Yksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusperiaatteista on, että rikkaat ja köyhät jonottavat samoihin palveluihin. Meillä ei käytännössä ole sairaaloita rikkaille, ei erillisiä kouluja eikä Espoota lukuun ottamatta merkittävässä määrin omia päivähoitopaikkoja. Peliteoreettinen tosiasia on, että palvelu, joka on suunnattu vain köyhille, muuttuu huonoksi. (The services of the poor tend to be poor)
Perusterveydenhuollossa, lääkärillä käynneissä, palvelut ovat jakautuneet nopeasti. Syy ei ole pahan oikeiston vaan hyvää tarkoittavan (?) vasemmiston. Työterveyshuolto on nopeasti jakamassa terveyspalvelut kahtia. Vasemmistolla on tässä paha dilemma. Toisaalta arvostellaan yksityistä terveydenhuoltoa, toisaalta kannatetaan henkeen ja vereen sen tärkeintä pilaria, työterveyshuoltoa. Itselläni yksityisyrittäjänä on suuri houkutus solmia sopimus työterveydenhuollosta yksityisen lääkärikeskuksen kanssa, kun valtio maksaa kuluista 75 %. Puolet Kelalta ja lopusta puolet verovähennysoikeuden kautta.
Ainakin yllämainittu teoria näyttää toimivan: kun keskiluokka ei enää käytä terveyskeskuksia, niiden tasosta ei myöskään olla huolissaan. Terveyskeskukset jäävät lasten, työttömien ja köyhien eläkeläisten hoitopaikoiksi.
Olen toisaalla tässä blogissa käsitellyt syitä, miksi yksityinen työterveydenhuolto ja erityisesti työterveyshuolto syrjäyttää terveyskeskukset. (Potilaan ajan arvo)
Tähän liittyy toinenkin ongelma kuin terveyskeskusten rappio. Terveystaloustieteen varmimpia tuloksia on, että malli, jossa piikki on auki eikä rahoittaja voi valvoa tarkoituksenmukaisuutta lainkaan yhdistettynä voittoa tavoitteleviin lääkärinpalveluihin, johtaa kustannusten karkaamiseen. Aika ripeästi työterveyshuollon Kelakustannukset kasvavatkin.
Kuntien terveyskeskusten tulisi tarjota myös työterveyspalveluja. Helsingissä niitä ajetaan alas, koska henkilökunta ei riitä. Nuo palveluthan tuovat rahalliset mukanaan.
Vasemmiston pitäisi hyväksyä se, että töissä olevalla ajan hinta on suurempi kuin muilla. Työterveyshuoltoa varten olisi oltava oma, nopeasti kulkeva jononsa.
Mikä voisi mennä vikaan jos terveydenhoito järjestettäisiin seuraavalla tavalla:
Valtio (ja kunnat) antaisivat kansalaisille ns palvelusetelin, jolla voisivat ostaa (olisivat pakotettuja ostamaan) itselleen sairausvakuutuksen. Vakuutusyhtiöt tekevät sopimuksia sairaanhoitopiirien ja yksityisten lääkäritalojen yms. kanssa ja näin kilpailuttavat terveyspalveluiden tuotannon. Käytännössä kaikki vakuutusyhtiöt tekevät sopimuksen kaikkien terveyspalveluita tuottavien yksiköiden kanssa, koska silloin heidän palvelunsa on kilpailukykyisin.
Palvelusetelin arvo olisi aluksi juuri sen verran, paljonko julkiselta sektorilta ja työnantajilta menee terveydenhuollon kustantamiseen jaettuna huollettavien määrällä. Palvelusetelillä voisi maksaa osan vakuutuksen hinnasta, tai vaihtoehtoisesti jos vakuutus on halvempi kuin setelin arvo, saisi kansalainen erotuksen itselleen (veronpalautus/tulonsiirto). Yhteisesti voitaisiin määrätä minimiehdot vakuutukselle.
Nähdäkseni tämä toimintamalli olisi kokonaisuutena paljon tehokkaampi kuin nykyinen julkiseen palveluntuotantoon perustuva malli, joten sairausvakuutus tulisi keskimäärin olemaan halvempi kuin palvelusetelin arvo.
