Proletariaatin diktatuurissa oli erityiskoulunsa lahjakkaille lapsille, koska proletariaatti tarvitsi heidän erityisosaamistaan. En tunne asiaa kunnolla, mutta olen ymmärtänyt, ettei tämä päättynyt kovin onnellisesti. Erityiskoulut eivät olleet kovin hyvä hyviä tarjoamaan sosiaalisia taitoja, eikä proletariaatti saanut panostukselleen riittävää vastinetta. Lahjakkaiden erityiskouluja on myös länsimaissa, joskin rikkaiden perheiden lapsilla tuntuu olevan niihin lievemmät lahjakkuusvaatimukset.
Suomessa annetaan veronmaksajien rahoilla erityisopetusta erityislahjakkuuksille musiikin ja urheilun alalla. Meillä on erinomainen musiikkikoulujärjestelmä, joka on tuottanut maamme kokoon nähden paljon kansainvälisen luokan kykyjä. Lahjakkaille urheilijoille on oma erityisvalmennuksensa, joka joukkuepeleissä voi sisältää neljätkin treenit viikossa.
Erityislahjakkuuksien koulutus alkaa ja pikkulapsesta eikä siis vasta kaikille yhtenäisen peruskoulun jälkeen. Toisin kuin Neuvostoliitossa tai DDR:ssä, musikaalisesti tai urheilullisesti lahjakkaat käyvät tavallisissa kouluissa ja elävät olosuhteisiin nähden normaalia elämää. Erityiskoulutus on koulutuntien jälkeen urheiluseuroissa ja musiikkiopistoissa. Tämä tekee päivästä aika pitkän, mutta tuntuu paremmalta ratkaisulta kuin erottaminen ikätovereistaan. Samalla se merkitsee, ettei maaseudun lapsille käytännössä ole tätä erityiskoulutusta tarjolla.
Musiikin ja urheilun lisäksi matematiikka on ala, jossa toiset ovat selvästi lahjakkaampia kuin toiset. Kun kaikki saavat peruskoulun ajan samaa matematiikan opetusta, merkitsee tämä, etteivät matemaattisesti lahjakkaat saa peruskoulun aikana oikeastaan mitään matematiikan opetusta. Toiset ovat historiassa parempia kuin toiset, mutta kaikki oppivat samoilla historian tunneilla edes jotain.
Lukiossa on omat tasoryhmänsä helpon ja vaikean matematiikan lukijoille, mutta erottautuminen tapahtuu liian myöhään, eikä myöskään pitkä matematiikka ole matemaattisesti lahjakkaalle erityisen haastavaa. (Helpon matematiikan lukijoille on omat helpotetut ylioppilaskokeensa, joista voi saada arvokkaan laudaturin osaamisella, joka vaikean matematiikan kokeessa tuottaisi korkeintaan lubenterin) Mitä siitä tulisi, jos kaikki soittaisivat peruskoulun ajan korkeintaan nokkahuilua ja viuluun saisi tarttua vasta lukioiässä? Musiikissa suomalaiset ovat maailman huippua, matematiikan taidoissa häviämme korealaisille, ainakin huiput häviävät.
Eikö siis matematiikan opetusta voisi kaupungeissa eriyttää samalla tavalla kuin musiikin opetustakin – paitsi, ettei erityismatematiikka lukevan tarvitsisi tuhlata aikaansa hitaan matematiikan kursseilla. Muu opetus olisi normaalia. Maalla tämäkään ei onnistu, mutta tämän ei pitäisi olla este toteuttaa sitä kaupungeissa.
Tasokurssit takaisin ainakin matikassa peruskoulun yläasteelle. Vai mitä Ode. Itse kannatan ajatusta. Peruskoulun yksi idea oli, kun kansalaiskoulu ja keskikoulu yhdistettiin, niin sisään rakennettiin tavallaan kieliin ja matikkaan molemmat koulumuodot. Englannissa oli peräti kolme tasoa.Tämän blogin lukijoilla voi olla omakohtaisia kokemuksia näistä, oppilaana tai opettajana.
Suomi on pärjännyt Pisatutkimuksissa (peruskouluikäiset), mutta kun haetaan kovaa osaamista, Suomi ei ole pärjännyt esim. matikassa. Hyvät oppilaat turhautuvat peruskoulussa. Onneksi he ovat yleensä niin fiksuja, että osaavat elää ihmisiksi. Joskus toivoisi heille enemmän “viulutuntunteja triangelin pimputtamisen sijaan”.
Tasokurssien palautus olisi isoilla yläasteilla helppoa. Esim ysillä kootaan luokat uudelleen matikan mukaan. Näin on joissakin fiksuissa kouluissa tehty, mutta harvinaista se on.
Tarkennan vielä. Luokkia ei tarvitsee koota kuin esim. matikan mukaan. Jos kaikilla luokilla (9 A‑G) matikka on samaan aikaan, niin siitä vaan paletti uusiksi osaamisen mukaan matikan tunnilla. Se ei voi olla ylivoimaista matikan opettajille ja reksille.
Onpa Osmolla yksioikoinen käsitys matemaattisesta lahjakkuudesta omana saarekkeenaan.
Matemaattis-looginen äly korreloi todella vahvasti muun muassa verbaaliseen lahjakkuuteen, joka puolestaan on kielten oppimisen ohella kaikkien reaaliaineiden nopean ja tehokkaan omaksumisen taustalla.
Ei matemaattinen lahjakkuus ole sitä, että on näppärä pyörittelemään numeroita. Se on kykyä loogisiin päätelmiin, erilaisten asiayhteyksien tajuamiseen, monimutkaisten, hierarkisten ja puumaisten ajatusmallien rakentamiseen… yksinkertaisesti se on ajattelun formaali taito.
Kyky ajatella muodollisesti hyvin läpäisee kaikki kouluaineet tavalla tai toisella nostaen suorituksen laatua, myös taito- ja taideaineissa.
Lukioiden löysäämisessä luokattomiksi mentiin kyllä pahasti metsään. Tai ei ehkä niinkään luokattomuudessa, vaan siinä että annetaan oppilaille mahdollisuus valita hitaampi tahti. EI NÄIN. Jos ei pää riitä kolmen vuoden tahtiin, ei kuulu lukioon ja sillä selvä.
Opetukseen pitäisi saada muutenkin lisää pakkoa. Pitäisi pakottaa oppilaat joko luonnontieteelliselle tai kielilinjalle, ja lopettaa “enopiskelemitäänvaikeaa”-pelleily.
Ylipäätänsä koulutuspolitiikassa vääränlaisen valinnanvapauksien lisääminen on typerää politiikkaa, sillä aina löytyy sitä porukkaa joka kulkee juuri siitä mistä helpoiten pääsee (4v, ei kieliä, ei luonnontieteitä = helpoin, löysin ja turhin tie lukien läpi). Mistä ihmeestä oppilaat voivat tietää, mitä kaikkea he tarvitsevat tulevaisuudessa? Eihän ammattikoulussakaan hitsarilinjan oppilaat saa skipata olennaisia hitsauskursseja (tai ainakin toivon näin…).
Tasokurssit ovat yläasteelle varmaan ihan hyvä asia, mutta ei se ratkaise laajemmin tätä ongelmaa. Meillä oli tasokurssit (3 tasoa) matematiikassa jo yläasteella, eikä se “kovin” taso ollut mitään kovin kovaa. Tämä vastaa Osmon musiikkivertauksessa sitä, että yhdet soittavat kapuloita, toiset triangelia ja yhdet nokkahuilua. Viulua ei saa kukaan soittaa oikeasti ennen yliopisto-opintoja.
Monelle kohtuullisen lahjakkaalle nuorelle kurinalaisen opiskelutavan omaksuminen on siinä vaiheessa jo mahdotonta. Siksi nykyinen järjestelmä tuhoaa vähän keskitasoa lahjakkaampien potentiaalia hurjasti. Yliopistoon tulee aika paljon nuoria, jotka ovat lukion laajasta matematiikasta saaneet kiitettäviä tai lähes kiitettäviä arvosanoja ilman minkäänlaista panostusta. Herätys on aika karu, kun DI-tason matikan kurssit menevät täysin yli hilseen, eikä ole mitään rutiinia opiskeluun.
Todella lahjakkaat pärjäävät järjestelmästä huolimatta, enkä heistä olisi ihan kauhean huolissani. Mutta ei heidänkään potentiaalinsa pääse oikein oikeuksiinsa. Muutamat erikoislukiot (esim. Päivölä) auttavat asiaa näiden osalta, sieltä tulevat kaverit näyttävät pärjäävän ihan eri tasolla kuin muut.
Minulle taisi käydä kuten Tiedemies kuvaili.
Olin yläasteen matikantunneilla luokan paras yhdessä toisen pojan kanssa. Kilpailimme tehtävien suoritusnopeudessa ja usein laskimme etukäteen tuntien aiheet, vaikkei niin olisi saanut tehdä. Yläasteen matematiikka ei tuntunut millään tavalla haastavalta.
Lukion laaja matematiikka oli selvä harppaus vaativuudessa, motivaatio-ongelmaisena alisuoriuduin kursseista, olin tottunut yläasteella saamaan ysejä ja kymppejä tekemättä mitään, lukiossa samalla asenteella sai seiskoja ja kaseja.
Yliopiston matematiikka oli taas harppauksen korkeammalla. Jouduin usein kertaamaan lukion kirjoja jotta pääsin pakollisista analyysin ja lineaarialgebran kursseista läpi. Ensimmäinen yritys matematiikan kursseilla meni harjoitteluksi, toisella kerralla tiesi jo mitä pitää opiskella jotta pääsee läpi.
Valmistuin sitten maisteriksi keskinkertaisin arvosanoin, työelämä tuntui painottuvan täysin eri asioihin kuin mitä yliopistossa opetettiin. Tutkijakoulun 1600€/kk apuraha ja tohtorituttavien kamppailu pienipalkkaisista viroista ei houkutellut ollenkaan suorittamaan tai innostumaan jostakin “elämästä vieraantuneesta” teoriasta.
Olen tyytyväinen ilmaisesta ja helposti saadusta maisterin tittelistä, jolla ei tunnu olevan mitään vaikutusta palkkaan tai työtehtäviin ainakaan yksityisellä puolella.
