EU:n päästökaupan vesitys nosti taas tälläkin blogilla esille ajatuksen, että päästökauppa pitäisi korvata hiilidioksidiverolla. Mitä eroa näiden välillä on? Jos päästöoikeudet huutokaupataan ja ja niiden markkinahinta asettuu tasolle p, (vaikkapa 30 euroa/tonni) hiilidioksidivero tasolla p tuottaa periaatteessa saman tuloksen, mutta ei ihan.
Jos hiilidioksidipäästöt lisääntyvät verosta huolimatta, tasainen vero tasolla p ei reagoi tähän (paitsi, jos poliitikot reagoivat) mutta päästöoikeuksien hinta nousee, kunnes kasvanut hinta on lyönyt riittävästi päähän kasvavia päästöjä. Viimeaikainen öljyn hinnan romahdus aika pienen kysynnän laskun takia osoittaa, että tämä ero ei ole merkityksetön. Jos hiilidioksidivero onnistuisi vähentämään fossiilisten polttoaineiden käyttöä, niiden hinta laskisi niin, että kulutus palaisi ennalleen. Ei kukaan olisi edes keksinyt esittää veroa, joka olisi nostanut öljytynnyrin hintaa sadalla eurolla, mutta niin suuri vero olisi tarvittu kompensoimaan öljyn halpeneminen. Tässäkään tapauksessa hiilidioksidivero ei olisi ollut hyödytön. Se olisi vaikuttanut varsin myönteisesti maailmanlaajuiseen tulonjakoon, mutta päästöjä se ei olisi vähentänyt riittävästi. Ainakin teoriassa päästökauppajärjestelmä rajaa päästöt halutulle tasolle ja hinta sopeutuu.
Päästöoikeuksia voidaan jakaa teollisuudelle ilmaiseksi, mutta voidaan ne vapauttaa myös hiilidioksidiverosta. Suomen hiilidioksidiverossa sovelletaan “latvaleikkuria”: jos hiilidioksidiveron osuus yrityksen liikevaihdosta ylittää tietyn prosenttimäärän, ylimenevä osa verosta palautetaan.
Päästökaupassa päästöoikeuksia voi hankkia vaikkapa istuttamalla metsää Aasiassa. Voitaisiin tietysti hiilidioksidiverostakin antaa palautusta samalla perusteella, mutta mikä maa maksaisi ylikansallisen yhtiön palautukset? Kun metsänistutus korvataan päästöoikeuksilla, niitä ei tavallaan maksa mikään maa — toki ne tulevat oikeuksien alentuneen hinnan vuoksi kaikkien maksettavaksi — ja myös muiden saastuttajien hyödyksi.
Mikä maa saa hiilidioksidiveron tuoton? Mitä saastuttavampi maa, sitä rikkaampi valtio? Päästöoikeuden voidaan jakaa eri maiden kesken jotenkin tasapuolisesti, jolloin huutokaupassa kukin valtio saa tuloja oman kiintiönsä puitteissa. Jos maa on erityisen saastuttava, sen yritykset joutuvat ostamaan päästöoikeuksia muista maista.
1) Olennaista on että ilmastoystävällisemmät vaihtoehdot ovat halvempia, tämä toteutuu kun päästöt siirtyvät hintoihin, ja minusta on yksinkertaisempaa siirtää ne hintoihin suoraan. En ymmärrä miten tämä on epäoikeudenmukaista, kun esim. Suomi tuottaa energiavaltaisella teollisuudellaan tuotteita niin niiden hinnat veron piirissä olevissa maissa nousevat, mikä syö ko. teollisuuden kilpailukykyä siinä kuin päästökauppakin. Kuitenkaan mitään vuotovaaraa ei ole, koska muussa maassa toimiva tehdas kärsii ihan samasta verosta.
2) Mikään ei estä nostamasta veroa tarpeen mukaan. Esim. sovitaan tavoitepolku päästöille. Jos päästöt ovat edellisenä vuonna korkeammat niin veroa nostetaan maks. n prosenttia, jos pienemmät niin lasketaan maks. n prosenttia. Näin siksi että vuotoiset muutokset pysyvät kohtuullisina, eli n tulisi olla suht pieni.
3) Metsiensuojelua ei ole pakko sotkea tähän, ja minusta se itseasiassa sekoittaa turhaan asioita. Jos ja kun haluamme maksaa suuryrityksellä siitä että se säästää metsää, niin sille voidaan tehdä eri mekanismi jossa siitä palkitaan suoraan. Rahoitus tähän voi tulla vaikka suoraan EU:n budjetista, tms.
