Pääkirjoitustoimittaja Marjut Lindberg kirjoitti tänään Hesarissa palveluseteleistä tavalla, joka sai minut tarkistamaan, luenko Hesaria vain demarien vaalilehteä. Koska olen palveluseteleiden esilletuloon osaltani vähän syyllinen, kerrattakoon,mihin niillä tähdätän. Siinä muodossa kuin itse palvelusetelit hahmotan, järjestelmä toimisi näin:
Jos henkilö on oikeutettu vaikkapa kunnan järjestämään kotiapuun valtakunnallisesti vahvistettua maksua vastaan, kunnan on tämä palvelu tarjottava, jos asiakas sitä haluaa. Kunta voi kuitenkin tarjota palvelun vaihtoehdoksi palvelusetelin, jolla asiakas voi osaa palvelun joltakin alan yritykseltä. Jos palvelu on kalliimpi kuin palvelusetelin arvo, asiakas maksaa itse erotuksen. Jos haluaa parempaa, on oikeus maksaa enemmän.
Minusta tämä ei loogisesti ottaen voi loukata asiakkaan etua,koska sama kunnan palvelu on joka tapauksessa tarjolla.
Mitä tämä sitten hyödyttäisi?
Se toisi laadun markkinat sosiaalipalveluihin. Kunnan maksamissa ostopalveluissa on se vika, ettei niistä kannata kehittää hyviä. Kun laatu on välttävä, se riittää kunnalle ja sen on silloin riitettävä myös asiakkaalle. Vaikka kunta haluaisi laadukkaita palveluja, niitä sen on vaikea taata – tai edes itse tuottaa – koska asiakas voi kokea laadun aivan eri tavalla kuin kunnan palkkaama tarkastaja. Laatua on vaikea normittaa. Koettakaapa normittaa vaikka hyvä sinfoniakonsertti! Kun on mahdollista myydä parempaa vähän kalliimmalla, laatu kohenee – ja juuri se laatu, jonka asiakas kokee laaduksi. Miksi vanhus ei saisi käyttää rahojaan parempaan palveluun, jos rahaa on? Onko se eriarvoisempaa kuin käyttää ne matkusteluun?
Valinnanvapaudellakin on merkitystä. Erityisesti kotipalveluista minä ainakin olisin halukas itse valitsemaan, kuka kotiini saa tulla minua hoitamaan.
Vanhuspalveluissa on edessä raju työvoimapula. Kaikki ne, jotka ovazt soveliaita alalle, eivät ole halukkaita kunnan organisaatioon. Monessa kunnassa on vakavia ongelmia sosiaali- ja terveyshuollon johtamisessa. Ne, jotka haluavat kehittää alaansa, eivät ole kovin halukkaita tekemään sitä kunnan käskyläisinä ja joskus aika vanhakantgaisen lautakunnan alaisuudessa.
Niinpä. Miten sitä laatua sitten mitataan? Kuka siihen paremmin pystyy kuluttaja vai viranomainen? Kokonaisuudessaan ongelma ei taida ihan pelkillä palveluseteleillä ratketa.
Ongelman ydin lienee viimeaikainen EU-lainsäädännön kehitys. Laki julkisista hankinnoista toteuttaa ideologiaa tehokkuudesta ja vapaasti kilpailusta, mutta tosiasiassa ainakin säästöt ovat jääneet kyseenalaiseksi. Toiseksi hankintalaki tuntuu keskittävän HANSELin ja muiden hankintayksiköiden hankinnat vain suurille ja harvoille tuottajille, joten kilpailuasetelmakin jää kyseenalaiseksi.
Samalla laatu heikkenee kautta linjan, koska laatua ei aina ole ihan helppo etukäteen määrittää – vaikka halua olisikin. Hankintalain vaatimukset edellyttävät sellaista laadun etukäteistä määrittämistä, jota ei minun käsityksen mukaan kukaan osaa tehdä. Yrityksillä ei ole myöskään mitään kannustinta tarjota hyvää palvelua sen jälkeen kun tarjouskilpailu on voitettu. Yritykselle voi olla ihan sama millaista palvelua se tuottaa, sillä hankintaprosessissa ei voida huomioida aiempia huonoja kokemuksia, senhän markkinaoikeus on jo usein katsonut syrjiväksi.
