Inkrementalismilla tarkoitetaan kaupungin suunnittelemista pala palalta ilman kokonaissuunnitelmaa jokaista päätöstä erikseen optimoiden. Yleinen käsitys ja kokemus on, että näin toteutetusta kaupungista tulee huono.
Ei ole mitään syytä, miksi osittaisoptimointi johtaisi hyvään tulokseen. Tämä on helppo osoittaa jopa yksinkertaisessa kahden osapuolen kisassa: miten sijoittaa kaksi rantakioskia kilometrin pituiselle rannalle? Suunnittelija sijoittaisi ne pisteisiin 250 m ja 750 m, mikä minimoisi keskimääräisen matkan lähimpään kioskiin. Näiden markkina-alueiden raja olisi rannan puolivälissä.
Kioskien vapaa sijoittuminen ei johtaisi tähän, koska molempien kannattaa siirtyä lähemmäs toista vallatakseen markkina-aluetta. Lopulta ne ovat molemmat rannan keskellä vierekkäin.
Näin siis jopa staattisessa tilanteessa ja vain kahden osapuolen välisessä kisassa. Puhumattakaan dynaamisesta pelistä, jossa on tuhansia osapuolia. Ajatellaan, että ensin kaikki osapuolet ovat optimaalisessa tilanteessa. Sitten joukkoon tulee yksi uusi toimija, joka optimoi oman tilanteensa. Koska tämä vaikuttaa kaikkien muiden asemaan, nämä tai ainakin monet näistä, ovat sen jälkeen epäoptimaalisessa tilanteessa, mutta rakennukset eivät ole pyörillä.
Kaupunkisuunnittelua ei voi korvata periaatteella, että kuka vain voi rakentaa mitä vain mihin vain. Se ei johda hyvään vaan huonoon kaupunkiin.
Onkohan jossain päin (ensimmäistä) maailmaa kokeiltu sellaista kaupunkirakentamista, että mitään kaavoitusta ei tehdä tai se on äärimmäisen vapaamielistä?
Olisi mielenkiintoista nähdä mihin tällainen ratkaisu johtaisi jossakin vauraassa valtiossa.
Osmo: Ymmärrät näköjään itsekin, että kaupungissa ei ole kyse kahden pelaajan pelistä, joten on turha alkaa vääristelemään asioita.
Osittaisoptimoinnissa on toki se ongelma, että syntyy niitä paikallisia huippuja. Vapaasti muodostuneella kaupungilla on kuitenkin kannustimet pyrkiä näistä paikallisista maksimeista niille vielä suuremmille huipuille.
Uskon, että poliitikot ja byrokraatit löytävät näitä huippuja huomattavasti huonommin kuin markkinat, koska heillä on niin paljon heikommat kannustimet siihen. (ja heitä on huomattavasti vähemmän kuin ihmisiä markkinoilla.)
Yleinen viisaus ei muuten ole se lopullinen totuus ja kaipaisin kyllä niitä esimerkkejä, jos niitä kerran on olemassa. Minusta esim. vanhat kaupungit ennen palomääräyksiä ovat huomattavasti viihetyisämpiä kuin palomääräysten jälkeen rakennetut. Sen jälkeen kun kaavassa alettiin määräämään käyttötarkoituksista, niin tuotettu ympäristö on ollut erityisen kehnoa.
Nämä esimerkit eivät suoraan todista, että kaupunkisuunnittelu olisi syypää ongelmiin, mutta antaa mielestäni aihetta pohtia olisiko näin. Joka tapauksessa vaikka kaupunkisuunnittelua ei kokonaan lopetettaisikaan, se ei tarkoita etteikö sitä kannattaisi vähentää radikaalisti.
Maan omistusoikeuksien kirjaaminen lakiin voi olla vaikeaa, kun pitäisi osata määritellä, että mihin on oikeus. (meluttomuuteen, saasteettomuuteen, ylilennot, maanallerakentaminen etc.) Kaupunkisuunnittelu voi korvata lain turvaamalla maanomistajien oikeudet tehokkaammin.
Minusta kaupunkisuunnittelussa pitäisi ensiksi luopua tonttien käyttötarkoituksen määrittelemisestä. Seuraavaksi voisi purkaa kerrosalarajoitukset. (Kaikista julkisivumateriaali- ja harjamuotovaatimuksista nyt puhumattakaan.) Tontittamisenkin pystyisi varmasti hoitamaan järkevästi ilman ohjausta. Rakennuksen korkeus- ja volyymirajoituksia ei ehkä kannata purkaa ollenkaan.
