Ulkoministeri peruu puhetilaisuuden, jossa hänen piti käsitellä Suomen EU-politiikkaa, kun paha EU on mennyt luokan mallioppilasta sokeripolitiikassa. Pääkirjoittajat kertovat, että Suomen elintarviketeollisuus voi joutua vaikeuksiin, jos sokerista tulee maailmalla pula ja sen hinta nousee tuontisokerin varassa olevassa Suomessa kohtuuttomasti. Pääministeri ilmoittaa Suomen harkitsevan suhteitaan komissioon uudestaan. Maatalousministeriöstä löytyi heti miljoonia nostaa sokerinviljelijöiden kansallista tukea. Seuraavaksi Suomi varmaan kutsuu EU-suurlähettilään kotiin Brysselistä.
Anteeksi epäisänmaallisuuteni, mutta Suomi on tässä sokeriasiassa aivan väärässä. Ei ole mitään järkeä tuottaa sokeria Suomessa. Jos toisimme sokeria vaikkapa Mosambikista tai Brasiliasta, se olisi paljon halvempaa. Miksi yksikään pääkirjoittaja ei kirjoita, kuinka väärin suomalaista elintarviketeollisuutta kohtaan on, että se joutuu nyt ostamaan kotimaista tai eurooppalaista sokeria räikeään ylihintaan.
On väärin, että pieni Suomi joutuu leikkamaan sokerintuotantoaan, vaikka suuret sokerintuottajamaat Euroopassa syyllistyvät ylituotantoon. Tässä kritiikissä on jopa vähän perää, mutta vain siltä osin,mikä koskee ylituotantoa suurissa EU-maissa. Sokerintuotantoa ei pidä lopettaa vain Suomesta vaan koko EU:n alueelta. Helsingin Sanomissa kerrotaan tänään, että kauppa on paras tapa auttaa Afrikkaa. Näin siis yleisesti, mutta kun tullaan yksityiskohtiin — esimerkiksi sokeriin — onkon oikein tölviä afrikkalaisia sokerintuottajia, vaikka nämä ovat paljon eurooppalaisia parempia — siis edullisemman ilmaston avulla, tietysti.
Erityisen hölmöä tämä sokerin tuottaminen suurin tappioin on nyt, kun viljan maailmanmarkkinahinta on rajussa nousussa ja eurooppalaiselle — myös suomalaiselle — peltoalalle löytyisi hyödyllistä käyttöä. Tätäkin on pidetty uhkana: viljan hinnannousu voi houkutella suomalaisia sokerinviljelijöitä viljelemään sokerin sijasta jotain järkevää. Mikä kansallinen katastrofi!
Osmo Soininvaara, kiitos vielä yhdestä järkevästä puheenvuorosta asiassa, jossa puolueiden, tiedotusvälineiden ja kansalaisten enemmistö ei ole samaa mieltä kanssasi.
Muutos voi lähteä vain vähemmistöistä, jotka joskus onnistuvat vakuuttamaan riittävän määrän muita.
Ilkka Kanerva on tosin ehtinyt lausua, ettei puheen peruuttaminen johdu sokeripäätöksestä, mutta se tekee peruutuksen vieläkin hämmentävämmäksi.
Terveisin
Ralf Grahn
En tiedä kansalaisten enemmistöstä mitään. Minä olen jo vuosikaudet ihmetellyt EU:n maatalouspolitiikkkaa ja aivan erityisesti Suomen osuuttaa siinä.
Mielestäni poliittisilla päätöksillä ei pitäisi lainkaan pyrkiä vaikuttamaan siihen, mitä viljellään ja missä. Jos maataloutta halutaan tukea, niin tuki pitäisi kai kohdentaa niin, että sillä tasoitetaan sellaisia ongelmia, joita markkinat eivät ratkaise. Eli jos joku elintarvike pilaantuu tai muuten on typerää tai järjetöntä kuljettaa pitkiä matkoja (sokeri ei todellakaan ole tällainen!), sen paikallista tuotantoa voi olla järkevää subventoida. Uskon myös, että saattaa olla sosiaalisesti järkevää subventoida joitain elintarvikkeita niiden terveellisyyden tms. perusteella, mutta sokeri ei ole kyllä tähänkään mitenkään istu.
Luulen, että kansalaisten “enemmistö” sanoo tästä mielipiteensä sen kummemmin miettimättä ja kuvittelee, että EU on jotenkin kieltämässä sokerin viljelemisen Suomessa, vaikka tosiasiassa kyse on siitä, ettei verovaroista enää makseta naurettavia korvauksia siitä, että ihmiset saavat suomalaista sokeria halvalla!