Suomen tulevaisuuden kannalta toivoisin kuitenkin että Aalto-korkeakoulussa opiskelijoilta vaadittaisiin vähän parempaa. Ja panostettaisiin myös siihen koulutukseen ettei tulisi määrää laadun kustannuksella.
Ei todellakaan pidä mennä antamaan murrosikäiselle lapselle päätäntävaltaa siittä, että tuleeko hänestä mahdollisesti matematiikan osaaja vaiko ei. Vaikeamman tasoryhmän valitsemista hankaloittaa ensinnäkin sosiaalinen paine ja toisekseen se että on halu päästä helpolla…
Nyt siis hänen puolestaan päätetään, että hänestä ei tule matikan osaajaa. Minähän en ehdottanut helpon matikan kursseja peruskouluun vaan sitä, että ne matemaattisesti poikkeuksellisen lahjakkaat, jotka nyt eivät tosiasiassa saa mitään opetusta matematiikassa, voisivat toimia kuten toimivat musikaalisesti lahjakkaat.
Miten voit sallia murrosikäisestä, tuleeko hänestä musiikin taitaja vai ei? Kiellettäköön siis myös musiikin opiskelu yli sen nokkahuilun soiton, jota koulu tarjoaa(?)
Oden vertaus musiikkiopistoon osuus minusta naulan kantaan. Itse sain lapsena aivan erinomaista muusiikin opetusta, suurimman osan henkilökohtaisena opetuksena ja päälle vähän erilaisia pienryhmiä. Samaan aikaan olin todella kiinnostunut matematiikasta, mutta kiinnostus kyllä valui hukkaan, kun ei ollut mahdollisuutta edetä omaa tahtia.
Musiikki jäi kuitenkin lopulta vain harrastukseksi, ja nykyisessä työssä on varsin paljon matemaattis-loogisia tehtäviä. Olen joskus miettinyt, mitä lapsena olisikaan oppinut, jos yhteiskunta olisi tarjonnut musiikkiopistoa vastaavan “matemattiikkaopiston” peruskoulujärjestelmän rinnalla.
Kuulin eräänltä IT-alan yrityksen pomolta, että heille oli tulossa intialainen huippuosaaja töihin Espooseen. Hän halusi kuitenkin ensin tutustua suomalaiseen koulujärjestelmään ja ennen kaikkea sen matematiikan opetukseen, koska oli tulossa Suomeen perheineen. Matematiikka oli hänen kiinnostuksen kohteenaan, koska intiassa lapsen pannaan 15-vuotiaina testiin, josta hyvät jatkavat yliopistoon ja huonot suuntaavat juuttitehtaaseen. Testi koostuu pääasiassa matematiikasta. Huomattuaan, kuinka vaatimatonta oppisisällöltään on suomalainen matikanopetus, hän päätti jäädä Intiaan taatakseen lapsilleen kunnon koulutuksen.
“Musiikin ja urheilun lisäksi matematiikka on ala, jossa toiset ovat selvästi lahjakkaampia kuin toiset.”
En näkisi tässä kovin suurta eroa muihin kouluaineisiin. (Sitä paitsi matematiikankirjoihin on helppo mahduttaa vaikeampia ekstratehtäviä. Nämä estivät ainakin minua pitkästymästä matikantunneilla.)
Tuntuu ihan kuin johonkin rivienväliin olisi kirjoitettu, että matematiikka olisi poikkeuksellisen hyödyllinen aine. Tieto- ja viestintäteknologia oli Suomen toivo 90-luvulla ja Intian toivo nyt. Lähitulevaisuuden isot asiat vaativat ehkä biologian, kemian, psykologian ja venäjän osaamista.
Rivien välissä yritin sanoa, että matematikkka on hyödyltään vähintään musiikin ja urheilun tasoa.
Se eroaa kouluaineista siinä, että jos yhdcelle opetetaan matematiikassa vaikeita asioita, muut eivät ymmärrä siitä mitään. Vaikkapa historiassa ei ole tällaista eroa, vaan samasta opetuksesta toinen oppii enemmän ja toinen vähemmän, mutta kaikki jotain.
Se, että laskennon tunnilla olisi matemaattisesti lahjakkaille vaikeampia laskennon tehtäviä, ei korvaa ollenkaan sitä, että jotkut olisivat valmiit opiskelemaan differentiaalilaskentaa siinä vaiheessa kun toiset ratkovat ensimmäisen asteen yhtälöitä.
Odelta nyt on päässyt pariin otteeseen meheviä aivopieruja. Ehkä pitäisi ottaa Kemppisen blogista Kemppisen ohje siitä, että pitäisi laskea kymmeneen ennenkuin painaa sitä Talleta kommentti ‑nappia.
“Kuulin eräänltä IT-alan yrityksen pomolta, että heille oli tulossa intialainen huippuosaaja töihin Espooseen. Hän halusi kuitenkin ensin tutustua suomalaiseen koulujärjestelmään ja ennen kaikkea sen matematiikan opetukseen, koska oli tulossa Suomeen perheineen. Matematiikka oli hänen kiinnostuksen kohteenaan, koska intiassa lapsen pannaan 15-vuotiaina testiin, josta hyvät jatkavat yliopistoon ja huonot suuntaavat juuttitehtaaseen. Testi koostuu pääasiassa matematiikasta. Huomattuaan, kuinka vaatimatonta oppisisällöltään on suomalainen matikanopetus, hän päätti jäädä Intiaan taatakseen lapsilleen kunnon koulutuksen.”
Tuo on aivan uskomatonta scheissea ja kertoo enemmänkin kirjoittajan ajatusmaailmasta kuin todellisuudesta. Koska kyseessä on tyypillinen “kuulin tutulta, joka oli kuullut” ‑juttu, niin asiassa ei liene perää. Osa yliopistoon ja loput juuttitehtaalle. Niinhän se tietenkin menee. Totta kai. Ehkä Osmon pitäisi tutustua hieman Intian koulutusjärjestelmään ja muutenkin yhteiskunnan rakenteeseen. Tehdään siellä muutakin kuin juuttikangasta.
Musiikista ei muuten ole mitään hyötyä. Eikä urheilusta. Vaikka kukaan ei soittaisi tai juoksisi 400 metrin ympyrää, niin ei maailma siihen kaatuisi. Matematiikka on kuitenkin välttämätön nykyaikaisen yhteiskunnan toiminalle. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikkien tulisi olla korkeamman matematiikan asiantuntijoita vaan kyllä se perusopetuksessa annettu matematiikan taito riittää suurimmalle osalle kansalaisia.
Oden ylläoleva aivopieru muuten lähtee aika monelle kaverille tänään sähköpostilla. Mahtavaa. Kun se oikea ajatusmaailma paljastuu.
Ensin varmaankin pitäsi määritellä, kuinka suuri osuus oppilaista on huippulahjakkaita eri aloilla. Sitten pitäisi rakentaa testijärjestelmä, joka seuloisi nämä lahjakkaat. Testien tulokset toki avoimuuden nimissä julkisiksi. Preppausta tuskin voitaisiin kieltää — sillä ei liene moraalisesti moitittavaa kannustaa lastaan parhaimpiin mahdollisiin suorituksiin.
Minä nyt kuitenkin koulutusoptimistana haluaisin lähteä liikkeelle ihan toisesta päästä: ainakin peruskoulun loppuun asti riittävän pienet ryhmät niin, että eriytyminen onnistuisi jo luokan sisällä. Tätä tavallista arkea meidän ensisijassa pitäisi kohentaa, eikä yrittää perustaa huippulahjakkaille joka kaupunkiin omia luokkia, koska ne näyttävät todellakin valikoivan oppilaansa vain hyväosaisten joukosta. (Hyväosaisina nyt voisi ensalkuun pitää vaikka ydinperheen lasta, jonka isällä on töitä, sanokaamme vaikka trukkikuskina.)
Eikö täällä keskustelevien mielestä ole (taloudellisesti) mahdollista, että lahjakaskin lapsi saisi kävellä tai ajaa pyörällään lähikouluun, jossa hän tapaisi monien kansankerrosten väkeä ja saisi omien kykyjensä mukaista opetusta riittävän pienessä luokassa?
Toistan teeesini: parasta, mitä koulu voi oppilaalle tarjota, on kunnon luokkatoverit ja rauhallinen oppimisympäristö. Jos koulupiirin normaalista luokasta tempaistaan eri lahjakkuuskouluihin kolmasosa ja muihin paremman väen kouluihin vielä viidesosa, niille lopuille ei sitten tarvitsekaan opettaa kuin sossukaavakkeen täyttö (suomalainen versio juuttitehtaasta?). Onko silloin enää kellään kivaa?
Matematiikasta vielä: voisi se matematiikan opetuskin edes yrittää diskurssia oppilaan todellisuuden kanssa. Derivoinnistakin, kun oikein tivasimme, saimme hienon käytännön sovelluksen: derivoimalla voi rakentaa optimaalisen laidunalueen jos yhtenä laitumen reunana on vettä — aitavärkkiä menee mahdollisimman vähän.
Touko Mettinen
“Se eroaa kouluaineista siinä, että jos yhdcelle opetetaan matematiikassa vaikeita asioita, muut eivät ymmärrä siitä mitään.”
Huh!
Matematiikka ei ole mikään salatiede, jota ei ymmärtäisi, jos vain omaa siihen tarvittavan älykkyyden. Ei ole mitään mystistä erityislahjakkuutta ymmärtää derivointia. Outoa tosiaan nostaa matematiikka jotenkin yli muiden kouluaineiden. Johtunee siitä, että Osmo on siihen harrastunut ja Osmon lapsetkin todennäköisesti.
Mutta eihän mikään estä innostuneita vanhempia perustamasta matematiikkaopistoa… Kyllähän on olemassa luonnontieteiden kerhoja ja kesäleirejä jo nyt, eli ei tämä nyt mikään uusi idea ole.
Vielä matematiikasta: viisas lukion pitkän matikan opettajani muuten sanoi, että kaikkien matemaattisesti lahjakkaiden pitäisi vielä lukiossa opiskella kaikkea muuta kuin matematiikkaa, koska lukion jälkeen se usein on mahdotonta. Tarkoitti vissiin yleissivistystä.
