Markkinataloudessa suurimmat tulot kasautuvat aina niukimmalle tuotannontekijälle.
Joskus ennen teollista vallankumousta rikkaita olivat ne, jotka omistivat maan ja köyhiä ne, jotka omistivat vain työvoimansa. Työvoimaa oli yllin kyllin ja maata niukasti. Maanomistus oli vielä sata vuotta sitten rikkauden lähde Suomessa, mutta suurista kartanonomistajista tunnetaan enää Nalle Wahlroos, eikä hänenkään rikkautensa ole maan omistamisesta kiinni, vaan hän haaskaa tulojaan kartanoonsa. Jos maaomaisuudella on merkitystä, se tulee sijainnista ja potentiaalisesta roolista rakennusmaana, ei luonnonvaroista.
Sitten tuli teollinen vallankumous ja pääoman omistaminen. Pääoma on menettänyt niukkuutensa ajat sitten. Toisen maailmansodan jälkeen ammattitaitoinen työvoima muodosti pitkään niukan tuotannontekijän, ja sen asema tulonjaossa parani. Sosialismin tavoittelema tilanne toteutui kapitalistisissa teollisuusmaissa.
1980-luvusta alkaen osaaminen on korostunut tuotannon tekijänä. Pääoman omistaminen on korvautunut yritysjohdon taidoilla ja edullinen markkina-aseman saavuttamisella. (Nokia, Google Microsoft)
Kun tuotanto automatisoituu, jalostuksen osuus kakusta pienenee. Osaamisen ja suunnittelun osuus kasvaa. Nokia kännykästä kolme euroa menee valmistuskustannuksiin.
Kun kehitysmaiden massat vaurastuvat, luonnonvarojen kulutus lisääntyy. Öljyn viimevuotinen hintapiikki oli ehkä vain ennakkovaroitus tulevasta. Ehkä 2030-luvulla luonnonvarojen omistajat ovat taas rikkaita ja muut köyhiä, tai siis näitä paljon köyhempiä.
“Öljyn viimevuotinen hintapiikki oli ehkä vain ennakkovaroitus tulevasta. Ehkä 2030-luvulla luonnonvarojen omistajat ovat taas rikkaita ja muut köyhiä, tai siis näitä paljon köyhempiä.”
Silloin Saudi-Arabian ja Iranin hallinnot olisivat entistä vauraampia. Koska ne ainakin nykyisellään aktiivisesti tukevat (varsinkin Saudi-Arabia, lukuisilla miljardeilla) ääriaatteiden globalisoitumista, niin en kovin pahaksi pistäisi öljyn maailmanmarkkinahinnan romahtamista.
Se on täysin perusteltu osasyynsä yrittää eroon öljyriippuvuudesta. Toimivat vaihtoehdot taitavat nykyisellään vain olla aika vähissä tai vuosikymmenten päässä.
Nykyteknologialla laajassa mitassa hyödynnettäviksi taitaisivat löytyä vain ydinvoima ja sähköautot?
Innovaatioita odotellessa.
Kun kehitysmaiden massat vaurastuvat, luonnonvarojen kulutus lisääntyy.
Kukaan ei tiedä varmuudella, mitä tapahtuu vähänkin pitemmällä aikavälillä, koska on monia luonnonvaroja säästäviä trendejä, jotka ovat mahdollisia vain vauraissa yhteiskunnissa. Tärkein on tietysti väkiluvun väheneminen, mutta kyllä niitä on muitakin.
Tehokas kierrätys esim. vaatii investointeja ja kierrätyksestä maksamaan pystyviä talouksia. Ihmisten pitää myös ymmärtää kierrätyksen merkitys. Infrankin pitää toimia hyvin.
