Tarkoitukseni ei ole keskittyä olemaan pääministerin kanssa eri mieltä kaikesta, mutta viimeaikoina hän on esittänyt sarjan kannanottoja, joiden kanssa joudun olemaan erimieltä.
Lehtitietojen mukaan Matti Vanhanen on esittänyt, että työaikaa pitää mieluummin pidentää kuin lyhentää, vaikka SAK:n selvityksen mukaan enemmistö arvostaa vapaa-aikaa enemmän kuin palkankorotuksia. Vanhasen mukaan tämä ei käy, koska työikäisen väen määrä vähenee. Loppujen pitää siis tehdä entistä enemmän työtä. Samanlaisia ajatuksia on esittänyt myös Raimo Sailas.
Olen kirjoittanut asiasta kokonaisen kirjan “Vauraus ja aika”
Pääministerin ajatuksessa on vikana se, ettei kansantaloudessa ole tiettyä kiinteätä työmäärää, joka on ehdottomasti tehtävä. Jos arvostetaan enemmän vapaa-aikaa, tehdään vähemmän työtä ja tuotetaan vähemmän tavaroita ja palveluksia ja kulutetaan niitä vähemmän. Se on täysin valittavanamme.
Työn tuottavuus nousee noin 2 % vuodessa. Voisimme siis pidentää vuosilomaa lähes viikolla vuosittain, jos hyväksyisimme sen, ettei kulutustasomme nouse.
Kansantaloudessa tehdään myös paljon työtä, joka on olemassa vain, jotta kaikilla olisi työtä. Tällaista työtä työn itsensä vuoksi voidaan tehdä vähemmän ilman, että kulutustaso laskee lainkaan. Maatalouspolitiikka ei aikoihin ole tähdännyt siihen, että saisimme ruuan tuotetuksi mahdollisimman vaivattomasti vaan päinvastoin siihen, että viljely työllistäisi mahdollisimman monta. Samoin on monen muun työn laita.
Jos kansantalous törmäisi työvoimapulaan, markkinat hoitaisivat asian helposti niin, että turhimmat työt jätetään tekemättä.
On tässä eräs vaikeuksin: julkisen sektorin rahoitus perustuu melkein pelkästään palkkaveroihin. Jos työtä tehdään vähemmän, veroja tulee vähemmän. Mutta voidaanhan veroja kerätä muustakin. Kiinteistövero esimerkiksi on oikein hyvä vero, koska se leikkaa maapohjan ansiotonta arvonnousua yhteiskunnalle. Eihän se nyt niinkään voi olla, että kansantaloudella ei ole resursseja käyttää työvoimaa sairaanhoitajina, ellei työvoimaa kysytä entistä enemmän myös muualla. Luulisi päinvastoin, että julkiselle sektorille riittää työvoimaa sitä enemmän, mitä vähemmän sitä tarvitaan muualla.
Onneksi pääministerillä ei ole keinoja estää työajan lyhentymistä (kuin valtion töissä) koska ihmiset voivat lyhentää sitä omilla päätöksillään.
Siirry sisältöön
“Jos arvostetaan enemmän vapaa-aikaa, tehdään vähemmän työtä ja tuotetaan vähemmän tavaroita ja palveluksia ja kulutetaan niitä vähemmän.” Niinpä, mutta muotoillaan hieman yleisemmin, yksilö tekee töitä jos siitä saatava korvaus on suurempi kuin ajanarvo.
Jos ihmiset yleensä arvostavat enemmän vapaa-aikaansa, niin työstä maksettava korvaus nousee kunnes se on uutta ajanarvoa suurempi. Ja nimenomaan tähän liityen Vanhasen kommentti eläkeläisten lisääntymisen aiheuttamasta työntarpeesta on vähintään outo, suuri osa eläkevuosista vietetään eläkkeellä eikä töissä siksi että arvostetaan enemmän vapaa-aikaa.
Jos eläköityminen lisääntyy eli työvoimasta on pulaa, niin palkat nousevat, mikä ceteris paribus lisää työntekoa ja vähentää eläkeläisten määrää. Tämä myös kannustaa opiskeluista töhin ja pysymään töissä.
Tunnen radiossa haastateltua Tommi Uschanovia sen verran, että suhtaudun kunnioituksella hänen järjenjuoksuunsa. Uschanov ymmärtääkseni ehdotti, että ihmiset voisivat halutessaaan lyhentää viikkotyöaikaansa pienmpää palkkaa vastaan, ja että valtio osittain kompensoisi tätä alentamalla työn verotusta.
Verotuksen painopisteen siirtämisestä poispäin työn verotuksesta vallitsee suorastaan herttainen kansallinen konsensus, joten ei siitä enempää. Mutta viikkotyöaika on myös olennainen asia.
Jos työntekijä tekee 10% vähemmän töitä niin että hän esimerkiksi tekee perjantaisin vain puolikkaan päivän, tai aamu-unisena tulee 45 minuuttia myöhemmin töhin joka päivä, niin sen vaikutus hänen tuottavuuteensa riippuu työtehtävästä. Se tuskin kuitenkaan on keskimäärin 10% alaspäin. Ihan samasta syystä kuin miksi 80-tunnin työviikolla ei saa tuplasti enemmän aikaan.
Mutta jos 10% vähennys, malliin Ranska, otetaan kuukauden pituisena lomana, niin vaikutus tuottavuuteen lähestyy tuota 10%. Vanhanen puhuu työviikkojen määrästä elinaikana, Uschanov työviikon pituudesta.
Paljastan nyt totaalisen ymmärtämättömyyteni aiheesta, mutta kysynpä kumminkin. Mitäs jos työaikaan saataisiinkin lisää joustoa pakkolyhentämisen tai ‑pidentämisen sijaan? Ainakin oma elintasoni nousisi eniten, jos voisin itse määritellä kuinka monta tuntia viikossa teen. Riippuen elämäntilanteesta, voisin huhkia kuin heikkopäinen tai ottaa löysemmin ja palkka määräytyisi sen mukaan. Toki työnantajan kannalta systeemi olisi hankalampi, mutta jos joustovara olisi määritelty kohtuulliseksi (esim. 30–50 h/viikko) ja työaika sovittaisiin esim. vuodeksi kerrallaan, niin työvuorojen sumpliminen voisi olla mahdollista kohtuullisella vaivannäöllä. Työnantajaa voisi lohduttaa se, että todennäköisesti ne motivoituneimmat työjuhdat tekisivät pidempää päivää.
Minäkin olen kovin erimieltä politiikan suunnasta matin kanssa, mutta tässätyöaikakysymyksessä matti on varmaan kuunnellut jotain asioista hieman perillä olevaa virkamiestä kuten Sailasta.
Se on kuitenkin selvä vähemmistö suomalaisista jotka tekevät jotain oikeaa työtä kuten hoitavat sairaita tai hankkivat valuuttatuloja tms. Loput sitten ovat ‘töissä’ Kelalla ja penaalin terävimmät kynät yliasiamiehinä, halintoylijohtajina, maaherroina jne jne.
Miten siis tämä piskuinen työtätekevä joukko voisi enää palvella ja elättää tulonsiirroilla tai suojaisissa työpaikoissaan pesivää kansamme enemmistöä jos he vielä pitäisivät pitkiä lomia? Miten he voisivat myöskään enää palvella laadukkaasti esimerkiksi niin arvokasta ja jopa erilaisin kiintiöin suojattua kielivähemmistöämme, tai edes erittäin nopeasti lisääntyvää, pääosin tulonsiirroilla elävää mutta hyvinkin vaativaa ja monenlaista erityistukea tarvisevaa värikästä uussuomalaisten joukkoa?
Entä miten silloin tämä vähemmistö pystyisi enää kustantamaan monenlaiset hyvin korkeat EU, YK ja hiilidioksidimaksut kun veroaste on jo nyt lähes maailmanennätytasoa? Jäisikö silloin osa kaikkein lahjakkaimmista nauruhampaisista pojistamme ja tyttäristämme kokonaan ilman hienoa EU virkaa?
Osmolle vielä tiedoksi etteivät ne työtätekevät tavalliset ihmiset voi todellisesa maailmassa yleensä itse päättää kuinka paljon he pitävät vapaata. Siitä pitävät niin pankit, asiakkaat kuin työnantajatkin huolen. Mutta tietysti jossain hieman hienommissa, tärkeämmissä ja tiedostavimmissa töissä, vaikkapa kehitysmaa‑, EU‑, liito-orava-asioiden tai kulttuurin parissa saattaa olla tietysti siihenkin mahdollisuuksia..
Kuulostaako Vanhasen puhe sinusta otsakkeesi “=?UTF‑8?B?TGlzw6TDpCB0ecO2dMOkIQ==?=” kaltaiselta? 😉 Ranskassa työaikaa on lyhennetty, mutta nyt uuden presidentin aikana sitä ollaan taas ilmeisesti hinaamassa ylöspäin.
Eikös juuri parisen viikkoa sitten haastateltu tutkijaa, joka oli tullut siihen tulokseen, että elintasomme on nyt saavuttanut sen tason, joka on ihmiselle sopiva. (Kuuntelin uutista eikä nimi jäänyt mieleen.) Lisäansiot eivät tuo onnea. Sen sijaan lisäaika toisi. Kirjoitithan tästä myös kirjassasi.
Joo, mutta kun Kiinassa ne ei pidä lomia. Jos täällä lomaillaan yhä enemmän niin kohta kaikki työ mikä voidaan siirtää, siirtyy Kiinaan (tai missä se kulloinkin on halvinta) .
Myös muissa maissa pitäisi lyhentää työaikaa samassa suhteessa, jotta Suomen kilpailukyky säilyisi ennallaan, muuten se heikkenee ratkaisevasti. Ja sitten meillä onkin paljon lomaa, nimittäin pakkolomaa.
