Korkea työllisyys vai pitkä työaika?
SATA-komitea otti jokseenkin kaikessa toiminnassaan tavoitteeksi nostaa Suomen pohjoismaisittain matalaa työllisyysastetta. Itse tuin tätä tavoitetta varauksetta koko sydämestäni. Olen toisaalta kirjoittanut kirjan Vauraus ja aika, jossa esitin, että teollisuusmaissa olisi järkevämpää lyhentää työaikaa kuin yrittää ylläpitää työllisyyttä kiihdyttämällä aina vain taloudellista kasvua. Miten voin ajaa kahta näin erilaista tavoitetta yhtä aikaa?
Olen edelleen sitä mieltä, että meidän olisi kansankuntana järkevää yrittää vähentää välttämättömän työn määrää ja keskittyä työnteon sijasta enemmän elämiseen ja kanssaihmisiimme. Kannatan samalla sitä, että vähenevät työt jaettaisiin mahdollisimman tasaisesti. Nykyistä useampi tekisi työtä, mutta noudattaisi nykyistä lyhyempää työaikaa. Erityisen huono on vaihtoehto, jossa tulonsiirtojen varassa elävien määrä nousee ja työelämään jääneiden työaika pitenee ja työtahti kovenee.
En myöskään pidä hyvänä yhteiskuntaa, jossa osa ihmisistä voi tietoisesti valita joutilaisuuden ja elämisen toisten siivellä. Päämäärätön joutilaisuus ei suurimman osan kohdalla näytä tuottavan mitään hyvää eikä yleinen mielipide myöskään hyväksy itse valittua siivellä elämistä. Kannatan edelleen matalaa perustuloa rationaalisen tulonsiirto- ja verotusjärjestelmän runkona; en edistämässä joutilaisuutta vaan pikemminkin huono-osaisen työvoiman työllisyyttä. Perustulosta kirjoitan tarkemmin luvussa XX
SATA-komitea pyrki korkeaan työllisyyteen turvatakseen hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan. Meille toimitettiin laskelmia siitä, miten sosiaalimenojen BKT-osuus riippuu työllisyysasteesta ja väestökehityksestä. Luvut näyttävät vääjäämättömästi, että nykyisen tasoisen hyvinvointiyhteiskunnan säilyttäminen väestön ikääntyessä edellyttää sekä työllisyysasteen nostamista että ulkomaisen työvoiman saamista Suomeen veronmaksajiksi. Tässä yhteydessä puhuttiin työvoimapulasta, mutta se on terminä väärä. Insinöörit ovat sen verran vikkeliä automatisoimaan työtä, että kaikki välttämätön työ saataisiin kyllä tehdyksi ilman työllisyysasteen nostamista tai ulkomaista työvoimaa. Välttämättömän työn määrää vähentää myös globalisaatio tehostaessaan työnjakoa maailmassa ja saattaessaan miljardit vajaatyöllistetyt tuottavan työn piiriin. Suomessa kyse on veronmaksajapulasta. Jos elatussuhde[1] muuttuu kovin epäedulliseksi, hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon tarvittavat rahat menevätkin passiiviväestön tulonsiirtoihin.
Oheisessa graafissa eräs ennuste sosiaalimenojen BKT-osuudesta eri työllisyysasteilla.
Kannattaa huomata, että komitean työn alkuvaiheessa sosiaalimenot olivat alle 27 prosenttia BKT:sta. Noissa oloissa julkinen talous oli suunnilleen tasapainossa, mutta sille tasolle ei näytä olevan paluuta.
Ulkomaisesta työvoimasta pelastus?
Pidän toivetta yhtälön ratkeamisesta ulkomaisen työvoiman avulla epärealistisena. Suomi on onnistunut houkuttelemaan jonkin verran maahamme veronmaksajiksi virolaista ja venäläistä työvoimaa. Muista EU-maista tuleva työvoima auttaa kyllä rakennusalan työvoimapulassa, mutta ei maksa veroja Suomeen vaan kotimaihinsa. Puolalaisen putkimiehen ei kannata viipyä Suomessa yli puolta vuotta, koska joutuu silloin Suomen ankaramman verotuksen piiriin. Suomeen halutaan ja tarvitaan ulkomaisia osaajia ja ahkeroijia, mutta niin heitä halutaan muihinkin EU-maihin. Kummallinen kielemme, outo ilmastomme, talviemme pimeys, korkea verotuksemme ja suomalaisten tottumattomuus ulkomaalaisiin ajavat muihin EU-maihin, ne joilla on varaa valita – ja juuri heitä me tarvitsisimme. Erityisesti Espanja ja Britannia ovat kilpailussa menestyvästä työvoimasta aimo askeleen meidän edellämme.
