteellinen nimi. Israelissa eräs entreprenööri sai kuin saikin valmistaa ja myydä ”Moshe Dayan”- partavettä. Hänen nimensä kun todella oli myös Moshe Dayan.
Jaffa juttu on mielenkiintoinen, yleensä ”trademark” lainsäädäntö menee globaalisti jotenkin noin, eli jos jostain tulee yleisnimi, vaikkapa nämä:
* aspirin, originally a trademark of Bayer AG
* escalator, originally a trademark of Otis Elevator Company[1]
* thermos, originally a trademark of Thermos GmbH
* yo-yo, originally a trademark of Duncan Yo-Yo Company
* zipper, originally a trademark of B.F. Goodrich[2]
Eli brändääjään pitää varoa että ei ole liian hyvä työssään tai brändin menettää.
Tämä on aika sama kuin monopoli lainsäädäntö, eli jos on busineksessä liian menestyvä, firma voidaan pilkota.
EUn erilainse kinkku,olut, juusto yms paikan nimi trademarkit ovat tässä mielenkiintoinen poikkeus.
Kiinassa tehtävien tuotteiden laatu perustuu toistaiseksi siihen, että tehtaille voidaan palkata asumaan 100 euron kuukausipalkalla kasapäin omia laaduntarkkailijoita, jotka tarkastavat kaikki tuotteet ennen kuin ne lähtevät maailmalle.
Eli kyllä se alhainen palkkataso on määräävä kilpailuetu kehitysmaille. Alhainen kustannus ohjaa tuotantoa sinne oli se tuote sitten brändattua tai ei. Ei brändit ole luoneet Kiinan kilpailukykyä, vaikka useimmat Kiinassa tehdyt tuotteet ovat brändituotteita.
Länsimaissa pitää laadunvarmistus tehdä vähän nykyaikaisemmilla systeemeillä.
Jori M., en tiedä mitä remmontteja olet tehnyt mutta kommenttisi…
”En toki väitä, että nämä halpatyökalut aina täysin vastaisivat esikuviaan, mutta marginaalisesta laatuerosta ei kannata maksaa moninkertaista hintaa, edes ikuisen takuun tapauksessa, sillä työkalun rikkouduttua työ keskeytyy. Parempi käyttää kahta halvempaa työkalua, jolloin työ ei keskeydy yhteen rikkoutumiseen.”
… on joko todellisuudelle vieras tai kokemuksen puutetta. Laatuero ei ole marginaalinen. Kaksi halpaa ristipääterää kestää akkuporalla kaksikymmentä ruuvia, no, pari päälle, mutta ei enempää. Yksi hyvä satoja. Kunnon päällä saa tehtyä taloremontin. Tässä asiassa kannattaa nimenomaan välttää mainioksia ja kysyä kokemukselta. Kaikkea ei vielä tehdä Kiinassa. (Sitä en tiedä onko kaikki Kiinassa tehty toisen luokan tavaraa. Ei ehkä enää kauan.)
Ihan oikeasti on olemassa vielä kunnon työkaluja, mutta ne myös maksavat. Laatu maksaa. Siitä kannata maksaa, jos aikoo oikeasti rakentaa tai vastaavaa. Jos aikoo laitaa pari ruuvia tai vastaavaa seinälle, halpakauppa ehkä riittää. Kalliiksi se silti tulee.
Halpakauppojen työkalut vievät työntekemisen ilon.
Laatu kunniaan!
Kaikki laatu ei maksa poskettomasti, mutta ne pitää vaan tuntea. Hyvä esimerkki oli Tsekki, jossa vuosikymmenien sosialismista huolimatta ei vaan kehdattu tehdä huonoa.
Japanilaisten riisikupeille ei enää naureta. Made in Japan on laadun tae, mutta tosin japanilaiset voisivat huomata, että ei siitä metallista enää niin hirveää pulaa ole.
Sellainen sanonta on olemassa, että köyhällä ei ole vara ostaa halpaa eli esim made in Robin Hood tai Honkong.
Brändaus on yksi kulutusyhteiskunnan moottoreista.
Brändäuksen avulla ihmiset saadaan haluamaan uusia tuotteita ja kuluttamaan. Shoppailusta tulee nautinnollisempaa. Monet saadaan shoppailemaan jopa yli varojensa.
Brändit helpottavat kuluttajia valinnoissaan, mutta toisaalta ne saattaavat johtaa kuluttajia harhaan.
Brändäyksen avulla luotu kulutuksen kasvu ajaa tätä maailmaa nyt kovaa vauhtia vaikeuksiin.
Pitäisikö brändähykselle sitten jotain tehdä?
Brändejä ei voi eikä kannata lopettaa. Mutta toisaalta kuluttajien ja ympäristön suojelua tarvitaan yhä enemmän kompensoimaan brändeihin liittyviä negatiivisia vaikutuksia.
OS kirjoitti 24.12.:”Suomessa tehtiin vuosia sitten merkittävä brändin vastainen teko, kun päätettiin, että Jaffa-nimistä limonadia saavat muutkin tehdä kuin tuotemerkin alunperin lanseerannut (Sinebrykoff?), koska Jaffasta oli tullut yleiskäsite appelsiinilimonadille.”
Seuraava tieto tai olettama perustuu isäni, kansantalosutieteen professorin kansa käytyyn keskusteluun joskus 60-luvulla. Hartwallin pyrki kai 50-luvulla ellei aiemminkin rekisteröimään Jaffan yksinomaan omaksi tuotemerkikseeen. Tähän ei suostuttu, koska Jaffa on maantieteellinen nimi,kaupunki Israelissa.
Tunnetuin maku on appelsiini, joka tuli markkinoille jo vuonna 1949[1].(Wikipedia)
Huomasin vain Jaffa-sivuilta, että kovasti life-styleä brändi yritää liittää itseensä. Siis sellaisille teiniikäisille (jollainen minäkin joskus olen ollut). Ihmien haluaa kuulua johonkin ryhmään – ja erottautua siten muista.
Me kutsumme mineraalivettä vissykis, smaoin Hartwallin tuotemerkin ja kaupunkin (Vichyn) mukaan.
On Evian-mineraalivedet, samoin Lac Lemanin (Geneven järven) rannalla sijaitsevan kylpyläkaupungin mukaan. Ehkä se on voitu suojata. Evianin sopimuskelle mutuen lopetettiin Algerian sota.
En oel varma, mutta asetoalsisyylihappoa voi Aspiriinina myydä vain Bayer. Muut käyttävät muite tuotemerkkejä. Tai puhuvat vain C-vitamiinista.