Ainoa juttu on, miten estetään yhtiöitä vain napsimasta rusinoita pullasta. Eli miten tehdään myös jo sairaiden ihmisten vakuutusten hoitamisesta houkuttelevaa.
Olisiko pieni pakkokeino sallittava tässä tyyliin: vakuutusyhtiöllä saa olla vain yhden hintainen sairausvakuutus, jonka maksuksi palveluseteli käy, ja kaikki sitä hakevat tulee hyväksyä.
Mitä yksityistä terveydenhuoltoa se semmoinen on, missä valtio maksaa kuitenkin 75 % kustannuksista?
Teillä markkinatalousmiehillä (joihin Osmo ilmeisesti yksityisyrittäjänä lukee itsensä) on jännä tapa ymmärtää asiat niin, että viime kädessä aina mennään valtion kukkarolle.
Mika Mustalahden esittämä malli pulpahtaa aina silloin tällöin julkisuuteen. Asia on testattu moneen kertaan niin käytännöllisellä kuin teoreettisella tasollakin. Tulee hyvin kalliiksi.
Ensimmäinen ongelma on vakuutusyhtilöiden mahdollisuus valikoida potilaansa. Jos se sallitaan, synnynnäisesti sairas ei saa minkäänlaista vakuutusta. Tätä näytelmää esitetään käytännössä Yhdysvalloissa.
Siksi vakuutuksen on oltava pakollinen, kuten Saksassa niin, että vakuutus on samanhintainen kaikille. Kilpailuhan tästä sitten tietysti katoaa.
Toinen ongelma on vielä hankalampi. Jos voimaton vakuutusyhtiö maksaa tahdottomana laskut ja ahne palvelutuottaja saa itse päättää, mitä hoitoja ja tutkimuksia potilas voisi tarvita, kustannukset karkaavat.
Suomessa vakuutusyhtiöt toivat markkinoilla ns. lapsivakuutuksen, joka maksoi alunperin 150 mk/vuosi (25 euroa). Ne muistavat tämän kokemuksen pitkään. Hinta on sen jälkeen 20-kertaistettu, koska kyllä maailman terveimpien ihmisiten eli suomalaisiin lasten terveydenhuoltoon saa uppoamaan määrättömästi rahaa kun oikein tunkee. Meilläkin tällainen vakuutus oli. Kun yöllä vei korvatulehduksesta kärsivää lasta lääkäriasemalle, lääkärin ensimmäinen kysymys oli, onko teillä vakuutus. Kun sanoi, että on, dollarin kuva ilmestyi hänen silmiinsä ja hän laittoi rastin lähes jokaiseen laboratoriokaavakkeen ruutuun. En tiedä, tuliko malariakin pois suljetuksi.
Vakuutus johtaa kalliiseen ylihoitoon, joka voi sinänsä olla perusteltuakin, paitsi suhteessa hintaansa. Esimerkiksi korvien putkitus on näillä vakuutetuilla lapsilla lähes kymmenen kertaa yleisempää kuin muilla.
Jotta eivät tulisi suorastaan ryöstetyiksi, vakuutusyhtiöt joutuvat valvomaan sairaaloita. Tämä taas tuottaa kalliita kustannuksia ja oikeudenkäyntejä.
Kuten yksityisen maksaja sanoi, ei se mitään markkinataloutta ole, että valtio maksaa 75 % kustannuksista.
Osmo: “Ensimmäinen ongelma on vakuutusyhtilöiden mahdollisuus valikoida potilaansa.”
Tämä ongelma poistuu kommenttini viimeisessa kappaleessa.
Osmo: “Siksi vakuutuksen on oltava pakollinen, kuten Saksassa niin, että vakuutus on samanhintainen kaikille. Kilpailuhan tästä sitten tietysti katoaa.”
Vaikka vakuutus on pakollinen, se ei tarkoita että se olisi samanhintainen kaikille. Kun sanoin että vakuutusyhtiöllä saisi olla vain yhden hintainen vakuutus, johon palveluseteli kävisi maksuna. En tarkoittanut, että tämä hinta olisi valtion määrittelemä. Hinta voisi olla yhdellä yhtiöllä esim 2030 euroa ja toisella 1950 euroa. Kilpailu yhtiöiden välillä säilyy. (luvut aivan hatusta)
Osmo: “Jos voimaton vakuutusyhtiö maksaa tahdottomana laskut ja ahne palvelutuottaja saa itse päättää, mitä hoitoja ja tutkimuksia potilas voisi tarvita, kustannukset karkaavat.”
