======

‘Kaikki aktiiviseen työvoimapolitiikkaan käytetty raha olisi nähtävä investointina, siis kurssittaminen, tukityö, kuntouttava työtoiminta ja muut toimenpiteet, jotka tähtäävät työttömän työmarkkinakelpoisuuden parantamiseen. Nämä toimenpiteet maksavat, mutta julkinen talous saa omansa takaisin, jos niiden seurauksena tarve tulonsiirtoihin vähenee ja verotulot kasvavat. Investoinnit kannattaa suunnata niin, että niiden tuotto on mahdollisimman suuri. Tämä ajattelutapa johtaa melkoisiin muutoksiin toimenpiteiden suuntaamisessa.

Toimenpiteiden painopiste tulisi suunnata niihin, joilla on eniten työkykyä jäljellä. Kansantaloudelle työttömyys tuottaa sitä suuremmat menetyksen, mitä tuottavammasta työvoimasta potentiaalisesti on kyse. Käytännössä kuitenkin toimitaan usein aivan päinvastoin. Suurimmat työllistämisponnistelut kohdistetaan niihin, joiden työllistyminen on epätodennäköistä ja joiden työpanoksen arvo jäisi joka tapauksessa matalaksi.

Työllistäminen ei ole kansantaloudellisesti perusteltua, jos työpanoksen odotettavissa oleva tuotto alittaa työllistämistoimien hinnan; investointi on tappiollinen. Kovin myöhään aloitettu kuntouttava työtoiminta näyttää seurantatutkimusten valossa olevan tässä mielessä investointina kannattamatonta Tilanne voi muuttua, jos syrjäytymiskehitykseen aletaan puuttua varhaisemmassa vaiheessa.

Kokonaan toinen asia on, että vaikka jotkut toimet ovat kannattamattomia työllistymistodennäköisyyden kannalta, ne voivat olla perusteltuja henkilön oman tilanteen kannalta. Työnteolla on paljon positiivisia vaikutuksia, ihmissuhteisiin, elämän tarkoitukseen, päihteiden käyttöön ja kaikenlaiseen elämänhallintaan.  Tämä saattaa säästää terveydenhuollon menoja sen lisäksi, että se parantaa asianomaisen elämänlaatua. Jos toimenpidettä ei perustella yleisellä edulla vaan henkilön omalla parhaalla, luulisi sen olevan edes silloin henkilön oman tahdon mukaista. Pakottaminen vastaanottamaan yhteiskunnan maksamaa kallista apua ei tunnu perustellulta kuin joissakin harvinaisissa tapauksissa.

Aktivointitoimet, jotka eivät tosiasiassa edistä työllistymistä ja joita niiden kohde ei itse pidä omalta kannaltaan järkevinä, ovat huonoa julkisten rahojen käyttöä.

Rahaa haaskataan kannattamattomaan aktivointiin, koska näin ajatellaan torjuttavan pinnareita, jotka nostavat työttömyysturvaa edes yrittämättä hakea töitä. Niinpä työttömän on karenssin uhalla velvollisuus osallistua työvoimapoliittiseen koulutukseen. Toisaalta oli kiellettyä osallistua opetusministeriön järjestämään koulutukseen esimerkiksi yliopistoissa. Jälkimmäiseen SATA-komitea esitti muutosta ja sai sen myös läpi.

Työllisyyskurssien käyttämisessä sanktiona on kuitenkin kaksi huonoa puolta. Ensiksikin nämä kurssit eivät ole halpoja. Työttömyyden hinta julkiselle taloudelle nousee entisestään, jos työttömät pakotetaan kalliille, mutta heidän kannaltaan hyödyttömille kursseille. Toiseksi kurssien opettajat ottavat työnsä ja osa oppilaista opinnot aivan tosissaan. Oppimisympäristö ei ole paras mahdollinen, jos huomattava osa osallistujista on paikalla vain pakotettuna ja pitää koko kurssia simputuksena.

Jos pinnareita halutaan jahdata, osoitettakoon sellaisiksi epäillyille vaikka jotain tilapäistä työtä kunnan palveluksessa.

Väärin se on hänen mukaansa siksi, että yrittäjät voivat keinotella maksamalla liian vähän eläkemaksuja. Yrittäjän eläketurva ja sen kautta myös eläkemaksut perustuvat hänen itsensä ilmoittamaan tulotasoon. Ongelmana on, että jotkut yrittäjät ilmoittavat tulonsa kovin pieniksi, jolloin he säästävät eläkemaksuissa ja saavat vastaavasti huonon eläkkeen. Yrittäjä on voi olla niin ketku, että säästääkin vanhuuden varalle pankkiin tai osakkeisiin ja saa siksi sekä takuueläkkeen että pääomatuloja.

Ei voi. Jotta tämä onnistuisi, yrittäjän pitäisi ilmoittaa tulonsa alle 500 euroksi kuukaudessa. Ei mene läpi. Tämä onnistuisi korkeintaan, jos olisi ollut 20 vuotta kotirouvana ansaitsematta eläkettä ja aloittaisi työuran yrittäjänä joskus lähes viisikymppisenä. Takuueläkkeen piiriin ei pääse, jos on koko elämänsä ajan yhdeksän vuotta töissä 1500 euron kuukausipalkalla.

Veirton mukaan köyhien eläkeläisten asiaa olisi voitu korjata kehittämällä vammaistukia ja työkyvyttömyyseläkkeitä. Tätä tilkkutäkkiä olisi pitänyt kehittää paljon, jotta väliinputoajia ei olisi, koska ihan kunniallisia syitä huonoon eläketurvaan on paljon ja erilaisia.  Kalliimmaksi se olisi ainakin tullut, koska vaikea noita tukia olisi ollut säätää niin, etteivät ne nosta kenenkään eläkettä yli takuueläkkeen.

Olisiko varsinainen syy siinä joukossa, joka Veirton luettelosta puuttui? Yksi tapa jäädä huonolle eläkkeelle on elää työttömänä perusturvan varassa ilman varsinaista lääketieteellistä työkyvyttömyysdiagnoosia. SAK:lle näyttää olevan kovin tärkeätä säilyttää hajurako kunniallisten ansiosidonnaista päivärahaa saavien työttömien (oikeuttaa eläketurvaan) ja perusturvan varassa kituuttavan rupusakin välillä (ei oikeuta eläketurvaan).

SATA-komitean aikaansaannoksista takuueläke oli paras.

1)      Parikymmentä vuotta sitten lukioon sisäänpääsy muutettiin niin, ettei omia oppilaita tai lähellä asuvia saa suosia, vaan oppilaat on otettava peruskoulun päättötodistuksen arvosanojen perusteella. Tämä seurauksena lukiot ovat suurissa kaupungeissa erikoituneet hyvien ja huonojen oppilaiden lukoiksi.  Kysymys johon kaipaisi vastausta

Onko oppimistulosten kannalta parempi, että hyvät oppilaat ovat omissa kouluissaan ja seiskan oppilaat oman tasonsa mukaisessa opetuksessa, vai menestyisikö hyvä oppilas paremmin, jos kokisi itsenä muita etevämmäksi ja menestyisikö seiskan oppilas paremmin, jos luokalla olisi myös hyviä oppilaita kirittämässä ja antamassa esimerkkiä.

2) Yleisesti vaaditaan pienempiä opetusryhmiä, mutta tämä vaatimus tulee hyvin kalliiksi. Asiasta olisi helpompi päättää, jos tietäisimme,

Miten opetusryhmän koko vaikuttaa oppimistuloksiin tai muihin opetuksen päämääriin.

3) Noin 2,5 miljardia euroa uhrataan kunnan järjestämään päivähoitoon. Tätä perustellaan lapsen edulla. Suuria ideologisia erimielisyyksiä on siitä, onko päivähoito lapsen etu vai olisiko koti parempi hoitopaikka.  Professoreilta kaipaisi vastausta siihen,

Miten päivähoito tukee lapsen kehitystä kotihoitoon verrattuna? Onko löydettävissä ryhmiä, jotka hyötyvät erityisesti päivähoidosta. Mikä on ryhmäkoon ja päiväkodin koon vaikutus, mikä vaikutus on henkilökunnan laadulla ja määrällä ja tilojen koolla. Mikä on sopivin ikä siirtyä kotihoidosta päivähoitoon ja onko tässä eroja eri väestöryhmien välillä. Jos ei muuta helppoa mittaria löydy, tutkittakoon aluksi vaikka päivähoidon vaikutusta koulumenestykseen.