Catilina: ”Muistaakseni Jaffa on maantieteellinen nimi. Israelissa eräs entreprenööri sai kuin saikin valmistaa ja myydä “Moshe Dayan”- partavettä. Hänen nimensä kun todella oli myös Moshe Dayan.”
Luin saman uutisen lehdestä vuoden 1967 kuuden päivän sodan jälkeen. Moshe Dayan oli Israelin puolutustuministeri ja voitokkaan sodan sankari.
Toinen Moshe Dayan taisi olla parturi, mutta en voi millään samoa muistavani oikein.
Joo. Halpa tulee joskus tosi kalliiksi. Toisaalta esim. varsinkin autokorjaamoissa hinta ei ole aina laadun tae. Autokorjaajille kannattaa olla kohtelias, jos he ilmiselvästi ovat sen arvoisia.
Bayerin tuotemerkeistä Aspirin ja Heroin menettivät asemansa USAssa Versailles’n rauhansopimuksen myötä ja ne muuttuivat yleiseen käyttöön. Euroopassa nuo kai säilyivät ja Aspirinia Bayer ainakin puolustaa omanaan. Miksiköhän ei Heroinia?
Jaffa appelsiinijuoma (ei limonadi, joka on juoma, missä ei ole luontaisia valmistusaineita) lienee saanut nimensä Jaffa appelsiineista eikä kaupungista. Toki appelsiinien nimen taustalla on Jaffan kaupunki.
Brändäykseen kuuluu kai sekin, että aivan yksinkertainen asia eli ajovalon polttimon vaihto tehdää mahdottomaksi auton omistajalle tai sitten se maksaa älyttömästi. Yleensäkin huoltotoimet ovat kallistuneet aivan järjettömiksi.
Touko Mettinen esitti kiinnostavan väitteen: ”Länsimaissa ruuan ym. tuotanto on jo aivan riittävää, olisi kaikkein vihreintä, että puolet kansasta valmistaisi toiselle puoliskolle esim. avattaria ja toinen puoli taas kaupoissa myisi merkkifarkkuja ja cappuccinoa.”
Mutta miten korkealle tyypillisen länsimaan elintaso mahtaisi näin nousta, jos muuta kauppaa ei olisi? Eivät taitaisi rahat kauaa riittää merkkituotteisiin, tuskin avattariinkaan. Mielikuvakauppa ei todellakaan ole ratkaisu edes luonnon ylikuormittumisen ongelmaan.
Brändäys, kun siitä erotetaan käytön laatu/hinta kysymykset, on aito pyramidipeli, joka toimii vaurastumisen unelmalla. Brändillä ostetaan arvostusta ja kalliilla brändillä saa enemmän arvostusta kuin halvalla – siksihän se on kalliimpi. Kaikki brändeihin käytetty varallisuus kulkeutuu vähitellen huipulle luoden yhä rikkaampia brändien omistajia ja yhä kalliimpia brändejä, joilla vaurastuneet osoittavat vaurautensa. Mutta koska brändit liittyvät tavaroihin, bränditalous kasaa huipulle merkkikellojen ja vaatteiden lisäksi merkillisiä autoja, huvijahteja, ravintola-annoksia, lentokoneita, rakennuksia ja maa-alueita – ja mahdollisimman paljon, koska kaksikymmentä Hermes pukua nostattaa enemmän arvostusta kuin kaksi.
Tämäkään pyramidi ei pysyisi pystyssä ellei sen pohjalla olisi lukematon määrä köyhiä työläisiä, jotka näitä tuotteita valmistavat ilman että itse voivat niistä nauttia, ja keskellä olisi valtava joukko keskituloisia, joiden unelmana on siirtyä Opelista Audiin ja Hakunilasta Matinkylään ja Alkossa alahyllyltä ylemmille.
Brändipyramidin ongelma on sama kuin muidenkin pyramiditalouksien. Se edellyttää jatkuvaa kasvua ja se edellyttää Opelien ja Audien tuotannon kasvua ja se luonnon kuormituksen kasvua.
Jos nyt jotain asialle pitäisi tehdä, niin ainakin voitaisiin kysyä, mitä järkeä on brändinrakentajien verovapaudella, siis sillä, että yritykset voivat vähentää mm. mainontaan käyttämänsä varat verotuksessa.
”ja keskellä olisi valtava joukko keskituloisia, joiden unelmana on siirtyä Opelista Audiin”
Väitätkö että Audi ei ole esteettisesti hienompi kuin Opel?
Olette jättäneet brändäyksen yhden aspektin kokonaan käsittelemättä: samankaltaistuksen.
Siinä suosittu tuotenimi lastataan täyteen toisiinsa liittymättömiä huonompilaatuisia tuotteita, jotka tappavat alkuperäisen tuotteen idean. Näillä sitten valloitetaan kaupassa hyllytilaa ja huononnetaan ostajan valikoimaa. Lisäksi ostaja ei voi enää puhua tuotteesta yksinkertaisesti vaan joutuu hifistelemään, että edes tiedetään mistä puhutaan.
Tähän liittyy myös kausituotteiden käsite, jolla tapetaan asiakastyytyväisyys tekemällä katoavia tuotteita, joita ei enää ikinä myöhemmin mistään saa. Jää vain kaipaus ja viha valmistajaa kohtaan.
Oletteko karkkihyllyjä käyneet lähiaikoina katsomassa? Siellä ei ole enää muuta kuin brändejä. (Sisäänostajat ovat niin höynäytettäviä.)
En näkisi, että tämä ns. vendor lock-in -ilmiö olisi osa brändäystä. Luonnollisesti ilman brändejä ko. toiminta ei olisi mahdollista, mutta sen historia on paljon pitempi kuin nykyaikaisen määrätietoisen brändinrakennuksen. Esimerkiksi stillikameroissa eri valmistajien linssien ja runkojen yhdistäminen ei pääsääntöisesti onnistu, ja näin on ollut ainakin 30-luvulta asti. (Elokuvakameroissa näin ei ole vaan Panavisionia lukuunottamatta jokseenkin kaikki valmistajat käyttävät samanlaista kiinnitystä.)
Aika yksiulotteinen kuva. Ei kaikilla brändeillä ole tarkoitus viestiä statusta tai vaurautta. Suurin osa brändeistä on varsin proosallisia, pelkkiä lupauksia tasalaatuisesta tuotteesta kuten alkuperäisessä blogipostauksessa kirjoitettiin. Tuskin Coca-Cola, Pepsodent, Ariel, Reissumies, Taffel tai moni muu isolla rahalla rakennettu päivittäiskaupan brändi viestii ostajansa erityisestä vauraudesta vaikka ne voivatkin aavistuksen inhouse label -tuotteita kalliimpia ollakin. Myös selkeästi kommunikatiivisetkin brändit viestivät myös monimutkaisempia asioita kuin pelkkää statusta. Cheap Mondayn farkut maksavat suunnilleen saman verran kuin Seppälän halpisfarkut, mutta viestivät kuulumisesta tiettyyn yhteisöön (vaikka taitavat olla jo vähän passé… =D). Edullisempi Harley-Davidson ei sen kalliimpi kuin vaikkapa Kawasakin prätkä, mutta niillä ajavat aika erilaiset ihmiset. Jne.
