PUHEET, KANNANOTOT JA KIRJOITUKSET

Sairaala-lehti 1/2006


Viitehintajärjestelmä alentamaan lääkemenoja

Lääkehuolto toimii kovin eri säännöillä kuin muu terveydenhuolto. Sen kohoavat kustannukset uhkaavat koko terveydenhuollon rahoitusta. Yritykset puuttua asiaan ovat kaatuneet rohkeuden pettäessä. Kunnon säästöjä ei saada, ellei hyväksytä mitään haittavaikutuksia.

Suomen terveydenhuollon halpuus yhdessä hoidon korkean laadun kanssa kertovat, että terveydenhuoltomme rahat ohjautuvat järkevästi – ainakin järkevämmin kuin muualla. Kiitos tästä kuuluu terveydenhuollossa työskenteleville, mutta osuutta asiaan on myös hyvällä järjestelmällä.

    Kunnallisessa terveydenhuollossa kannattaa tehdä vain kustannustehokkaita toimenpiteitä, koska jokainen hoitotoimenpide maksaa hoidon järjestäjälle. Vakuutusmuotoisessa terveydenhuollossa hoito tuottaa sairaalalle katetta, vaikka hyödyt eivät vastaisi kustannuksia. Vakuutusmuotoiset järjestelmät tapaavat olla kalliita. Lääkehuollon pelisäännöt eivät ole kunnossa, ja siksi lääkkeisiin käytettyä rahaa valuu hukkaan samaan tapaan kuin vakuutusmuotoisessa terveydenhuollossa.


Mikä menee vikaan?

Lääkehuollossa on kolme ongelmaa:

1)      Käytetään uusia kalliita lääkkeitä silloinkin, kun vanha halpa lääke riittäisi.

2)      Lääkeyhtiöt kehittävät suurin kustannuksin rinnakkaisia lääkkeitä sairauksiin, joihin on jo lääke päästäkseen osallisiksi tuottoisista markkinoista. Näin tapahtuu muillakin tuotannon aloilla, mutta lääketeollisuuden kehitystyön maksavat sairausvakuutuksen kautta kalliina hintoina teollisuusmaiden veronmaksajat ilman, että näin syntyvä kilpailu laskee hintoja.

3)        Suurella rahalla kehitetyt hyvät, mutta patenttisuojan takia kalliit lääkkeet ovat toisaalta vajaakäytössä, koska jokainen maa pyrki omilla kömpelöillä keinoillaan minimoimaan osuutensa kehityskustannusten rahoituksesta.


Lääketeollisuus on voittoa tavoittelevaa liiketoimintaa, mutta käsikauppalääkkeitä lukuun ottamatta se ei toimi markkinatalouden sääntöjen mukaan. Tämä on osittain hyvä asia – terveydenhuolto ei eettiseltä kannalta oikein sovellu markkinatalouteen – mutta markkinaohjauksen puuttuminen johtaa myös rahan haaskaukseen ja hankalaan pelitilanteeseen valtiovallan ja lääketeollisuuden välillä.

    Markkinaohjaus puuttuu, koska kuluttaja ei tavallisesti itse maksa lääkekulujaan. Potilaan kannattaa suosia parasta lääkettä hinnasta välittämättä. Veronmaksajien rahaa haaskautuu, kun kalliita lääkkeitä määrätään marginaalisten terveyshyötyjen vuoksi. Valtio taas yrittää kaikin keinoin välttyä liialta rahanmenolta. Seurauksena on hankalia hintaneuvotteluja, joiden tuloksena moni hyvä lääke jää kokonaan korvausjärjestelmän ulkopuolelle. Lääketehtaan menestys perustuu hyviin yhteiskuntasuhteisiin vähän samaan tapaan kuin yritysten menestys tuottoisessa idänkaupassa aikanaan.


Viitehintajärjestelmä palauttaisi taloudellisen vastuun

Lääkemenoja alentamaan synnytetty lääkevaihtojärjestelmä leikkasi lääkekuluista pois vuoden kasvun, mutta nyt menot kasvavat taas vanhaan tahtiin vuoden entistä kehitysuraa jäljessä.

    Lääkevaihto saa patenttinsa menettäneiden tuotteiden hinnat laskemaan nopeammin, mutta se ei pure kalliiden, patentilla suojattujen lääkkeiden turhaan käyttöön. Potilas voi kieltää lääkevaihdon, jos hän on ihastunut brändilääkkeen logoon tai pillerin väriin ja panna Kelan maksamaan viulut. Onneksi tätä oikeutta harva käyttää.

    Lääkevaihdon sijasta olisin ottanut käyttöön viitehintajärjestelmän. Lääkevaihdon piirissä olevista lääkkeistä kelan korvaus tulisi aina halvimman lääkkeen mukaan. Ostaa saa minkä valmistajan tuotteen haluaa, kunhan maksaa itse erotuksen. Lääkevaihdon taloudelliset hyödyt saataisiin maksimaalisesti. Potilaalla olisi valintaoikeus yhdistettynä taloudelliseen vastuuseen.

    Menisin tätäkin pidemmälle. Ulottaisin viitehintajärjestelmän myös samaan diagnoosiin käytettyihin eri lääkemolekyyleihin, jos ne ovat jokseenkin yhtä hyviä eikä kalliimpi lääkeaine ole potilaalle välttämätön.