Haluan aluksi sanoutua irti perustulon romanttisista kannattajista. Heistä on koko asialle ollut haittaa enemmän kun perustulon kiivaista vastustajista. Perustulon kannatukselta menee sekä älyllinen että moraalinen pohja, jos luvataan tuhat euroa kuussa käteen jokaiselle ja julistetaan oikeutta elää yltäkylläistä elämää työtä tekemättä. Myös kirkon ja ammattiauttajien piirissä monet ovat asettaneet perustuloon katteettomia toiveita taikakeinona, joka poistaisi syrjäytyneiden köyhyyden.

Perustulo ei olisi kovinkaan mullistava uudistus. Se ei nostaisi vähimmäisturvaa. Kun järjestelmään ei tulisi mistään lisää rahaa, ei tulonsiirtojen tasoa voisi muuttaa. Perusturvan ansiosta syrjäytyneiden köyhien elo ei mitenkään ylenisi, vaan heidän auttamiseensa tarvitaan kohdistetumpia toimia. Tavallisen palkansaajan asema ei myöskään muuttuisi juuri mitenkään, vaikka tilille tupsahtaisi joka kuukausi muutama satanen perustuloa. Se verotettaisiin pois hänen palkastaan. Tulojen jaksottaminen eri vuosille tai jakaminen keinotekoisesti puolisoiden kesken menettäisi kyllä merkityksensä. Tällä on suuri merkitys luovassa työssä, jossa tulot vaihtelevat vuosittain ruunsaasti ja jota progressiivinen verotus kohtelee sen vuoksi epäoikeudenmukaisesti.

Tavalliselle työttömälle perustulo tekisi kannattavammaksi tarttua mihin hyvänsä työtilaisuuteen. Pätkätöistä ansioitaan raapivan tilanne yksinkertaistuisi, hänen turvallisuutensa paranisi ja työnteon kannustimet olisivat aina kunnossa. Parametreista vähän riippuen pienipalkkaisen asema paranisi sekä suhteessa täysin työtä vailla oleviin että vähän parempaa palkkaa saaviin. Mutta sanottakoon kolikon toinen puoli myös suoraan: kun jokin muuttuu kannattavammaksi, se muuttuu myös astetta pakollisemmaksi. Realistinen perustulon taso myös pakottaisi hankkimaan edes jotain ansiotuloja itse.

Mikä on perustulo?

Perustulon idea on yksinkertainen. Henkilön käteen jäävät tulot määräytyvät ansiotuloista lineaarisesti kaavan oheisen kuvan mukaisesti.

Aritmeettisesti tämä voidaan kirjoittaa.

Y* = Y₀+Y-tY,

missä

Y*= käteen jäävä tulo

Y₀ = perustulo

Y  = ansiotulo

t   = veroprosentti

Kuvassa Y_t esittää pistettä, jossa henkilö maksaa veroa yhtä paljon kuin saa perustuloa.

Perustulo voidaan toteuttaa myös negatiivisena tuloverona. Negatiivinen tulovero toimii siten, että määrätään tuloverolle tietty alaraja Y_t. Rajan ylittävistä tuloista peritään veroa kiinteän veroprosentin mukaan:

T = t(Y-Y_t)

Jos tulot alittavat verotettavan tulon alarajan, ei peritä veroa vaan valtio maksaa kompensaationa matalista tuloista negatiivista veroa

T^- = t(Y_t-Y)

Nykykäytäntöömme verrattuna negatiivinen tulovero vaikuttaa tutulta. Pienistä tuloista ei makseta nytkään veroa. Jos jostain syystä jää ilman kunnollisia ansiotuloja, saa kompensaatioksi tulonsiirtoa. Tämä ei olisi kovin merkittävä uudistus. Toki hyvin epämääräisen ja epäjohdonmukaisen muotoiset riippuvuudet brutto ja nettoansioiden välillä rationalisoituisivat lineaarisiksi.

Pienellä aritmeettisella harjoituksella havaitsemme, että perustulo ja negatiivinen tulovero johtavat täsmälleen samaan tulokseen, kun

Y₀ = tY_t,

vaikka raha kulkeekin vähän eri kautta.

Näinkin sen voisi tehdä

Palatkaamme kauppakamarin ehdotuksista radikaaleimpaan, jossa verotettavan tulon alaraja oli 10 000 euroa vuodessa ja veroprosentti 42. Jatkakaamme tätä negatiivisena tuloverona niille, joiden tulot jäävät alle 10 000 euron vuodessa. Silloin niille, joilla ei ole tuloja lainkaan, maksettaisiin negatiivisena tuloverona 4200 euroa vuodessa eli 350 euroa kuussa. Pienellä aritmeettisella harjoituksella havaitsemme, että tämä johtaisi täsmälleen samaan tulokseen kuin 350 euron perustulo kuussa yhdistettynä 42 prosentin tasaveroon. Vero perittäisiin kaikista tuloista, ei kuitenkaan itse perustulosta.

Havaitsemme, että näin mitoitettu perustulo tuottaisi selvästi nykyistä perusturvaa alemman tulotason täysin ansiotuloja vailla olevalle. Jos puhtaassa perustulomallissa halutaan perustuloa korottaa, joudutaan korottamaan myös marginaaliveroa. Se tuottaisi vähintäänkin ylivoimaisia poliittisia vaikeuksia, ellei myös taloudellisia. Usein perustulomalleihin on liitetty pienituloisia suosiva taite, joka on kuvattu oheiseen kuvaan. Köyhät saisivat enemmän rahaa, mutta heidän marginaaliveronsa olisi vastaavasti korkeampi. Joku voi protestoida, mutta juuri näin nykyjärjestelmä toimii ja vieläpä järjettömän suurella marginaaliverolla. Jos saisin päättää asiasta yksin, pitäisin varsinaisen perustulon kaavamaisena ilman tuota köyhiä suosivaa mutkaa ja auttaisin pienituloisia perustuloa täydentävällä sosiaaliturvalla.

Monen on vaikeata hyväksyä perustuloa, jota siis saisi, vaikka kieltäytyisi työstä. Jos tämä on näin vaikeata, perustulo voidaan toteuttaa negatiivisena tuloverona.  Jos tulot jäävät alle verotettavan tulon alarajan, on oikeutettu negatiiviseen tuloveroon, mutta sitä pitää anoa kuten työttömyyskorvausta nyt. Tähän voidaan leipoa sisään kaikki samat vaatimukset työmarkkinoiden käytettävänä olemisesta kuten nytkin. Tämä on huono ratkaisu, koska se lisää hallinnollisia kuluja, mutta muu ei näytä mahdolliselta. Pidän sitä tarpeettomana ainakin, jos perustulo on niin matala kuin tässä esitetään, 350 euroa kuussa. Saman saa nyt toimeentulotukena, vaikka kieltäytyy työstä. Hyvä kompromissi voisi olla, että negatiivista tuloveroa saa vähän aikaa anomatta, mutta jos maksatus jatkuu kuukausia, tulisi kutsu sosiaaliviranomaisen vastaanotolle.

Kolmesataa viisikymmentä euroa kuussa ei tietenkään riitä yksin mihinkään, jos tosiasiassa ei ole mahdollista saada mistään lisätuloja. Nythän suurissa kaupungeissa toimeentulotuen taso asumismenot mukaan luettuna on liki tuhat euroa kuussa. Perustuloa onkin täydennettävä muilla tukimuodoilla. Ne koostuvat kolmenlaisista toisiinsa sopivista rakennuspalikoista. Mahdollisuus tuottaa jokseenkin nykyisenlainen turva pienellä määrällä yhteen sopivia palikoita olisi minusta suurin syy uudistaa koko järjestelmä. Nyt pelkästään Kansaneläkelaitos jaa liki 150 erilaista tukea, jotka ovat jokseenkin kaikki rakenteeltaan erilaisia. Nuo kolme lisäpalikkaa olisivat:

1)      Perustulon korotus;

2)      Pienituloisen menotuki;

3)      Tulojen vakuuttaminen työttömyyden, sairauden tai muun sellaisen varalta;

1. Perustulon korotus

Henkilölle, joka syystä tai toisesta tarvitsee muita enemmän tukea, maksetaan perustulo korotettuna. Perustulon korotus olisi syyperusteinen eivätkä omat ansiotulot vähentäisi sitä. Perustulon korotuksena maksettaisiin esimerkiksi lapsilisä ja vammaistuki. Suurin piirtein se joukko ihmisiä, joka nyt saa työkyvyttömyyseläkkeenä pelkkää kansaneläkettä, saisi perustuloonsa noin 300 euron korotuksen. Koska lisien liittäminen perustuloon olisi perin yksinkertaista, perustulo motivoisi muuttamaan monia tulovähenteisiä tukia tuloista riippumattomiksi perustulon korotuksiksi – ”tasoitusajon” hengessä.