4) Poliittinen realismi! Poliittikkoja ei saa päästää näpertelemään veromekanismin ja vuotuisten korotusten kanssa, ideaali olisi että verojen suuruuden, laskutavan, jne. määrittelisi keskuspankin tapainen itsenäinen elin. ALV on jo EU-tasolla, ja tästä olisi luontevaa päättää vaikka OECD-tasolla. Olennaista on saada EU, USA ja Japani mukaan, ja USA:ssa myös oikeisto kannattaa osin kulutusveroja (joittei tarvitsisi nostaa tuloveroja…) Toisaalta poliitikoille pitää antaa jotain jonka kanssa näprätä, ja siihen nuo verotuotot suoraan valtion kassaan sopivat mainiosti.
Tärkeää on suunnitella järjestelmä siten, että siinä on toimiva takaovi ja jonkinlainen “tarkistettava indeksi”, so. vaatimukset tarkistetaan lämpenemisen mukaisesti, ja järjestelmä on helposti “palautettavissa”.
Tähän tarkoitukseen hiilidioksivero olisi yksinkertaisin. Aloitetaan joltakin suhteellisen alhaiselta tasolta, kuitenkin riittävältä, jotta se motivoi suuntamaan pääomia uusiutuvaan energiaan.
Veroa voidaan tästä eteenpäin seuraavien 10–50 vuoden aikana tarkistaa lämpenemisen mukaisesti. Jos ilmasto ei lämpene, niin verokaan ei nouse. Jos lämpenee yllättävän rajusti, niin veroa korotetaan tuntuvasti.
Jos lämpötilat pysyvät nousematta vielä toiset kymmenen vuotta niin verosta ja koko ilmastopolitiikasta voidaan luopua kokonaan. Huom. ainoa skenaario jossa vero ei asteittain nousisi olisi se, että lämpötilatkaan eivät nousisi. Nousua verrattaisiin aikaisempaan huippuvuoteen, ei edelliseen vuoteen. Vero ei voisi laskea, mutta se voitaisiin poistaa tiettyjen ehtojen täyttyessä.
On totta, että tällainen järjestelmä tulisi luomaan epävarmuutta, koska se ei olisi täysin ennustettava. Pidän sitä kuitenkin moninkertaisesti pienempänä pahana kuin hyvin köykäiseltä tieteelliseltä pohjalta suinpäin säntäämistä triljoona-hintaiseen ja peruuttamattomaan muutokseen.
En usko, että tämä kysymys on joko-tai. Mielestäni kannattaa soveltaa molempia järjetestelmiä. Päästöoikeuksien hyöty on siinä, kuten Osmo kirjoitat, että kannustevaikutus pysyä halutuissa päästörajoissa asettuu juuri niin voimakkaaksi kuin on tarpeen. Mutta päästöoikeusjärjestelmän haitta taas on siinä, että sillä aikaa kun järjestelmä sopeutuu hitaasti uusien kannustimien ajamana, jo markkinoilla olevat energiantuottajayritykset ulosmittaavat isot voitot kohonneiden kuluttajahintojen kautta suoraan kuluttajan lompakosta.
Hiilidioksidivero, tai yleisemmin kasvihuonekaasuvero vähentäisi fossilisia polttoaineita käyttävien energiantuottajien voittoja.
Uskon, että valtion kannattaa käyttää kasvihuonekaasuveroa samaan tapaan kuin isot pankit ohjaavat prime-korkoa, eli päästöoikeuden markkinahintaa seuraillen.
Loppuun vielä argumentaationi sille, miksi päästöoikeuden hinta vaikuttaa voittojen kertymiseen energiantuotantoyhtiöille:
Päästöoikeuksia jaetaan aluksi ilmaiseksi, mutta sen jälkeen ne maksavat. Ne siis muodostuvat alalletulon esteeksi. Alalletulon esteet mahdollistavat suuremmat voitot korkeamman hintatason kautta, kuten kaikki taloustieteensä opiskelleet tietävät.
