Kolumni Helsingin Uutisissa
Pekka Korpisen testamentissa Helsingin kaupungille – arkkitehtipoliittisessa ohjelmassa – sanotaan kaupungin muodostuvan vuosirenkaista. Pitää paikkansa liiankin hyvin. Samaan aikaan rakennetut alueet ovat kovin samannäköisiä. Omaleimainen alue voisi olla kiva yllätys.
Asuinalueiden ilmeen määrää Kaupunkisuunnitteluvirasto. Yksityiskohtaiset kaavat eivät jätä juuri tilaa toteuttajien oivalluksille. Rakennusliikkeet valittavat yhdestä suusta, että asemakaavojen määräykset ovat epäkäytännöllisiä ja tulevat kalliiksi. Ne väittävät tekevänsä parempaa halvemmalla, jos saisivat suunnitella itse. On jopa väitetty, että alun perin laadun kohottamiseksi tehdyt määräykset säätelevät nyt laatua alaspäin.
Kaupungin vastuuta alueiden yleisilmeestä lisää se, etteivät rakennuttajat saa yhtenäisiä alueita toteutettavakseen, vaan jokaisessa korttelissa on häärii monta rakennuttajaa. Sipoon Landbossa näkee, miltä lopputulos näyttää, kun yleisilmettä ei säädellä lainkaan.
Muualla rakennuttajat vastaavat suuremmista kokonaisuuksista. Ne myös suunnittelevat alueen. Tämä tuottaa vaihtelevuutta ja omaleimaisuutta.
Meillä kokeiltiin aluerakentamista 1960-luvulla. Lopputulos oli enimmäkseen masentava. Kun ostajilla ei ollut varaa maksaa laadusta, rakennusliikkeiden kannatti rakentaa huonoa halvalla. Ville Komsin mukaan Helsingin suurimpia onnettomuuksia oli, että kaupungin kiivaimman rakentamisen aikana betonirakentamista vasta harjoiteltiin.
Nyt asunnon ostajat arvostavat laatua, mikä näkyy vanhojen asuntojen kaupassa hintojen voimakkaana eriytymisenä. Huonoa saa halvalla ja hyvästä joutuu maksamaan turkasesti. Eikö näissä oloissa voisi luottaa siihen, että silkka ahneus panisi rakennuttajat pitämään huolta laadusta ja viihtyisyydestä?
Minusta tätä kannattaisi kokeilla. Uskon, että näin saataisiin omaleimaisempia alueita samalla kun osaaminen kehittyisi kokeilujen myötä. Ainahan voidaan palata kaupunkisuunnitteluviraston määräysvaltaan, jos vapaampi meno tuottaa tuloksena pettymyksen.
Jokin takaportti on kuitenkin oltava sen varalta, että houkutus tehdä halpaa ja huonoa kuitenkin voittaisi. Luontevaa olisi tarkastella asiaa rakennuslupaa myönnettäessä. Näin tehdään muualla maailmassa. Juristit ovat pilanneet tämänkin. Heidän mukaansa rakennuslupa on annettava, jos suunnitelmat vastaavat asemakaavaa. Jos kaavassa ei ole laatuvaatimuksia, millainen rötiskö tahansa on hyväksyttävä.
Jos tätä tulkintaa ei saada muutetuksi, on muutettava lakia.
Ilmeisesti tarkoitat kirjoituksellasi etupäässä kerrostaloja ja jossain määrin ehkä rivareita. Jos saisit päättää, mitä kaavamääräyksiä antaisi omakotialueelle, jossa homma hoituu usein hartiapankilla. Voisiko siellä ajatella, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Lopputulos voisi olla aika hauska.
Rumia taloja on jo tarpeeksi. Tästä eteenpäin rumien talojen rakentaminen pitää lopettaa. Ajatus siitä, että rumalle talolle / alueelle ei voisi saada rakennuslupaa on nerokas.
Kauniin ei välttämättä tarvitse olla kallista rakentaa / suunnitella. Vaikeus on toki siinä, että kauneus on katsojan silmässä.
jouni lundqvist:>
>Ilmeisesti tarkoitat kirjoituksellasi etupäässä kerrostaloja ja >jossain määrin ehkä rivareita.
Esimerkkinä mainittiin kuitenkin pientaloalue Sipoon Landbo. Kaikki sitä haukkuu, mutta ei se minusta niin kamalalta näytä. Ehkä olen vain niin tottunut suomalaisiin pientaloalueisiin. Rakennusliikkeen kokonaan rakentama harmooninen ja vähän monotoninen pientaloalue löytyy Kirkkonummen Sundsbergista.