”Väitätkö että Audi ei ole esteettisesti hienompi kuin Opel?”
Ulkonäkö on mielipide-ja makukysymys -Autoissa merkki liittyy enemmänkin siihen millaisen pippelinjatkeen kukin tarvitsee.
Luotettavuudessa ja muissakin ominaisuuksissa Toytota pärjää siinä kuin Audikin, mutta Audi on ns miesten miesten auto
Ei ainakaan vaatekaupassa brändi takaa laatua.
Jokainen tietää, että jos ostaa H&M, Seppälän tai jonkun muun halpisketjun vaatteita niin saa valmistautua siihen, että vaate kestää muutaman käyttökerran.
Toisalta, ei Suomi ostanut itämaista atomivoimalaa, kyllä tällaisessa korkean teknologian ostoksessa luotetaan edelleen länsimaiseen osaamiseen.
Ei se brändi mitään takaa vaan osaaminen sen takana
Brändi on enemmänkin sitä, että tuote tunnetaan ympäri maailman ja se mielletään joksikin.Jos amerikkalinen menee Kiinaan niin hän voi mennä tuttuun Mäkkäriin syömään.
Nuo arvon mitat eli pippelinjatkeet ovat sitten oma lukunsa, ne ovat tietyissä pienissä piireissä tärkeitä. Helsingissä näitä piirejä löytyy enemmänkin
Tämä säie taitaa olla hiipumassa – ja ehkä hyvä niin. Kun kärjistyksillä saa aikaan vain kärjistyneitä asetelmia.
Olisin halunnut pohtia sitä, mikä on ratkaisumme siihen, että kun kaikki aineelliset ja henkisetkin tarpeemme tulevat tyydytetyiksi yhä pienemmällä työntekijämäärällä, osa väestöstä jää ikäänkuin tyhjän päälle. Kansalaispalkka olisi hyvä, mutta tuntuu mahdottomalta. Siksi arvelin (ja perkele vieköön, arvelen edelleenkin) että paras, mitä voimme tähän väliin tarjota, on mielkuvien kauppaaminen. Niistä kun ihmiset ovat valmiita maksamaankin – päinvastoin kuin esim. kansalaispalkasta.
Jos nyt ihan oikeaa ja kärjistämätöntä visiota joku multa välttämättä tivaisi, niin esimerkiksi sitä, että käsin tehty, sinulle suunniteltu ja läheltä ostettu on korkeata laatua ja brändeistä paras. Siihen viittasin pari repliikkiä siten omilla portaillani. Se nyt lienee kiistatta myös vihreää – vaikka on myös elitististä.
Touko Mettinen
Brändäämiseen liittyy oleellisena tekijänä salailu. Eli tuotanto-olosuhteita kehitysmaissa ei puhuta ja lapsi-orja-vankityövoiman käyttö salataan.Samoin tuki paikallisille dikdaattoreille, korruption ylläpito kehitysmaassa.
Sama salaaminen jatkuu länsimaissakin: Työntekijän sananvapautta rajataan mahdollisimman vähäiseksi ja työntekijän kyttäämistä maksimoidaan Lex Nokian kaltaisilla laeilla.
Brändiin liittyvät negatiiviset asiakaskokemukset kuitataan asiakkaan kanssa tehdyillä sopimuksilla eli maksetan pieni korvaus ja vastineeksi asiakkaalla on vaitiolovelvollisuus joka on taattu suurella sopimussakolla.
Toimittajat ja viestimet lahjotaan hiljaisiksi tarjoamalla kestitystä , rahaa, hyviä tiedottajan työpaikkoja, hyviä uutisia, uhkaamalla mainostulojen menetyksellä, ostamalla ohjelmia etc
Brändääminen on enne kaikkea salailua
Jori Montonen:
”Brändiään vaalivat yritykset ovat aikanaan kouluttaneet kiinalaiset tuottamaan heidän brändiinsä laatua. Kiinalaiset eivät kuitenkaan ole unohtaneet näitä oppeja tehdessään kopiotuotetta halpamarkkinoille…. En toki väitä, että nämä halpatyökalut aina täysin vastaisivat esikuviaan, mutta marginaalisesta laatuerosta ei kannata maksaa moninkertaista hintaa, edes ikuisen takuun tapauksessa, sillä työkalun rikkouduttua työ keskeytyy.”
Asia on mielestäni päinvastoin, nimenomaan työkaluissa laatutuotteen ja kopion ero voi olla huikea. Hyvällä työkalulla työ sujuu hetkessä ja jälki on siistiä, huonolla nyrhäät moninkertaisen ajan.
Kopiotuote voi näyttää ihan samalta kuin alkuperäinen, joten eroa kaupassa ei helposti huomaa. Käytössä sitten erot tulevat ilmi. Kopiotyökalun muovi on huonolaatuista, kädensijan ote ei pidä vaan luistaa. Metalli on pehmeää, terät tylsiä jne.
Aivan erityisesti työkalujen osalta vanha sanonta, köyhän ei kannata ostaa halpaa, on voimissaan.
Kiinassa tehty pistorasia voi näyttää ihan samalta kuin länsimainen, hinta on viidesosa esikuvastaan. Siinä on kuitenkin saatettu käyttää halvempaa, palovaarallista muovilaatua. Kuluttaja huomaa eron siinä vaiheessa kun käry nousee.
Useiden mielikuva brändäämisestä tuntuu olevan, että ostetaan Kiinasta laatikko tavaraa ja lyödään siihen oma merkki päälle. Tällöin kuitenkaan ei puhuta brändäämisestä siten kun kauppamiehet asian ymmärtävät, vaan ennemmin lumemyynnistä.
Oppikirjan mukainen brändäys tarkoittaa sitä, että brändiin liittyvät arvot otetaan mukaan jo tuotteen suunnitteluvaiheessa. Monet tuotekehittelijän tai tuotannon ehdottamat yksinkertaistukset tai laadulliset oikaisut hylätään, koska ne sotivat brändin arvoja vastaan. Been there done that.
