(Kirjoitus on julkaistu kolumnini Vihreässä langassa)
Eurovaalien merkittävin tulos oli perinteisen vasemmiston alamäki ja vihreiden nousu monin paikoin konservatiivien vastavoimaksi. Saksassa ja Ranskassa vasemmisto on hajoamassa sirpalepuolueeksi ja menettämässä näin mahdollisuutensa valtaan.
Tommi Uschanov on kysynyt, miksi vasemmistolla menee huonosti, vaikka vasemmistolaiselle arvoille on laajenevaa kannatusta. Eivät ihmiset halua kasvavia tuloeroja eivätkä epävarmuutta työpaikoista. ”Sanoma ei mennyt perille”, selitti demarien puoluesihteeri. Mikä sanoma? Vasemmistopuolueilla ei ole uskottavaa vastausta siihen, mitä tehdä.
Populistien menestyttyä monessa maassa katkeroitunut demari voi kysyä, onko näillä timosoineilla sen uskottavampaa ratkaisua ongelmiimme. Ei ole. He vain esittävät tyytymättömyytensä uskottavammin.
Populisteja on kutsuttu äärioikeistoksi, mutta retoriikaltaan he ovat vasemmistolaisia. Vuosia sitten pyöräillessäni kuuntelin radiosta europarlamentin keskustelua euron käyttöönotosta. Esko Seppänen paasasi suurpääomaa vastaan. Tie meni notkoon ja radio jäi katveeseen. Kun olin päässyt katveesta, sama paatos jatkui. Sitten oivalsin, että puhe tulee simultaanitulkin välityksellä; oliko Seppänen vaihtanut kieltä? Puhuja oli vaihtunut: vuorossa oli Le Pen. En huomannut eroa.
Populistiset liikkeet vetävät työttömyyden uhkaamia duunareita ja kurjistuvaa maaseutua kuten 1930-luvullakin. Myös maahanmuuton ja erityisesti islamilaisuuden vastaisuus vetää äänestäjiä. Maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvien on lähdettävä keskusteluun mukaan myöntäen ongelmat, sillä moni kokee aidosti maahanmuuton uhkasi. Hyssyttevä liturgia vain hyödyttää populisteja.
Vihreillä ei ole syytä vahingoniloon demareiden ahdingon vuoksi. Demarit ovat olleet vihreiden tärkeimpiä liittolaisia. Tosin vihreiden silmissä demareita on hyviä ja pahoja.
Ranskassa vihreät ovat nyt samankokoinen puolue kun demarit noin kuudenneksen kannatuksella. Suomessa vihreät saivat demareita enemmän ääniä vain 13 kunnassa, mutta niissä asuu neljännes suomalaisista. Symbolista on, että näihin kuuluu myös Tampere. Moni on blogillani sanonut, että nuorille kaupunkilaisille on vain kaksi puoluetta, kokoomus ja vihreät.
Jos demarit yhä kuihtuvat ja vihreät kasvavat, meidän on otettava aivan uudenlainen rooli politiikassa ja valmistauduttava aivan uudenlaiseen vastuuseen. Vastuu oikeudenmukaisuudesta on silloin meillä. Opittu on: joskus vihreitäkin pidettiin populisteina, eikä aina täysin syytä, mutta enää kukaan ole syyttänyt.
”Ranskassa vihreät ovat nyt samankokoinen puolue kun demarit noin kuudenneksen kannatuksella.”
Tjaa. Wikipedian mukaan vihreillä on senaatissa 5 paikkaa 343:sta ja alahuoneessa 4 paikkaa 577:sta, jolla paikkamäärällä se on pienin vasuripuolueista.
Europarlamenttipaikkoja tosin on 14 kappaletta 72:sta.
Kyllä vassarit ja demarit saavat pienen rekyylin ensi eduskunta vaaleissa, veikkaan 9& ja 21 %:n kannatusta. Pitkän ajan trendi ollee yhä laskeva.
Mitä vihreisiin tulee, mielenkiinnolla odotetaan Sinnemäen sukupuolittuneita linjauksia työllisyyden hoitoon. Haluaako aktiivisesti edistää miesten syrjäytymistä vai riittääkö nykykehitys?
Mitä tämä vihreiden vastuu oikeudenmukaisuudesta sitten tarkoittaa käytännössä? Mitä te vihreän liikkeen ihmiset siis näette kuuluvan teidän poliittiseen vastuuseen, jotta toteuttaisitte oikeudenmukaisuutta paremmin kuin menneeseen jämähtänyt vasemmisto?
Käsittääkseni perusturvalähtöinen ajattelu on vihreiden ensisijainen tehtävä kestävän kehityksen ohella. Perusturvan parantamista tai jopa perustuloon siirtymistä on kannatettava, mutta se ei ole helppo tehtävä vahvojen korporaatioiden Suomessa. Keskusta taitaa olla tällä saralla paras kaveri, vaikka se tarvitseekin uudelleen herättelyä viime vuosikymmenellä lytätyn työreformin jälkeen.
Kestävän kehityksen turvaaminen on yhtä lailla haastavaa. Esimerkiksi Helsingin lämmittää ja valaisee edelleen pitkälti hiilivoimalla tuotettu energia, vaikka vihreillä on ollut merkittävä poliittinen vastuu kyseisessä kaupungissa. Vihreiden tulisi onnistua lunastamaan aatteensa mukaiset lupaukset, jotta poliittinen luottamus sekä kannatuksen kasvu pystyisivät jatkossakin nousemaan.
Oman mielenkiintoisen haasteen vihreille tarjoaa kannatuspohjan laajentaminen: suurten kaupunkien rinnalla monet merkittävät maakuntakaupungitkin ovat valloittamatta. Puoluesihteeri Laturi sanoikin kerran osuvasti, että keskusta ja vihreät ovat toistensa kannatuksen noston tulppia eri alueilla. Molempien puolueiden yhteenlaskettu kannatus eri alueilla on hämmästyttävän samanlainen, ja toinen on suuri siellä missä toinen on pieni. Molemmilla perusturvaan kallellaan olevilla puolueilla taitaa olla hyvin samanlainen funktio, eli olla politiikan kolmas vaihtoehto eri puolilla Suomea; jatkossa sitten varmaan toinen vaihtoehto, jos vasemmisto ei onnistu uudistumisessaan.
Poliittinen keskustaan, mihin vihreät taitaa kaiken järjen mukaan kuulua, on tällä hetkellä olemassa todellista vetoa. Keskiryhmien puolueilla olisi huomattava mahdollisuus hyödyntää tätä tilannetta, mutta onko niillä siihen poliittista valmiutta? Mikä on siis vihreän liikkeen edustajien tai muidenkin ihmisten mielestä vihreiden ja keskustan välinen kohtalonyhteys tulevien aikojen suomalaisessa politiikassa?
Mitä puolueita julkisella sektorilla työskentelevät kannattavat, onko aiheesta tilastoja?
”Mitä puolueita julkisella sektorilla työskentelevät kannattavat, onko aiheesta tilastoja?”
Ei ole, mutta joku tutkimus tehtiin ja ehkä jossakin määrin yllättävä yllättävä tulos oli, että vihreillä oli eniten kuntien palveluksessa työskenteleviä kunnallispolitiikkoja.