Jos maatalouspolitiikan tarkoitus todellakin on työllistää mahdollisimman monta, on se poliitikka sitten ainakin epäonnistunut täydellisesti. Maatalous työllistää murto-osan siitä mitä muutama vuosikymmen sitten. Alkaa olla niin vähissä se porukka, että siellä tuskin on paljoa reserviä muihin hommiin.
Uudella kaavaillulla työajan pituudella (35h tai 37h/viikko) kaiketi ei ole niin suurta väliä ainakaan sillä saralla, missä tehdään ajatuksen voimalla työtä. Esim. suunnittelijat tekevät työnsä riippumatta siitä mikä on päivittäinen työaika. Asiat on saatava vaan ratkaistua. Tosin työajan pituus antaa jonkinlaiset raamit työnteon määrälle per päivä.
Entä sitten vuorotyötä tekevien tuotantotyön työaika. 24h/3=8h on vuorokausirytmissä hyväksi todettu rytmitys. Pitäisiko tuotanto jättää hetkeksi ilman työtekijöitä.
Itse uskon että yksityisellä sektorilla työt tehtäisiin samalla kaavalla kuten ennenkin eli n. 8h työnä.
Sitten jääkin jäljelle valtion ja kuntien työpaikat. Kuinka on osoitettavissa, että lyhenetty työaika yo. sektoreilla lisäisi työpaikkojen määrää. Josko nämäkin tahot alkaisivat tekemään lyhennetyssä työpäivässä saman määrän työtä kuin aiemalla pidemmällä työajalla, niin käsittääkseni lyhennetyn työajan puitteissa verotulot laskisivat per capita, ostovoima laskisi per capita ja eläkekertymät laskisivat per capita.
Tosin en ole lukenut Osmon viittaamaa kirjaa, että Osmo on voinut ihan hyvin jo vastata näihin yo. pohdintoihin.
Luin kirjasi, mutta siitä on jo jonkun verran aikaa, enkä muista enää miksi, mutta muistan ajattelleeni, että perustelussasi oli jokin vika; koetan selvittää sen myöhemmin.
Ajatus tässä taustalla talouden dynamiikasta on, että jos yksilöllä useamman kuin esim. 35 työtunnin teettäminen on kallista, niin pidemmän päälle keskimääräinen työntekijä tekee vain sen verran, koska pitkällä aikavälillä keskimääräinen ja rajakustannus ovat samat. Välittömästi eivät tietenkään ole, vaan aluksi tehdään ylitöitä. SAK:n selvityksissä taidetaan salaa toivoa, että 35 tuntinen viikko + työvoimapula nostavat kautta linjan palkkoja, kun tehdään enemmän ylitöitä.
Tämä ajattelu on Sailaksen ja Vanhasen taustalla, eivätkä he ole täysin väärässä. Karkeasti sanoen: ei maanviljelijöistä tehdä sairaanhoitajia sillä, että maataloustuki poistetaan. Pitkällä aikavälillä tai täysin toimivilla markkinoilla noin kävisi, mutta ei Suomessa sillä aikajänteellä, josta Vanhanen ja Sailas ovat huolissaan. He haluavat todennäköisesti kalliita vientiteollisuustöitä kantaväestölle ja halpoja hoitajia ulkomailta, omia vanhuuspäiviään varten.
Tähän voisin vielä lisätä, että kun teen osittaisella hoitovapaalla kuusituntista päivää, niin työaikani ja palkkani ovat 80% siitä, mitä ne voisivat olla, mutta työpanokseni on kyllä vähintään 90% täydestä. Ainakaan asiantuntijatyötä ei pysty (eikä jaksa) päivässä määräänsä enempää tekemään. Lähinnä tässä on näennäispuuhastelu vähentynyt.
Soininvaara:
Työn tuottavuus nousee noin 2 % vuodessa. Voisimme siis pidentää vuosilomaa lähes viikolla vuosittain, jos hyväksyisimme sen, ettei kulutustasomme nouse.
Nythän korkean tuottavuuden alat saavat noususta suuremman rahallisen korvauksen (tai ainakin pitäisi saada). Jos työskentelisin samoissa hommissa kuin naapurini, mutta huonommalla tuottavuudella niin voisin helpommin sulattaa sen, että hänellä on hienompi auto tallissa, mutta silloin vasta oikein pännisi, jos tietäisin, että taaskin minun työpäivänäni naapuri se vain loikoilee aurinkotuolissaan.
Eikös muuten tuottavuus nouse vain tietyillä aloilla. Lasten ja vanhusten hoidossa tuottavuutta ei saada nostettua (näillä näkymin) muuten kuin epäinhimillisellä toiminnalla. Toki muu yhteiskunta voi siirtää verojen muodossa enemmän rahaa (ja siten aikaa) näille pakollisille hoidettaville matalan tuottavuuden kasvun aloille, mutta eipä ole tähän mennessäkään hirveästi esim terveyshoitajien palkat kasvaneet. Ja sitäpaitsi terveyshoitajia sun muita on helpompi huijata nimellisellä palkkojen kasvulla, jota inflaatio nakertaa, kuin siten, että selkeästi kerrotaan työajan vähenevän tämän verran. Kaikkihan huomaisi asian paljon selkeämmin, että hetkonen nythän en olekaan pitänyt enemmän lomaa kuin viime vuonna, mutta sitä ei niin helposti enää huomaakaan, että ostovoimani ei ole kasvanut yhtään viime vuoteen verrattuna.
Minulla on sama kokemus osittaiselta hoitovapaalta. Mutta ei se jaksanut harmittaa. Näennäispuuhastelu väsyttää vähintään yhtä paljon kuin oikea työ. Ja minä ainakin tein sen 90% ihan siitä ilosta että pääsin aikaisemmin kotiin.
Usein poliittisessa retoriikassa esiin nouseva työn arvostaminen (työtähän sanovat arvostavansa niin porvarit kuin sosialistitkin) on kiinnostava esimerkki siitä, miten äärimmäisen rationaaliselta kuulostava ilmiö eli talous ja pelkkä asenteellinen “ideologia” sotketaan toisiinsa.
Siitä voidaan johtaa muun muassa niin sanotun työn vieroksumisen paheksuminen tai energian ja ajan runsas käyttäminen laiskojen paheksumiseen riippumatta siitä, mikä oman työpanoksen todellinen hyöty on. (Ja kuka meitä kaikkia ehtisi analysoida).
Talous kai sanana tarkoittaa suomen kielessä suurin piirtein samaa kuin talon pitäminen. Nykyisin se tuntuu kuitenkin vaativan, että yhden talon pitämiseksi pitäisi samaan aikaan rakentaa kahta tai kolmea uutta kiihtyvällä tahdilla.
Realistisempi näkemys lähtisi liikkeelle siitä, että kun Suomessa on viimeisten vuosikymmenien aikana rakennettu riittävä määrä esimerkiksi erilaisia rakennuksia, teitä, puhelinverkkoja ja muuta vastaavaa, voidaan nyt ja tulevaisuudessa panostaa enemmän vaikkapa hoitotyöhön, koska sen tarve kasvaa.
Nykyajattelu on johtanut sikäli äärimmäisen mielenkiintoiseen tilanteeseen, että ihmisten suuri määrä aiheuttaa pulan ihmisistä eli niin sanotun työvoimapulan. Meitä on niin monta ettemme tällä porukalla pysty kaikkia elättämään!?
Yksilön näkökulmasta työ ja työpaikka ovat monella tavalla tärkeitä asioita, mutta pikku hiljaa pitäisi sallia sekin, että (palkka)työn tarpeensa saa tyydyttää vaikka neljällä työpäivällä viikossa, kahdella työviikolla kuukaudessa tai kahdeksalla työkuukaudella vuodessa. Tämän vastapainona voidaan myös sallia se, että yli 70-vuotias kykenevä ihminen voi edelleen viettää itselleen sopivan ajan työelämässä.
Paperityöntekijälle (ei-paidanpesijä) on voitu maksaa parempaa liksaa siksi, että joku niilo on pystynyt luomaan paremman koneen, ei siksi, että paperityöntekijän oma geneettinen ominaisuus olisi kehittynyt jollain maagisella tavalla. Jos tänne Suomeen meinaa saada vaikka banaaneja, niin tuleehan ne aina helpommin myymällä esim. kännyköitä kuin räsymattoja (kunnioitan kyllä mattojen tekijöitä). Valitettavasti tuo Nokia ei ole tainut Suomeen syntyä pelkästään kattoon syleksimällä. Mutta kannattaa myös muistaa, että hemmetin lohduton olisi Suomi, jos täällä ei olisi kuin insinöörejä. Eli palkoista keskusteltaessa ei kannata peittää omaa moraalittomuutta ekonomijargonilla, vaan olla rehellisesti itsekäs ja myöntää, että halvat palvelut ovat kivoja silloin, kun ei itse ole halpoja palveluja tuottamassa. Hitto, että tuo Matti sitten osaa. Ei ole näet ollut liiemmin vaatimassa suurille ikäluokille lisäsäästämisvelvoitetta, vaikka tarve on ilmeisen kova kulutustottumuksista päätellen.
tpyyluoma:
Olet ymmärtänyt oikein.