    Julkisuudessa on keskusteltu kosolti siitä, ovatko hoitosuositukset, joiden mukaan valtaosan kansasta tulisi syödä kolesterolilääkkeitä, ylipäänsä järkeviä. Taloudellisesti mielenkiintoisempi kysymys on, ovatko moninkertaiset hintaerot kilpailevien kolesterolilääkkeiden välillä perusteltuja.

    Oheisessa taulukossa ovat kolesterolihoitoon tarkoitetun lääkeaineiden vuosikustannukset kustannukset potilasta kohden vuoden 2005 kolmannella vuosineljänneksellä.
 

simvastatiini	95 €/vuosi
lovastatiini	486 €/vuosi
pravastatiini	412 €/vuosi
fluvastatiini	392 €/vuosi
atorvastatiini	552 €/vuosi
rosuvastatiini	464 €/vuosi

Onko järkevää maksaa kuusinkertaista hintaa lääkkeestä, joka on vain vähän parempi kuin halvempi lääke? Tämä on taloudellisesti viisi kertaa isompi kysymys kuin se, onko järkevää syödä edes sitä halvinta lääkettä.

    Jos meillä on ylipäänsä erimielisyyttä laajamittaisen kolesterolihoidon järkevyydestä, on vaikea uskoa, että olisi kannattavaa maksaa lähes viisisataa euroa potilasta kohden lisähyödystä, joka saadaan siirtymällä simvastatiinista atorvastatiiniin.

    Viitehintajärjestelmä tarkoittaisi statiinihoidossa sitä, että lääkekorvaus maksettaisiin simvastatiinin hinnan perusteella, käytti potilas mitä statiinia hyvänsä. Näin saataisiin pelkästään kolesterolihoidon kustannuksia alennetuksi kymmenillä miljoonilla euroilla.

    Lääketehtaat vastaavat tähän tietysti, että simvastatiinin halpuus johtuu siitä, että sen patentti on vanhentunut. Muilla statiineilla on oltava yhtä pitkä aika kerätä patentin suojissa rahaa kehitystyön katteeksi. Toisaalta tuo kehitystyö ei ole ollut terveystaloudellisesti kannattavaa, jos uudet lääkkeet eivät ole niin paljon simvastatiinia parempia, että ne saisivat kustannuksensa katetuiksi näillä säännöillä. Miksi veronmaksajien pitäisi sellaista tukea?

Entä poikkeukset?

Ei tämä tietysti ongelmatonta olisi. Simvastatiini voi tuottaa joillekin potilaille vatsavaivoja ja unettomuutta. Miten heidän kohdallaan kustannettaisiin kalliimpi lääke?

    Raain vaihtoehto olisi panna heidät maksamaan itse, kuten ruoka-allergikotkin maksavat kalliimmasta ruuastaan. Köyhimpiä ajatellen tämä kuitenkin olisi kohtuutonta.

    Toinen vaihtoehto olisi, että lääkäri voisi perustellulla päätöksellä oikeuttaa korvauksen kalliimmasta lääkkeestä. Jos näitä tapauksia kasautuisi joillekin lääkäreille paljon, jokin kysely siitä varmaan perään tulisi.

    Kolmas vaihtoehto olisi, että oikeudesta kalliimpaan lääkkeeseen päätettäisiin kunnallisessa terveydenhuollossa, joka myös maksaisi itse erotuksen. Palaan tähän vaihtoehtoon kirjoituksen lopussa.

Harkintaa tarvitaan

Otin tietysti helpon esimerkin. Erihintaiset statiinit ovat jokseenkin yhtä hyviä alentamaan kolesterolia. Masennuslääkkeiden osalta tilanne on toinen. Syyt masennukseen ovat erilaisia ja siksi siihen myös tepsii eri lääkitys. Halpa lääke sopii joillekin, mutta ei kaikille. Vaikka diagnoosikohtainen viitehintajärjestelmä ei sovi masennuksen hoitoon, moneen muuhun se sopii; mielestäni jopa tavanomaisiin antibiootteihin.  

    Diagnoosikohtaista harkintaa siis tarvitaan. Joku voi kavahtaa sitä, ettei sama kaavamainen menettely pätisi läpi terveydenhuollon, mutta joudutaanhan diagnoosikohtaista harkintaa soveltamaan jo nyt erityiskorvattavuuteen.

Kunnat maksamaan?

OECD:n asiantuntijat suosittivat syksyllä Suomelle terveyskeskusten palkitsemista, jos ne säästävät lääkekuluissa ja sakottamaan tuhlailevasta reseptien kirjoittamisesta. Samaan päästäisiin helpommin, jos terveyskeskus maksaisi määräämänsä lääkehoidon.

    Viitehintajärjestelmää tai lääkevaihtoa ei tarvittaisi, jos kunnallinen terveydenhuolto maksaisi myös lääkekorvaukset. Lääkehoidon hyötyjä punnittaisiin samalla vaa'alla kuin muunkin hoidon. Mutta kuka silloin korvaisi yksityislääkäreiden määräämät lääkkeet?

    Kun lääkekustannusten ongelma koskee kalliita lääkkeitä, niiden määrääminen voitaisiin antaa nykyistä laajemmin kunnallisen terveydenhuollon vastuulle ja maksettavaksi. Jos meillä olisi diagnoosikohtainen viitehintajärjestelmä, voisi ajatella, että oikeus poiketa tästä olisi vain julkisella terveydenhuollolla, joka maksaisi myös hintojen eron. Yksityislääkäreitä käyttää pääosin varakkaampi väestönosa, joka voisi hyvin maksaa vähän kalliimmat lääkkeensä itse – tai mennä terveyskeskukseen.


<<paluu etusivulle