”Esimerkiksi Helsingin lämmittää ja valaisee edelleen pitkälti hiilivoimalla tuotettu energia, vaikka vihreillä on ollut merkittävä poliittinen vastuu kyseisessä kaupungissa.”
Kysyn Markus Ylimaalta, millä Helsingin pitäisi valaista ja lämmittää. Sähkön ja lämmön yhteistuotannossa päästään sentään melko hyvään energiatehokkuuteen. Esimerkiksi ydinvoimaklan lauhdevesiä taitaa olla aika vaikea käyttää talojen lämmityksessä.
Ylimaa nostaa esiin kysymyksen vihreiden ja Keskustan suhteesta. Keskusta on edelleen suomalaishenkinen maaseutupuolue, joka kannattaa alueellistamista. Vihreillä ei voi olla paljonkaan tekemistä tällaisten hankkeiden kanssa.
Fokuksen on oltava järkevästi maailmanlaajuinen. Jos kansalliset pyrinnöt esim. perustulon kohdalla sopivat yhteen tämän kanssa, niitä voidaan edistää, muuten ei. Sama koskee oikeistolaisten hellimää varallisuutta: sen kerääminen pitää alistaa laajemmille kuvioille. Vihreät eivät kavahda veroja ja rajoituksia. He eivät ole pääoman asialla, eivät kansallisen eivätkä globaalin.
Kuten Osmokin on todennut, vihreiden täytyy päästä eroon oikeisto-vasemmisto -erottelusta. Omalla tavallaan tätä sanoi myös Linkola. Hänhän selosti jo vuoden 1970 paikkeilla, että koko erottelu on jälkeenjäänyt. USA ja Neuvostoliitto olivat yhtä ja samaa: teollisuutta, kasvua, tuhoa.
Mikä vika on populismissa? Siis kansan kuuntelemisessa ja kansan kielellä puhumisessa. Populisti-termi on sosialidemokraattinen termi, jota käyttää mm. Nato-Liisa-Jaakonsaari, kun kansa ei tiedä mikä on kansan hyväksi. Mitenkähän käy Liisan retoriikan EU-parlamentissa, kun pitää toilasta lontoon tai pariisin kielellä, että ”tässä on nyt valuvika” tai jotain muuta hassua, populistista ja kertoa että Atlanttin Liitoon halutaan vaikka ei olla Atlanttia nähtykään.
Tämä ei ole energiaan liittyvä keskustelu, mutta heitän nyt kuitenkin vastakysymyksen: kuinka kestävällä pohjalla kaupungin elämä voi olla, jos sen käyttämästä energiasta vain 12 prosenttia on päästövapaata? Kivihiili on ollut luonnollinen raaka-aine Helsingin energiantuotantoon, mutta vähitellen se on kestävän kehityksen nimissä korvatta erilaisilla uusiutuvan energian muodoilla. Toivon mukaan vihreät olisi omalta osaltaan vauhdittamassa tätä kehitystä, kuten kunnallisvaaliohjelmassaan lupasivat; ohjelmallisena tavoitteena hiilidioksidi-päästöjen puolittaminen vuoteen 2030 mennessä sekä tuulivoimaloiden rakentaminen ja bioenergiantuotannon kehittäminen. Sanallakaan ohjelmassa ei puhuta hiilivoiman energiatehokkuudesta. Poliittisesti uskottavaa olisi näiden tavoitteiden toteuttaminen, mihin toiseksi suurimman puolueen asema antaa hyvät lähtökohdat.
Tähän käytännön toteuttamiseen liittyy myös vihreiden mahdollisuus nousta merkittävämmäksi ja ennen kaikkea pysyväksi poliittiseksi tekijäksi. Vihreät on alkujaan lähtenyt ekologisena liikkeenä haastamaan perinteistä puoluerakennetta, ja nostanut esiin uusia teesejä mm. sosiaaliturvan uudistamisesta. Sanoma on ollut sisällötään hyvä ja se on onnistunut puhuttelemaan monia ihmisiä, eli liikkeelle on ollut selkä tilaus. Seuraava askel on kuitenkin uudistussanoman saattaminen käytäntöön, jossa onnistuminen on vihreille tärkeää.
Olen itse seurannut politiikkaa kymmeniä vuosia sieltä Kekkosen ajoista lähtien. Politiikka on Suomessa ollut aika erikoista. Kekkosen aikana meilläkin oli demokratia, huom. näin muuten oli, vaikka sitä ei uskoiskaan. Se vain oli silloin vähän eri tavalla määritelty. Nyt se on toisella tavalla määritelty 😉 Tämän ajan poliittisessa elämässä on se ongelma, että puolueiden olisi pitänyt kuunnella kansaa jo vuosia vuosia sitten. Joka vaalien kestovirsi on ollut kun äänestysprosentti putoaa ja nukkuvien puolueen kannatus lisääntyy.
Puolueet ovat olleet laiskoja tekemään asialle mitään ja ihmiset ovat menettämässä ja menettäneetkin jo luottamuksen, kun ei ole vuosiin näyttänyt olevan aitoa tahtoa muuttumiseen kansanläheisemmäksi ja kuuntelevammaksi.
On ollut aika moista poliittista ylimielisyyttä, että demokratiaa pidetään jotenkin itsestäänselvyytenä. Vaaleissa kansalaisten äänet ovat olleet liian halpoja, nyt niiden hinta on selvästi noussut ja tässä perinteiset puolueet alkavatkin olla vaikeuksissa.
Demokratiassa äänestäjien kannattaa todellakin välillä vähän nukkuakin jos muu ei auta ravistelemaan demokratian perustuksia silloin, kun ollaan väärällä tiellä. Nyt on tullut vaihtoehtoja, ettei tarvitse nukkua.
Ollessani EU-vaalityössä puolueemme teltalle tuli eräs vanhempi mies polkupyörän kanssa kanssani keskustelemaan. Tämä herra jäi mieleeni, monien muiden keskustelujen joukosta. En aivan saanut selvää kannattiko hän meidän puoluetta, mutta oli selvästi hyvin iloinen, kun puolueemme on pistänyt Suomen poliittisella kentällä toimivien perinteisten valtapuolueiden pakan sekaisin pahemman kerran. Sitä hän naurekseli ihaillen useaan otteeseen. Tässä jollakin tavalla kiteytyi tämä nykyinen poliittinen tilanne. Suuret ja muutkin perinteiset puolueet nukahtivat pahemman kerran.
Istuin tässä puolisen vuotta sitten työni puolesta erään konsultin järjestämässä tilaisuudessa, jonka tarkoituksena oli valmentaa muutokseen, kun työnantajani markkina-alueella on tapahtunut ja tapahtumassa kilpailutilanteessa muutoksia. Konsultin pääsanoma oli siinä, että pitäisi varoa nukahtamasta omaan onnelliseen tyytyväisyyteen ja saavutettuun asemaansa, koska markkinoilla kilpailutilanne elää kokoajan ja aseman horjuttajat ovat kokoajan aktiivisia. Tähän ei ole ilmeisesti oikein politiikassa totuttu, kun perinteiset suuret puolueet ovat jakaneet suurimman osan äänistä. Ei ole tarvinnut olla valppaana ja kuunnella. Nyt tilanne on muuttumassa selvästi.