TEMmin ilmasto- ja energiastrategian (http://www.tem.fi/index.phtml?s=2658) selonteossa todetaan sivulla 10 asiasta seuraavasti:
Päästökaupan oloissa sähköntuottajat lisäävät fossiilisilla
polttoaineilla tuotetun sähkön hintaan päästöoikeuden hinnan, vaikka päästöoikeudet olisikin saatu
maksutta. Eräiden arvioiden mukaan sähkön tukkuhinta saattaisi nousta noin 7,5 €/MWh, jos
päästöoikeuden hinta on 10 €/t CO2.
Sivuhuomautuksena totean, että ilmaiset päästöoikeudet ovat kaikille lokaaleilla markkinoilla (kuten sähköntuotanto) toimiville “lupa painaa rahaa”.
Ilmaiset päästöoikeudet eivät kauheasti eroa varastamisesta, ainoa ero on, että koska päästöoikeudet “luodaan tyhjästä” niin kuvitellaan ettei niiden jakaminen muka maksa mitään.
Kuitenkin on jäänyt kysymättä, mikä oikeus poliitikoilla muka on jakaa omaisuutta ilmaiseksi yksityisille yrityksille? Pekkarinen ja muu konnakopla kyllä tietää tämän. Minä olen erittäin pettynyt vihreisiin, etteivät he ole nostaneet tästä riittävän suurta äläkkää. Pekkarinen näyttää muutenkin johtavan hallitusta voimakkaammin kuin perinteisesti tärkeimpinä pidetyt pääministeri ja valtionvarainministeri.
Päästökaupasta nähtiin siis, että se on alttiimpi sikailulle. Se on sen ehdottomasti huonoin puoli. Kannatan hiiliveroa, jos se toteutetaan niin, että valtioiden pitää sitoutua olemaan budjetoimatta siitä saatuja tuloja ja joko alentamaan tuloveroja tai — mikä parempaa — tulouttamaan hiilivero kansalaispalkkana kansalaisilleen.
Minusta hiiliveron tuotosta merkittävä osa pitäisi käyttää kehitysapuun (aktivoivaan, ei passivoivaan ennen kuin joku taas marisee kuinka huonoa kehitysapu on). Tämä siitä syystä, että ilmastonmuutoksen vastustamisen (ei siis välttämättä ilmastonmuutoksen) vaikutukset sattuvat kaikkein tuntuvimmin köyhiin. Kehittyvillä talouksilla energia ja ruoka vievät suhteellisesti paljon suuremman osan kulutuksesta, joten heihin markkinavaikutukset tulevat myös tuntumaan kaikkein kovimmin, kuten ruokakriisin (75%:sti biopolttoaineiden syytä — maailmanpankki) myötä jo saatiin huomata. Äkisti 100 miljoonaa ihmistä aiempaa enemmän näkikin nälkää.
Vastaavia yllätyksiä voi olettaa olevan tulossa enemmänkin.
Tilannetta kärjistää vielä se, että kehitysapua todennäköisesti tullaan budjetoimaan energia-avuksi (varsinkin nyt kun taantuma/lama on tulossa), eikä näitä kahta pidetä erillään, jolloin kehitysavun määrä tulee laskemaan — vaikka sitä pitäisi nostaa.
Huono-osaiset helposti unohtuvat kun lähdetään maailmaa pelastamaan. Tästä on mielestäni puhuttu aivan liian vähän.
Kuinkahan suuri sopiva CO2-vero sitten olisi firman EBIT-%:sta ?
Tiedemies: Oon samaa mieltä ja täysin turhautunut. Kuitenkin en usko, että poliitikot pystyisivät yhtään sen parempiin päätöksiin hiiliveron suhteen.
Miten olisi yhdistelmäratkaisu, jossa käytössä olisivat molemmat hiilidioksidiverosta saisi täysimääräisesti vähentää päästöoikeuksien hankintaan kuluneen summan? Käytännössä siis maksettaisiin näistä kahdesta se, joka on kullakin hetkellä suurempi. Ainakin näin nopeasti ajateltuna se tuntuu best of both worlds ‑ratikaisulta.