Valopää: Noin ylipäänsä Yhdysvalloissa kaavoitus on ollut huomattavasti Eurooppaa vähäisempää ja on keskittynyt suurelta osin maanomistajien oikeuksien suojeluun. (auringonvalo etc.) Siellä (kuten täällä Euroopassakin) on kuitenkin samalla tuettu autoilua avokätisesti rakentamalla teitä veronmaksajien rahoilla. Minusta siis voisi verrata Euroopan ja Yhdysvaltojen rakentamista noin 1800-luvulta lähtien tästä perspektiivistä.
Valopää: Teksasin suurimmassa kaupungissa Houstonissa (2,2 milj. asukasta, metroalue 5,6 milj.) ei ole minkäänlaista kaavoitusta. Muissa USA:n suurissa kaupungeissa on ainakin jonkilaista kaavoitusta. Houstonissa kaavoituksen puute näkyy selvimmin siinä, että pilvenpiirtäjiä on siellä täällä kaupungin alueella, kun useimmista muista USA:n kaupungeista poiketen korkeat rakennukset ovat siis sallittuja downtownin ulkopuolellakin. Toisin sanoen kaupungissa on useita downtownin kaltaisia alueita, joissa on lähinnä toimistorakennuksia.
Lisäksi Houston on käsittämättömän laajalle levinnyt urban sprawl. En tiedä missä määrin tämä johtuu kaavoituksen puutteesta.
Valopää kirjoitti 10.12.2008 kello 19:12 Onkohan jossain päin (ensimmäistä) maailmaa kokeiltu sellaista kaupunkirakentamista, että mitään kaavoitusta ei tehdä tai se on äärimmäisen vapaamielistä?
Tarkoittanetko tätä: Rooma on noussut kerros kerrokselta eikä siellä ole ruutukaavaa.
Nyt vanhaa Roomaa rakennetaan todella räätälintyönä.
Helsingissä kannattaisi ottaa oppia Roomasta, niillä kun on ollut aikasa mokailla ajanlaskun alusta lähtien.
Fasistit tekivät lähiön, jossa on julmetusti väkeä ja joka ei toimi ja joka ehkä puretaan.
Kyseessä oli visio suurella V>:llä, mutta se toimi vain kirjoituspöydällä.
Artturi Björk kirjoitti:
”Yleinen viisaus ei muuten ole se lopullinen totuus ja kaipaisin kyllä niitä esimerkkejä, jos niitä kerran on olemassa. Minusta esim. vanhat kaupungit ennen palomääräyksiä ovat huomattavasti viihetyisämpiä kuin palomääräysten jälkeen rakennetut.”
Ovat ne varmasti idyllisempiä. mutta ei niitä palomääräyksiä ihan vain ihmisten kiusaksi laadittu. Uumaja on ”koivujen kaupunki”. (ilmaus löytyy myös Tshehovin näytelmästä Kolme sisarta) Kaupunki paloi 1800 -luvulla. Sen jälkeen palon leviämisen estämiseksi vaadittiin leveät palokujat ja istutettiin koivuja teiden varteen.
Turku on palanut usemapia kertoja, samoin monet muut rannikon kaupungit.
Täysin vapaan, säännöstelemättömän systeemin ongelma on joidenkin resurssien rajallisuus. Niitä pitää säännöstellä ja rajoittaa kilpailulta. Säännöstelyn pitää ohjata kilpailuun resursseista, joita on enemmän tarjolla. Siten kilpailu tuottaa hyvää myös muille kuin kilpailun voittajalle.
Olen tuon laskelman joskus kahden kioskin tapauksesta nähnyt. Mutta tilannehan muuttuu heti, jos kioskeja on kolme; tällöin niiden sijoitus muuttuu paljon optimaalisemmaksi. Ihan vastaavasti, mikäli on riittävä uhka siihen, että kolmas kioski tulee mukaan rannan jäätelömarkkinoille, kannattaa valmiiksi sijoittautua muualle kuin rannan keskipisteeseen (hmm, tästä olisi kiva tehdä oikea laskelma).