”Liikkuva äänestäjä on demokratian ritari”
En tiedä kuka näin on sanonut. Mutat siinä on paljon totuutta. Ei vika ole demareiden ja vasemmsitoliiton jalossa sanomasa vaan msiinä , että johtio kuuntlee vain itseään ja uskoo puoluettaan jalommakis kuin mitä se todellisuudessa on. – Jos tekee hommansa huonosti, niibn hommat loppuvat.
Tuntuu, että suurimmat puolueet Suomessa ovat jo pitkään olleet pääoman, maaseudun ja työntekijöiden etujärjestöjä, joista on totuttu äänestämään sitä, mikä tuntuu omaa asemaa eniten parantavan. Tähänhän vihreät ovat tuoneet miellyttävää vaihtelua; lyhyen tähtäimen oman edun tavoittelun sijaan jotain kestävämpää.
Mutta kyllä se on vaikeaa olla liberaali Suomessa, kun jokainen annettu ääni tukee samalla joko konservatiiveja, traktoreita tai vihreää utopiaa.
Osmo: ”Opittu on: joskus vihreitäkin pidettiin populisteina, eikä aina täysin syytä, mutta enää kukaan ole syyttänyt.”
Syytetään sitten. Populismia on useampaa lajia, ei vain kansallismielistä pölhöpopulismia.
Vihreiden ydinvoimakannat ovat olleet ja ovat laajalti edelleen populistisia (liioitteluun ja peloitteluun pohjaavia, laajemmista asiayhteyksistä ja vertailuista irroitettuja, itseisarvollisia).
Vihreiden maahanmuuttoa koskevat julkilausumat ovat tavanmukaan väistelleet kannanottoa vaikeisiin kysymyksiin. Islamin yhteydessä valtavirtaisestikin esiintyviä länsimaiseen arvopohjaan sopimattomia arvoja ei ole nostettu esille, niitä on pikemminkin vähätelty ja yritetty kieltää. Sellaiset alati toistuvat sisällöttömät fraasit kuten ”en finne igen” tai ”Suomen ei tarvitse toistaa muiden virheitä” voi myös lukea surutta populismiksi.
Feministejä on houkuteltu populistisella retoriikalla vihreiden äänestäjiksi. Sukupuolen, sukupuolivaikutusten, lasikaton (jne.) jatkuvaa esillä pitämistä on tehty enemmän retorisin kuin asiapohjaisin perustein. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että esim. jossain kaupunginvaltuustossa oikeasti ruvettaisiin arvioimaan kaiken päätöksenteon sukupuolivaikutuksia, mikä edustaisi järjetöntä byrokratiaa ja energian ja resurssien (työajan) tuhlausta.
Vihreillä ei ole mitään muista puolueista selkeästi erottuvia keinoja tarjota feministeille konkreettista päätöksenteollista vastetta, silti vihreiden äänestäjistä lähes joka toiselle keskeinen äänestysperuste on se, että heidän äänestämänsä ehdokas on nainen asiakysymyksistä viis.
Ilmastopopulisteja vihreät ovat myös olleet, aivan selvästi. ”Tutkimustuloksista” (lue: projektioista) esim. Vihreässä Langassa on nostettu tavanmukaan esille kaikkein raflaavimpia, katastrofaalisimpia, suurinta tuhoa ennustavia. Korkeimpia lämpötilannousuja, eniten myrskyjä, eniten kuivuutta projektoivia ennusteita.
Vihreiden ilmastopoliittinen ohjelma vuodelta 2004, vaikkakaan sellaisena tekstimassana nyt tuskin käy itsessään populismista, kuvastaa kuitenkin sitä asenteellista lähtökohtaa, jossa vastaukset tiedetään jo ennen kysymistä, ja laajasta lähdeaineistosta pyritään valikoimaan (ilman tähän valikointiin edellytettyä tieteellistä pätevyyttä) kaikkein eniten omaa jo ennalta asetettua kantaa tukevia tutkimustuloksia. Uusiutuvat pyritään kuvaamaan mahdollisimman edullisina, mahdollisimman paljon työpaikkoja tuovina jne. ja tämä esitetään jotenkin objektiivisena ja neutraalina kantana, vaikka todellisuudessa se edustaa tutkimusaineiston yhtä valikoitua äärilaitaa. Ohjelmassa esitetyt arviot ydinvoiman maakaasua vastaavista CO2-päästöistä ovat 25 vuoden takaisista, jo kauan sitten kumotuista, marginaalisista tutkimuksista. Se kuvaa yleisemmin koko ilmastopoliittista ohjelmaa.
Vihreät puhuessaan esim. tuulivoiman potentiaalista, työpaikoista, kustannuksista, lainatessaan sanasta sanaan tuulivoiman lobbareiden lupauksia (mikä ydinvoiman kohdalla olisi täysin rikollista), ovat kyllä eräänlaisen populismin, ja omien tunnepohjaisten vakaumustensa hyväilyn, eivätkä suinkaan objektiivisuuteen pyrkivän politiikanteon asialla.
Populismia ovat myös olleet vihreiden jatkuvat ja toistuvat puheet avoimesta kansalaisyhteiskunnasta, vaikutusmahdollisuuksien lisäämisestä, äänestäjien kuuntelemisesta, kansanäänestyksistä ja suoran demokratian lisäämisestä. Osmo on niitä hyvin harvoja vihreitä kenellä on ylipäänsä ollut kiinnostusta dialogin käymiseen poliittisista kysymyksistä vanhojen puolueen sisäisten, tai valtapolitiikan rakenteiden ohitse.
Vihreiden kotimaan ympäristönsuojelusta (metsät, suot jne.) on myös tullut populistista silloin kun se ei ole kokonaan sivuutettua (kuten yhä lisääntyvänä tapana on, nyt kun ekovihreät ovat puolueesta ajautuneet pitkälti sivuun). Koijärven 30-vuotismuistelmissa oli paljon itsekorotuksen henkeä ainakin niissä jutuissa mitä itse lehdistä luin. Toivon, että olisi myös selkeämmin mainittu, että Koijärvi-liike lopulta epäonnistui tavoitteessaan, koska riittäviä poliittisia resursseja ei koskaan saatu kasaan järven entisöimiseksi, eikä Koijärvi nykyään mahdu edes 100 tärkeimmän suomalaisen lintujärven joukkoon.
Joten kun vihreät näillä teemoilla yrittävät ratsastaa osana esim. laajempaa vaalitematiikkaa, se on pitkälti katteetonta, koska näistä asioista eivät valtavirtaiset vihreät vaikuttajat ole juuri julkisuudessa meteliä pitäneet.
Sitten on monenlaisia laskelmoituja, pienempiä yksittäisiä esimerkkejä populismista. Kuten se, että, väitän, ainakin n. puolet vihreistä olisivat kannabiksen valmiita laillistamaan, jos poliittinen ilmapiiri olisi sille suotuisampi, mutta nykyisessä tilanteessa asian rehellisesti ja näkyvästi esille nostava ehdokas olisi anarkistinen sabotööri vaikka ei sitä oikeasti olisikaan.