Jostain perin ihmeellisestä syystä Ylen uutiset raportoivat haastatteluni niin, että olisin muka jotenkin esittänyt siinä siirtymistä Ranskan malliin, niin että lailla säädettäisiin täyden työviikon olevan aina 35 tuntia ja sillä siisti. Itse haastattelussani, ja nimenomaan sen radioidussa osassa, esitin kuitenkin päinvastoin että tämä on Suomen kaltaisessa maassa sekä poliittisesti mahdotonta että epätarkoituksenmukaista, ja tarjosin tilalle työntekijä‑, työpaikka- ja alakohtaisia joustoja työmarkkinajärjestöjen keskenään sopimina. Muutenkin se, mitä sanoin, oli pitkälti aika suoraa plagiaattia Osmon kirjasta (vrt. Pasi Peranderin kommentti). Mainitsin toki Osmon nimeltä — mistä Kimmo Kiljunen näkyy nyt pahoittaneen mielensä ja laittaneen ulos tiedotteen, jossa pyrkii esittämään juuri itsensä suurena suomalaisena työajanlyhennyksen uranuurtajana…
juupa juu:
Suomella ei missään tapauksessa tule koskaan olemaan hintakilpailukykyä Kiinan kanssa, koska jos täällä laskettaisiin palkat Kiinan tasolle, täällä yksinkertaisesti kuoltaisiin nälkään. Euroopan hintatasolla ei voi elää Kiinan palkoilla vaikka veroaste laskettaisiin nollan alapuolelle. Suomen kilpailukyky on aivan muuta kuin hintakilpailukykyä ja on ollut jo monta monta monta kymmentä vuotta. Se on kilpailukykyä mm. juuri sillä työn tuottavuuden kasvuvauhdilla, joka tekee mahdolliseksi laskea tehdyn työn määrää ilman että aineellinen elintaso romahtaa.
“Jos arvostetaan enemmän vapaa-aikaa, tehdään vähemmän työtä ja tuotetaan vähemmän tavaroita ja palveluksia ja kulutetaan niitä vähemmän. Se on täysin valittavanamme.”
Miksi me edes tarvitsemme työlaikalainsäädäntöä? Miksi valtio tietää meitä paremmin paljonko meille on hyväksi tehdä töitä? Parempaan tulokseen päästäisiin, jos jokainen saisi sopia työaikansa haluamallaan tavalla, eikä mitään 35–45h viikossa johon sekä työntekijä, että työntantaja pakotettaisiin. Näin ihmiset pääsisivät ilmaisemaan todelliset arvostuksensa rahan ja vapaa-ajan välillä.
On liian pitkälle yksinkertaistavaa, että jokaisessa yrityksessä ja jokaisessa tehtävässä työaikaa pitäisi kaikissa samanaikaisesti joko lisätä tai vähentää. Joissakin tapauksissa työajan lisääminen olisi paikallaan ja joissakin toisissa lyhentäminen. Useimmissa yrityksissä työajan pitäminen ennallaan on varmaan se paras vaihtoehto.
Tämä oli nyt näitä sarjassamme Erityisen Elitistisiä Aloituksia.
Toisaalla Osmo kurkku suorana huutaa työperäistä maahanmuuttoa ja työvoimapulaa, toisaalla puolestaan mielistelee kaikki työnvieroksujia ihqn (lue ihkun) vapaa-ajan puolesta..
Eli kumpi vai kampi? Loikoillemmeko me riippukeinussa drinkki kourassa Osmon kirjoja lukien ja Afrikan neekerit siivoavat mahdolliset roiskeet?
Vai mikä siis on tulevaisuuden visio? En pääse perille tästä yhtälöstä.
Elina: Olen tehnyt lyhyempää työaikaa ihan vain siksi, että minä tahdoin lisää vapaa-aikaa, totesin tulevani toimeen hiukan täyttä palkkaa pienemmällä palkalla ja työnantaja suostui. Ei, valtio ei subventoinut tätä muuten kuin veroprosentin pienenemisellä veroprogression vuoksi. Tekeekö tämä minusta työnvieroksujan? Jos tekee, niin olen ylpeä sellainen.
Niin. Mikä on esimerkiksi minun työaikani? Suurin osa ajasta kuitenkin on erilaisten ongelmien miettimistä ja ratkaisujen etsimistä. Panenko aivot narikkaan työajan päätytttyä ja lakkaan ajattelemasta ehkä hyvinkin mielenkiintoista ongelmaa? Ehkä oivallan jotain illalla ja teen vähän hakuja. Olenko töissä? Entä jos vain ajelen ja tulen miettineeksi asiaa? Pitäisikö sille voida osoittaa joku ratkaiseva merkitys, ennenkuin sitä voi pitää työnä? Mitä on silloin työaikana tehty tulokseton aivojen rassaaminen?
Nyt muuten Ode kummallisesti ihastelee ihmisten oikeutta päättää omista asioistaan, mutta asia onkin heti toinen, kun he haluavat asua jossain muualla kuin Ode haluaisi heidän asuvan, tai kuluttaa Oden mielestä väärällä tavalla, tai viihtyä vääränlaisten asioitten parissa. Silloin Ode haluaakin yhteiskunnan väliintuloja ja sanktioita ja pakkoja ja kieltoja.
“Miksi me edes tarvitsemme työlaikalainsäädäntöä?”
Useilla työpaikoilla on työntekijän kovin hankala päättää vähentävänsä työntekoa muuten kuin ottamalla lopputi tai tinkaamalla asiaa fuduihin asti. Yhteiset säännöt poistaisivat myös työntekijöiden kilpailemisen tekemänsä työajan pituudella. Kaikissa töissä tätä ei varmaankaan tarvita, mutta hyvin monessa paikassa kuitenkin.
Pitääkin lukea Osmon kirja aiheesta. Minua on pitkään mietityttänyt miksi tuon pyhän kansantalouden kasvun nimissä pitää ihmisten uhrata elämänsä iloja. Yksinkertaisessa mielessäni vieläkin pyörii idea, että kansantalouden pitäisi olla ihmisen iloksi eikä toisinpäin.
tcrown,
Trollasin nyt vähän päivän piristykseksi… 🙂
Tietysti eri elämäntilanteissa on hyvä pystyä säätelemään työaikaansa. Itsekin tein kuusituntista päivää, kun lapseni oli ensimmäisellä luokalla koulussa.
Osmo vaatii vähemmän työntekoa koko kansankunnan tasolla. Kuitenkin toisesta suupielestä julistaa työvoimapulasta ja muiden vihreiden tapaan Afrikan rekrytointipisteistä…
Eikö tämä ole ristiriitaista?
Elitistiseksi tämän Vauraus ja aika ‑pamfletin tekee lähtöolettamus, että kaikilla olisi sekä varaa että halua elellä nykyisellä elintasollaan. Osmo unohtaa taas aivan iloisesti asuntovelalliset, opiskelijaperheet opintolainoineen ynnä muut lukemattomat ryhmät ja keskittyy omaansa ja tuttavapiirinsä elintasoon, joka varmasti riittäisi monelle muullekin.
Mainittuun tutkimukseen suhtaudun vähän epäillen. On korkea psykologinen kynnys tunnustaa haluavansa isompaa, parempaa ja enemmän. Ahneus on yhteiskunnassamme edelleen ei-toivottu luonteenpiirre ja siksi ehkä tulokset vääristyvät todellisesta toiminnasta. Tämähän on kyselytutkimusten tiedostettu ongelma. Ihanteet eivät konkretisoidu reaalimaailmassa.
Pitäisi tietysti nähdä tutkimus ja etenkin kysymysten sanamuodot, jotta sitä voisi pätevästi kritisoida.
“Työn tuottavuus nousee noin 2 % vuodessa.” Soininvaaran mallin vika on tässä väitteessä. Väite on aivan varmasti “tosi”, en yhtään epäile, että joku pystyy kaivamaan numerot esiin sivulta http://www.stat.fi.
Muistaakseni Soininvaara on istunut Helsingin valtuustossa 24 vuotta.
Minulla on hämärä mielikuva, että silloin luokkakoko helsinkiläisessä lukiossa oli kolmekymmentä oppilasta. Mikäli tuottavuus lukiossa on todella kasvanut tuon kaksi prosenttia, niin eikö tänä päivänä lukion luokkakoon pitäisi olla 30*1.02^24=45 oppilasta. Tai mikäli oppilasmäärä on pysynyt vakiona, lukion henkilökunnan lukumäärän supistuneen kolmannekseen vuodesta 1984? Mikäli sekä oppilasmäärä että henkilökunnan määrä on tänä vuonna sama kuin vuonna 1984, eikö tämä osoita tuottavuusväitteen onttouden?
Väittäisin, että työntekijän tuottavuus on eräin poikkeuksin vakio.
Termi ”työntekijän tuottavuus” kuulu enemmän paperiteollisuuden työmarkkinoiden metakieleen, jolla Paperiliitto markka-aikana leikkasi pääoman tuotosta itselleen oman vakiokokoisen palan.
Vertailun vuoksi, sekä Kemijärven että Kemin sellutehtailla työtekijämäärä oli kummassakin 200 henkilöä. Metsä-Botnian Kemin sellutehtaalla tuotettiin kaksi kertaa enemmän sellua kuin Kemijärvellä. Oliko Kemijärveläisen työntekijän tuottavuus sekä palkka puolet Kemin työntekijästä, vai mistä oli kyse?
Tyòn tuottavuus nousee kansantaloudessa keskimààrin 2 %, itse asiassa on noussut vàhàntuota nopeammin. Teollisuudessa nousu on selvàsti nopeampaa. Julkisissa palveluissa se ei juuri nouse, minkà vuoksi niiden hinta (veronmaksajille) nousee koko ajan suhteessa yleiseen hintatasoon. Tàtà kutsutaan Baumolin taudiksi.
Nyt muuten Ode kummallisesti ihastelee ihmisten oikeutta päättää omista asioistaan, mutta asia onkin heti toinen, kun he haluavat asua jossain muualla kuin Ode haluaisi heidän asuvan, tai kuluttaa Oden mielestä väärällä tavalla, tai viihtyä vääränlaisten asioitten parissa. Silloin Ode haluaakin yhteiskunnan väliintuloja ja sanktioita ja pakkoja ja kieltoja.
Jos Catalina lukisi kirjoitukseni hulellisesti, minulle riittàisi, ettà “vààrin asuvat” maksaisivat itse aiheuttamansa kustannukset, eivàtkà mankuisi sità muiden piikkiin tai tunkisi autoillaan toisten asuinalueille. Pois siis vaatimus sàhkòn tasatarifiista tai vesi- ja viemàriverkon tasamaksuista ja kunnon kilometripohjainen maksu paikalle ja niin edelleen. Ja kaupunkilaisia suojaamaan pendelòijhien autoilta riittàvànkorkeat ruuhkamaksut. Sen jàlkeen valinta olkoon vapaa.
