Rajakustannukset, hintamekanismi, voimavarojen allokointi ja hintadifferointi

Kansan­talousti­eteen oppikir­jois­sa opetet­ti­in ainakin ennen, että markki­namekanis­mi ohjaa voimavaro­jen käyt­töä oikein, kun tas­apain­oti­las­sa tuot­teen hin­ta vas­taa sen valmis­tamisen mar­gin­aa­likus­tan­nuk­sia. Tämä tun­tui jo sil­loin vähän arve­lut­taval­ta, sil­lä jos tuotan­tokus­tan­nuk­set jae­taan kiin­teisi­in ja muut­tuvi­in, pelkil­lä muut­tuvil­la kus­tan­nuk­sil­la myyvä yri­tys menee konkurssi­in. Teo­ria pelastet­ti­in olet­ta­mal­la, että läh­estyt­täessä kap­a­siteetin ylära­jaa, muut­tuvat kus­tan­nuk­set alka­vat nous­ta. Oppikir­jois­sa mainit­ti­in myös rautati­et toim­intana, jos­sa kiin­tei­den kus­tan­nusten osu­us on niin suuri, että oikea hin­noit­telu mar­gin­aa­likus­tan­nusten mukaan johtaa –  ja sen tuleekin johtaa – toimin­nan tappiollisuuteen.

 Infor­maa­tioy­hteiskun­nas­sa tör­mätään yhä use­am­min tilanteeseen, jos­sa valmis­tuk­ses­ta aiheutuu oikeas­t­aan van kiin­teistä kus­tan­nuk­sia ja mar­gin­aa­likus­tan­nuk­set ovat nol­la. Jos tuote­taan kallis tele­vi­sio-ohjel­ma, sen kus­tan­nusten kannal­ta on yhden­tekevää, kuin­ka moni sitä kat­soo. Sik­si olisi jär­jetön­tä hin­noitel­la osa kat­so­jista ulos korkeal­la hin­nal­la. Sik­si radio- ja tele­vi­sio aloit­ti­vat Euroopas­sa mak­sut­tom­i­na yleis­ra­dioina. (Kat­somi­nen on mar­gin­aal­i­hin­nan kannal­ta mak­su­ton­ta lupa­mak­sus­ta huoli­mat­ta, kos­ka lupa­mak­su pitää mak­saa, vaik­ka ei katsoisi)

 Ihmisil­lä on aika huono mak­sumoraali, kun tuot­tei­den mar­gin­aa­likus­tan­nus on nol­la. Pum­mil­la matkus­tamista ei pide­tä varas­tamise­na, kos­ka ratikan kulut eivät nouse parista ylimääräis­es­tä matkus­ta­jas­ta.  Piraat­tipuolue halu­aa lail­lis­taa tek­i­jänoikeudel­la suo­jatun mate­ri­aalin ilmaisen kopi­oin­nin. Ja niin edelleen.

 Opti­maalisen suun­nitel­mat­alouden piti johtaa voimavaro­jen parhaaseen mah­dol­liseen käyt­töön. Tiedämme, että käytän­nössä ei näin käynyt. Toisaal­ta vapaan kil­pailun ja markki­namekanis­min piti yleen­sä johtaa samaan parhaaseen mah­dol­liseen tilanteeseen. Kun näin ei käy, puhutaan markki­navirheestä. Näi­hin mar­gin­aa­likus­tan­nuk­sil­taan ilmaisi­in hyödykkeisi­in ei ole opti­maal­ista ratkaisua, vaan ne tuot­ta­vat aina markki­navirhet­tä. Aina, kun joku kulut­ta­ja rajataan hin­nal­la ulkop­uolelle, syn­tyy hyvinvointitappiota.

 Kuvitel­laan tuotet­ta, jon­ka tuot­tamisen mar­gin­aa­likus­tan­nus on tasan nol­la, mut­ta kiin­teät kus­tan­nuk­set ovat merkit­tävät. Miten se pitäisi hin­noitel­la. Sovi­taan, että kyse on tele­vi­sio-ohjel­mas­ta, jon­ka kus­tan­nuk­set eivät riipu lainkaan siitä, kuin­ka moni sen näkee.

 
Oheises­sa kuvas­sa kysyn­tä on piir­ret­ty mak­suhalukku­u­den mukaan järjestyk­seen siten, että vasem­mal­la ovat ne kat­so­jat, jot­ka arvosta­vat ohjel­maa eniten ja oikeal­la ne, jot­ka arvosta­vat vähiten. Arvos­tus­ta mitataan sil­lä, paljonko he oli­si­vat valmi­it tuot­teesta mak­samaan. Punaisen käyrän ala­puolelle jäävän alueen pin­ta-ala ker­too, paljonko ohjel­mas­ta olisi yhteen­las­ket­tua hyö­tyä, jos kaik­ki halukkaat saisi­vat sitä kat­soa. Kan­nat­taisiko opti­maalises­sa kansan­taloudessa ohjel­maa lainkaan tuot­taa, riip­puu siitä, onko tuo kokon­aishyö­ty suurem­pi vai pienem­pi kuin kiin­teä kus­tan­nus; siis riit­täi­sivätkö rahat peit­tämään kulut, jos jokainen kat­so­ja saataisi­in mak­samaan tasan se sum­ma, jon­ka arvoise­na itselleen he ohjel­maa pitävät. 