2. Pienituloisen menotuki

Koska pienituloisella ei ole rahaa välttämättömyyksiin, on nähty tarpeelliseksi, että yhteiskunta osallistuu noiden välttämättömien menojen korvaamiseen pienituloisen menotuen tai pienituloisille suunnattujen alennusten turvin. Tärkein pienituloisen menotuki on asumistuki ja tärkein tulosidonnainen maksu päivähoitomaksu. Lopputuloksen kannalta on aivan sama, annetaanko tuki asumistuen kaltaisena tulonsiirtona vain päivähoitomaksun kaltaisena maksun alennuksena. Olisihan päivähoitomaksu toteutettavissa myös niin – ja kannattaisi ehkä toteuttaakin – että itse maksu on sama kaikille, mutta pienituloista tuetaan tulovähenteisen päivähoitotuen kautta.

Tulosidonnaisia maksuja – jotka siis voidaan nähdä pienituloisten menotukena – on myös vanhusten kotipalveluissa. Niitä olisi tarjolla enemmänkin. Esimerkiksi terveydenhoitomenojen korvaukset olisi järkevää laittaa tulosidonnaiseksi niin, että keski- ja suurituloiset olisivat nykyistä enemmän vastuussa terveydenhuoltomenoistaan ilman, että pienituloisia suljetaan palvelujen ulkopuolelle. Uusien tulosidonnaisten maksujen ja tukien käyttöönottoa rajoittaa kuitenkin pelko, että päällekkäiset tuloharkinnat nostavat tosiasiallisen marginaaliveron kohtuuttoman korkeaksi.

Minä haluaisin yhdistää pienituloisen menotuet yhdeksi tueksi, josta korvattaisiin sekä asumismenoja, päivähoitomenoja että terveydenhuoltomenoja ja mahdollisesti muitakin sellaisia menoja, joiden osalta katsotaan aiheelliseksi suosia pienituloisten valikoituja kulutusmahdollisuuksia. Nämä korvattavat menot laskettaisiin ensin yhteen ja niiden summaa soviteltaisiin tulojen kanssa, jolloin marginaalivero pysyisi hallinnassa toisin kuin jos jokaista soviteltaisiin erikseen yhteen tulojen kanssa. Sopiva tuen alenemistahti olisi 25 prosenttia. Yhdessä 42 prosentin tuloveron kanssa tämä muodostaisi 67 prosentin marginaaliveron. Se on paljon, mutta paljon se on nykyjärjestelmässäkin.

Pienituloisen menotuki muodostaisi sen pienituloisia suosivan taitteen, jolla sosiaalisesti muutoin liian raakaa perustulomallia on yleensä esitetty korjattavaksi.

3. Tulojen vakuuttaminen

Myös perustuloympäristössä on syytä voida vakuuttaa tulonsa työttömyyden, sairauden tai äitiyden varalta kuten nytkin. Päivärahat voisivat olla samankokoisia perus- ja ansio-osiin kuin nytkin kuitenkin vähennettynä perustulolla. Tässä tulee tietysti huomioida sekin, että perustulo on veroton. Niinpä työmarkkinatukea vastaava tuki olisi nykytasollaan noin sata euroa kuussa jolloin päästäisiin samaan vajaaseen 450 euroon kuussa netto kuin nytkin.

Koska perustulo jää pohjalle, vaikka työttömyyskorvaus evättäisiin, työttömyyskorvauksesta voisi tehdä nykyistä selvästi ehdollisemman. Se edellyttäisi myös käytännössä, että asianomainen on työmarkkinoiden käytettävissä, hakee töitä eikä kieltäydy asiallisista työtarjouksista.

Työmarkkinatuki olisi tietysti ansiotulovähenteinen. Tämä lisäisi marginaaliveroa, jota jo verotus ja pienituloisen menotuki olisivat nostamassa. Toisaalta koska työmarkkinatuki olisi vain sadan euron luokkaa kuukaudessa, yhteensovitusvauhti voisi olla huomattavan hidas, vaikkapa 10 prosenttia. Silloin työmarkkinatuki loppuisi, kun ansiotulot ovat noin 1000 euroa kuussa – siis kuten nytkin.

Ansioturvan osalta kymmenen prosentin yhteensovitusvauhti ei olisi mahdollinen, koska tuhannen euron ansio-osa loppuisi vasta kymmenen tuhannen euron kuukausituloilla. Jonkin verran nykyistä 50 prosenttia pienempi voisi olla myös ansiosidonnaisen yhteensovitusprosentti, koska työttömyysturvaa on leikattu perustulon määrällä ja koska marginaalivero on pienilläkin tuloilla korkea, 42 prosenttia. Jos yhteensovitustahti olisi 35 prosenttia, marginaaliveroksi muodostuisi 62 prosenttia ilman menotukia ja 79 prosenttia menotukien kanssa. Näin korkea marginaalivero koskisi useimmilla kuitenkin vain pieniä keikkatöitä. Jompikumpi loppuu ansiotulojen noustessa, työttömyysturvan ansio-osuus tai menotuki. Yhteensovitusta varten ansiosidonnainen turva jaettaisiin ansio-osaan ja perusosaan, joista ansio-osaa yhteen sovitettaisiin esimerkissämme kahdenkymmenen viiden prosentin ja perusosaa kymmenen prosentin tahdissa. Jos perusosaa on jäljellä ansio-osan loppuessa, yhteensovitus alenee perusosan kymmeneen prosenttiin.

Sairaus- ja äitiyspäivärahalla kysymys tulojen yhteensovittamisesta ei olisi relevantti, koska sairaana ei pidä tehdä töitä.

Pääomatulojen verotus

Suurin mullistus tässä olisi se, että pääomatulojen vero nousisi 29 prosentista 42 prosenttiin. Näinkin rajua veronkorotusta voi perustella sillä, että omaisuustulojen nauttijatkin saavat perustuloa, joka näin leikattaisiin heiltä pois. Tämä merkitsisi eräänlaista suurituloisten välistä tulontasausta, sillä alenisihan ylin marginaalivero samalla noin kymmenellä prosentilla. Minä pitäisi muutosta oikeudenmukaisena. On perustellumpaa suosia niitä, jotka hankkivat tuloja ahkeruudellaan ja osaamisellaan kuin suurten omaisuuksien perijöitä, jotka nauttivat suurista pääomatuloista.

Onko muutos liian radikaali? Kansainvälisessä verokilpailussa voi tulla vaikeuksia, jos pääomatulojen vero olisi Suomessa selvästi korkeampaa kuin muualla. Tämä voidaan kompensoida toisaalta lieventämällä osinkojen kaksinkertaista verotusta, perimällä korkojen osalta veroa inflaation ylittävästä korosta tai erottamalla yhtenäisestä tuloverosta sosiaaliturvamaksut, joita pääomatuloista ei perittäisi, koska pääomatuloja ei vakuuteta.

Miksi meillä sitten maksetaan erikseen asumistukea? Miksi ei nosteta perusturvan tasoa niin korkeaksi, ettei erillistä asumistukea tarvita? Tähän on kolme syytä, joista kolmas on merkittävin:

1)      Ei luoteta henkilön omaan valintaan. Se jokin ”muu” voi olla vaikka jotain nestemäistä, ja ajatellaan, että asianomaista itseään tai ainakin hänen lapsiaan kohtaan on parempi sitoa raha asumiseen. Elämänhallinnan puute ei ole oikein hyvä peruste, koska tällaisissa tapauksissa on mahdollista maksaa tuki paitsi suoraan vuokranantajalle, myös maksaa osa akka ruokakuponkeina ilman, että koko kansaa tarvitsee holhota.

2)      Nettotulojen riippuvuus ansiotuloista halutaan tehdä köyhiä suosien alla olevan kuvanmukaiseksi, eikä ole kanttia nostaa pienituloisten marginaaliveroa seitsemäänkymmeneen prosenttiin.