Vertaus urheiluun: meillä on todellakin loistava yksityinen jääkiekkokoulujärjestelmä, joka tosin saa merkittävää yhteiskunnallista tukea. Kahdeksanvuotiaina ne yleensä aloittavat ja kymmenvuotiaat ikäluokkansa huiput sitten roudataan jo Kanadoihin turnauksiin. Vähintään joka toinen vuosi osaaminen rankataan ja joukkueet (ykkös, kakkos, harrastus) muodostetaan uudelleen. Yleensä 12 — 15 ‑vuotiaita poikia sitten peluutetaan ja harjoitutetaan sillä intensiteetillä, että vain kovimmat siihen pystyvät. Ja joka vuosi väkeä tippuu, eniten n. 15-vuotiaiden c‑junnujen ikäluokassa, kun seurojen ei ole enää rahallisesti järkevää peluuttaa nuoria, jotka toki ovat hyviä, mutta eivät riittävän hyviä.
No, onneksi pojat siinä vaiheessa löytävät uutta käyttöä seuroissa omaksumalleen machoilulle: pojat rupee ottaan keittoo.
Eli otetaan varovasti niitä analogioita.
Touko Mettinen
Itselläni suurin into matematiikan lisäoppimiselle olisi ollut juuri tuossa yläasteaikana. Lukiossa olin matematiikkapainotteisella luokalla, mutta lukiossa oli niin paljon muutakin kiinnostavaa.
Koska muut tieteet pohjautuvat matematiikkaan ja matematiikka logiikkaan, voimakkaampi panostus nuorison logiikan ja perusmatematiikkan taitoihin kannattaisi. Erityisesti heihin kannattaisi panostaa, joita nuo asiat kiinnostavat, koska paras herkkyyskausi menee helposti ohi. Soveltavammat tieteet oppii helpommin myöhemmälläkin iällä.
Ikävä sanoa, mutta “Elinan” näkemys kyllä on tässä se, joka on yksioikoinen. Minä en tiedä, mitä matemaattinen lahjakkuus on, mutta sen tiedän, että se on jakautunut aika lailla epätasaisesti.
Tottakai on totta, että yleisesti ihan kaikki mahdolliset lahjakkuuden tyypit korreloivat keskenään, mutta osalla se matemaattinen draivi on sitä luokkaa, että on kokolailla järjetöntä, jos sellainen yksilö ei pääse toteuttamaan taipumustaan. Olen nähnyt näitä kavereita, jotka melkein loistavat pimeässä. Ne imevät kuin sienet kaiken mahdollisen matikan, jota niille syöttää ja suorastaan janoavat lisää. Myönnetään, he ovat harvinaisia, mutta matematiikassa on todellakin jotain erityistä.
Ehkä Osmon pitäisi tutustua hieman Intian koulutusjärjestelmään ja muutenkin yhteiskunnan rakenteeseen. Tehdään siellä muutakin kuin juuttikangasta.
Oletin, että tekstistä olisi tullut ymmärretyksi pieni liioitteleva tyylilaji. Asian tosiasiallinen sisältö oli, että tie parhaisiin yliopistoihin menee tukkoon noissa 15-vuotiaille tehdyissä kokeissa. Silloinhan meillä valitaan oppilaat parhaisiin lukioihin, mutta kaikista lukkioista on pääsy yliopistoon.
Musiikista ei muuten ole mitään hyötyä
Tämä nyt kyllä vaatisi jonkin perustelun. Mistä nyt yleensä on jotain hyötyä? Se, että ihmiset ovat valmiit maksamaan musiikin kuuntelemisesta kohtalaisen paljon, osoittaa, että he pitävät siitä.
Tottakai on totta, että yleisesti ihan kaikki mahdolliset lahjakkuuden tyypit korreloivat keskenään …
Jos tämä tarkoittaa, että samoissa yksilöissä tuppaa olemaan kaikkia lahjakkuuksia, kuvastaa se hiukan erikoista käsitystä ihmisistä — ja evoluutiosta. Olisi nimittäin outoa, jos evoluutio olisi luonut kaksi ihmistyyppiä: yleislahjakkaat ja lahjattomat. Miksei sitten lahjakas ihmistyyppi ole syrjäyttänyt lahjatonta tyyppiä? Tai edes yleistynyt? Näitä yleislahjakkaiksi oletettuja ei kai kuitenkaan ole kuin muutama prosentti populaatiosta ja siten lahjattomiksi oletettuja suuri enemmistö.
Järkevämpää olisi kai määritellä lahjakkuus laajemmin. Evoluution kannalta lahjakas homo sapiens on kai pääasiassa sellainen, jonka henkiset kyvyt ovat auttaneet lisääntymään muita enemmän ja pitämään jälkikasvun vielä elossakin. Tästä näkökulmasta esim. sosiaaliset taidot, kyky iskeä tarinaa tai hyvä tanssitaito ovat lahjakkuuksien muotoja. En kuitenkaan usko, että nämä erityisesti korreloisivat matemaattisen lahjakkuuden kanssa 😉
Ja näinhän sen täytyy kai intuitiivisesti ollakin. Työnjako lisää tehokkuutta ja siten populaation eloonjäämismahdollisuuksia. Evoluution kannattaa jakaa eloonjäämistä edesauttavia lahjakkuuksia kaikille mutta ei kaikille samoja. Tämä ei kuitenkaan käsittääkseni tarkoita, etteikö tietynlaisia lahjakkuuksia kannattaisi kasata yhteen yksilöön, kunhan ne siis edesauttavat erikoistumista.
Mielenkiintoista on, asiasta toiseen, että tytöt ovat saavuttamassa poikia matemaattisissa taidoissa tasa-arvoisissa maissa. Siis ainakin, jos PISA:n tuloksiin on luottamista. Sen sijaan pojat, eivät ole saavuttamassa tyttöjä kielellisissä taidoissa.
Miehiä onkin alettu pitää uhanalaisena lajina, jolle lähinnä jää raakaa voimaa vaativat hanttihommat. Onneksi asiat eivät ole näin huonosti, sillä suhteellisen edun periaatteen mukaisesti naiset varmaan jatkossakin erikoistuvat kielellistä lahjakkuutta vaativiin töihin. Miehille siis saattaa jäädä vielä ainakin rippeitä näistä insinöörihommista ja tilastohommista.
Kannatan kaikenlaista lahjakkuuden huomioimista. Itse olen juuri esimerkki niistä katkeroituneista, joille ei “tehty” mitään (=ei ollut eteenpäin kuljettavia vanhempia). Väitän, että “kympin tytölle” tämänlainen erikoistuminen on vielä vaikeampaa, koska “kymppeys” on enemmän vaatimus kuin suunnaton arvo. Ikinä ylivertaisuus koulussa ei ainakaan kerro “neroudesta”, kuten se vallattomilla poijilla saattaa tehdä.
Itse kävin ison eteläsuomalaisen kaupungin parhaan yläasteen ja lukion, mutta mitä sillä on väliä. Samaa säälittävää ruotsin tankkaamista siellä oli. Kun olisi edes koulussa saanut tarpeeksi haastetta (=onnistumisia), olisi elämä muutenkin saattanut olla tyydyttävämpi.
Toki, asia erikseen, mikä asema koululle halutaan antaa! Nykyään yliopistossa opettavana en kuitenkaan voi olla miettimättä, mitä kakkasakkia täällä kaiken aikaa jalostetaan kehittymään, ilman minkäänlaisia erityisiä lahjoja, edes niitä perslihaksisia.
“Minä en tiedä, mitä matemaattinen lahjakkuus on, mutta sen tiedän, että se on jakautunut aika lailla epätasaisesti.”
Minulla on ollut vähän sellainen käsitys että matemaattinen lahjakkuus, musikaalisuus ja urheilullinen lahjakkuus ovat sikäli samankaltaisia asioita että lahjakkaat aloittavat sellaiselta tasolta johon keskivertolahjoilla varustettu ei kovallakaan harjoittelulla koskaan pääse. Keskivertolahjakas ei myöskään voi koskaan todella ymmärtää mistä asiassa on oikein kyse, korkeintaan yrittää nauttia lopputuloksesta.
Itse toivoisin että kaikilla erityislahjakkailla lahjakkuuden lajista riippumatta ja miksei ihan yleislahjakkaillakin olisi reittejä lahjojensa kehittämiseen pienestä pitäen, aidosti meritokraattinen maailma on lopulta paljon viihtyisämpi kaikille.
Olen samaa mieltä, että tasokursseissa olisi järkeä, mutta en tiedä, miksi matematiikka tulisi poimia erikseen. Etenkin kielissä olisi syytä päästä etenemään rivakammin.
Minä pärjäsin hyvin kaikissa lukuaineissa, mutta en matematiikassa sen paremmin kuin muissa. Luonteeltani perustyöteliäänä pingotin sitten ja käytin aikani epäolennaisuuksiin varmistaakseni kymppini, sen sijaan, että olisin tehnyt jotain haastavaa ja oppinut.
(Olen miettinyt, syntyvätkö kielipoliisitkin sen seurauksena, että ihmiset turhautuvat, kuinka äidinkielen tunneilla veivataan samoja juttuja uudestaan ja uudestaan. Sitä saattaa luulla, että pilkkusäännöt ovat tärkeitäkin, kun niitä niin vatvotaan. Tunnollinen koululainen sitten ärsyyntyy nähdessään, ettei kukaan noudata niitä sääntöjä, jotka hän on vaivalla opetellut, ja alkaa sitten korjata muiden virheitä, jotta ei tuntisi oman työnsä menneen hukkaan.)
Vaikka vielä lukiossakin sain kympin liki kaikista matematiikan kursseista, minulle varoitettiin kotona, että et sinä oikeasti mitään matematiikkaa osaa. Ja niin se taisi ollakin: en ollut koskaan kouluaikana oppinut tekemään työtä ymmärtääkseni asioista. Olin ymmärtänyt asiat heti, ja puurtanut sitten tunnollisesti. Tämän sain karvaasi huomata TKK:lla, kun en enää tajunnutkaan matematiikkaa ja suoriuduin surkeasti.