Minusta on helkkarin kiva vanhalla Opelilla vittuilla itsevarmoille audeille 🙂
Mulla on tuo Cossun kansi ja nokat…
http://www.migweb.co.uk/forums/off-topic-discussions/38063-just-what-hell-kaddett-gsi-superboss.html
”Asia on mielestäni päinvastoin, nimenomaan työkaluissa laatutuotteen ja kopion ero voi olla huikea. Hyvällä työkalulla työ sujuu hetkessä ja jälki on siistiä, huonolla nyrhäät moninkertaisen ajan.”
Heh, Boschin porakone maksaa Kiina tehtaalla 10 euroa ja Suomessa kaupassa 100 euroa. Suurin osa kuluista on brändäystä ja jälleenmyyntiä.
Samaa tuotetta voi myydä 50 eurolla ilman brändikuluja
Touko Mettinen:
Tehtävänasettelusi on todella tärkeä ja siihen olisi löydettävä ratkaisu, joka toimii saman suuntaisesti kuin kansalaispalkkakin, siis talouden kilpailupainetta pienentäen ja rikkaiden ja köyhien välistä kuilua kaventaen.
Mielikuvakauppa toimii kuitenkin aivan päinvastaiseen suuntaan. Kun mielikuville annetaan arvo, arvokkaammat mielikuvat ja niiden tuottajat ja myyjät voittavat vähempiarvoisten mielikuvien myyjät. Mielikuvakauppa muodostaa hierarkioita ja se kasvattaa väistämättä tuloeroja ja sysää menestymättömät luusereiksi. Ja tässä arvoasteikossa luuserit ansaitsevatkin luuseriutensa eikä heitä sovi ainakaan kansalaispalkalla paapoa.
Käytöltään samanarvoisten tuotteiden, esimerkiksi Pirkka-colan ja Coca-colan kilvan voittaa se, jonka tuotteeseen liitetty mielikuva on arvokkaampi. Siksi Cokiksen tuottajat rikastuvat enemmän kuin Pirkkiksen. Mutta eivät mielikuvalla rikastuneet tue ostoillaan niinkään K-kauppaa eivätkä Säästöpörssiä vaan merkkiliikkeitä, eivätkä he sijoita ylijäämäänsä paikallisiin Osuuspankkeihin vaan suuriin merkkipankkeihin tai exclusiivisiin supermerkkipankkeihin kuten Madoffin puljuun. Eivätkä maailman blankfeinien ja madoffien luomat mielikuvat olisi niin arvokkaita ja rahaa puoleensa vetäviä, elleivät he pitäisi ranteissaan Patek-Philippejä, ajaisi Bentleyillä ja pukeutuisi Armaneihin.
Mutta jos todella olet kiinnostunut siitä, miten rikkaiden ja köyhien välistä kuilua voisi kaventaa, niin tutustu laajemmin kirjoituksiini. Vähäisestä merkkiarvostaan huolimatta niissä on paljon asiaa.
”Heh, Boschin porakone maksaa Kiina tehtaalla 10 euroa ja Suomessa kaupassa 100 euroa. Suurin osa kuluista on brändäystä ja jälleenmyyntiä.
Samaa tuotetta voi myydä 50 eurolla ilman brändikuluja”
Mistä ihmeen hatusta nämä hinnat tempaisit? Sitäpaitsi kauppa ei vastaa Boschin brändistä.
Jos se Bosch maksaa kaupassa 100 euroa, on sen veroton hinta n. 80 e. Kaupan kate on noin 50%, keskusliikkeen noin 20 %. Joten Bosch saa siitä porasta enää vähän yli 30 e kun se myy sen keskusliikkeelle. Boschille jää lisäksi kuljetus Kiinasta keskusvarastojen kautta Suomeen, tullit ja muut maksut, takuuhävikkien ja reklamaatioiden hoito, kaupan palautukset ym. Katettakin pitäisi tehdä. Niin ja sitten on tämä inhotus, markkinointi. Paljonko sille jää?
Yrityksessä josta itse saan leipäni (ja joka hyvinkin on verrattavissa Boschiin) markkinointibudjetti on noin prosentti liikevaihdosta.
Liian vanha
”Heh, Boschin porakone maksaa Kiina tehtaalla 10 euroa ja Suomessa kaupassa 100 euroa. Suurin osa kuluista on brändäystä ja jälleenmyyntiä.”
No se on ihan yks hailee mikä sen Boschin saa kestämään, onko se tarra poran kyljessä vai kenties markkinamiesten hienot mainokset, mutta lattuero vinkutuotteiden ja todellisten tuotteiden välillä on etenkin noissa sähköllä toimivissa härpäkkeissä melko suuri.
Kyllähän Biltemastakin saa hyviä tuotteita jos osaa ostaa, mutta kyllä sieltä löytyy _aivan_ _täysiä_ susikappaleita, sellaisia, jollaista ei taatusti löydy Boschin tai Bahcon kataloogeista. Itse olen ainakin törmännyt aivan ruuvarinteriin joilla sai 10 ruuvia pohjaan, kierteityssarjaan, jossa kierteytin hajosi ekaa kierrettä tehtäessä. Yksi hyvä tapa nostaa verenpainetta on ostaa kaikkein halvimpia ja samalla pehmeimpiä mahdollisia uraruuveja, jonka jälkeen onkin kivaa kun akkuporakone veteäsee niiden ristiurat taivaan tuuliin.
Sylvesterin kommentti on täysin allekirjoitettavissa.
Mitä oli ennen kuin oli brändäystä? Isäni oli harrastepuuseppä ym. (koulutusta siihen myös, ammatti toinen), rakensi taloja, veneitä, huonekaluja, ym. Meillä oli kotona (about 60-, 70-, 80-luvuilla) aina ne samat, muutama ruuvimeisseli, esimerkiksi, koskaan ei oikeastaan tarvinnut hankkia uusia, puhutaan kymmenistä vuosista ja lukemattomista ruuveista. Sama pätee useimpiin muihinkin yksinkertaisiin työkaluihin, vasaraan, talttoihin, ym. ym – ja ruuveihin. Ei niillä työkaluilla mitään merkkiä ollut, tai ne merkit olivat ajat sitten jo häipyneet. Ei tarvittu brändiä, tuote vaan kesti. Eikö enää osata tehdä yhtä vahvaa ’rautaa’? Sitä en usko. Bilteman (ym.) ruuvarisarjat ovat useimmiten roskaa, vasaroista vääntyvät varret kun ottaa irti pari kolmetuumaista.
Viimeksi tänään ruuvasin yhtä verhotangon mukana tullutta ruuvia. Kun se oli melkein sisällä rupesi kanta antamaan periksi ihan tavalliseen puuhun. Kun otin järeämmän ruuvarin, kanta irtosi lopullisesti. Sen jämän poisottamisessa ja kunnon ruuvien laittamisessa vierähti useampi tovi. Ja paljon rahaa, jos puhuttaisiin ammattipuusepän tuntipalkasta vaikka, vaikkapa vain puolesta tunnista.