Vaikka Osmo ei automiehiä olekaan, niin voisi kysyä, että miltä se tuntuisi valita auto etukäteen ennen kuin käy autokaupassa katsomassa ja kokeilemassa? Auton huolto hoidettaisiin tietenkin virolaisten toimesta, sillä hehän jo nyt vastaavat monista palveluntuotannoista Suomessa. Verotus- tai kustannusongelmiakaan ei ole, koska henkilöstövuokrausfirmojen kautta otetut työntekijät eivät tule Suomessa verotetuksi ja tekevät hommat vielä paljon halvemmalla. Suomalainen työntekijä ei taida olla ihan samalla viivalla, mutta kai tämä jollakin mittarilla on tehokkaampaa.
Varmaan sitten kun hankintalainsäädännöllä ja keskittämisellä on tuhottu suomalainen pienyrittäjyys, voimme huokaista helpotuksesta ja luottaa monopolistisessa asemassa olevien yritysten hyvään tahtoon palveluntuottajina. Minäkin aina aika ajoin kilpailutan Fortumin sähkönsiirtosopimuksen ja aina Fortum on kilpailun voittanut.
Pitäisikö tässä vielä mainita sitten tämä EU:n kilpailulainsäädännön ja hankintalainsäädännön yhdessä aiheuttama viimeaikainen kehitys… Kolmannen sektorin palveluntuotanto ajetaan alas, vaikka aiemmin kolmannen sektorin piti olla avainasemassa ratkaisemassa sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyviä ongelmia. Uusi linjaus on se, että aiempi yleishyödyllinen palvelu katsotaan yritystoiminnaksi – eli toiminta lakkaa tai yhtiöitetään.
Palvelusetelit ovat tietty ihan hyvän kuuloinen juttu, mutta sitä voisi verrata ensiavussa reiden avomurtumaan laitettuun laastariin. Siinä sitä palvelua odotellessa potilas ennättää vuotaa kuiviin.
hear, hear.
tuo edellinen oli siis Osmon postaukseen.
Yi An: Koko pointtihan on, että laatua ei voi byrokraatti mitata, mutta asiakas voi sitä arvioida! Eli laadun ongelma poistuu, kun asiakas pääsee valitsemaan. Kirjoituksesi autoesimerkki yms. ovat omituisia. Nykyäänhän asiat toimivat juuri noin ja Osmo ehdottaa siihen muutosta!
Osmo kysyy ”Miksi vanhus ei saisi käyttää rahojaan parempaan palveluun, jos rahaa on?”
Mikä ihme nykyäänkään estää rahakkaita ostamasta ihan mitä palveluja tahansa ihan mistä (maasta) tahansa?
Kysymyshän on yksinkertaisesti vain siitä, halutaanko käyttää verotuksella kerättyjä varoja yksityisten firmojen voittojen kasvattamiseen. Toiset haluavat ja saavat kylkiäisenä kunnallisten palvelujen rapauttamisen. Toisten mielestä rahoille on parempiakin kohteita, mm. kunnallisten palvelujen kehittäminen.
Palvelusetelistä on tietysti monta erilaista implementaatiota. Ollin pelko siitä, että niillä voidaan kasvattaa firmojen voittoja, on tietyssä mielessä aiheellinen, mutta herättää yhden kysymyksen: onko ne rahat parempi tyystin tuhrata?
Jos palvelusetelillä saadaan kuntien menoja lisäämättä paremmaksi koetut palvelut, niin miksi yksityisten yritysten tästä saama hyöty painaa jotenkin negatiivisesti vaakakupissa? Veroja niistä voitoista maksetaan, toisin kuin kunnallississa palveluissa, joissa ei tuoteta voittoa, vaan kaikki ylijäävät resurssit tuhlataan.
Tarkennuksena vielä: Edellisen ei ollut tarkoitus väittää, että kunnallisella puolella aina tuhlataan resursseja tahallaan, vaan että resurssien kohdentaminen on haastavaa ja erityisen vaikeaksi sen tekee se, että takaisinkytkentä on heikkoa. Yksityisellä on sentään yksi mittari, joka kertoo jääkö resursseja käyttämättä. On se toki kunnallisellakin puolella, mutta siellä ei ole kannusteita jättää jo annettua rahoitusta käyttämättä.
Niin siis Ollin ajatus on tosi tyypillinen asenne Suomessa. Tärkeää ei ole tarjota kansalaiselle palvelua vaan tuottaa sitä.
