(Suomen Kuvalehti 34/2007)
Antti Hautamäki kirjoitti tällä palstalla erinomaisen kolumnin Internetin vaikutuksesta mediaan (Varo media, harrastelijat tulevat/ Kuvalehti 29/2007). Hän näki kehityksessä kaksi toisiinsa lomittunutta vaaraa, ongelmat laadun varmistuksessa ja tulojen ehtymisestä sisällön tuottajilta.
En koe ongelmaksi sitä, että amatöörit saavat äänensä kuuluville Internetissä; että bussikuski voi kirjoittaa ydinvoimasta siinä missä ydinfysiikan professorikin. Huhut, yleisönosastot ja iltapäivälehdet meillä ovat joka tapauksessa keskuudessamme. Talkootöinä tehty ilmainen tietosanakirja Wikipedia, josta tuo bussikuskiesimerkki on kotoisin, on osoittautunut testeissä luotettavuudeltaan Encyclopedia Britannican luokkaa olevaksi. Uhaksi Internet muuttuu vasta, jos amatöörit vievät tulot ammattilaisilta eikä laadukasta sisältöä tuota kukaan.
Myös Internetin ilmainen tieto on alun perin ammattilaisten tuottamaa. Jostakin Wikipediaan ilmaiseksi kirjoittavatkin ovat tietonsa ammentaneet. Jos ammattilaiset eivät tuota tietoa, ei sitä ole pian saatavissa ilmaiseksikaan.
Sisällöntuottajat ovat tottuneet hankkimaan rahansa myymällä paperille painettuja tuotteita. Nämä tulot uhkaavat ehtyä Internetin tarjotessa kilpailevaa sisältöä ilmaiseksi ja vaarantaessa lehtien ilmoitustulot.
Sunnuntain Hesarista suuri osa kannetaan kotiini turhaan. Koska emme ole ostamassa asuntoa emmekä hakemassa töitä, emme tarvitse asunto- tai työpaikkailmoituksia. Mitä järkeä on painaa ilmoitus loistohuoneistosta Eirassa puolena miljoonana kappaleena, kun potentiaaliset ostajat lasketaan kymmenissä?
Asuntoilmoituksille netti on sekä halvempi että parempi. Nettipalvelusta asuntoa etsivä voi hakea vain oikean kokoista ja ‑hintaista asuntoa oikeasta kaupunginosasta. Asunnosta voidaan näyttää pohjapiirros ja valokuva sekä kertoa isännöitsijän todistuksesta ilmenevät tiedot. Kaikki tämä lähes ilmaiseksi!
Suuri osa luokitelluista ilmoituksista tulee katoamaan lehtien palstoilta. Tämä tekee lehtien talouteen aimo loven. Onko tämä asiajournalismin loppu?
Toisaalta netti voisi tarjota sisällöntuotannolle myös suuren mahdollisuuden. Sanomalehden työllistämistä vain murto-osa on toimittajia. Tilaus-maksua jakamassa ovat lehdenjakajat, metsurit, paperityöläiset, rekkakuskit ja painokoneen käyttäjät. Nettilehdessä nykyistä olennaisesti suurempi osa budjetista voitaisiin suunnata toimitukselliseen työhön.
Se, etteivät päivälehdet ole vielä siirtyneet kokonaan nettiin, johtuu paitsi kuluttajien konservatiivisuudesta myös siitä, että lehteä on mukavampi lukea kahvipöydässä tai paikallisjunassa, toistaiseksi. Pian tulee käyttöön elektroninen paperi: kevyt, paperiarkin kokoinen ja sentin paksuinen johdoton näyttö, jota voi lukea sängyssä kuin kirjaa ja jossa kirjasinkoko on säädettävissä näkökyvyn mukaan.
Ilmastonmuutoksen torjuminen nostaa energian hinta. Se tekee lehden painamisesta paperille ja rahtaamisesta koteihin paljon nykyistä kalliimpaa.