Oikeastaan pohdintani on se, miksi useimmat tuotteet (kokemuksesta puhun nyt työkaluista, muitakin tuotteita on) kestivät pitkään (ainakin 70-luvulla vielä) ilman brändäystä, kun tuntuu, että nyt edes brändäyksellä ei päästä samaan? Ovatko sen ajan raudat ja metallit nykyään niin kalliita?
”No se on ihan yks hailee mikä sen Boschin saa kestämään, onko se tarra poran kyljessä vai kenties markkinamiesten hienot mainokset, mutta lattuero vinkutuotteiden ja todellisten tuotteiden välillä on etenkin noissa sähköllä toimivissa härpäkkeissä melko suuri.”
No idässä nuo aidot ja kopiot tulevat samalta linjalta, joten eroja ei ole . Olen asunut noissa maissa puolikymmentä vuotta ja kopiointitavat tulivat tutuksi.
Ei länsimaalaisella ole mahdollista kontrolloida paikallisa tuotantoprosesseja, kun silmä välttää niin alkaa vilppi.
Sitten ovat erikseen nuo halpistuotteet, niissä ei pyritäkään laatuun
”Boschille jää lisäksi kuljetus Kiinasta keskusvarastojen kautta Suomeen, tullit ja muut maksut, takuuhävikkien ja reklamaatioiden hoito, kaupan palautukset ym. Katettakin pitäisi tehdä. Niin ja sitten on tämä inhotus, markkinointi. Paljonko sille jää?”
Kun sarjat ovat suuria niin ei sitä paljon per kaappale jääkään, mutta siitä huolimatta noista pikku summista kertyy suuria voittoja.
Kun vain määrä on tarpeeksi suuri
”Kun sarjat ovat suuria niin ei sitä paljon per kaappale jääkään, mutta siitä huolimatta noista pikku summista kertyy suuria voittoja.”
Voittojen tekeminen lienee sallittua? Jos joku porakauppias vuolee kultaa tuomalla tavaraa Kiinasta, niin siitä vaan tekemään sama perässä. (Kun nyt Bosch mainittiin, niin on hyvä huomata että Asiakastiedon julkisen rekkarin mukaan Robert Bosch Oy:n liikevoitto-% vaihtelee 3:sta 5:een, mikä todellakaan ei viittaa kullanvuolentaan).
Olennaista tässä keskustelussa ymmärtääkseni on, mikä on markkinoinnin (mihin siis brändäys kuuluu) osuus kaupasta ostetun tuotteen hinnasta. Ja väitteet, että ilman brändejä tavara maksaisi puolet, ovat ihan tuulesta temmattuja.
Esimerkiksi Sonera on volyymiltään Suomen suurin mainostaja, ja ne penteleet vielä harjoittavat brändäystäkin. Markkinointikulut on luokkaa 5 % liikevaihdosta (suuruusluokka on tämä, tarkan luvun näkee vuosikertomuksesta). Jos nyt siis Sonera lopettaa kaiken brändäyksen ja siirtää säästyneet eurot suoraan kuluttajahintoihin, ei puhelujen hinta silti juurikaan muutu.
Hinnan määrää ainoastaan kysynnän ja tarjonnan laki. Ei brändääjä pysty myymään kakkaa kultana. Se saattaa onnistua kerran, mutta jatkossa sitten asiakas vie euronsa toisaalle.
Jos väitetään, että brändääjä vie kuluttajaa kuin pässiä narussa, niin pahasti aliarvioidaan ihmisten arviointikykyä.
”Esimerkiksi Sonera on volyymiltään Suomen suurin mainostaja, ja ne penteleet vielä harjoittavat brändäystäkin. Markkinointikulut on luokkaa 5 % liikevaihdosta (suuruusluokka on tämä, tarkan luvun näkee vuosikertomuksesta). Jos nyt siis Sonera lopettaa kaiken brändäyksen ja siirtää säästyneet ”
Brändäys ei ole ainoastaan markkinointikuluja.
Sonerakin rakentaa brändiä muillkain keinoin.
Soneran verkko on aivan standardiverkko jollainen on jokaisella kilpailijallakin.
Erilaisuus eli brändi rakennetaan erilaistamalla tuota standardia eli lähinnä laskutus- ja asiakastietojen erilaisuudella ja niiden tuottamilla lisäpalveluilla esim erilaiset osastokohtaiset laskutukset erilaiset laskutusvariaatiot,lisätuotteet etc.
Vilkaisepa esim Soneran tietojärjestelmäkuluja niin alkaa selvitä , missä Jallu luuraa
”Ja väitteet, että ilman brändejä tavara maksaisi puolet, ovat ihan tuulesta temmattuja.”
Ollila ja Kallasvuo ovet kertoneet, että kännykkä maksaa tehtaalla 5 euroa ja kaupassa se maksaa kaupassa keskimäärin 40 euroa, Suomessa 100.
Paljon jää väliin jakelupotaille ?
Liian vanha
”No idässä nuo aidot ja kopiot tulevat samalta linjalta, joten eroja ei ole ”
Mitä väliä sillä on, jos asiakas ei pysty 10 vinkuintialaisen halpapaskakopion joukosta tunnistamaan sitä yhtä ”aitoa kopiota”, joka on 1:1 Boschin kanssa kestävyyttä myöten?
Osta onneton iskuporakone huonoilla terillä niin saat tosiaan painaa sitä kiviseinään, hyvä kone taas uppoaa kuin itsestään. Ei sille mahda mitään, niin se vain on.
PS. entisaikoina esimerkiksi autot olivat huomattavasti heikompia kuin nykyään. Esimerkiksi isäni ostamasta uudesta autosta katkesi 70-luvulla kampiakseli ensimmäisellä pitkällä reissulla! Öljynvaihtovälitkin olivat jotain luokkaa 5000 km kun nykyään ne ovat 20 000 km, tämä tosin menee enemmän öljyjen kuin autojen kehittymisen piikkiin.
”Ollila ja Kallasvuo ovet kertoneet, että kännykkä maksaa tehtaalla 5 euroa ja kaupassa se maksaa kaupassa keskimäärin 40 euroa, Suomessa 100. Paljon jää väliin jakelupotaille ?”
Siis jos ostan 100000 kännykkää tai akkuporaa, voin hakea ne itse Kiinasta halvalla. Jos ostan vain yhden kännykän ja haluan ostaa sen Suomesta, hinta on jotain muuta. Mitä tekemistä tällä asialla on brändäyksen kanssa?