Eli valtio ei ole meitä kansalaisia varten vaan valtio on työntekijöidensä työnantaja ja mitä enemmän valtio teettää työtä sitä parempi.
Sama asenne heijastuu myös maataloustuissa, lainsäädännössä yms. Tärkeä ei ole kuluttaja vaan tuottaja. Valtio suosii aina erityisryhmien etua yleisen edun yli.
Mitä ihmeen väliä sillä on, että kuka tuottaa ja kuka saa tuoton, kun tarkoitus on nimen omaan se asiakkaan palveleminen, joka toimii sitä paremmin mitä enemmän valinnan varaa asiakkaalle jätetään.
Lindbergin kritiikki on mielestäni ihan kohtuullisesti perusteltua.
Hän arvelee, että suurissa kunnissa tilanne saattaisi parantua tavoitteiden mukaisesti, kunhan jostain vain löytyy riittävästi lisää työntekijöitä. Muutenhan yksityiset äkkiä imuroivat parhaat työntekijä itselleen, jolloin kunnan palvelut huononevat, jolloin yhä useampi kokisi välttämättömäksi valita yksityisen palvelun, jolloin hintaa voisi nostaa, jolloin … syntyisi julkisia palveluja rapauttava kierre.
Monissa pienissä kunnissa ajauduttaisiin työvoimapulan takia väistämättä tuohon kierteeseen. Näin ainakin arvelen Lindbergin ajattelevan.
Lindberg epäilee myös, että vanhukset eivät usein pysty tai jaksa kilpailuttaa palveluja. Silloin tarvitaan kunnan palkkaama neuvoja, eikä säästöjä siksikään synny. Tässä kohdin pitänee olettaa vaikka Lindberg ei sitä teekään, että kunnan oma palvelutarjonta on jo rapautunut niin huonoksi, että sitä ei voi pitää vaihtoehtona, jos vain ”asiakkaalla” rahaa riittää.
Aika demarimaisesti Lindberg tosiaan kuvittele, että kunta on vähintään yhtä hyvä laadun valvoja kuin palvelun käyttäjä.
Kyllä julkisella puolella tosin on useita tapoja valvoa palvelu laatua. Jos ei olisi, miksi ihmiset keksimäärin ovat niin tyytyväisiä julkisiin palveluihin ja olisivat jopa valmiita niitä lisäämään? Ei ole kovin poikkeuksellista, että tyytyväisyys palveluun laskee ”yksitäistämisen” jälkeen.
Mutta kyllä kai kuitenkin kuluttaja tietää lopulta paremmin melkein aina tai ainakin useimmiten, mikä hänelle sopii parhaiten. Ongelma on pikemmin se, miten tuo markkinamalli sopeutetaan tasa-arvoa korostavaan kulttuuriimme.
Palveluja tuottavan yrityskulttuurin luomista pieniin kuntiin Lindberg pitää jonkinlaisen salajuonena, jonka tarkoitus on muutta kunnan tehtävä palvelujen tuottajasta yritysten tukijaksi. Siinä on kaksi vähän naiivia ajatusta peräjälkeen.
Maailmalla ja Suomessakin on jo kertynyt kokemuksia erilaisista vouchereista vaikka kuinka paljon. Itse en oikein tiedä, mitä niistä pitäisi ajatella missäkin tilanteessa, kun ei ole tullut tarpeeksi perehdyttyä noihin kokemuksiin. Mutta ei kyllä ollut tullut Lindbergilläkään tutustuttua.
Nyt on valitettavasti pakko todeta että olen asiasta eri mieltä: Kunnan tarjoamien palveluiden laadun mittaaminen on täysin mahdollista, vieläpä varsin yksinkertaista (kyselyt, normit, yms., voin pyydettäessä kirjoittaa paremmalla ajalla pitemmänkin listan).
Palvelusetelin idea on loistava mutta siihen sisältyy se valitettava tosiasia että silloin kunnalta loppuu lopullisesti intressi kehittää omaa sektoriaan (esim. vanhustenhoitoa) mikä johtaa 2 kastin ihmisiin: Niihin joilla on varaa maksaa puuttuva pala ja niihin joila ei ole ja jotka joutuvat tyytymään huonoon palveluun. Muistaakseni olet itse maininut että köyhien palveluita ei pahemmin kehitetä.
Luinpa jutun minäkin. Ja allekirjoitan pitkälti siihen liitetyt kriittiset kommentit edellä esitetyissä mielipiteissä.