Suomalaiseen arkkitehtikuntaan syvällisesti iskostunut käsitys ’materiaalin rehellisyydestä’ tuottaa maallikon silmään ns. rumaa rakennuskantaa. Jos rakennetaan betonista, niin betonin on myös oltava rehellisesti näkyvillä. Todellisuudessa suomalaiset arkkitehdit ovat aivan liiaksi rakennustuoteteollisuuden kuljetettavissa. RT standardit ohjaavat suunnittelua, vaikka sen pitäisi olla toisin päin.
Onneksi ei kuitenkaan aina asiat mene rakennustuoteteollisuuden pillin mukaan. Kartanonkoski on kärjessä myös asukasviihtyvyydellä mitattuna, mutta arkkitehdit eivät edes sylkäise siihen suuntaan. Kartanonkoski edustaa valheellista ja keinotekoista arkkitehtuuria, sanoi silloinen SAFAn puheenjohtaja Lasse Vahtera Helsingin Sanomissa aikoinaan. Kyllä kai jokainen alueella asuva tietää, että nyt ei olla siirrytty aikakoneella 1920-luvulle. Nykyihminen kaipaa arkeensa hieman fantasiaa ja eskapismia, mitä Kartanonkoski yrittää omalla arkkitehtuurillaan tarjota.
Ei uusien alueiden tarvitse ollakaan Kartanonkosken kopioita. Uusi (valitettavan) lähelle Keskuspuistoa rakennetteva Kuninkaantammen asuinalue hakee arkkitehtuurisia vaikutteita keski-eurooppalaisesta arkkitehtuurista. Mielenkiinnolla odotan SAFAn kannanottoja.
Landbon arkkitehtuurista voi olla monta mieltä, mutta se ei ole asuinalueen keskeinen ongelma. Pahinta on sijainti ja mitoitus.
Miksi ihmeessä tuollainen muutaman sadan asunnon lämpäre pitää rakentaa tuollaiseen paikkaan? Alue itsellään ei pysty ylläpitämään mitään palveluja. Kaikkeen on pitkä matka. Tarjolla olisi ollut maata myös Uuden Porvoontien varrelta, jota pitkin kulkisi jonkinsortin julkinen liikenne, mutta alue peti ängetä Sipoonkorpeen, moottoritien väärälle puolelle tavalla, joka tekee mahdottomaksi järkevän julkisen liikenteen hoitamisen.
Ei ole vain noiden ihmisten oma asia, että he joutuvat menemään joka paikkaa autolla. Se on kaikkien niiden paikkojen ongelma, jonne he autoillaan tunkevat.
Ennustan muuten aikamoista nuoriso-ongelmaa paikkaan, jossa nuoret eivät voi tehdä mitään.
”Ennustan muuten aikamoista nuoriso-ongelmaa paikkaan, jossa nuoret eivät voi tehdä mitään.”
Nyt on Soininvaara todella tärkeän asian ytimessä! On käsittämätöntä, että suunnitellaan perheille asuinalueita ”korpeen”, jonne ei kuitenkaan rakenneta palveluita. Harrastuspendelöinti tulee työpendelöinnin päälle, jolloin varsinaisille sosiaalisille aktiviteeteille jää aina vähemmän aikaa. Ja näin kylvetään ensimmäinen siemen hajanaisille perheille, joissa perheenjäsenet eivät kohtaa toisiaan eivätkä kohta osaa viettää aikaa keskenään.
Nuoriso on helppo leimata ongelman syyksi, vaikka kyseessä on (mahdollisissa ongelmatilanteissa) melko usein ongelman seuraus. Nuoriso kanavoi – tavalla tai toisella – energiansa johonkin toimintaan. Sen kieltäminen on lähes luonnonvastaista. Kaavoituksen ongelmana on perisuomalainen asenne: kyllä nuorisotila pitää saada, kunhan se ei tule minun asuntoni lähelle. Siinä menee kokeneellakin kaavoittajalla sormi suuhun.
Tämä teema nivoutuukin sopivasti ”Helsinkiin isoja asuntoja” viestiketjun kanssa. Pääkaupunkiseudun asuntopolitiikan ympärillä käytävä keskustelu jää melkein aina helposti mitattavien suureiden ympärille; kuten henkeä neliökilometrille sekä neliömetriä asukasta kohden. Olisiko kuitenkin niin, että suuri osa täälläkin mainitusta muuttovirrasta Nurmijärvelle ja muihin ympäristökuntiin johtuu siitä, että muuttajat eivät koe saavansa Helsingistä (tai Espoosta ja Vantaalta) riittävää asumisviihtyvyyttä?
Asumisviihtyvyyttä siten, että asuinalueet olisivat edes jotenkin silmää miellyttäviä, ja että siellä ei olisi Jrn:nkin mainitsemia sosiaalisia ongelmia häiriöksi asti.