Tommi Ushanoville yksi tarkentava kysymys, mitä varsinaisesti ehdotat verotukselle tehtäväksi? Varsinkin toimihenkilöammateissa työajan lyhentäminen on yleistä, ja varmasti merkittävä osuus osa-aikaduunareista on sitä ihan vapaaehtoisesti. Toimihenkilöpuolella tähän kannustaa korkea rajavero, ainakin Helsingin palkoilla aika monen viimeinen satanen tippuu ylimpiin tuloveroluokkiin.
Jos haluttaisiin kannustaa ihmisiä lyhyempään työaikaan, niin nostettaisiin reiluisti verotettavan tulon alarajaa, jolloin pieni-ja keskituloisilla kokonaisveroaste laskee, mutta rajaveroaste nousee.
Elinan rölleilyyn lyhyesti, että valtaosa suomalaisista tuskin haluaa vaihtaa vapaa-aikaansa puhtaaseen valkoiseen rotuun.
Työn tuottavuus on yksityissektorilla noussut jo siitä syystä, että TES-palkkoja on nostettu keskimääräisen tuottavuuden nousun perusteella. Yritysten joissa tuottavuus on noussut oleellisesti keskimääräistä hitaammin on näinollen ollut pakko parantaa tuottavuuttaan tai lopettaa toimintansa. Näin keskimääräinen tuottavuus on jälleen noussut, TES-palkkoja on nostettu keskimääräisen tuottavuuden nousun perusteella jne…
Tässä kierteessä on vaan se vika, että se on aiheuttanut korkean rakenteellisen työttömyyden. Rakenteellista työttömyyttä purettaessa keskimääräinen työntekijäkohtainen tuottavuus saattaa jopa laskea, koska matalamman tuottavuuden työntekijätkin pääsevät ylipäänsä töihin. Tästä taas ei olisi mitään haittaa, koska kokonaistuotanto kasvaisi ainakin näiden uusien työntekijöiden työpanoksen verran, ehkä enemmänkin, koska uudet työntekijät voisivat vapauttaa vanhojen työntekijöiden resursseja korkeimman jalostusasteen tehtäviin.
Caitilina, kuten muutkin äärioikeistolaiset syyttävät “sosialismista” kovin valikoivasti. Valtion subventoima infra kyllä kelpaa, mutta sen aiheuttamien ulkoisvaikutusten laskuttaminen onkin jo sosialismia. Tämä on tyypillistä poliittisen kentän molemmilla puolilla, kaikki hyvä on peräisin omasta ja paha naapurista.
Mutta itse asiasta: Vapaa-aika on rationaaliselle ihmiselle, joka voi päättää tekeekö työtä tunnin lisää tai vähemmän, marginaalissa saman arvoista kuin työstä saatava palkka. Jos se olisi arvokkaampaa, hän tekisi työtä vähemmän ja jos se olisi vähemmän arvokasta, hän tekisi lisää. Jo pelkästään tästä syystä pitäisi työajan joustamista molempiin suuntiin suosia. Eli esteitä työaikajoustuilla — niin ylös kuin alaskin — pitäisi purkaa hetimiten. Jäykkä työaikalaki ja jäykät työehtosopimukset ja toisaalta työnantajan saneluvalta työajan suhteen ovat molemmat tämän esteenä.
Näin siis teoriassa, vaan miten on käytännössä? Itse olen työskennellyt tutkijana ja opettajana tms. vuosituhannen vaihteesta asti. Lomalla syntyy melkein enemmän niitä tuloksia, joita työaikana pitäisi tehdä. Koko työajan käsite on minun kohdallani melkein huono vitsi. (Ja silti yliopisto vaatii tarkkaa työajan kohdentamista. )
Twanger: Eikös se oo hyvä asia, että työpaikoilla, joissa työntekijä mieluummin irtisanotaan kuin annetaan sen tehdä lyhyempää työaikaa ei pidetä työntekijöitä, jotka tekee lyhyttä päivää? Miksi valtion pitäis ottaa työnantajalta oikeus vaatia jotain tiettyä työpanosta työntekijältä? Eihän sekään ole oikein, kun valtio ottaa työntekijältä pois oikeuden vaatia haluamaansa korvausta tehdystä työstä.
Osmo sanoo, että pitäisi arvostaa enemmän vapaa-aikaansa eikä kannattaisi käyttää työaikaa “krääsän” keräämiseen.
No, eihän Osmon vaihdepyörä eikä kamera olekkaan krääsätavaraa. Eikä Osmon perheineen tekemät matkat Eurooppaan ole krääsää. Mutta rahaa noiden asioiden toteutumiseen tarvitaan.
Mutta josko elää tonnilla kuussa, niin eipä tarvitse sitten paljoa unelmoida noista Osmonkin “ylellisyyksistä”.
Että, helppo on olla viisas toisten asioissa.
Sitten kun Osmo lahjoittaa omaisuutensa pois ja perheensä sossun kynsiin, niin minäkin alan hurraamaan Osmon elämän tavoille.
No, vitsi tämä kirjoitus oli. Osmo ei vaan kerro kirjoituksissaan, että kaikki eivät ole sellaisia kansalaisia, että näitä kansalaisia tulisi peilata saman arvoisella mittarilla. Tai ainakin mittarin skaala ei ole lineaarinen kun kaikki kansalaiset asetetetaan mittarin mitattaviksi.
Työtä on tietenkin monenlaista, mutta ei muurahaispesässä montaa aikavyöhykettä voi olla — valitettavasti.
Pari vuosikymmentä sitten, kun sain kohtuullista kuukausipalkkaa työmarkkina-asioitten seuraamisesta, päädyin näitä asioita pohdittuani siihen, että varmin tapa tuhota ihmiseltä työmotivaatio on sitoa hänet säännölliseen työpaikkaan, työaikaan ja työpalkkaan.
Vaikka tuhoaminen on liian voimakas ilmaisu ja kaikella säännöllisyydellä on myös hyviä puolia, aiheuttaa nykyisen kaltainen järjestelmä erilaisine säännöllisyyksineen sen, että työn alkuperäisen tarkoituksen idea uhkaa hukkua.
Yksi mahdollisuus “vapaisiin” työaikoihin siirtymiseen avautuu sitä kautta, että mahdollisimman suuri osa ihmisistä on juridisesti jonkinlaisia yrittäjiä. Silloin asiakkaalla ei pitäisi olla mitään intressiä eikä oikeutta kontrolloida ajankäyttöä.
Eri asia sitten on, ettei tuosta kehityksestä muuten välttämättä pelkkää hyvää seuraisi.
Ainakin nykyisin moni yrittäjä kertoo pitkistä työpäivistä, mutta en usko niitten välttämättömyyteen, vaan niitä tehdään lähinnä oman kulutustason maksimoimiseksi.
Tiedän hyvin ajatuskulkuni ajoittaisen valikoivuuden. Halusin vain huomauttaa, että teillä esiintyy sama ilmiö. Aionkin vastaisuudessa erilaisia tulonsiirtoja kaipailtaessa viitata usein siihen, että itsensä Osmo Soininvaaran mukaan jokaisen on itse vastattava kuluistaan.
Tiedemies
“Koko työajan käsite on minun kohdallani melkein huono vitsi.”
Jos otetaan esimerkeiksi Einstein, Jeesus ja Mannerheim, tuntikohtaisten tuottavuuksien laskeminen muuttuu täysin naurettavaksi. Mitä enemmän kyse on suorittavasta työstä, sitä enemmän tuntikohtaisten tuottavuuksien laskemisessa on mieltä.
Sillä että tehdään oikeita asioita vaikuttavuus (efectivity) on paljon suurempi merkitys kuin sillä tehdäänkö ne väärät tai vähemmän oikeat asiat 2 % tehokkaammmin (efficiency).
Teppo M blogissaan otti tavoitteekseen sadan naisen kaatamisen vuoden aikana. Mitä suurimmassa määrin efectivity-tyypin asiasta: mukavan naisen tapaaminen, tämän kanssa oleminen ja sillä saavutettu onni muuttui pahaa oloa tuottavaksi puhtaasti määrälliseksi suorittamiseksi.
Yleisemminkin ihminen saanee enemmän tyydytystä tekemiensä asioiden merkityksellisyydestä kuin tekemisensä määrästä sinänsä. Yhteisöille, joihin ihminen kuuluu molemmat ovat tärkeitä. Mikä olisi näiden optimaalinen painotus?
USA:ssa oikeus sopia “vapaasti” työajoista on johtanut kymmeniä prosentteja pitempiin työaikoihin. Ei ole esim tavatonta, että työntekijä on “sopinut” luopuvansa kokonaan vuosilomastaan. Viikon vuosilomaa viettävää voi jo onnitella hyvin sujuneiden “neuvottelujen” johdosta.
Tästä voi ihan hyvin vetää sen johtopäätöksen, että vapautta ei suinkaan pidä lisätä vaan vähentää. Ainakin näin työntekijän kannalta. Työnantajan kannalta tolkuttomat vuosityöajat saattavat olla järkeviäkin. Miksi muuten oikeistolaiset niitä ajaisivat?
“Elinan rölleilyyn lyhyesti, että valtaosa suomalaisista tuskin haluaa vaihtaa vapaa-aikaansa puhtaaseen valkoiseen rotuun.”
Hehee, siirtomaaisäntämentaliteetti kunniaan!
Line Aarin kannattaisi lukea kirjani. Nuokin asiat on kàsitelty siinà.
Heh,
Turha toivo, että sitä pitkäveteistä opusta jaksaisi kahlata läpi kovemman luokan masokistikaan, vaikka kyseinen painotuote olisi sattunut ainoana kirjana mukaan autiosaarelle.
Jo silmäilemällä sitä sieltä täältä huomaa, että tarkoitus on opettaa toisia elämään toisin kuin itse tekee kuten Line Aarikin on havainnut. Se ei ole kovin vakuuttava lähtökohta.