3)      Yli puolet suomalaisista asuu velattomassa omistusasunnossa ja maksaa siitä pelkkiä lämmitys- ja hoitokuluja. Jos perusturva nostettaisiin niin korkeaksi, että siitä pystyy maksamaan vuokran, omistusasunnoissa asuvat rikastuisivat ja valtio köyhtyisi. Ongelmaa ei olisi, jos meillä asunnon omistamisesta laskettaisiin syntyvän tuloa silloinkin, kun asuu siinä itse. Se, että vuokra-asunnossa asuva saa vuokraansa asumistukea, jonka menettää, jos asuu omassa asunnossaan, on jokseenkin sama asia kuin se, että asuntotulo lasketaan tuloksi pienituloisten kohdalla. Tämä vie pienituloisilta motivaation omistusasunnon hankintaan. Kun yleensä asuntotulon veroprosentiksi on kaavailtu pääomatulojen 29 prosentin veroa, pienituloisten osalta asumistuki merkitsee asuntotulon konfiskoimista 80 prosentin verolla, jokainen euro, jonka yhtiövastike on vuokraa alempi, alentaa asumistukea 80 sentillä.

SATA-komiteassa lopulta ymmärsin, mitä Kuuskoski tarkoitti sillä, että on vain hyvä, jos ei tunne asioita liian hyvin. Jos tuntee joka ikisen metsän puun, oksan ja havunneulasen, niiden syntyhistorian ja tarkoituksen, ei pysty laatimaan suunnitelmaa metsän uudistamiseksi. SATA-komiteassa oli paljon, liian paljon niitä, jotka olivat olleet kehittämässä järjestelmää vuosia. Yksityiskohtien liika tuntemus tuottaa likinäköisyyttä ja vie kyvyn nähdä metsää puilta.

Liian hyvä järjestelmän logiikan ymmärtäminen teki myös mahdottomaksi ajatella, että järjestelmä voisi toimia kokonaan toisin. Vuosia jatkunut kiista opiskelijoiden sairauspäiväraha tarjosi hyvän esimerkin siitä, millaisiin vaikeuksiin joudutaan, kun asiaa katsotaan järjestelmän sisäisen logiikan kautta.

Myös opiskelijat sairastuvat. Kukaan ei riennä ottamaan heiltä opintotukea heti pois. Periaatteessa opiskelija sairastaa pitkäänkin opintotuen varassa, mutta tämä on häntä kohtaan kohtuutonta. Se syö opintotukikuukausia. Lisäksi opintotuki on jopa alinta sairauspäivärahaa pienempi. Sairastaessaan opintotuella opiskelija menettää arvokkaita tukikuukausia. Kun opinnot eivät etene, menettää opintotuen seuraavana vuonna, jolloin ei pysty jatkamaan opintojaan, vaikka olisi parantunut. Ongelman ydin oli siinä, että sairauspäivärahaa ei lain mukaan voinut myöntää opintotukea saavalle, joten opintotuki piti keskeyttää ennen kuin sairauspäivärahaa saattoi edes hakea. Terveeltä tämä ehkä vielä onnistuisi, mutta kaikki tämä pitäisi tehdä sairaana.

Asia ei koskenut kovin suurta joukkoa, eikä siirtyminen yhdeltä tuelta toiselle maksa yhteiskunnallekaan sanottavasti mitään. Tämän piti olla helppo juttu.

Ajattelin, että opiskelijan sairastuessa riittäisi, että hän ilmoittaa asiasta Kelalle, joka hallinnoi sekä sairauspäivärahaa että opintotukea. Kela lopettaa omalla päätöksellään opintotuen maksamisen ja alkaa maksaa sairauspäivärahaa. Ellei kesäansioita ole paljon, maksettaisiin vähimmäispäiväraha eli noin 550 euroa kuussa. Kuitenkin tästäkin oli onnistuttu tekemään elämää suurempi ongelma, jota erilaiset toimikunnat olivat selvittäneet vuositolkulla saamatta aikaan ratkaisua.

Esimerkiksi seuraavia hankaluuksia ilmeni:

- Sairauspäiväraha on päiväkohtainen ja opintotuki kuukausikohtainen. Yhteensovitus osoittautui lähes ylivoimaisen hankalaksi, jos sairastui keskellä kuuta.

- Alin sairauspäiväraha on suurempi kuin opintoraha. Joidenkin oli vaikea hyväksyä sitä, että opiskelijan tulot lisääntyvät hänen sairastuessaan.

- Opiskelija saa myös asumislisää, joka on osa opintotukea. Jos opintoraha korvautuu sairauspäivärahalla, ei asumislisääkään johdonmukaisuuden vuoksi voi maksaa, vaan pitää hakea yleistä asumistukea, joka on asumistilanteesta riippuen joko isompi tai pienempi kuin asumislisä, mutta jonka sairaana hakeminen on turhan työlästä.

- Vähimmäismääräiseen sairauspäivärahaa liittyy 55 päivän karenssi kun muissa sairauspäivärahoissa karenssi on yhdeksän päivää.

- Sairauspäiväraha edellyttää täydellistä työkyvyttömyyttä. Virkamiesten mukaan tämä tarkoittaa, ettei sairauspäivärahaa saava saa opiskella, koska silloinhan hän ei olisi täysin työkyvytön. Valtaosa pitkään sairastavista opiskelijoista sairastaa masennusta tai muuta psyykkistä sairautta. On täysin epätarkoituksenmukaista kieltää heiltä opintosuorituksen kokonaan, sillä yksi komiteamme päämääristä olisi pidentää työuria, mitä opintojen viivästyttäminen byrokraattisista syistä ei palvele lainkaan.

En näe mitään ongelmaa siinä, että opiskelijan sairauspäiväraha on suurempi kuin opintoraha. Opiskelua pidetään investointina, joka tuottaa opiskelijalle tavallaan tuloa osaamispääoman muodossa. Investoinnilla omaan osaamiseen on perusteltu sitä, että opintoraha on pienempi kuin työmarkkinatuki eikä opiskelija ole oikeutettu toimeentulotukeen.   On oikein velvoittaa opiskelija rahoittamaan investointiaan opintolainalla. Ainakaan niiden, jotka näin ajattelevat, ei ole loogista vastustaa sitä, että opiskelijan sairauspäiväraha on opintorahaa suurempi. Eihän sairastaminen ole investointi, jota pitäisi rahoittaa velkarahalla.

Luulin, ettei opiskelijan ansiotasolla olisi suurta merkitystä, koska kaikki saavat kuitenkin tuon 550  euron vähimmäisturvan. Sairautta edeltäneillä tuloilla oli kuitenkin merkitystä, koska vähimmäispäivärahaa aletaan maksaa vasta 55 päivän karenssin jälkeen. Jotenkin tuntuisi luontevalta, että menetetty ansio laskettaisiin edes vuosiansion perusteella, jossa olisivat mukana sekä kesätyöt että opintoraha, koska opiskelijan ainakin pitäisi ajatella talouttaan koko vuoden syklissä. Tämä on alaestimaatti, koska se opintojen edistymisen tuottama investointi jää vakuuttamatta. Tätä ajattelutapaa ei voitu hyväksyä. Luulen, että kenkä puristi sairausvakuutuksen rahoitustavasta. Työmarkkinaosapuolet rahoittavat sairausvakuutuksen perusosan ylittävän ansio-osan korvamerkityllä verolla. Oletan, vaikka en tiedä, että opiskelijan ansio-osa ei sopinut tähän kuvioon. Niinpä opiskelijan vakuutetuiksi tuloiksi otettiin joko ansiotulot tai opintoraha – näistä suurempi – mutta ei niiden summaa.

Oikeudesta suorittaa ylipäänsä mitään opintoja riideltiin pitkään. Minusta ei hyödyttänyt kerrassaan ketään eikä mitään kieltää masennusta potevalta opiskelu tyystin, mutta virkamiehet olivat järkähtämättömiä. Jos sairaalle opiskelijalle sallitaan opiskelu, sairaalle palkansaajalle pitää sallia palkkatyö. Sairaalle palkansaajalle on muuten sallittu opiskelu. Lopputuloksena oli, ettei lakiin tullut opiskelun sallivaa poikkeusta, mutta minulle vakuutettiin, ettei vähäistä opiskelua valvota. Opintosuorituksia tulee kyllä aika paljon, jos opiskelija jättää sairastuttuaan gradun, jonka hän on saanut valmiiksi vielä ollessaan terveenä.

Asumislisää ei sairastuneelle opiskelijalle voitu maksaa, koska se on muodollisesti osa opintotukea. Säästöä tässä ei synny, toiset voittavat ja toiset häviävät, mutta paljon koituu vaivaa asumistuen hakemisesta ja myöntämisestä.