Tämä ongelma on todellinen, jos palveluntarjoajia on vähän, jolloin ne saavat helposti aikaan kartellin. Jos vakuutusyhtiö voi tuottaa terveyspalvelut useammalla eri palveluntarjoajalla se voi purkaa sopimuksen sen palveluntarjoajan kanssa, joka ei kykene kustannustehokkaaseen toimintaan.
Lapsivakuutusesimerkissä kustannusten nousuun vaikutti nähdäkseni eniten se, ettei vakuutusyhtiöllä ollut mahdollisuutta kilpailuttaa palveluntuotantoa kunnolla.
Jotta potilaat saataisiin itse valvomaan kustannuksia, pitäisi (pakolliset) vakuutusmaksut tallentaa henkilökohtaiselle tilille vähän kuin eläkevakuutuksen tapaan. Tilin saldo kasvaisi tai pienisi sen mukaan, paljonko terveyspalveluja käyttää. Terveinä läpi elämänsä säilyneet voisivat jättää tilille kertyneet rahat perinnöksi lapsilleen tai kelle tahansa. Järjestelmä kannustaisi lisäbonuksena terveellisiin elämäntapoihin ja säästämiseen.
Singaporessa käsittääkseni on tällainen järjestelmä plus jonkinlainen valtion hätätilakassa kalliita sairaustapauksia varten ja säätiö varattomien terveydenhuoltoa varten. Lisäksi ihmiset ottavat halutessaan suomalaisten tapaan yksityisiä vakuutuksia.
Singaporea tuskin kannattaa yleisesti ottaa esikuvaksi yhteiskunnallisissa kysymyksissä, mutta tässä tapauksessa ainakin kannustimet näyttäisivät olevan kohdallaan.
Mika Mustalahti:
Jos vakuutusyhtiö voi tuottaa terveyspalvelut useammalla eri palveluntarjoajalla se voi purkaa sopimuksen sen palveluntarjoajan kanssa, joka ei kykene kustannustehokkaaseen toimintaan.
Mutta haluaako se purkaa? Terveyspalvelut ovat kai periaatteessa erilaisia kuin vaikkapa auton korjauspalvelut. Ihminen on usein valmis uhraaman kaiken muun pelastaakseen itsensä tai lapsensa kuolemalta tai vakavalta sairaudelta. Auton “pelastamisen” hinnalla sen sijaan on selvä, taloudellisen teorian mukainen raja-arvo.
Jotenkin vakuutusyhtiön siis täytyy ottaa huomioon se, että asiakkaat jollain teoreettisella tasolla odottavat vakuutusyhtiöltä tarpeen vaatiessa uhraavan kaikki varansa asiakkaan hyväksi (kaikkien mahdollisten hoitojen kokeilemiseksi tai viime kädessä vaikkapa uuden lääkkeen keksimiseen). Käytännön elämään tuo heijastuu käsittääkseni jotenkin niin, että asiakas ei valitse kuin pakosta yhtiötä, joka mainostaa olevansa halpa tai edes “kustannustehokas”, vaan yhtiön, jonka maine lupaa mahdollisimman kattavan palvelun. Mikään yritys ei kai halua sellaista mainetta, että se maksaa vain “välttämättömimmän”, kun asiakkailla panoksena on oma tai lapsen terveys ja henki.
Lääkärit taas mielellään hyödyntävät vakuutusyhtiöiden dilemmaa ja tutkituttavat vähän kärjistäen korvasairaan lapsen vaikka malarian varalta kuten Soininvaara kirjoitti.
Noita Singaporen terveystilejä olen itsekin pohtinut ja esittänyt, että jotain sen kaltaista tehtäisiin Suomessakin. Vikana tässä on järjestelmän epäsolidaarisuus. Nyt jokainen osallistuu terveydenhuollon kustannuksiin oman maksukykynsä mukaan verotuksessa, mutta köyhän ja rikkaan umpisuolenleikkaus maksaa yhtä paljon. Kun meillä on muutakin verotusta, tulojen tasaus voitiaisiin toki toteuttaa jossain muualla.