Minun omien kokemuksieni mukaan Ranskassa päivittäinen työaika ainakin 1990-luvun alkupuolella oli sekoitus työtä, ruokatuntia (pitkä sellainen) ja seurustelua muiden työntekijöiden kanssa. Ja eikös koulutkin Ranskassa liki sulkeneet ovensa, kun kouluruokailua ei kouluissa ollut, vaan lapset matkasivat koteihinsta takaisin keskipäivän “ruokatunnille”, taikka sitten söivät vanhempiensa laittamia eväitä ns. pitkillä ruokatunneilla.
Otsikosta hiukan poiketen. Olin eräällä tehtaalla komennuskeikalla täältä Suomesta, ja kohtasin tuolloin tuon Ranskan työpaikkaruokailun erikoisuuden. Oli varsin erikoista olla sellainen erikoisuus, että minä olisin saanut kipata viiniä ja olutta ruokatunnilla niin paljon kuin vain olisin halunnut, mutta paikallisille ranskalaisille toimitus oli tuolloin vihdoin lainsäädännöllä kielletty. Muuten, sama alkoholin nauttimisen kielto Venäjällä toteutui samaan aikaan kuin Ranskassakin.
Mutta näin kävi näissäkin alkoholin suurkulutusmaissa Ranskassa ja Venäjällä tuolloin 1990-luvun alkupuolella, että kännissä ei työmaalla saa olla. Perinteitä kun on vaikea häivyttää.
Eli, vaikutuksensa alkoholin kulutuksella on ollut tuolloin esim. Ranskassa ja Venäjällä työpäivän pituuden määräytymiseen.
Ihmiset kyselevät sinnikkäästi, missä olen virassa? Säälinsekainen järkytys on aina silminnähtävä kertoessani, etten ole missään. Suurempi on vain epäusko kertoessani, että nimenomaan haluan olla vapaana pätkätyöläisenä ja että pitäisin virkaan asettumista ammatillisena itsemurhana.
Aikojen pahentuessa voin tietysti tarkistaa näkemystäni. Nyt tosin moottoritekniikka näyttää sen verran kiinnostavalta, että harkitsen vakavast uudelleenkouluttautumista 🙂
kun sain kohtuullista kuukausipalkkaa työmarkkina-asioitten seuraamisesta, päädyin näitä asioita pohdittuani siihen, että varmin tapa tuhota ihmiseltä työmotivaatio on sitoa hänet säännölliseen työpaikkaan, työaikaan ja työpalkkaan.
Tässä kyllä nyt päädyit aivan väärään johtopäätökseen. Pitkäjänteinen työ, ainakin jos se työ on hieman banaanien lastaamista vaativampaa ja tehoa halutaan, vaatii aina sitoutunutta ja pitkään asian parissa työskentelevää henkilöstöä. Tästä on helposti löydettävissä lukemattomia esimerkkejä niin täältä kuin ulkomailtakin. Niiin yritys kuin valtiotasollakin. Vähän venyttämällä jopa maanosatasolla.. Päinvastaisia esimerkkejä taas tuskin paljoa löytyy..
Työmotivaatiota sen sijaa syö erittäin tehokkaasti se että terve ihminen laitetaan tekemään jotain hyödytöntä pseudotyötä kuten T.Sipilä siellä työmarkkinoiden tutkimuksessaan ja muutama muu vieraskirjan vieras omissa tööissäään. Miten tämän kaltaisen työn tehoa edes voidaan mitata? Ilmeisesti monistenippujen paksuudella, power point slaissien ja pallaveripullien lukumäärällä ja varatulla auditorioajalla? Vai kenties haukottelun määrällä siellä auditoriossa? Veronmaksajien ja yhteiskunnan tuottavuuden kannalta on aivan sama tekeekö tätä pierunpidätystyötä sitten määräaikainen projektihenkilöstö tai sitten elinikäisessä suojatyöpaikassaan olevat ihmiset, monesti (yleensä) olisi parempi että ko. henkilöt vain pysyisivät kotonaan. Luontokin säästyisi..
Tero tuossa aiemmin nosti esille tärkeän näkökohdan. Heti kun huutava työvoimapulla on vaiennut, kuten aivan kohta näyttäisi käyvän, niin työnantajat pyrkivät ulosmittaamaan kaiken hyödyn työvoimastaan. Mikä onkaan parempi tilanne työnantajalle, etenkin hieman helpompien töiden kohdalla, kuin se että nöyrä osapäivätyöntekijöiden joukko panee parastaan jottei tunteja vain vähennetä. Tämä on luonnollisestikin hallituksen tavoite, ei siinä mitään, mutta olisi hyvä jos äänestäjätkin sen ymmärtäisivät.
“USA:ssa oikeus sopia “vapaasti” työajoista on johtanut kymmeniä prosentteja pitempiin työaikoihin. Ei ole esim tavatonta, että työntekijä on “sopinut” luopuvansa kokonaan vuosilomastaan. Viikon vuosilomaa viettävää voi jo onnitella hyvin sujuneiden “neuvottelujen” johdosta.”
Voisitko heittää vähän faktaa, esim. jotain tilastoja kehiin väitteesi tueksi? Epäilen, että et ole koskaan käynyt USA:ssa tai mitenkään muuten tutustunut paikalliseen työkulttuuriin. Mielikuvilla on turha argumentoida, vaikka se teillä punavihervassareilla aika ajoin on tapana.
Elina, “Vauraus ja aika”-pamfletin lukee helposti läpi puolessa päivässä. Siinä kirjoittaja esittää de facto siirtymistä verotuksen progressiosta tasaverojärjestelmään. Siis veroprosentti on “köyhillä” 32%:a , “rikkailla” karvan vaille 40%:a. Lähde: s96 edellä mainittu teos
Soininvaaran kirja ei ole minusta kovin pitkäveteinen (siis Vauraus ja Aika, se on ainoa, jonka olen lukenut). Harvemmin asiateksti on mitään kovin vangitsevaa. Eikä siinä kyllä opeteta toisia elämään mitenkään, kirja käsittelee lähinnä sitä, miksi useimmat argumentit joilla perustellaan väitettä “enemmän työtä on hyvä juttu”, ovat huonoja argumentteja. Ei se ole täydellinen, mutta lukemisen arvoinen. Ei Suomessa yleensä kirjoiteta niin hyvää (poliittista) asiatekstiä.
Ihmisten on järkevää laittaa maksamaan omien valintojensa kustannukset, mutta on myös järkevää subventoida valintoja, joista on muille hyötyä. Lisäksi on usein hyötyä madaltaa ihmisten luontaista riskiaversiota. Jos ihmiset välttävät kaikkia riskejä kuin ruttoa, he tekevät vähemmän niitä asioita, joista on hyötyä paitsi heille itselleen, myös muille. Tämä on syytä tehdä niin, ettei synny ei-toivottuja kannustinvaikutuksia.
Esimerkiksi perustulomallin ideana on alentaa riskejä, joita ihmisillä on työmarkkinoilla. Nykyinen sosiaaliturva pyrkii samaan, mutta rikkoo kannustimet pahemmin.
Yksi Osmon esittämä pointti kirjassaan — ja se löytyy itseasiassa Joseph Heathin kirjasta “Efficient Society” — on, että ihmiset tuppaavat ajautumaan kaikkien kannalta epäedullisiin kilpailuasetelmiin. “Pitkän päivän painaminen” voi olla yksi tällainen. En ota kantaa onko, mutta perustelut sille kyllä löytyvät.
Ranskan pitkia ruokatunteja ja ‚uuta velttoilua on helppo arvostella, nutta tyon tuottavuus (kansantuote/tehdyt tyotunnit) on siella maailman huippuluokkaa ja esimerkiksi korkeampi kuin Yhdysvalloissa.
Tiedemies,
Minusta kirjassa (Vauraus ja aika) on opettavainen sävy implisiittisesti läsnä koko ajan, mutta se on tietysti puhdas tulkintakysymys ja subjektiivinen mielipiteeni.
Koen Soininvaaran usein arrogantiksi ja elitistiseksi ylhäältä alas ‑sanelijaksi enkä aidosti ja avoimesti eri vaihtoehtoja pohtivaksi ajattelijaksi. Tämä ennakkoon oleva skeema mielessäni tietysti ohjaa lukukokemustani. Sen lisäksi minusta Vauraus ja aika ‑teoksessa oli kaikki olennainen sanottu ensimmäisen kahdenkymmenen sivun aikana. Siksi moitin sitä pitkäpiimäiseksi.
Minusta asiateksti jos mikä nimenomaan voi olla todella kiehtovaa ja vangitsevaa. Rakastan tietokirjoja, mutta taloustiede ei ole se ala, joka minua eniten viehättää, joskin pidän sitäkin erittäin kiinnostavana.
Artturi Björk: Kyllä, sekin on hyvä asia. Aivan kuten vastauksessani työaikalain puolesta työaikalaki on hyvä asia työntekijälle. En nyt näe mitään ristiriitaa, päinvastoin. Työnantajalla on oikeus vaatia työntekijältä tietty panos samalla tapaa kuin työntekijällä on oikeus vaatia tietyt oikeudet. Olenkin sitä mieltä että tämän tietyn panoksen suuruuden säätäminen yhteiskunnassa on hyvä asia. Työnantajapuoli sen sijaan olisi onnessaan jos työaikalaeista päästäisiin eroon ja työpanoksen voisi aina erikseen neuvotella käsi irtisanomislomakkeella.
Itse työskentelin vielä vuosi sitten alalla, jossa työaikoja ei ollut. Työajan pituudesta muodostui työntekijän kilpailukykyyn vaikuttava tekijä, mikä ei ole kivaa. Päivät olivat keskimäärin yli kymmentä tuntia. Vaihdoin alaa, ja olisin onnettomampi jos näin en olisi voinut tehdä. Aina ei voi.