Korkea verotus on suomalaisten itsensä kannalta kannattavaa. Työelämään tullessaan suomalainen on saanut yhteiskunnalta kymmenien tuhansien eurojen verran erilaisia verovaroin kustannettuja etuja: turvallisen synnytyksen, terveydenhuollon, päivähoidon, lapsilisän, ilmaisen koulutuksen ja ja niin edelleen. Työvuosiensa aikana suomalainen maksaa tätä laskua takaisin ja jääpä vielä vähän saamapuolellekin. Yhteiskunta kuittaa velkansa taas vanhuusvuosina. Olemme siis ennen ja jälkeen työuramme nettosaajia mutta työvuosinamme nettomaksajia. Suomalaisille tämä on edullinen järjestely, mutta erittäin huono se on muualta Suomeen töihin tuleville, jotka pääsevät vain maksamaan korkeita veroja saamatta Suomesta ilmaista koulutusta. Heidän ei kannata tulla tänne nettomaksajiksi vaan kannattaa hakeutua johonkin matalan verotuksen maahan. Kannattavaa on myös suomalaisen ottaa täältä ilmainen koulutus ja muuttaa sitten johonkin halvan verotuksen maahan ja palata vanhainkoti-iässä Suomeen.
Kansainvälisessä muuttoliikkeessä Suomi on ollut häviäjä, jos asiaa tarkastelee julkisen talouden kestokyvyn kannalta. Suomesta muuttaa pois korkeasti koulutettua työvoimaa, ja tilalle saamme matalasti koulutettua. Tämän muuttaminen edullisemmaksi vaatisi voimaperäisiä toimia, mutta en tiedä sellaisia edes suunnitellun.
Niinpä meille ei oikein jää muita vaihtoehtoja kuin työllisyysasteen nosto.
Korkea työllisyys vai pitkä työaika
Jos työllisyysasteen nostaminen 68 prosentista 75 prosenttiin on hankalaa, eikö kannattaisi pidentää työaikaa kymmenellä prosentilla. Molemmissa vaihtoehdoissa tehtyjen työtuntien määrä olisi suunnilleen sama.
Ei kannattaisi, sillä ensiksikin korkean työttömyyden ja pitkän työajan vaihtoehto on huono sekä työttömiksi valikoituvien että niiden kannalta, joiden osaksi osuu yhä kovempi raataminen. Toiseksi tämä vaihtoehto on julkisen talouden kannalta huomattavasti huonompi kuin työllisyysasteen nosto, koska työpanoksesta kerätyistä verotuloista menee suuri osa tulonsiirtoihin. Näitä tulonsiirtoja tarvitaan paljon vähemmän, jos samat työtunnit jaetaan useamman kesken. Näin on muissa Pohjoismaissa tehty. Työllisyysaste on niissä selvästi Suomea korkeampi mutta vuotuinen työtuntimäärä työllistä kohden matalampi.
On hyvä pitää muita pohjoismaita esikuvanamme työllisyydessä, mutta samalla on todettava, että meidän voi olla vaikea saavuttaa pohjoismaista työllisyystasoa siitä yksinkertaisesta syystä, että kaupungistumisaste on Suomessa paljon alempi kuin muissa Pohjoismaissa. Kaupungistuneilla seudulla työllisyysaste on aivan pohjoismaisella tasolla. Pohjoismaisella tasolla se on syrjäseuduillakin – siis syrjäseutujen pohjoismaisella tasolla. Kaikissa maissa kaupunkiseutujen työllisyys on parempi kuin syrjäseutujen. Syrjäseuduilla vain asuu Suomessa enemmän väkeä.[2]
Baumolin tauti
Pohjoismaista, palveluvaltaista hyvinvointimallia uhkaa niin sanottu Baumolin tauti. Tämän teorian mukaan julkisten palvelujen reaalihinta pyrkii nousemaan, koska lasten opetuksessa ja hoivatyössä tai vaikkapa poliisin ammatissa on vaikea nostaa tuottavuutta samassa tahdissa kuin teollisuudessa. Baumolin tauti luo paineita jatkuvalle veroasteen nousulle varsinkin kun elintason noustessa vaaditaan yhä enemmän ja parempaa koulutusta ja terveydenhuoltoa.
Jotta meillä olisi varaa pitää riittävä määrä opettajia kouluissa ja hoitajia vanhainkodeissa, on pidettävä huolta siitä, että työllisyys ja siis veronmaksajien määrä pysyy korkeana yksityisessä tuotannossa. Tämä on toisaalta aivan selvä asia mutta toisaalta paradoksi. Tyhmempi voisi luulla, että työvoimaa riittää julkisiin palveluihin sitä enemmän, mitä vähemmän sitä tarvitaan muualla.
On oikeastaan aivan hölmöä, että meidän on tuotettava turhaa työllisyyttä – siis syötävä vapaa-aikaa – vain, jotta saisimme julkiset palvelut rahoitetuksi. Tähän pakottaa se, että verotus perustuu lähes pelkkään työpanoksen verotukseen. On kehitettävä muita verotuksen muotoja, mutta tämä onkin jo kokonaan toisen kirjan aihe.
[1] Elatussuhde kertoo, kuinka monta ei-työllistä maassa on yhtä työllistä kohden eli
elatussuhde = (väkiluku – työlliset)/työlliset.
[2] Kiitokset tpyyluomalle!
