Onko patenttioikeus kehityksen jarru vai edistäjä?

Jos patenttioikeutta ei olisi, yritysten ei kannattaisi käyttää paljon rahaa tutkimukseen, koska tulos on kilpailijan ilmaiseksi käytettävissä. Voidaan väittää, että patenttioikeuden poistaminen hidastaisi kehitystä. Todettakoon kuitenkin, että patentti sisältää velvollisuuden myös julkistaa keksintö kaikkien tietoon. Tapahtuu sellaistakin, ettei keksintöä patentoida, koska kilpailijalle ei haluta kertoa, miten temppu tehdään.

Toisaalta kehitys hidastuu myös, kun merkittävä keksintö patentoidaan, eivätkä muut saa sitä käyttää. Pahinta on, että usein patentit ostetaan pois, jotta niitä ei käytettäisi. Jos valmistaa bensamoottoreita, haluaa ehkä ostaa pois keksinnön, joka parantaisi dieselmoottorien hyötysuhdetta. Lääkepatentit ovat eräissä tapauksissa johtaneet täysin epäeettisiin tuloksiin, kun tärkeät lääkkeet on hinnoiteltu kehitysmaiden ulottumattomiin.   

Kuulakärkikynän patentoija aikanaan olisi voinut saada 20 vuoden kynämonopolin koko maailmaan, ellei patenttia olisi murrettu kohtuuttomana.

Eräs ratkaisu voisi olla, että patenttioikeuteen liitettäisiin aina lisenssimaksu, jolla keksintö on annettava muiden käyttöön.  Lisensoinnin hintaan voisi vaikuttaa myös se, onko keksintö täysin omaperäinen vai onko patentoija vain viikon kilpailijoitaan edellä.

Silloin keksintöjä ei voisi blokeerata eikä ensiksi ehtinyt voisi rahastaa kohtuuttomia summia keksinnöstä, joka ”roikkui ilmassa”

 Informaatioyhteiskunnassa törmätään yhä useammin tilanteeseen, jossa valmistuksesta aiheutuu oikeastaan van kiinteistä kustannuksia ja marginaalikustannukset ovat nolla. Jos tuotetaan kallis televisio-ohjelma, sen kustannusten kannalta on yhdentekevää, kuinka moni sitä katsoo. Siksi olisi järjetöntä hinnoitella osa katsojista ulos korkealla hinnalla. Siksi radio- ja televisio aloittivat Euroopassa maksuttomina yleisradioina. (Katsominen on marginaalihinnan kannalta maksutonta lupamaksusta huolimatta, koska lupamaksu pitää maksaa, vaikka ei katsoisi)

 Ihmisillä on aika huono maksumoraali, kun tuotteiden marginaalikustannus on nolla. Pummilla matkustamista ei pidetä varastamisena, koska ratikan kulut eivät nouse parista ylimääräisestä matkustajasta.  Piraattipuolue haluaa laillistaa tekijänoikeudella suojatun materiaalin ilmaisen kopioinnin. Ja niin edelleen.

 Optimaalisen suunnitelmatalouden piti johtaa voimavarojen parhaaseen mahdolliseen käyttöön. Tiedämme, että käytännössä ei näin käynyt. Toisaalta vapaan kilpailun ja markkinamekanismin piti yleensä johtaa samaan parhaaseen mahdolliseen tilanteeseen. Kun näin ei käy, puhutaan markkinavirheestä. Näihin marginaalikustannuksiltaan ilmaisiin hyödykkeisiin ei ole optimaalista ratkaisua, vaan ne tuottavat aina markkinavirhettä. Aina, kun joku kuluttaja rajataan hinnalla ulkopuolelle, syntyy hyvinvointitappiota.

 Kuvitellaan tuotetta, jonka tuottamisen marginaalikustannus on tasan nolla, mutta kiinteät kustannukset ovat merkittävät. Miten se pitäisi hinnoitella. Sovitaan, että kyse on televisio-ohjelmasta, jonka kustannukset eivät riipu lainkaan siitä, kuinka moni sen näkee.

 
Oheisessa kuvassa kysyntä on piirretty maksuhalukkuuden mukaan järjestykseen siten, että vasemmalla ovat ne katsojat, jotka arvostavat ohjelmaa eniten ja oikealla ne, jotka arvostavat vähiten. Arvostusta mitataan sillä, paljonko he olisivat valmiit tuotteesta maksamaan. Punaisen käyrän alapuolelle jäävän alueen pinta-ala kertoo, paljonko ohjelmasta olisi yhteenlaskettua hyötyä, jos kaikki halukkaat saisivat sitä katsoa. Kannattaisiko optimaalisessa kansantaloudessa ohjelmaa lainkaan tuottaa, riippuu siitä, onko tuo kokonaishyöty suurempi vai pienempi kuin kiinteä kustannus; siis riittäisivätkö rahat peittämään kulut, jos jokainen katsoja saataisiin maksamaan tasan se summa, jonka arvoisena itselleen he ohjelmaa pitävät.  