Tämä Tiedemiehen yhteiskuntajärjestys on erittäin kannatettava varsinkin jos sitä vertaa nykyiseen. Kuitenkin huomauttaisin samasta mistä ennenkin, eli että tämä “subventoida valintoja, joista on muille hyötyä. ” edellyttää sen, että on joku joka päättää mistä on muille hyötyä. Tämä joku voi arvioida jostain olevan hyötyä muille, vaikka sitä ei todellisuudessa ole tai jättää jonkun hyödyn huomiotta. Samalla hän tulee luoneeksi kannustimia toimia huonosti. Parempaan tulokseen päästään siten, että mitään ei subventoida vaan annetaan niiden, jotka jostain valinnoista hyötyvät vapaaehtoisesti subventoida sitä valinnan tekijää, jotta hän päätyy valitsemaan oikein. Lopputulos on sama, jos valinta oikeasti hyödyttää muita, mutta se on itsesäätelevä.
Voisiko joku muuten antaa luettelon oikeista töistä, kun en ole tainut niitä koskaan tehdä.
Voisitko heittää vähän faktaa … Mielikuvilla on turha argumentoida, vaikka se teillä punavihervassareilla aika ajoin on tapana.
USA:n työajat ovat yleistä tietoa sellaisten keskuudessa, jotka asioita edes vähän seuraavat. Etsi itse faktat, niin saatat sinäkin päästä ylös sieltä tyypillisestä kritiikittömän jenkki-ihailijan kuopasta, jossa yleissivistys ja asioiden seuraaminen ovat vitsejä.
Kato, on sellainen kuin Google, johon voi kirjoittaa sanoja kuten vaikkapa “yhdysvallat työaika”. Sitten vain ns. kilkkaamaan löytyneitä linkkejä. Voisit myös kirjoittaa esim. “USA working hours” mutta epäilen, mahtaako tuo enklantin taito riittää. Yleensä teikäläisillä ei oikein riitä 😉
Yhdysvalloissa on muuten paljon hyvää, juju on tietää mikä.
No, okei, pistetään nyt tää linkki, kun osu eteen hyvä yhteenveto:
http://www.stat.fi/tup/tietotrendit/tt_09_06_tyopaivat.html
Sen väen, joka ei ollenkaan saa lomaa osuus on 23%. Keskimäärin juuri työn aloittanut saa 9 päivää, joka tarkoittaa viikon kesälömaa.
Syyksi työntekijöiden huonoon asemaan mainitaan (tässäkin artikkelissa) työaikalain puuttuminen ja ammattiliittojen huono asema.
Ruotsalaiset työskentelevät vuodessa 10,2 viikkoa jenkkejä vähemmnä. Suomalaisista ei taida olla mainintaa. En viitsi siihen hakea linkkiä, tosiasia kuitenkin lienee, että Suomessa tehdään länsieurooppalaisittain aika paljon töitä, mutta toisaalta lomien pituus on maailmanennätysluokkaa.
Työn tuottavuuteen tuijottaminen (bkt/työtunnit) on harhaanjohtavaa, koska siihen lasketaan vain ne työtunnit, joista maksetaan eli jotka tulevat mukaan BKT:hen. USA:ssa tehdään palkkatyönä paljon sellaista matalan tuottavuuden työtä, jota ei Ranskassa — saati Suomessa — tehdä lainkaan rahasta. Siis nurmikonleikkuuta jne.
Alhaisen tuottavuuden palvelutyö on arvokasta. Tahtoisin nähdä tilastoja siitä, miten se, että teetetään nurmikonleikkuu ja ruoanlaitto muilla, vaikuttaa teettäjän omaan tuottavuuteen. Näppituntuma sanoo, että nostaa jonkin verran, mutta voi olla toisinkin, ainakin rajalla.
Silloin kun tehtiin oikeata työtä eli keskityttiin etupäässä ravinnontuotantoon, homma oli helppo mitata. Syksyllä laarissa oli mitä oli, sillä oli talvi elettävä. Muuna aikana tehtiin ravintoon liittyviä tukihommia eli kaivettiin ojaa, tehtiin metsätöitä, tarvekaluja jne.
Sen jälkeen kun kun kansakunta siirtyi paperihommiin, tuottoa ei voi millään ilveelläkään mitata. No onneksi on vielä tuota SAKn porukkaa, joka tekee mitattavaa työtä. Niin ja hoitajia ja opettajia.
Tosiasia kuitenkin on, että sadat tuhannet suomalaiset menevät aamuisin töihin tuijottamaan päätettään ja pyörittelemään päässään joutavanpäiväisiä juttuja.
Työ voi olla tärkeää, mutta mitata sitä ei voi ei ajassa eikä rahassa.
Tässä kommenttiketjussa on puhuttu paljon työn tekemisen olosuhteista. Soininvaaran kirja Vauraus ja aika on mainittu useasti. Se onkin lukemisen arvoinen, kuten kaikki Soininvaaran kirjat — olipa kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei.
Suosittelen lämpimästi kahta muutakin kirjaa. Toinen on Raija Julkusen Uuden työn paradoksit ja toinen, tietenkin, Juha Siltalan Työn huonontumisen lyhyt historia.
T. Sipilän mielipide “varmin tapa tuhota ihmiseltä työmotivaatio on sitoa hänet säännölliseen työpaikkaan, työaikaan ja työpalkkaan” ei ole ainakaan Siltalan kannan kanssa yhteensopiva, ei myöskään Julkusen tutkimusanalyysien.
Julkunen kirjoittaa Siltalan kirjasta seuraavasti (kaksi kärpästä yhdellä iskulla, heh) sivulla 14: “Siltalan huonontumisanalyysissa ennen piirtyy tilana, jossa työntekijöillä oli elinikäinen kiinnitys työpaikkoihin ja työpaikat olivat kansalais- ja sosiaalisten oikeuksien jakelupaikkoja. Noviisivuosista selvittyään saattoi kellahtaa omistamansa työpaikan suojaan tarvitsematta ottaa jatkuvasti vastaan muutoksia tai tuntea itseään riittämättömäksi vertailussa maailman parhaaseen. […] Kaiken taustana olivat pääoman vähäiset tuottovaatimukset. Seurauksena oli tietty väljyys, jopa ylimiehitys työpaikoilla. […] Nyt hyperkilpailussa ja turbokapitalismissa pääoman tuottovaatimukset ovat suuret, työn vaatimukset kiristyneet, kaikkien työsuorituksia eli oikeutta työpaikkaan arvioidaan alituiseen, eikä elämänsä rauhoittamiseen ole mahdollisuuksia.”
Julkunen ei aivan allekirjoita Siltalan viestiä vaan kritisoi Siltalaa esim. menneen ajan glorifioinnista. Samansuuntaisesti hänkin kuitenkin lausuu sivulla 114: “Uusi talous on tehnyt ‘pysyvistäkin’ eli toistaiseksi solmituista työsuhteista epävarmempia. Kannattavatkin yritykset voivat siirtää työtä pois Suomesta, keventää organisaatiotaan tai lopettaa toimipaikkoja tuottaakseen sijoittajille vielä parempaa tuottoa, manipuloidakseen markkinaolosuhteita tai varmistaakseen pitkän aikavälin näkymiä.”
Siltala s. 202: “Palkkatyö on palannut lähemmäs sitä tavaramuotoa, joka sillä kapitalismin alkuaikoina oli. Työsuhde on riisuttu paternalismista ja poliittisesta säätelystä puhtaaksi markkinasuhteeksi täydellä riskillä. Nykykeskustelussa taajaan viljelty ‘pätkätyö’ tarkoittaa taatun työpaikan suojakelmuista riisuttuja työsuorituksia. ‘Pätkätyöt’ eivät ole uusi asia vaan oikeastaan palkkatyön kantamuoto, josta kulta-ajan omistetut työpaikat olivat historiallinen poikkeus.”
Siltala s. 204–205: “Pörssi palkitsee kustannussäästöistä eli henkilöstöleikkauksista ja työehtojen painamisesta enemmän kuin uusista lupaavista tuotteista. […] Suomalaiset pörssiyhtiöt ovat kahdelta kolmasosaltaan ulkomaalaisomistuksessa ja siten alttiita pikatuotto-odotuksille. Vakuutusyhtiö Pohjola jakoi 1998 ennätysosingot samaan aikaan kun saneerasi väkeä ulos, sillä sijoittajat olivat arvostelleet sitä liiasta pääomasta. […] Työntekijöiden ja osakkaiden etu ei olisi voinut joutua avoimempaan ristiriitaan. […] Lääkeyhtiö Orion jakoi vuonna 2003 kosmetiikkapuolensa myyntihinnan kokonaan osinkoina, koska yhtiö ei toimitusjohtaja Jukka Viinasen mukaan tarvinnut varoja investointeihin. Vähän aikaisemmin 240 työntekijän irtisanominen perusteltiin kannattavuuden parantamisella.”
Toisin sanoen olemme menettäneet kaiken pörssille ja rahansijoittajille. Emme voi enää itse päättää miten paljon tuotamme, mitä tuotamme, tai edes tuotammeko ylipäätään. Siitä päättää singaporelainen osakkeenomistaja, joka haluaa rahaa nopeasti ja paljon. Hulluinta on, että rahaa ei tule tuottamisesta vaan siitä että osakkeenomistajat ovat hyvällä tuulella ja optimistisin mielin uskovat osakkeiden arvon nousevan.
Hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut absurdi kafkalainen ilmiö.
Kiitos vihjeistä oikeisiin töihin liittyen. Olen jälleen viisaampi. Oikeita töitä ovat työt, joissa SAK häärää sekä hoitaminen ja opettaminen. Huono juttu monelle mainittujen työalojen ihmiselle, jos saadaan lorvailijat tekemään oikeita töitä.