Erityisesti 70-luvulla rakennetut alueet ovat melko luotaantyöntäviä, mutta valitettavasti sama suuntaus on jatkunut näihin päiviin asti. Rakennuttajalla (kaupungit), rakentajilla, sekä rakentamisen ohjaajalla (kaupungit) suurin intressi on ollut rakentaa paljon ja halvalla. Vastavoimaa, joka olisi ohjannut rakentamista laadukkaammaksi sekä rakennusteknisessä että asumisviihtyvyysmielessä, ei ole oikeastaan ollut. Talojen kauneusarvoja on kohennettu lähinnä sillä, että arkkitehti on määrännyt yhteen taloon asennettavaksi punaiset parvekekaiteet ja toiseen siniset. Virkistysmahdollisuuksiksi on riittänyt jonkin läheisen risukon jättäminen ulkoilualueeksi.
Jospa panostamalla alueiden suunnitteluun, satsaamalla rakentamiseen hieman enemmän rahaa, ja toisaalta vaatimalla rakentajilta parempaa saataisiin pienennettyä alueiden sosiaalisia ongelmia ja toisaalta vähentämään muuttoa ympäristökuntiin?
Mainitut Kartanonkoski ja Landbo ja myös Espoon Leppävaaran ns. englantilaiskorttelit voisivat olla hyviä esimerkkejä – asukkaiden vaihtuvuus näillä alueilla on aika pientä, joka viittaisi siihen, että tällaisilla alueilla ihmiset viihtyvät.
Repan ajatus olisi harkinnanarvoinen, jos Nurmijärvelle muuttavien jälkeen Helsinkiin jäisi tyhjiä asuntoja. Niin ei kuitenkaan käy. Jos Lahtinen ei muuta Nurmijärvelle vaan pysyy mieluummin Helsingissä niin Virtasen on muutettava.
Missä halutaan asua, näkyy asuntojen hinnoista. Siellä missä halukkaita olisi enemmän kuin asuntoja, asunnot ovat kalliita ja päin vastoin. Tämä tarkastelutapa viittaisi vähän siihen suuntaan, että Helsinkiin olisi tulijoita. Ei kyllä kaikkiin kaupunginosiin.
”Ennustan muuten aikamoista nuoriso-ongelmaa paikkaan, jossa nuoret eivät voi tehdä mitään.”
Joo, on se kieltämättä ongelmallista että julkinen valta ei voi syöttää sopivaksi katsomiaan harrastuksia vaan nuorten pitää itse keksiä mitä tehdä. Voi voi. Mitenköhän raasut nyt selviävät?
T: sipoolaisten vanhempien lapsi ajalta ennen julkisesti kustannettuja harrastuksia
”Miksi ihmeessä tuollainen muutaman sadan asunnon lämpäre pitää rakentaa tuollaiseen paikkaan?”
Kommentoidaan nyt sitten tähän samalla. Jotta rupusakki pysyisi kaukana. Niin kauan kun meillä harrastetaan ”sosiaalista rakentamista” ja muita ongelmia jotka ajavat narkkarit, alkkikset ja pikkurikolliset ihmisten joukkoon, meillä tulee olemaan näitä pieniä asuinalueita keskellä ei mitään johon kunnolliset ihmiset pääsevät pakoon.
Jos näistä lämpäreistä halutaan oikeasti päästä eroon, säätäkää laki joka velvoittaa joka pienen yhteisön vastaanottamaan pari b-sarjan kansalaista. Niiden suosio loppuu takuuvarmasti.
Landbosta kuulin suht luotettavasta lähteestä, että Sipoo yritti pitää alueen niin pienenä ettei sinne olisi tarvinnut rakentaa palveluja, tässä ei tosin onnistuttu päättäjien harmiksi. Siksi näitä lämpäreitä tehdään.
Ja mihin lapsenuskoon perustuu käsitys että jossain metsän siimeksessä olevalla pienasuinalueella on jotenkin vähemmän alkoholisteja tai muuten epätoivottavia naapureita, ylipäänsä turvallisempaa? Kokemusperäisesti, sekakäyttävät teinit mopoineeen joita ymmärrettävistä syistä noilla lapsiperheiden suosimilla alueille esiintyy on ihan eri luokan ympäristöhaitta millä tahansa mittarilla kuin hiljaa tuoppiinsa tuijottava alkoholisoitunut keski-ikäinen mies.
Tiedän tasan yhden ihmisen jonka ovat ventovieraat hakanneet sairaalakuntoon pääkaupunkiseudulla, Vantaalla ja tekijöinä kymmenkunta 12-14 vuotiasta. Muutin Kallioon Pohjois-Helsinkiläiseltä omakotitaloalueelta muutama vuosi sitten, sen jälkeen täällä on ollut yksi ampumavälikohtaus ja siellä kaksi.
”Ja mihin lapsenuskoon perustuu käsitys että jossain metsän siimeksessä olevalla pienasuinalueella on jotenkin vähemmän alkoholisteja tai muuten epätoivottavia naapureita, ylipäänsä turvallisempaa?”
