Suomen Kuvalehti 45/1999

Järjetön kuin maksullinen hissi

Tieto on erilainen tuote, kuin vaikkapa tiiliskivi. Jos myyn tiiliskiven, minulla ei sitä enää ole, mutta jos myyn tiedon, se on sen jälkeen sekä minulla että ostajalla. Tieto ei jaettaessa kulu. Kansantaloustieteen oppikirjoissa näytetään, kuinka yhteinen hyvä toteutuu, kun yritykset myyvät tuotteitaan marginaalikustannuksilla, siis hinnalla, jonka yhden lisäkappaleen valmistaminen maksaa. Tämä ei oikein toimi, kun tuotteen hinta koostuu lähes kokonaan kiinteistä kustannuksista — ensimmäisen kappaleen hinnasta — ja ”lisäpainosten” ottaminen on halpaa, sillä yritys ei saisi koskaan kiinteitä kustannuksia katetuksi. Kun teoria ei toimi, tulee jossakin vaiheessa vaikeuksia myös käytännössä.

Hissi on taloyhtiölle kallis hankinta, mutta hissin käyttö kuluttaa sähköä vain pennin murto-osan kerralta. Jos hissin pääomakustannukset yritettäisiin saada kerätyksi käyttömaksuina, hissinkäyttö saattaisi maksaa pari markkaa kerta. Jos hisseissä todella olisi kolikkoautomaatit, moni varmaankin kävelisi mieluummin kuin maksaisi, joten tuo pari markkaa kerralta ei riittäisikään. Lopulta vain joku huonojalkainen vanhusparka  maksaisi hissistä 10 markkaa kerralta. Asukkaat hikoilisivat portaissa ja hissi seisoisi käyttämättömänä. Onneksi hissi hankitaan talon yhteisin varoin ja sen käyttö on ilmaista.

Pula oppikirjoista hidastaa opiskelijoiden valmistumista. Oppikirjat ovat kalliita, koska niiden painokset ovat pieniä. Jos kirjoja painettaisiin enemmän, lisäkustannus oli muutamia markkoja kirjaa kohden, siis vähemmän kuin ovat hallinnolliset kulut oppikirjojen lainaamisesta. Ei oppikirjoissa paperi ja painomuste kallista olekaan vaan kallista on niiden kirjoittaminen ja suunnittelu. Koska oppikirjat ovat kalliita, niitä lainataan eikä osteta ja siksi painokset ovat entistä pienempiä ja hinta entistä korkeampi. Olemme maksullisessa hississä. Joskus tosin oppikirjojen maailmanlaajuiset painokset ovat isoja ja kirjoittajat rikkaita. Eikö oppikirja, jonka on huolella lukenut, kuuluisi omaan kirjahyllyyn, jotta unohtuneen tiedon voisi siitä helposti tarkistaa? Yhteiskuntamme säästää paperia oppikirjoissa mutta iltapäivälehtiin sitä riittää. Teoria siis toimii: yhteinen paras ei tässä toteudu.

Uuden lääkkeen kehittäminen maksaa miljardeja markkoja. Lääketehdas laskuttaa kehittämiskulut lääkkeen hinnassa. Tämä ei ole ongelma, jos lääkkeellä on satoja miljoonia käyttäjiä, mutta jos käyttäjiä on vain  satatuhatta, lääkkeen hinta nousee kymmeniin tuhansiin. Verovarojen säästämiseksi erittäin kalliiden lääkkeiden käyttö on rajattu potilaisiin, joille hyöty lääkkeestä on suurin. Tämä on järkevää, jos lääkkeen valmistus on kallista, mutta jos kallis hinta johtuukin kalliista kehittämiskuluista, tilanne on typerä. Suurin kustannuksin kehitetty lääke on vajaakäytöllä ja moni potilas kärsii turhaan. Olemme taas maksullisessa hississä.

Oppikirjojen ja lääkkeiden kanssa voitaisiin menetellä toisinkin. Olettakaamme, että yliopisto ottaa tutkintovaatimuksiinsa 300 markkaa maksavan oppikirjan, jota lukee 500 opiskelijaa. Nykysäännöin tämä merkitsisi kirjalle ehkäpä sadan kappaleen myyntiä 30 000 markan kokonaishinnalla. Jospa yliopisto sopisi kustantajan kanssa, että tälle maksetaan 50 000 markkaa 500 kirjasta. Kustantaja voittaisi ja opiskelijat valmistuisivat nopeammin. Samoin voidaan tehdä, kun kalliin lääkkeen hinta koostuu lähinnä tuotekehityskuluista. Olettakaamme, että Suomen markkinoille on tulossa 100 000 markkaa maksava lääke, josta olisi huomattavaa hyötyä 500 potilaalle ja kohtalaista hyötyä 10 000 potilaalle. Lääkkeen kustantaminen noille 500 potilaalle maksaa 50 mmk. Kaikki kymmenentuhatta eivät sitä saisi, koska se maksaisi miljardin. Eikö lääketehtaalle voisi luvata, että saatte 70 mmk, mutta me haluamme lääkettä 10 000 annosta? Vielä parempi olisi, jos teollisuusmaat yhdessä ostaisivat lääkkeen patentin vapaaksi, jolloin sitä alettaisiin valmistaa kohtuuhintaisena.

Sodan jälkeen valtio ohjasi Suomen teollistumista strategisilla teollisuusinvestoinneilla, koska ei luotettu markkinamekanismiin. Tarvittaisiinko informaatioyhteiskunnassa valtion toimia silloin, kun arvokas tieto uhkaa jäädä hinnoittelu-umpikujan takia vajaakäyttöiseksi?


 <<paluu etusivulle