Vihreiden EU-vaalimainonta oli hyvin populistista ja raflaavaa. Näkyvien yhteismainosten sanomaton ja politiikaton sisältö oli näppäriä Bob Helsinki -henkisiä sukkeluuksia.
Kyse ei myöskään ole yksittäisestä ilmiöstä, vaan laajemmasta kehityssuunnasta, jossa imagomarkkinointi on nousemassa keskeiseksi, ja mm. poliittisen uuskielen käyttö lisääntyy. Vihreidenkin mielestä asioita pitää tehdä ”aidosti”, ”oikeasti”. On aidosti välitettävä, aidosti vähennettävä köyhyyttä tai muuta tällaista, joka poliittisessa dialogissa on retorinen, asiasisällötön tehokeino.
Politiikan yleisluonne on hyvin populistinen, eivätkä vihreät suinkaan ole sen todellisuuden yläpuolella vaan siinä mukana aivan siinä missä kaikki muutkin.
Arto Tukiainen:
Keskusta on edelleen suomalaishenkinen maaseutupuolue, joka kannattaa alueellistamista. Vihreillä ei voi olla paljonkaan tekemistä tällaisten hankkeiden kanssa.
Samaa mieltä. Kaipaisin kuitenkin vihreilta huomattavaa terästäytymistä maakuntien asioissa, joissa kepulla lähes täydellinen monopoli. Minusta vihreiden tulisi pystyä esittämään uskottava vaihtoehto keskustan haitalliselle aluepolitiikalle, jolla pystyttäisiin antamaan toivoa ja parempia tulevaisuudennäkymiä kuihtuvien maakuntien ahdingossa oleville ihmisille. Lisäksi puolue tarvitsisi lisää näkyviä poliitikkoja pääkaupunkiseudun ulkopuolelta, jotka myös habitukseltaan puhuttelevat maakuntien ihmisiä. Cronbergin esimerkki on osoittanut, että vihreiden on mahdollista pärjätä myös suurten kaupunkien ulkopuolella.
Struwwelpeter: ”Tuntuu, että suurimmat puolueet Suomessa ovat jo pitkään olleet pääoman, maaseudun ja työntekijöiden etujärjestöjä, joista on totuttu äänestämään sitä, mikä tuntuu omaa asemaa eniten parantavan.”
Noinhan asiat olivat silloin, kun esimerkiksi eduskuntavaalien äänestysprosentit olivat 4/5. Nythän ne ovat tipahtaneet 3/5 tienoille. Mielestäni tuo kiinnostuksen puute johtuu siitä, ettei äänestämisellä katsota olevan yhteyttä arkitodellisuuteen.
az, muistelen lukeneeni tuon mainitsemasi vihreiden paperin päästöjen vähennyskeinoista, ja minustakin sitä vaivasi valikoiva tekno-optimismi eli kaikissa uusiutuvissa, vähän energiaa käyttävissä teknologioissa ei ollut mitään ongelmia, rajoituksia, tms. mitä nyt oikeasti ihan missä tahansa teknologiassa on. Sitä taustaa vasten että vihreat on säännöllisesti, ja mielestäni järkevästi, ollut nimenomaan se porukka joka varoittelee teknologioiden riskeistä ja käytännön ongelmista tämä on vähintään erikoista.
Mutta sitten taas toisaalta, populismi on suhteelista. Niiden samojen vaalien alla joka ikisen muun puolueen energiakannanotot oli kafkaa malliin halpa sähkö ja päästöjen vähentäminen samassa lauseessa, ilman mitään keinoja, laskelmia, tms. ja muutenkin kaikkea kivaa kaikille.
Ylimaa on aivan oikeassa siinä, että energiakysymysten selvittäminen taitaa olla tulevina vuosina Helsingin paikallispolitiikan ykkösaihe. Saapa nähdä miten vihreät orientoituvat. Seuraamme tilannetta kuin haukat.
Jotenkin niin herttaista kun Ozmo epäilee muiden puolueiden kykyä keksiä ratkaisuja ongelmiin. Tähän asti Virheiden ratkaisut, siis sellaiset ratkaisut jotka poistavat ongelman, ovat olleet todella vähissä. Itse asiassa Virheiden saavutukset ovat jääneet suurin piirtein kaikkien asioiden vastukseen ja kaikin puolin tuhoisan politiikan edistämiseen. No joo, onhan niitä ehdotuksia tietysti tullut tyyppiä: kielletään autot niin ei tule liikennekuolemia jne..
Mitä taas tulee kannatuksen kasvuun niin onhan täysin selvää että median 24/7 viherpuppupropaganda tehoaa niihin tunneälykkäimpiin äänestäjiin ja siksi kannatus on jopa yhden %-yksikön suurempi kuin populisti-nazi-puolue-persujen. No kunhan romahtava talous pakottaa siivoamaan vähän nurkkia kaiken maailman turhanlässyttäjistä, niin kyllähän se teidänkin kannatus palautuu eurooppalaiselle 1-4% tasolle. Mutta ehkä joukkon taso paranee silloin ja se luonnonsuojelukin alkaa taas kiinnostamaan 😉
”Maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvien on lähdettävä keskusteluun mukaan myöntäen ongelmat, sillä moni kokee aidosti maahanmuuton uhkasi. Hyssyttevä liturgia vain hyödyttää populisteja.”
Katainenkin kovasti halusi avointa keskustelua aiheesta. Kyynisesti voisi ajatella, että eri tahoilla ollaan pääasiassa huolissaan äänistä, eikä niinkään niistä ongelmista. Eri puoluetoimistoissa sitten mietitään päät punaisina miten ongelmista pitäisi puhua eikä niinkään miten ne ongelmat ratkaistaan.
Tällä hetkellä suomalainen politiikka on sitä, että kun kansalaiset ilmaisevat tyytymättömyyttään vaaleissa ryhdytään miettimään kuinka kansalaisille pitäisi puhua, jotta he ymmärtäisivät äänestää oikein koska ”viestiä ei ole onnistuttu saamaan perille” tms. Niin kauan kun lähestysmitapa on tuo, populismi tulee keräämään ääniä.
Arto Tukiainen: ”energiakysymysten selvittäminen taitaa olla tulevina vuosina ,,, politiikan ykkösaihe.”
Itse luulen vahvasti, että nuo energiakysymykset ovat juuri se aihe, joka tulee olemaan vihreiden kompastuskivi.
Erkki Tuomioja kehotti demareita olemaan peesaamatta ketään. Nuo energiakysymykset lienevät molemmillekin vasemmistopuolueille juuri sellaisia aiheita, joissa ei kannattaisi peesata vihreitä. Seuraa pian eksyminen ja suohon uppoaminen. (Peesaushan on suunnistustermi.)
az:n tekstin jatkoksi kannattaa lukea tämä vara-Soini Sampo Terhon juttu vihreästä vasemmistopopulismista: http://www.uusisuomi.fi/nakokulmat/sampoterho/vasemmistopopulistit
Rotwang: ”Minusta vihreiden tulisi pystyä esittämään uskottava vaihtoehto keskustan haitalliselle aluepolitiikalle, jolla pystyttäisiin antamaan toivoa ja parempia tulevaisuudennäkymiä kuihtuvien maakuntien ahdingossa oleville ihmisille.”