Aivopierun tallentaja oli hieman tuohtunut ja tyylilaji sen mukaista. Olen kuitenkin hänen kanssaan aivan samaa mieltä siitä, että tuollaiset “kuulin eräältä, joka oli kuullut eräältä…” ‑jutut voi jättää täysin omaan arvoonsa.
Intialaisen huippuosaajan motiivi tulla tai olla tulematta ei ole tämän kertomuksen jälkene yhtään sen enempää tiedossa. Vähän epäilen, että intialainen olisi tilannut opetussuunnitelman koko peruskoulun ja lukion ajalta Suomesta ja sen jälkeen päättänyt, että onpas niin paska koululaitos, että ei kiitos. Pisa-tutkimuksessa suomalaisten matematiikan taidot olivat kyllä parhaat OECD-maista, mutta mikäpä Osmo-Oman pesän likaajalle ja intialaiselle “huippuosaajalle” riittäisi.
Sekin on muuten ihmeellistä, että kun suomalainen osaa jotain, niin hän vain osaa, mutta jos ihonväri on eksoottinen, niin henkilö muuttuu mystiseksi huippuosaajaksi?
Tiedemies,
Mikäli et edes tiedä, mitä matemaattinen lahjakkuus on, kuinka voit väittää että se on jakautunut epätasaisesti?
Olet laittanut Elinan lainausmerkkeihin. Olen kyllä ihan oikeasti Elina, joskin olen harkinnut nimimerkin vaihtamista johonkin yhtä mahtipontiseen ja arvovaltaa tihkuvaan kuin sinulla. Jumalatar?
Luin hiljattain Primasta, että intialaisia huippuosaajia on vaikea houkutella Eurooppaan ylipäänsä. Esimerkiksi Saksan tavoite saada intialaista tietotekniikan osaamista yrityksiinsä 10 000:n työntekijän vuosivauhdilla ei ole onnistunut toivotulla tavalla.
Huippuosaajan palkka on Intiassa 1000–2000 euroa kuussa. Maan hintataso on kuitenkin sitä luokkaa, että sillä elelee tosi leveästi. Kontrasti eurooppalaiseen kulttuuriin on myös huima ja vaatii sopeutumista.
Pyöräilin tässä yksi aamu Pitäjänmäen IT-painoitteisen toimitaloalueen läpi juuri kuin junista purkautui töihin menijät Valimon asemalla. Silmämääräisesti intialaisen näköisiä oli todella paljon, mutta ilmeisesti sitten enemmänkin kaivattaisiin. Yhtään afrikkalaisperäisen näköistä en nähnyt… ihan kiinnitin siihen huomiota.
Ensiksikin, siitä Intia-jutusta: Olen itse tavannut intialaissyntyisen tutkijan, joka muutti perheineen takaisin Intiaan lasten matematiikanopetuksen vuoksi, olkoonkin, että he muuttivat USA:sta. Ainakin hänen sanomansa mukaan ylipäänsä länsimaiset koulut ovat aika kehnoja matematiikanopetuksessa. Kyse on varmaan jostain intialaisista eliittikouluista, mutta kuitenkin.
Siinä, että erilaiset lahjakkuudet korreloivat, ei ole mitään ihmeellistä tai edes kiistanalaista. Korrelaatio ei ole kaikilta osin hirveän suuri, mutta käytännössä koskaan se ei ole negatiivinen. Kyse ei ole lahjakkuuden määritelmistä tai sen problematiikasta, melkein riippumatta eri lahjakkuuksien määritelmistä, lahjakkuudet tuppaavat kasaantumaan.
Elina sotkee nyt asioita tahallaan ottamalla koko kansan keskiarvoa mittaavan Pisa-tutkimuksen, joka ei mittaa lainkaan huipun osaamista, mukaan kysymykseen siitä, haluaako intialainen siirtää lapsensa intialaisesta eliittikoiulusta suomalaiseen peruskouluun. Ihan varmasti suomalainen keskivertokoululainen osaa matematiikka paremmin kuin intialainen slummien kouluja käymätön asukas.
Suomelaisten ylioppilaiden mattikan taidot ovatkin sitten jo huonompia. En täältä kesämökiltä jaksa kerätä tietoja, mutta olen hyvin varma, että luin jostain eteläkorealaisten ylioppilaiden osaavan matematiikkaa suomalaisia paremmin.
Olen itse opettanut tilastotiedettä yliopistossa ja tajunnut, kuinka elitistä matemaattisten aineiden osaaminen on. Tilastotieteen opinnoista ei tuntunut olevan mitään hyötyä niille, jotka eivät oivaltaneet, mistä on kyse. Tältä osin matemaattinen lahjakkuus toimii kuin puolijohdin lisäten lahjakkuuden vaikutusta suoritustasoon enemmän kuin vaikkapa kieleissä. Jokainen oppii englantia edes vähän.
Korreloivatko kaikki lahjakkuuden lajit keskenään, vai mittaavatko kaikki testit vain osin samaa asiaa. Kysymys on vähän semanttinen, mutta silti.
Omakohtaiset kokemukset (sorry Elina) osoittavat, että matemaattisesti hyvin lahjakkaat eivät aina ole sosiaalisesti niin taitavavia. Koulussa sosiaalisesti taitavat eivät aina olleet mitenkään hyviä oppilaita.
Onko joku osoittanut, että rytmitaju korreloisi jotenkin älykkyyden kanssa? Tai että hnyvää motoriikkaa vaativat lajit (mäkihyppy, kilpa-autoilu, taitoluistelu jne) olisivat kympin oppilaiden lajeja?
Koulussa menestymistä ei voi ottaa yksioikoisesti mittariksi lahjakkuudesta puhuttaessa. Kymppejä voi saada keskinkertaisilla lahjoila varustettu “hikke”, joka käyttää iltansa pänttäämällä oppia päähänsä.
Toisaalta ekstrovertti, piilolahjakas bilehile alisuoriutuu pahasti, kun ei vilkaisekaan kirjoja vapaa-ajallaan. Tällainen oppilas säilyttää kuitenkin yleensä sellaisen kasitason eikä romahda vitosen oppilaaksi kuten yhtä meneväinen lahjattomuus.
Kysymääsi asiaa on tutkituu paljonkin. Kaikkiin huippusuorituksiin tarvitaan vähintäänkin keskimääräinen g‑tekijä. Kukaan kehitysvammainen ei pysty huippusuoritukseen missään asiassa.
Matemaattis-loogisen älyn ja musikaalisuuden (johon rytmitaju) sisältyy yhteyttä on tutkituu paljonkin. Tulokset ovat edelleen kiistanalaiset, vaikka myytti näiden kykyjen käsi kädessä kulkemisesta elää sitkeästi.
Ennen kuin aletaan tehdä lahjakkaiden siitosleirejä, voisi kokeilla palaamista tasoryhmiin peruskoulun viimeisillä luokilla. Samalla voisi lisätä valinnaisuutta siten, että esimerkiksi käsistään taitavat “ei-lukumiehet/-naiset” eivät automaattisesti leimautuisi ei-lahjakkaiksi opiskelijoiksi peruskoulussa. Kokonaisedun kannalta ei liene tärkeää pelkästään se, että huiput pystyvät jalostamaan osaamistaan, vaan myös se, että kaikki kykenevät parantamaan omia vahvuuksiaan, olivat ne sitten absoluuttisesti mitaten millaisia tahansa.
Eräs lahjakkuuden laji on hahmottamiskyky. Minulla se on tasan nolla tai alle. Se korreloi sellaisten asioiden kanssa kuin matemaatiikassa geometria, piirustustaito ja suunnistaminen metsässä, merellä, kaupungissa jne. Omien empiiristen havaintojeni mukaan se korreloi myös käden taitojen kanssa.
Voisin kuvitella että ihmisen evoluution aikana hahmottamiskyky on ollut älykkyyden lajeista suurin. Enää sillä ei ole sellaista merkitysta.
Ihmiskunta on suunniteltu etupäässä keskivertoihmisille. Älykkäät ja tyhmät ovat usein aika yksinäisiä. Elleivät satu olemaan sosiaalisesti lahjakkaita.
Osmo,
Tämähän menee aivan ristiriitaiseksi. Ensin arvostelet SYK:a karsinnoista, nyt sitten meillä pitäisi olla eliittikouluja tai eliittiopistoja, jotta tänne saataisiin “huippuosaajat” kersoineen…
Olet oikeassa, että sotkin kyllä tahallani asioita. Tiedän kyllä, että Pisa-tutkimuksen mukaan Suomi on tasaisen osaamisen maa. Huiput puuttuvat ainakin luonnontieteissä ja matematiikassa.
Itselläni on lapsi, jonka peruskoulun päättötodistuksen ka oli nyt keväällä 9,8. Hyvin vaivatta tämä tulos on näyttänyt tulevan. Enpä muista läksykirjojen ääressä poikaa juuri nähneeni. Hän myös urheilee huipulla ja on taitava pianisti. Aikaa riittää myös siihen, että hän näkee kavereitaan päivittäin. Alisuoriutuu siis koulussa… pystyisi varmasti ihan muuhun kuin mitä peruskoulun oppimäärä vaatii. Tätä hän on hieman paikannut lukemalla englannin lisäksi saksaa ja ranskaa.
Elina jatkaa sotkemista. Jos luet sen alkuperäisen kirjoituksen, minä EN halua lahjakkaiden erityiskouluja. Suomessaha on matematiikkaan erikoistunut Päivölän lukio, johon en lastani lähettäisi. Esitin, että matematiikan osalta voitaisiin menetellä kuten musiikin ja urheilun osalta, jossa erityislahjakkaat saavat valtion kustantamaa erityisopetusta.
Omakohtaisista kokemuksista ei pitäisi kertoa, mutta kerron kuitenkin. Minut oli aikanaan vapautettu seuraamasta matikan opetusta peruskoulutasolla (siihen aikaan keskikoulu) mutta tunneille piti osallistua (Olisin ehkä saanut vapautuksen niistäkin, jos olisin pyytänyt, mutta ymmärsin sen vasta myöhemmin) Istuin luokassa ja laskin kaikki kirjan matikantehtävät. Kun kirja loppui, aloin tehdä muiden aineiden läksyjä matikantunnilla.
