On surullista seurata työttömyyden tuomaa lähiöelämän rappeutumista Helsingissä, jossa kymmenen vuotta sitten ei ollut juuri lainkaan työttömiä. Nyt Helsingissä on kortteleita, joissa työttömiä on enemmän kuin töissä käyviä.
Työttömyyden vaivaamilla alueilla muutkin mittarit näyttävät punaista: väkivaltarikokset, huumeiden käyttö ja lastensuojeluongelmat lisääntyvät.
Kymmenen vuotta sitten lähiöissä asui vielä työteliästä ja kunnollista väkeä. Kun samat ihmiset nyt jakautuvat menestyjiin ja putoajiin, on vika olosuhteissa, ei ihmisissä.
Lähiöiden kurjistuminen alkoi lamasta, mutta lama on Helsingissä ohi. Kurjistumista on jatkanut viivyttely sosiaalipolitiikan uudistamisessa. Sosiaalipolitiikkamme luotiin aikana, jolloin työsuhteet olivat pitkiä, työllisyys hyvä ja vuokrat säännösteltyjä. Koko maan tasolla järjestelmä toimii vielä jotenkuten, mutta Helsinkiä ajatellen se on tuhoisa.
Verotuksen ja sosiaaliturvan yhteisvaikutuksesta työpaikkoja ei synny matavan tuottavuuden työvoimalle. Pätkätöitä Helsingissä alkaisi kyllä olla tarjolla, mutta niiden tekeminen ei kannata. Siksi niin moni syrjäytyy työelämän ulkopuolelle. Tämä ongelma on itse aiheutettu.
Asumisen kalleus rikkoo sosiaaliturvan sisäisen logiikan. Sen takia toimeentulotuki antaa paremman ansiotason kuin työttömyysturva tai matalapalkkainen työ, vaikka tarkoitus oli toinen. Joka kuudes helsinkiläinen nosti toimeentulotukea viime vuonna.
Toimeentulotuella ei elä leveästi, mutta korkeiden asumiskustannusten vuoksi peruspäiväraha tai matalapalkkainen työ ei riitä elämiseen alkuunkaan. Siksi ihmiset eivät voi auttaa itseään.
Automaatio karsii vähän koulutusta vaativia tehtäviä pois työpaikoilta. Matalatuottoiselle työvoimalle ei synny korvaavia työpaikkoja, koska huonosti tuottavasta työstä on tehty liian kallista – siis liian kallista, ei liian korkeapalkkaista, sillä pienimmät palkat eivät todellakaan riitä elämiseen Helsingissä.
Jos Suomessa ansaitsee omalla työllä itselleen markan, on ansaittava toinen markka yhteiskunnalle. Jos ei pysty tuottamaan kahta markkaa, ei saa ansaita yhtäkään, mutta saa sen markan yhteiskunnalta.
Se että matalapalkkaisenkin työn tuotosta yli puolet menee veroihin ja työn sivukuluihin, nostaa työn tuottovaatimuksen liian korkeaksi ja syrjäyttää suuren osan ihmisistä työmarkkinoiden ulkopuolelle. Siksi meillä ei ole rakennuksilla apumiehiä ja palvelualat ovat näivettyneitä – ja siksi lähiöissä menee huonosti.
Työttömyysturvan periaatteisiin kuuluu, että työn tekeminen kannattaa aina. Kun työttömän toimeentulo perustuu toimeentulotukeen, työn vastaanottaminen ei enää kannatakaan. Kun ansaitsee markan, toimeentulotuki pienenee markan. Köyhyys ei työtä helpota.
Helsinkiläiset yritykset kertovat yhtäpitävästi, ettei lyhytaikaisiin työsuhteisiin tahdo saada työvoimaa. Se on aika ymmärrettävää: jos ihmisten halutaan tekevän töitä, on työstä saatava myös palkkaa.
Kun töihin pääsy on vaikeaa, kipuaminen olisi aloitettava alhaalta huonoista työsuhteista, mutta nyt alimmat portaat on sahattu irti. Syrjäytymisuhan alla oleville nuorille luovuttaminen on tehty liian helpoksi ja ponnistelu liian vaikeaksi.
Jotta syrjäytymiskierre kaupungeissa pysähtyisi, pitäisi pelisääntöjä muuttaa niin, että matalatuottoisellekin työvoimalle syntyisi taas työpaikkoja ja että pätkätöiden tekeminen kannattaisi.
Tämä voidaan tehdä myös nykyjärjestelmiä kehittämällä, jos järjestelmää ei haluta uudistaa, mutta se tulee kalliiksi. Asumistuen olisi korvattava nykyistä selvästi korkeampia vuokria ja peruspäivärahaa olisi nostettava, jotta ensisijainen turva olisi korkeampi kuin toimeentulotuki, kuten alunperin piti olla.
Samalla olisi muutettava sosiaaliturvamaksut progressiivisiksi niin, ettei matalatuottoista työtä hinnoitella ulos markkinoilta.
Tämä on kallista, mutta
vielä kalliimmaksi tulee suurten ihmismäärien syrjäyttäminen.
<<paluu
etusivulle
