Globalisaation kiihtyminen aiheuttaa kahdenlaisia paineita kotimaisiin toimiin. Toisaalta Suomen työmarkkinoilla on edessä suuri mullistus, toisaalta väkirikkaiden kehitysmaiden vaurastuminen tuo kysymyksen maapallon ekologisten reunaehtojen rajallisuudesta ja vaatimukset ekotehokkuuden nostamisesta entistä ajankohtaisemmiksi.

Niin sanotun Kiina-ilmiön edetessä Suomesta siirtyy paljon työpaikkoja halvan työvoiman maihin, myös uusiin EU-maihin. Tilalle tulee toisia työtehtäviä, sillä toki kehitysmaat lisäävät myös tuontiaan eivätkä vain vientiään.

Pääsääntöisesti menetettävät työpaikat ovat vähemmän koulutusta vaativia kuin tilalle tulevat työpaikat. Ne myös sijaitsevat eri paikkakunnilla. Tämä uhkaa kärjistää yhteiskunnallisia eroja ja alueellisia ongelmia sekä lisätä tuloeroja Suomessa. Tämä edellyttää valtiovallalta vastatoimia kansallisen tasa-arvon lisäämiseksi.

Turvassa eivät ole hyvin koulutetut työpaikatkaan. Kiina ja Intia kouluttavat vuodessa yhteensä yli miljoona insinööriä, eivätkä nämä ole huonoja insinöörejä. Yhdysvalloista on muutamassa vuodessa siirtynyt noin 200 000 asiantuntijatehtävää kehitysmaihin. Tämä ilmiö saavuttaa ennen pitkää Suomenkin; eikä siihen mene edes kauan.

Uudessa tilanteessa Suomessa on vaikea ylläpitää nykyistä työllisyyttä vientiteollisuudessa. Onneksi meillä kuitenkin on suuri vaihtotaseen ylijäämä. Suomalaiset siis tienaavat enemmän kuin kuluttavat. Siksi voimme kansantalouden terveyttä vaarantamatta korvata vientiteollisuuden työpaikkoja kotimarkkinoita palvelevilla työpaikoilla. Tämä tarkoittaa lähinnä työpaikkojen luomista yksityisiin palveluihin.

Edessämme on nopea elinkeinorakenteen muutos. Palvelualat ovat Suomessa syrjittyjä ja alikehittyneitä. Tässä tilanteessa olisi suuri virhe tarrautua menneeseen ja pyrkiä suurin kustannuksin jarruttamaan vääjäämätöntä kehitystä. Tämä riski on olemassa, kun meillä on hallitus, joka niin leimallisesti edustaa taantuvia elinkeinoja.

Muutoksen jarruttamisen sijasta voimavarat on keskitettävä uusien elinkeinojen synnyttämiseen. Kun viime aikoina on puhuttu paljon vanhemmuuden kustannusten tasaamisesta työnantajien kesken, kyse ei ole vain siitä, että puolustetaan nuorten naisten asemaa työmarkkinoilla. Kyse on myös elinkeinopolitiikasta; ylimääräisen ja epäoikeudenmukaisen taakan poistamisesta palvelualoilta.

Köyhien maiden vaurastuminen kolkuttaa kasvun rajoja

Globalisaation seurauksena eräiden hyvin väkirikkaiden maiden elintaso nousee nopeasti. Tämä merkitsee myös ympäristöön kohdistuvan rasituksen kasvua. Maapallonlaajuiset kasvun rajat, joista keskusteltiin aktiivisesti 1970-luvulla, alkavat taas tulla ajankohtaisiksi. Kun kehitysmaat - vääjäämättä  ja oikeutetusti -  lisäävät omaa energiankulutustaan, teollisuusmaiden on sitä vähennettävä.

Kysymys ekotehokkuudesta - vähemmästä enemmän - on arvossaan enemmän kuin koskaan. Teollisuusmaiden on pitkällä tähtäyksellä kasvatettava ekotehokkuuttaan moninkertaiseksi. Tämä merkitsee tuotantorakenteisiin paljon suurempaa muutosta kuin minkä globalisaatioon liittyvä työnjaon muutos tuo mukanaan.