En oikeastaan koskaan avannut kirjan teoriapuolta, joten opin matikan aika erikoisesti ongelmia ratkaisemalla. Se johti aika erikoiseen tapaan ajatella matikkaa, joka perustui ongelman ratkaisuun ja intuiitioon. Monessa asiassa tämä on ollut hyvä, mutta matikan pidemmälle menevään opiskeluun se ei oikein auttanut.
Yliopistossa luin matikan kumun myös itseopiskeluna, koska en ollut oppinut kuuntelemaan matikan opetusta. Pidemmälle en matikkaa lukenut, koska pelkällä intuiitiolla ei olisi pärjännyt.
Omalta osaltani voi olla hyväkin, ettei minusta koskaan tullut matemaatikkoa, mutta silti pidän epätarkoituksenmukaisena, että matemaattisesti lahjakkaat jätetään Suomen kouluissa kokonaan ilman matematiikan opetusta. Omat kokemukseni ovat vuosikymmenten takaa, mutta olen kuullut, että tilanne on nykyisessä peruskouluissa ennallaan, ellei jopa aiempaa huonompi, koska matikkaa on entisestään vain helpotettu.
Nyt olen kuullut, että joitakin matikan tunnilla turhautuvia todella vapautetaan tunneista sillä ehdolla, että he menevät seuraamaan yliopistolle matikan luentoja — tentteihin he eivät tietenkään saa osallistua olematta yliopistossa kirjoilla. Ei tämäkään ole oikein hyvä ratkaisu.
Musiikkikoulujen malli olisi edelleen parempi.
Oletko minä? (no saatat olla muutaman pisteen fiksumpi)
Eipä tosin vapautettu seuraamasta opetusta mihin saattoi vaikuttaa, se että suvussani on enimmäkseen verbaalisesti lahjakkaita matematiikalle allergisia yksilöitä.
Stimulaatio kotona ja harrastuksissa lähenteli nollaa. Matikan läksyjä en muista tehneeni kuin muutaman kerran, koska usein laskin jo tunnilla kaikki mahdolliset aiheen tehtävät ja ison pinon vielä toisesta kirjasarjasta.
Edellisen illan pikakertaus riitti muissa aineissa Suomen parhaaseen lukioon ja sieltä sitten huippupistein suoraan hakupainealalle.
Armeijan ÄO-testissä tietenkin täydet.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei ota päähän lukea “huippuyksilöiden” elämänkertoja: leikillistä opetusta isän kanssa ja varhaista ammattivalmennusta.
“Eliittilukiotkaan” nykymuodossaan eivät siinä mielessä ole kauhean stimuloivia ympäristöjä, koska ei niitä millään muotoa poikkeusfiksuja sielläkään taida olla kuin näppituntumalla korkeintaan 15–20%.
Hirvittää ajatella vielä itseäni fiksumpia (varsinkin niitä vähemmän oma-aloitteisia, mutta kuitenkin intensiivisiä ja kokeilunhaluisia) tyyppejä vielä huonommassa ympäristössä.
Anteeksi, että pommitan vanhoja juttujasi, mutta kiinnostaisi, mikä vika Päivölässä ja mitä vikaa fiksuimpien kouluissa/luokissa esimerkiksi maakuntakeskuksissa ja muissa useamman lukion kaupungeissa?
Eikös näytöt juuri sen fiksuimman prosentin parin eriyttämisestä, kiihdyttämisestä ja mukautetusta opetussuunnitelmasta ole kaikista selkeimmät?
Niiden Päivölän erityislahjakkuuksien lisäksi ikäluokassa lienee ainakin 20–100-kertainen määrä poikkeuslahjakkaita tyyppejä, jotka ovat varsinkin peruskoulussa melko tuuliajolla, vaikka luokan sisällä eriytettäisiin matematiikassa, luokalle olisi (epä)akateeminen karsintakoe tai kotoa löytyisi vähintään 200 kirjaa.
Itse olisin kaivannut juurikin sitä vuorovaikutusta oikeasti vertaisten kanssa ja toisaalta oppimisen iloa tukevaa lennokkuutta ja haastamista.
Paremmat yo-paperit tai muutama prosentti lisää palkkaa on aivan sivuseikka.
Vaikea maalaisjärjellä kuvitella, miksei oikein toteutettuna mielekkäät virikkeet, sopivat haasteet ja odotukset sekä isompi kontakti älyllisten vertaisten kanssa voisi olla vielä noita tuloja ja koulusuorituksia suurempi hyöty subjektiivisen hyvinvoinnin muodossa.
Millä logiikalla ylipäänsä jatkuva muistutus ylivertaisuudesta ja potentiaalisi haaskauksesta kasvattaa lahjakkaista kiitollisia, tasapainoisia ja nöyriä yhteiskunnan jäseniä?
Ainakin Hollingworthin ja Termanin tutkimusten perusteella juuri ne, joita ei stimuloitu koulussa, kotona (oppilaslähtöisesti), kaveriporukassa tai harrastuksissa olivat onnettomimpia, sosiaalisesti vetäytyvimpiä ja kaikin puolin muutenkin surkeasti pärjääviä.
(Muistaakseni myös Termiitit olivat keskimäärin skipanneet yhden kokonaisen luokan, ja skippaajat pärjäsivät muita paremmin. Myös myöhemmissä kohorttitutkimuksissa, esim Lubinskin SMPY, lahjakkaimmasta 0,01–1 prosentista luokkia skipanneet pärjäävät useilla päätemuuttujilla mitattuna muita selvästi paremmin, vaikka vakioidaan liuta taustamuuttujia)
PS. Terman teetätti 3 arvotussa koulussa (laaduntarkkailu mielessä) kaikilla ÄO-testit, ja näiden tulosten perusteella 90% lahjakkaista lapsista tunnistettiin. Joten porukan esivalikoituminen, jota esim Uusikylä on toistellut lienee liioiteltua.
Huoh! Tämä keskustelu avasi silmäni: aikaisemmin luulin, että koulun suurimmat ongelmat ovat siinä, että syrjäytyneiden lapset syrjäytyvät, kun heidän ympäriltään poimitaan kaikki lahjakkuudet kaupunkien keskustojen eliittikouluihin.
Kuinka väärässä olinkaan! Matkikantunnilla turhautuvat lahjakkuudet, ja mitähän ne intialaisetkin meistä ajattelevat, on paljon pahempi juttu.
Entäpä se, että meille on perustettu erikseen poika- ja tyttökoulut? Haittaako se mitään? Kruununhaan yläkoulusta kun olivat pojat loppua, onneksi hätään saatiin Cantores Minores ‑kuoro. Taas on testosteronia.
Touko Mettinen
Syrjäytyminen on edelleen suurin ongelmamme. On kuitenkin mahdollista ratkoa montaa ongelmaa yhtä aikaa.
Voi olla, että monta ongelmaa ratkeaa. Keskustelun perusteella kuitenkin vaikuttaisi siltä, että jos keskitymme toden teolla ratkaisemaan turhautumisongelmaa, ratkaisuiksi valikoituvat helpoimmat, eli ne, että kootaan lahjakkaat yhteen. Se pahentaa toista (suurempaa) ongelmaa.
Ehdotuksesi iltapäivien “matikkaopistosta” voisi toimia, mutta lahjakkaiden nuorten ajasta kyllä tappelevat jo monet muutkin tahot.
Minusta ratkaisu pitää löytyä oman koulun sisältä: pienet ryhmät ja voisin taipua jopa siihen, mitä ehdotettiin: samanaikaisten matikantuntien aikana perusryhmä hajotettaisiin ja tilalle tasoryhmät.
Paras keino Lipposen aikaan jo hävitettiin, kun piti saada Raskille kolme tuntia terveystietoa: valinnaistunnit. Tietääkseni monissa kouluissa oli myös matematiikka-niminen valinnaisaine (ja englanti jne.) asiasta erityisen kiinnostuneille. Kun valinnaisaineen tunteja radikaalisti vähennettiin, henkiin jäivät pääsääntöisesti vain koulupäivää keventävät aineet kotitalous etunenässä — josta muuten voi olla arvaamatonta hyötyä yksinäisessä opiskelijaboksissa nuudeleitaan lämmittävälle matikanopiskelijallekin.
Touko Mettinen
Minäkin olen kuullut usein väitettävän, että Suomesta puuttuu huiput. Sanottakoon siten toistamiseen, että se ei luultavasti ole totta. Täältä löytyy “Top-performing students per country” ja suomalaiset ovat tässäkin rankingissa aika ylivoimaisia:
http://www.nature.com/nature/journal/v453/n7191/full/453028a.html
Mitä tulee lahjakkuuksien kasaantumiseen, totta tosiaan on, että sadan metrin juoksijat ovat aina myös hyviä pituushyppääjiä. Sen sijaan matikkakerholaisilta hypyt jäävät usein lyhyemmiksi, eikä vaikkapa tarinaniskeminenkään suju yhtä hyvin kuin luokan larin paraskelta.
Syvällisesti sanoisin, että se on paitsi totta myös hyvä ja oikein, siis se, että lahjakkuuksia riittää joka lähtöön ja kaikille. Olisihan sellainen aika inhottava maailma, jossa ihmiset jakautuisivat tiukasti lahjakkaisiin ja lahjattomiin. Fasismiinhan se johtaisi, jos sellaisia kuvittelisi.
Kysykää vaikka Bernard Russelilta.
Tosiasia on että melkoinen osa peruskoulunsa päättäneistä ei osaa edes alkeellista prosenttilaskua, mistään yhtälöistä nyt puhumattakaan. Tavallinen kertolasku vielä menee jos käynnykkä on mukana, edellyttäen ettei tule näppäilyvirhettä ja ettei niissä numeroissa ole desimaaleja.. Ällistyttävän monelle nuorelle on melko epäselvää myös esimerkiksi se että mitä eroa on sentillä ja metrillä tai mitä yhteistä.. En tiedä mihin vuoteen pitäisi mennä että nuorten matematiikan osaaminen olisi yhtä heikkoa kuin nykyään. Luultavasti kuitenkin jonnekin 1800-luvulle, kiertokoulujen aikaan..