Suomessa yli kymmenentuhatta blogin pitäjää kirjoittaa omaksi ilokseen ajatuksiaan ja kokemuksiaan muiden ruodittavaksi. Kuulun heihin minäkin. Pääosa blogeista on pitkästyttäviä julkisia päiväkirjoja, mutta on joukossa esimerkiksi tiedeuutisista raportoivia. Useimmilla on lukijoita vain kourallinen, mutta parhailla kymmeniä tuhansia kuukaudessa. Jotkut kirjoittajista yrittävät saada aherruksestaan pienen korvauksen ottamalla sivustoilleen mainoksia, mutta vähäisiksi nämä ansiot jäävät. Parhaissa blogeissa on kuitenkin niin hyvä idea taustalla, että siitä voisi kehittää elinkeinon tekijälleen. Blogitekniikka tarjoaisi ankarasti moderoituna mahdollisuuden jopa huipputasoiseen tieteelliseen ajatustenvaihtoon, mutta silloin lukijoiden pitäisi maksaa toimittamisesta.
Internetissä on maksullisia palveluja, esimerkiksi puhelinluetteloja, jotka tilataan määräajaksi. Kohtuuhintaiset kertamaksulliset palvelut puuttuvat, koska maksaminen pankkitunnuksilla, luottokortilla tai kännykällä on niin vaivalloista ja kallista, ettei pieniä maksuja kannata kerätä. Nettikaupan ohella ilmeisesti vain pornosivustot ovat käyttäneet tätä maksutapaa menestyksellä.
Voisi käynnistyä sisällöntuotannon vallankumous, jos netissä voisi kerätä lukijoilta vaikkapa sentin suuruisia mikromaksuja. Mikromaksusta ei muodostuisi käytön estettä. Ehkäpä jonakin päivänä jokaisella on tietokoneellaan virtuaalinen kukkaro, josta voi maksaa pieniä maksuja yhdellä klik-kauksella.
Lehdet voisivat saada haastavan kilpailijan vapaista kirjoittajista, jotka eivät enää tarvitsisi lehteä itsensä ja lukijoiden väliin. Nämä voisivat ver-kostoitumalla tukea toinen toisiaan. Lopputulos voisi olla arvaamaton.
Kirjailija saa itselleen noin kaksi euroa parikymppiä maksavasta kirjasta. Nettikirjasta hän saisi itselleen lähes kaiken, jolloin kirja voisi olla olennaisesti halvempi – halvempi kuin tuo kaksi euroa, koska painetulla kirjalla on yleensä useita lukijoita ja koska halpa hinta lisää menekkiä.
Jokainen pöytälaatikkokirjailija voisi saada kirjansa markkinoille. Kuluttajaa kaaoksen keskellä voisivat auttaa arvostelupalstat ja nettikirjakaupat, jotka ottaisivat listoilleen vain laatutavaraa.
Tiedon megatähdille mikromaksut toisivat jättitulot – samaan tapaan kuin äänitemarkkinat ovat tehneet musiikin megatähdistä monimiljonäärejä. Ajattelen vaikkapa Paul Krugmanin kolumneja New York Timesissä. Jos ne olisivat kaikkialla maailmassa luettavissa kymmenen sentin korvausta vastaan, lukijoita saattaisi olla miljoonia. Informaatiomarkkinoilla ollaan usein lähellä voittaja vie kaiken ‑asetelmaa, mutta niinpä parhaat hengentuotteet myös ovat kaikkien saatavilla.
Tärkein mikromaksujen vaikutus kuitenkin olisi, että ne toisivat laadukkaat hakuohjelmat nettiin. Google tuottaa haun tuloksena mitä tahansa, asiaa ja roskaa. Arvostaisin hakukonetta, jonka ylläpitäjä kantaa vastuun tarjottujen artikkelien laadusta. Sentin hinta hakua kohden ei estäisi käyttämästä palvelua. Jos asiakkaita on sata miljoonaa, melkoisesti rahaa tiedon analysointiin kertyisi. Tällaisen palvelun tuottaminen on työvaltaista ja siksi kallista, koska se edellyttää haettavien asiakirjojen indeksoimista. Laadukkaat hakuohjelmat helpottaisivat olennaisesti Hautamäen esittämää laatuongelmaa ja säästäisivät aikaa tietoa etsivältä
Tiedemaailman käytössä tällaisia hakuohjelmia on yliopistojen rahoittamina, mutta ne eivät ole avoimia ulkopuolisille.