On hiukan kohtuutonta odottaa, että vihreät esittävät upeita tulevaisuudennäkymiä maakuntien ihmisille – tai muillekaan. Keskusta yrittää kovasti, mutta kyseessä on aika usein tekohengitys. Olisi tunnustettava, että kaikille ei ole kaikkialla mitään taloudellisesti hyödyllistä tekemistä. Tilanne ei ole miellyttävä, eikä se kaunistelulla parane.
Vielä ilmasto- ja energiapopulismista.
Luin tuon edellä mainitun vihreiden ilmastopoliittisen ohjelman aikanaan useamman kerran lävitse, ja tutustuin myös lähdeviitteisiin.
Olen antanut itseni ymmärtää, että kyseisen ohjelman olisi koonnut Oras Tynkkynen, en muista mainittiinko se jossain virallisestikin, mutta kuulopuheiden mukaan ainakin. Osmo voinee tarkentaa, onhan ohjelman keväällä 2005 allekirjoittanut ja hyväksynyt vihreiden eduskuntaryhmä.
Kuluneiden 4-5 vuoden aikana keskustelu, tutkimus ja tietämys on mennyt merkittävästi eteenpäin ja ohjelma kaipaisi jo tästä syystä päivittämistä, vaikka sen muut puutteet jätettäisiinkin huomiotta.
Kööpenhaminan ilmastokokouksen vuonna olisi peräti outua, jos vihreät eivät nyt vihdoin ja viimein tuota ohjelmaansa päivittäisi ajan tasalle. Ehkä tällainen työ on jo käynnissä?
Pidemmän aikavälin uskottavuuden kannalta olisi hyvä tällä kertaa muistaa virhemarginaalit, epävarmuustekijät ja perustellusti eriävien näkökantojen huomioiminen.
Lopultahan kysymys on pohjimmiltaan kustannusarvioista. Tuon vihreiden ohjelman julistuksen mukaan uusiutuviin siirtyminen ei tulisi maksamaan yhteiskunnalle käytännössä yhtään mitään ylimääräistä ja täten vain hölmöys estää meitä massiivisesti investoimasta uusiutuviin nyt ja heti.
Ilmastopopulismilla on sikäli lyhyet jäljet, että kuten kävi ensimmäisen sukupolven biopolttoaineiden kohdalla – joita vihreät vielä hieman aikaa sitten lobbasivat – virhearvioiden sattuessa lasku seuraa perästä.
Erityisesti tuulienergian voi hyvällä syyllä epäillä olevan mahdollisesti tuon kaltaisen hetteikön, ja todellisuudessa kustannukset ja energiansaantivarmuus osoittautuisivatkin vähemmän ruusuisiksi kuin julistuksissa luvattiin.
Näin voi hyvällä syyllä olettaa olevan esimerkiksi myös CO2:n talteenoton, supergridin toimintavarmuuden ja seuraavan sukupolven aurinkoenergian (johon on nykyisellään sysätty kaikkein suurimmat odotukset) kohdalla.
Biopolttoaineiden lisäksi laajoja ongelmia tiedetään varmuudella jo aiheutuneen mm. ilmalämpöpumpuista jotka eivät ole toimineet kuten luvattiin (tutkimus Ruotsista), puulämmittämisestä (lisääntyneet tilastollisesti keuhkosairauksia, syöpää, ennenaikaisia kuolemia aiheuttavat pienhiukkaspäästöt), tuulimyllyjen sijoittamisesta (lähiseudun asukkaiden asumismukavuus, stressaantuminen).
Olisi vihreiltä poliittinen pioneerityö tuottaa pohdittu ja analyyttinen ilmastopoliittinen ohjelma, joka laaja-alaisesti pohtisi monia tällaisia ongelmakohtia ja pyrkisi tekemään niiden pohjalta laajasta lähdeaineistosta (aiemmin valikoiden poimitun lähdeaineiston sijaan – yhtenä esimerkkinä sokea usko Sternin raporttiin vs. myös Sternin raportin vertaisarvioidun kritiikin huomioiminen) monisyisiä ja debaatille avoimia johtopäätöksiä.
Nykyisen tilan jatkuessa on täysin selvää, että vihreät ovat ilmasto- ja energiapolitiikan populisteja, jotka lupaavat hyvää, halpaa, työpaikkoja synnyttävää, vientituloja tuovaa ja kaiken lisäksi puhdasta ja vähäpäästöistä (kuka sellaista nyt ei haluaisi, where’s the catch?), johon vain muiden puolueiden päättäjien tietämättömyys ja jääräpäisyys estää meitä siirtymästä, tietoisesti kaikista oman näkökantansa mahdollisista ongelmakohdista sekä realismin puutoksista vaieten, ja niiden konkreettisesti ilmaantuessa niitä vähätellen tai näkökantansa kriitikoita leimaten.
Euroopan ja vasemmiston tarina ei ehkä vielä ole lopussa. Ensin on kuitenkin ymmärrettävä, että köyhien ja luonnon asiaa voidaan edistää kahdella aivan vastakkaisella tavalla. Olennainen jakolinja ei kulje oikeiston ja vasemmiston välillä vaan vasemmiston sisällä.
Ensiksi voidaan ajatella, että köyhiä autetaan ja luontoa säästetään organisoitumalla poliittiseksi voimaksi, joka pyrkii ylhäältä päin ohjaamaan taloutta suotuisammaksi köyhille ja luonnolle. Tehdään lakeja ja määräyksiä, joilla siirretään rikkaiden hallitsemia omistuksia, tuotanto-oikeuksia ja työsuhteita vasemmiston/luonnonsuojelijoiden hallintaan. Säädellään kaupankäyntiä ja tiedonvälitystä vasemmiston ja luonnon eduksi, verotetaan rikkaita ja kulutusta ja ohjataan varoja köyhille ja luonnon suojeluun. Ylhäällä suunnitellaan, luokitellaan ja säädellään.
Tämä vallasta ja johtajuudesta taisteleva vasemmisto on nyt tullut tiensä päähän. Se on yksinkertaisesti vain hävinnyt poliittisen taistelun taloudellisten etujen ajajien johtajia ja joukkoja vastaan. Niin kauan kuin rahalla voidaan ostaa poliittisia päätöksiä ja taloudellisia etuja, köyhät ja luonnonsuojelijat pysyvät väistämättä syrjittynä osapuolena ja pienistä voitoista huolimatta suuri linja etenee suurten talousmahtien suurten yritysten etujen osoittamalla tiellä.
Toiseksi voidaan ajatella, että köyhiä autetaan antamalla jokaiselle mahdollisimmat tasapuoliset mahdollisuudet elämiseen, työntekoon ja vaurastumiseen. Ja luontoa autetaan parhaiten pienentämällä ihmisten tarvetta hyödyntää luontoa vain voittaakseen toisensa valtakilpailussa. Tämä on tasa-arvoon tähtäävää vasemmistolaisuutta ja sen kantava idea on se, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä pienempiä ovat vallalla voitettavat edut, sitä vähemmän energiaa kuluu vallasta taistelemiseen ja sitä pienempi paine myös luontoon kokonaisuudessaan kohdistuu.