En tunne peruskoulujen opetussuunnitelmia koska omat kakarani ovat vielä niin pieniä, mutta on päivän selvää että noin heikkoa matematiikan osaamista ei voida sietää. Ihmettelen vilpittömästi mitä ne oikein puuhaavat siellä peruskoulussa. Eivät ainakaan laske laskuja.
Tasokurssit pitäisi saada kiireesti takaisin, ainakin siihen matematiikan opetukseen. Tuntuva tuntimäärän lisäyskin olisi erittäin tärkeää. Eiköhän niitä tunteja saataisi vapautettua tähän tarkoitukseen esimerkiksi useimmille ihmisille hyödyttömästä pakkoruåtsista ja vaikka uskonnosta.. Jokainen voisi sitten uskoa ja puhua ruåtsia omalla ajallaan, mutta pikavippiyhtiön koronkiskonta pitäisi ymmärtää.. Vai mitä?
Osmo antaa nyt väärän käsityksen asiasta.…
“Esitin, että matematiikan osalta voitaisiin menetellä kuten musiikin ja urheilun osalta, jossa erityislahjakkaat saavat valtion kustantamaa erityisopetusta.”
Minä ainakin maksan 700 euroa vuodessa siitä, että lapsi saa viikossa 45 min yksityistyisopetusta pianonsoitossa ja 45 min teoriaopetusta ryhmässä. Laitos on Länsi-Helsingin musiikkiopisto.
En pidä omia rahojani valtion rahoina vai miten tämä nyt sitten pitää tulkita, jotta opetus olisi valtion kustantamaa. Valtionapua laitos tietysti saa ja edullisempaa tämä on kuin yksityistunnit.
Toki siitä pitää itsekin jotain maksaa, mutta musiikkiopistot ovat suurehkon valtionavun piirissä.
Ei se nyt niin ole, että matemaattisesti lahjakkaille ei ole mitään harrastustoimintaa. Ihan villi arvaus, mutta aika moni tämän blogin lukija lienee ollut shakkikerhossa, tai ohjelmoinut jo nuorena.
Osmo kirjoitti:
“…hän päätti jäädä Intiaan taatakseen lapsilleen kunnon koulutuksen.”
Kun Suomen kaltaisesta kehittyneestä maasta mennään, perheineen, töihin vaikka Kenian kaltaiseen kehitysmaahan, niin siellähän on tällaisia siirtotyöläisiä varten laadukkaita IB-kouluja [1] joihin voi lapsensa pistää.
[1] http://www.ibo.org/country/KE/
Kun Intian kaltaisesta kehittyneestä maasta mennään, perheineen, töihin Suomen kaltaiseen kehitysmaahan, miksi sama systeemi ei voisi toimia tässäkin tapauksessa?
Ei kai se intialainen siirtotyöläinen edes haluaisi pistää lapsiaan suomenkieliseen kouluun? Yhtä vähän kuin suomalainen siirtotyöläinen Keniassa haluaisi pistää lapsiaan swahilinkieliseen kouluun.
Eräs opiskelukaverini oli käynyt IB-lukion Keniassa (tai jossain sielläpäin), ja kyllä hänelle oli selvästi opetettu suomalaisen lukion laajaa matematiikkaa pidemmälle menevää matematiikkaa. Jos tuollainen onnistuu Keniassa, niin miksei se voisi onnistua Suomessakin?
Voi voi tätä nykyajan nuorisoa! Taitaa olla keskustelussa mukana kolmekin yliopisto-opettajaa, jotka ovat kutakuinkin pöyristyneitä siitä osaamattomuudesta, mihin yliopistossa opiskelevat nuoret ovat ajautuneet.
Ja koululaitos sitten! Prosenttilasku! Murtoluvuilla jakaminen! Pohjanmaan joet!
Onks tää joku kansallisseura? Lättähatut ja jumalaton elämä! DDR:stä haettu peruskoulu ja joukko-oppi! Tapain turmelus! Purukumi! Rock?
Touko Mettinen
Elina kirjoitti:
“Minä ainakin maksan 700 euroa vuodessa siitä, että lapsi saa viikossa 45 min yksityistyisopetusta pianonsoitossa ja 45 min teoriaopetusta ryhmässä. Laitos on Länsi-Helsingin musiikkiopisto.”
Jos lapsesi saa musiikinopetusta 1.5 tuntia viikossa, ja tätä on vuodessa vaikkapa 30 viikon aikana (tämä on arvaus, mutta kai musiikkiopistossa jonkinlaiset kesälomat on?), niin tämä tekee yhteensä 45 tuntia opetusta. Maksat tästä 700 euroa.
700 euroa / 45 tuntia = reilu 15 euroa/tunti
On päivänselvää ettei tuolla 15 eurolla/tunti kustanneta edes musiikinopettajan palkkaa, saati sitten musiikkiopiston tiloja ja välineitä. Joku Muu (valtio) maksaa osan (ehkä jopa pääosan?) lapsesi musiikkitunneista.
Prosenttilasku on lopunperin aika vaikeaa matematiikkaa. Sanokaapa laskutikkusukupolvi, mikä on oleellisin sana prosenttilaskutehtävässä.
Sampo,
Toinen 45-minuuttinen on ryhmätunti, jolla on noin 15 oppilasta… alkaa varmasti sitten olla jo opettajan tuntipalkka maksettu kaavasi mukaan ja vähän muutakin, vai mitä?
Osmo käytti alun perin sanamuotoa, josta sai käsityksen, että musiikkiopistot ovat maksuttomia käyttäjilleen. Sen halusin oikaista. Musaopistot saavat valtionapua ja kaupunginkin tukea yleensä. Tarkistanpa huomenna, minkä suuruinen osuus on. Veikkaan, että lukukausimaksuina tulee ainakin meidän opistossa yli puolet kustannuksista.
Sadasosa? En kylläkään ole laskutikkua koskaan käyttänyt. En oppinut 😉
No ensiksikin; Ihmiset eivät jakaannu lahjattomiin ja lahjakkaisiin. Ihmisillä on eri määrä erilaisia “lahjoja”, tahtoo sanoa, että ihmiset pärjäävät joissain asioissa pienemmällä panostuksella ja joissain asioissa eivät tahdo oikein pärjätä. Ympäristö muokkaa näitä taipumuksia ja kun yhteen panostaa paljon, jäävät muut väistämättä vähemmälle harjoitukselle.
Lahjakkuuksien positiivinen korrelaatio tarkoittaa sitä, että jos joku (hankittu) taito on jollekin poikkeuksellisen helppo hankkia, ovat tälle yksilölle usein melkein kaikki muutkin taidot ainakin vähän keskimääräistä helpompia hankkia. Hyvät urheilijat eivät yleensä ole kaikkein parhaimpia koulussa, mutta keskimääräistä harvemmin he ovat myöskään niitä kaikkein heikoimpia. Se, että esim. matemaattisten huippulahjakkuuksien joukossa on (kokemusten mukaan, ehkä myös ihan oikeastikin) normaalia enemmän sosiaalisesti heikompilahjaisia, ei riitä poistamaan korrelaatiota, koska huippulahjakkuudet ovat määritelmällisesti erittäin harvinaisia. Suurin osa ihmisistä ei ole poikkeuksellisia missään, eivätkä oikein voikaan olla.
Kuten aiemmin kirjoitin, en ole huolissani siitä noin yhdestä tuhannesosasta, joka on aivan poikkeuksellisen lahjakasta vaikka sitten matemaattisesti. He pärjäävät kyllä. Se, missä koululaitos menee mielestäni vikaan, on selvästi keskitasoa lahjakkaampien, mutta ei-niin-poikkeuksellisen lahjakkaiden yksilöiden kohdalla. Heille koulusta tulevat ysit ja kympit kuin manulle illallinen, tai, kuten täällä todettiin “bilehileille” kasit ja ysit. Nuori kasvaa yliopistoikään saakka kuvitellen, että ilman mitään työtä koulussa pärjää hyvin. Karu herätys tulee jossain kohtaa, ja yleensä se tulee hiukan liian myöhään.
Vika ei ole näissä nuorissa. Eivät nuoret sen pahempitapaisia ole kuin ennenkään. Sensijaan monille heistä asetettu vaatimustaso on väärä; ensin se on liian matala ja sitten myöhemmin tulee liian suuri suhteellinen hyppäys.
Täytyy tähän sanoa, ettei musta olis koskaan tullut akateemista kansalaista, jos olisin joutunut 15-vuotiaana johonkin tasoryhmittelyyn ja rupusakkiin loppuelämäksi. Matikasta tuli nelosia, kun en tehnyt edes kotitehtäviä, niinkun Soininvaara. Itse asiassa mulla ei ollut edes kynää tai penaalia, vaan lainasin kavereilta kun oli pakko. Matemaattisesti erityislahjakas musta tuli parissa kuukaudessa, kun aloin 17-vuotiaana polttaa tupakkia. Mystinen ilmiö, mutta siihen aikaan ei ollut mitään tarkkaavaisuushäiriöitä tai edes muita lääkkeitä siihen. Naurattaa vieläkin muistella, kun luokan hikipinko pillahti itkuun, kun se tajusi, ettei sillä ole enää mitään mahiksia porukan tyhmimmän kanssa kympeistä kilpailtaessa.
Jounille: kuin.
Oma tarinani on vähän samanlainen kuin monella muulla täällä. Yläasteella pelasin tunneilla ristinollaa, kun tehtävät olivat niin haasteettomia. Lukiossa kun vaatimustaso kasvoi hieman, ei tapani mukaan jaksanut tehdä töitä matikan eteen, joten alisuoritin kirjoituksissa… (Huonon muistini takia jouduin tankkaamaan hullun lailla ruotsin ja saksan sanoja saadakseni edes kasin, mutta opin tekemään töitä kyseisten aineiden eteen). TKK:n matikan kurssit menivätkin sitten esimerkkien ulkoaopetteluksi asioista mitään tajuamatta.