Uusiutuvat energiavaratkin ovat kohta laajasti kaupallisesti kannattavia, mutta silti jotain tuulimyllyjä tai aurinkovoimaloita ei ilmesty Afrikkaan suuria määriä ennen kuin asiakkaat vaurastuvat tarpeeksi ostaakseen sähkölaitteita ja sitten sähköä. Siihen asti kaadetaan yhä hupenevia puita ja aavikoituminen jatkuu. Etiopialaisten hiilitase on laskettu selvästi huonommaksi kuin suomalaisten. Jotain Tanskan mallia energiantuotannossa pystyy vaurastumisen ja energiantuotannon hyötysuhteen paranemisen takia seuraamaan yhä useampi valtio, mutta Afrikassa tuskin yksikään vielä pitkään aikaan.
Minusta huolestuttavaa on oikeastaan vain se, ylittääkö ihmiskunta jonkun “kantokykykynnyksen” ennen kuin politiikka, tiede ja vaurastuminen mahdollistavat aidosti kestävän kehityksen. Mannerjään nopea sulaminen lienee pelottavin kandidaatti.
Suomessa mm. Eero Paloheimo on nähnyt kirkkaasti, että lähitulevaisuudessa (10–50 vuotta) maan ja luonnonvarojen arvo nousee kohisten. Tässä ei tarvitse olla minkäänlainen profeetta, riittää kun vilkaisee maailman väestötilastoja. Rooman klubi ja vastaavat ehkä unohdettiin hetkeksi, mutta totuus tuppaa ponnahtamaan takaisin silmille.
“Jos maaomaisuudella on merkitystä, se tulee sijainnista ja potentiaalisesta roolista rakennusmaana, ei luonnonvaroista.
Sitten tuli teollinen vallankumous ja pääoman omistaminen. Pääoma on menettänyt niukkuutensa ajat sitten.”
Sijainti ei kuitenkaan ole menettänyt niukkuuttaan. Kaupunkimaan hinta ampuu niukkuudesta johtuen raketin lailla ylöspäin talouskasvun jatkuessa. Ja vetää perässään asuntojen hinnat kansantalouden kokoon nähden epärealistisiin vuokratuotto-odotuksiin.
Malthus näki jo kolmesataa vuotta sitten kirkkaasti että luonnonvarojen hinta nousee. Toisin on toistaiseksi käynyt. Ehkä tällä kertaa jokin on toisin?
Ennustaminen on pahamaineisen vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.
Itse “ennustin” vuonna 2004 blogissani, että öljyn hinta nousee yli sadan dollarin viiden vuoden sisällä. Mutta jos minulta olisi kysytty, mitä öljy maksaa vuonna 2009, olisin veikannut 150 dollaria. Tänään taidetaan olla viidenkympin tuntumassa.
Luonnonvarojen hinnat ovat erittäin syklisiä, niiden hinta voi suhdanteiden mukana vaihdella moninkertaisestikin. Post hoc, oma ennusteeni perustui todennäköisesti väärään käsitykseen. Ei sillä, etteikö niukkuus lisääntyisi, varmasti lisääntyy, mutta meillä ihmisillä on tapana sivuuttaa tai ainakin aliarvioida substituutiovaikutuksia etenkin pitkällä aikavälillä.
Jos jollekin 1700-lukulaiselle olisi kerrottu, kuinka rikkaita nykypäivän ihmiset ovat rahassa mitattuna ja pyydetty arvioimaan miten se näkyy kulutustottumuksina, niin tämä varmaan olisi kuvitellut, että 2000-luvun ihmiset kulkevat kullatuissa vaatteissa ja omistavat satoja lehmiä, tms.
“Markkinataloudessa suurimmat tulot kasautuvat aina niukimmalle tuotannontekijälle.”
Historiallinen katsaus jäi mielestäni kesken. Suurimmat omaisuudet on viime vuosina tehty ilman tuotantoa eli spekuloimalla. Vaikka Gates onkin nyt maailman rikkain, niin seuraavat ovatkin jo sijoittajia (vieläpä toisten rahojen).
Vai olisko sijoittaminen ja virtuaalisilla “arvoilla” pelaaminen laskettava nykyisin tuotannontekijäksi?
