Seuraavassa laskusuhdanteessa olemme täysin suojattomia. Verojen nostamiseenkaan ei taida oikein olla tilaa, joten emme me näin voi jatkaa.
Pitäisi siis säästää lisää, mutta se olisi aika tuskallista, sillä puhutaanhan jo nyt koululaisten, vanhusten ja sairaiden heitteillejätöstä. Usein säästöt eivät myöskään juuri säästä, vaan siirtävät vain menoja momentilta toiselle: työttömyyskortistossa sairaanhoitaja ei tule yhteiskunnalle juuri sen halvemmaksi kuin töitä tehdessään.
Oikea tapa solakoittaa valtion budjettia ei ehkä olekaan etsiä leikkausvaraa momentti momentilta. On katsottava, olisiko jotain korjaamista pelisäännöissä, niissä tavoissa, jolla hyvinvointiyhteiskunta on organisoitu ja joilla kansalaisia ohjataan hyvinvointipalveluja käyttämään.
Onko esimerkiksi kovin viisasta houkutella pysyväistyöttömiä muuttamaan syrjäseuduilta asuntopulasta kärsiviin kaupunkeihin? En tarkoita työn perässä muuttavia, sillä he myös työllistyvät kaupungeissa aika hyvin. Kun yhteiskunta korvaa auliisti työttömälle kaupunkien korkeammat asumiskustannukset ja kun toimeentulotuen hakeminen on maaseudulla kovin nöyryyttävää, virtaa kaupunkien kalliisiin asuntoihin myös niitä, joilla ei ole kuvitelmiakaan työnsaannista.
Työmarkkinatuella elävä maksaa yhteiskunnalle kaupungissa ehkä 20 000 markkaa enemmän kuin maalla, 10 000 kaupunkilaistyötöntä 200 miljoonaa markkaa enemmän. Jos valtion budjetissa olisi erillinen momentti työttömien kaupungissa-asumispalkkiolle, punakynä olisi ajat sitten pyyhkinyt sen pois, mutta eri momenttien sisälle piiloutuva kallis käytäntö ei pistä samalla tavalla silmään.
Maaseutukyliin työttömät toisivat eloa, ja aika kuluisi marjastaen, kalastaen ja puhdetöitä tehden joutuisammin kuin lähiökapakoissa.
Subjektiivinen oikeus palveluihin on hyvä tapa toteuttaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, mutta joskus kalliista palvelusta on asiakkaalle vain marginaalinen hyöty. Oikeus kannattaa silti käyttää mieluummin kuin jättää käyttämättä. Harva päästää taksiseteliä vanhenemaan.
Eikö kannattaisi ottaa käytännöksi, että subjektiivisen oikeuden voisi vaihtaa alihintaan rahaksi samaan tapaan kuin oikeuden päivähoitopaikkaan voi vaihtaa kotihoidon tueksi? Oletetaan, että Virtasella on oikeus palveluun, jonka tuottaminen maksaa tuhat markkaa, mutta jota Virtanen itse arvostaa vain sadan markan edestä. Sekä Virtanen että yhteiskunta voittavat, jos Virtanen vaihtaa palvelun 300 markkaan. Kuka on Virtasta viisaampi päättämään, mikä on hänelle hyväksi?
Esimerkiksi haja-asutusalueilla kunnan järjestämän koulukuljetuksen vaihtoehtona voisi hyvin olla rahallinen korvaus niille, jotka järjestävät lastensa koulumatkan itse. Perheet keksisivät varmaan monia joustavia ratkaisuja: harva kuitenkaan taksiin turvautuisi, kuten kunta joutuu tekemään.
Ja edelleen: miksi raskaiden ammattien harjoittajat, esimerkiksi hävittäjälentäjät, siirtyvät varhain eläkkeelle, miksi he eivät siirry kevyempiin töihin?
Miksi Suomi tukee metsätaloutta verovaroin, kun tuki vain nostaa kantohintoja ja lisää näin metsänomistajien pääomatuloja? Metsänomistajathan ovat nykyisin yhä useammin kaupunkilaisia, joten metsätulot eivät enää ole maanviljelijän kansalaispalkkaa. Monet maat päinvastoin verottavat kansallisen luonnonvaransa hyödyntämistä.
Jos lähdemme siitä, ettei veroja voi enää nostaa, kaikki tuhlaus on pois hyvistä tarkoituksista: köyhiltä, sairailta, kouluilta, kulttuurilta. Siksi hyvinvointiyhteiskunnan kannattajien pitäisi olla ensimmäisinä etsimässä älykkäitä säästöjä, jotta emme ajautuisi älyttömiin
Vai luottaisimmeko sittenkin siihen,
että asiat jotenkin lutviutuvat. Työttömyys on kaikkien
budjettivajausten äiti. Jos työllisyys palautuisi 80-luvun tasolle,
ei meillä olisi mitään ongelmia. Juuri nyt työpaikkoja
näyttää syntyvän hyvin. Työttömät vaan
eivät näy kelpaavan työnantajille. Alkavatko kelvata, kun
työvoimasta tulee pula?
<<paluu
etusivulle