Kahdessa näkökulmassa olen taipuvainen samanlaiseen ajatteluun hänen kanssaan; suurten kuntien mahdollisuudet ja yksinäisten ”ongelma”palveluntarvitsijain mahdollisuudet rationaaliseen valintaan.
Perusongelma on, että meidän järjestelmässämme palvelun tuottaja(kunta/kuntayhtymä) ja laadunvalvoja(kunta/kuntayhtymä) ja potentiaalinen palvelun ostaja(kunta) on yksi ja sama(kunta/kuntayhtymä) on sama porukka. Sillä yksityinen palvelun tuottaja on edelleen sote-sektorin kummajainen.
Taisin siitä joskus jotain kirjoittaakin:
http://hakki47.blogit.kauppalehti.fi/2007/03/03/julkisen-vallan-rooli/
Kyllä siitä voitaisiin lähteä, että julkinen puoli ei juurikaan osaa valvoa mitään sellaista laatua, joka riippuu asiakkaan tuntemuksista ja jota ei voi objektiivisesti mitata.
Tomi:
Hän arvelee, että suurissa kunnissa tilanne saattaisi parantua tavoitteiden mukaisesti,…..
Monissa pienissä kunnissa ajauduttaisiin työvoimapulan takia väistämättä tuohon kierteeseen. Näin ainakin arvelen Lindbergin ajattelevan.
Tomi antaa ymmärtää, että Lindberg on paitsi demari, vielä kepulainenkin. Jos jokin ei toimi Uukuniemellä, sitä ei saa toteuttaa myöskään Helsingissä tai Tampereella.
En myöskään ymmärrä, miten tämä järjestelmä johtaisi sen suurempaantyövoimapulaan kuin se, että sama toiminta tehtäisiin lakisääteisenä kunnan monopolina. Miksi työvoimaa tarvittaisiin enemmän? Väitehän oli, että toiminta yksityisessä yrityksessä saattaisi kiinnostaa jotain sellaista, joka ei suin surminkaan suotu töihin kunnalle.
Ajatus, että laadunvalvonta toimisi kunnissa kyselyillä, ei päde mikrotasolla. Jos henikkilökemiat yhden vanhuksen ja yhden hoitajan välillä eivät toimi, kysely ei sitä paljasta. Tässä henkilökohtaisessa valintaoikeudessa sen pitäisi toimia.
Moni sanoo,etteivät vanhukset osaa kilpailuttaa. Palveluiseteli ei ole kilpailuttamisen piirissä. Mutta jos ei yleensä osaa tilata palvelua kotiinsa, jäljellä on aina se kunnan lakisääteinen kunnan tarjoama palvelu. Se, että tämän rinnalle tuodaan toinen vaihtoehto, ei loogisesti oikein voi huonontaa kenenkään tilannetta. Eihän sitä toista vaihtoehtoa ole pakko käyttää.
Sitä en ymmärrä, että kilpailutilanne yksityisten kanssa veisi kunnalta halun parantaa omaa palveluaan. Joku voisi väittää päinvastaistakin, että lakisääteinen monopoli jarruttaa kehitystä.
Voisin jopa kuvitella, että joustavuuden lisääntymisen ja tekemisen tehostumisen kautta, yksityisten palvelujen voimakas kasvu toisi uusia nuoria tekijöitä alalle mikä samalla lieventäisi työvoimapulaa.
Minä väitä, että ”lakisääteinen monopoli jarruttaa kehitystä.” mm. kaikilla mahdollisilla palvelualoilla.
Mutta olennaisesti nykyistä suuremman yksityisen sektorin onnistumisen edellytyksinä on toimiva julkisen sektorin osto- ja valvontaosaaminen ja riittävä (=suuri) määrä palveluja tarjoavia yrittäjiä ja yrityksiä.
Kuka sellaista hullua nyt menis väittämään!?!?! Täysin älytöntä!
En viitsi ruveta hirveästi puolustamaan Linbergiä– tai arvuuttelemaan hänen puoluekantaansa. Oli se sen verran huonosti rakennettu ajatuksenjuoksu kummiskin. Piti itse keksiä artikkelista puuttuvat argumentit.
Sanopahan vain, että ei se nyt niin kaukaa haettua ollut, siis se ajatus, että palvelusetelien myötä kunnalliset palvelut saattavat huonontua, kun setelit osoittautuvatkin piilotueksi yrityksille.