Mitä johonkin matematiikkakerhoon tulee, niin tuskin olisin sellaiseen osallistunut peruskouluaikoina. Paljon mielummin pelasin pallopelejä vapaa-aikanani. Eli tärkeämpää olisi, että matematiikan tunneilla olisi VAADITTU jotain minunlaisiltani.
Jotkut tasoryhmät kuullostavat hyvältä vaihtoehdolta. Eliittikoulut eivät ole hyvästä (kokonaisvaltaiselle) ihmiselle kuin ehkä taloudellisesti.
Kaukolle, oikein, se sana prosenttilaskuissa on aika usein kuin.
Kannatan Osmon näkemystä musiikkiopistotyylisestä matematiikan opstuksesta. Koululta ei voida vaatia enää nykyistä enempää; Koulu tekee nyt jo voitavansa.
Kun luokassa on yksi joka ei osaa kelloa ja yksi joka osaa jo potenssin, on vaikea yhden oppitunnin aikana neuvoa molempia. Ja oppilaita on luokassa yleensä lähes kolmekymmentä.
Lisäksi näiden heikompien opetus on turvattu Hojksilla, mutta lahjakkaille ei ole laadittu mitään “tukitoimia”. Opettajan on näin opetettava enemmän heikompia lahjakkaiden sijasta. Kun näitä integroituja erityisoppilaita on luokassa paljon, ei yksinkertaisesti jää tarpeeksi aikaa lahjakkaammille oppilaille.
Tasoryhmät auttavat tässä hieman ja ne ovat käytössä alakouluissakin usein yhden viikkotunnin osalta.
Lisäksi perusopetuksessa alakoulutason matematiikka on vaativampaa kuin ennen. Opetussuunnitelmaan on kasattu joka vuosi lisää asiaa ja oppilaat ovat stressaantuneita matikan työmäärästä. Esimerkiksi viidennen luokan oppilailla on matematiikkaa noin 4 viikkotuntia, mikä tarkoittaa että oppilaat opiskelevat lähes joka päivä matikkaa läksyineen. Matematiikan arvostus on suuri ja moni kamppailee sen kanssa stressaantuneena, koska kotiväki vaatii huippusuoriutumista.
Kokemukseni mukaan ne oppilaat, jotka selviävät matikasta helpommalla, eivät kuitenkaan ole vaatimassa lisää opetusta. Usein nämä oppilaat ovat monessa lahjakkaita ja harrastavat vapaa-ajallaan musiikkia ja/tai liikuntaa. He usein pärjäävät kaikissa oppiaineissa, eikä matikka ole listalla ykkösenä.
Jos perustaisimme kouluun matikkakerhon (bändikerhoja, liikuntakerhoja jo löytyy), en usko, että saisimme ryhmää kasaan. Yhden koulun oppilaista ei löydy todennäköisesti matikkaa janoavia oppilaita.
Vielä tästä lahjakkuuskasaumasta: Nyt en pysty vetämään tilastoja avuksi mistään, mutta heitän aika karun ja poliittisesti epäkorrektin hypoteesin: 100 metrin juoksunopeus joko korreloi jonkun verran matemaattisen kyvykkyyden kanssa tai ainakaan korrelaatio ei ole negatiivinen. Ja sama pätee ns. käden taidoissa, paitsi että pidän vähäistä suurempaa korrelaatioa aika todennäköisenä. Ainakin reaktioajalla (ts. sen käänteisarvolla, mitä lyhyempi, sen parempi) on tällainen ominaisuus: Se korreloi todella monien lahjakkustyyppien kanssa. En yhtään ihmettelisi, jos kamppailulajeissa ceteris paribus matemaattisesti kyvykkäämmät olisivat keskimäärin vähän vahvemmilla.
En ihmettele sitä, että jollekin (ilmeisesti) tarkkaavaisuushäiriöstä kärsineelle tupakka on tuonut helpotuksen. Nikotiini on aika vahva piriste, ja piristeet auttavat keskittymään.
Miksi kaikissa yhteiskunnissa on itsestään selvää, että lapsi aloittaa koulun tietyn ikäisenä?
Totuus on, että ns. kykyikä ensimmäisen luokan oppilailla vaihtelee jopa seitsemän vuotta (lähde on olemassa). Joku on kognitiivisilta taidoiltaan jo yli keskimääräisen kymmenvuotiaan tasoinen, toinen sinnittelisi tasapäisesti 4–5 ‑vuotiaiden kanssa kirjainten opettelussa.
Miksi on yleisessä keskustelussa täysin pois suljettu mahdollisuus, että opetusryhmät muodostettaisiin tasokokeiden perusteella eri-ikäisistä lapsista?
Jouni,
Protestoin! Ehkä YLEISIN sana on “kuin”, mutta kyllä OLENNAISEMPI sana on sadasosa. (Tietysti se nyt on käännös prosentista, joten siinä mielessä olen nyt vähän epälooginen…)
Olen ollut varsin usein surrealististen tunteiden ryöpytyksessä, kun olen kohdannut sen tosiasian, että suuri osa akateemisistakaan ihmisistä ei ymmärrä prosentin ja prosenttiyksikön eroa.
Törmäsin hiljattain laajan “lukutaidon”, oikeastaan ymmärryksen, kyselytutkimuksille ja vaikkapa hoito-ohjeiden ymmärtämiselle asettamiin rajoituksiin.
Amerikkalisen tutkimuksen mukaan http://nces.ed.gov/NAAL/kf_demographics.asp jopa yli 40% aikuisväestöstä on lukutaidoltaan varsin vaatimattomalla perustasolla. Esimerkiksi 70% aikuisväestöstä ei osaa laskea auton polttonesteenkulutusta.
Suomi on väestöltään homogeenisempi, mutta arvattavasti samantyyppinen taitojakauma — johtuipa se sitten lukutaidon tai yleisen ymmärryken rajoista — haitannee peruskoulunkin toimivuutta.
Onko niin, että meillä ei oikein haluta myöntää sitä, että ihmisten oppimiskyvyissä, ei vain ‑haluissa, on merkittäviä eroja? Musiikissa ja urheilussa erojen myöntäminen on jotenkin helpompaa. Tosiasioiden kai kuitenkin luulisi olevan koulujärjestelmän suunnittelun perustana.
Kolme ystävääni ovat valmistumassa/valmistuneet lukion matematiikan opettajiksi ja luulen, että jos heiltä oppilaat pyytäävät lisähaastetta niin sen he varmasti saavat.
Ongelma on siinä, että mennään siitä mistä aita on matalin.
Kyllä tämä aivan niin menee kuten Tiedemies sanoo.
Jokaisen erityislahjakkuuden takana on vahva g‑tekijä eli yleisälykkyys. Huippu-urheilijat pärjäävät ns. mensatesteissä merkitsevästi keskimääräistä punkeroa paremmin. Tämä pätee etenkin joukkuelajeihin, joissa tarvitaan tarkkaa pelisilmää, so. monen ympäristöön liittyvän asian huomioimista oman suorituksen lisäksi.
Yleisälykkyyttä mitataan siis perinteisesti kuviotestein. Näitä kritisoidaan siitä, että ne painottavat matemaattis-loogista ja visuaalis-spatiaalista alyä jättäen kielellisen älykkyyden huomiotta. Ehkä tästä johtuen riippumatta yhteiskunnasta naiset saavat 3–5 pistettä alemman tuloksen miehiin nähden. Tämä on läpäisevä globaali ilmiö Grönlannista Etelä-Afrikkaan.
(En siis suostu olemaan tyhmempi , testi on vääränlainen 🙂 )
Tämä nyt sattuu olemaan lempiaiheitani niin paasaan vielä:
Kirteerinä uuden lahjakkuuden (älyn) hyväksymiseksi listaan on ollut sen paikannettavuus aivoista.
Esimerkiksi inter- ja intrapersoonallisen älyn, jotka yhdessä muodostavat sosiaalisen tai ns. tunneälyn, fysiologinen sijainti on löydetty tutkittaessa autisteja. Heillä kyseinen aivoalue on vaurioitunut syystä tai toisesta.
Miksi joillakuilla on niin vaikeata ymmärtää, että evoluutio ei tietenkään ole keskittänyt lahjakkuutta superteräsmiehille? Tai antanut leijonalle kirahvin kaulaa ja norsun nenää.
Tehokkuuteen pyrkivä evoluutio (muunlaista ei kai voi kuvitella) pyrkii erikoistumiseen. Yksi osaa laulaa, toinen metsästää, kolmas sotia, neljäs huolehtia, viides …
Tämän muka keksi vasta Adam Smith!
Ja eikö muka kulttuuri sitten kuitenkin olisi lopulta määräävä?
Elinan mainitsema spatiaalinen ongelmanratkaisu taitaa sujua nykyään suomalaisilta nelosluokkalaisilta koulutytöiltä poikia paremmin. Vastoin kaikkia hienoja kallonmittauksia sun muita teorioita.
Niin tai näin, minusta mielenkiintoista on kysyä, miksi nämä oudot lahjakkuuskäsitykset onnistuva huijaamaan ihan älykkäitä ihmisiä. Miksi on tärkeät uskoa, että lahjakkuus keskittyy tiettyihin harvoihin ihmisiin?
Übermensch? Führerprinzip? Ei nuo ajatukset mihinkään kadonneet 1945.
Ehdotan, että lahjakkuus määritellään miksi tahansa synnynnäiseksi kyvyksi jota yksilöllä on enemmän kuin keskimäärin.
“Ehdotan, että lahjakkuus määritellään miksi tahansa synnynnäiseksi kyvyksi jota yksilöllä on enemmän kuin keskimäärin.”
No, öh?
Näinhän ennen sinun ehdotustakin on määritelty. Tietysti tuohon pitää lisätä, että kyky on jotenkin kulttuurisessa kontekstissa toivottavaa.
Määritelmä sinänsä ei siis ole ongelma. Rajanveto kulkee siinä, mikä on synnynnäistä. Esimerkiksi musikaalisuuden synnynnäisyydestä on tiedepiireissä aivan vastakkaisia käsityksiä, vaikka se maallikkojen keskuudessa mielletään vahvasti perityksi ominaisuudeksi.