Olen miettinyt, että kun automaation osuus työstä jatkuvasti lisääntyy, niin sitä mukaa kehitysmaiden tuottavuusetu perustuen halpaan työvoimaan vähenee. Samahan se on tuotannon tehojen kannalta, että pyöriikö automaattitehdas Kiinassa vai Espoossa. Jolloin käy mielestäni niin, että tuotanto siirretään pitkällä aikavälillä sinne, missä se on (jakelu)logistiikan kannalta edullisinta. Eli tehtaita vedetään vielä takaisin Eurooppaan vähintään Euroopan kulutusta vastaamaan.
Luulen että niukimmaksi resurssiksi yritysten tuotannon tekijöiden kannalta muodostuu sen jälkeen ns laadukkaan työvoiman saatavuus. (Ei siis sen bulkin, jonka työ automatisoidaan). Ja nämä resurssit keskittyvät sinne, missä niiden elinolot ovat parhaiten järjestetyt. Siis esim mistä löytyy heitä eniten kiinnostavat tai parhaiten toimivat kaupungit, harrastukset yms. Eli siis niukkuus kohdistuu hyvinorganisoituihin yhteiskuntiin, jotka tulevat voittamaan kilpailussa.
Mutta valtioiden näkökulmasta niukkuutta tulee mielestäni “kysynnästä”. Siis että mitä hyödykkeitä yritysmaailma laitetaan tuottamaan? Jos tyydytään nykyisenkaltaiseen elintasoon, niin resursseja ei tarvita kohta kuin murto-osa siihen, että kaikki tarvittava saadaan tehtyä. Jos yksittäinen valtio generoi tätä kysyntää “omin päin” — esim alkaa palkitsemaan globaalien ympäristöhaittojen ehkäisyä omilla rahoillaan — niin tämä ei mitenkään tuota yksittäiselle valtiolle enempää kuin sen panos. Vaan päinvastoin persnettoa. Jolloin se panostus rasittaisi kansantaloutta niin paljon, että ko valtio itse asiassa häviää globaalissa kilpailussa. Mutta jos nuo asiat sovittaisiin globaalisti sitovasti, niin kaikki voittaisivat.
“seuraavat ovatkin jo sijoittajia (vieläpä toisten rahojen).”
Ja vielä suurin osa kiinteistösijoittajia. Jotka rahastavat maakorkoa sen mukaan, mitä enemmän veronmaksajat kehittävät infrastuktuuria ja kansantaloutta (koulutusta ja teknologiaa). Veronmaksajat maksavat sitä kallimpia asuntoja, mitä kehittyneempää yhteisöä rakentavat.
1970-luvun öljykriisi oli esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun luonnonvarahanat laitetaan tiukemmalle (OPEC): hintojen nousu ja valtava satsaus vaihtoehtoisiin energiamuotoihin yhdistettynä säästötoimiin. Perusmetalleillekaan tuskin kehitetään vaihtoehtoja niin kauan kuin hinnat eivät siihen innosta. Sama koskee metsien ja monien muiden varojen käyttöä. Siksi ihminen ehkä mielellään toivoo, että hinnat kohoavat. Alhaisten hintojen negatiiviset vaikutukset ovat aika ilmeiset.
Mutta kohoavatko? Kilpailua on useimmiten jonkin verran. Eivätkä fossiilit, metallit, metsät jne. suoranaisesti lopu aivan lähitulevaisuudessa. Jos pussin pohja alkaisi häämöttää eikä vaihtoehtoista resurssia olisi, hinta kyllä alkaisi nousta.
Ei muuten voida sanoa, että luonnonvarojen kaivamiseen ja jalostamiseen keskittyvät yritykset olisivat jääneet osattomiksi. Shell ei ole aivan pikkufirma. Eikä Kuwait köyhä valtio.
Osmon mainitsema öljyn hintapiikki vuonna 2008 selittyy kai mielettömällä kysynnällä ja tuotantokapeikoilla. Juuri tämä painajaismainen tapa taitaa olla se, jolla hinnat tulevaisuudessa kohoavat. Äsken julkaistiin YK:n katsaus, jossa väen määräksi arvioitiin 9 miljardia vuonna 2050. Ja kun muutamat miljardit yrittävät vaurastua, niin se ei voine olla näkymättä hinnoissa.