Vakuutusmuotoista terveydenhuoltoa ei ole saatu kustannustehokkaaksi missään. Jos uskoo empiirisiin havaintoihin, pitäisi tämä jo uskoa.
Tsuhnan kommentti on erittäin hyvä. Vakuutusyhtiöllä on motiivi mainostaa itseään turvallisempana kuin muut yhtiöt. Mutta jos se oikeasti sallisi palveluntuottajiensa kuluttaa resursseja epätodennäköistenkin vaihtoehtojen tutkimiseen ilman hyvää syytä, niin tuskin se yhtiö kauaa olisi pystyssä. Ellei yhtiön tarjoama vakuutus ole vastaavasti paljon kalliimpi kuin mitä kansalaisille jaettavalla palvelusetelillä voisi kustantaa. Joten päätös hoitoon käytettävistä resursseista tehdään jo ennen sairastumista.
Yhteiskunta voisi palvelusetelin arvoa korottamalla vaikuttaa ihmisten valintoihin, jotta he ostaisivat kattavampia vakuutuksia.
Osmo: “Vakuutusmuotoista terveydenhuoltoa ei ole saatu kustannustehokkaaksi missään. Jos uskoo empiirisiin havaintoihin, pitäisi tämä jo uskoa.”
Erilaisten terveydenhuoltojärjestelmien kirjo on laaja. Joskus naureskelin yhdelle tutkimukselle, jossa oli verrattu eri maita sen mukaan onko niissä käytössä vakuutusmuotoinen vai verovaroin kustannettu terveydenhuoltojärjestelmä. Vertailussa ei oltu mitenkään huomioitu sitä että vakuutusmuotoiset järjestelmät (niinkuin verovaroin kustannettavat järjestelmätkin) voivat poiketa toisistaan huomattavasti. Kaikissa on varmasti jotain hyvää ja jotain mitä voisi parantaa.
Terveydenhuolto on varmasti yksi tiukimmin säädellyistä aloista maailmalla. Vakuutusperiaatte taas tarvitsee hyvin vapaat markkinat toimiakseen kunnolla.
Ja eikös Suomen nykyinenkin terveydenhuoltojärjestelmä ainakin jossain määrin toimi ensimmäisessä kommentissani ehdottamallani tavalla. Ainostaan sillä erotuksella, ettei palveluseteli koskaan tule kansalaiselle saakka, eikä vakuutustaan pääse itse valitsemaan, ja vakuutusyhtiö ja terveyspalveluiden tuottaja kuuluvat pääsääntöisesti samaan konserniin.
Singaporen mallissa omituista on että nuo rahat jäävät jälkipolville. Terveydenhuollossa on kysymys nimenomaan vakuutuksesta, ja se vakuutus käy kovin kalliiksi jos osaa rahoituksesta ei saa perittyä niiltä onnekkailta jotka eivät sitä juuri tarvinneet. Vrt. palovakuutustili. En jaksa uskoa tuon ohjausvaikutuksen olevan niin suuri, että tämä kannattaa.
Periaatteessa normaali palkansaaja voisi maksaa terveysmenonsa palkastaan siinä kuin muutkin menot, ongelma on vaan se että ne menot karkaavat huonolla tuurilla täysin yli maksukyvyn. Eli terveydenhuoltoa pitää subventoida.
Toisaalta taas jos terveydenhuolto ei maksa mitään niin sitä helposti ylikäytetään. Ehkä pitäisi siis subventoida progressiivisesti, eli subventioprosentti nousee maksujen myötä. Tarkastusten tulisi tosin olla ilmaisia, koska näissä uhka on että maksut laskee niissä käyntiä.
Mistä tuli mieleen, kun Ode on kerran tietääkseni mukana valmistelemassa sosiaaliturvauudistusta, niin yksi toivomus: standardoikaa tuet, maksukatot, tms. johonkin aikayksikköön. Törmäsin tällaiseen tapaukseen (luvut ulkomuistista): vanhus vuodehoidossa, eläke 700 euroa _kuussa_, sairaalamaksukatto 700 euroa _vuodessa_, perittiin 700 euroa sairaalamaksuja ja tehtiin toimeentulotukipäätös… Vastaavasta älyttömyydestä löytynee muitakin esimerkkejä.
