Suomen Kuvalehti 50/1999

Tasa-arvoisin ja syrjivin

Pöydälleni ilmestyi peräkkäin kaksi artikkelia. Toisen mukaan Suomessa on maailman pienimmät tuloerot ja toisen mukaan Britannian jälkeen eniten itsensä syrjäytyneeksi kokevia Euroopassa. Miten maailman tasa-arvoisin maa voi olla kärkisijoilla huono-osaisten määrässä? Joskus tilastokummajaisiin on arkisia selityksiä. Ehkä syrjäytyneeksi kokeminen eri kielillä tarkoittaa vähän eri asiaa. Tai ehkä maassa, jossa “soitto on suruista tehty“ ihmiset vain vastaavat pessimistisemmin, eikä sille yhteiskunta mitään voi. Tämä selitys kaatuu kolmanteen tilastoon. Suomessa sosiaaliryhmien väliset erot sairastavuudessa ja kuolleisuudessa ovat kansainvälisesti katsoen korkeita, vaikka yleensä kuvitellaan, että tuloerojen tasaaminen tasaa myös eroja sairastavuudessa. Taloudellisen tasa-arvon verhon takana näyttää piilevän syrjivä luokkayhteiskunta.

Miksi köyhässä ja sosiaaliturvaltaan varsin hentoisessa Portugalissa huono-osaisilla menee paremmin kuin Suomessa? Ehkä kyse on vahvoista perhesiteistä? Niiden avullahan venäläisetkin pysyvät nykykaaoksessaan hengissä kuin luonnonlakeja uhmaten. Kun yhteiskunta on tullut perheen tilalle hoivan antajana, Suomen hyvin koulutetut naiset ovat vapautuneet hellan äärestä talousihmettä rakentamaan, mutta yhteiskunta on tullut kolkommaksi. Viranomaisesta ei oikein ole omaisen korvikkeeksi.

Monella syrjäytyminen alkaa koulusta. Miksi, sillä onhan meidän peruskoulumme tavattoman tasa-arvoinen monien maiden rinnakkaiskoulujärjestelmiin verrattuna? Ehkä juuri tasa-arvon hintana peruskoulu kykenee huonosti ottamaan huomioon erot oppilaiden oppimisedellytyksissä. Paljon on pidetty melua peruskoulun tehottomuudesta lahjakkaan oppilaan kannalta, mutta onko riittävästi kiinnitetty huomiota niihin, joille liian vaikea ja teoreettinen opetus tuottaa lapsuudessa pelkkiä epäonnistumisen kokemuksia?

Vai olisiko kyse muutoksen nopeudesta? Suomalaiset ovat joidenkin mielestä maailman nopeimpia uuden teknologian omaksujia. Meillä myös kaupungistuminen on tapahtunut maailmanennätysvauhtia. Nopeassa muutoksessa moni jää jalkoihin. Siksi ulkopuolelle ajautuneissa on niin paljon ikääntyviä. Suomesta puuttuu köyhien alakulttuuri, jollainen vielä 50-luvulla rehotti Pitkänsillan pohjoispuolella. Siksi kelkasta putoava putoaa ei mihinkään ja siksi köyhyys ja osattomuus on niin julmaa. “Pikku Pietarin pihan“ aikaan elämä oli kovin erilaista. Kylmän ilmaston takia suomalaiset viettävät suurimman osan ajastaan sisätiloissa. Sisätilat ovat ulkopuolisilta suljettuja reviirejä. Siellä missä elämä sykkii kaduilla ja toreilla, ei jää yhtä helposti muiden ulkopuolelle.

Entä suomalainen viinapää? Viina ja tupakka selittävät suuren osan sosiaaliryhmien kuolleisuuseroista. Syrjäisestä asemastamme johtuva puhdas rotumme tarkoittaa biologisesti, että meillä on paljon huonoja geenejä. Alttius alkoholismille on perinnöllistä. Suomessa on noin 300 000 alkoholin suurkuluttajaa. Sairastavuuserotkin voivat selittyä sillä, että pienet, sisäsiittoiset yhteisöt ovat geneettisesti huono asia.

Vai onko sosiaalinen liikkuvuutemme jopa liian suurta? Nopean sosiaalisen liikkuvuuden yhteiskunnissa kilpailu on raaempaa kuin staattisiin, syntyperään perustuvissa luokkayhteiskunnissa ja pudokkaita on enemmän. Jos kyvyiltään parhaimmat syntyperästään riippumatta kohoavat parhaisiin asemiin — mikä tietysti on hyvä asia —  huono-osaisiin sosiaaliryhmiin valikoituvat lopulta kaikilta ominaisuuksiltaan huono-osaiset, mikä taas on huono asia. Tästä valikoitumisesta Michael Young varoitti jo 50-luvulla kirjassaan Meritokratian nousu.

Voimme myös kysyä, ohjaako tuota tasaisen tulojakauman tuottanutta sosiaalipolitiikkaamme väärä ihmiskuva. Onko syrjäytymisvaarassa olevan meillä liian toisaalta helppoa luovuttaa ja toisaalta liian vaikeata kamppailla? Olisiko nälkäiselle sittenkin parempi antaa onki eikä kalaa? Vai olisiko uskottava niitä, joiden mielestä kaloja pitäisi antaa kaksi?

Käytämme yhteiskunnallisen tasa-arvon tavoitteluun todella paljon rahaa. Mikä on mennyt vikaan? Olemmeko tavoitelleet yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta tavalla, joka kaunistaa vain tilastoja, mutta ei tuo todellista tasa-arvoa? Mitä pitäisi tehdä toisin?
 

<<paluu etusivulle