Se sentään saatiin aikaan, ettei opintotukea tarvitse keskeyttää ennen sairauspäivärahan hakemista. Kela keskeyttää sen alkaessaan maksaa sairauspäivärahaa. Opintotuen kuukausipohjaisuudesta selvittiin luovalla ratkaisulla: jos sairauspäivärahan maksu alkaa kesken kuukauden, Kela vähentää opintorahan osuuden sairauspäivärahasta. Jossakin osattiin joustaa!

Viidenkymmenen viiden päivän karenssiin yritettiin saada poikkeusta opiskelijoille, mutta ei saatu. Johdonmukaisuus ennen kohtuutta. Opiskelijan sairauspäiväraha on kahden kuukauden ajan opintorahan suuruinen eli alle 300 euroa. Tuon ajan hän joutuu siis sairastamaan velaksi. Sen jälkeen päiväraha nousee noin 550 euroon kuussa.

Tuolla 55 päivän karenssilla on taas oma historiansa. Lipposen ensimmäinen hallitus poisti sairauspäivärahasta minimipäivärahan kokonaan – häpeän tunnustaa, mutta olin hyväksymässä tätä hallitusneuvotteluissa.  Ajatuksena oli, että jos ei ollut terveenä tuloja, ei sairastuessaan menettänyt tuloja lainkaan. Tämä kuulosti loogiselta, mutta ei sitä ollut. Sairauspäiväraha oli ollut monen psyyken potilaan ainoa tulonlähde. Hänellä ei ole vakuutettuja tuloja, koska hän on ollut sairas jo ennen päivärahan hakemista. Kun pitkän murinan jälkeen minimipäiväraha palautettiin, siihen laitettiin kuitenkin tuo 55 päivän karenssi. Ajatus oli, ettei lyhyt sairastelu nosta tulottoman tuloja, mutta pitkään sairastavien eläminen turvataan.

Tämä perustelu ei sovi opiskelijoihin. Muistakaamme, että opiskelijat on rajattu minimiperusturvan ulkopuolelle, koska opiskelu on investointi. Opiskelija ei siirry sairauslomalle toimettomuudesta, jolloin hän ei siis menettäisi tulojakaan, vaan investoimasta omaan osaamiseensa. Opiskelijan voi olettaa opiskelevan velaksi, mutta ei sairastavan velaksi, sillä sairastaminen ei ole investointi.

===============

Tämä artikkeli on osaa luonnosta kirjaksi, jonka aion julkaista SATA-komitean työn pohjalta. Nämä artikkelit eivät ole lähelläkään lopullista tekstiä, vaan olen koonnut niihin vasta suorasanaiseen muotoon kirjoitettua materiaalia. Toivon lukijoilta asiasisältöön liittyviä kommentteja, joita tulen käyttämään (korvauksetta) kirjassa. Koska teksti on hiomatonta, stilistisiä kommentteja ei kannata esittää, mutta jos tekstiä on joiltakin paikoin vaikea ymmärtää, siitä toivon mainittavan.

Lapsilisäjärjestelmä kehittyi Suomessa perhepalkkajärjestelmästä. Osa työnantajista maksoi (miespuolisille!) työntekijöille korotettua palkkaa, jos näillä oli huollettavia lapsia. Kun perhepalkkajärjestelmä haluttiin ulottaa kaikkiin palkansaajiin, oli pakko ottaa käyttöön työnantajien välinen lapsilisämenojen tasaus, jotta lapsilisän maksuvelvollisuus ei johtaisi monilapsisten perheiden elättäjien syrjintään työhönotossa.

Historian peruna meillä on sälytetty työnantajille runsaasti erilaisia sosiaalisia velvoitteita. Sairausajalta pitää maksaa palkkaa, pienten lasten vanhemmilla on oikeus jäädä hoitamaan sairastunutta lasta ja saada näiltäkin päiviltä täysi palkka. Äitiyslomalla ansaitsee kesälomaa, vaikka ei tee työtä. Jos työntekijä joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle, työnantaja maksaa käytännössä eläkkeen omasta pussistaan. Tämän käytännön varjopuolena on riski, että työnantajat syrjivät työhönotossa niitä, joiden osalta riski ylimääräisistä kustannuksista on kovin ilmeinen; nuoria synnytysikäisiä naisia, mielenterveydeltään hataria, iäkkäitä työnhakijoita ja niin edelleen.

Äitiys

Yrittäjänaiset ovat laskeneet, että työntekijän äitiydestä aiheutuu työnantajalle keskimäärin kymmenen tuhannen euron ylimääräiset kustannukset. Pienelle kampaamoyrittäjälle rasitus voi olla kohtuuton. Kustannukset aiheutuvat siitä, että useimpien työehtosopimusten mukaan työnantajan pitää maksaa äitiyspäivärahan ja palkan ero ainakin kolmen ensimmäisen kuukauden ajalta. Töihin palaava voi jatkaa vanhempainlomaansa viiden viikon kesälomalla, jonka hän on ansainnut hoitovapaansa aikana. Suurena parannuksena on pidetty, että valtio nykyisin korvaa 60 prosenttia tästä loma-ajan palkasta. Suurin kustannus työnantajalle aiheutuu kuitenkin siitä, että äitiyslomalle lähtevälle on palkattava sijainen, joka on perehdytettävä työhön. Elinkeinoelämän keskusliitto ei hyväksy laskelmassa olevia sijaisen koulutuskustannuksia äitiydestä aiheutuviksi, mitä on vähän vaikea ymmärtää. Ilman muuta sijaisen koulutusajan palkka on yritykselle ylimääräinen kustannus, jolta välttyy, kun ei palkkaa hedelmällisessä iässä olevaa naista. Laskelmasta puuttuvat kokonaan kustannukset niistä palkallisista päivistä, jolloin äiti tai isä on jäänyt hoitamaan sairastunutta lasta.

Paljon on vaadittu vanhemmuuden kustannusten tasaamista isän ja äidin työnantajien kesken. Miksi näiden kustannusten pitäisi ylipäänsä kohdistaa nuoria palkkaaville yrityksille? Jos nähdään se vaiva, että kustannuksia ylipäänsä korvataan, eikö se pitäisi jakaa kaikkien työnantajien eikä vain nuoria palkkaavien työnantajien kesken – tai maksaa suoraan verorahoista. Entä jos isää ei ole tai hän on työtön tai opiskelee?

Kustannuksia ei voi korvata laskun mukaan, koska se vääristäisi käyttäytymistä. Sijaisen perehdyttämiseen kuluva aika voisi venähtää kovin pitkäksi, jos perehdyttämisajan palkka sellaisenaan maksettaisiin työnantajalle. Jos valtio maksaisi palkan niiltä päiviltä, jolloin äiti tai isä on kotona hoitamassa sairastunutta lasta, huonoina aikoina työnantaja voisi suorastaan pyytää työntekijöitä jäämään kotiin. Yksinkertaisinta olisi maksaa työnantajalle könttäkorvaus, vaikkapa tuo 10 000 euroa, vakituisessa työsuhteessa olevan työntekijän jäädessä äitiyslomalle. Lapsen sairastamisesta aiheutuvat kustannukset voitaisiin korvata myös laskennallisesti, vaikkapa kymmenen päivän palkka vuodessa sen vanhempien työnantajalle siinä suhteessa, miten vanhemmat olettavat hoitovastuun sairaasta lapsesta perheen sisällä jakautuvan.

Aivan pienistä rahoista ei ole kyse. Jos lapsia syntyy työssä oleville vaikkapa 40 000 vuodessa, kustannukset tästä olisivat 400 miljoonaa euroa. Tämä on iso raha, mikä vain osoittaa, että kyse on isosta ongelmasta nuorten naisten työnantajille. Se, että kustannus tasataan, ei tee siitä kalliimpaa. Kalliimmaksi itse asiassa tulee nykykäytäntö, joka pitää tuhansia nuoria naisia työttöminä tai keikkahommissa, koska työnantajat eivät uskalla heitä palkata.

Miesvaltaiset alat kuitenkin vastustavat kustannusten tasaamista yleisesti ja teollisuus erityisesti. Teollisissa ammateissa ikäjakauma on sellainen, että niin isyyden kuin äitiydenkin riski on paljon vähäisempi kuin vaikkapa kampaamoyrityksissä.