Ehdotan kaksikanavamallia. Pidetään yllä terveyskeskuksia ja sairaaloita kuten tähänkin asti. Kelan sairausvakuutusmaksua sairauksien hoidon ja lääkkeiden osalta nostetaan palkansaajilta ja työeläkettä maksavilta. Kertyneillä varoilla voidaan korottaa yksityislääkäreiden maksuista tulevia korvauksia vakuutetuille. Tähän sisältyvät myös Kelan korvaukset lääkkeistä.
Kela on sikäli sopiva vakuutusyhtiö, että sillä ei ole tarvetta saada vuosittaista 10–20 % tuottoa sijoitetulle pääomalle kuten yksityisillä vakuutusyhtiöillä.
Sairausvakuutuksen nostaminen sille kuuluvaan asemaan tuo terveydenhuoltoon korvamerkittyä rahaa ja vähentää terveyskeskusten ja sairaaloiden paineita.
Suomen tilannehan on se, että käytämme asukasta kohden noin 25 % vähemmän kuin monet vertailumaat Euroopassa. Euroissa tämä tekee noin 3 miljardia Euroa/vuosi lisärahoituksen tarvetta.
Nykyään terveydenhuoltoon kuluu noin 11 miljardia euroa ( kuntien, valtion ja yksityisten rahat).
Mikä tavoite se on, että terveyspalveluihin pitäisi kulua mahdollisimman paljon rahaa? Suomalaiset ovat terveydenhuoltoonsa tyytyväisempiä kuin nuo paljon törsäävät ja erityisesti erikoissairaanhoidon tuloksellisuus on niitä parempaa.
Niukan resurssoinnin ja julkisen terveydenhuollon jonojen välinen ilmeinen syy-yhteys taisi jäädä kommentoijalta mainitsematta, vaikka se rivien välissä terveyskeskusten ja sairaaloiden paineissa olikin. Se onko niukka resurssointi hyvä vai huono asia onkin sitten eri kysymys.
Se ei ole näin yksinkertaista.
Sekä Britanniassa että Ruotsissa ohjattiin poliittisella päätöksellä lisää resursseja terveydenhuoltoon. Rahat menivät, mutta mitään ei tapahtunut. Terveydenhuollon fiksu ohjaaminen on erittäin hankala. Avointa sairausvakuutuskorvausta pidetään kaikista kustannustehottomimpana, koska maksaja (Kela) ei voi mitenkään kontrolloida hoidon aiheellisuutta.
Ennen kuin tälle nykyiselle järjetelmälle voidaan tehdä oikeastaan mitään, niin meillä pitää olla paljon enemmän palveluntuottajia. Jos palveluntuotantoa ei pysty kilpailuttamaan, mikään markkinaehtoinen malli ei voi toimia.
Eli, aluksi vain rohkaistaan kuntia antamaan terveyskeskuksensa yksityisten yritysten hoidettavaksi. Tällä tavalla meille alkaa pikku hiljaa muodostua aitoa kilpailua terveyspalveluiden tuotantoon.
Ja kuten jotkin kunnat ovat jo todenneet, terveyspalveluiden tuotannon ulkoistaminen säästää myös kuntien rahoja. Syy miksi ulkoistamista ei tapahdu paljon enemmän on suurimmaksi osaksi ideologinen.
Jos tervydenhuoltoon ei investoida riittävästi rahaa ja yritetään keinotekoisesti pitää palkat matalalla, seuraa häiriötiloja kuten käynnissä oleva sairanhoitajien työtaistelu.
Tämä minulla särähti:
“Vakuutus johtaa kalliiseen ylihoitoon, joka voi sinänsä olla perusteltuakin, paitsi suhteessa hintaansa. Esimerkiksi korvien putkitus on näillä vakuutetuilla lapsilla lähes kymmenen kertaa yleisempää kuin muilla. ”
Vakuutus voi johtaa ylihoitoon, mutta mitä jos ‑kun kerran köyhien palvelut huononevat‑, vakuutuksen puuttuminen johtaa alihoitoon? Mitä, jos normaali hyvä hoidon taso olisikin vaikkapa se, että lapsia putkitettaisiin viisi kertaa yleisemmin kuin mitä julkisella tehdään? Mitä, jos tuo kymmenen kertaa vähäisempi putkitus on alihoitoa?