Jaa-a, sas se. Mainitsemastani syystä noihin kuitenkin yleensä muutetaan. Noin näppituntumalta toteaisin kuitenkin, että yleensä ihmisille se yksikin ampumavälikohtaus on liikaa.
Asunnon arvon karkeaan mitoittamiseen kuulin joskus seuraavanlaisen nyrkkisäännön: Jos alueelle ei mene mitään julkista liikennettä, se on arvokas. Bussi laskee arvoa vain hyvin kohtuullisesti, mutta juna tuntuu jo merkittävästi ja jos alue on metrolla kirottu se muuttuu sijoituskohteena kannattamattomaksi. Peilaten Espoon intoon saada metro, tämä voi hyvinkin pitää paikkansa.
”Jaa-a, sas se. Mainitsemastani syystä noihin kuitenkin yleensä muutetaan. Noin näppituntumalta toteaisin kuitenkin, että yleensä ihmisille se yksikin ampumavälikohtaus on liikaa.”
Paukkuuhan sitä silloin tällöin Westendissäkin eikä se varsinaisesti osoita tyhjenemisen merkkejä. Viimeksi kun törmäsin rivitaloon muuttavaan lapsiperheeseen, niin sanoivat että eivät varsinaisesti halua muuttaa Vantaalle, mutta kun ei lapsia uskalla laskea Mäkelänkadun yli kouluun. Tämä on se ihan järkevä pelko, päinvastoin kuin satunnaisen väkivallan pelko, jota ainakaan tuntemani ihmiset eivät myönnä potevansa.
”Asunnon arvon karkeaan mitoittamiseen kuulin joskus seuraavanlaisen nyrkkisäännön: Jos alueelle ei mene mitään julkista liikennettä, se on arvokas. Bussi laskee arvoa vain hyvin kohtuullisesti, mutta juna tuntuu jo merkittävästi ja jos alue on metrolla kirottu se muuttuu sijoituskohteena kannattamattomaksi. Peilaten Espoon intoon saada metro, tämä voi hyvinkin pitää paikkansa.”
Paitsi että se menee täsmälleen päinvastoin suurimmassa osassa pääkaupunkiseutua, esimerkiksi Rekolassa aseman vieressä saa maksaa huomattavasti enemmän kuin Päiväkummussa reilun kilometrin itään, Herttoniemi on kalliimpi kuin Laajasalo, jne. Raideyhteys nostaa keskimäärin sen verran paljon asunnon arvoa, että sillä rahoittaisi sen yhteyden helposti.
JRN
”Niin kauan kun meillä harrastetaan “sosiaalista rakentamista” ja muita ongelmia jotka ajavat narkkarit, alkkikset ja pikkurikolliset ihmisten joukkoon”
”Out of sight out of mind” -ajattelua. Sosiaalisen rakentamisen harrastamattomuus tai tietyille alueille keskittäminen on muualla aiheuttanut paljon pahempia huume, alkoholi, rikollisuus-ongelmia. Toimivalla sosiaalipolitiikalla ennaltaehkäistään näitä ongelmia ja tarjotaan polkuja sosiaaliseen nousuun.
Ahdas on lisäksi tuo asenne, että esim. kaupungin vuokra-asunnossa asuvat olisivat b-luokan ihmisiä. Ajatus siitä, että ihminen olisi huono ihmisenä siitä syystä, että hänen työstänsä saama palkka on pieni, on etova. Esim. lastenhoitajilla, myyjillä, erilaisilla muilla asiakaspalvelutyöntekijöillä, tutkijoilla ja aloittelevilla yrittäjillä ei ole aina varaa maksaa nykyisiä markkinavuokria.
Valtion politiikalla suositaan maataloutta, teollisuutta ja sosiaalituilla elämistä. Sosiaalituilla elävät pääsevät / jäävät kaupungin asuntoihin sekä muihin kaupungissa oleviin vuokra-asuntoihin ja omilla rahoillaan kaiken maksavat käyvät töissä yhä kauempaa.
Omilla rahoillaan vuokransa maksava on väliinputoaja. Hän jää sekä asumistuen että asuntolainojen korkovähennyksen ulkopuolelle, mutta maksaa molemmat veroina ja korkeampina vuokrina. Lisäksi tämä tulee leimatuksi b-kansalaiseksi, jos on sattunut pääsemään kaupungin vuokra-asuntoon.
”Services for poor are poor services”-ilmiö on usein totta. Laajentamalla sosiaalisen rakentamisen asiakaspohjaa ja tarjoamalla erilaisia omistusmalleja sen laatu paranisi. Lisäksi syrjäytyneet ja syrjäytymisuhan alla olevat ihmiset saisivat menestymisen malleja lähiympäristöstään.