Tällä muuten saattaa olla relevanssia kaavoituksen ja nykyisen kauppakeskuspolitiikan kannalta. Jos/kun kaupat tietävät että kilpailijoita on vain yksi, molempien kannattaa sijoittua siihen samaan kauppakeskukseen. Jos potentiaalia kilpailulle olisi enemmän (useampi kauppaketju ja vähemmän kaavoituksen tuomia esteitä kauppojen perustamiselle), kaupatkin saattaisivat päätyä lähemmäksi asiakkaita.
Kysytäänpä vielä lopuksi Osmolta: Osaatko sanoa, miksi asuintalojen kivijalkoihin rakennettavat liiketilat (ruokakaupat, yms) ovat olleet niin pitkään pannassa? Lähimarket tarvitsee mahdollisimman suuren potentiaalisen asiakaskunnan n. 200-300 metrin etäisyydellä itsestään ja paras tapa tehdä tämä on tiiviin rakennuskannan kivijalka. Toivottavasti esimerkiksi Kruunuvuorenrantaan suunnitellaan kunnollista kaupunkialuetta, jossa lähipalvelut löytyvät oman talon kivijalasta.
Kivijalkamallia kaipaan minäkin, sellaisessa kasvoin ja se oli hyvä.
Kiinassa on ollut äärimmäisen keskitetty ja tiukka kaupunkisuunnittelu vuosituhansia, ja tulosta on ymmärtääkseni pidetty hyvänä. Ainakin itse pyöräilin mielelläni Pekingin vanhoissa kaupunginosissa silloin kun niitä vielä oli.
Kaupan alat siellä kylläkin oli päin vastoin pyritty keskittämään: pikaruokamyyjiä oli yhdellä kadulla toista sataa. Kirjoitussiveltimien, tussin ja paperinmyyjiä omilla kaduillaan useita kymmeniä. Kirjakauppiaita samoin omalla kadullaan, jne. Asiakkaan kannalta se oli miellyttävää: Oikea kilpailu (hinta/laatusuhde selvästi parempi kuin hajaliikkeistä ostettuna), oikeasti laajat valikoimat, oikeaa asiakaspalvelua, vanhoja omanarvontuntoisia liikkeitä, jotka kunnioittivat kilpailijaakin, kun olivat oikeastaan kolleegoita ja naapureita ties monennessako sukupolvessa, tai siltä ainakin vaikutti.
Leif: ”Täysin vapaan, säännöstelemättömän systeemin ongelma on joidenkin resurssien rajallisuus. Niitä pitää säännöstellä ja rajoittaa kilpailulta. Säännöstelyn pitää ohjata kilpailuun resursseista, joita on enemmän tarjolla. Siten kilpailu tuottaa hyvää myös muille kuin kilpailun voittajalle.”
Täysin päinvastoin, kun mitä ehdotit. Mitä rajoitetumpi resurssi, sitä tärkeämpää on määritellä sille omistusoikeudet ja käydä siitä kauppaa. Kilpailu ohjaa resurssit sinne missä niistä on eniten hyötyä.
Tällä ei ole kyllä juuri mitään tekemistä kaupunkisuunnittelun kanssa…
Markku af Heurlin: En niillä lainsäätäjillä tietenkään ole ollut motiivina ihmisten kiusaaminen. Enhän minä sitä väittänytkään.
Osmo: Pointtina ei ollut se, että vapailla markkinoilla kehittyy paras mahdollinen kaupunki, vaan että vapailla markkinoilla kaupunki kehittyy paremmin vastaamaan ihmisten tarpeita kuin poliittisella päätöksenteolla.
Rakentaminen ja maankäyttö vaikuttava olevan erityisen alttiita goverment failureille.
Näinhän se tietysti on ettei inkrementalismista ole suunnittelumenetelmäksi. Toisaalta evoluutio on aina perustunut siihen, että yksilö optimoi omaa tilannetttaan, ja kyllä aika kauniita asioita on sitä kautta syntynyt.
Ihmisten toiminnan optimointi on oikeastaan aina lokaalia.
Kysymys on oikeastaan pikemmin siitä, että joskus se on niin lokaalia että ongelmat jäävät kokonaan ratkaisematta: Kymmenen kuntaa VOISI parhaassa tapauksessa kordinoida toimintaansa. Maailman valtioiden ON PAKKO kyetä kooordinoimaan toimintaansa ilmastonlämpenemisen osalta.
Mutta pitää muistaa että päätöksenteon globalisoiminen on aina vaikeaa, koska luonnostaan ihminen ratkaisee ongelmiaan parhaiten pienissä ryhmissä.