“Muutos voi lähteä vain vähemmistöistä, jotka joskus onnistuvat vakuuttamaan riittävän määrän muita.”
Päteeköhän tämä sama huomio myös ilmastonmuutokseen ja päästökauppaan?
Onko sokerijuurikas siis todellakin sellainen uhanalainen lajike, jota ei maailmalta saa ostettua jonkun mahdollisen kriisin yhteydessä — tätäkö Suomessa pelätään? Loppuuko todella sokerijuurikas ensimmäisten joukossa, vaikka ostaja latoisi seteleitä ja kranaatteja afrikkalaisen heimojohtajan pöytään? Mikä se mahdollinen kriisi voisi olla, kun kaikki juuri kilvan opettivat, että ympäristömme koostuu positiivisista mahdollisuuksista eikä agressiivisista uhista.
Hetkinen nyt! Siis ihan tosissasi ehdotat, että alamme kuljettaa perusraaka-ainetta toiselta puolelta maapalloa. Missä nyt on vihreä ajatus lähituotannon ekologiasta? Ja miksi ihmeessä teissä kaupunkivihreissä on niin syvällä halu kitkeä maatalous Suomesta pois. Totta on kyllä, että sokerin tuotanto Suomessa ei ole kustannustehokasta. Näistä keskusteluista kuitenkin aina unohtuu tuottajan näkökulma. Miten ihmeessä sokerijuurikkaan viljelijä voi yhtäkkiä alkaa kokonaan jonkun toisen tuotteen viljelijäksi, jos hänen tuotantoinfra (koneet, välineet, rakennukset) on hankittu juuri esimerkiksi sokerijuurikkaan viljelyä varten? Ei maanviljelyssä voida muuttaa mieltä yhtä nopeasti kuin kaupassa valittaessa tuotetta. Kuka ja kenen rahalla kouluttaa maanviljelijät uusien raaka-aineiden viljelijäksi. Kuka maksaa koko tuotantoinfran muuntamisen?
Olen kyllä samaa mieltä Soininvaaran kanssa siitä, että kotimaisen viljan tuotantoa voisi nostaa, erityisesti elvyttää rukiin viljelyä. Jos päätetään viedä sokerintuotanto Suomesta pois, ei siihen sitoutuneita viljelijöitä saa kuitenkaan jättää oman onnensa nojaan. He ovat ryhtyneet sokerin sopimusviljelijöiksi, mutta nyt sopimukset puretaan yksipuolisesti, kysymättä miten tämä vaikuttaa heidän elinkeinoonsa ja ammatinharjoittamiseen.
Tuskin ketään muuta ammattiryhmää kohdellaan Suomessa näin yliolkaisesti ja ylen katsoen. No , ehkä terveydenhuollon ammattilaiset ovat samassa veneessä työnarvostuksen ja palkkauksen näkökulmasta katsoen.
Entä jos sinun ammattitutkintosi ja työkokemuksesi mitätöitäisiin säännöllisesti muutaman vuoden välein?
Sokerinviljelijöille kai maksetaan aika suuri luopumiskorvaus. Se mitä Suomessa pelätään on, että he hyväksyvät tuon korvauksen ja siksi aiotaan käyttää kymmenen miljoonaa euroa sokerinviljelyn kansalliseen tukeen — tukeen, jota ei saa, jos viljelee jotain hyödyllistä.
Huoltovarmuusperusteet eivät päde sokerijuurikkaaseen, koska sokeria jos mitä on helppo varastoida.
Kaupunkilaisjärjen mukaan maataloustuen pitäisi pääosin olla neutraalia hehtaaeritukea joka on yhtä suuri sokerille kuin rukiillekin. Ja vapaa tuonti. Silloin markkinat löytäisivät oikean ratkaisun. Tästä oikeasta ratkaisusta voi poiketa huoltovarmuuden hyväksi, mutta se merkitsisi, että ruista tuettaisiin enemmän kuin sokeria, kun nyt tapahtuu toisin päin.
Kun sokeri jalolstetaan paikan päällä sokeriksi, ei sen rahtaaminen laivoilla Afrikasta ole lainkaan niin epäekologista kuin jalostamattoman sokerijuurikkaan rahtaaminen rekoilla Itä-Suomesta Säkylään.
Islannissa muuten viljellään banaania. Miksei meilläkin?
Miksi Osmo lääkemarkkinoilla et usko markkinoiden tehokkuutta ohjaavaan voimaan, mutta maataloudessa uskot?