Liian vanha: ”Ollila ja Kallasvuo ovet kertoneet, että kännykkä maksaa tehtaalla 5 euroa ja kaupassa se maksaa kaupassa keskimäärin 40 euroa, Suomessa 100.
Paljon jää väliin jakelupotaille ?”
Olisihan tuo sangen mukavaa jos myös tuotekehityksestä palkittaisiin jotenkin. Kopiovalmistajilla kun on sikäli helppoa, että tuotekehitysriskejä (alasta riippuen jopa 95 % uusien tuotteiden lanseerauksista tuottaa enintään omansa pois) ei tarvitse kattaa katteissa.
Kalevi tuossa ylempänä totesikin jo, että tähän kirjoittavilla tuntuu olevan vähän erikoinen kuva brändäyksestä. En osaa sanoa mikä on tilanne ollut 20 vuotta sitten, mutta nykyään siihen liittyy kyllä aika lailla muutakin kuin pelkän logon liimaaminen. Brändäys alkaa jo suunnittelun alkuvaiheissa, ja varsin paljon rahaa saa palamaan esimerkiksi tuotteiden käytettävyyden parantamisessa.
terveisin tuotekehitystä ammatikseen tekevä.
Mitä käyttöäarvoa tarkoitat?
Maussa nimittäin on colajuomien välillä eroa. Minusta se on aika merkittävä arvoa määrittävä tekijä tuotteessa, jota ostetaan maun takia. Toki on myös imagoeroja niitä ihmisiä varten, joita makuerot eivät kiinnosta.
entisaikoina esimerkiksi autot olivat huomattavasti heikompia kuin nykyään.
Etuna oli kuitenkin korjattavuus, ja se oli mahdollista missä tahansa pajassa.
Nykyään autoa voi korjata vain monopolikorjaamossa
”Olisihan tuo sangen mukavaa jos myös tuotekehityksestä palkittaisiin jotenkin. ”
Kännykät ovat standardeja tavaroita, joiden toiminta perustuu valmistajien yhteistoiminnassa kehittämiin ominaisuuksiin.
Ne omintakeiset ominaisuudet ovat lähinnä valikossa eli oman itsenäisen kehityksen osuus on vähäistä.
Tämä johtuu siitä, että kännykän on sovittava kaikkiin verkkoihin ja kännyköiden pitää toimia keskenään
Kännykkämarkkinoilla on kilpailua, joka painaa hintoja alas. Jos joku pystyy tekemään voittoa myymällä nokiatasoisia kännyköitä kuudella eurolla kappale, hän kai sekä rikastuu että saa koko markkinan itselleen.
”Jos ostan vain yhden kännykän ja haluan ostaa sen Suomesta, hinta on jotain muuta. Mitä tekemistä tällä asialla on brändäyksen kanssa?”
Tietysti se tarkoittaa sitä, että tuo 5 euroa menee sinne Kiinaan ja täällä Suomesa työllistetään monta turhaa brändääjää, jotka eivät enää mitään lisäarvoa tuota tuohon tuotteeseen
En minä sanoisi brändäämiseksi sitä, ettei minun tarvitse tilata Kiinasta saakka 100 000 kännykkää ja järjestellä rahdista huolintaan siinä välissä, vaan voin kävellä kilometrin päässä olevaan kauppaan ja saan sieltä haluamani tuotteen välittömästi mukaani.
Liian vanha: ”Kännykät ovat standardeja tavaroita, joiden toiminta perustuu valmistajien yhteistoiminnassa kehittämiin ominaisuuksiin.
Osatotuus, mutta vaikka se pitäisikin täysin paikkansa, nuo yhteistoiminnassakin kehitetyt ominaisuudet on silti jonkun täytynyt kehittää ja nykyisessä talousjärjestelmässämme nuo kustannukset olisi hyvä jotenkin kuolettaa. Et kai sentään vakavissasi esitä, että tuotteen hinta saisi sisältää vain valmistuskustannukset ja kaikki muu on ”turhaa” brändäystä?
”Ne omintakeiset ominaisuudet ovat lähinnä valikossa eli oman itsenäisen kehityksen osuus on vähäistä.”
Riippuu mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Toki jos lähdetään siitä, kun jo muinaiset kreikkalaiset mietiskelivät atomimallejaan, Maxwell väsäsi aaltoyhtälönsä ja Turing universaalin tietokoneen teoriansa, yksittäisen valmistajan itsenäisen kehityksen osuus on kokonaisuudessa aika vähäinen. Muista, mielestäni keskusteluun hiukan relevantimmista näkökulmista katsoen itsenäisellä kehityksellä voi olla jopa erittäinkin merkittävä rooli.
Se työ, mitä tarvitaan erottamaan radioamatöörin laitteiston ”helppous” vaikka iPhonen käytön karkkimaisesta sulavuudesta, saattaa toki asiaa tuntemattoman silmissä näyttää vähäiseltä valikon viilaukselta. Sitä se ei ole: jos olisi, Nokialta olisi jo se iPhonen tappaja tullut ajat sitten.
”Osatotuus, mutta vaikka se pitäisikin täysin paikkansa, nuo yhteistoiminnassakin kehitetyt ominaisuudet on silti jonkun täytynyt kehittää ja nykyisessä talousjärjestelmässämme nuo kustannukset olisi hyvä jotenkin kuolettaa. ”
Aikaisemmin tuo telealan kehitystyö tehtiin telelaitoksissa esim GSM kehiteltiin vielä telelaitosten toimesta ja valmistajien osuus oli vaatimaton. Vasta 90-luvulla siirryttiin valmistajavetoiseen kehitykseen.
Innovatiivisuus ei ole telealan tunnusmerkkejä, sillä ominaisuuksien toiminnan takaamiseksi ja verkon ja päätelaitteiden yhteensopivuuden takaamiseki kaikkien suurten päätelaite- ja verkkovalmistajien on hyväksyttävä uudet innovaatiot. Mikäli niihin liittyy patentteja ensin on hankittav patenttisuoja ja sen jälkeen päästään vasta neuvottelupöytään, miten idea käytännössä sadaan toimimaan ja paljonko siitä maksetaan alkuperäiselle kehittäjälle
Menetelmä on hidas ja byrokraattinen ja takaa elannon suurelle lakimiesjoukolle
Kännykän tuotekehitys on lähinnä sitä, että mietitään miten hinnasta saadaan centti tai sen osa pois.Ei siis ominaisuuksien miettimisessä
Nokian valta-asema perustuu siihen, että se on niistunut tiputtamaan hinnan n 0,5-1 euroa alle kilpailijoiden.
