Vauraus ja aika
(Teos, 2007)
Esipuhe
Kuvitelkaamme, että sata vuotta sitten elänyt yhteiskuntatieteilijä olisi
saanut näynomaisena ilmoituksena tietoonsa nykyisen modernin teknologiamme,
mutta ei tietäisi mitään tulevasta yhteiskunnallisesta kehityksestä.
Millaiseksi hän olisi kuvitellut yhteiskunnan, jossa lihastyötä säästävät
koneet ja automaatio ovat tehneet välttämättömyyshyödykkeiden valmistamisen
naurettavan helpoksi verrattuna siihen, kuinka suuria ponnistuksia pelkästään
ravinnon tuottaminen hänen aikanaan vaati?
Yhteiskuntatieteilijämme olisi varmaankin olettanut, että
yhteiskunnassa, joka olisi päässyt irti niukkuuden ongelmista, taloutta ja
tuotantoa koskevat kysymykset olisivat väistyneet ihmisten mielissä ja
puheissa taka-alalle. Miksi yhteiskunta, jolla on tarpeeksi kaikkea, olisi
edes kiinnostunut, saati huolestunut, taloudellisista kysymyksistä? Varmaankin
kulttuuria, filosofiaa, leikkiä, urheilua ja puutarhanhoitoa koskevat uutiset
ja pohdinnat olisivat lehtien etusivuaineistoa; taloutta ja tuotantoa koskevat
artikkelit olisivat siirtyneet omiin erikoislehtiinsä.
Hän olisi varmaan myös kuvitellut, että köyhyys ja
aineellinen puute poistuvat yhteiskunnasta, joka pystyy helposti tuottamaan
tarpeeksi kaikille.
Erityisen mahdotonta yhteiskuntatieteilijällemme olisi ollut
ennustaa elämän kiireisyyttä. Miten kenelläkään voi olla kiire, kun työn
tuottavuus on neljätoistakertaistunut – teemme muutamassa tunnissa työt, jotka
hänen aikanaan veivät koko viikon. Eikö sen pitäisi antaa mahdollisuus
nautinnolliseen joutilaisuuteen?
***
Nousu köyhyydestä
kohtuulliseen vaurauteen on tehnyt elämästä mukavampaa, mutta jossain
vaiheessa pitäisi havaita, että olemme jo tarpeeksi rikkaita. Voisi luulla,
että taloudellisten näkökohtien painoarvo vähenisi vaurastumisen myötä. Raha
vähentäisi rahantarvetta samaan tapaan kuin vesi helpottaa janoa ja ruoka
nälkää. Näin ei ole käynyt, vaan olemme antaneet vaurauden tavoittelun
orjuuttaa itsemme.
Taloudellisen vaurauden on tarkoitus tuottaa edellytyksiä
hyvälle ja onnelliselle elämälle. Se ei siis ole päämäärä sinänsä, vaan keino
hyvän elämän saavuttamiseksi. Ei ole järkeä pilata elämäänsä vaurastuakseen
yhä vain enemmän.
Vauraus on kuitenkin muuttunut päämääräksi, jolle perimmäinen
päämäärä, hyvä elämä, on uhrattu. Terve pyrkimys parempaan muuttuu ahneudeksi,
kun vaurauden himo vie suhteellisuudentajun.
Aikamme ahneus on kollektiivista. Ahneuden myrkyttämiä on
vain osa ihmisistä, mutta kansakuntana käyttäydymme kuin suhteellisuudentajun
menettäneet.
Ympäristönäkökohdat olisivat jo yksinään riittävä syy vaihtaa
korkeampi kulutustaso kiireettömämpään elämään. Kulutustasomme kaventaa
kasvihuoneilmiön ja muiden ympäristöongelmien vuoksi jälkeemme tulevien
mahdollisuutta hyvään elämään. En kuitenkaan keskity tähän näkökohtaan, koska
en halua viedä huomiota pois väitteeltäni, ettei aikamme ahneus palvele edes
omia itsekkäitä etujamme.
Kaikki uskonnot ja useimmat maalliset filosofiset opit
opettavat kohtuuden viisautta ja varoittavat ahneuden orjuudesta – kukin
omilla sanoillaan. Eivät kai ne kaikki voi olla väärässä?
En silti yhdy niihin, joiden mielestä vauraus olisi paha asia
sinänsä; että ihminen eläisi parempaa ja jalompaa elämää askeettisessa
kamppailussa vaikeuksia vastaan. Tällaisiakin ajatuksia esiintyy niin
uskonnollisten kuin maallisten ajattelijoiden esittäminä. Pidän vaurauden
mukanaan tuomia mahdollisuuksia pääsääntöisesti myönteisinä. Erityisesti en
jaa romanttista käsitystä, että moderni teknologia kännyköineen ja
tietokoneineen olisi vastustettavaa. Olen iloinnut yhä paremmista ja
fiksummista vempaimista. Tätäkin kirjaa on ollut paljon hauskempi kirjoittaa
helposti mukana kannettavalla tietokoneella kuin Facit Privatilla, jolla
kirjoitin ensimmäiset kirjani. Väitän ainoastaan, että maksamme nopeasta
vaurastumisesta liian kovan hinnan uhraamalla sen eteen kohtuuttomasti muita
tärkeitä asioita elämässämme.