Singaporelainen sijoittaja tuskin haluaa edes tietää, mitä tarkkaan ottaen tuotetaan tai ainakaan kuinka paljon. Sen sijaan hän fiilistelee sitä, että olisikohan se pääoma nyt mahdollisimman tehokkaassa käytössä. Jos tuntuu että ei, hän vaatii osinkoja, jotta voisi sijoittaa muualle. Jos firman johto ei suostu, hän myy omistuksensa.
Toisin sanoen, hiellä ja vaivalla hankittuja pääomia ei tuhlata, kunhan markkinat ovat oikeassa. Ja ovathan ne, koska väärät päätökset pudottavat pelurin markkinoilta.
Periaatteessa aika simppeliä toimintaa, jonka jokainen varmaan tunnistaa itsessäänkin miettiessään, mistä ostaa vaikkapa ruokansa: ostokset tuppaavat siirtymään sinne, mistä rahoille saa parhaan vastineen.
Kellään ei käsittääkseni pitäisi olla mitään tällaista systeemiä vastaan, kunhan pidetään huolta siitä, että markkinahäiriöt eivät pilaa hyvää systeemiä.
Hyvinvointiyhteiskunnan mahdollisesta rappiosta ei siis kannata syyttää markkinoita, vaan poliitikkoja. (Itse olen kyllä sitä mieltä, että mitään rappiota ei ole, vaikka mitään hurjaa edistystä ei kyllä ole tapahtunut kohta kahteenkymmenneen vuoteen.)
Siltala ja muut “pörssi = paha”- uusvasemmisto ovat kyllä minusta vähän reppanoita. Paha uusliberalismi ja (niinku) globalisaatio ovat syyllisiä kaikkeen pahaan maan ja taivaan välillä ja joskus 70-luvulla oli kaikki niin paljon paremmin.
Jokainen irtisanominen, jonka jälkeen pörssikurssi nousee, nähdään jonkinlaisena maagisena taikatemppuna, ihmisuhrina, kun ei ymmärretä normaalista liiketaloudesta ja pääomamarkkinoiden toiminnasta tarpeeksi. Ei siellä mitään maagisia “rahasijoittajia” ole, vaan ihan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat rahoilleen tuoton, jossa riski on oikeassa suhteessa tuottoon.
Uusvasemmistolle arvojen ja tosiasioiden vinoumat ovat päässeet niin pahoiksi, että säästäväisyys nähdään ahneutena. Eli se, että firman johto, jonka tehtävänä on pyörittää firmaa omistajien puolesta, ei halua tehdä turhaa krääsää, joka menee huonosti kaupaksi huonolla hinnalla, vaan mieluummin myy koneet jollekin, jolla on niille parempaa käyttöä, on jotenkin paha. Tämä retoriikka ei ole mitään muuta kuin rikottujen ikkunoiden virhepäätelmä toisessa muodossa.
http://en.wikipedia.org/wiki/Parable_of_the_broken_window
Anna-Liisa: Siis mehän voidaan edelleen jossain määrin päättää siitä mitä meidän pääomilla tuotetaan. Asiaa ei ainakaan yhtään paranna se, että markkinataloutta säädellään enemmän, silloinhan me joudutaan tuottamaan sitä mitä säätelijät käskevät, eikä sitä mitä me halutaan…
Toisin kuin luulet raha tulee edelleen siitä mitä yritys tuottaa. Osakkeenomistajille raha voi myös tulla jonkun joukkohysterian perusteella lyhyellä aikavälillä, mutta tämä raha on nollasummapeliä kokonaisuutena, koska aina kun joku ostaa, joku myy.
Osakkeenomistajathan haluavat parempaa tuottoa pääomilleen, koska informaatio on lisääntynyt. On paljon helpompi saada tietoa paremmista sijoitusmahdollisuuksista. Toisaalta perinteitä ehkä arvostetaan vähemmän, eli rahoja ei makkuuteta jossain tuottamattomassa maatilassa ihan vaan maatilanpidon riemusta. Kolmanneksi sijoittajan “epäitsekkäät” toimet kanavoituvat ehkä nykyään tehokkaammille hyväntekeväisyysjärjestöille, kuin oman firman suht hyväosaisille työntekijöille.
Kiitos noista lainauksista. On kyllä hienoa, että työltä aletaan riisumaan sädekehää ja sitä kohdellaan realistisesti työpanoksen ja siitä saatavan korvauksen vaihtokauppana.
Apua! Kohta menee loppuvuosi kirjoja lukiessa.
En missään mielessä ihaile Yhdysvaltojen järjestelmää, mutta tuossa tutkimuksessa ei ole otettu huomioon sitä huikeaa kulttuurieroa mitä mantereidemme välillä on. Kun muutaman kuukauden seurailin vaimoni ja hänen kollegoidensa akateemista työskentelyä Jenkkilässä, huomasin kyllä lukuisat työtunnit, mutta huomasin myös kulttuurieron työtahdissa.
Meillä Suomessa työstä ei ole tarkoitus nauttia, vaan kuten Jussi tarttuu kuokkaansa me aamulla tartumme näppäimistöön ja alamme kärsimyksensekaisen raatamisen virka-ajan päättymistä odottaen. Jenkeissä sen sijaan ihmisillä oli tapana keskustella, kahvitella ja neuvotella työn lomassa (tai jopa toisinpäin). Siellä ihmiset panostivat selvästi enemmän siihen että töissäkäynti on oikeasti mukavaa. Muilla aloilla saattoi tietenkin olla hyvin erilaista. Tutustuin vain siihen vapaimpaan ammattiin, mutta käsittääkseni monissa yrityksissä on samankaltainen meininki. Niillä on jopa päiväunet käytössä monissa paikoissa! Kenties siellä ei ollutkaan niin kiire kotiin tai lomailemaan kuin täällä meillä? Alemman luokan hommissa tietenkin blues soi.
Ja kuten Tiedemies sanoikin jo, kulttuuriero näkyy myös erilaisissa palveluammateissa. Ihmiset, etenkin keskiluokassa ja sitä korkeammalla, eivät edes tyypillisesti lakanneet kynsiänsä tai rasvanneet naamaansa itse.
“Parempaan tulokseen päästään siten, että mitään ei subventoida vaan annetaan niiden, jotka jostain valinnoista hyötyvät vapaaehtoisesti subventoida sitä valinnan tekijää, jotta hän päätyy valitsemaan oikein. Lopputulos on sama, jos valinta oikeasti hyödyttää muita, mutta se on itsesäätelevä.”
Kehotan tutustumaan käsitteeseen “Vangin dilemma”, ja pohtimaan millä oletuksilla ja miksi tuo tekee väitteesi (yllättävän usein) epätodeksi.
Pitänee pikkasen kommentoida omaa aikaisempaa lausuntoani työmotivaation pilaamisesta työajalla, ‑paikalla ja ‑palkalla, koska muutkin ovat siihen tarttuneet vieläpä aikamoisia auktoriteetteja lainaten.
Päädyin tuohon ajatukseen siis 20 vuotta sitten eli noin 1988, jolloin lamasta. pätkätöistä jnpp ei ole vielä hajuakaan, vaan Suomi oli Euroopan Japani ja kaikki ammattialat halusivat kilvan lisää palkkaa ja etuuksia.
En itse kokenut mitään ongelmia työmotivaation kanssa enkä tehnyt yleisen näkemyksen mitään “pseudo“työtä, vaan työskentelin ihan markkinoilla toimivassa mediassa ihan oikeasti avoimella yksityisektorilla kysynnän ja tarjonnan armoilla.
Säännöllinen tulokaan ei ehkä ollut se asia, joka minua yleisellä tasolla työelämässä häiritsi, vaan toiminnan sitominen kellonaikoihin ja velvollisuuteen olla näkyvillä työpaikassa, vaikka varsinaiset työt oli parasta tehdä aivan muualla eli ns. kentällä.
Monissa tapauksissa myös työnjohdon intressit saattavat olla hyvää motivaatiota hidastavia.
Myöhemmin olen ihmellyt omassa työhistoriassani muun muassa työtä, jossa minun piti autoilla kahdesti päivässä 40 kilometriä ja töissä pääasiallisesti sitten soitella puhelimella, olisin voinut tehdä samat soitot ilman autoillua kotoakin, mutta se ei ollut sallittua.
Muutaman kerran paperitehtaalla vieraillessani olen ihmetellyt miksi kavereitten pitää kokoontua sinne tuijottamaan näyttöpäätteitä, joita he voisivat (monet omastakin mielestään) ihan samalla tavalla katsella kotonaan.
Työn määrä ei ole pelkästään kiinni käytetystä ajasta, vaan monesta muusta tekijästä.
En missään tapauksessa usko, että motivaatio kasvaa, jos ihminen pannaan mahdollisimman ahtaalle eli aivan välttämättömän toimeentulon saamiseksi, pitää raataa hullun lailla kellosta piittaamatta.
Paras motivaatio voisi syntyä siten, että välttämätön toimeentulo ei olisi pelkästään kiinni työpanoksesta eli se turvattaisiin jonkinlaisella kansalaispalkalla. Silloin töissä voisi keskittyä enemmän luovan panoksen antamiseen ja aitoon innostumiseen.
tcrown: jeps… oletus on se, että ihmiset pystyy kommunikoimaan ja tekemään sopimuksia.
Vangin dilemman (ja yhteismaan ongelman) variantit eivät ole ainoita ulkoisvaikutusten lähteitä, mutta varmaan yleisimpiä ja aivan varmasti sellaisia, joita ei voida ratkaista ilman “ylhäältä sanelua” so. esimerkiksi demokraattista päätöksentekoa.
Tämä libertaarisävytteinen “sosiosolipsismi”, siis oppi, jonka mukaan kukaan ei voi tietää mitään hyödyistä tai haitoista joita muut kokevat, on toki sympaattinen, muttei kovin hedelmällinen eikä valitettavasti yhtäpitävä tosiasioiden kanssa. Esimerkiksi tilastoista saadaan näkyviin ulkoisvaikutuksia, joita yksilöt itse eivät edes huomaa, koska eivät osaa katsoa oikeaan paikkaan. Näissä vapausopeissa suhtaudutaan tällaisiin asioihin kuten ne hoituisivat itsestään, mutta kun eivät hoidu.