!Riippuu mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Toki jos lähdetään siitä, kun jo muinaiset kreikkalaiset mietiskelivät atomimallejaan, Maxwell väsäsi aaltoyhtälönsä ja Turing universaalin tietokoneen teoriansa, yksittäisen valmistajan ”
Suurin kehitysongelma onkin radioteillä; GSM/3G /4G taajuusalue on varsin kapea verrattuna esim digi-tv alueeseen ja kun pyritään nopeaan datasiirtoon niin tärkeimmät kehityshankkeet liittyvät juuri radiosiirron kehittelyyn.
Mutta mitään ei voida tehdä sopimatta muitten valmistajien kanssa
.
”Jos joku pystyy tekemään voittoa myymällä nokiatasoisia kännyköitä kuudella eurolla kappale, hän kai sekä rikastuu että saa koko markkinan itselleen.”
Kopionokia tulee samalta liukuhihnalta kuin oikeakin.
Löytyy myös malleja, jossa sisuskalut ovat muun toimittajan , mutta kuori on Nokian kopio.
Näitä kyetään myymään halvemmalla kuin ”oikeaa” Nokiaa.
Mutta eihän niitä 300 miljoonaa myydä
”Tämä johtuu siitä, että kännykän on sovittava kaikkiin verkkoihin ja kännyköiden pitää toimia keskenään”
Kyllä puhelimissa tehdään paljon muutakin kuin koodataan puhetta, lähetetään, vastaanotetaan ja dekoodataan se. Jotkut jopa selaavat nettiä puhelimellaan…
”Tietysti se tarkoittaa sitä, että tuo 5 euroa menee sinne Kiinaan ja täällä Suomesa työllistetään monta turhaa brändääjää, jotka eivät enää mitään lisäarvoa tuota tuohon tuotteeseen”
No ensin jonkun pitää riskeerata ja lyödä miljoonat tiskiin jotta sillä olisi tehdas josta saa kännyköitä vitosella.
Toisekseen tuo päättelysi kertoo lähinnä sen minkä jo ylempänä mainitsin, siis että tuotantohinta ei korreloi tuotteen markkinahintaan. Tehdashinta on vain yksi satunnainen piste tuotteen arvoketjussa.
CD-levyllinen musiikkia maksaa kaupassa 20 e, levyn puristajalle 0,1 e. Riistoa?
Motti halkoja on halvempi jos ostan hehtaarin Kainuulaista pystymetsää kuin kymmenen kilon säkkejä bensikseltä. Riistoa?
Neuvostoliitossa ei ollut brändäystä ja hinnat määrättiin politbyroossa. Hyvä meininki?
Tällaisiin väärinkäsityksiin ajaudutaan, jos käsitteet eivät ole hallussa. Ei brändi ole mikään laadun mittari tai edes tuotteen fyysiseen käyttöön liittyvä ominaisuus. Niille on aivan omat kuvaajansa. Brändi on mielikuva, jolla tuotteen käyttäjä viestii sosiaalisesti, osoittaa kuuluvansa joukkoon ja etsii arvostusta. Ja jonka mielikuvan myynnillä sen luojat kasvattavat taloudellista valtaansa.
Neuvostoliitossa brändäys saavutti tavallaan huippunsa. Siellä ei ollut enää kuin yksi brändi, kommunistien valmistama. Ja siihen mielikuvaan, että kaikki kommunismin tuottama täytyy olla jollain tavalla parasta mahdollista, siellä todella uskottiin, vaikka käytäntö olisi mitä todistanut.
”Tällaisiin väärinkäsityksiin ajaudutaan, jos käsitteet eivät ole hallussa. Ei brändi ole mikään laadun mittari tai edes tuotteen fyysiseen käyttöön liittyvä ominaisuus.”
Kiitos samoin. Minä olen puhunut brändistä, sinä puhuit nähtävästi imagosta.
Markkinoinnin teoriassa brändien pitää pohjautua todellisiin tuotteen ja yhtiön ominaisuuksiin.
Puhuin brändistä eli tuotemerkistä ja siihen liittyvästä imagosta eli mielikuvasta.
Mainitsemasi markkinoinnin teoria ei aina mene yhteen todellisuuden kanssa. Joku aika sitten Hesarissa oli asiantuntijoiden, siis nuorten, suorittama makutesti colajuomille. Sen voitti joku halpamerkki, mutta hauskaa tässä oli se, että sitä luultiin Pepsiksi.
MattiH: ”Neuvostoliitossa brändäys saavutti tavallaan huippunsa. Siellä ei ollut enää kuin yksi brändi, kommunistien valmistama. Ja siihen mielikuvaan, että kaikki kommunismin tuottama täytyy olla jollain tavalla parasta mahdollista, siellä todella uskottiin, vaikka käytäntö olisi mitä todistanut.”
Kyllä Suomessakin aika hyvin 80-luvulla suomalainen teollisuustuotanto oli onnistuttu brändäämään (vaikkei sellaista sanaa siihen aikaan yleisesti tunnettu), ja monilla ihmisillä oli perin naiivi usko suomalaisen tavaran huippulaatuun ja muuhun ylivertaisuuteen.
Kyseisenä aikanahan täällä valmistettiin vielä vähän kaikkea, toisin kuin nykyään, ja todellisuus oli usein, että kansa osti riemumielin keskinkertaista kalliilla, olihan se a) kotimaista ja b) ei ollut niin paljon tietoa paremmasta.
Elävän elämän esimerkkidialogi hervantalaisesta pyöräkorjaamosta 80- ja 90-lukujen taitteesta:
Asiakas: Onko retkipyörän sisäkumeja?
Korjaaja: Löytyy nokialaista ja korealaista, korealainen on yhtä hyvä kuin nokialainen ja maksaa puolet siitä.
Asiakas: Anna nokialainen.
(fillariesimerkki tuli mieleen siksikin, että juuri polkupyörissä tuli omakohtaisesti havaittua, että taiwanilainen tuontitavara oli sekä jokseenkin kaikilla mittareilla laadukkaampaa että halvempaa kuin kotimaiset samoilla markkinoilla kaupatut kulkupelit. Tuolloin ilmeisesti muutenkin alkoi tuonti vapautua jotenkin?)
Halpiskolamerkit ovat viimeisen viiden vuoden aikana kirineet kummasti. Kun Lidl tuli tänne, sen myymät colan ja spriten vastineet olivat aivan karmeita esanssilitkuja. Nyt ne ovat aivan samanmakuisia ja siitä mistä pitää, riippuu maistajasta.
Toisin on esimerkiksi sipsien kanssa. Jokikinen merkitön sipsipussi, joita minä olen kokeillut, on jäänyt syömättä. Samaten euroshopperit ym. brändittömät kahvit ovat aivan karmeata kuraa.