Sairausvakuutuksen 300 päivää

Suomessa maksetaan sairausvakuutuskorvausta vain 300 päivää eli noin vuosi. (Sairauspäivärahaviikossa on kuusi päivää.) Jos sairauden aiheuttama työkyvyttömyys jatkuu yli vuoden, henkilön pitäisi hakeutua eläkkeelle. Tämä tuottaa suuren määrän väliinputoajia, kun eläkejärjestelmän mielestä henkilö ei ole riittävän sairas kuuluakseen eläkkeelle ja työelämän mielestä taas ei riittävän terve, jotta voisi palata töihin. Jotta väliinputoamisia ei tulisi, sairauspäivärahan päättymisen jälkeen voi nostaa työttömyyskorvausta, jos ei pääse eläkkeelle. En tiedä, kuka tällaisen epäortodoksisuuden on keksinyt, sillä periaatteessa työttömyyskorvausta ei pitäisi maksaa henkilölle, joka ei ole työmarkkinoiden käytettävissä. Perusturvan osalta työmarkkinatuki ja alin sairauspäiväraha ovat yhtä suuria, mutta ansiosidonnainen työttömyyskorvaus on ansiosidonnaista sairauspäivärahaa pienempi.

Ruotsissa sairauspäivärahan maksuajalle ei ole ylärajaa, vaan sairauspäivärahaa voi nostaa vuosia. Tämä on hyvä tietää, kun vertaa toisiinsa Suomen ja Ruotsin siirtymisikiä.

Ongelman Suomen järjestelmä aiheuttaa, kun 300 päivän säännön piirissä ollut paranee ja pyrkii töihin. Jos sairaus uusii vuoden sisällä, työnantaja on velvollinen maksamaan sairauden ajalta palkkaa, kuten muillekin työntekijöilleen, mutta hän ei saa siitä mitään korvausta Kelalta. Sairastumisen riski pitkään sairastaneella on muutenkin korkea, koska pitkiä työkyvyttömyyksiä aiheuttavilla sairauksilla on taipumus uusia. Kohonnut sairastumisriski saa työnantajat muutenkin kavahtamaan työhönotossa. Vakuutuksen epääminen estää työhönoton kokonaan. Ei ihme, että mielenterveyskuntoutujien on vaikea päästä Suomessa töihin!

Vastuu työkyvyttömyydestä

Jos työntekijä joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle, lasku tästä tulee työnantajalle. Pienet työantajat jakavat maksut keskenään, mutta suuret joutuvat maksamaan jokaisesta yrityksessä tapahtuneesta sairauseläketapauksesta osapuilleen todellisen kustannuksen verran.[1] Maksu 30-vuotiaana eläkkeelle joutuvasta on satoja tuhansia euroja. Raja on liukuva, jotta työkyvyttömyysvastuun pelko ei estäisi yritystä kasvamasta. Aiemmin alle 50 hengen yritykset jakoivat sairauseläkevastuun kokonaan keskenään ja yli 800 hengen yritykset maksoivat ne kokonaan itse, mutta nyt rajat on muutettu euromääräisiksi palkkasummaan perustuviksi.

Työnantajan kannattaa huolehtia työntekijöidensä terveydestä, jotta ei joutuisi maksamaan työkyvyttömyydestä. Tältä osin työnantajan vastuu tuottaa oikeansuuntaiset kannustimet. Se toimisi, jos olisi tapana mennä nuorena töihin ja pysyä saman työnantajan palveluksessa koko ikänsä. Nyt viimeisen työnantajan vastuu työkyvyttömyyseläkkeistä tuottaa ilmeistä syrjintää työhönotossa.

Vajaakuntoisen palkkaamiseen liittyy ilmeinen riski työkyvyttömyydestä. Tämä riski on niin suuri, että se ehkäisee tehokkaasti terveydeltään horjuvien työhön pääsyn. Tämä johtaa erityisesti mielenterveyskuntoutujien syrjintään työmarkkinoilla.  Ongelmaan on havahduttu. Niinpä työnantaja ei joudu vastuuseen sellaisen henkilön työkyvyttömyyseläkkeestä, joka työsuhteen alkaessa on merkitty vajaakuntoiseksi työnhakijaksi työ- ja elinkeinohallinnon ylläpitämään rekisteriin.  Tämä poistaa selkeimmät tapaukset, mutta niin kuin kaikissa tällaisissa on/off -säännöissä, tässäkin on se vika, että välimaastoon jää runsaasti lievästi vajaakuntoisia. Etenevät taudit, kuten ms-tauti, eivät aiheuta vajaakuntoisuutta heti, mutta on helppo ennustaa, että ne aiheuttavat sitä myöhemmin.

Suurin tappio työnantajan sairauseläkevastuu aiheutuu ikääntyvien työntekijöiden kohdalla. Enemmistö työntekijöistä siirtyy vanhuuseläkkeelle sairauseläkkeen kautta. Lähes jokaiseen siis liittyy työnantajalle riski. Jos 30-vuotias on saman työnantajan palveluksessa 58-vuotiaaksi ja jää sitten sairauseläkkeelle, se maksaa euromääräisesti työnantajalle yhtä paljon kuin jos 52-vuotiaana palkattu jää sairauseläkkeelle 58-vuotiaana. Suhteessa henkilölle työaikana maksettavaan palkkaan 52-vuotiaan riski on paljon suurempi. Siksi viisas työnantaja välttää ikääntyvän työntekijän palkkaamisen. Viisaita työnantajia näyttää olevan paljon.

Työllisyysastetta Suomessa alentaa huomattavasti se, että työnantajamme ovat kovin valikoivia. Töihin kelpaa vain priimaväki. Jos henkilön terveyteen tai elämäntapoihin liittyy minkäänlaista riskiä, töihin pääsy on vaikeata. On sanottu, että suomalaiset työnantajat ovat huonoja sopeuttamaan työoloja vajaakuntoisille sopiviksi. Näin voi olla, mutta kyllä sosiaalipolitiikan huonoilla pelisäännöilläkin on asiaan vaikutusta.

===========

Tämä artikkeli on osaa luonnosta kirjaksi, jonka aion julkaista SATA-komitean työn pohjalta. Nämä artikkelit eivät ole lähelläkään lopullista tekstiä, vaan olen koonnut niihin vasta suorasanaiseen muotoon kirjoitettua materiaalia. Toivon lukijoilta asiasisältöön liittyviä kommentteja, joita tulen käyttämään (korvauksetta) kirjassa. Koska teksti on hiomatonta, stilistisiä kommentteja ei kannata esittää, mutta jos tekstiä on joiltakin paikoin vaikea ymmärtää, siitä toivon mainittavan.

Meistä pohjoismaiseen hyvinvointivaltion tottuneista tuntuisi kohtuuttomalta joutua maksamaan vanhusten hoidosta, sillä kyse ei ole aivan pikkurahoista. Yhtä paljon mekin joudumme vanhuksistamme maksamaan, tosin vain välillisesti veroina. Voisi siis ajatella, että keskimäärin olisi se ja sama, maksammeko vanhustenhoidon verorahoista vai panemmeko säästöön ne rahat, joita meiltä nyt verotetaan muiden vanhusten hoitoon. Meillä taakka jakautuu tasaisemmin, mutta väitän, meidän ratkaisumme tulee yhteenlaskettuna kalliimmaksi samalla kun kohtelemme vanhuksiamme muita maita huonommin.

Todettakoon varmuuden vuoksi heti, että en ehdota siirtymistä käytäntöön, jossa lapset ovat taloudellisesti vastuussa vanhempiensa hoidosta. Yritän löytää keinoja kopioida hyviä hoitokäytäntöjä niistä maista, joissa lasten kekseliäisyys on valjastettu palvelemaan vanhusten hyvää ja edullista hoitoa.

Vanhusten elämä on Suomessa kovin yksinäistä verrattuna niihin maihin, joissa lapset ovat vastuussa heidän hoitonsa järjestämisestä. Kun vanhukset on Suomessa ulkoistettu yhteiskunnalle, ulkoistetuksi on tullut myös henkilökohtainen läheisyys. Samalla menetetään innovatiivisuus, jolla muissa maissa yritetään järjestää asiat naapuriapuna, tai muuna sellaisena. Joku pystyy muun työnsä ohessa pitämään huolta myös vanhuksen päivittäisistä asioista. Yhteiskunnan järjestämä standardoitu hoito on vaihtoehtona kallis.