Kun vallasta taisteleva vasemmistolaisuus on arvostanut vahvaa johtajuutta, puolueen ylivaltaa, salaista päätöksentekoa, toisinajattelijoiden vainoa ja sensuuria, tasa-arvolle rakentava vasemmistolaisuus on kannattanut demokratiaa, yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, avointa hallintoa ja sananvapautta.
Nyt tasa-arvoinenkin vasemmistolaisuus on ajautunut vaikeuksiin, koska sen vaikutuspiiri on ollut vain kansallinen. Globaalilla tasolla, joka on lopulta määräävä, vasemmistolla ja yleensä politiikalla on kaksi teoreettista mahdollisuutta edetä. Voidaan tähdätä maailmanlaajuiseen poliittiseen demokratiaan, jonkinlaiseen demokraattisesti valittuun maailmanhallitukseen, joka ylhäältä ohjaa taloutta. Tai voidaan tähdätä maailmanlaajuiseen taloudelliseen demokratiaan, jolloin sillä tarkoitetaan talouden tasa-arvoa, yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta samassa mielessä kuin politiikan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Se tarkoittaa kansainväliselle kaupalle sääntöjä, jotka ovat johdettavissa periaatteesta, jonka mukaan mikään yritys ei saa suosia eikä syrjiä ketään ostajia. Jokaisen raha on yhtä arvokasta aivan kuten demokraattisessa politiikassa jokaisen ääni on yhtä arvokas. Tästä seuraa mm. sellaisia vaatimuksia kuin tuotteita ja hintoja koskeva avoimuus, kirjanpitojen julkisuus, yksinmyyntioikeuksien pätemättömyys ja tieteiden, taiteiden ja keksintöjen kaupallisista yksinoikeuksista luopuminen, kertamaksuun siirtyminen.
Kaikki päämääriä, joita jo siellä täällä varovasti lähestytään, jotta talouden hyödyt jakautuisivat tasaisemmin maailmaan. Jos vasemmisto tosissaan haluaa tehdä jotain köyhien ja luonnon puolesta, se ottaa tehtäväkseen koota kaikki nämä nyt hajallaan olevat pyrkimykset yhteen saman tasa-arvon aatteen alle.
@ Arto Tukiainen:
Ei kaupungistumisen isoa virtaa voi pysäyttää, eikä pidä yrittääkään, mutta jotain varmaan kuitenkin on tehtävissä maakuntienkin kehittämiseksi. Nyt tilanne on se, että tuolla areenalla ainoana häärää kepu, jonka toiminta on pahaa katsottavaa. Sen politiikka on nimenomaan pitkälti sitä lyhyen tähtäimen tekohengitystä. Sosiaaliturvan puolella Vihreät ovat tehneet innovatiivista politiikkaa. Kun demarit ovat laittaneet pään pensaaseen ja jääneet roikkumaan kynsin hampain kiinni rakentamaansa hyvinvointivaltioon, Vihreät ovat tunnustaneet realiteetit ja lähteneet kehittämään uusia keinoja. Kaipaisin samanlaista otetta aluepolitiikkaan. Hyviä kehityskohteita voisivat olla esim. maakuntakeskukset, turismi, monimuotoinen pienyrittäjyys (jota perustulo tukisi) ym. Jos Vihreät oikeasti haluavat suureksi yleispuolueeksi, tämäkin dimensio tulisi kenties ottaa vahvemmin mukaan. Tämä asia nimittäin koskettavaa todella suurta ihmisjoukkoa.
az, ympäristönsuojelun haaste ylipäänsä on se, että se-on läpeensä tieteellistä ja teknistä. Jonkun itämeren rehevöitymisen näkee vielä paljaalla silmällä, mutta ei sen syitä, ja varsinkin ilmastonmuutoksen kanssa sekä syy että ilmiö itse perustuvat täysin tutkimukseen. Ja tieteellinen tieto elää koko ajan. Ratkaisut taas on pitkälti teknologiaa, usein elinkaarensa alkuvaiheessa olevaa, eli sen lopullisesta toimivuudesta tai kustannuksista on vaikea sanoa mitään varmaa. Pienetkin innovaatiot voivat parantaa merkittävästi ko. tekniikan kilpailukykyä, tai sen kilpailijan. Esimerkiksi kelluvat tuulivoimalat ilmeisesti leikkaisivat rajusti avomerivoimaloiden rakentamiskustannuksia, toisaalta jos talteenotetulla hiilidioksidilla keksittäisiin jotain laajamittaista hyötykäyttöä niin tuosta tekniikasta tulee kertaheitoilla houkutteleva.
Yllä olevasta seuraa että vihreiden ja ylipäänsä ympäristöstöstä puoluekantaan katsomatta huolestuneiden tulee olla älyllisesti joustavia ja ketteriä. Tämä on vaikeaa, mutta toisaalta rokottaa dogmaattisuutta vastaan. Takinkääntösyytöksiä sataa ja niihin ainoa oikea vastaus on Keynesin: kun tosiasiat muuttuu, niin minä muutan mielipidettäni, mites sinä? Esimerkiksi jätteenpolttoa tulikin vastustaa, mutta nyttemmin polttotekniikka on kehittynyt puhtaammaksi. Ydinvoimastakin voi ja saa muuttaa mieltään, se riippuu ihan siitä mihin ydinvoimateknologia kehittyy.
Kuitenkin, (Suomen) vihreiden energiaohjelman ydin näyttää minusta olevan energiankäytön tehostaminen, mihin minulla ei ole mitään huomautettavaa. Energian tuotantotavat on kuitenkin kokonaiskulutukseen nähden toissijainen asia ainakin lyhyellä tähtäimellä. Lisäksi tuo tehostaminen perustuu pitkälti olemassa olevaan tekniikkaan ja on taloudellisesti järkevää muutenkin.
Ja edelleen penään edes jotain tasapuolisuutta noihin populismisyytöksiin, kun keskiverto kokoomusedustaja puhuu samassa lauseessa talvipakkasista ja lisäydinvoiman tarpeesta, joka on absurdia, niin tämä ei tunnu herättävän mitään kysymyksiä. Siis esimerkiksi siinä mediassa joka on nettikitisijöiden mukaan läpeensä vihervasemmistolainen.
Rotwang, ovathan vihreät toki esittäneet maaseutuohjelmia, esim.
http://www.vihreat.fi/maaseutuohjelma
Siellä on mukana mm. matkailua ja etätyötä, mutta erityisesti bioenergiaa. Taitaa olla aika pitkälti niin, että ohjelman uskottavuus lepää tämän viimeisen kohdan varassa. Ja tästä päästäänkin näppärästi tuohon Osmon uusimpaan aiheeseen eli aletaanko Helsinkiä lämmittää taas puulla…
tpyyluoma,
populismi koskettaa oman näkemykseni mukaan kaikkia poliittisia puolueita. Osmo kohotti vihreät tuon ilmiön yläpuolelle, mikä oli syy miksi siihen tartuin. Kokoomuksessa on varmasti hyvin paljon populistisia piirteitä, hehän koko Bob Helsinki trendin aloittivat. En ole muuten koskaan äänestänyt kokoomuksen ehdokasta, paitsi yhden kerran presidentinvaalien toisella kierroksella.
