Miksi emme vaikkapa jakaisi työn tuottavuutta puoliksi: puolet vapaa-ajan lisäämiseen ja puolet tuotannon kasvattamiseen, vaan kiihdytämme yhä vauhtia, vaikka moni on liian uupunut kyetäkseen nauttimaan saavutetusta yltäkylläisyydestä? Olemmehan (keskimäärin) jo niin vauraita, ettei lisävauraus juuri onnea lisää; maltillisempi vauhti ja lisääntyvä vapaa-aika sen sijaan voisivat lisätäkin.
Vuodesta 1990 vuoteen 1998 Suomessa tehdyt työtunnit ovat vähentyneet 12 prosentilla ja kokonaistuotanto on lisääntynyt 15 prosentilla. Liki puolet tuottavuuden kasvusta siis todellakin on toteutunut vapaa-ajan lisääntymisenä; ei kuitenkaan lyhempänä työaikana vaan työttömyytenä. Johtuuko työttömyys siis siitä, että työssä olevat tekevät työtä liikaa? En usko työajan lyhentämisen juuri vähentävän työttömyyttä. Työttömyys johtuu suurista eroista osaamisessa ja pienistä eroista työn hinnassa. Työajan lyhentäminen vähentää työttömyyttä vain vähäisen; pääasiassa se alentaa kokonaistuotantoa. Työttömyyden vähentämiseksi on muutettava verotusta ja palkkarakennetta niin, ettei vähän tai vääriä asioita osaavaa työvoimaa hinnoitella ulos markkinoilta.
Sen sijaan kova työtahti ajaa ikääntyvää työvoimaa eläkkeelle. Kun vielä 60-luvulla melkein kaikki olivat töissä eläkeikään asti, nyt melkein kukaan ei ole, vaikka nykyisin eletään vanhemmiksi ja ollaan terveempiä. Mitä järkeä on kiristää tahtia, jos se merkitsee, että yhä harvempi pysyy tahdissa mukana?
Entä maamme kilpailukyky? Kilpailukyky ei riipu työajan pituudesta vaan työn yksikköhinnasta. Japanilaisten pitempi työaika vaikuttaa Japanin kilpailukykyyn yhtä vähän kuin jos heitä olisi enemmän. Työteliäisyytensä ansiosta japanilaiset voivat kuluttaa enemmän, mutta heillä on vapaa-aikaa vähemmän. Valinnan onnellisuudesta en ole varma. Toisaalta: jos huippu-urheilija päättää tehdä elämästään mukavampaa ja vähentää harjoitteluaan 20 prosentilla, se ei vähennä hänen palkintojensa määrää vain 20 prosentilla, vaan voi pudottaa hänet piirikunnalliseksi kyvyksi. Informaatioyhteiskunnan huippuosaajien tilanne voi olla samanlainen. Jos he hellittävät kilpailussa, he häviävät sen kokonaan. Tätä joukkoa on kuitenkin niin pieni osa työvoimasta, ettei se ole mikään syy muiden pitkään työpäivään.
Jos urheilijat sopisivat, että kaikki vähentävät harjoitteluaan, heidän elämänsä tulisi mukavammaksi. Vaikka tulokset huononisivat, palkintoja jaettaisiin yhtä paljon kuin ennenkin. Sopimus työmäärän kohtuullistamisesta parantaisi myös työelämän eliitin elämänlaatua. Teknologinen muutos saattaisi hidastua muutosta toteuttavien työpanoksen vähentyessä, mutta juuri muutoksen liiallinen nopeus talloo nyt alleen turhan monia. Tällainen sopimus taitaa silti olla utopiaa. Rehevä palveluyhteiskunta voisi toki helpottaa niiden elämää, joiden ansiotyö on kovin raskasta. Uranaisten elämä helpottuisi, kun raskaan ansiotyön päälle ei enää tulisi yhtä paljon kotitöitä. Suomalaisten rikkain kymmenes vaurastuu nyt nopeasti. Ehkä se johtaa palvelujen kysynnän kasvuun.
Ranskassa ollaan siirtymässä
35 tunnin työviikkoon. Entäpä, jos me Suomessa antaisimme
jokaisen päättää asiasta itse, kunhan maksimityöaikaa
ei ylitetä. Työtään voisi myydä kuin karahviviiniä.
Palkka tehdyn työn mukaan – ja eläke elämänaikaisen
palkan mukaan, jotta eläkkeen maksimoimiseksi ei tarvitsisi ottaa
loppukiriä vaan voisi hellittää hiljakseen iän karttuessa.
Joka pitää enemmän rahasta, tekisi pidempää työpäivää
ja joka pitää enemmän vapaa-ajasta, tekisi lyhyempää
työaikaa.
<<paluu
etusivulle