 Jos ohjelman katsominen on maksullista (siten, että juuri tämän ohjelman katsomisesta joutuu maksamaan)  ja ohjelman tuottaa yksityinen yritys, sen pitää päättää, pyrkiikö se houkuttelemaan halvalla hinnalla (p₂) paljon katsojia (q₂) vai periäkö korkeaa hintaa (p1) ja tyytyä pieneen määrään katsojia (q₁). Mitä korkeammaksi hinta asetetaan, sitä suurempia hyvinvointitappioita syntyy, kun osa katsojia rajataan turhaan ulkopuolelle. Tätä ajatellen hinnan pitäisi olla mahdollisimman halpa, mieluummin tasan nolla. Silloin ei tietenkään saada kiinteitä kuluja peitetyksi ja käy niin, ettei tuota ohjelmaa koskaan tuotettaisi.

 Oli hinta mikä hyvänsä, yritys saa kerätyksi vain osan ohjelman potentiaalisesti tuottamasta kokonaishyödystä. (Joko suorakulmioiden p₁ x q₁ tai p₂ x q₂ muodostama pinta-ala) Siksi on hyvinkin mahdollista, että ohjelma jää kokonaan tuottamatta, vaikka ilmaisena sen katsojille tuottama hyöty riittäisi peittämään tuotantokustannukset. Tuotantopäätösten kannalta optimaalista olisi, jos jokainen saataisiin maksamaan tasan se summa, jonka arvoisena he ohjelmaa pitävät.

 Hyvinvointitappioita syntyy aina, jos hinta on sama kaikille. Osa katsojista rajataan ulkopuolelle ja toisaalta lopuilta ei saada perityksi sitä hyötyä, jonka he ohjelmasta saavat. Jos minä pidän ohjelmaa viiden euron arvoisena, mutta siitä peritään vain kaksi, tuo erotus, kolme euroa, on minun saamani kuluttajan ylijäämä.

 Hintadifferoinnilla pyritään ainakin lähemmäs sitä tilannetta, että tilannetta, että jokainen maksaa kokemansa hyödyn verran. Ohjelmaa voidaan myydä halvemmalla opiskelijoille ja eläkeläisille, koska nämä pienempituloisina ilmeisesti olisivat valmiit maksamaan vähemmän. (Tästä ne opiskelija- ja eläkeläisalennukset johtuvat, eivät altruismista) Sitten voidaan tehdä niin, että ensin ohjelma näytetään kalliilla niille, jotka ovat valmiit maksamaan siitä paljon ja myöhemmin halvemmalla lopuille.  

 Yksi tapa hintadifferointiin on myydä tuote parempana maksuhalukkaimmille ja vähän huononnettuna niille, jotka eivät ole valmiit maksamaan riittävästi. Tuotteen (kameran, tietokoneen, tietokoneohjelman) tahallinen heikentäminen on tietysti tavallaan älytöntä, mutta se voi johtaa kaikkien kannalta parempaan tulokseen kuin se, että  tuotetta joko myydään kalliilla vain pienelle osalla väkeä tai niitä hyviä ominaisuuksia ei koskaan suunnitellakaan, koska niille ei saa katetta.

 Tuotteen tahallinen heikentäminen on markkinavirhe, mutta se voi auttaa torjumaan suuremman markkinavirheen.  

 Jos markkinavirhe käy sietämättömän korkeaksi, yhteiskunta voi pelisääntöjä muuttaen torjua sitä. On e3simerkiksi perustettu kirjastolaitos, vaikka kiurjan lainaamisen kustannukset ovat suuremmat kuin sen painoksen kasvattamisen kustannukset. Kirjojen ostajat osallistuvat kiinteiden kustannusten peittämiseen ja lainaajat pääsevät tavallaan siivellä. kansalaisyhteiskunta on kehittänyt ilmaisohjelmia hyvää hyvyyttään. Piraattipuolue haluaa tekijänoikeudet pois ja kirjat ja musiinkin kustannettavaksi jotenkin muuten, ilmeisesti vapaaehtoisilla lahjoituksilla. (Piraattipuolueen tavoite ei kyllä ole minulle täysin valjennut)  Lääkepatentteja on vaadittu kumottavaksi kehitysmaiden lääkehuollon osalta. Ja niin edelleen.

 Informaatioyhteiskunnassa alhaisten tai olemattomien marginaalikustannusten tilanne käy yhä yleisemmäksi. Talouden optimointi vaatisi tältä osin päättäjiltä suurta luovuutta. Joskus on järkevää maksaa kiinteät kulut yhteiskunnan pussista ja jakaa tuotetta ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi.

On selvää, että paremmasta kamerasta joutuu maksamaan enemmän, mutta tuo yksi A/D muunnin maksoi kyllä tolkuttomasti. Epäilen, ettei sen valmistaminen maksa olennaisesti enempää kuin kahdeksan bittisen, mutta kameraan tulee yli tonni hintaa enemmän.