Vanhustenhoito on Suomessa mainettaan parempaa, mutta kyllä huonoa kohtelua esiintyy liiaksi. Vanhus joutuu olemaan pitkään vanhoissa vaipoissa, hän ei pääse lainkaan ulos, elämä on täysin virkkeetöntä, yksityisyys puuttuu. Ääritapauksissa vanhus turrutetaan lääkkeillä, koska iltavuorossa ei ole tarpeeksi työntekijöitä. Sivistysvaltion ei pitäisi kohdella vanhuksiaan näin. Maksamme paljon ja saamme vähän.

Ruohonjuuritason joustokykyä hyödynnetään Suomessa omaishoidon tuen kohdalla. Se säästää julkisia menoja valtavasti verrattuna laitoshoitoon. Kansalaisyhteiskunnan joustavuus voisi tuoda vanhustenhoitoon paljon muitakin edullisia ja inhimillisiä hoitomuotoja, jos sen voimavarat vapautettaisiin. Omaishoidontuki valjastaa käyttöön vain osan potentiaalisista voimavaroista.

Muuttotappioalueiden vanhustenhoito kriisiytyy

Vanhusten määrä tulee Suomessa lisääntymään suuresti suurten ikäluokkien ikääntyessä. Nyt vanhainkoteja kansoittavat sotaa edeltäneet pienet ikäluokat. Kymmenen vuoden kuluttua se alkaa, kun suuret ikäluokat alkavat lähestyä vanhainkoti-ikää.

Vallitseva käsitys on, että suuret ikäluokat eläisivät vanhuutensa terveempinä ja tarvitsisivat vähemmän hoitoa. Tässä voi olla katteetonta toiveajattelua, sillä vaikka kroppa pysyy paremmassa kunnossa pidempään, aivot vanhenevat yhtä nopeasti kuin ennenkin. Dementia yleistyy, elleivät lääketehtaat kaksi asiaan ratkaisua. Lisäksi elinajanodotteen nopea nousu voi kumota parantuneen terveyden tuoman hoidon tarpeen vähenemisen. Hoitopommia ei ole purettu.

Koko maassa vanhusten hoidosta jotenkin selvitään, mutta kovin vanhusvaltaisissa kunnissa vanhusten osuus väestöstä tulee nousemaan niin suureksi, etteivät jäljelle jääneet harvat työikäiset selviä hoidon vaatimasta työstä rahoituksesta puhumattakaan. Maassamme on 2020-luvulla paljon kuntia, joissa joka toinen asukas on täyttänyt 60 vuotta.

Muutto-oikeus

On selvää, että hyvin vanhusvaltaisista kunnista muutetaan pois. Pitäisi olla inhimillisesti oikeutettua vanhuksen muuttaa viimeisiksi vuosikseen lastensa perässä kaupunkiin, kun ei maalla enää pärjää; ei kai voi vaatia, että lapset käyvät tiuhasan katsomassa laitoksessa olevaa vanhempaansa, jos etäisyys on satoja kilometrejä. Jos vanhus on jo joutunut laitoshoitoon, hänellä ei ole enää oikeutta vaihtaa kotikuntaa, koska vaihdos olisi vastaanottavan kunnan kannalta kohtuutonta. Vanhain­ko­dis­sa asuva vanhus maksaa kunnalle noin 45 000 €/vuosi – suunnilleen yhtä paljon kuin opettajan palkkaaminen peruskouluun. Olisi kohtuutonta, jos kunnat voisivat lähettää laitoshoidossa olevat vanhuksensa toisten kuntien maksettavaksi. Sama kotikunnan vaihta­mis­kiel­to koskee myös vammaisia. Kuntia ajatellen nykykäytäntö on ymmärrettävä, yksilöitä ajatellen aivan kohtuuton.

Monissa maissa on vanhustenhoitoon erikoistuneita kuntia; esimerkiksi Etelä-Englannin rannikkokaupungeissa on paljon vanhuksia hoitavia pensionaatteja. On kaupungilta aivan yhtä kunniakasta erikoistua vanhustenhoitoon kuin laivanrakennukseen. Suomessa se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska vanhusten hoitoon erikoistuva kunta joutuu myös maksamaan heidän hoitonsa. Jos sääntömme olisivat toiset, Hanko ja Tammisaari esimerkiksi olisivat erinomaisia pensionaattipaikkakuntia[1].

Molemmista ongelmista vältyttäisiin, jos valtiolla olisi nykyistä selvästi suurempi vastuu vanhustenhoidosta. Tavallaan valtio kyllä maksaa kunnille melko suurta korvausta vanhustenhoidosta aiheutuvista kuluista, mutta ei todellisten kulujen vaan iän mukaan. Vuonna 2009 korvaus oli euromääräisenä seuraavat:

65 – 74-vuotiaat                    855,57 €

75 – 84-vuotiaat                    6 884,21 €

85 + vuotta                                                          18 630,88

Harvaanasutut ja saaristoiset kunnat saavat korvauksen korotettuna, koska palvelujen järjestäminen on kalliimpaa.

Luvut perustuvat keskimääräisiin kustannuksiin. Hyväkuntoinen 85 vuotta täyttänyt Arvo Ylppö -tyypin vanhus on asuinkunnalleen kultakaivos niin kauan kuin pysyy terveenä. Vastaavasti 60-vuotiaana dementoituva ja vuodeosastolla 90-vuotiaaksi elävä maksaa kunnalle yli miljoona euroa. Pienelle kunnalle tällainen satunnaisuus on taloudellista myrkkyä. Pari laitoshoitoon joutuvaa vanhusta voi raunioittaa pienen kunnan talouden, ja siksi laitoshoitoon voi olla vaikea päästä.

Vanhusten hoitokulut Kelan maksettavaksi

SATA-komitean tehtäviin kuului muodostaa looginen kokonaisuus Kelan hoitotuesta, omaishoidon tuesta ja kotitalousvähennyksestä. Minä olisin halunnut mennä paljon pidemmälle kuin komitea meni.

Olisin laittanut pottiin myös nuo valtion kunnilla maksamat tuet vanhustenhoidosta ja antanut koko potin Kelalle. Kun vanhus omasta tai omaistensa mielestä alkaa kaivata hoitoa, hänelle tehtäisiin toimintakyvyn arvio. Tätä varten on olemassa useita kilpailevia mittareita, joita voisi vielä helposti kehittää. Vanhukset asetettaisiin kuntonsa perusteella vaikkapa kymmeneen luokkaan, joista korkein olisi sänkyyn autettava. Tässä luokassa korvaus voisi olla jopa yli 3 000 €/kk. Pitkäaikaisessa laitoshoidossa vanhuksen eläkkeestä konfiskoidaan 82 prosenttia hoitomaksuun. Tämän periaatteen mukaan myös nuo korkeimmat, laitoshoidon kustannuksia kompensoivat hoitosetelit olisivat tulosidonnaisia. Alimmassa luokassa vanhuksen avuntarvetta kompensoitaisiin parissa sadalla eurolla kuussa.

Yksilökohtaisessa mallissa Kelan hoitotuki annettaisiin palvelusetelinä vanhukselle itselleen ja hän ostaisi sillä palveluja kotiinsa, maksaisi hoidosta yksityisessä vanhainkodissa tai antaisi setelin kotikunnalleen, jos hakeutuisi kunnalliseen hoitoon.  Kuntakeskeisessä mallissa kela antaisi hoitotuen kunnalle, joka on velvollinen järjestämään vanhuksen hoidon.

Vanhuksen muutto-oikeus järjestyisi kätevästi. Posion vanhainkodista lastensa lähelle Vantaan vanhainkotiin muuttava vanhus toisi rahat mukanaan, jolloin kuntien välillä ei tapahtuisi vääryyttä. Nyt tätä muutto-oikeutta yritetään järjestellä monimutkaisella menettelyllä, jossa vanha asuinkunta korvaisi jonkin aikaa laitoshoidossa olevan vanhuksen hoitomenoja. Siitä tulee monimutkaisuudessaan asianajajan kultakaivos.

Jos vanhus toisi hoidon tarpeen mukaisen rahasumman mukanaan, jotkin kunnat voisivat erikoistua vanhustenhoitoon. Mieleeni tulee jälleen kerran merellinen Hanko, vanha perinteinen Heinola, jolla on hyvä ruutukaavaan perustuva kaupunkirakenne ja kaikki palvelut lähellä, mutta jonka teollisuus on hylkäämässä. Sisä-Suomen luonnonkauniit kunnat voisivat sopia joillekin maaseudun rauhaan tottuneille ja niin edelleen.