Itse olen miettinyt, että ehdottomasti reiluinta olisi jakaa päästöoikeudet globaalisti asukasluvun (vertailuvuonna X, ettei tule insentiiviä kasvattaa väestöä kiintiöiden lisäämiseksi) suhteen. Tällöin köyhimmät maat jotka eivät juurikaan saastuta saisivat ylimääräisistä päästöoikeuksista rahanarvoista kauppatavaraa. Kun päästötavoitteet määrättäisiin globaalisti esimerkiksi 50 vuodeksi eteenpäin (ja fiksattaisiin kuntoon niin, että niiden muuttaminen vaatisi laajan yksimielisyyden sopijapuolten välillä ettei niitä oltaisi heti heivaamassa mäkeen kun tulee ensimmäinen laskusuhdanne) ja kiintiöitä leikattaisiin kaikilta tasaisesti juustohöylällä, järjestelmä olisi selkeä ja oikeudenmukainen. Siirtymävaiheessa kiintiöissä voisi olla mukana BKT:n mukaan laskettu komponentti josta luovuttaisiin vaikka 10 vuodessa, ettei tulisi länsimaille liian kovana rysähdyksenä.
Lisätään heti tähän, että järjestelmä pitäisi pitää mahdollisimman simppelinä eikä ruveta sorvaamaan mitään erivapauksia eri maiden erikoisolosuhteiden takia (juuri tähänhän kaikki yritykset järkeistää yhtään mitään EU:ssa tuntuvat kaatuvan). Eli esimerkiksi Suomelle ei kuulu yhtään enempää päästöoikeuksia siksi että asumme täällä kylmässä pohjolassa kaukana muista. Ei muilla mailla ole velvollisuutta subventoida meidän ekologisesti kyseenalaista elämäämme. Kokonaan toinen stoori on Suomen metsien vaikutus kasvihuonekaasujen määrään, mutta nielutkin pitäisi huomioida johdonmukaisesti samoin kaikkialla maailmassa ilman mitään kommervenkkejä. (Mikä ei tarkoita etteivätkö trooppinen ja arktinen metsä varmastikin ole erilaisia nieluja, mutta siis ihan tietelliseltä pohjalta nämä voi miettiä, ilman mitään maakohtaista politikointia.)
En pidä Juuso Koposen ajatuksesta sellaisenaan, koska se ilmentäisi, että aiempi väestönkasvu ei olisi ollut ympäristön kuormitusta. Jotain tämän suuntaista ehkä, mutta ei suoraan väkiluvun mukaan laskettuna. Systeemi, jossa Kiinan päästöosuus olisi nelinkertainen Yhdysvaltoihin nähden ei ole realistinen. Enkä tiedä onko meidän viiden (yhden sukupolven päästä neljän) miljoonan suomalaisen elämä sitten ollut niin ekologisesti kyseenalaista. Onko täällä yksikään laji kuollut sukupuuttoon? Täältä kerran karkotetutkin ovat tulleet takaisin. Metsät ovat paljon paremmassa kunnossa kuin 100–150 vuottan sitten, vaikkakin talousmetsä on yksipuolista. Pohjoisessa on suojeltu laajoja erämaa-alueita. Sisävesistöjen tila on kohentunut jne.
Jos vertaa Aasian liikakansoitukseen, häviäviin metsiin, pilaantuneisiin sisävesiin, sukupuuton partaalla oleviin suurin nisäkkäisiin, niin hieman epäilyttäisi, että mistä meitä ekologisesti rangaistaan?
En myöskään allekirjoita suoraa vertaamista BKT:een, koska se ei tunnustaisi sitä, että yhteiskunta on tehnyt jotain monella tapaa oikein vaurastuakseen, saadakseen korkean BKT:n. Jos Kiina olisi lähtenyt markkinatalouden tielle 1930-luvulta, eikä olisi käynyt lävitse puolta vuosisataa Maolaista sekoilua, missä maa olisi nykyisin? Nyt länsimaiden ekologinen velka Kiinalle tulisi pitkälti heidän omasta huonosta politiikastaan!
Nämä kysymykset tulevat olemaan hyvin ongelmallisia Köpiksessä, varsinkin kun taantuma painaa päälle.
Oletko Osmo blogannut ilmasto-oikeudenmukaisuudesta, siitä miten globaalin taakanjaon pitäisi maiden välillä mennä? Ei muistu nyt mieleen, mutta jos tästä on joskus ollut keskustellut, niin löydätkö urlin sille?
az, logiikka on siinä, että kasvihuonekaasut ovat globaali ongelma ja kestävä päästötaso on siis globaali luonnonvara, johon kaikilla pitäisi olla tasaveroinen omistusoikeus. Toisin kuin jotkut muut luonnonvarat kuten vaikka metsät, kestävä päästötaso ei muuksi muutu sitä paremmin tai huonommin hoitamalla, joten omistusoikeuden epätasaiselle keskittymiselle on vaikea keksiä mitään oikeudenmukaista perustetta.