Internetin maksuttomuus on monelle periaatekysymys. En ymmärrä mitä periaatteellista on siinä, että nettiyhteydestä ollaan valmiit maksamaan operaattorille, mutta sisällöntuottajan pitäisi tehdä työnsä ilmaiseksi. Pääosa Internetin sisällöstä olisi edelleen ilmaista; eihän valtaosa sivustoista tuottaisi maksullisina mitään.
Mikromaksujen avulla Internet voisi nousta komeaan lentoon. Ne eivät estäisi humpuukin tarjoamista, mutta auttaisivat käyttäjää seulomaan luo-tettavaa tietoa. Samalla Internetistä tulisi kanava kirjailijoille muille sisällön tuottajille myydä tuotteitaan suoraan kuluttajille – ei vain kotimaassa vaan kaikkialla maailmassa. Tarjolle tulisi paljon hyvää aineistoa, joka nyt on pidetty tekijän tulojen suojelemiseksi Internetin ulkopuolella.
Sentin maksu ei kuulosta paljolta, mutta se raha pitää jotenkin saada liikkumaan. Ja se vaatii autentikointia ja muuta sellaista, joka vaarantaa (tai jonka ainakin koetaan vaarantavan) yksityisyyden. Internetissä transaktiokustannukset ovat toki hyvin lähellä nollaa, mutta eivät kuitenkaan tasan nolla.
“Blogitekniikka tarjoaisi ankarasti moderoituna mahdollisuuden jopa huipputasoiseen tieteelliseen ajatustenvaihtoon, mutta silloin lukijoiden pitäisi maksaa toimittamisesta.”
En ymmärrä, miksi. Lukijat eivät nykyisinkään maksa tieteellisten julkaisujen toimittamisesta, vaan painomusteesta, paperista ja kustantamojen ahneudesta. Tietyt kustantamot (esim Springer) ovat päässeet tietyillä aloilla sellaiseen asemaan, että tiedeyhteisön jäsenet ovat valmiita maksamaan huikeat preemiot heille siitä, että nämä painavat heidän itsensä ilmaiseksi toimittamiaan julkaisuja. Toimitustyöstä ei nyt makseta kenellekään mitään, vaan rahat menevät lyhentämättöminä kustantamolle.
Jos tiedeyhteisöillä olisi yhteistyöhenkeä, ne pistäisivät kampoihin ja järjestäisivät julkaisut kokonaan verkkoon. Nyt kilpailu johtaa siihen, että tarvitaan ulkopuolinen taho (siis kustantaja), joka näennäisesti toimii arbitraattorina. Tosiasiassa se ei tee mitään muuta kuin levittää työn, jonka yhteisön jäsenet ovat ilmaiseksi tehneet ja käärii kaikki rahat.
Levityskanavana on kaikenlisäksi yhä useammin internet ja tekstien lataamisesta joutuu maksamaan huikeita summia.
Ainakaan niillä tieteenaloilla, joiden käytäntöjä tunnen, kukaan sisällöntuottajista ei saa rahaa suoraan julkaisuista, ei kirjoittajat, eivät tieteelliset toimittajat eivätkä vertaisarvijoijat. Huhut kertovat, että joillakin toisilla tieteenaloilla on käytäntönä sivumaksut, jossa sisällöntuottajat maksavat oikeudesta saada juttunsa lehteen.
Silti näiden lehtien tilaukset maksavat enemmän kuin Hesari. Ok, näitä lehtiä painetaan lähinnä arkistointitarkoituksessa, ja yksikkökustannukset ovat siten suuria. Mutta miksi verkkotilauksetkin maksavat maltaita?
En näe mitään syytä, miksi tieteellisten verkkojulkaisujen tarvitsisi maksaa yhtikäs mitään. Kun eivät ne sisällöntuottajat niistä rahoista nytkään näe penniäkään.
(Journalistinen ja fiktiivinen sisältö on sitten asia erikseen. Maksan mielelläni Baen-kustantajalle sen 2–5 euroa e‑kirjasta, jota pystyn lukemaan niin läppärilläni kuin kämmentietokoneellani ja jonka käyttöä ei ole millään lukemisenestovälineillä, joita myös kopiosuojauksiksi kutsutaan, haitattu. Mutta Baen onkin sitten ainoa, joka myy e‑kirjoja järkevällä tavalla.)