Lääkemarkkinat eivät ole mitään markkinat, koska potilas saa läkkeen (kallin lääkkeen siis) ilmaiseksi. Se on markkinana sama kuin kansalaiseille annettaisiin kuukausikortti Stockmannille.
Ilmeisen väärinmuotoiltu kysymys. Koitan olla täsmällisempi:
Miksi mielestäsi Suomessa ei voitaisi siirtyä sellaiseen terveydenhuoltoon, jossa potilas ei saisi ilmaiseksi kalliita lääkkeitä, vaan annettaisiin markkinoiden ohjata kysyntää ja tarjontaa? Kuinka mielestäsi maataloustuotantoa voi pitää markkinana, joka voidaan laskea globaalin kilpailun käsiin, jos lääkehuoltoa ei voida? Eikö maataloudessa valtio ohjaa sekä panosten (raakamaanhinnan muodostuminen) että tuotosten (metsä- ja viljelys) hinnoittelua vastaavalla tavalla? Mikä nämä mielestäsi erottaa?
Olisi hyvin epäsosiaalista, jos meillä ei olisi julkista terveydenhuoltoa EIKÄ sairausvakuutusta. E kannattaisi olla sairas. Lääkkeet voivat maksaa kymmeniä tuhansia euroja vuodessa. Potilasan vastuulla nämä kustannukset eivät ole missään teollisuusmaassa. Vakuutusyhtiön kanssa on samalla tavalla: kun vakuutusyhtiö maksaa, se haluaa päättää mitä lääkkeitä se korvaa ja mitä ei.
Jos yksilö velvoitettaisiin itse hoitamaan sairausvakuutus, meille syntyisi kilpailevia järjestelmiä. Osassa vakuutusyhtiöt maksaisivat jonkun hoidon ja toisessa ei. Osassa terveydenhuoltoa tarjoavat palveluntuottajat antaisivat kilpailevaa hoitoa — osassa ei. Yksilötasolla olisi potilaita jotka kärsisivät, ja potilaita jotka hyötyisivät. Tätä tilannetta ei kukaan ole Suomessa koskaan tutkinut. Nyt koko terveydenhuollon johtaminen on viety potilaan ulottumattomiin. Hyvä esimerkki on kouluruokailu, jossa maksaja ei mitenkään pysty kontrolloimaan hankittavaa tuotetta, ja selvitysten mukaan kouluruoka on pahanmakuista.
Mutta jätit vastaamatta varsinaiseen kysymykseen: kuinka maatalous ja lääkehuolto eroavat toisistaan niin oleellisesti, että toisen olet, ja toista et, valmis laskemaan globaaliin kilpailuun?
Ruoan lähituotanto on tietysti ceteris paribus ekologisempaa kuin sen tuottaminen kaukana ja rahtaaminen. Mutta ceteris paribus ei päde, koska monen ruoka-aineen tuottaminen on täällä niin toivottoman kituliasta, että sen kannattavaksitekeminen maksaa hirvittävästi.
Jos se maksaa paljon, se raha menee johonkin. Täällä Suomessa se menee lannotteisiin, traktorin polttoaineeseen, raaka-aineen (juurikkaan) kuskaamiseen ympäri maata ja — vaikka ilkeältä kuulostaakin — maanviljelijöiden elintason kohottamiseen. Logistiikka yms. kuluttaa luonnonvaroja myös. Korkeampi elintaso näkyy korkeampana kulutuksena — myös muun kuin sen “ekologisen” lähiruoan. Toki se on muilta pois ja voi siten ollakin ekologista (kun ei kaupungeissa korkeampien verojen vuoksi ihan yhtä paljon ajella mersulla jne.), mutta ei se mitenkään yksiselitteisesti niin mene, että kympin lähiruoka on ekologisempaa kuin vitosen afrikkalainen ruoka.
Pääsääntöisesti markkinoiden toimintaa kannattaa korjata silloin, kun markkinat eivät tuota sitä, mitä halutaan, sosiaalisista tai poliittisista syistä. En oikein ymmärrä, mitä sokerin kotimainen tuotannossa on sellaista, että sitä sosiaalisista syistä halutaan. Poliittisesti ymmärrän, koska “niin on jos siltä näyttää”, ja ilmeisesti sokeritukien vastustamisesta on onnistuttu tekemään jotenkin “epäisänmaallisen” näköistä.
Sitä en ymmärrä, miksi tiedotusvälineet lähtevät siihen mukaan.