Miten globaali kakku sitten jaetaan? Nähdäkseni vaihtoehtoina on 1) jakaa jokaiselle maailman ihmiselle henkilökohtainen kiintiö, 2) jyvittää kiintiöt jollain logiikalla valtioille tai 3) pitää kiintiöt globaalisti esimerkiksi YK:n hallussa joka niitä sitten jakaa tai myy harkintansta mukaan. Vaihtoehto 1 lienee monimutkaisuudessaan toteuttamiskelvoton ja myöskään YK:n toiminnan tehokkuuteen ei oikein ole luottoa, joten vaihtoehto 2 tuntuisi helpoimmalta. Tällöin kysymys on siitä, millä logiikalla päästöoikeudet maiden välillä jaetaan. Eri vaihtoehtoja on ainakin:
- Kullekin valtiolle yhtä suuri määrä. Tämä suosisi niin kohtuuttomasti pieniä valtioita, että sitä tuskin kukaan vakavissaan edes ajattelee.
— Historiallisten päästöjen mukaan. Tällöin suositaan isompia saastuttajia, mikä on tietenkin mieletöntä.
— BKT:n mukaan. Tämä suosisi rikkaita maita köyhien kustannuksella, joilla jo muutenkin on jo vaikeaa ja jotka kärsivät ilmastonmuutoksesta eniten.
— Asukasluvun mukaan. Jos vertailuvuosi määritellään riittävän kauas, esim. vuoteen 1990, mielestäni tässä ei palkittaisi holtittomasta väestöpolitiikasta ketään.
Pyörittelin nopeasti Wikipediasta löytyneitä lukuja taulukkolaskennassa (Kiinan luvuissa mukana Taiwan):
nykyiset päästöt
USA 22,2 %
EU 14,7 %
Kiina 18,4 %
Intia 4,9 %
Japani 4,6 %
Venäjä 5,6 %
Brasilia 1,2 %
Indonesia 1,4 %
Meksiko 1,6 %
Nigeria 0,4 %
BKT
USA 25,3 %
EU 31,0 %
Kiina 12,0 %
Intia 2,0 %
Japani 8,0 %
Venäjä 2,4 %
Brasilia 2,4 %
Indonesia 0,8 %
Meksiko 1,9 %
Nigeria 0,3 %
asukasluku
USA 4,5 %
EU 7,4 %
Kiina 20,0 %
Intia 16,9 %
Japani 1,9 %
Venäjä 2,1 %
Brasilia 2,8 %
Indonesia 3,4 %
Meksiko 1,6 %
Nigeria 2,2 %
Jos otettaisiin päästöjen jyvitykseen yhdistelmä BKT:stä ja asukasluvusta, jossa kummankin painoarvo on 50 %, lista näyttäisi tällaiselta:
USA 14,9 %
EU 19,2 %
Kiina 16,0 %
Intia 9,5 %
Japani 5,0 %
Venäjä 2,2 %
Brasilia 2,6 %
Indonesia 2,1 %
Meksiko 1,7 %
Nigeria 1,3 %
Nämä ovat nyt tuoreiden lukujen mukaan, asukasluvun vertailuvuodeksi kannattaisi valita joku kauempaa historiasta. Mutta yhtä kaikki, mielenkiintoisia tuloksia. Jännittävää, että BKT + asukasluku ‑yhdistelmällä EU saisi lisätä päästöosuuttaan ja Kiina joutuisi sitä leikkaamaan. Venäjän pitäisi puolestaan millä hyvänsä jaolla näistä yli puolittaa päästönsä kun taas Brasilia saisi omansa tuplata.
Ja vielä lisäkommenttina, että nythän on puhe vain kasvihuonekaasujen päästöistä. Muut saasteet ovat asia erikseen, ja niiden osalta Suomessa onkin pääosin tehty ihan hyvää työtä (Itämeren tilaa lukuunottamatta). Mutta globaalien saasteiden kuten kasvihuonekaasut tai CFC-yhdisteet tapauksessa tarvitaan globaaleja kiintiöitä ja globaalia oikeudenmukaisuutta. Tietenkin olisi hyvä myös saada paikalliset päästöt kuriin, mutta siihen taloudellinen insentiivi on saastuttajamaillakin, kun taas globaaleja päästöjä vaivaa yhteismaan ongelma.