Mikromaksut ovat mainio ajatus mutta hankala toteuttaa teknisesti ja jouhevasti. Epäilen tosin, että sentti on liian iso hinta useimmista hyödyllisistäkin sivuista.
“Kirjailija saa itselleen noin kaksi euroa parikymppiä maksavasta kirjasta. Nettikirjasta hän saisi itselleen lähes kaiken, jolloin kirja voisi olla olennaisesti halvempi – halvempi kuin tuo kaksi euroa, koska painetulla kirjalla on yleensä useita lukijoita ja koska halpa hinta lisää menekkiä.”
Perustuu oletukseen, jonka mukaan hyödykkeen tuotantokustannuksilla on yleensä ottaen mitään tekemistä sen hinnan kanssa. Kirjassa maksetaan jo nyt kuitenkin enimmäkseen tekstistä, ei kansista tai kuvista. Hölmöjähän kirjailijat olisivat, jos teoksiaan yhtään liian halvalla myisivät.
Kaijanaho sai minut ihmettelemään, mihin tieteellisten lehtien korkeat tilausmaksut sitten oikein menevät, jos niistä ei makseta kenellekään. Tähän asti olen kuvitellut, että kallista niissä ovat ne artikkelit, joita ei julkaista, koska seulominen maksaa. Jos arvioijillekaan ei makseta, niin minne sitten?
Netissähän kuka tahansa saa artikkelinsa julki — ja sen huomaa, kun jostakikn asiasta hakee tietoa Googlella. Mikromaksut saattaisivat synnyttää maksullisia hakukoneita, joissa haku tuottaisi vain laadultaan karsittuja juttuja.
Voisin esimerkiksi maksaa vähän siitä, että käyterttävissäni olisi hyvin organisoitu luettelo ilmastonmuutoksesta kirjoitetuista täysipäisistä artikkeleista. Nyt Google tuottaa lähinnä erilaisten huuhaa ‑skeptikkojen hengentuotteita.
Saman asian tosin tekee ilmaiseksi — joskin paljon huonommin — blogilistojen keskinäiset viittaukset.
Hannu Oksala on teoriassa oikeassa, mutta käytännössä väärässä. Jos kirjailijat lakaisivat saada nettikirjoista kymmenkertaista hintaa, kirjoittamisesta tulisi perin kannattavaa. Halukkaita kirjailijoita ilmaantuisi kosolti.
Kyllä hinta löytäisi tasapainon jossain olennaisesti nykyisiä kirjan hintoja alemmalla tasolla. Luulen, että kuluttajille tulisi hyödystä suurin osa, mutta eivät kirjailijatkaan aivan osattomiksi jäisi. Varmaankin suosikkikirjailijat rikastuisivat melkoisesti.
Kommentoin ja jatkoin oman blogin puolelle: http://visiot.vuodatus.net/blog/793409
“Voisin esimerkiksi maksaa vähän siitä, että käyterttävissäni olisi hyvin organisoitu luettelo ilmastonmuutoksesta kirjoitetuista täysipäisistä artikkeleista.”
Ei tarvitse maksaa. Maailman johtava ilmastotutkija Roger Pielke Snr. keräsi blogiinsa listan alan keskeisestä tutkimuksesta aina Elokuulle 2007 asti http://climatesci.colorado.edu/
Työkiireiden takia hän on nyt sulkenut bloginsa, mutta kaikki materiaali on selattavissa.
Kyllä, netistä saa hyvää tietoa ilmaiseksi. Kuten esimerkiksi siis tuon Roger Pielken blogin, jos tietää siitä. Minä en tähän päivään asti ole tiennyt. Pari senttiä olisin tuostakin tiedosta maksanut, jopa enemmänkin.
Ihan uteliaisuudesta, auttaako Google Scholar tuollaisissa hauissa? Sehän rajaa pois käytännössä kaiken täysroskan. Eivät sen hakutulokset toki jäsenneltyjä ole.