Toimiin kannattaa ryhtyä heti. Hallituksen veronäpertelyn sijasta tarvitaan massiivista muutosta verotuksen rakenteeseen. Työtä tulee verottaa olennaisesti vähemmän ja energiankulutusta olennaisesti enemmän. Tästä pitäisi sopia kansainvälisesti.

Suomen liikenne kuluttaa liikaa energiaa

Liikenne yksin tuottaa Suomessa henkeä kohden hiilidioksidipäästöjä enemmän kuin ovat koko maailman hiilidioksidipäästöt henkeä kohden. Liikenteen osalta kehitys Suomessa on takaperoista, sillä liikennesuoritteet sen kuin kasvavat ja päästöt sen mukana.

Erityisen harmillista on liikenneministeriön ja valtiovarainministeriön nuiva suhtautuminen rautateihin. Rataverkon päästäminen rapistumaan on kansallinen munaus. Suunnan tulisi olla aivan toinen. Nopeiden junayhteyksien tulisi nousta merkittäväksi kilpailijaksi lentoliikenteelle, ja tämä merkitsee koko päärataverkon tason nostamista niin, että sillä voidaan sallia suuret nopeudet. Olemassa olevien ratojen purkaminen on väärin tulevaisuutta ajatellen, sillä joskus voi olla edessä aika, että näitä rataosuuksia taas tarvittaisiin.

Lentoliikenteen polttoaineet on saatava verotuksen piiriin siinä, missä muutkin polttoaineet. Tämä paitsi siirtäisi liikennettä lentokoneista rautateille, myös johtaisi siihen, että konetyypin valinnassa ajateltaisiin enemmän polttoaineen kulutusta.

Autoilun verotuksessakin tarvitaan rakennemuutos

Kun menemme katsomaan Länsiväylän kupeeseen aamuruuhkaa ja mietimme, onko bensan hinta kohdallaan, vaikuttaa siltä, että hintaa kannattaisi nostaa ja vieläpä aika paljon. Jos tarkastelemme samaa asiaa Ilomantsin syrjäkylillä, emme voi päätyä kuin siihen, että bensiinin hinta paikallisiin oloihin kohtuuttoman kallista. Myös autoilun verotuksessa on tehtävä rakennemuutos. Polttoaineen verotuksesta tulisi siirtyä kaupunkien katutulleihin. Syrjäseuduilla autoilu on jopa liian kallista ja tuottaa aluepoliittisia ongelmia, kun taas kaupungeissa autoilu on aliverotettua.

Älykkäällä liikenteen määrän hallinnalla voidaan kaupunkiliikenteessä säästää valtaisia summia liikenneväylien rakentamiskustannuksissa ja liikenteen käyttökustannuksissa. Samalla ympäristö ja asuinviihtyisyys voittavat. Lontoossa viiden punnan tullimaksu on vähentänyt autoilua 20 prosenttia ja ruuhkat ovat kadonneet. Tukholmaan kaavaillaan vähän toisentyyppistä ruuhkamaksua. Oslossa menetelmä on ollut käytössä jo vuosia.

Kiinalaiset ovat parempia tässäkin

Vanha kysymys kuuluu, mitä tapahtuu, kun kiinalaisilla on yhtä paljon autoja kuin teollisuusmaiden asukkailla. Ei huolta. Kiina vaurastuu, mutta kiinalaiset eivät ole tyhmiä. Esimerkiksi Shanghaissa on vallalla käytäntö, jossa autojen määrää säädellään huutokaupattavalla autonomistusoikeudella. Näitä oikeuksia on liikkeellä niin paljon kuin lasketaan katuverkon kohtuudella vetävän. Oikeuden voi myydä eteenpäin. Joka haluaa ostaa auton, hänen on ostettava oikeus joltakin toiselta pois.