Suomessa on se onnellinen tilanne, että hoidon taso on korkein julkisissa sairaaloissa. Jos leikkauksessa tulee komplikaatioita, potilas siirretään yksityissairaalasta julkiseen sairaalaan tehostettua hoitoa varten, ei koskaan toisin päin. Tämä kannattaa aina muistaa, kun verrataan julkista ja yksityistä hoitoa. Moni todella kuvittelee hoidon yksityissairaalassa olevan parempaa.
Yksityisvastaanotolla ei joudu jonottamaan niin kuin joutuu (joskus) terveyskeskuksissa ja lonkkaleikkaukseen pääsee nopeammin, jos maksaa sen itse. Tosin hoitotakuu on vähentänyt tämän seikan merkitystä.
Jonottaminen EI vähennä kustannuksia muuten kuin karsimalla malttamattomat pois. Jonot ovat yleensä osoitus asioiden huonosta organisoinnista.
Se, miksi vakuutusrahoitteinen yksityissairaaloihin perustuva terveydenhoito tulee kalliimmaksi, johtuu siitä, että siinä tehdään toimenpiteitä enemmän. Tästä tarjoaa hyvän esimerkiksin lasten korvien putkittaminen.
Joskus putkien asentaminen on välttämätöntä, joskus täysin turhaa. Väliin mahtuu leveä harmaa vyöhyke, jossa asia on tulkinnanvarainen. Lasten korvia putkitetaan julkisessa terveydenhuollossa verorahoin maksettuna, lapsivakuutuksen turvin ja kokonaan itse maksaen.
En tiedä, paljonko noita kokonaan itse maksavia on, mutta vakuutettujen lasten keskuudessa putkitettuja korvia on noin kymmenen kertaa enemmän kuin julkista terveydenhuoltoa käyttävbiden keskuudessa. Julkisessa terveydenhuollossa toimenpide tehdään, kun siihen on painavat perusteet, vakuutusrahoitteisessa siis paljon herkemmin. Tehdäänkoö niitä siis julkisessa terveydenhuollossa liian vähän vai vakuutusrahoitteiesessa liian paljon. (Vakuutusyhtiöiden mielestä ilmeisesti liian paljon, koska korvat usein rajataan vakuutuksen ulkopuolelle)
Jos ajattelemme vakuutusmjuotoista keskiluokkaa, väitän, että oikea määrä tehdään itse maksaen. Toimenpide on kallis, mutta ei niin kallis, etteikö tavallisilla kotitalouksilla olisi siihen varaa. Tämä siis rajaa tarkastelun uylkopuolelle 20 % vähävaraisia ja jonkin verran niitä normaalituloisia, joiden raha-asiat ovat aina sekaisin. Perhe, jolla on varaa 40 tuuman taulutelevisioon, pystyy maksamaan myös tuon operaation itse.
Jos mietimme kahta sääntöä, joko että korvien putkitukset ja vastaavat harmaan vyöhykkeen kohtuuhintaiset toimet tehdään itse maksaen tai yhteisistä rahoista, molemmat tulevat keskituloisille perheille yhtä kalliiksi. Joko sen maksaa veroina tai sen maksaa toimenopidemaksuna. Yhtä paljon joutuu taulutelevision koosta tinkimään.
Itse maksamisessa on se hyvä puoli, että silloin toimenpidettä ei tehdä turhaan, mutta sen saa myös aina tehdyksi, jos niin haluaa. Verorahoitteisessa voi jäädä aiheettomasti ilman toimenpidettä ja vakuutusrahoitteisessa toimenpiteitä tehdään joskus turhan kevein perustein, jolloin keskiluokkaiset perheet joutuvat tyytymään entistä pienempään taulutelevisioon.
Kun toimenpiteeseen on selkeät ja kiistattomat perusteet, sen saa siis myös julkisessa terveydenhuollossa veronmaksajien rahoittamana.
Joitakin vuosia sitten iltapäivälehdisössä oli kohujuttu HYKSin syöpähoidoista, jossa potilas oli lähetetty kotiin toivottomana tapauksena. Hänen kohdallaan oli siirrytty oireita lievittävään hoitoon. Kun paha HYKS oli potilaan hylännyt, hyvä yksityissairaala tarjosi vielä kallista hoitoa korkeaa maksua vastaan. Sitä iltapäivälehdistö ei kertonut, että hoito oli turhaa, kuten HYKSissä oli arvioitukin, vei potilaan kaikki rahat ja heikensi viimeisten elinkuukausien elämänlaatua.
Valtaosa ihmisistä on sitä mieltä, että HYKS teki väärin, kun vei potilaalta toivon, eikä upottanut kymmeniä tuhansia euroja veronmaksajien rahaa hoitoon, jonka tiesi turhaksi. Samat ihmiset valittavat, että verot ovat liian korkeita. Hoidon priorisointi ei ole helppoa. Joku voisi tietysti kysyä myös yksityissairaalan moraalin perään.