Olisi parempi, jos hintoja voitaisiin keinotekoisesti kohottaa ennen kuin tuotantokoneisto on ajettu ajamaan punaisena. Nythän tässä taitaa käydä niin, että resursseja kaivetaan, hakataan, poltetaan jne. tasaisen tappavaan tahtiin, vaikka lähes kaikki myöntävät, että meno on — niin, tosiaan tappavaa.
Rankempi verotus raaka-aineille jne. ei lisäisi tuottajien käärimiä voittoja, mutta kannustaisi mielekkäämpään tuotanto- ja kulutusrakenteeseen. Tällaista hintojen kohoamista ihminen toivoisi, ei tuota toisenlaista.
Osmon alustus: ”Kun tuotanto automatisoituu, jalostuksen osuus kakusta pienenee. Osaamisen ja suunnittelun osuus kasvaa. Nokian kännykästä kolme euroa menee valmistuskustannuksiin. … Kun kehitysmaiden massat vaurastuvat, luonnonvarojen kulutus lisääntyy. … Ehkä 2030-luvulla luonnonvarojen omistajat ovat taas rikkaita ja muut köyhiä, tai siis näitä paljon köyhempiä.”
Jos Nokian puhelimen hinnasta, sanotaan sata euroa, menee vaikkapa viisi euroa valmistukseen ja toiset viisi jakeluun, niin yhdeksänkymmentä euroa menee jonnekin muualle. Mihin?
Ehkäpä ainakin suunnitteluun, johtamiseen, yritysjärjestelyihin, mainontaan, kiinteistöihin, lakiasioihin ja veroihin. Jos veroihin menee vaikkapa viisi euroa, puhelimen sadasta eurosta kuluu varoja yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseen valmistuksen, jakelun ja verojen viisitoista euroa. Lisäksi suunnitteluun kuluu kymmenen euroa, joka tullee aikanaan koitumaan kuluttajien hyväksi. (Luvut ovat hatusta vedettyjä, kuitenkin suuntaa antavia).
Siten seitsemänkymmentäviisi euroa sadasta kuluu Nokialta kansalaisia hyödyttämättömiin kilpailukustannuksiin ja yhteiskuntabyrokratiaan. Kun suunnilleen sama osuus kuluu tuottamattomaan vääntämiseen muiltakin puhelimien valmistajilta ja muidenkin alojen yrityksiltä, jotka kaikki yhdessä muodostavat kapitalistisen talouden, kapitalismin hyötysuhteeksi saadaan polttomoottorilukemat 25 %. Onko tämä hyvä? Tästä enemmän kommentissani 14.3.aiheeseen ”Tulonjako voittaja vie kaiken –maailmassa”
Kapitalismin hukkalämpö ei kuitenkaan mene suoraan taivaalle vaan ensin kapitalistien taskuihin (näin kai voidaan sanoa, vaikka tunnesisältö ei ole sosialistin). Sieltä se menee osaksi talouden pyörittämisen kitkoihin ja osaksi luonnonvarojen ja maaomaisuuden hankintaan ja sen kitkoihin, joista aseteollisuudella on oma osuutensa.
Osmo on ilmeisen oikeassa siinä, että 2030-luvulla luonnonvarojen omistajat ovat rikkaita ja muut köyhiä. Mutta se ei johdu siitä, että luonnon arvo resurssina nousisi vaan siitä, että kapitalismin rikastuttama eliitti omistaa silloin vielä suuremman osan maasta ja sen luonnonvaroista kuin nyt. Ja köyhät omistavat niistä vielä pienemmän osan ja ovat vielä köyhempiä. Absoluuttisesti. Ellei siirrytä kapitalismia parempaan markkinatalouteen.
Osmo ja muut, jotka kuvittelette luonnonvarojen kallistuvan: haluatteko lyödä vetoa?
http://en.wikipedia.org/wiki/Ehrlich-Simon_bet