Ellen nyt väärin muista, niin tuossa vihreiden ohjelmassa myös energiankäytön tehostamisesta lainattiin tutkimuksia kyllä aika yksipuolisesti. Löytyy yhtälailla asiantuntija-arvioita joiden mukaan kiristämisvaraa Suomessa on ensinnäkin näitä optimistisimpia arvioita vähemmän ja se tulisi esitettyä kalliimmaksi.
Tällaiset epävarmuustekijät ja niiden myötä syntyvät tuntuvat virhemarginaalit pitäisi kirjoittaa rehellisesti auki, se auttaisi realistisemmin arvioimaan eri vaihtoehtojen riskejä, potentiaalia ja kustannuksia.
Itse pidin ensimmäisen polven biopolttoaineita hulluutena jo kauan ennen kuin niiden ongelmat tulivat laajempaan julkisuuteen, koska olin lukenut asiantuntijoita, joiden perustelut tuolle näkemykselle tuntuivat uskottavilta ja harkituilta. Moni osasi ennustaa esimerkiksi haittavaikutukset maailman ruokamarkkinoille, joista sittemmin tuli katastrofaalisia ja joiden seurauksena tuhansia ihmisiä kuoli nälkään ja aliravitsemus lisääntyi miljoonilla. Nämä varoitukset menivät kuitenkin kuuroille korville (esim. EU:n päätöksentekijöiltä, joilla oli kiire sorvaamaan kiintiöitä vuodelle 2020).
Silloisessa bioenergiakeskustelussa oli jotain hurmoksellista, esim. Suomessa kadehdittiin Ruotsia, jossa biopolttoaineisiin oli siirrytty paljon suuremmalla kiireellä ja voluumilla. Vihreät etunenässä kannattivat näitä sittemmin virheeksi osoittautuneita polttoaineita.
Koko energiakeskustelu pitäisi nöyrästi epävarmuudet myöntäen kirjoittaa avoimeksi. Vihreät voisivat Suomessa tämän osalta näyttää tietä muillekin.
Arto T., toki sielta sellainen ohjelma loytyy ja onhan siina ihan hyvia ideoita. Mutta kylla se kuitenkin useimmista puolueen karkihahmoista paistaa kilometrien paahan, etta maakuntien ja syrjaseutujen kehittaminen on prioriteettilistan loppupaassa. Ja onhan se ymmarrettavaa sikali, etta Vihreiden kannatus tulee lahes yksinomaan etelan kaupungeista.
Kepulle pitaisi kuitenkin pystya luomaan maakuntiin vastavoima jo pelkastaan siksi, etta puolueen ajamat jarrutoimenpiteet ovat tyypillisesti pahasti ristiriidassa ymparistonsuojelun kanssa. Ymparistonsuojelun ja syrjaseutujen taloudellisen kehityksen ei kuitenkaan valttamatta tarvitsisi olla niin pahasti ristiriidassa kuin kepu uskoo. Jos asioita ajatellaan esim. turismin kehittamisen nakokulmasta, puhdas luonnontilainen ymparisto ja esim. kalaisat lohijoet olisivat aikamoisia valtteja Pohjois- ja Ita-Suomelle. Mutta niin kauan kun kepu on ainoa, joka tosissaan panostaa naiden alueiden asioihin, syrjaseutujen aanestajilla ei ole todellisia vaihtoehtoja ja ymparistolle tuhoisa ja hyodyton tekohengityspolitiikka sen kun jatkuu.
Jotkut (rakennanko olkiukkoa:) näkevät yhteiskunnallisessa ajattelussa perinteisellä tavalla kaksi tasoa. Liittyen esimerkiksi kysymykseen ”entäs nyt vasemmisto?”
Lyhyellä tähtäimellä tehdään oppositiopolitiikkaa yksityiskohdista eläkepolitiikassa, työttömyysturvassa, energiapolitiikassa….
tuhansille ihmisille tärkeissä yksityiskohdissa. Hyvä niin. Se on opposition tehtävä.
Ja pitkällä tähtäimellä rakennetaan Visiota. Ketkä millaistakin.
Joillekin vasemmalla laidalla se on suunnilleen reaalisosialismi parannetuilla yksilötason ihmisoikeuksilla; homous laillista, feminismi oikeutettua, uskiksia ei vainota, taidesuunnat vapaat.
Joillekin oikealla reunalla se on arjessa yhtä epärealistinen yövartijavaltio.
Joillekin toisille oikealla reunalla se on jotain puolifasistísta.
Sitten on kirjava porukka alkaen kokoomuksen ”vasemmalta” siiveltä, rkp:n vastaavan jengin ja kristillisten hämyfalangin kautta vihreiden ja sdp:n läpi vasureiden puoliväliin.
Jotka kaikki kovasti tahtoisivat. Niin mitä?
Sen minäkin haluaisin tietää.
Mitä jos tuon arkisen detaljitason maailmanparannuksen ”jälkeen” tai ”takana” ei tulekaan mitään? Muuta kuin laajemmassa mittakaavassa sitä samaa, ongelmien keskinäiset syy-seuraus-suhteet ja globaali taso huomioiden?
Jospa tämmöisen pienen, periferisen avotalouden yhteisten asioiden hoitaminen on ikuisesti vain harmaata neokeynesiläistä ad hoc-hyppelyä pulmatilanteesta toiseen? Aina joskus sitten isompi kriisi.
Jospa kaikki ideologiat ovat – en sano kuolleet koska eivät ne minusta ole oikeasti hengissä olleetkaan – vaan paljastuneet siksi mitä ne ovat: korkeintaan työvälineiksi ja käyttökelpoiseksi vappupuheen täytteeksi. Eräänlaisiksi uskonnoiksi joilla on nostettu itseä tukasta niinkuin Münchausen. Sillä konstilla esimerkiksi reformistinen työväenliike on tehnyt paljon enimmäkseen hyvää.
Mutta nyt ei kenenkään kannattaisi jäädä odottamaan historian loppua ja ajatussuuntaa joka tuottaa Kaikista Ajateltavissa Olevista Maailmoista Parhaan. Huom tämä koskee kaikkien apostolien oppeja. Niin apostoli Karlia kuin apostoli Miltoniakin.
Koska kurjuus ei ole maailmasta hävinnyt eikä suhteellinen köyhyys Suomestakaan, on tilaus porukalle joka löytää tuon vähiten huonon etenemisuran. Tai äänestäjien enemmistön sellaiseksi kokeman.
Tilaus on sille joka (mieluummin ilman populismia ja opportunismia, kiitos) ryhdistäytyy antamaan arjessa, keskisuurissa ja keskipitkän aikavälin kysymyksissä rehellisiä ja realistisia ehdotuksia.
Ulkomaiset vertaukset ovat aina vaarallisia, mutta otan esimerkiksi USA:n demokraatit joskus 30-luvulla. Enemmän osavaltiotasolla kuin Rooseveltia varauksettomasti ihaillen.