Markus sanoi:
“Hyvä esimerkki on kouluruokailu, jossa maksaja ei mitenkään pysty kontrolloimaan hankittavaa tuotetta, ja selvitysten mukaan kouluruoka on pahanmakuista.”
Lainaus päättyi.
Eri puolilta maailmaa tullaan katsomaan suomalaista kouluruokailua, jota pidetään maailmalla esimerkillisesti järjestettynä. Toinen asia on se, mitä on ylipäätään mahdollista saavuttaa niin pienellä rahamäärällä kuin kouluruokaan on osoitettu.
Hieno huomata, että blogia lukevat valistuneet ihmiset ovat hyvin suurelta osin yhtä mieltä siitä ettei Suomen tämänhetkisessä maatalouspolitiikassa ole järjen hiventäkään.
Lähellä ja kaukana tuotetun ruuan ekologisuuden punnitemiselle olisi hyvin yksinkertainen ja markkinaehtoinen väline, jos se vain otettaisiin käyttöön. Nimittäin polttoaineiden haittaverotus. Jos Suomessa myytäviin polttoaineisiin (ja kaikkiin muihinkin perusenergiantuotannossa tarvittaviin raaka-aineisiin) lätkäistäisiin polttoaineen ympäristölle aiheuttamaan vahinkoon verrannollinen vero, niin ekologisuus näkyisi tuotteiden hinnoissa. Ulkomailta tuoduille tuotteille pitäisi laittaa niiden tuotannon kuormittavuuteen verrannollinen vero, ellei veroa ole jo lähtömaassa maksettu samansuuruisena (tai suurempana) kuin mikä se on Suomessa.
Vaikka olisi periaatteessa sitä mieltä, että kehitysmaiden sokerintuontia ei saisi estää, niin ongelma tässä EU:n maatalouspolitiikassa on se, ettei vaihtoehtoina ole suomalainen tuettu tuotanto ja vapaakauppa.
Käytännössä EU:n puitteissa joudutaan valitsemaan tuetaanko verovaroin suomalaista (koko unionin laajuista) vai keskieurooppalaista tuotantoa. Periaatteessahan sokerinviljely ei Suomessa olisi välttämätön tuotantohaara, ei maaseudun elinvoiman tai minkään muun perinteisen perustelun kannalta, mutta jos Suomessa luovutaan omasta tuotannosta, pitäisi meillä olla mahdollisuus ostaa sokeri vapaasti maailmanmarkkinoilta eikä suomalaisen veronmaksajan pitäisi joutua osallistumaan keskieurooppalaisen tuotannon tukemiseen. Ei keskieurooppalainen tuotanto liioin ole järkevää trooppisten maiden tuotantoon verrattuna.
Jos EU:n maatalouspolitiikkaa annetaan tehdä Ranskan ehdoilla, jää Suomelle todellinen mustapekka. Meiltä katoaa oma tuotanto, mutta maksamme maataloustukea Ranskaan, emmekä saa ostaa tuotteita sieltä, missä niitä halvimmalla myydään. Kun EU jokatapauksessa harjoittaa protektionista maatalouspolitiikkaa, niin Suomen ei ole järkevää uhrautua Ranskan hyväksi. Jos oikeana vaihtoehtona olisi sokerintuotannon avaaminen oikeaan maailmanlaajuiseen kilpailuun ja kaikkien sokeritukien poistaminen, olisi Soininvaaran ajattelu hyväksyttävämpää.
On se vaan kumma, että pitää aina olla etäisyyttä päivänpolitiikkaa, jotta voi ja uskaltaa tarkastella myös asioita hiukan vaihtoehtoisesti. Kuten tässä blogissa on nyt käsitelty tätä kuuluisaa sokerijupakkaa.
Julkisessa mediassa asiaa on kommentoitu kuten se olisi Suomelle kohtalon kysymys ja koko EU:n jäsenyys olisi nyt vaakalaudalla. Mitään järkevää keskustelua ja kriittistä arviointia ei poliitikkojen taholta ole saatu aikaan.
Ainoastaan Timo Soini on hyödyntänyt tilanteen, ja päässyt oikein kunnolla populistisella retoriikalla EU:n kimpuun.
“Anttila muistutti, että maatalousministeriö on valmis korottamaan sokerijuurikkaan kansallisen hehtaarituen maksimiarvoonsa eli 350 euroon hehtaarilta.”
Helsingin Sanomat 29.9.2007
Olisi jo aika ymmärtää, että mahdollista sokeritukea ei todellakaan maksa EU, vaan suomalaiset ihan itse. Tämä ei taatusti ole keskivertosuomalaisen edun mukaista.