Tässä on uusinta uutta musikaalisuudesta, joka puoltaa arkihavaintoa sen periytyvyydestä.
http://jmg.bmj.com/cgi/content/abstract/jmg.2007.056366v1
Tomilla on nyt vähän väärä käsitys evoluutiosta.
Vaikka lahjakkuus määriteltäisiin synnynnäiseksi kyvyksi, jota yksilöllä on enemmän kuin keskimäärin, olisi asia silti niin, että niillä olisi positiivinen korrelaatio. Asia on sillä tavalla, että ei ole juuri merkitystä miten lahjakkuus määritellään. Jos se on jokin ns. positiivinen ominaisuus, ne melkein kaikki korreloivat keskenään.
Niinkin triviaali asia kuin ihmisen pituus korreloi esimerkiksi älykkyyden kanssa, koska aliravitut, kehitysvammaiset jne, joilla ei pääse kehittymään normaalia hermostoa, ovat keskimääräistä lyhyempiä.
Uskomusten sisältö sinänsä ei ole tärkeää muuten kuin että ne uskomukset pitävät paikkansa. Jos kaikki ovat yhtä lahjakkaita, niin kaikilta on lupa edellyttää samanlaista suoriutumista kaikesta. Tämä ei selvästikään ole juuri kenenkään mielestä asianlaita. Jos taas uskotaan, että jokaisella on joku merkittävä kyvykkyyden osa-alue ja että lahjakkuudet korreloivat negatiivisesti, pitäisi olla niin, että mitä useamassa asiassa joku pärjää huonosti, sitä todennäköisempää on, että hän pärjää jossakin erinomaisesti. Selvästikään tämä ei ole totta.
Tulee mieleen tästä keskustelusta, jos ne jotka sattuvat syntymään (miehet lähinä) isolla sukupuolielimillä ovat sitten lahjakkaampia kuin muut, mutta onko tässä tapauksessa myös positiivista korrelaatiota? ovatko ne lahjakkaampia muissa elämän alueilla koska niillä on isompi penis? voiko olla liian lahjakas (liian iso penis voi olla haitaksi!)?
Eikös ole niin että afrikkalaisilla ole keskimmäärin isompi kuin valkoihoisilla, joten jos positiivista korrelaatiota on, nehän olisivat myös lahjakkaampia älyllisesti. Tai oliko korrelaatio se tuttu ‑iso kalu, pieni äly.
Juanito: Tavallaan näin on. En ole nähnyt tilastoja, mutta en olisi mitenkään kauhean yllättynyt, jos positiivinen korrelaatio tuossakin asiassa löytyisi. Kaikenlaiset “hyviksi” koetut asiat tuppaavat olemaan korreloituneita. Päinvastoin kuin joku täälläkin väitti, luonnonvalinta tuppaa suosimaan yksilöitä, joilla esiintyy monta ns. hyvää ominaisuutta yhtä aikaa. Jos ominaisuudet ovat toisistaan riippumattomia, ne tuppaavat silti kasautumaan. Tässä ei ole mitään kyseenalaista eikä kiistanalaista, tämä on täysin itsestäänselvä asia, jonka voi yksinkertaisilla malleilla ja simulaatioilla varmistaa.
Silti sillä ei ole kovin paljon merkitystä, koska ihmisten väliset erot korostuvat tai tasoittuvat merkittävästi ympäristön vaikutuksesta. Sillä on merkitystä kun tarkastellaan populaatioita ja tehdään päätöksiä siitä, mitä koko populaatiota koskevia toimenpiteitä pitäisi tehdä. Näille asioille voidaan täysin sulkea silmät ja ajatella mitään eroja ei ole. Tällä on ikäviä seurauksia, koska loogiseen johtopäätöseensä vietynä täytyisi esimerkiksi vaikkapa kehitysvammaisista todeta, että he ovat vain laiskoja. Sellainen on ilkeää sosiaalidarwinismia, enkä ainakaan itse halua sellaista. Yhteiskunnan pitää voida tasoittaa synnynnäisiä eroja ainakin jonkin verran eikä antaa heikoimpien pudota raoista läpi.
Peraatteessa olen samaa mieltä. Kuitenkin aasialaisilla näyttäisi olevan pienempi koko (yleensä ne ovat pienempikokoisia kuin europpalaiset) ja silti älykkäämpiä. Kooltaan pienempi ihminen on ketterämpi, nopeampi ja ekologisempi kuin iso. Ehkä luonto pitää tärkeämpänä ominaisuuksia jotain aivan toista mitä ihmiset meidän kulttuurissa. Lahjakkuus olisi tehdä maailmasta luonnonmukainen (alhainen entropia), oikeudenmukainen ja tasavertainen. Mutta toisin käy, lahjakkaiden avulla.
Tiedemiehen esittämä kaikkien hyvien ominaisuuksien positiiinen korrelaatio on triviaali, jos hän ottaa mukaan koko väestön, myös ne, joilla jokin vamma on yhtä aikaa kaikkien omainsuuksien haittana. Mielenkiintoiseksi väite tulee vasta, kun tuo triviaali positiivisen korrelaation aiheuttaja poistetaan aineistosta.
Senkin jälkeen kaikkien lahjakkuuustestien tulos korreloi positiivisesti, mutta syynä voi olla yhteinen harha mittarissa; testit ovat mittareina siinä mielessä samanlaisia, että niissä menestyminen mittaa osittain samaa asiaa.
Olen varmaan vähän myöhässä tässä kommentissa, kun viikko sitten julkaistun jutun 68. kommenttikin on toissapäivältä. Minä kävin kouluni maaseudulla ja sain aina kympin matematiikasta. Mutta ei se ilman työtä tullut: ainakin lukiossa pyrin tekemään kaikki matematiikan läksyni. Näin maaseudun koululuokkani parhaana itseluottamukseni myös TKK:lla oli hyvä ja pärjäsin myös siellä matematiikassa. Mutta tässäkin tapauksessa pärjääminen johtui enemmän työnteosta kuin jostain sisäsyntyisestä ominaisuudesta. Minusta tärkein lahjakkuuden laji on halu tehdä työtä kiinnostustensa eteen. Olen aina ollut sitä mieltä että “hikipinkoista” puhuminen on kateellista panettelua.
Minun ongelmani koulussa eivät olleet niinkään tylsät matematiikantunnit kuin lisätiedon saannin puute. Voi olla että nykyään Wikipedian ja muun aikana tämä ei ole yhtä vaikeaa, mutta erityisesti matematiikassa ohjaukseton itseopiskelu on hankalaa. Kannatan siis lämpimästi tasoryhmien sijaan matematiikkakerhojen tukemista — näihin opettajat voisivat sitten kutsua esimerkiksi yliopistojen tutkijoita kertomaan joko omasta työstään tai jostain mielenkiintoisesta matematiikan alasta — tai vaikkapa differentiaaliyhtälöiden käytöstä teoreettisessa fysiikassa. Ainakin minä olisin kouluaikoinani ollut todella innokas kuulemaan sellaisesta ja nykyään tutkijana voisin mielelläni vierailla muutaman kerran vuodessa kertomassa alastani lukioiden tai yläasteiden matematiikkakerhoissa.
Olen tavannut joitain Päivölässä opiskelleita, jotka ovat todella lahjakkaita matemaatikkoja — mutta ainakin parhaiten tuntemani tapaus taisi olla Päivölässäkin parhaita. Mutta uskon, että matematiikassa kymmenenneksi parhaan Päivöläläisen kannattaisi ennemmin olla paras luokallaan Juupajoella (kunta valittu umpimähkäisesti, en tiedä sen matematiikan opetuksen tasosta).
Nuorempi poikani kävi lukion Olarin luonnontiedelukiossa. Se oli hyvä ratkaisu lahjakkaalle nuorelle. Vältti virheen, joka vei isukin turmioon: ei kuvitellut kyvyistään liikoja.
Parasta peruskoulun musiikkiluokasa oli, ttä se loi hyvän ryhmän. Hän soittaa vieläkin karibialaisia steel-pannuja. Tehty vanhoista öljytynnöreistä. Roudasin muiden vanhempien mukana porukkaa marketeihin ja pikkujouluihin niitä tienaamaan.
Pikku-Hörskä
No tässä on taas nähty näitä perus-oletuksia läjä…
itse kuulun siihen kastiin joka passitettiin adhd tutkimuksiin tosin ei todettu adhd-ta vaan lahjakkaaksi ja koulussa palkittiin tarjoamalla enempi saman tasoisia tehtäviä…
tuloksena oli se että mikäli näytät omat taitosi niin saat vain samoja paska tehtäviä palkinnoksi enempi mitkä ei tuota mitään haastetta muutenkaan…
ja mitä tulee tuohon opettajilta saa varmasti haastavampia tehtäviä niin opettajilla on järjestään preferenssit emotionaalisessa tuomitsemisessa ku avoimuudessa ja järjen käytössä. Käytännössä varmaan 70% opettajista vaan murisee että lapsessa on vikaa.
Normi päivä eli noudatetaan ohjesääntöä ja ei ole poliittisesti korrektia myöntää lahjakkaita olevan tasa-arvo yhteiskunnassa vaan kaikki pitää tasapäistää niin eipä siinä opettajankaan lopulta tarvii miettiä sitä opetusta win-win situation poliittiselle linjaukselle, ketään ei rangaista (muuta kuin sitä lahjakasta oppilasta ku sattui syntymään lahjakkaaksi tasa-arvo yhteiskuntaan…)
Mutta mikäs tässä onhan se kivaa että tein voitte nyt osoittaa sormella ja sanoa etteihän tuosta sinunkaan älykkyydestäsi ollut mitään hyötyä… tosin samalla makselette minun elämiseni.…
ja se ihme mussutus tuosta lahjakkaiden opettamisen vaikeudesta:
a) lahjakkaita on suunnalle saman verran ku niitä erityis opetusta-kaipaavia hitaita tapauksia
b) lahjakkaat lapset pystyvät usein oma-alotteiseen oppimiseen ja tiedon hankintaan mikäli niitä siihen rohkaistaan ja hieman opastetaan alkuun.
blih pitäisi varmaan joskus vaivautua kirjottelemaan ihan ajatuksen kanssa aiheesta suomen päättäjille 🙂