Hedelmällisempää on kuitenkin, kuten jo kirjoitin, tsekata, miten homma oikeasti on toiminut. Ruotsin Nackassa palveluseteleitä on kokeiltu jo pitemmän aikaa, vuodesta 1992 lähtein vähitellen laajentaen.
http://pre20031103.stm.fi/suomi/eho/julkaisut/palveluseteli/luku3.htm
Ja, kas kummaa, ei tunnu, että kunnan palvelut olisivat rapautuneet; 70% asiakkaista valitsee kunnan palvelun.
Muita epäkohtia kyllä löytyy: yritykset kuorivat kerman, palvelun laadun valvonta on jäänyt yksin asiakkaan harteille, toiminnan jatkuvuus ei ole taattu, ei kunnollista kilpailua, hinnat kallistuneet, yhteiset kehityshankkeet eivät kiinnosta, hallintokulut lisääntyneet ja osaavasta henkilökunnasta on pula. Itse keksin vielä yhden potentiaalisen ongelman: kannattaako yrittäjän edes pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tulokseen, esim. niin että asiakas kokonaan parantuu, kun se tarkoittaa tulonmenetystä?
Koska nackalaiset kuitenkin jatkavat palveluseteleiden jakamista, ilmeisesti edut (joista myös löytyy luettelo em. sivulta) voittavat haitat.
Toisaalta 70 000 asukkaan Nacka Tukholman naapurissa ei ole sellainen syrjäinen pikkukunta, jolle Lindberg ennusti vaikeuksia.
Hesarin 26.8.2008 mielipide -osastolta löytyy tosielämän kokemuksia teille teoriatuuban tarjoajille…
Siinä taisi olla kyse kunnasta, joka rikkoo suoraan lakia. Kunnan on tarjottava palvelusetelin vaihtoehdoksi kunnallinen palvelu. Nyt kunta tarjosi setelin muodossa neljän tunnin hoidon,kun sen velvollisuus olisi ollut tarjota itse 24 tunnin hoito. Poliisi paikalle ja pamppu mukaan!
Palveluiden avaamisessa ulkoistamisella ja esimerkiksi tällaisessa palvelusetelihankkeessa on yksi ominaisuus joka usein unohdetaan. Tulevien tuotettavien palvelujen kysyntä pitää jotenkin ennustaa, järjestää tilat, henkilöstö yms. tukipalvelut. Jos kilpailuttaminen on oikein raakaa isoilla volyymeillä ja tuottaja vaihtuu joka kerta sopimuskauden välein yksityinen tuottaja joutuu aina järjestelemään resurssejaan uudelleen (eli vähintään palkkaamaan lisää/antamaan kenkää porukalle) sen mukaan miten kilpailutuksissa pärjätään. Mutta mitä tekee kunta, jossa perinteisesti heikompaa palkkausta korvataan paremmalla työsuhdeturvalla? Kunnan kyky ns. optimoida tuotantoresursseja suurella vuosivaihtelulla ei ole kovin hyvä (vaikka virkamiestaso olisikin kovemman käden muutoksiin valmiimpi, niin viime kädessä luottamushenkilöidenkin pitää toiminta hyväksyä), ja tästä johtuen veikkaan että yksikkökustannukset tuppaisivat nousemaan.
”Onko tälle olettamukselle vastinetta?
Vanhuspalveluissa on edessä raju työvoimapula. Kaikki ne, jotka ovazt soveliaita alalle, eivät ole halukkaita kunnan organisaatioon. Monessa kunnassa on vakavia ongelmia sosiaali- ja terveyshuollon johtamisessa. Ne, jotka haluavat kehittää alaansa, eivät ole kovin halukkaita tekemään sitä kunnan käskyläisinä ja joskus aika vanhakantgaisen lautakunnan alaisuudessa.?”
Näinpä. Nyt 2,5 vuotta kirjoituksesi jälkeen näyttää tämä teema päivän 27.1.2011 Hesarin perusteella olevan tällainen Marjutin lempilapsi, ja taas sama levy pyörähtänyt jo tuttuun raitaan ulkoistamisen vaaroista ja yksityisten palveluntarjoajien kauheudesta.
Tässä ei ole mitään muuta mielenkiintoista kuin se, että demareilla on näin isolevikkinen pää-äänenkannattaja, ja silti niin pieni markkinaosuus suomalaisten sieluista.