Kaikki tämä on toteutettavissa, maksettiin raha sitten suoraan asuinkunnalle tai hoitosetelinä vanhukselle itselleen. Hoitoseteli avaisi mahdollisuudet hyödyntää niitä kansalaisyhteiskunnan tason ratkaisuja, joihin perheet turvautuvat maissa, joissa lapset ovat taloudellisesti vastuussa vanhempiensa hoidosta. Yleisesti joku oman toimen ohella tuo vanhukselle ruuan, ehkä valmistaa sen, siivoaa paikat ja juttelee vähän. Tästä voidaan maksaa pieni korvaus naapurille, lähikauppiaalle, huoltoyhtiölle, apteekkarille tai kenelle hyvänsä. Suomessa vähän kavahdetaan, että kouluttamaton saisi annostella dosettiin päivittäiset lääkkeet. Kuitenkin omat lääkkeensä jokainen saa annostella eikä omaishoitajalla tarvitse olla alan koulutusta, vaikka hän onkin vastuussa lääkkeiden ottamisesta.

Palvelusetelimallissa laitoshoidossa oleva vanhus voisi vaihtaa hoitopaikkaa, jos ei pidä hoidon tasosta. Kaltoin kohtelu vähenisi, kun hoidokista tulisi asiakas. Kunnallisten laitosten rinnalle tulisi yksityisiä hoitokoteja. Ne voisivat menestyä kilpailussa kunnallisten kanssa innovatiivisuudellaan ja matalalla johto-organisaatiollaan.

Eriarvoisuuden riski kasvaisi, jos hoitosetelin päälle voisi maksaa omaa rahaa. En osaa nähdä tätä ongelmana. Päiväkodeissa ja peruskoulussa on hyvä, että kaikki käyttävät samoja palveluja, mutta vanhainkodeissa voi olla myöhäistä opettaa tasa-arvoa. Miksi meillä on ansioeläkkeet, jos omaa rahaa ei saa käyttää?

Vanhusten hoitoseteliä on arvosteltu sillä perusteella, ettei moni vanhus ehkä pysty käyttämään ostajan valtaa. Tämän mukaan palvelusetelit soveltuvat nuorille liikuntavammaisille, mutta eivät ikääntyneille vanhuksille. Vaikka vanhus itse ei pysty, omaiset ehkä pystyvät; eivätkä kaikki hoidon tarpeessa olevat vanhukset ole dementoituneita. Annettakoon ratkaisuvalta kunnalle, jos omaisia ei ole eikä vanhuksen oma tahto enää toimi. Nyt ratkaisuvalta on aika kunnalla.

Hoitosetelin saanut on aina oikeutettu kunnan järjestämään hoitoon. Hoitoseteli menisi silloin kunnalle ja hoitoa on annettava, vaikka hoitoseteli ei peittäisi kaikkia kustannuksia. Niihän kunnan on nytkin hoitoa tappiokseen annettava.

Olen vakuuttunut, että vanhukselle itselleen annettava hoitoseteli tulisi halvemmaksi ja tuottaisi inhimillisempää palvelua kuin nykyinen laitospainotteinen vanhustenhoito. Edullisuus perustuu tuohon kansalaisyhteiskunnan tason aktivointiin.  Tästä odotettavissa olevasta säästöstä osan voi ulosmitata palvelusetelin arvossa. Onhan omaishoidon tuen korvauksetkin nyt paljon pienemmät kuin vastaavan laitoshoidon kustannukset.

Joku puuhaa suomalaisille vanhuksille edullista hoitopaikkaa Thaimaahan. Kahden tonnin hoitosetelin turvin elää Thaimaassa varsin mukavasti. Entä sitten?

=============

Tämä artikkeli on osaa luonnosta kirjaksi, jonka aion julkaista SATA-komitean työn pohjalta. Nämä artikkelit eivät ole lähelläkään lopullista tekstiä, vaan olen koonnut niihin vasta suorasanaiseen muotoon kirjoitettua materiaalia. Toivon lukijoilta asiasisältöön liittyviä kommentteja, joita tulen käyttämään (korvauksetta) kirjassa. Koska teksti on hiomatonta, stilistisiä kommentteja ei kannata esittää, mutta jos tekstiä on joiltakin paikoin vaikea ymmärtää, siitä toivon mainittavan.

‘Terveydenhuollon maksuja yritetään pitää kohtuullisina maksukatoilla. Kunnallisen terveydenhuollon asiakasmaksujen katto on 633 euroa ja lääkekulujen 672, 70 euroa vuodessa. Huonolla onnella voi siis joutua maksamaan terveydenhuoltomenoina yli 1300 euroa vuodessa. Yksi SATA-komitean tehtävistä oli laatia ehdotus näiden maksukattojen yhdistämisestä. On itse asiassa kolmaskin katto matkakuluille, mutta tämä jätettiin tarkastelun ulkopuolelle.

Jos mistään ei löydy lisää rahaa, yhdistetty maksukatto tulisi olemaan tasollaan korkeampi kuin kumpikaan erillisistä katoista eli noin 860 euroa. Ne häviäisivät, joilla on paljon lääkekuluja mutta ei sanottavasti hoitokuluja tai päinvastoin. Häviäjiä olisi paljon ja voittajia vähän.

Voittajia olisivat ne, joilla nyt ylittyvät molemmat katot eli siis huonoimmassa asemassa olevat. Nämä ovat lisäksi usein myös pienituloisia. Suurituloisten keskuudessa on yleistä puhkaista lääkekulujen maksukatto. Tulotaso näyttää vaikuttavan esimerkiksi kolesterolilääkkeiden valintaan. Nämä ovat tietenkin vain keskiarvolukuja. Suuria lääkekuluja on myös pienituloisilla.

Vaikka lisää rahaa ei saataisi, olisi oikeidenmukaista yhdistää maksukatot, koska näin autettaisiin niitä, joilla on paljon sekä hoito- että lääkekuluja, mutta demokratiassa on vaikea viedä saavutettuja etuja. Vähintään yhtä vaikeata olisi muutos päinvastaiseen suuntaan. Jos meillä nyt olisi yhdistetty maksukatto, ehdotuksella siirtyä nykyiseen järjestelmäämme ei olisi läpimenon mahdollisuuksia. Silloin pidettäisiin vääränä, että kaikista huono-osaisimmat häviäisivät.

Jos kaikki olisivat keskituloisia, maksukattojen olisi perusteltua olla nykyistä korkeampia; jokin vastuu on hyvä olla omista terveydenhuoltomenoista. Sairaat ovat kuitenkin usein pienituloisia. Olisi perusteltua tehdä maksukatosta tulosidonnainen niin, että katto olisi sitä matalampi, mitä pienemmät ovat tulot. Tätä vastustetaan, koska uudet tulosidonnaisuudet heikentäisivät työnteon kannustimia. En pidä tätä argumenttia kovin vahvana.

Suuria lääkemenoja kohtuullistetaan myös erityiskorvattavuuden avulla. Tarvitaanko todella kahta rinnakkaista tukimuotoa? Erityiskorvattavuus on maksukattoa vanhempi tukimuoto, josta ei kuitenkaan luovuttu, kun maksukatto otettiin käyttöön. Erityiskorvattavuuden ajatuksena on taata, etteivät kroonista sairautta sairastavan lääkkeet tule kohtuuttoman kalliiksi, mutta eikö maksukatto ajaisi saman asian? Voisimme alentaa maksukattoa, jos erityiskorvattavuudesta luovuttaisiin. Miksi joitakin diagnooseja pitää tukea enemmän kuin toisia? Eikö se johda potilasryhmien väliseen eriarvoisuuteen?

Erityiskorvattavaa lääkettä käyttävät varmaan pitävät järjestelyä oikeutettuna. Heidän pitäisi kuitenkin pystyä selittämään se, miten heidän tilanteensa poikkeaa niistä kalliista lääkehoidoista, joihin erityiskorvattavuutta ei ole. Eikö riittävän matala maksukatto olisi tasapuolisin tapa tukea kallista lääkehoitoa tarvitsevia diagnoosista riippumatta?

Erityiskorvattavuutta maksukaton rinnalla voi perustella sillä, että sairastuminen on kohtuuttoman huonoa tuuria, sairaus on erityisen myötätuntoa herättävä tai lääke on sairauden hoitoon välttämätön. Lähtökohtana pitäisi kuitenkin olla, etteivät lääkärit määrää turhia lääkkeitä. Lapsena saatu diabetes on huonoa tuuria, mutta niin on sairastuminen melkein aina.