Kysymys on kilpailevien tavoitteiden välisestä
vaihtosuhteesta. Vaurastuminen on sinänsä hauskaa, mutta arvokkaita ovat myös
muut asiat elämässä. Nyt muita arvoja uhrataan vaurauden hyväksi, vaikka
lisävaurastumisesta koituva hyöty ei riitä korvaamaan uhrausten arvoa.
Vaihtosuhde on epäedullinen.
***
Minua on vaivannut pitkään,
miksi me länsimaalaiset emme vähennä työntekoa ja tyydy vähän hitaampaan
talouskasvuun.
Pohdinta sata vuotta sitten eläneestä
yhteiskuntatieteilijästä perustuu vuonna 1999 kirjaani
Täystyöllisyyteen
ilman köyhyyttä
kirjoittamaani
johdantolukuun, jolla oli hyvin vähän tekemistä kirjan muun sisällön kanssa.
Vasta vuoden 2004 tammikuussa päätin kirjoittaa kirjan, jossa keskityn vain
tähän kysymykseen.
Olen kirjoittanut tätä kirjaa pitkään ja monessa vaiheessa,
kun muilta töiltäni olen ehtinyt. Pari vuotta sitten luulin olevani jo lähellä
maalia, mutta silloin eräässä ekonomistitapaamisessa Antti Suvanto Suomen
Pankista ja Timo Viherkenttä Kuntien eläkevakuutuksesta kertoivat minulle
London School of Economicsin emeritusprofessorin lordi Richard Layardin
kirjasta
Happiness – Lessons from a new science.
Kirjan johtopäätökset olivat hyvin lähellä omiani – niin lähellä, ettei olisi
ollut uskottavaa esittää niitä ominani. Senhetkinen versio tästä kirjasta
perustui henkilökohtaiseen käsitykseeni, ettei vaurastuminen tee meistä enää
juuri sen onnellisempia. Layard pystyi perustelemaan tämän väitteen suurella
määrällä empiirisiä tutkimuksia. Layardin kirjan innoittamana tutustuin
vaurauden ja onnellisuuden keskinäisestä riippuvuudesta esitettyihin
tutkimuksiin, joita noihin aikoihin alettiin myös käsitellä enemmän
julkisuudessa. Katsoin parhaaksi muuttaa jo melkein valmista kirjaa
huomattavasti. Kiitos tästä vihjeestä molemmille.
Kirja jakautuu neljään
osaan. Ensimmäisessä pyrin perustelemaan sitä, miksi meidän kannattaisi
vaihtaa ainakin osa taloudellisesta kasvusta vapaa-aikaan ja kiireettömyyteen.
Toisessa pyrin perustelemaan, miksi tällainen muutos olisi vastaväitteistä
huolimatta taloudellisesti realistinen. Kolmannessa osassa paneudun huonoihin
keskinäisiin pelisääntöihin, joiden koen ohjaavan yksilöllisiä valintoja
väärään suuntaan. Neljännessä osassa hahmotan toimia, jotka voisivat edistää
muutosta haluttuun suuntaan, ja pyrin hahmottelemaan, miltä tulevaisuus voisi
kenties näyttää.
Haluan kiittää käsikirjoitukseen tehdyistä arvokkaista
kommenteista äitiäni Heljä Soininvaaraa, Martti Karvosta, Ari Väisästä ja
Pentti Kaurasta. Vaimoani ja lapsiani kiitän pitkämielisyydestä. Kirjoittava
perheenisä ei ole aina läsnä henkisesti, vaikka olisi sitä fyysisesti.
Valtiosihteeri Raimo Sailasta haluan kiittää siitä, että
hänen puheenvuoronsa ovat motivoineet minua kirjoittamaan erityisen
huolellisesti luvut, joissa pohdin esitysteni taloudellista realistisuutta.
Helsingissä 1.1.2007
Osmo Soininvaara
Sisällys
esipuhe
7
I
maksamme vauraudestamme liikaa
13
tekeekö vaurastuminen onnellisemmaksi?
15
vaurauden kilpavarustelu
25
mitä on saatu lisää?
32
vaurauden hinta
39
vapaa-aika – vaihtoehto vaurastumiselle?
56
yksin vai yhdessä päättäen?
72
prekariaatti – väärin lyhennetty työaika
84
miten kannustaa työajan lyhentämiseen?
89
II
onko kiireetön tie taloudellisesti realistinen?
99
tuottavuus kasvaa epätasaisesti
101
työaika ja kilpailukyky
104
tarvitseeko hyvinvointiyhteiskunta taloudellista kasvua?
111
taloudellinen kasvu ja työllisyys
118
työ osallisuuden vuoksi
124
III
olemmeko omien pelisääntöjemme ansassa?
139
vangin dilemma
141
suunnittelu ja kilpailu
148
erilaisia kilpailun muotoja
151
takaisin todellisuuteen
159
IV
mitä on tehtävä?
175
voisiko muutos tapahtua itsestään? .
177
muutoksen
nopeuttaminen 183
mitä sitten tapahtuisi?
192
sisällys
196
lähdeluettelo
198