Lupaamme tätä, tätä ja tätä. Jos voitetaan vaalit lupaukset pidetään.
Toinen – tiedän, kyseenalainen – esimerkki ovat gaullistit 50-luvun lopulla.
Tai Ruotsin demarit Brantingin ja Hanssonin aikaan. Tai Pearson ja sittemmin Trudeau & kumppanit Kanadassa. Eiköhän tämä riitä.
Tässä on maalintekopaikka monelle: demareille, vihreille, vasureille, persuille, krisuille…miksei kepulle ja rkp:llekin. Kokoomuksessa on paljon kunnon ihmisiä, mutta puolueena tuo ei oikein ole ollut sille luonnerooli sitten paasikiveläisen vanhasuomalaisuuden.
Maailma on nyt toinen ja kuten tuolla aiemmassa ketjussa tcrownin ja artturin kanssa vääntäessä totesin, on konsteja joihin ei ole paluuta. Sitten on vaan keksittävä uusia tai katsottava onko jotkut vanhat sittenkin käyttökelpoisia.
Mutta ihan aikuisen oikeasti, ilman lähiökapakka-populisimia: ei se nyt niin vaikeaa voi olla.
Osmo aloituksessa:
Moni on blogillani sanonut, että nuorille kaupunkilaisille on vain kaksi puoluetta, kokoomus ja vihreät.
Mutuni mukaan perussuomalaiset saivat ihan nuorien, 18-24 -vuotiaiden ääniä kyllä aika paljon pääkaupunkiseudulla. Eli sitaatti ei ehkä pidä aivan paikkaansa tällä hetkellä. Eduskuntavaalit tietty näyttävät enemmän suuntaa..
Nuoret ovat passiivinen äänestäjäryhmä jo lähtökohtaisesti. Mutta niistä harvoista aivan untuvikoista käsittääkseni iso osa äänesti mm. Sampo Terhoa.
PS:n puolue on rynninnyt nettiin ihan toisenlaisella volyymilla kuin monet muut. Ei demareilla ja Vasemmistoliitolla ole mitään mielenkiintoisia bloggaajia.
Ilmainen vinkki sinne päin. Nuoret seuraavat asioita Internetistä, eivät niinkään Yle ykköseltä.
az, ymmärrän populismin vähän eri tavalla. Jos joku poliitikko ehdottaa jotain, ja hänen esiintuomansa oletukset (esim. kustannukset) ovat mielestäni epärealistisia, niin olen hänen kanssaan eri mieltä. Jos taas joku poliitiikko kannattaa jotain hyvää asiaa noin yleensä ilman mitään konkrettisia ehdotuksia tai perusteluita, niin tästä on vaikea olla yhtään mitään mieltä. Jälkimmäinen on mielestäni populismia.
Toivon samoin parempia laskelmia, riskianalyysejä, jne. päästöskenaarioista ihan yleensäkin, ja näitä tulee vaatia vihreiltä. Nimenomaan nuo energiasäästön kustannukset on vaan luonteeltan hyvin epävarmoja kumpaankiin suuntaan, varsinkin uuden tekniikan muiden hyötyjen mallintaminen ja euroistaminen on vaikeaa.
Ulkomaiset vertaukset ovat aina vaarallisia, mutta otan esimerkiksi USA:n demokraatit joskus 30-luvulla. Enemmän osavaltiotasolla kuin Rooseveltia varauksettomasti ihaillen. Lupaamme tätä, tätä ja tätä. Jos voitetaan vaalit lupaukset pidetään.
Tätähän olen itse ehtinyt peräänkuuluttaa jo ties kuinka monessa yhteydessä. Vanhanaikainen vaalilupauskulttuuri on täysin hävinnyt. Se, ettei haluta antaa katteettomia lupauksia, kelpaa jotenkin kummallisesti verukkeeksi sille, ettei ikinä anneta edes katteellisia lupauksia. Kun tästä huomauttaa poliitikoille, saa vastaukseksi vain samaa jankutusta siitä, ettei poliitikko halua antaa katteettomia lupauksia. Jopa Hesarin viimelauantainen pääkirjoituskin oli otsikoitu ”Seuraavissa eduskuntavaaleissa ei vaalilupauksiin ole varaa” – ikään kuin vaalilupaukset tarkoittaisivat aina ja kaikkialla yksinomaan käteisen rahan täysin holtitonta ja vastikkeetonta jakamista valtion kassasta.
Olen todella ihmeissäni lukenut esimerkiksi Seppo Lindblomin parin vuoden takaista Politiikka karkumatkalla -kirjaa, jonka mukaan poliittinen kampanjointi Suomessa olisi muka yhtä suurta populistista huutokauppaa valtavilla epärealistisilla lupauksilla, joita ei ole aikomuskaan toteuttaa. Tällaiset väitteet olivat Euroopassa suosittuja joskus 70-luvulla, kun valtio-opissa kukoistivat hetkellisesti ns. overload- ja ungovernability-teoriat (joiden tueksi ei edes silloin löytynyt sen suuremmin kovaa tutkimuksellista näyttöä), mutta nykymaailmassa on ainakin minusta menty täsmälleen päinvastaiseen äärilaitaan.
Yleensäkin esimerkiksi näissä eurovaaleissa tuntui täysin hämärtyneen se, että ollaan valitsemassa lainsäädäntöelintä. On hyvin tiedossa, mitä merkittäviä lakipaketteja europarlamentissa on juuri nyt, ja myös seuraavana käsiteltäväksi tulevat asiat tiedetään hyvän matkaa tulevaisuuteen. Silti mikään puolue ei tarttunut mihinkään yksittäiseen sellaiseen – ei kannattaakseen sitä eikä vastustaakseen.
Nuoret ovat passiivinen äänestäjäryhmä jo lähtökohtaisesti. Mutta niistä harvoista aivan untuvikoista käsittääkseni iso osa äänesti mm. Sampo Terhoa.
Osa varmasti äänestikin, mutta jos näissä vaaleissa joku yksi yksittäinen ehdokas menestyi suhteettoman paljon nimenomaan nuorten äänillä, niin hän oli kyllä selkeästi vihreiden Jyrki Kasvi. Sanon tämän tavallisia suomalaisia nuoria henkilökohtaisesti tuntevana ja monen heistä kanssa heidän äänestyspäätöksistään keskustelleena. Yli 16 000 tuhatta ääntä niin, ettei näy läpipäässeisiin ehdokkaisiin verrattuna valtakunnallisissa valtamedioissa paljonkaan, on ihailtava saavutus ja vetää selkeästi vähintäänkin vertoja Terhon vähän yli 9 000 äänelle. Olen vuosien varrella törmännyt niin moneen alle kolmekymppiseen, joka sanoo inhoavansa kaikkia poliitikkoja yhtäläisesti ainoana poikkeuksena Kasvi, että sitä voi olla vaikea edes uskoa, ellei ole kokenut sitä itse.
Rehellisesti sanottuna kiinnostaisi paljon enemmän tilanne Euroopassa vihreiden jälkeen. Ja vieläpä mahdollisimman nopeasti. En mitenkään kaipaa totalitaristista yhteiskuntaa, joten toivotan vihreät mahdollisimman nopeasti hevon kuuseen.