Vakuutusyhtiöt joutuvat vahtimaan ahneita palveluntuottajia, mutta niin pitäisi tehdä myös valtion taholta. Jos yksityinen saa voittoa sitä enemmän mitä toimenpiteitä suoritetaan, saa julkinen “voittoa” jokaisesta toimenpiteestä, mitä se ei tee.
Ääh.. tämä on todella vaikea aihe.
Entisenä etuoikeutettuna — eli nomeklaturan jonkinlaisena jäsenenä — voisi kommentoida nykyistä järjestelmää jotenkin näin.
Ennen kun muuan Ylä-Savosta kotoisin oleva ministeri päätti lakkauttaa etuoikeutetun asemani, saimme — minä ja perheeni — varsin nopeasti terveydenhuoltoon liittyviä palveluja eräästä nimeltä tässä mainitsemattomasta sairaalasta.
Kun tämä palvelu lakkautettiin — siis meiltä etuoikeutetuilta — olen joutunut hoidattamaan keski-ikäisen miehen terveyteen väkisinkin tunkeutuvia vaivoja työtterveyslääkärin lähetteillä ns. siellä sun täällä.
Saavutukset ovat olleet noin yleisesti ottaen lähetteen kohdanneen paikan tasoa noudattavia. Siis sitä sun tätä.
Mutta pirujako tässä nurkumaan. Iso mies — munat ja kaikki…
Kohtaaminen suomalaisen kunnallisen terveydenhuollon kanssa — monen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen — ei ole kuitenkaan perheeni kanssa sujunut täysin kivuitta.
Hyvin usein kunnallisen terveyskeskuksen vastaanottovirkailija paljastuu näennäistä koulutustaan paremmin koullutetuksi. Näistä ihmistä on nimittäin ajoittain tullut lääkäreitä tuota tointaan hoitaessaan.
Ilman perkeleitä ja uhkauksia ei esimerkiksi tyttäreni polvimurtumaa olisi saatu hoidettua tämän kuuluisan terveyshuollon paratiisin piirissä.
Toisaalta minulla on yksityiseltä puolelta hieman samanlaisia kokemuksia kuin Odellakin. Jos asiakas näyttää maksukykyiseltä, potilaalle määrätään kaikki mahdolliset tutkimukset — malariakokeita myöten — ja määrätään hoidoksi reseptillinen asperiinia.
Jotenkin kunnallinen ylimielisyys ja tehottomuus sekä yksityisen puolen ylikorrektius ja ylitehokkuus pitäisi saada yhdistetyiksi.
Olkoon lopputulos sitten kuinka evoluution vastainen sitten tahansa.
Siinäpä tuli loistava kuvaus edun universaaliuden välttämättömyydestä hyvinvointipalveluissa. Kun toimittajana kirjoitan blogiini jutun terveyskeskuksesta, keskiluokkaiset työssäkäyvät lukijat kohauttavat olkiaan ja huomauttavat, etteivät käytä. Me freelancerit, samoin pätkätyöläiset ja muut, jotka eivät pääse työterveyspalvelujen piiriin, joudumme sietämään surkeaa laatua ja pitkään kestäviä poissulkevia kokeiluja, kerta toisensa jälkeen kiireettömään jonoon joutumista jatkoaikaa tilatessanne sen sijaan että pääsisimme tarvitessamme tarkempiin tutkimuksiin. Siinäpä viivästyvät diagnoosit. Olen muutamankin oikeistopoliitikon suusta kuullut, että sosioekonomisille terveyseroille ei mukamas voi mitään. EIhän niille mitään voi, jos ei viitsi.
Tämä juttu on kyllä taivaa tosi. Yksi hyvä esimerkki on meidän sairauskassan hammashoitosopimus, jossa korvataan hoitokulut määrään xxx € vuodessa.
Kumma kyllä tietyt hammaslääkärit yrittävät keksiä jos mitä korjattavaa vikaa , että saavat ko. summan täyteen. Ja jos mitään vikaa ei löydy, niin varmuuden vuosi otetaan röntgen ainakin.
Itse pitää kieltäytyä tarpeettomasta hoidosta.