Ei ole vaikea keksiä, mikä voisi mennä vikaan: On riski, että Helsinki rakennetaan umpeen, koska Helsingin kaupungilta loppuu rakennusmaa samalla kun Helsingillä sinänsä on parhaat resurssit suunnitella ja rakentaa uutta kaupunkia. On toisaalta myös riski, että rakentaminen hajautuu kauas kehyskuntiin, jolloin lopputuloksena on tehoton ja kallis, liikennehaittojen vaivaama amerikkalainen autokaupunki. Parhaat rakennusmaat olisivat Espoossa ja Vantaalla, mutta nämä hidastelevat kaavoituksessa, koska niillä ei ole varaa rakentaa palveluja kasvavalle väestölle. Kaupungin kasvu on kallista: Helsinki joutuu uhraamaan lähivuosina pari miljardia markkaa pelkästään koulurakennuksiin. On myös riski, että kaavoituksessa eletään kädestä suuhun ilman kokonaisnäkemystä seudun rakenteesta — kuten Espoossa 70-luvulla — koska liikenneratkaisut viipyvät. Kaupunkirakenteen rungoksi tarvittaisiin nopeasti uusia ratoja. Niiden osuus kaupunkirakenteen kokonaiskustannuksista on vain muutama prosentti. Valmiiseen kaupunkiin ei jälkikäteen saa ängetyksi toimivaa liikenneratkaisua. Edelleen on vaarana, että kiireessä aletaan taas rakentaa massiivista ja monotonista halvalla.
Mikä estää rakentamasta kunnon kaupunkia? Ovatko suunnittelijat kyvyttömiä vai päättäjät hölmöjä? Puhtaalta pöydältä olisi helppo suunnitella hyvä kaupunki, mutta käytännössä kaupunkirakennetta ei ohjaa toiminnallinen järkevyys vaan maanomistusolot. Kaupunkirakenteen toimivuudessa on kysymys niin merkittävistä arvoista, että maanomistajien etujen olisi väistyttävä. Kun Tampereen Hervanta aikanaan rakennettiin kaupungin maalle 11 kilometrin päähän, vaikka 6 kilometrin päässä olisi ollut edullisempi, mutta yksityisessä omistuksessa oleva alue, joutuvat hervantalaiset nyt matkustamaan tämän takia vuodessa yhteensä 30–50 miljoonaa kilometriä. Yksityistä maata voidaan lunastaa moottoritien tai voimalinjan rakentamiseksi. Maanomistaja saa silloin pellosta korvauksen pellon hinnan mukaan. Useimmissa Euroopan maissa voidaan kaavoittamatonta maata lunastaa maatalousmaan hinnalla myös kaupunkien rakentamiseen. Meilläkin kunta voi kyllä lunastaa maata asuntotuotantoa varten, mutta lunastushinnan määrää tuomioistuin eikä ole oikein selvää, missä määrin hinta pitäisi määrätä maan nykyisen ja missä määrin tulevan käyttötarkoituksen mukaan.
Minä hyväksyn sen, että ihminen rikastuu työllään ja taidoillaan, mutta minun on vaikea ymmärtää, mitä järkeä on suosia suuria ansiottomia voittoja. Jos kunta rakentaa uuden metrolinjan, joka moninkertaistaa maan arvon ympärillään, eikö arvonnousun tulisi koitua metron rakentaneelle kunnalle? Saksalainen käytäntö, jossa kunta ostaa kaavoittamatonta maata maatalousmaan hinnalla, kaavoittaa maan ja myy tai vuokraa sen edelleen kaupunkimaan hinnalla, on sekä yhteiskunnallisesti oikeudenmukainen että kaupunkirakenteen kannalta järkevä — ja paljon vähemmän altis korruptiolle kuin suomalainen käytäntö, jossa kaavoittaja jakelee satojen miljoonien lottovoittoja. Maapohjan arvonnousulla kunnat voisivat rahoittaa uusien asukkaiden tarvitsemia palveluja ja liikenneinvestointeja, jos ne vain saisivat maapohjan arvonnousun itselleen.
Kun Kustaa Vaasa perusti Helsingin,
hän lahjoitti kaupungille maapohjan. Tämä helpottaa yhä
helsinkiläisten elämää. Nyt valtio toimii täysin
toisin. Valtio on maanomistajana joskus yksityisiäkin ahneempi. Valtion
ahneudessa ei ole kyse vain sen omistamista maista. Rakennuslaki ilmaisee
epäselvästi sen, millä hinnalla kunta voi kaavoittamatonta
maata lunastaa asuntotuotantoon. Jos kunnat joutuvat maksamaan valtiolle
raakamaasta kaavoitetun maan hinnan, eivät ne sen halvemmalla voi
saada lunastetuksi myöskään yksityistä maata.
<<paluu
etusivulle