Toisaalta, ihan liian usein vasemmisto tarjoaa heti ratkaisuksi valtiokontrollia, kieltoja ja ties mitä. Lisäksi usein tarjotaan ilmeisen moraalisin perustein verotettavaksi sellaisia asioita, joita ei voi verottaa, koska veropohja katoaa välittömästi. Yksi tällainen ovat kansainväliset pääoman liikkeet ja toinen monien inhokki valuuttakauppa (ns. tobinin vero).
Artturi: Unohdit yhden. Isommassa populaatiossa vapaamatkustajien välttämiseksi myös ne, jotka vapaaehtoisesti eivät lähtisi mukaan, pitää pystyä pakottamaan sopimukseen.
Tiedemies: Niin siis minusta ei tartte tietää mitään lopullista totuutta, ainoastaan suunta. Nykyään valtio luulee tietävänsä ihmisten puolesta liikaa asioita.
Niitä vangin dilemmoja sun muita ei ole niin paljon. Toisaalta myös joihinkin dilemmoihin valtio voi olla itseasiassa aiheuttaja, kun se puuttuu vapaaseen sopimusoikeuteen. Dilemmaahan ei ole, jos vangit pääsevät sopimaan keskenään…
Mutta siis joo… kaikkea kohtuudella.
Mutta siis joo… kaikkea kohtuudella.
Juuri kun olin luokitellut Artturin toivottomaksi tapaukseksi …
Mutta kuten kirjoitin aiemmin, ihmisten keskimääräisen onnellisuuden kannalta pitäisi palata tiukempaan keskusjohtoisuuteen. Vapaalla ihminen on onnellisempi, mutta vapaana vapaus vähenee (aforism tm.), kuten on käynyt Jenkkilässä, jossa 23 prosentilla ei ole yhtäkään vapaata päivää vuodessa. Juuri tässä kohdassa olisin itse valmis tinkimään vapauden ihanteesta (joka muuten olkoon johtotähtenämme).
Nimimerkki: Anne Applebaumin Gulag lomalukemisena.
Valtio on varmaan monesti syypää siihen, että syntyy erilaisia ongelmia, mutta ei koordinointiongelma ratkea sillä, että sopiminen on mahdollista. Nash-tasapainoinen neuvotteluratkaisu ei ole tehokas edes symmetrisessä neuvottelutilanteessa, ja on sitä kauempana tehokkaasta mitä epäsymmetrisempi neuvotteluasema on. Näin siis tilanteessa, jossa jaetaan resurssia julkisen ja yksityisen hyödykkeen välillä.
Yksityiset hyödyt ja niiden kautta neuvotteleminen eivät johda tehokkaaseen lopputulokseen. Olen sanonut tämän ennenkin, tehokkuudesta tinkiminen on moraalitonta ihan siinä normaalissa mielessä, että se on efektiivisesti samaa kuin paikkojen rikkominen ja sotkeminen. Liberaariopissa ongelmana on se, ettei tätä ymmärretä, vaan jankataan aina siitä, kuinka neuvottelemalla ja sopimalla päästään parempaan tulokseen. Mutta kun ei päästä.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että valtio tietäisi jonkun asian paremmin. Nämä kaksi asiaa sotketaan yleensä. Valtio virkamiehineen ei voi tietää mitä muut haluavat. Ihmiset paljastavat sen, mitä he haluavat eri tavoin. Yksi näistä tavoista on demokratiassa äänestäminen, mutta se on huono tapa, koska yksi ääni annetaan kerran parissa vuodessa ja sen vaikutus on mitätön. Paljon parempi tapa ovat markkinat, mutta markkinoiden ongelma on se, että ne ovat alttiita juuri edellämainituille neuvotteluongelmille.
Markkinoillakin kuitenkin syntyy erilaisia palveluita, joilla näitä ongelmia ratkaistaan. Valtiota tarvitaan aika harvoin hoitamaan asioita, jos toimijoilla on tarpeeksi voimakkaita keinoja ja intressejä ja tarpeeksi informaatiota. Esimerkiksi yritykset käyttävät paljonkin resursseja tällaisten ongelmien ratkaisemiseen, koska niiden tehtävänä on tehdä rahaa ja kilpailluilla markkinoilla ne tekevät parhaiten rahaa olemalla tehokkaita. Aina ei kilpailua kuitenkaan ole, koska markkinoille ei uusi toimija pääse. Syy voi olla (ja usein on!) valtion, mutta ei aina. Esimerkiksi sähkömarkkinoiden toimimattomuus on alkujaan pitkälti julkisen vallan sääntelyn tulosta. Sellaisessa tilanteessa rysäyttämällä vapauttaminen melkein aina pahentaa tilannetta.
Yksityiset toimijat kohtaavat tavan takaa vangin dilemmoja, joissa ongelmaa ei edes voi ratkaista neuvottelemalla, koska osapuolia on niin paljon. Esimerkiksi kaupunkimaasturien yleistyminen on osaksi seurausta siitä, että ne koetaan turvallisemmiksi. Ne toki ovat turvallisempia, jos sellaisella törmää pikkuautoon, mutta kahden SUV:n törmäyksessä tilanne on sama kuin kahden pikkuauton. Ja ulosajoissa ne ovat olleet jopa turvattomampia. Jos pikkuautoja on paljon, SUV:n hankkiminen lisää turvallisuutta sille, joka sen hankkii, mutta samalla heikentää muiden turvallisuutta. Kun muut reagoivat, lopulta kaikki hankkivat ison auton ja lopputuloksena kaikkien turvallisuus on heikentynyt. (Tämä esimerkki on Heathin kirjasta) Ketään ei saada mukaan SUV:iden kieltosopimukseen, koska kaikki tietävät, että joku kuitenkin jättäytyy ulkopuolelle.
Sama tilanne on vaikka hiilidioksidipäästöissä. On mahdollista, että päästörajoituksista ei ole mitään hyötyä, joten aina löytyy joku, joka ei aio rajoituksiin lähteä. Tämän vuoksi sitten yksi kerrallaan kaikki kieltäytyvät rajoituksista ja lopputuloksena on, ettei kukaan rajoita mitään.
Tiedemies: Joo, kuullostaa kyllä ihan uskottavalta, mutta voisitko vielä vähän avata tätä “Yksityiset hyödyt ja niiden kautta neuvotteleminen eivät johda tehokkaaseen lopputulokseen.” Nyt tämä väite on vähän niinkuin ilmassa — mihin se perustuu? Minulle jäi myös vähän hämärän peittoon mitä tarkoittaa tilanne, jossa resurssia jaetaan julkisen ja yksityisen hyödykkeen (hyödyn?) välillä.
Minusta jokaisella “peliin” osallistuvalla on oikeus tavoitella omaa hyötyään tai siis sitä, että muut eivät hyödy pelaajan kustannuksella, eli pyrkiä siihen Nash-tasapainoon. Jokaisella on myös oikeus olla tavoittelematta tätä tasapainoa ja luopua omasta hyödystään muiden hyväksi. Jos systeemi ei toimi tämän vuoksi tehokkaasti se on sama kun joku rikkoisi tai sotkisi asioita joihin hänellä on omistusoikeus. Tätäkin voidaan toki pitää moraalittomana. Minusta kuitenkin on moraalittomampaa estää jotain tavoittelemasta tätä tasapainoa, kuin sallia jonkun vähentää hyvinvoinnin summaa sitä tavoitellessaan.
Noista esimerkeistä vielä sen verran, että tuossa SUV-jutussa asiaa vois lähestyä kahdelta kantilta. Tuossahan jaetaan liikenneturvallisuutta uudelleen siten, että sen summa ei muutu, mutta se jakaantuu tehokkaammin, eli niille jotka ovat valmiita siitä maksamaan. Toisaalta jos tiet olisivat yksityisiä, niin tien omistajalla olisi mahdollisuus sallia tai kieltää ajoveuvojen liikkuminen tiellä, jolloin tien omistajan etu olisi maksimoida tien hyöty, eli asettaa liikenneturvallisuus “oikeaan” arvoonsa.
Summa summarum olen kanssasi samaa mieltä melkein kaikesta mitä kirjoitit edelliseen viestiisi. Jokainen tapaus pitää käsitellä erikseen, eikä vaan kategorisesti vapauttaa markkinoita. Kuitenkin niitä pitäisi vapauttaa huomattavasti enemmän kuin mitä nyt tehdään ja usein tilanteessa, jossa markkinoiden vapautus ei toimi syy on jossain muussa valtion harjoittamassa säätelyssä.
Missasit pointin kokonaan sen SUV:n osalta; suosittelen lukemaan sen Efficient Societyn sen suhteen.
Mutta se neuvotteluratkaisu menee niin, että jos kahdella (tai useammalla, se yleistyy) osapuolella on resurssia (rahaa) jaettavana niin, että joko siitä hyötyy itse tai sitten kaikki (so. yksityinen hyödyke ja julkinen hyödyke), niin halu vapaamatkustaa ja pelko muiden vapaamatkustamisesta tuottavat neuvotteluratkaisun, jossa kummankin kokonaishyöty on alhaisempi kuin se olisi, jos joku ulkopuolinen tietäisi hyödyt ja sanelisi ratkaisun. Tällaista ulkopuolista tahoa ei ole olemassa oikeasti; valtio ei niitä hyötyjä tunne, mutta teoria kertoo, että periaatteellinen ongelma tehokkuuden suhteen on olemassa.
Ranska luopuu 6 tunnin työajasta ja palaa vähitellen pidempään päivään [1]. Voisitko Osmo jossakin vaiheessa kommentoida tätä asiaa?
[1] http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Ranskalaiset+luopuvat+v%C3%A4hitellen+lyhennetyst%C3%A4+ty%C3%B6viikosta/1135233253698