”Mainitsemasi markkinoinnin teoria ei aina mene yhteen todellisuuden kanssa. Joku aika sitten Hesarissa oli asiantuntijoiden, siis nuorten, suorittama makutesti colajuomille. Sen voitti joku halpamerkki, mutta hauskaa tässä oli se, että sitä luultiin Pepsiksi.”
Niin, antaako makutesti varmasti oikeaa tietoa?
Makutestissä juomia on laseissa pöydällä rivissä, ja kaikista hörpätään huikka. Käytännössä limua juodaan esim. kotona television ääressä, lasillinen tai koko pullo kerralla. Makutestissä makeus voi miellyttää, suurena annoksena se voi äklöttää.
Coca-Cola meinasi 1980-luvulla menettää pelin, koska se muutti tuotettaan makutestien tulosten perusteella.
Pepsi itseasiassa on hyvä esimerkki markkinoinnin teoriasta. Jos matkustaessa maailmalla suhtautuu epäillen paikallisiin juomiin, voi tilata Pepsin ja silloin tietää varmasti, mitä saa. Brändi siis toimii, koska se antaa tietoa tuotteesta.
Juuri näin, eivätkä ihmiset siitä ole muuttuneet. Uudet sovellukset ovat vain korvanneet vanhat.
Tottakai brändi toimii. Eihän sillä muuten olisi arvoa. Ja jos sitä pitää hyvänä asiana, että joka paikasta saa samoja tuotteita, joiden laadun varmasti tietää, niin silloin Neuvostoliitto oli paratiisi. Jos sen sijaan pitää tarjonnan monipuolisuutta ja uusien tuotteiden markkinoille tulon helppoutta hyvänä asiana, niin silloin brändäys on huono asia, koska se antaa samoille, tutuille tuotteille mielikuvaetua uusiin nähden.
..olettaen että tämä on se paras tapa käyttää nämä ylimääräiset 250€. Sillä nimittäin voisi ostaa myös jotain muuta, jolla voisi olla parempia vaikutuksia.
Joltia kokeillut? Hyvä on, se on kallista, mutta sillä on myös ns. funktionaalinen aspekti.
”Kyllä puhelimissa tehdään paljon muutakin kuin koodataan puhetta, lähetetään, vastaanotetaan ja dekoodataan se. Jotkut jopa selaavat nettiä puhelimellaan”
Bitti ilmassa ei tiedä välittääkö se puhetta vai nettisivua – kaikki info kulkee samassa bittivirrassa ja kaikki toimivat saman standardin mukaan.
Erot tulevat käyttöliittymästä,joka merkitys on vähäinen kehitystyön kannalta mutta olennainen busineksen näkökulmasta
”Ja jos sitä pitää hyvänä asiana, että joka paikasta saa samoja tuotteita, joiden laadun varmasti tietää, niin silloin Neuvostoliitto oli paratiisi. Jos sen sijaan pitää tarjonnan monipuolisuutta ja uusien tuotteiden markkinoille tulon helppoutta hyvänä asiana, niin silloin brändäys on huono asia, koska se antaa samoille, tutuille tuotteille mielikuvaetua uusiin nähden.”
Kolajuoma on vettä, sokeria ja aromeita, siitä ei montaa variaatiota enää saa. Kaupasta löytyy jo pari valtamerkkiä ja muutama pienempi merkki sekä lisäksi kaupan oma merkki. Eikö siinä ole kilpailua tarpeeksi?
Sitäpaitsi brändäys ei mitenkään vähennä kilpailua. Olvi ei olisi maaliman suurin kolajuomatuottaja vaikka brändejä ei olisi kukaan keksinyt. Esimerkiksi toimiva jakelulogistiikka ei synny tyhjästä (vaikka joidenkin mielestä tuotteet ilmeisesti kulkeutuvat tehtaalta kuluttajalle itsestään).
Brädni toimii omalta osaltani esim. kenkäkaupassa. Haluan mustat miesten kengät. Kaupassa on minun kokoa sadan parin valikoima. Kokemuksesta tiedän, että vain muutaman brändin lesti on sopiva. Minun ei siis tarvitse sovittaa sataa kenkäparia, kymmenen riittää. Brändi helpottaa valitaa koska se antaa tietoa tuotteesta. Kilpailua silti on ne sata paria.
Tottakai saatan sovittaa myös tuntematonta brändiä aivan kuten joku saattaa maistaa uutta kolajuomaa. Älkää aliarvioiko kuluttajia, ne on fiksumpia kuin luulette.
”Erot tulevat käyttöliittymästä,joka merkitys on vähäinen kehitystyön kannalta mutta olennainen busineksen näkökulmasta”
Tuon voisi yleistää siten, että puhelimissa (ja muussa elektroniikassa) raudan painoarvo vähenee softan kustannuksella. Lopulta se tehtaan tuotantohinta on ihan mitätön juttu tuotteen arvoon suhteutettuna.
Matti H:
Mitä enemmän mahdollisuuksia yrittäjillä on tuottaa arvoa kuluttajille sitä monipuolisemmat markkinat meillä on ja sitä helpompi niille on tulla. Tämä pätee myös brändäämiseen.
Niinpä tietysti. Siksi Neuvostoliitossa, jossa yksi yrittäjä oli päässyt asemaan, jossa hänellä oli lähes rajattomat mahdollisuudet tuottaa arvoa kuluttajille, oli niin monipuoliset markkinat, joille uusien yrittäjien oli naurettavan helppo tulla.
Ostinpa joulahjaksi vaimolle yöpuvun, kävin kolme Helsingin keskustan suurta kauppaa läpi. Tarjonta oli suunnattu selvästi joko vanhimman ammatin harjoittajille tai mummoille (ei mitään kumpiakaan vastaan). Ainoa jonka saatoin jotenkin kelpuuttaa maksoi 140 €, kyllä hirveä summa minun varallisuus ja tulotasolle. Kankaasta, leikkauksesta ja saumojen määrästä näki heti, että hommaan oli nähty edes hieman vaivaa. Sitä Paris lätkää ja muuta piperystä en olis kaivannut, eikä vaimokaan. Minusta tässä blogissa, ehkä tarkoituksella, hieman yksinkertaistetaan asioita. Totta, että en haluasi maksaa brandistä, mutta ainakin joidenkin tuotteiden osalta minusta kaava menee seuraavasti:
tehdään hieman parempi tuote ja samalla lätkäistään roimasti hintaa lisää. Minä tulkitsen tämän ongelman tulojaon kautta: niillä kenellä on varaa, on varaa myös parhaaseen.