 Jos ohjel­man kat­somi­nen on mak­sullista (siten, että juuri tämän ohjel­man kat­somis­es­ta joutuu mak­samaan)  ja ohjel­man tuot­taa yksi­tyi­nen yri­tys, sen pitää päät­tää, pyrki­ikö se houkut­tele­maan hal­val­la hin­nal­la (p₂) paljon kat­so­jia (q₂) vai per­iäkö korkeaa hin­taa (p1) ja tyy­tyä pie­neen määrään kat­so­jia (q₁). Mitä korkeam­mak­si hin­ta asete­taan, sitä suurem­pia hyv­in­voin­ti­tap­pi­oi­ta syn­tyy, kun osa kat­so­jia rajataan turhaan ulkop­uolelle. Tätä ajatellen hin­nan pitäisi olla mah­dol­lisim­man hal­pa, mielu­um­min tasan nol­la. Sil­loin ei tietenkään saa­da kiin­teitä kulu­ja peit­e­tyk­si ja käy niin, ettei tuo­ta ohjel­maa koskaan tuotettaisi.

 Oli hin­ta mikä hyvän­sä, yri­tys saa kerä­tyk­si vain osan ohjel­man poten­ti­aalis­es­ti tuot­ta­mas­ta kokon­aishyödys­tä. (Joko suo­rakul­mioiden p₁ x q₁ tai p₂ x q₂ muo­dosta­ma pin­ta-ala) Sik­si on hyvinkin mah­dol­lista, että ohjel­ma jää kokon­aan tuot­ta­mat­ta, vaik­ka ilmaise­na sen kat­so­jille tuot­ta­ma hyö­ty riit­täisi peit­tämään tuotan­tokus­tan­nuk­set. Tuotan­topäätösten kannal­ta opti­maal­ista olisi, jos jokainen saataisi­in mak­samaan tasan se sum­ma, jon­ka arvoise­na he ohjel­maa pitävät.

 Hyv­in­voin­ti­tap­pi­oi­ta syn­tyy aina, jos hin­ta on sama kaikille. Osa kat­so­jista rajataan ulkop­uolelle ja toisaal­ta lopuil­ta ei saa­da per­i­tyk­si sitä hyö­tyä, jon­ka he ohjel­mas­ta saa­vat. Jos minä pidän ohjel­maa viiden euron arvoise­na, mut­ta siitä per­itään vain kak­si, tuo ero­tus, kolme euroa, on min­un saa­mani kulut­ta­jan ylijäämä.

 Hin­tad­if­fer­oin­nil­la pyritään ainakin lähem­mäs sitä tilan­net­ta, että tilan­net­ta, että jokainen mak­saa koke­mansa hyö­dyn ver­ran. Ohjel­maa voidaan myy­dä halvem­mal­la opiske­li­joille ja eläkeläisille, kos­ka nämä pienem­pit­u­loisi­na ilmeis­es­ti oli­si­vat valmi­it mak­samaan vähem­män. (Tästä ne opiske­li­ja- ja eläkeläisalen­nuk­set johtu­vat, eivät altru­is­mista) Sit­ten voidaan tehdä niin, että ensin ohjel­ma näytetään kalli­il­la niille, jot­ka ovat valmi­it mak­samaan siitä paljon ja myöhem­min halvem­mal­la lopuille. 

 Yksi tapa hin­tad­if­fer­oin­ti­in on myy­dä tuote parem­pana mak­suhalukkaim­mille ja vähän huonon­net­tuna niille, jot­ka eivät ole valmi­it mak­samaan riit­tävästi. Tuot­teen (kam­er­an, tietokoneen, tietoko­neo­hjel­man) tahalli­nen heiken­tämi­nen on tietysti taval­laan älytön­tä, mut­ta se voi johtaa kaikkien kannal­ta parem­paan tulok­seen kuin se, että  tuotet­ta joko myy­dään kalli­il­la vain pienelle osal­la väkeä tai niitä hyviä omi­naisuuk­sia ei koskaan suun­nitel­lakaan, kos­ka niille ei saa katetta.

 Tuot­teen tahalli­nen heiken­tämi­nen on markki­navirhe, mut­ta se voi aut­taa tor­ju­maan suurem­man markkinavirheen. 

 Jos markki­navirhe käy sietämät­tömän korkeak­si, yhteiskun­ta voi pelisään­töjä muut­taen tor­jua sitä. On e3simerkiksi perustet­tu kir­jas­to­laitos, vaik­ka kiur­jan lainaamisen kus­tan­nuk­set ovat suurem­mat kuin sen pain­ok­sen kas­vat­tamisen kus­tan­nuk­set. Kir­jo­jen osta­jat osal­lis­tu­vat kiin­tei­den kus­tan­nusten peit­tämiseen ja lainaa­jat pää­sevät taval­laan siiv­el­lä. kansalaisy­hteiskun­ta on kehit­tänyt ilmaiso­hjelmia hyvää hyvyyt­tään. Piraat­tipuolue halu­aa tek­i­jänoikeudet pois ja kir­jat ja musi­inkin kus­tan­net­tavak­si jotenkin muuten, ilmeis­es­ti vapaae­htoisil­la lahjoituk­sil­la. (Piraat­tipuolueen tavoite ei kyl­lä ole min­ulle täysin val­jen­nut)  Lääkepatent­te­ja on vaa­dit­tu kumot­tavak­si kehi­tys­maid­en lääke­huol­lon osalta. Ja niin edelleen.

 Infor­maa­tioy­hteiskun­nas­sa alhais­ten tai olemat­tomien mar­gin­aa­likus­tan­nusten tilanne käy yhä yleisem­mäk­si. Talouden opti­moin­ti vaatisi tältä osin päät­täjiltä suur­ta luovu­ut­ta. Joskus on järkevää mak­saa kiin­teät kulut yhteiskun­nan pus­sista ja jakaa tuotet­ta ilmaisek­si tai läh­es ilmaiseksi.