Kyse on hintadifferoinnista. Karvahattumalleja halutaan myydä suuria määriä halvalla. Parempia kameroita taas myydään suurella katteella ja vain harvoille. Jotta kalliimmat kamerat menevät kaupaksi. on karvahattumalleja jotenkin huononnettava.

Hintadifferointi on yritystaloudellisesti hyvin motivoitua silloin, kun on kyse tuotteesta, jossa valmistamisen kiinteät kustannukset ovat suuret ja muuttuvat pienet. Tällaisessa tapauksessa on olemassa kaksi hinnoitteluperiaatetta: myydään joko paljon halvalla tai vähän kalliilla. Voi olla, että kummassakaan vaihtoehdossa toimintaa ei saada kannattavaksi. Siksi yritetään myydä toisaalta köyhille suuri määrä halvalla, ja toisaalta rikkaille pieni määrä kalliilla. Jotta rikkailta saataisiin rahat pois, köyhille myytävää tuotetta pitää jotenkin huonontaa; laittaa vaikka kameraan huono A/D-muunnin.

Yhdysvalloissa oli aikanaan rautatieyhtiö, joka myi juniin kolmenhintaisia lippuja. Ensimmäisen luokan vaunuissa oli loistoa ja toisen luokan vaunuissa puupenkit. Kolmannen luokan vaunut olivat samanlaisia kuin toisen luokan, mutta niistä puuttui katto, mikä oli erityisesti sateella huono juttu. Katon puutteesta eivät kärsineet vain matkustajat, sillä ei sisään satava vesi tehnyt vaunuillekaan hyvää. Katto oli poissa, jotta toisen luokan matkustajat maksaisivat enemmän lipustaan. Toisaalta kolmatta luokkaa tarvittiin, jotta saataisiin köyhät saataisiin kyytiin ja maksamaan edes jotain.

Lentoliikenteessä viime vuosiin asti noudatettiin käytäntöä, että halvan lipun ostajan oli oltava lauantain ja sunnuntain välinen yö matkalla. Tällä estettiin liikemiehiltä turistiluokan käyttö ja pystyttiin ottamaan heiltä huikeata ylihintaa. Sittemmin kilpailu ja ebookrsit ovat murtaneet tämän käytännön. Samalla jokseenkin kaikki lentoyhtiöt ovat menneet tappiolle.

Tietokoneohjelmista myydään yleensä professional-versioita kalliilla ja karvahattuversioita halvalla; näin esimerkiksi Office-paketin osalta. Karvahattuversion eteen on tehty enemmän työtä, koska se on kehitetty täydestä versiosta eteenpäin poistamalla siitä ominaisuuksia. Olisi tuotantokustannusten osalta halvempaa valmistaa vain professional-pakettia, mutta näin saadaan tehokkaimmin rahat pois.

Takaisin valokuvaukseen. Minulla on lähes ilmaiseksi saatu Photoshop elements ohjelma. Siinä onneksi raw-kuvien kehittäminen tapahtuu 16 bitin tarkkuudella, mutta jokseenkin kaikki muu 8 bitin tarkkuddella. Jos haluaisin työskennellä suuremmalla tarkkuudella, minun pitäisi ostaa aito Photoshop, joka maksaa yli tuhat euroa. Hiukan hatuttaa. Onko olemassa avoimen koodin vaihtoehtoja?

Hintadifferointia on myös se, ettei halvoista digipokkareista saa kuvia ulos pakkaamattomina, vaikka kuva on alun perin tietysti pakkaamaton. Pakkaamattoman kuvan käsitteleminen on paljon helpompaa.  Netistä on tosin saatavissa ohjelmia, joilla kamerastaan voi poistaa tämän esteen.

Tuotteiden tahallinen huonontaminen hintadifferoinnin vuoksi on markkinavirhe. Optimaalisessa yhteiskunnassa ei tietenkään tuotteista tehtäisi tahallaan huonoja. Se, että se on mahdollista, johtuu kilpailun puutteesta. Lentoliikenteessä kilpailu on sortanut hintadifferoinnin. Nyt on ensimmäisiin halpoihin pokkareihin tullut mahdollisuus ottaa kuvat ulos raw-muodossa.

Valtiovallan tehtävänä on jollakin interventiolla torjua markkinavirheitä. Varsin onnistunutta esimerkiksi on ollut suomalainen lainsäädäntö, jolla on paimennettu puhelinoperaattoreita. Miten hintadifferointiin pitäisi puuttua?

Ei välttämättä mitenkään, koska ilman sitä moni järkevä tuotanto muuttuisi kokonaan kannattamattomaksi. Lisää kilpailua voi toki auttaa: kun kameran valmistajia on paljon, joka niistä alkaa tehdä halpoja ja hyviä kameroita, koska hyvän ja huonon kameran valmistuskustannuksissa ei ole suurta eroa kuten ei ole hyvän tai huonon musiikin painamisessa cd-levylle.

Joissakin tapauksissa kannattaa kiinteät kustannukset maksaa pois tuotantotukena, jotta yritys myisi ”professiona-versiota” karvahattuhinnalla.  Rautateiden subventiota voidaan perustella tällä argumentilla.